Mahdan olla hirveästi muuttunut. Kammoan itseäni. --

Ja miten vähän tunsin ihmisiä ennen. Sinun luonnollisuuttasi,

Meri, pidin ennen halveksittavana, ylimalkaisena maallisuutena. En

ollut silloin vielä nähnyt, miten suuri sinä olit onnettomuudessa.

Tai paremmin: että se, mikä tavalliselle ihmiselle olisi ollut

onnettomuutta, ei ollut sitä sinulle. Sinä, maailman lapsi, olit

vapaa aineesta, olit sitä, mihin minä pyrin!

Muistan viimeisen iltamme: Olisinpa tiennyt, että se oli viimeinen!

Mikä tulevaisuuden viiva koko sinun lyhkäisessä toiminnassasi, joka

kuitenkin jäi vanhan systeemin symbooliksi!

Sinulla oli utopiojen koko ihanuus sielussasi, mutta ei mitään

käsitystä niiden toteuttamistavoista, ei todellisuudesta, ei

käytännöstä, ei luokkataistelutaktiikasta. Ja niinpä sinä,

sosialistisen ihmisyysaatteen diletantti, joka ensimäisenä astuit

antajien, tasottajien puolelle, joka olisit lahjoittanut pois koko

Orkokummun, jos sinusta olisi riippunut, sait ensimäiseksi surmasi.

Mutta täytyy olla porvaristoon syntynyt uskaltaakseen niin

tuhman uhkarohkeaa temppua: mennä käyttämään koneistoa, jonka

jättiläiskirjapaino- ja -sanomalehtityölakko oli pannut seisomaan.

Jospa tuona iltana, kun yhdessä lähdimme Kuutin luota, olisin

arvannut minne olit menossa, olisin varoittanut, estänyt. Luulit kai

tekeväsi oikein tarttumalla työhön ja edistämällä Oula Kuutin teoksen

salaista painatusta. Mutta varmasti myös rakkaus Kuuttiin ohjasi

askeleitasi. Ja varmasti sen Kuuttikin aavistaa, jos ei ennemmin,

niin nyt jälestäpäin.

Hänkään ei tiennyt mitään siitä lakonvastaisesta myyräntyöstä,

mitä hänen teoksensa hyväksi harjoitettiin. Tuskin olisi hän sitä

sallinut. Ja sitten. Mikä hirveä tietoisuuteen herääminen! Teos ja

työntekijät tulena taivaalle! Ja Merikin uhrien joukossa!

Omituista on, että sekä nuo rikkurit että atentaatin alkuunpanijat

ovat näyttäytyneet olevan etupäässä naisia, jälkimäiset erään

kiertävän agitaattorin Helena Näkin kiihoituksen sokaisemia. Näkin

koko toiminta on kuulemma ollut tähdätty juuri porvarisnaisia

vastaan, jotka muka polkuhintaisella työllään tekivät työläis-naisten

lakot mahdottomiksi. Helena Näkki, jonka osuus itse väkivallan

työhön nähden lieneekin vain suhteellinen ja välillinen, on vieläkin

vangittuna, mutta suuria työväen mielenosoituksia käy pitkin katuja

hänen vapauttamisekseen.

Meri työskenteli tietenkin vain aatteen vuoksi, Kuutin teoksen

lumoissa, vain saadakseen tuon tulevaisuuden kauniin unikuvan

ihmisten ilmoille, antaakseen heille sen suuren profeetallisen

näkemyksen, jota kauan turhaan oli odotettu ja joka oli avaava

autuaammat tiet kansojen ihanteen ikävälle.

Ainakin uskon niin.

Viime aikoina puhuimme paljon tuosta teoksesta ja muustakin. Olit

kuin nukkuva prinsessa, joka äkkiä on herännyt, tai kenties oli

herääminen minun puolellani. En tiedä. Mutta minun silmissäni olit

aivan uusi, aivan toinen kuin ennen Orkokummussa. Ajatuksesi olivat

saaneet syvyyttä ja voimaa. Lieneekö Kuutin seura sen vaikuttanut?

Tai kartanon ryöstö? Sen jälkeen muutuit, joku salainen itseuhrin

tarve alkoi vaivata sinua.

