Tohtori Linna asteli väsyneesti kotiinsa.
Kaikki illan mielenliikutukset ja hänen intohimoisen luonteensa
äkilliset tarmonpuuskat olivat hetkiseksi antaneet sijaa raukealle
yksinäisyyden tunteelle.
Hän tiesi olevansa enemmän pelätty kuin rakastettu, enemmän
ylistetty ja paneteltu kuin ymmärretty. Sillä tahto, hellittämätön
ja yksiviivainen, oli ollut hänen elämänsä ponnin ja työ sen koko
sisältö. Ei koskaan oikeaa inhimillistä lepoasentoa, personallista
onnea, puhumattakaan mistään herkutteluista.
Luonnotonta ja väärää oli tämäkin vähäinen romantiikka, minkä hän
nykyään salli itselleen: Vera.
Hän merkitsi hänelle kielletyn puun, hyvän ja pahan tiedon puun
hedelmää! Ei, eihän toki. Hetken virkistystä, vaihtelua vain. Ilman
Veraa eivät hänen aivonsa ja hermonsa olisi kestäneet nykyisessä
äärimmäisen jännitetyssä valtiollisessa tilanteessa. Isänmaa tarvitsi
häntä ja hän tarvitsi Veran, siis tarvitsi isänmaa Veraakin.
Mikä sofisti sinä olet, ihmissielu, hymähti tohtori itselleen.
Miten Vera oli liukunut hänen elämäänsä, se oli hänelle itselleenkin
käsittämätöntä. Ehkä hän ensin oli tahallaan tahtonut vetää häntä
pois Kaarinan vaikutuksen alta. Jostakin syystä. Ikäänkuin salaisesta
tunnonvaivasta. Ja sitten oli tyttö alkanut vetää häntä. Oli
herättänyt hänessä eloon ammoin haudattuja mielikuvia ja haaveita,
niin, sellaisiakin, joita hänellä ei koskaan ollut ollutkaan. Kaikki
se, mistä hän ensin oli soimannut Veraa ja hänen kasvattajaansa,
hänen sovinnaisuuden puutteensa, hänen epäjohdonmukainen,
äkkiyllättävä luonnollisuutensa, kaikki tuo muuttui hänelle
vähitellen välttämättömäksi elämän lähteeksi, josta hän väsyneenä
ammensi voimaa ja unohdusta.
Veran vuoksi oli tohtori valmis antamaan anteeksi Kuutillekin kaiken
muun, paitsi sen, että hän oli hylännyt Veran... Moraalisesti.
Käytännössä oli parempi näin.
Tänä iltana ei hän olisi jaksanut edes tavata Veraakaan. Mutta he
olivat sopineet, että Vera valmistaisi "tohtori-sedälle" pienen
illallisen hänen tilapäisesti leskittyneessä kodissaan. Tohtorin
perhe asui maalla. No niin, Veran suhteen ei tarvinnut olla
varuillaan. Ja vähän hyviä säilykkeitä, vähän vanhaa viiniä ja nuori
tyttö, joka ei kuulunut tähän yhteiskuntamaailmaan, se saattoi
virkistää...
Tohtorin astuessa sisään istui Vera mieliasennossaan lattialla
turkkilaisella matolla. Värillisten sähköjen valossa näytti hänen
eksoottinen kauneutensa satumaiselta.
Tohtori taputti häntä hymyillen olalle:
-- Lapsi leikkii taas.
On synti olla noin kaunis, oli hän vähällä sanoa, mutta sanoi
ainoastaan:
-- Sinä koru, sinä lepohetki vanhan tohtorisedän elämässä. Tiedätkö,
Vera, minun elämässäni ei ole ollut yhtään sellaista! Aina vain
taistelua, hellittämätöntä ja julmaa, velvollisuuksille alistumista.
Olet kai kuullut mainittavan minua pahaksi. Ja olen ollutkin paha,
se on totta, mutta paha vain sentähden, että jälkeentulevilla kerran
olisi hyvä...
-- Minä pidän pahoista.
