Erään pääkaupungin ravintolan yksityishuoneeseen oli kokoontunut
pieni epävirallinen seura tärkeää valtiollista neuvottelua varten.
Kaikki ankaroita itsenäisyysmiehiä ja useimmat Linnalaisia,
"sotapuoluelaisia".
Tohtoria itseään vielä odoteltiin.
Agronomi Ritola, Orkokummun kartanon tilanhoitaja, maanviljelijä
Ala-Sirva ja kauppias Huhtanen, kaikki kolme tohtorin personallisia
tuttavia, olivat maalaisia ja seuralle vieraita. Muut kokouksen
osanottajat olivat toisilleen tuttuja pääkaupunkilaisia: tuomari
Vuosalo, tohtori Karppi, johtaja Kapuli ja sanomalehtimiehet Sulo
Kalpanen ja Simo Vaskio.
-- Eikö painettaisi nappia? virkkoi tuomari Vuosalo ja hänen kaljun
päälakensa alla kupertuva biljardipallomaisen pyöreäksi muovailtu
päänsä osoitti, että hän yleensä oli ahkerasti painanut nappia.
-- Niin, mitä tilataan?
-- Mitä täällä saa sitten? kysäisi agronomi tarkoittelevalla
äänenpainolla.
-- Saa vaikka mitä!
-- Ohoh, ei suinkaan miestä väkevämpää ainakaan?
-- Vaikka kuinka, jos vain kukkaro antaa myöten.
-- Ja omatunto! lisäsi terävästi tohtori Karppi, tiukka periaatteen
mies, ja hänen pitkin nenävartta oikenevat laihat poskiviivansa
värähtivät hermostuneesti.
Tuomari kuiskutteli jotakin viinurin kanssa.
-- Kaikki on selvä. Puolikas konjakkia tulee, ilmoitti hän sitten
hyvillään.
-- Mutta miten on se mahdollista näin kieltolain aikana? ihmetteli
agronomi.
-- Sanokaa kiertolain. Svabooda on.
-- Inhoittavaa! murahteli tohtori Karppi. Minä en ainakaan voisi
tällaisissa olosuhteissa maistaa tippaakaan. Kaikki Venäjän
mädännäisyys ja kurjuus tulee siis meidän nieltäväksemme.
-- No, tämä on minusta sentään sen hauskimpia puolia, huomautti
Huhtanen.
-- Lahjomissysteemi! Salakapakoiminen! Pahempaa, tuhat kertaa
pahempaa kuin julkinen juoppous. Ja ajatelkaa, mitä tällainen
salapaheellisuus lopulta vaikuttaa kansan luonteeseen. Se tekee sen
luihuksi, kavalaksi, halpamaiseksi...
Tohtori alkoi kävellä äkeästi ikkunain väliä kädet selän takana.
-- Irti täytyy ryssistä ja ryssäläisyydestä päästä, irti! Muuten on
loppu käsissä!
-- Mutta millä keinoin? Siinäpä se! Täytyy odottaa kansainvälistä
vapautustuomiota.
-- Odottaa, se on vale se! huudahti Huhtanen. Antakaa meille
kymmenentuhatta suomalaista sotamiestä ja me teemme suoran ryssistä!
Kymmenellä kiväärillä minä jo aittani hoidan!
-- Ne ovat jo olemassa!
-- Surullista, huokasi Sulo Kalpanen, pehmeäposkinen, lempeä
tolstoisti. Sotaväestähän olemme juuri saaneet tarpeemme. Nyt
edistämme siis itse samaa pahaa, jota emme hyväksy. Suomalaisetkin
siis murhan merkkejä kantamaan! Te olette hulluja sotaväkenne kanssa!
Hengen aseet ovat suomalaisten ainoat oikeat ja luonnolliset aseet.
-- Mennäpä nyt hengen aseilla tykkejä ja pajunetteja vastaan tai
rosvon kanssa käsirysyyn, niin huonommalle puolen jäit.
