_Viljo Seiven päiväkirjasta_.
Nämä hirveät viikot! En ymmärrä, että minä vielä elän ja että sinä
Vera olet kuollut. Ja sinäkin, Meri! Elää, kuolla? Mitä se on?
Tuskaa, arvoitusta, kaikki.
Olen ollut kuin syvän kaivon pohjassa. Koetan nyt kirjoittamalla
siirtää asiat edes vähän kauemmas itsestäni, muuten voisin luulla,
että olen kadottanut järkeni, että vieläkin olen vain pahan
painajaishoureen vallassa.
Ei, se on totta, hirvittävää, pelottavaa totta!
Sinä, Vera, minun rakkauteni, sinä elämäni Kauneus ja Fantasia,
sinä makaat nyt siellä jossakin... häviön ja mädännyksen saaliina.
Mahdotonta! Ajatus kieltäytyy sinne seuraamasta. Mieluummin tahdon
uskoa, että olet rauennut tuleen, joka oli sinun oikea elementtisi jo
elämässä.
Mielikuvituksessani vaeltelen olemattoman tulihautasi partaalla,
korkeassa Kuoleman saaressa, jossa kuolema on jälleen löytänyt
kadotetun kauneutensa. Tummat sypressit varjostavat hiljaisuuden
temppeliä, jalomuotoiset altaat, uurnat, muistolaatat koristavat
sen äänettömiä käytäviä, joiden vierillä viihtyvät edesmenneiden
sielut. Sammuneiden tulien tuhka uinuu maljakoissa, erimuotoisissa
kuin ihmissielut. Toiset ovat solakoita, siroja, hauraita kuin
kukan varsi, toiset raskaita, juhlallisia kuin vuoren onkalo,
toiset sopusointuisen ehjiä, toiset levottoman kaipauksen
särkemiä. Taiteilijain sormet ovat täällä pakoittaneet aineen
hengen vertauskuviksi. Runoilijani tulisydämet ovat syövyttäneet
marmorilaattojen kylkiin runojaan, menneisyyden muistoja,
tulevaisuuden toivoja, ihmisen historian himmentymättömiä
hieroglyyfejä...
Ja sitten tulee eräs tuntematon mielikuvituksen irtolainen, joka ei
elämässään vielä ole kirjoittanut yhtään hyvää runoa, ja polvistuu
kahden nuoren tytön nimettömän tuhka-alttarin ääreen, ja silloin --
taivaallinen haltioituminen siivittää hänen multasielunsa.
Hän huudahtaa:
"Noiden mykkäin uurnain arvoituksen, jota ei kukaan ole arvannut,
selitän minä, tuon lehden ihmisyyden historiassa, jota ei kukaan ole
uskaltanut täyttää, kirjoitan minä!"
Ja hän laulaa laulun, kirjoittaa jalustaan kahden ihmiselämän elegian.
Ja ihmiset, jotka vuossadasta toiseen vaeltavat siitä ohitse,
kuiskivat toisilleen:
"Tässä lepää kaksi murrosajan uhria, joista toinen oli
kansallisuus-taistelun, toinen luokkataistelun marttyyri. Lukekoon
taivas heidän syyttömyytensä ja heidän viattoman henkensä uhrin
ihmisyyden hyväksi ja siunatkoon tuntematonta runoilijaa, joka on
ikuistanut heidän muistonsa."
Mitä hourit, Seipi! Katso silmään totuutta vihdoinkin, sinä ikuinen
narri, sinä nenästä vedetty kuuvalo-ritari! Ole raaka! Sano suoraan:
"Tuossa lepää Vera, jota rakastin, joka sekä petti minut että oli
uskoton ja joka kuoli väkivaltaisen kuoleman oman tai rakastajansa
käden kautta!"
"Ja tuossa, tuossa lepää Meri, samoin turmeltuneen ajan turmeltunut
vesa, joka teeskenteli kansan rakkautta, mutta rakasti ainoastaan
Kuuttia, käytti minua varjostimenaan, mutta räjäytettiin kansan
tuomiosta ilmaan rakastajansa teoksen kanssa ja sai samoin
väkivaltaisen kuoleman suuressa kirjapaino-onnettomuudessa suurena
vallankumousvuonna..."
Mitä kauheuksia minä ajattelen? Minä onneton! Jumala, anna minulle
anteeksi! Järkeni on piminnyt onnettomuudessa.
Arvoitus on ollut liian ankara.
Mutta kyynillisyyden myrkky käy yli voimaini. Mieluummin erehdyn kuin
antaudun sen valtoihin. Oh, tätä taistelua!
Yhä uudestaan ja uudestaan kohoo rinnastani kysymys: Miksi sinä
kuolit, Vera? Miksi? Miksi? Ja rakastitko minua vai toista? Minä
huudan, parun, sitä! Eikä vastausta.
Minusta tuntuu, että sinun kuolemallasi pitäisi olla joku tarkoitus
tai joku syy. Tapaturma! Vahinko! Sattuma! Miten typerää!
Sitäpaitsi tuo, mitä Vera kerran puhui minulle tohtori Linnasta
tai suhteestaan häneen, tuo salaisuus -- tällaisissa olosuhteissa
niin kauhea salaisuus -- täyttää mieleni tahtomattanikin. Mutta
hautautukoon se ainaiseksi sinne.