-- Sinä rakastat voimaa, se on kauneuden kohtalo. Ja ainoastaan
pahalla on voimaa tässä maailmassa. Paha pahaa vastaan, niin
taistellaan kaikki suuret taistelut.
Tohtori istuutui sohvan kulmaukseen. Vera hiipi veikistellen hänen
viereensä.
-- Sinä olet pannut pahan hyvääkin vastaan, murskannut
taistelematta... tehnyt pahaa hyvälle, niin juuri... Sano minulle,
eikö sinun rouvasi ole hyvä? Onhan?
Tohtori hymyili hieman.
-- Hän on heikko. Hän kuuluu niihin, jotka pyytävät anteeksi omaa
olemassaoloaan.
-- Mutta sinä tohtori, olet tehnyt hänet sellaiseksi. Hän kuuluu
nuorena olleen kaunis, ylpeä, notkea kuin koivunvirpi. Hän esiintyi
julkisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli ihailijoita, hän oli luotu
ihailtavaksi. Mutta sitten tulit sinä ja kielsit linnun laulamasta,
kukkasen kukoistamasta ja panit sen vain hedelmöimään! Hyi!
-- Se on luonnon laki. Ensin kukka, sitten hedelmä.
-- Mutta sinä turmelit hänen kauneutensa. Sinä teit hänet niin
hirveän lihavaksi. Oh, kuinka olen kantanut siitä sinulle kaunaa.
Tehdä solakka viiniköynnös paksuksi, mikä hirveä rikos! Oh, kuinka
sinä olet rikollinen!
Vera tuijotti kummallinen hymy huulillaan eteensä.
Tohtori nauroi.
-- Mutta kuinka Herran nimessä sinä panet minun syykseni sen, että
vaimoni on lihava? Sehän on hyvinvoinnin merkki.
-- Äitini Varvara sanoi, että ihminen voi lihoa epätoivostakin. Ja
mitä voi olla muuta ihminen, josta on tehty munimakone!
-- Mutta Vera, mistä oletkaan oppinut noin rumia puheita! Ne eivät
ollenkaan sovi tuollaisen pikku enkelin suuhun kuin sinä. Minun
täytyy siis väkisin tukkia suusi.
Linna taivutti tytön päätä taapäin ja painoi lyhyen suudelman hänen
huulilleen.
Vera tuntui äkkiä kuin kivettyneen. Ainoastaan hänen poskillaan ja
silmissään hehkui kuin kaukaisen tulen kajastus.
Tohtori kaasi helmeilevää viiniä laseihin.
-- Sovitaan pois nyt pikku riitamme. Olehan nyt taas kiltti tyttönen.
Maljasi!
-- Oh, kuinka sinä olet rikollinen, toisti tyttö itsepäisesti eteensä
tuijottaen. Mutta minä pidän pahoista...
-- Siis pidät pikkuisen tohtori-sedästäkin? sanoi Linna silittäen
hiljaa Veran kättä.
-- Et sinä ole mikään oikea setä.
-- En. Orjasi olen. Ja sinä minun pikku kuningattareni. Maljasi, Vera!
-- Maljasi, tohtori! Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen. Miksi
et anna viiniä koko kansalle, että he kaikki kerran olisivat iloisia?
Miksi vangitset ilon muilta?
-- Kansa itse tahtoo niin, se ymmärtää, että se on hyväksi
sille. Kaikki on suhteellista, lapseni. Mikä sopii yhdelle, ei
sovi toiselle, siinä lyhyesti sanottuna suhteellisuuden ydin.
Kas, sitten kun tälle kansaraukalle on taattu onnellisen elämän
ehdot, sitten voimme mekin, me yksilöt, sinä ja minä esimerkiksi,
nauttia palkkamme. Mutta siihen asti... Tiedätkö, Vera, minun pyhä
velvollisuuteni on tehdä kansani onnelliseksi, mutta suurempi onni
minulle, kautta Luojan, olisi tehdä onnelliseksi sinut, tehdä kaikki,
mitä sinä haluat! Miksi en saa? En saa! Siksi, että olen vannoutunut
kansan asialle...