-- Herra Huhtanen on oikeassa, sanoi agronomi. Hengen aseet eivät
riitä, ei ainakaan maalla. Me olemme siellä suorastaan ryövärien
käsissä. Tarvitaan suojeluskuntia, sanotaan niitä siksi, jos
pelkäätte nimitystä sotaväki.
-- Isänmaan etu vaatii sotaväkeä, sanoi leveästi tuomari, ja sillä
hyvä! Kansallinen asiamme vaatii sitä...
-- Kansallisuus on kaiken pahan alku. Onko parempi, että käydään
kansallisuus-sotia kuin uskontosotia? Kansallisuus-aate on vasta
sadan vuoden vanha ja se on johtanut maailmansotaan, se on siis
tuomittava, puhui Kalpanen.
-- Nykyinen sota on suuresti otettuna merkantiilinen juttu,
kauppadiplomatiaa, ei muuta...
-- Jos yksikin ihminen kärsii diplomatian vuoksi, on se tuomittava,
maailmasta pois juurrutettava!
-- Olette kovin nuori, herra Kalpanen, sanoi Vuosalo suojelevalla
äänellä, nuoriso innostuu, ei laske syitä eikä seurauksia.
Diplomatian täytyy olla olemassa, nuori mies...
-- Nuoriso, joka ei rakasta kansallisuuttaan ja isänmaataan, on kurja
nuoriso, sanoi tohtori Karppi korostetusti.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten taas puheenhälinä jatkui.
-- Missähän tohtori viipyy? kyseltiin.
-- Vastaanotto kai viivyttää tai joku odottamaton sairaustapaus.
Puhe katkesi taas. Tohtori Linna oli tämän seuran yhdistävä voima ja
ilman häntä tuntui yhteistyö ratkeilevan liitoksistaan.
Tohtori Linna antoi odottaa itseään todellakin kauan. Kun hän vihdoin
näyttäytyi ovessa, oli hän tavallista vakavamman ja kiihtyneemmän
näköinen. Hän tervehti jokaista kädestä synkkänä ja puhumattomana.
-- Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen sitten seuran puoleen
kokonaisuudessaan, suonette anteeksi myöhästymiseni, mutta juuri
lähteissäni sain puhelimitse uusia huolestuttavia tietoja, jotka
koskevat meidänkin yhteistä asiaamme mitä läheisimmin ja vaativat
ryhtymään pikaisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin järjestyksen
palauttamiseksi maahan. Asia koskee lähinnä sinua, veli Ritola.
Orkokumpu on ryöstetty, se on kokonaan ryövärien vallassa, ja
arvatkaa, keitä nämä ryövärit ovat! Omia kansalaisia, ainakin
osaksi. Sosialistien sotajoukkoja. Muuan Tuira-niminen mies on ollut
pääpukarina siinä pelissä.
-- Tuira! huudahti Ritola hypähtäen seisomaan.
-- Tunnetko hänet?
-- Ettenkö tunne! Selvä kostotoimenpide minua vastaan. Miten
halpamaista! Vahinko, etten ollut siellä. Kyllä minä olisin sille
pojalle näyttänyt!
-- Pehtori oli kyllä ollut sankarillinen. Kun olivat vaatineet
ruoka-aittoja avattavaksi, oli hän kieltäytynyt ja sanonut: "Syökää
nyt, rahan orjat, rahojanne, niitähän teillä on. Tehän olette nyt
kapitalisteja. Itsehän olette nostaneet elintarpeiden hinnan ja
palkkanne suhdattomiksi. Joka tekee työlakon, sen pitäisi tehdä
syömälakkokin." Olivat köyttäneet pehtorin ja pistäneet kapulan
suuhun.
Ritola poistui nopeasti puhelimeen.
-- Hyvät herrat, jatkoi tohtori, tämä sosialistisen sotaväen
ryöväriliiga on uusi surullinen lisä jo ennestään hirveään
rosvovaltaan maassamme. Tähän asti ovat rikollisia olleet vieras
sotaväki. Hengen ja omaisuuden turvallisuudesta ei pitkään aikaan
enää Suomessa ole ollut puhettakaan, sillä nuo täydellisillä
sota-aseilla varustetut rosvot ovat olleet itsevaltiaita maassamme.
