Tohtori Linna istui pää käsiin painuneena pöytänsä ääressä työpäivän
jälkeen, joka oli ollut hänelle helvetti.
Hänen omassa rinnassaan oli helvetti.
Viha ja rakkaus, häpeä ja kunnia, julkiset ja yksityiset ristiriidat
kutoivat hänen sieluunsa kuin yhtämittaista kirvelevän hehkuvaa
lukinseittiä, jonka silmuihin hän sotkeutui sitä enemmän mitä enemmän
hän ponnisti siitä irti.
Mikä suru, mikä raivostuttava sattuma, mikä onnettomuus hänelle ja
sille puolueelle, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa häneen!
Muodollisesti oli Veran juttu jotenkuten tullut selvitetyksi,
niin että hän oli säästynyt tekemästä lähempää tuttavuutta
rikosviranomaisten kanssa. Mutta vastapuoluelaiset olivat
luonnollisesti heti käyttäneet tätä otollista tilaisuutta
häpeälliseen mustaamiseen ja vaikkakin omat miehet uskoivat hänet
syyttömäksi, jäi tästä kaikesta hänen päällensä kuitenkin kuin varjo,
kuin epäluulo, joka väkisinkin pakoitti hänet vetäytymään syrjään
entisestä johtavasta asemasta, jottei hän vahingoittaisi yhteistä
aatetta.
Olla häväistysjutun esineenä, hän, jolle kunnia aina oli ollut
kaikki kaikessa! Siihen ei tahtonut tottua. Yhtä vähän olemaan
kahden oman itsensä kanssa: Julkisessa elämässä oli hän täysi
mies, oman itsensä suhteen avuton lapsi. Hän vierasti omaa
sieluaan, jolle hän työteliäällä urallaan ei koskaan ollut ehtinyt
antaa yksityis-audienssia. Se oli epämukava, tunkeileva, arvoton
seuratoveri, se teki araksi muihinkin nähden. Varmuus, hänen vanha
kilpensä, jota hän edelleen teeskenteli ulospäin, oli nyttemmin enää
vain keinotekoinen, raskas naamio.
Mutta kukaan ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä heikkona eikä saisi
nähdä, niin kauan kuin hän pystyi kynttä kymmentä ylentämään, niin
totta kuin hän oli Pentti Linna!
Tällaistako siis oli paha omatunto? Tällainen kalvava paha olo
jostakin, kaikesta eikä mistään, joka vei hermot aivan hiiteen?
Omaisiaan oli hänen aivan mahdoton kärsiä lähellään. He ärsyttivät
kaikki, oma vaimo, lapset, palvelijat. Yhtä vähän kuin suden selkä
sietivät hänen hermonsa heidän hyväileväin ja tutkivain katseittensa
silittelyä.
Mutta eniten kiusasi häntä taas Kaarina, tuo poissa-oleva salainen
syyttäjä. Eikö ollut hän nähnytkin heidän viimeksi tavatessaan
pirullista ivan hymyä hänen hyvillä huulillaan, jotka jo olivat
raoittuneet kuin jotakin sanoakseen, mutta jälleen puristuneet kiinni?
Tuossahan hän seisoi taas hänen ovellaan ja etsi läpitunkevilla
silmillään heikkoa kohtaa hänen uhatusta olemassaolostaan.
-- Väisty, haamu! Mitä tahdot minusta?
-- Vieläkö nytkin uskot ihmiskunnan aseelliseen onnellistuttamiseen?
Vieläkö nytkin? ilkkui se.
-- Vielä, sinä riemuitseva kostonhenki, vielä! Luuletko, että onneton
sattuma voisi järkyttää miestä hänen vakaumuksessaan!
-- Sinun olisi pitänyt painaa alas se rakkaus! Vieläkö nytkin
tuomitset myös rakkauden venäläiseen? ilvehti ääni.
-- Tuhat kertaa enemmän kuin ennen! En rakasta Veraa, vihaan häntä,
vihaan kaikkia venäläisiä hänen hahmossaan!
-- Muistan, muistan. Tahdoit surmata kaikki sekasikiöt. Nyt teit sen!
Oletko nyt tyytyväinen, ha ha haa?