-- Ja sentään vihaa kansa sinua...
-- Ehkä sinäkin, Vera, vihaat minua? sanoi tohtori surullisesti.
-- Onko totta, jatkoi Vera kuin kuulematta edellistä, että sinulle on
tullut uhkauskirjeitä?
-- Ei puhuta nyt niistä, rakas lapsi. Ne ovat miesten asioita.
Melskeisen, kumouksellisen ajan ilmiöitä on monenlaisia. Tahdon
unohtaa nyt kaiken muun paitsi sinut. Maljasi, Vera!
Vera vei huulilleen lasin astuen pari askelta eteenpäin konemaisesti
kuin unissakulkija.
-- Katsos, on sittenkin totta, että sinun henkeäsi on uhattu. Mitä
muuten tekisit revolverilla? sanoi hän välinpitämättömästi nostaen
läheiseltä pöydältä revolverin.
-- Vera, älä koske siihen, minä pyydän, se on ladattu! Sekin kuuluu
vallankumousajan satunnaisiin ilmiöihin.
-- Älä koeta pettää minua! Sinä pidät minua sellaisena lapsena
ja imeväisenä, joka ei mitään tiedä, mutta minä tiedän! huudahti
tyttö. Joka miehelle ase käteen, sehän on juuri se pohja, jolle aiot
perustaa kansan onnen! Miksi en siis minäkin saisi pidellä asetta!
jatkoi Vera huolettomasti käännellen revolveria kädessään.
-- Vera, anna tänne ase heti! Se on vaarallinen leikkikalu!
-- Miksi ei naisella saisi olla ase kädessä yhtä hyvin kuin
miehellä, sanopa miksi? naljaili tyttö. Mutta sinä pidät naista vain
leikkikaluna ja kaikkea, mihin he koskevat, leluina. Et ikinä voi
tehdä kansaasi onnelliseksi, kun ajattelet aina vain miesten etua, ja
enemmän kuin puolet siitä on kuitenkin naisia.
Kirottu naisliittolainen Kaarina on sullonut pienen linnunpääsi
täyteen järjettömyyksiä, mutisi tohtori, lisäten:
-- Tiedätkö, jos jatkat tuohon malliin, pakenen taistelutantereelta.
-- Kadotat joka tapauksessa pelin tällä kertaa, jäit tai pakenit.
Sillä minä meistä kahdesta aion nyt voittaa, voittaa ja kaatua!
Vera nojasi päätään seinään ilkkuvan voitonriemun kareillessa hänen
huulillaan. Hänen silmänsä paistoivat pimeästä nurkasta tohtoriin
ilmeettöminä ja kiinteinä kuin kaksi vihreätä kiiltomatoa.
-- Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä ilveilet! Lakkaa
leikkimästä aseella! sanon minä.
Tohtorin ohimosuonet pullistuivat pahan-enteisesti.
-- Minä en leiki, puhui Vera lempeästi ja haaveellisesti. Tätä
hetkeä olen odottanut koko elämäni. Kostoa, niin! Minä tahdon kostaa
sinulle sen, että jo syntymässä tuomitsit minut. Luonteettomaksi
sekasikiöksi, suvunhuonontajaksi! Muistatko! Minä kostan sillä, että
toteutan tämän mielikuvasi, että todistan sinun olleesi oikeassa.
Oh, kuinka kauan olen hautonut ja hankkinut ilkeän pääsi menoa! Minä
valitsin sinut lääkäriksemme. Minä hain sinut käsiini, saadakseni
nähdä kasvoista kasvoihin isäni häväisijän, äitini murhaajan, elämäni
juuriltaan kiskojan. Äitini ei tiennyt, _kuka_ sinä olit, mutta
minä tiesin. Kaikki minä tiesin. Silloin jo olin päättänyt kostaa.