He ovat mielin määrin varastaneet, murhanneet, raiskanneet, he ovat
syöneet suihinsa meidän leipämme ja tallauttaneet hevosillaan meidän
viljapeltomme. Ja kaupungeissa he ovat alkaneet huutaa "leipää,
rahaa, ja verta". Meidän "suojelijamme" Venäjän hallitus ei ole
voinut suojella meitä vähimmälläkään tavalla tältä väkivallalta.
Eikö meissä silloin luonnostaan herää ajatus, että meidän on
tehtävä se itse. Ei mikään laki maailmassa voi velvoittaa kansaa
kestämään tällaista häväisyä, oman käden oikeutta ja riettautta.
"Vieläkö kärsinet kauempaa?" tämä huokaus lienee jo enemmän kuin
kerran noussut jokaisen isänmaan ystävän rinnasta. Vapaus vieraan
maan sotaväestä on ensimäinen vapaus, joka itsenäisen Suomen tulee
saada. Mutta mitä sanoa meidän sosialisteistamme, jotka ovat
olevinaan itsenäisyyden, valtiollisen vapauden ajajia ja kulkevat
julkisesti venäläisten pistimien turvissa, liittyvät yhteen juuri
tämän saman Jumalan vitsan kanssa, joka meidän on heitettävä pois
selästämme, kieltäytyvät valtiollisista keskusteluista virallisen
hallituksen kanssa, mutta antavat sotilasmielivallan määrätä ja
kirjoittaa kaikki noottinsa! Ja nyt! Mitä sanotte siitä, että nämä
samat suomalaiset "vapauden veljet" ovat perustaneet venäläisiä
veljiä matkien ja heihin liittyen myös omat rosvojärjestönsä, joiden
tarkoituksena on, kuten he ilmoittavat, jatkaa luokkataistelua
ja käyttää tarvittaissa väkivaltaista ja aseellista voimaa,
pakoittaa muka elintarpeita salaavat maanomistajat ja kauppiaat
antamaan tuotteensa kansan käytettäviksi. Ja että heillä on kiire
ohjelmaansa toteuttamaan se on jo nähty. Nyt ovat asiat kehittyneet
sille asteelle, jolla mielestäni on nopeasti toimittava. Ilman
järjestystä ei ole mitään yhteiskunnallista elämää, järjestys on
kulttuurin ensimäinen ehto. Se on saatava Suomessa aikaan hinnalla
millä tahansa. Meidän yhteiskuntamme ei kestä niitä vaaroja, jonka
alaiseksi anarkia sen saattaa. Me emme voi koko Europan silmissä
antaa pelata pois kulttuurikansan mainetta. Meidän on uskallettava
ääneen koko maailmalta vaatia oikeutta elää omaa elämäämme, mutta
meidän on myös näytettävä, että henkisen tasomme ja tekojemme
puolesta olemme vapautemme arvoisia ja että tarpeen tullen uskallamme
panna vaikka henkemme alttiiksi. Joka ei koskaan uskalla panna
elämäänsä vaakalautaan, ei myöskään koskaan saa elämän kruunua. On
jo aika meidän tarttua oman kohtalomme ohjaksiin. En ole sodan enkä
aseellisen voiman ystävä, mutta on tapauksia kansojen elämässä,
jolloin sitä ei voi välttää ja sellainen hetki on mielestäni nyt
meillä, tilanne on kärjistynyt äärimmilleen. Meidän on asevoimalla
pakoitettava huonot ainekset, kotimaiset ja vierasmaalaiset, pysymään
alallaan. Tästä jo seuraa, että emme voi niin sanotun rauhan liiton
kehoitukseen, jonka kaikki tunnette, suhtautua muuten kuin jyrkän
kielteisesti. Kehoittaa tällaisella hetkellä luopumaan aseista on
samaa kuin kehoittaa isänmaan kavallukseen, kansalliseen itsemurhaan.
Tämä on minun kantani.
-- Hyvä, hyvä!