Aaveen räkättävä nauru kierieli kaameana kaikuna sairaassa
aivokopassa.
-- Minä en surmannut, en!
-- Jos olisit mies, tohtori, intti ääni hänessä, niin ilmoittautuisit
itse murhasta. Muuten teen sen minä, minä! En tarvitse muuta
todistusta kuin kätesi nytkähtelyn, browningin takalyönnin
heijastuksen ranteessasi. Katso, katso!
Tohtorin oikea käsi tempoili suonenvedon tapaisesti ja kylmä hiki
valui virtana hänen otsaltaan.
-- Piru vie, olenko minä tulemaisillani hulluksi! mutisi hän
tärisevän hammasrivinsä välitse.
-- _Minusta_ vain riippuu, etten lähetä sinua turvallisempaan
paikkaan päähänpistojasi lietsomaan. Tiedän erään paikan, jossa
varmasti tapaisit aatetoverejasi...
-- Kaarina!
Tohtori löi nyrkkinsä pöydän syrjään, niin että verihaava jäi käteen.
Kirottua, millaiset hermot! mumisi hän nousten kävelemään. Niiden
_täytyy_ totella herraansa, _täytyy_.
Hän meni rohdoskaapilleen, otti esiin pienen ruiskun ja pusersi
julmalla nautinnolla vahvan annoksen morfiinia tuohon kavaltavaan
käteen.
Totteletko nyt! sähisi hän.
Tuo toimenpide rauhoittikin vähitellen.
Epämääräiset liikutuksen ja hyväntunnon aallot alkoivat nousta hänen
sielustaan kuin sumut öiseltä suoaukealta.
Hän sammutti sähkön, veti ikkunaverhot ylös ja antoi katseensa lipua
yli öisen kaupungin ja meren, joka kimalteli kirkkaassa kuuvalossa.
Meri ja kuutamo!
Äärettömän kauan oli siitä, kun nuo olivat aiheuttaneet hänessä
joitakin tunteita, yksinäisiä mietteitä, kaksinpuheluja itsensä
kanssa. Hän ei ollut ajatellut luultavasti mitään sitten ensimäisen
nuorukais-ijän. Vain rientänyt eteenpäin, tehnyt työtä kuin kone.
Miksi, minkätähden? Tietysti lääkärinä ihmiselämän ja kansalaisena
Suomen kansan elämän puolesta! Ja yksilönä työn itsensä vuoksi. Työ,
oli paras voimien kiihoitin. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ponnistaa
yli voimain, rääkätä itseään työllä, siksi kunnes vaipui kokoon. Se
oli nautintoa joka hermon päähän asti.
Ja nyt tämä äkillinen seisaus, pakollinen viivähdys laiminlyödyn
itsensä kanssa! Se oli pelottavaa. Ennen niin selvät ja
yksinkertaiset elämänviivat katkeilivat murtoviivoiksi, särkeytyivät,
sekautuivat sotkuiseksi vyyhdeksi kuin itse ajan hermot ja taas aikoi
langeta ylle uuvuttavaa, himmeää lukinseittiä...
Vanhuusko satoi täten ihmisen sieluun keskellä sen miehuutta? Aikako
vieri pois, kiisi menojaan jättäen selästään syöstyn yksilön täten
virumaan maantien ojaan? Uusi aika!
Todellakin, nyt uskon että kuulun toiseen aikaan, huokasi tohtori.
"A Dieu mon âme,
mon coeur aux dames,
l'épée au roi,
l'honneur pour moi!"
[Jumalalle sieluni,
naisille sydämeni,
miekka kuninkaalleni,
kunnia itselleni.]
lausui hän hitaasti ääneen, hymyillen kuin jollekin kaukaiselle
muistolle. Sellaista ihmisyyttä ja sankaruutta minä ymmärrän. Mutta
nyt kun vapaus on auktoriteettina, nyt kun kaikki on kumottu,
koko historian meno, kulttuuri, nyt on tyhjyys taivaassa, tyhjyys
sydämessä, mielivalta, väkivalta, raakavalta valtaistuimella, häpeä
hautapatsaassa. Onko tämä nyt entistä parempaa, onko tämä niin monen
suuren tappion arvoista? En sitä ymmärrä, niin vanhoillinen olen...