Opettelin ampumaan vain osatakseni sinun päähäsi, tohtori Linna,
niin minä sinua vihasin. Nyt vasta on se hetki tullut. Tahdon kostaa
isäni, äitini, kotionneni, niin, koko naissuvun puolesta sinulle,
joka pidät meitä eläiminä ja enkeleinä, mutta et kunnioita ihmisinä!
Kuinka minä olen halveksinut sinun imartelujasi, sinun hulluja
liehipuheitasi, jotka eivät ole sisältäneet ainoatakaan luottamuksen
sanaa, ei ainoata ihmisarvoista ajatusta! Niin, kostaa tahdon vaimosi
puolesta, jota olet kohdellut orjana, sisaresi Kaarinan puolesta,
jota pidät hulluna, ja sen sisaren puolesta, jonka viettelit samaan
aikaan kuin syytit isääni...
-- Kamalaa! Sinä mieletön, onneton lapsi, oletko humalassa! Sinä
valehtelija, vaikene!
Tohtorin nyrkki putosi kuin raskaan painon alla hervottomana pöytään.
Hänen silmänsä veristivät pidätettyä raivoa.
-- Niin, kaikki tiedän, kaikki kostan sinulle, tohtori, jatkoi tyttö
yltyvällä hurjuudella, hukkaan menneen elämäni, kodittomuuteni,
isättömyyteni, isänmaattomuuteni, luonteettomuuteni, sen epävarmuuden
jäytävän syövän, jonka sinä istutit sydämeeni, heti kun opin
ajattelemaan...
-- Vera! Tohtori karjaisi kuin haavoitettu peto. Revolveri tänne!
-- Älä pelkää, että ammun sinua, nauroi tyttö. Se ei olisi mikään
kosto. Ei, ammun itseni tänne sinun luoksesi yöllä. Isken arimpaan
kohtaasi! Heitän häväistysjutun tuon sinun taidokkaasti hoidetun
kunniasi päälle, viattomasti, samoin kuin sinä kerran teit isälleni...
Vera huohotti raskaasti.
-- Ja minä teen samalla sinulle mieliksi, lopetan tämän ryssän
sekasikiön, mikä olen, ja jollaiset sanoit toivovasi surmattavan,
jos sinusta riippuisi... Niin... Kuulin, mitä kerran puhuit täti
Kaarinalle... Sinä toivoit kuolemaani jo äitini kohdussa... Oh,
tohtori, kuinka minä sinua vihaan!
Tohtori ryntäsi kuin raivostunut härkä Veran kimppuun.
-- Revolveri pois! sai hän vaivoin ähkäistyksi. Se oli kuin
tukehtuvan metsäsian röhkinää. Vera kuiskasi:
-- Oh, kuinka minä sinua vihaan ja -- rakastan...
Samassa laukesi revolveri heidän myllertäessään lattialla.
Kaikki oli tapahtunut uskomattoman nopeasti.
Tohtori heräsi tajuihinsa kylmän hien valuessa hänen otsaltaan.
Toisessa kädessään puristi hän jotakin kovaa. Toisen yli virtasi
jotakin lämmintä, tahmeaa...
Vera makasi liikkumattomana, silmät puoliummessa ja melkein
onnellinen hymyily huulillaan.
Nopeasti vei tohtori käden hänen sydämelleen. Se tykki vielä.
Aivan koneellisesti, mitään ajattelematta, alkoi hän etsiä haavaa
ja hoitaa sitä kuin jotakin vierasta tapausta, kuin jotakin niistä
epälukuisista tuntemattomista potilaista, joita hän elämässään oli
käsitellyt.
Luoti oli lävistänyt oikean keuhkon.
* * * * *
Hitaasti avasi Vera silmänsä.
-- Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi hän. Minä en aikonut tehdä
sitä. En todellakaan. Minä valehtelin kaiken, paitsi viimeisen, sen,
että rakastan sinua. Minä olisin tahtonut vihata sinua, se on totta,
mistä syystä, tiedät. Minä rakastin. Se meni yli voimain! En aikonut
kostaa. En olisi voinut... Minä leikittelin... varomattomasti. Puhuin
itseäni vastaan... lemmen tuskassa. --
-- Vera!