-- Toisekseen on meidän tehtävä välimme selväksi myös maamme toisen
niin sanotun itsenäisyyspuolueen s.o. sosialistien kanssa. Kuinka voi
ajaa itsenäisyyttä ja samalla kulkea vihollisen sotaväen turvissa,
kuinka pyrkiä valtiolliseen vapauteen ja samalla kysyä neuvoa
sortovallan sotaneuvostoilta ja antaa heidän sanella valtiolliset
julistukset, pukeutua matruusien pukuihin ja antaa samalla heidän
johdattaa joukkojaan? Ei! Sitä ilveleikkiä on jo tarpeeksi. Ja koska
heillä, sosialisteilla, kerran täytyy olla painetti selän takana,
niin olkoon sitten mieluummin oma kuin kasakan pamppu!
-- Mutta kansalais-sota on jotakin hirveätä, se olisi ennen kaikkea
vältettävä!
-- Onneton kansa tämä tosiaan, huokasi Vaskiokin. Muualla maailmassa
kansakunnat uskaltavat antaa henkensä isänmaansa puolesta ja
meillä ei ole pantavana itsenäisyytemme vaaliuurnaan muuta kuin
laiskuutta ja rahanhimoa, lakoista johtunutta hätää, veljesvihaa,
edesvastuutonta vallattomuutta.
-- Raakavoima on raakavoimalla lyötävä, muuta keinoa ei ole, sanoi
Vuosalo. Sitäpaitsi on koko sosialistinen liike meillä muilta
lainattu ryöstöjärjestelmä, jota raakavoima harjoittaa henkistä
voimaa kohtaan. Mitä on muuta se, että ruumiillinen työ vaaditaan
paremmin palkattavaksi kuin henkinen? Tjaa, sen minä sanon, on siinä
röyhkeyttä: tulla paljailla jäsenillä, niinkuin jumala ne on luonut,
ja vaatia niiden käytöstä enemmän kuin mitä saavat miehet, jotka
ovat kymmeniä vuosia kalliilla opinnoilla valmistaneet aivojaan
käyttökuntoon.
-- Paremmin lyö leiville nykyään käyttää vaikka varsiluutaa kuin
kynää, filosofeerasi Vaskio. Kirjaltajien työpalkat ovat nousseet
huimaavasti ja sanomalehtimiesten ja kirjailijain pysyvät ennallaan
tai laskevat. Ja nuo raukat luulevat, että vain ruumiillinen työ,
vain käsityö on tarpeellista maailmassa. Näköhäiriön orjat! Sanovat:
tehkää te lakko, te kulttuurityöntekijät ja maailma käy ja seisoo
ennallaan, sitä ylellisyyttä ei tarvita, toisin sanoen, mutta jos
me teollisuusmiehet, me käsityöläiset, me suutarit ja räätälit, me
ojankaivajat ja mullantonkijat teemme lakon niin tulee hätä, elämä
lakkaa, rapistuu heti, sillä me olemme hyödyllisiä, me teemme sitä
työtä, joka on välttämätöntä ja tarpeellista! Millä herättää heidät
tästä erehdyksestä näkemään pohjimmaista käyttövoimaa ihmiskunnan
kehityshistoriassa, sen ponninta, joka on henkinen työ! Pitäisikö
saarnata uskoa näkymättömiin, joihin he eivät usko! He eivät usko,
että ihminen tekee työtä, ellei ole kouriin tuntuvaa työasetta
käsissä. Jokainen ajattelija laiskottelee heidän mielestään,
sentähden että hänen muut jäsenensä paitsi pää lepäävät. Ja millä
mitata sitä tuntien määrää, joka on käytetty aivotyöhön? Miksi
toisten aivojen pitää palaa vuorokaudet läpeensä palkattomasti,
sill'aikaa kuin toisten jäsenet liikkuen ja leväten määrättyjä
tunteja riistävät ajattelijan ruumiilta elinehdot!...
-- Etkö tiedä, ystäväiseni, että jaloin työ maailmassa ei koskaan saa
ansaittua palkintoa... eikä sitä edes voida palkita! sanoi tohtori.
