Takkavalkea räiskähteli pesässä. Ensimäinen lumi putoili suurina
valkeina hiutaleina ulkona.
Seipi istui uunin ääressä kohennellen hiillosta.
Oula Kuutti makasi silmät ummessa sohvallaan.
Seipi tarkasteli hänen valjuja kasvojaan, joihin sisäinen riutumus
oli painanut syviä uurtoja.
Miten ihmiset kärsivät kaikki!
Hän huokasi syvään jääden taas tuijottamaan hehkuvaan pesään.
-- Mitä jos lähtisin etsimään jotakin syötävää? sanoi hän viivytellen.
-- Ei, ei! Älä jätä minua yksin. En voi olla yksin!
-- Mutta, rakas mestarini, sinähän kuolet nälkään. Kahteen päivään ei
sinulla ole ollut edes leipää.
-- Minä en kaipaa ravintoa.
-- Jospa jaksaisit nousta ja lähteä ulos...
-- Nousta! Cui bono? Aina herää kysymys: minkä vuoksi?
-- Vaikkapa vain siksi, että sellainen on tapa, hyvitteli Seipi kuin
lasta.
-- Et tiedä, ystäväiseni, mitä on lopullinen väsymys, elämään
kyllästys. Ihmisten tavat ja menot ovat silloin vain pelkkää tuulta
ja ilmaa. Lankee sieluun käsittämätön suru, hiljaisuus, liikkumaton
tyhjyys. Eikä minulla ole edes tyhjyyden kammoa. Olen raunioitunut.
Olen mätä sisältä, syönyt kylläkseni. Ei voi syödä syötyään.
-- Mikäs, ettei voi! Emmehän me muuta teekään kuin syömme syötyämme
niinkuin me juomme juomasta päästyämme. Voi, jospa nyt olisin
Aladinin lampun haltia, niin lennättäisin tuohon eteesi jotakin hyvää
putelijuomaa, se virkistäisi varmasti!
Kuutti hymyili kiitollisena Seiven ylivoimaisille ponnistuksille
lohduttaa häntä, tehden samalla kädellään kielteisen liikkeen.
-- Parempi on, ettei ole sellaista. Jää monet tuhmuudet tekemättä.
-- Ja ehkä monet teokset kirjoittamatta.
-- En tahdo kirjoittaa enää mitään. En tahdo virkistyä, en edes
elää...
-- Rakas mestarini, sano minulle, millä saisin sinut iloiseksi? sanoi
Seipi melkein rukoilevalla äänellä.
-- Älä minusta välitä! Näetkös, nuori ystävä, ei mikään ulkopuolinen
voi iloittaa sitä, jota sisäinen elämän ilo pakenee, kuten
minua. Ollakseen iloinen, täytyy ihmisellä olla joku harrastus,
mielenkiinto, oli se sitten vaikkapa vain syöminen tai juominen tai
rakkaus, tai vaikkapa vain oma tuska, oma tyhjä itse... Minulla
ei ole sellaista enää. Kaikki, mihin olen koskenut, on lakastunut
käsissäni kuin kohtalon kirous painaisi minua, työ, rakkaus, usko,
toivo, parhain unelma...
-- Oi, minä olen varma siitä, että kun jälleen voimistut, kirjoitat
uudestaan tuon räjähdyksessä tuhoutuneen teoksesi.
Kuutti pudisti raskasmielisesti päätään.
-- Siinä räjähdyksessä tuhoutui minulta paljon enemmän kuin yksi
käsikirjoitus, virkahti hän.
-- Mutta nuo sinun suuret ajatuksesi eivät saa mennä hukkaan
maailmalta eivätkä ne menekään. Kaikki tämän ylimeno-ajan uhrit
ovat tulevaisuuden kylvöä! Huomaatko, että minä puolestani olen
alkanut saada harrastuksia? kysyi Seipi puoleksi pilaillen, puoleksi
ujostellen.
-- Se on oikein se. Oli minullakin sinun ijälläsi harrastuksia.