Tohtori painoi päänsä Veran helmaan. Hänen lapaluissaan tuntui
omituinen nytkähdys.
Hän itki. Ensi kerran elämässään.
-- Minä tahdon elää aamuun, sinun täytyy ponnistaa voimasi, että
elän, puhui Vera, ettei mitään varjoa lankea yllesi. Sinä ilmoitat
sitten aamulla Kaarina-tädille, isälle, Seivelle ja minä itse
todistan tämän tapaturman. Muuten, muuten he kaikki kärsivät ja sinä
joudut onnettomaksi. Osaan selittää... Se on oleva viimeinen ja --
paras valheeni.
-- Vera, sinä et saa kuolla! Elä minulle! Anna anteeksi kaikki! Tai
vihaa minua, tee mitä tahdot, mutta älä kuole... Vera, rakkaimpani!
Oi Jumala, sinä, jota en tunne, enkä koskaan tulle tuntemaan, salli
minun elää aamuun... hänen tähtensä..., rukoili Vera.
-- Rakas tohtori, annatko minulle anteeksi?
-- Kaikki on minun syyni, vaikeroi onneton tohtori.
Ja äkkiä kulki salaman nopeudella hänen aivoissaan kaamea kauhun
ajatus. Ehkä hän juuri itse omalla kädellään tuossa käsikähmässä
ampui Veran. Eikö hän vieläkin tuntenut browningin takaiskua
käsivarressaan. Tosiaan. Oikea käsi teki suonenvedon tapaisen
kouristusliikkeen. Kumpi heistä oli ampunut? Kumpi? Varmaan hän
itse...
-- Minä onneton! valitti hän.
-- Rakas, älä sano niin. Minä olisin muuten niin onnellinen nyt.
Usein olin kuvitellut, että saisin kuolla sinun syliisi, yksin,
kahden, näin juuri, äärettömän autuuden ja onnettomuuden, ajan ja
iankaikkisuuden antaessa kättä toisilleen. Eihän se olisi voinut
muuta ollakaan se meidän rakkautemme, ei koskaan. Se olisi kulkenut
kärsimyksen yli ja minä, joka tahdoin olla paha, en olisi jaksanut
nähdä toisten kärsivän. Oi, miten minä olen rakastanut sinua! Ja
isääni... Mutta kumpikaan teistä ei voinut rakastaa minua, ei
niinkuin minä olisin tahtonut, ei tarpeeksi... Oh, älkää vihatko
toisianne, te kaksi... Älkääkä minua. En olisi jaksanut elää
kuitenkaan. Näin olikin paras...
Veran ääni heikentyi.
Tohtori riensi häntä auttamaan.
-- Tämä ei voi olla totta, tämä mahdoton, käsittämätön! Oh, tätä
onnettomuutta! vaikeroi hän.
* * * * *
Aamupuolella yötä kuoli Vera.
Maailma pimeni Linnan silmissä. Vasta ensimäisen kerran näki hän,
lääkäri, satojen kuolemantapausten todistaja, edessään todellisen
kuoleman. Tuon kauhean, korvaamattoman mysteerian. Ei koskaan,
koskaan enää...
Hän ei enää ollut hermojensa herra. Oli kuin tuo kuollut tyttö, tuo
hysteerinen, kaunis potilas, jonka lemmensairaan rinnan hän oli
rikkiampunut, olisi loihtinut hänet itsensä kaltaiseksi. Hän tunsi
vihaavansa ja rakastavansa häntä raivolla, joka oli sanoin kuvaamaton.
Oh, tämä häpeä, tämä häväistysjuttu, tämä risti tien yli, nyt juuri
ratkaisevalla hetkellä, kun oli rynnättävä...! Tuo ryssän sikiö,
tuo... hänen rakas, ainokainen Veransa, josta olisi pitänyt tulla
hänen elämänsä koru!
Ja hän kuuli sisimmästään itsepäisesti Veran ilkkuvan ja
surunvoittoisen äänen: Oh, "kuinka sinä olet rikollinen..."