-- Mutta annettakoon sen tekijöille edes tilaisuus elää! Tämä
on veristä vääryyttä. Henkinen työ on palkattava paremmin kuin
ruumiillinen!
-- Kuka sen on määrännyt? Toiset tahtovat rahassa vahingonkorvausta
puuttuvasta hengenvoimasta. Mikä on sen luonnollisempaa!
-- Mutta luonnonvastaista on ainakin asettaa tehdastyö, koneellinen
työ kaiken toiminnan perimuodoksi ja tehdä siitä pohjakaava
inhimilliselle toiminnalle, sanoi tohtori Karppi. Se on mielestäni
sosialismin perus-erehdys. Maailmassa on paljon työtä, jota ei
milloinkaan voida järjestää koneellisesti. Kuten tohtori Linna sanoi,
on jaloin, korkein toiminta juuri sellaista. Kytkekää ihmisajatus
tunteihin ja tuntipalkkoihin! Arvioikaa se jäsenliikunnon mukaan!
Määrätkää synnytyslakot! Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi lääkäri
laskisi leikkausveitsen kädestään, niinkuin palvelija keittokauhan,
kellon lyödessä määrättyjä lomatuntia? Järjetöntä! Järjetöntä! Entä
nuo ylettömät palkankorotukset ruumiin liikunnoista! Saadakseen
makeanleivän päivät he sen tekevät, eivätkä ymmärrä, että leipä juuri
sen kautta nousee yhä korkeammalle; sen hinta kohoaa kilpaa ihmisten
laiskuuden ja työvoiman kallistumisen kanssa. Toiset vaativat lisää
palkkaa, sentähden että leipä on kallista, toiset kallistavat leipää,
sentähden että työvoima kallistuu. Ikuinen surman rengas! Ja he
suurpalkkaiset työmiehet eivät saa suurilla rahoillaan murenaakaan
enempää kuin ennen. Mutta muut, henkisen työn tekijät, monet hienot,
hyvät, ahkerat ihmiset kuolevat nälkään...
Tohtori Karpin ohut ääni hukkui yleiseen hälinään.
Ritola oli palannut ja keskusteli kiivaasti Linnan kanssa.
-- Siin' on mulla tyttö! Kun ilmoitan hänelle onnettomuudesta, nauraa
hän, niin, melkeinpä säälii ryöstäjiä. Sanoo: "Ihmisparat, miten ovat
mahtaneet kärsiä, miten ovat olleet nälissään. Saakoot kaikki, mitä
tahtovat. Olemmehan me jo saaneet tarpeeksemme. Antaa heidän saada
syödä ja nukkua hyvin. Matkustan heti maalle antamaan määräyksiä."
Vastasin: "Siellä määräävät he, täällä minä. Te, Meri-neiti, ette
matkusta mihinkään. Henkenne olisi vaarassa." "Minulle ei kukaan
tee pahaa, kun en minäkään tee pahaa kenellekään", vastaa. Siinä on
naisen järki. "Olkaa hyvä, herra rosvo, ottakaa", sanoo. Mihinkähän
maailma joutuisi, jos naiset saisivat sanan vallan? Onneksi ei
Meri-neiti ole vielä täysi-ikäinen.
-- Minäkin saan kiittää sisartani kaikista rauhan liiton
hullutteluista, virkahti tohtori.
-- Mutta on niitä toisenlaisiakin naisia. Venäjän naisten "kuolon
pataljoona" on peljättävin kaikista. He rientävät sotaan saatuaan
vapauden ja tasa-arvoisuuden. Nämä naiset ovat oikein ymmärtäneet
uuden asemansa. Samat oikeudet, samat velvollisuudet. Miksi pitäisi
miesten yksin kuolla maansa puolesta!
-- Ei kenenkään velvollisuuteen pitäisi kuulua kuolla
joukkomurhasysteemin uhrina, ei miestenkään, sanoi Kalpanen.
Nämä naiset ovat erehtyneet siinä, että he ovat mitanneet
velvollisuudentuntonsa vanhan maailmanjärjestyksen mukaan...
-- Tiedätkö lähempiä yksityiskohtia Orkokummusta? kysyi Ritola
tohtorilta.