-- Ja eniten harrastan tuota sinun kaunista, kadonnutta teostasi,
naurahti Seipi surunvoittoisesti. Se ei saa, ei saa mennä hukkaan
järjettömän tapaturman vuoksi!
-- Järjettömän tapaturman vuoksi on ennenkin mennyt hukkaan paljon
suurempia hengenaarteita. Sitäpaitsi olisi tuo teos valhetta minun
puoleltani nyt. Minuahan on aina pidetty pessimistinä. Kuitenkaan
en ole ollut sitä pohjaltani. Olen uskonut inhimillisyyden
kehityskelpoisuuteen, elämisen arvoon, olen joskus unelmoinutkin,
vaikka tuota lörpötystä elämän-arvoituksen ruusunpunaisesta
loppuratkaisusta en ole voinut koskaan sietää. Ja sitten tahdoin
kerran minäkin, joka aina olin kirjoittanut inhimillisistä
heikkouksista ja paheista, itsekkäisyydestä ja huonoista luonteista,
joka olin tonkinut niissä kuin mato mädäntyvässä elimistössä, niin,
tahdoin nostaa kerran elämän proosan unelman tasalle. Se ei ollut
sallittua. Ja nyt, en usko enää Jumalaan enkä itseeni, en kansaani,
en ihmiskuntaan. Minä kiellän kaikki, kaikki!
-- Olet sairas nyt!
-- Se on totta. Mutta sairas parantumattomasti. Elämän kauneus
karttaa minua. Tämä suuri, harmaa arkipäivä, joka on noussut
ihmiskunnan yli, ei tarvitse minua enää. Mitä se tekisi
runoilijoilla! Se tarvitsee aivan muita asioita!
-- Se kaipaa juuri sitä ihanan ihmisyyden runoelmaa, jonka sinä loit
sille ja jonka kohtalon käsi musersi...
-- _Minä_ en sitä runoelmaa luonut, sanoi Kuutti harvakseen ja
mietteissään. Siinäpä se juuri onkin. En voi surra sen kadottamista
kuin omaani, nyt, kun olen palannut luontoperäiseen itsekkäisyyden
tilaani. Tunsin koko ajan sitä tehdessäni jotakin, jota en koskaan
ennen ollut tuntenut, että en ollut tuon suuren unelman luoja, vain
sen kurja käsityöläinen, vain yksi miljoonista, että koko maailman
aivot kehräsivät kilpaa omieni kanssa, ja että jäin siinä leikissä
jälelle, että jäljensin, varastin muiden omaa, pienensin elämän
suurinta aatetta koettaessani pakoittaa sitä oman yksilöllisyyteni
kehykseen ja tyrkyttäessäni sille oman nimeni arvovaltaa.
Ihmisyys-unelma ei tuhoutunut minun kirjani kera, älä pelkää, se
elää tuolla ulkona ihmiskunnassa. Ennen oli unelma runoilijoiden
erikoisoikeus, ja kun me ja muut ihmiset kohtasimme toisemme, oli
meillä jotakin toisillemme annettavana. Mutta nyt on aika toinen.
Kaikki erikoisoikeudet ja aatelis-etuudet on poistettu. Kaikki
unelmoivat, kaikki runoilevat. Ja on olemassa jotakin, jotakin niin
suurta, että yksilön yritys vallita sitä raukenee mitättömiin... Me
runoilijat olemme nykyään tarpeettomia siltäkin kannalta. Ja tämä
maailma, johon kuitenkin mahtuu niin paljon unelmaa, tuntuu meistä
suurelta arkipäivältä siksi, että meillä ei ole siellä enää omaa
omituista, vihkimättömän silmän näkemätöntä pyhäkköämme.
-- Sen ymmärrän, nyökkäsi Seipi. Mutta jos silti _jaksatte_ laulaa,
olette nyt tarpeellisempia kuin koskaan ennen. Vain runoilija voi
tehdä suuren aatteen eläväksi, yksinkertaiseksi, sydämeen tunkevaksi.