Minä tahdon kaatua vanhojen aatteitteni puolesta kunnialla...
-- Kunnialla! Oletko sinä kunnian mies, tohtori? kuiskasi taas
myrkyllinen ääni. Jos olisit kunnian mies, tunnustaisit rikoksesi...
Rikos, rikos! Miksi tuo sana nykyään alati pyrki hänen korviinsa?
-- Minä en ole tehnyt rikosta, vastusti hän epätoivolla. En vietellyt
Veraa, en murhannut häntä, en edes rakastanut häntä. Itse olen
provokatsionin uhri. Hänhän tunnusti sen kuollessaan. Se kuului hänen
rotuominaisuuksiinsa. Katalan koston uhri olen!
-- Et itsekään usko tuota! nauroi itsepintainen ääni.
-- Ja _vaikka_ olisinkin tappanut hänen, niin olisi se tapahtunut
itsepuolustukseksi tai vahingossa tai tytön omaa turvallisuutta
tarkoittavassa, mielessä. Ja _vaikka_ olisinkin tehnyt häpeällisen
tai moitittavan teon, niin on oikeuteni ja velvollisuutenikin olla
sitä tunnustamatta, jotta ei isänmaani, puolueeni saisi tahraa minun
tähteni. Minähän edustan -- edustin -- suurta kansallista ryhmää.
Jos paljastan itseni, joutuu suuri asia kärsimään. Ei, minun on
kestettävä tunnontuskani yksin, kuin mies. Kiemurtele vaan käärmepesä
sydänpohjissani, pistäkää vaan kyyt rintaani, kuhiskaa hermot vaan
korvissani kuin summaton muurahaiskeko, en anna teille valtaa! En
paljasta koko totuutta, joka on yksin minun omani, josta ei edes ole
olemassa kuin vivahdus... En tunnusta mitään, en laske taakkaani
toisten kannettavaksi...
-- Ota pois sitten heidän kuormansa. Sano Kuutille: Anna anteeksi!
-- Minunko pitäisi pyytää anteeksi Kuutilta? Sitäkö, että hänen
tyttärensä turmeli elämäni ja ehkä koko Suomen tulevaisuuden! Se
sakramentskattu letukka! Ei ikinä! Ei ikinä! Minä en ole murhaaja!
-- Pahat mielijohteet toimivat ihmisen puolesta. Sinä et tahdo
tunnustaa mitään mystillistä, mutta nyt sen näet. Ei ole oikeutta
ajatella yhtään asiaa, jonka toteutumisesta ei tahdo vastata, sillä
mielikuvat toteutuvat. Ihminen tulee sellaiseksi, miksi hän toivoo
tulevansa.
-- Tai sellaiseksi, miksi muut hänet uskovat. Ja minusta on aina
uskottu pahaa. Ja sinä Kaarina, olet siinä suhteessa suurin
rikollinen! Jo pikku poikana olit näkevinäsi minussa salaisen
paheellisuuden jälkiä, huonoja taipumuksia. Piirteissäni oli jotakin
epäsuhtaista, julmaa, särkynyttä, josta päättelit perättömiä. Ja
äitini, joka ei muuten kenellekään tehnyt pahaa, kuritti minua
valheista ja varkauksista, joita en ollut tehnyt. Siitä kasvoin
kovaksi ja katkeraksi, sulkeutuneeksi ja ylpeäksi. Puristin hampaani
yhteen ja käteni nyrkkiin. Tahto oli ainoa, joka pääsi minussa
kehittymään yli muiden avujen. Tahdoin hyvääkin. Miksi minuun ei
uskottu?
-- Isäsi oli väkivaltainen, äitisi heikko! Olet rikollista sukua,
sinä, joka elämäsi ijän olet vainonnut perinnöllistä rikollisuutta!
Et nähnyt malkaa omassa silmässäsi!
-- Todellakin! Kirottua sukua olen. Kaunis perhe tämä meidän perhe!