-- Ikkunoita säretty. Eräs palvelustyttö kadoksissa. Rengin
käsi ammuttu läpi. Miehet olivat olleet täysin asestettuja.
Epäilen pahoin, että suomalaiset saavat aseita venäläisiltä. Tuon
veljestymisen kurjuutta! Mutta ilahduttavana esimerkkinä siitä, että
tässä kansassa vielä on oikeita, rehellisiä luonteita ja ajattelevia
miehiä, voin mainita, että myös lukuisat sosialistit ovat aivan
viime aikoina ilmoittautuneet porvarillisien suojeluskuntiin. Juuri
sillä, että sosialistit ovat kääntyneet kuin mitkäkin provokaattorit
vihollisen sotaväen puoleen pyytäen apua muka suomalaisten porvarien
vastavallankumouksellisia joukkoja vastaan, ovat he tehneet huonon
palveluksen omalle asialleen. Se on hajaannuttanut puoluetta,
herättänyt kaikissa kunnon kansalaisissa pahaa verta.
-- Niin, onhan toki tehtävä ero sosialistien ja huligaanien välillä,
jollaisia viimeksimainituita kasvaa kyllä kuin sieniä sateella.
Ihmisiä, joiden elämällä ei ole mitään arvoa, ja jotka luulevat,
ettei toisienkaan elämällä ole! Puukko sydämeen, on heille tapaus,
jonka he kuittaavat olkapään kohauksella tai kirouksella. Kuka olisi
uskonut, että Suomen kansassa on niin paljon sitä ainesta!
-- Sota kasvattaa...
-- Minä olen oikeastaan myös periaatteessa täysi sosialisti, sanoi
Kalpanen, vaikka en joka kohdassa hyväksy heidän taktiikkaansa.
-- Hyvänen aika, kaikki porvarithan ovat oikeastaan sosialisteja,
sanoi Vuosalo. Eihän Suomessa muita olekaan. Sentähden on koko
luokkataistelu meillä hulluutta, keinotekoinen, ulkoa opeteltu
villitys, ei omasta tarpeesta syntynyt. Suomi on maailman
vapaamielisin kansa. Puhe luokkasorrosta on pelkkää onttoa kaikua,
lainalippu. Mitä me olemme ketkään muuta kuin työmiehiä? Missä on
meillä kapitalistit? Missä kansaa halveksivat ylimykset? Meillä ei
yksinkertaisesti ole noita vanhojen kansojen epäkohtia. Me olemme
kansanvalta Jumalan armosta!
-- Sattuuko tohtorilla olemaan niitä rauhan kehoituksia mukana? kysyi
kauppias Huhtanen. Minä en ole sattunut niitä vielä näkemään, vaikka
kyllä tunnen sisällön.
Tohtori tutki taskujaan.
-- Ei tainnut tulla mukaan. Se oli kirjoitettu jonkinlaiseen
tolstoistiseen henkeen: ei vastustaa pahaa pahalla, ei leivän, ei
vapauden, ei minkään syyn nojalla tarttua murha-aseeseen. Suomen
tuli tahrattomin käsin tarttua uuden vapautensa peräsimeen, ja muuta
sellaista lörpötystä. Niinkuin niitä käsiä ei jo olisi tahrattu...
-- Meidän pitäisi siis antaa vaikka murhata vaimomme ja lapsemme ja
vain kiltisti katsella päältä kädet ristissä, huusi Ritola.
-- Tietysti! Kuolla kuin Kristus ristinpuulla!
-- Akkaväen hommia!
-- Mutta että siinä on miehiäkin mukana! Kuuttikin!
-- Hänen nimellään on isänmaallista kantavuutta!
-- Nuoruuden hairahdukset annetaan meillä helposti anteeksi. Kukaan
ei muista enää hänen vanhaa venäjänmielisyyttään! naurahti Vuosalo.
-- Vanhaa, onko tämä vanhaa! mutisi tohtori Linna.
-- Jokainen tämän kiertokirjelmän allekirjoittajista on tavallaan
isänmaan vihollinen.