Annanpa sinulle siitä heti esimerkin. Sinun kirjoittamasi rauhan
liiton kehoitus on vaikuttanut enemmän kuin koko rauhanliiton
monivuotinen toiminta. Ja sinä, Oula Kuuttiko, ottaisit ankaran ajan
tullen itsesi pois kansan asialta, sinä, joka olet kansanvaltaisuus
itse?
Ulkoa alkoi kuulua kaukaisen marssin tahti, joka yhä läheni. Summaton
kansanjoukko tuntui jossakin virtaavan ohi laulaen. Erotti selvään jo
sanatkin.
"Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!
Maan ääriin kuuluu kutsumus;
nyt ryskyin murtuu pakkovalta,
tää on viime ponnistus.
Pohja vanhan järjestyksen horjuu,
Orjajoukko taistohon!
Alas lyökää koko vanha maailma,
ja valta teidän silloin on!
Tää on viimeinen taisto,
rintamaamme yhtykää!
Niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään!"
-- Internationale!
-- Niinkuin huomaat, hoitaa kansa asiansa itse, virkahti Kuutti. Voi
hoitaa kyllä päin hiiteenkin, jos sikseen sattuu.
-- Mutta nyt ainakin on se oikealla tolalla, intoili Seipi. Nuo
ovat varmasti rauhan liiton joukkoja! Sotamiehet heittävät aseensa!
Kansat ja ihmiset veljestyvät. Pian täyttyy tuo suuri vuostuhantinen
unelma uudesta sankaruudesta! Ihmiset samoavat rauhan palmut käsissä
valkoisissa vaatteissa taisteluun! Vaikka tykkejä vastaan!
-- Uudenaikainen don Quijote-tarina! hymähti Kuutti.
Ovelle koputettiin.
-- Avaanko?
-- Älä päästä sisälle ketä hyvänsä, mieluummin älä ketään. Sano, että
olen vuoteen oma, sairas...
Hetken kuluttua näkyi ovelta tohtori Linnan pieni tanakka vartalo.
-- Sanoin, että olit sairas, mutta tulikin juuri tohtori paraiksi,
sopersi Seipi vähän hämmennyksissään.
-- Minulla oli sairaskäyntejä samassa talossa. Sallitko, että astun
sisälle? kysyi tohtori.
-- Ole hyvä, ole hyvä.
-- Minä ehkä lähden nyt tällä välin sitä leipää yrittämään, sanoi
Seipi hienotunteisesti udellen kysyvällä silmäyksellä Kuutin mieltä.
Kuutti viittasi myöntyvästi. Seiven poistuttua katselivat nuo
molemmat miehet, entiset ystävät, sittemmin viholliset, toisiaan
hetkisen äänettöminä.
-- Sinä kai ihmettelet tuloani, alkoi tohtori. Siitä on niin pitkä
aika, kun viimeksi on tovereina tavattu. Ja sen jälkeen on paljon
tapahtunut. En tiedä, mikä käsitys sinulla on ollut minusta. Minulla
on aika ajoin ollut sinusta huono, ehkäpä väärä käsitys. Lausuin
julki mielipiteeni. Menin liian pitkälle.
-- Mitäpä niistä vanhoista, sanoi Kuutti väsyneesti. Olit
kaukonäköinen sitäpaitsi. Kaiken, mistä minua aikoinaan syytit,
omaksuin myöhemmin, kevytmielisyyden, rahanhimon, holtittomuuden,
kaiken paitsi en pahinta: isänmaan kavaltajaa ei minusta tullut,
ainoastaan onnistumaton kirjailija. Olisi voinut käydä pahemminkin.
Monesta vähintään yhtä lahjakkaasta ja viattomasta kuin minä on
väärällä epäluulolla, aiheettomalla sorrolla tullut isänmaan petturi.
Niin, sellaistakin on tapahtunut...
-- En silloin tarkoittanut aivan sitä, mitä sanoin. Olin nuori,
kiihkomielinen. Tahdon olla aivan suora. Salakavaluus kuuluu vanhan
ajan diplomatiaan, naurahti hän vähän katkerasti. Sitäpaitsi olen
minä jo vallasta syösty diplomaatti. Olen tehnyt sinulle vääryyttä.