Miten sanoitkaan tuona viimeisenä kohtalokkaana iltana? Näin: "Tuo

ryöstö-yritys oli terveellinen huomautus minulle. Sen jälkeen minä

melkein kärsin istua ylellisessä huoneessa, kun miljoonat, jotka

koko elämänsä ovat raataneet ja ponnistaneet, saavat asua pienissä,

kurjissa luolissa. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni parempaa

oloa ja eloa kuin muut. Minulla ei ole oikeutta siihen. Ei ole

oikeutta olla onnellinen, ellei jaa onnea muille. En tullut sitä

ennen ajatelleeksi. Mutta nyt tuntuu siltä kuin olisivat kaikki

edut, joista nautin, puhtaus, kauneus, hyvä ilma ja ruoka, vapaus ja

vaatteet, kaikki, pelkkää varkautta, kuin olisin ryöväri."

Ellet olisi ollut alaikäinen, olisit varmasti jakanut pois koko

äärettömän omaisuutesi. Ja paitsi rakkautta, paitsi Kuutin

kirjaa, kyti mielessäsi varmasti lapsekas halu opetella oikeaksi

kirjapainotyöläiseksi ja ansaita tulevaisuudessa itse leipäsi...

Ja sinut teurastettiin ensimäiseksi kapitalismin kannattajana! Mikä

räikeä, sydäntä särkevä murhenäytelmä!

Kuutti on näiden tapahtumien vuoksi aivan lopussa. "Minun teokseni

ei ollut sellaisen uhrin arvoinen, hän valittaa, koko kirjailemiseni

yllä lepää nähtävästi Jumalan kirous!"

Hän vierittää liian suuren edesvastuun näistä onnettomuuksista omalle

osalleen. Minkä hän voi sille, jos Meri rakastui häneen? Kuuttia

täytyy rakastaa. Ymmärrän sen ja kuitenkin olen itse melkein vihannut

Meriä vain siksi, että hän on pyrkinyt Kuutin lähelle. Sentähden

että hän ikäänkuin sillä vaikeutti rakastetun Verani elämää, ryösti

jotakin sellaista, joka kuului yksin hänelle. Kuka tietää, ehkä

kuolikin Vera siksi, että hän luuli itsensä syrjäytetyksi isänsä

sydämestä.

Olen muuttumaisillani pahaksi ihmiseksi. Onnettomuus on tehnyt minut

ilkeäksi. Parin viimeisen viikon aikana olen ajatellut enemmän pahoja

ajatuksia kuin koko muun elämäni aikana.

En ansaitsisi niin suurten ja hyvien ihmisten seuraa kuin ovat

Kuutti ja Kaarina Linna. Olen tullut heitä lähemmäksi, samoin hekin

toisiaan. Yhteinen onnettomuus yhdistää meitä ja se korvaa sentään

jotakin minulle, vaikka rakkauteni on kuollut ja molemmat ystäväni

kuoleman väsyneitä. Kaarina on enää varjo entisestään, Kuutti elää

varjoelämää, vähän samanlaista kuin minä ennen. Ja minä, minä heikko,

koetan nyt olla uljas, ja rohkaiseva helpoittaakseni edes hiukan tuon

suuren runoilijan vuoriraskasta elämänkuormaa, auttaakseni häntä

vaikeimman hetken ohi...

Puhun hänelle välistä kuin äiti lapselleen. Kuka uskoisi! Istun illat

hänen luonaan ja tarinoin Verasta. Ja Kuutti sanoo minulle aivan kuin

Vera ennen: "Kerro vielä jotakin Verasta, Seipi."

Miten Vera olisi iloinen, jos hän tämän tietäisi!

Ja mitä enemmän puhun Verasta, sitä julmemmin kärsii hän hänen

kadottamisestaan ja ehkä vielä muista syvemmistä syistä, joita en

tunne. Mutta minä näen, että hän tahtoo kärsiä, painaa tikarin

sydämensä pohjaan asti, kokonaan.

Riemu ja tuska, kumpikin olette jumalista kotoisin, kumpikin kuulutte

ihmisyyden ihanuuteen!

Minäkin tunnen itseni nyt enemmän ihmiseksi kuin ennen. Ja minulla on

lisäksi onni kärsiä suurten ja kauniiden ihmissielujen läheisyydessä.

Miksi valittaisin!

Yksinäisiä: Romaani nykyajalta · 第 24 / 29 题