-- Niin. Tästä asiasta ei voi olla muuta kuin yksi mielipide.
Se on Juudaan suudelma meidän vapautemme asialle. Onko mitään
mahdollisuutta nykyään voittaa rauhan palmulla? Ei. Eläimelliset
vietit ja raakavoima ovat maailmassa vallalla. Hyvät herrat, tuo
rauhan kirjelmä, tuo aseista riisumis-kehoitus ei aiheuta muuta kuin
entistä pontevampaa toimintaa järjestyksen aikaansaamiseksi niillä
keinoilla, mitkä nykyisessä hajaannustilassa tepsivät, se on: aseilla.
-- Hyvä! Hyvä!
-- Valtuutamme siis tohtori Linnan edelleen toimimaan yhteisen
asiamme puolesta samaan suuntaan kuin ennen.
-- Hyvä!
-- Parin päivän kuluttua voin antaa varmempia tietoja, sanoi tohtori,
katsoen kelloaan.
Jonkinlainen hermostunut mieliala tuntui yleensä vallitsevan seurassa.
Agronomi Ritola, joka Orkokummun ryöstöjutun vuoksi ei saanut rauhaa,
kiirehti lähtemään.
Myöskin tohtori Linna näytti levottomalta. Hänelläkin oli vielä
tärkeitä asioita muualla samana iltana.
Muutamat istua murjottivat äänettöminä ikäänkuin hautoen jotakin,
jolle he eivät tahtoneet saada ilmaisumuotoa.
Tohtori Karpille oli heikon terveytensä vuoksi paha valvoa myöhään.
Hän nousi lähteäkseen yht'aikaa kuin tohtori Linna ja agronomi Ritola.
-- Kyllä minusta sentään on vähän liikaa, että rauhan ystäviä
meillä nimitetään isänmaan pettureiksi, sanoi Vaskio, heidän
mentyään. Rauhaanhan koko maailma kurkoittaa ja siihen on tietysti
pyrittävä rauhan aseilla, ellei tahdo tehdä itseään syypääksi samaan
rikollisuuteen, jota muissa tuomitsee.
-- Ja minusta on väärin että kaikki epäjärjestys maassa pannaan
sosialistien niskoille ja kaikki järjestys porvarien ansioksi.
Sosialistit eivät vain hyväksy nykyistä järjestystä ja pyrkivät
toiseen, niin on asia. Ja huonoja aineksia on joka puolueessa, sanoi
Kalpanen.
-- Nuoret miehet, katsokaas tänne, keskeytti tuomari Vuosalo ja
kaivoi taskustaan äsken ilmestyneen iltalehden. Katsokaa mitä tuossa
taas seisoo. Sotilaat ovat puhkaisseet eräältä vastaantulevalta
liikemieheltä vatsan, niin että suolet tulivat ulos, lyöneet
tikarilla ajuria selkään ja ryöstäneet hänet ajeltuaan ensin ympäri
useita tunteja, pahoinpidelleet erästä palvelijatarta. Katsokaa!
-- Mutta nuohan eivät ole suomalaisten tekoja.
-- Mutta mitä sanotte siitä, kun suomalaisen työväen yhdistys
virallisesti kääntyy näiden Suomi-raiskaajien puoleen pyytämällä
heiltä apua rauhallisia porvareita vastaan, jotka eivät tahdo muuta
kuin suojella henkeään ja omaisuuttaan!
-- Porvareillahan ei saisi olla omaisuutta, sehän juuri kuuluu
sosialistien ohjelmaan, naurahti Vaskio.
-- Ja parempi olisi heistä, ettei heillä olisi henkeäkään, ryhtyi
puheisiin maanviljelijä. Hirteenhän ne toivottelevat kaikkia
meitä. Mutta kunpa eivät vain itse ensiksi joutuisi suolivyöstään
sykkyrälle. Sanon vaan kuin Ritola äsken, että eläkääpäs nyt
rahalla, syökää rahaa, lakkolaiset! Maanviljelijän pitäisi heitä
vielä elättää, noita roistoja, jotka estävät lehmiä lypsämästä,
toukoja tekemästä, sillä työllä, jonka hän on saanut hengenvaaralla
suorittaa! Siitä vaan ei tule mitään. Suomen Saarijärven Paavoilla on
myös pieni sana tässä asiassa. Kelle leipä tässä maassa kuuluu? Ei se
vaan lakkolaisten suussa saa mureta. Muualla maailmassa kynnetään ja
kylvetään yöllä sähkövalolla ja meillä ei edes viitsitä tehdä sitä
työtä, mihin rauhan aikana on totuttu, vaikka nälän hätä on ovella.