Minä tunnustan sen. Nyt vasta olen kypsä siihen.
-- Ja minä voin sanoa sinulle nyt, että pääasiassa olit ehkä
sittenkin oikeassa silloin. Minun ei olisi pitänyt, ei pitänyt...
Mutta minäkin olin silloin nuori ja uhkarohkean rehellinen... Jos
silloin olisin ollut kyynikko, olisi se pelastanut meidät kaikki...
Hän vaikeni.
He tunsivat kumpikin sielussaan tuijottavansa samaan arkaan,
tuskaisaan kohtaan, jota kieli kieltäytyi sanaksi muuttamasta.
-- Vera jätti minulle ikuiset omantunnon tuskat, sai Kuutti vihdoin
vaivoin äännetyksi.
-- Entä minulle sitten! sanoi tohtori tuskin kuuluvasti. Minähän
tavallani olen syypää hänen kuolemaansa...
Jokainen sana oli takertua hänen kuivaan kurkkuunsa.
-- Niin, ehkäpä uskot, että minä... jatkoi hän katkonaisesti... sitä
mitä sosialistilehdet kertovat... Kuule, vanha toveri, ystäväni
tai viholliseni, sano, uskotko miehen sanaan, että ainakin siitä
rikoksesta olen puhdas? Sano! Siksi tulin. Kaikkien muiden epäluulon
vielä jaksan kantaa, mutta en sinun. Pikemminkin olisin tahtonut
sovittaa Veralle vanhat solvaukseni hänen isäänsä ja äitiänsä
kohtaan. Pidin hänestä. Ja näin kävi. Annatko minulle anteeksi?
Uskotko minua, vanha toveri?
Sanaakaan sanomatta he puristivat toisensa kättä liikutuksen
vallassa, jota he eivät edes yrittäneetkään salata.
-- Elämä on ollut meille liian kova, luulen, virkahti Kuutti.
-- Minä en ole koskaan ennen tahtonut myöntää sitä, ettei mies voisi,
mitä mies tahtoo. Olen aina pannut kovan kovaa vastaan. Mutta nyt
täytynee minun väistyä. Olen lyöty mies. Äsken vielä luulin, että
olin isänmaalleni ja kansalleni tuiki tärkeä. Mutta ehkä se olikin
vain harhaluulo.
"Terve vapaus,
tasa-arvoisuus!"
kuului selvästi ulkoa.
-- Kuuletko, mitä kansa laulaa?
-- Lauma laulaa! korjasi tohtori. Yksi ainoa kehittynyt ihmissielu
on suuriarvoisempi kuin suurin yhteenliittymä. Valtio on suuri ja
voimakas vain yksilöittensä voimasta. Tuo voima on pelkkää kuohaa!
-- Siinä olen yhtä mieltä sinun kanssasi, vanha veikko. Yksilö on
kehityksen työntäjä, esiinkutsuja, yksilö sen lopullinen päämäärä.
Mutta nyt on pohjasakkojen kuohumisaika.
-- Ja sitä kestää kyllä meidän elämämme ajan.
-- Kaunis perspektiivi!
-- Vahinko, että me silloin, kun vielä yksilö merkitsi jotakin,
tulimme kuulumaan eri leireihin. Vahinko!
Ulko-ovi narahti.
Tohtori säpsähti.
-- Se on luultavasti vain Seipi. Hän on minun henkivartijani nykyään,
hermoni ovat niin epäkunnossa.
-- Hermot ovat huonot minullakin, mutisi tohtori.
-- Ota virkavapautta, lepää.
-- Minun luonteellani ei levätä ennenkuin haudassa, naurahti Linna.
Työ on hermoilleni paras lääke. Valtiollisen toiminta-alani olen
menettänyt, lääkärin ammatti on vielä onneksi jälellä.
-- Mutta minä ammatiton, sanoi Kuutti, miten saada lepoa omilta
ajatuksiltaan? Mitä tehdä pahalla omallatunnollaan?
-- Sinähän voit tehdä siitä kirjo...
Tohtori pysähtyi keskelle lausettaan.
Hänen edessään seisoi Kaarina Linna.