Ketä se liikuttaa muuta, vihasitko vai rakastitko tohtoria, puhuitko
minulle silloin totta vai valetta, aioitko ampua tohtorin vai itsesi
vai vahingossako kaikki tapahtui. Vai tohtoriko äkkipikaisuudessaan
sen teki? Oh, Vera, sinä kuolit, mutta kuollessasi surmasit sittenkin
tohtorin.
Omituista! Tohtori on käynyt minulle sympaattiseksi nyt, kun hän on
joutunut uhriksi hänkin, häväistyksen, väärän syytöksen alaiseksi.
Niin, tiedän, että kaikki epäluulot tohtoria kohtaan ovat vääriä,
omanikin. Enkä sentään voi olla näkemättä edessäni sitä kaameaa
kuvaisinta, että hän mahdollisesti on vienyt Verani hengen ja
rakkauden.
Miten epäjohdonmukainen on ihmissydän!
Simo pitää luonnollisena, että nyt kammoksun tohtoria. Ja onkin
päinvastoin. Mutta mitä ymmärtää näistä asioista Simo, jonka mielestä
rakkauteni Veraankaan ei ollut luonnollinen. Nauraisin, jos enää
osaisin. Luonnollinen rakkaus! Mitä se on? Ei mitään. Rakkauden
olemukseen jo kuuluu, että se on luonnoton, yliluonnollinen...
Tohtori parka! Miksi hän aikoinaan kirosi Kuutin avioliiton? Tai
aavistiko hän jo silloin sielussaan siitä hänelle koituvan turmion?
Mutta tämän kirouksen painosta kuoli myös Vera. Siitä olen varma. Ja
taivas kosti hänen puolestaan. Mitä sanon: kosti! Ei. Nemesis, Karma
löi tohtorin. Toisin sanoen, hän tuli lyödyksi omilla aseillaan.
Oma aate löi hänet. Hänen aseelliseen puolustukseen verivihollista
vastaan perustuva kansallisuusaatteensa löi hänet! Ja aate meni
hänen kerallaan. Mutta se aate oli aikansa elänyt, tai kuollut
syntymässään, Jumalan kiitos!
Tohtoria käy sääliksi. Mihin hän nyt kelpaa? Hän oli vakaumuksen
mies ja se aate oli hänen kaikkensa, hänen elämäntyönsä, hänen
intohimonsa. Ja kadottaa kaikki älyttömän tapaturman kautta!
Jos se nyt oli tapaturma!
Tuo ajatus myrkyttää elämäni. Ja kuitenkaan ei ole
silmänräpäykseksikään saanut minussa sijaa se pöyristyttävä
epäluulo, jota sosialistit tyrkyttävät syyttämällä onnetonta Linnaa
himomurhasta. Puoluesyistä tietysti. Lyödäkseen tohtorin ja hänen
puolueensa. Ja onnistuivathan he siinä!
Linnan puoluelaiset ovat äkkiä kuin kadottaneet maan jalkojensa
alta. Periaatteessa he ovat entisellä kannalla, mutta pää on heiltä
katkaistu. Tohtorin häväistysjuttu tekee hänet liian sattuvaksi
maalitauluksi viholliselle, joka ei valitse keinoja.
Sillä välin lisääntyy väkivalta ja rauhan aate voittaa alaa.
Vastakohdat viihtyvät nykyään yhdessä. Ja väkisinkin rientää
ajatus tuolle yhteiskunnallisten ja valtiollisten aatteiden
temmellyskentälle, jonka aikoinaan luulin jäävän itselleni ikuisesti
vieraaksi.
En voi olla kaikesta etsimättä syyn ja seurauksen lakia... Ei, en
tiedä enää mitä etsin... Tuota jotakin...
Maltillisimmat sosialisteista ja kansallismielistä porvareista
lupaavat riisua aseensa. Sotilaihin on levinnyt sama innostus... Kuka
tietää, mitä tapahtuu...
Ja kuka olisi uskonut, että Vera, pikku Vera, tulisi noin suureksi
tekijäksi suuressa historiallisessa taistelussamme! Ja miksi ei
tuo suuri taistelu vaatinut ensiuhreikseen vanhoja, syyllisiä,
arpiniekkoja tappelupukareita? Miksi juuri kaksi nuorta, viatonta
tyttöä?
Vera, sinä ihanin, sinä, joka nyt siellä Tuonen himmeiden
pilarikkojen alla käyskelet, minua odottaen ehkä, sinä kaunein
ja ruhtinaallisin, sinä olit predestinoitu. Liian ruma, liian
alhainen oli maa sinun astinlaudaksesi. Niin paljon kuin toivoinkin
yhdenvertaisuuden ja kansanvallan voittoa, oli matka sinne liian
lokainen ja tahmea ja raskas sinun jalkojesi poljettavaksi. Sinä olit
este, niin! Liian kaunis tähän maailmaan, Vera, Vera!
Mutta Meri! Sinä olit tähän maailmaan luotu. _Sinun_ kuolemasi oli
ennenaikainen. Ja minä olisin voinut sinut pelastaa, minäkin!
Vera oli jumalallinen. Sinä Meri, inhimillinen! Miksi et jakanut
aatoksistasi osaa minulle? Minä olisin ilmoittanut sinulle, ettei
tässä maailmassa saa olla niin ehdoton, ettei luonto tottele
luonnollisuutta, minä olisin sen kertonut sinulle, minä, entinen
ehdoton.