Kuinka en ennen nähnyt sitä? Veli "himomurhaaja", sisar vähäjärkinen,
äpäräsisar anarkisti, räjäyttäjä, pommipaholainen! Hahaa! Mikä kaamea
kolmikko! Ellen tosiaan uskoisi perinnöllisyyteen, voisin melkein
tulla taikauskoiseksi. Uskoa, että täytyy tehdä muille samaa pahaa,
mistä itse on kärsinyt, kärsiä itse samat tuskat, mitkä muille
on tuottanut, että ihmisen pahatteot vierivät juuri samanlaisina
ihmiselle itselleen takaisin, eikä pahalla ole mitään loppua! Haha
haa! Ei loppua, ei!
-- Ellei joku lakkaa tekemästä pahaa, kostamasta pahaa pahalla, ellei
joku aloita antaa anteeksi...
-- Sinäkö, Kaarina, taas! Neuvoa kyllä osaat, mutta osaatko itse
antaa anteeksi. Syytät minua yhäkin Kuutin vuoksi, Veran vuoksi.
Vaikka ehkä itse olet tuhonnut Veran mielettömillä opeillasi,
särkemällä hänen sielunsa harmonian, moraalisilla käsitteillä, joita
hän ei ymmärtänyt, vapaudella, jota hän ei osannut käyttää. Sinun
edesvastuuttoman holhouksesi vuoksi aloin silmälläpitää tyttöparkaa,
omaksi onnettomuudekseni. Sinä, sinä olet syypää kaikkeen, sinä sokea
pylväspyhimys, joka et näe yhtään vikaa rakastamassasi Kuutissa,
hänessä, joka kuitenkin hylkäsi perheensä ja lapsensa. Niin,
niin. Mahdollisesti oli hän silloin nuoruudessaan minua puhtaampi
elämältään, ei käyttänyt ilonaisia kuin muut miehet. Mahdollisesti
oli minulla siihen aikaan löyhempi moraali, mutta sittemmin,
miehen ijässä, olen minä tuon moraalin oppinut ja hän unhoittanut,
sillä sukupuolimoraalin pohja ja perustus miehellä on huolenpito
perheestään.
-- Sinä olet häväissyt isäni, rikkonut kotionneni, surmannut äitini
ja minut. Oh, miten sinä olet rikollinen! särähteli Veran äänellä
jossakin hänen sisimmässään itsepäisesti, läpitunkevasti...
-- Oi, Vera, pikku Vera, anna minulle anteeksi! Ja sinullekin,
Kuutti voisin sanoa: anna anteeksi! Ei tämän hirveän vuoksi, johon
olen syytön, mutta jonkun vanhan vääryyden vuoksi, jonka olen tehnyt
kauan, kauan sitten, ja sitten, vielä jostakin syystä, jota et tiedä.
Sillä ellei kohtalo olisi tullut väliin, olisin iskenyt sinut varmaan
kuoliaaksi, nyt, kaikilla aseilla, kaikilla keinoilla... Mutta en
itseni vuoksi... en...
Tohtori käveli kiihoittuneena ja kiivaasti edestakaisin, puhellen
näkymättömäni aivokuviensa kanssa...
-- Mutta sinulta, Kaarina, en pyydä koskaan anteeksi, en koskaan.
Sinulla on sitäpaitsi voitto! Minä olen lyöty mies. Mutta
aatteittemme välillä käy ikuinen taistelu. Minä olen rakastanut
isänmaata, sinä ihmiskuntaa, minä järjestystä, sinä vapautta, minä
vaatinut velvollisuuden täyttämistä, sinä onnea, minä luonteita,
sinä hyvyyttä, tuota naisellisen optimismin äitelää lämmintä
maitoa, hyi, hyi! Ja mitä tästä kaikesta tulee? Uusi keskiaika,
pimeyden, raakuuden kausi, aallon laakso niin syvä, jollaista ei
ihmiskunta vielä ole nähnyt. Antautua sen armoille! Tunnustaa itsensä
voitetuksi! Ei ikinä!
Ole mies, Pentti Linna! hoki hän itselleen. Ole mies! Pure hampaasi
yhteen taas! Lepää, voimistu, nouse taisteluun uudestaan! Yksinkö?
Vaikka yksin!
Kirotut hermot! Totelkaa!
Ikäänkuin ivalliseksi vastaukseksi käsi nytkähti pari kertaa
vaistomaisesti.
Raivostuen riuhtaisi tohtori morfiinin esille ja otti jälleen pitkän,
rauhoittavan ruiskeen.