Maalainen on meillä vasta oikea työmies ja on aina ollut, mutta ei
hän ryssän hännässä roiku...
-- Ei kenenkään puolta tule meidän pitää muuta kuin omaamme, innostui
Simo Vaskio. Ei oikeaan ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan!
-- Oletteko huomannut, sanoi Sulo Kalpanen, että juuri ne samat
miehet, jotka ennen, Bobrikoffin aikana olivat pahimpia ryssän
myötäilijöitä, nuo itäisten tyrannien liehakoijat, nyt heittäytyvät
yhtä järjettömästi germanismin helmaan. Niinkuin Saksasta tulisi
kaikki apu ja voima. Jos porvarit turvautuvat Saksan aseisiin, on se
yhtä kurjaa kuin että sosialistit käyttävät venäläisten aseita!
-- Apua ei tule muualta kuin meistä itsestämme --, sanoi Vuosalo.
Emme voi kokonaisuutena itsenäistyä ja vapautua, ellemme ole
sisäisesti vapaita ja itsenäisiä, ei kenenkään loisia. Meillä ei ole
varaa ajaa muuta kuin omaa asiaamme. Vapaan Suomen asiaa!
-- Oikein, oikein!
-- Eläköön vapaan Suomen tasavalta!
Simo Vaskion ääni, joka intoillessa muuttui vähän kimeäksi, kaikui
ylinnä pöydästä.
-- Kyllä meillä suuria sanoja riittää, sanoi johtaja Kapuli vähän
kylmästi.
-- Hyvää tahtoa on myös! intti Kalpanen.
-- Mutta miksi hyvät saavat niin vähän aikaan ja pahat niin paljon?
-- Usein olen tuuminut itsekseni, sanoi Vuosalo, ettei missään
maailmassa mahtane olla niin rappeutunutta kansallisuustuntoa kuin
meillä. Orjan leima on meissä jo. On ihmisiä, jotka eivät uskalla
tosissaan edes ajatella vapautta, ei tunnustaa julki tätä kaipuuta.
Sitä kavahdetaan kuin jotakin luonnotonta, rikollista, rangaistavaa.
Se on kuin joku hirveä valtiosalaisuus, hurmahenkien tunnussana, jota
vain tohditaan kuiskata jossakin sopessa toisen korvaan! Hyi saakeli
tällaista kansaa! Meille on vapaus kummitus, jota kaikki säikkyvät,
jokin suuri tuntematon niinkuin Venäjällä. Ja lisäksi vapaus
järjestyksen merkeissä! Vaikea yhdistelmä! Sen vuoksi ovat päät
ennenkin kierineet piilun alle. Parhaimmillekin vallankumousmiehille
se tavallisesti käy yli voimain, tuo sälön, sovittelun pakon heidän
elämäänsä ja syöksee heidät.
-- Kuka voi edes ajatella järjestystä Venäjällä? Se on jo sinään
ylivoimainen teko, nauroi liikemies. On toki meillä sentään parempaa.
Kävin tässä viime viikolla Pietarissa. Hienossa konttorissa, valtion
laitoksessa. Jonotin vuoroani tuntikausia ja vihdoin viimein
pääsin luukun eteen. Siellä istuu virkaneiti, juo tsajua, sytyttää
savukkeen, ryyppää taas tsajua, ottaa ihojauhetussunsa, voitelee
naamaansa, hieroo, hieroo. Sammuu paperossi, hän sytyttää sen taas,
ryyppää tsajua, ja sitten kysyy: "Mitäs teille pitäis olla?" Se on
komentoa se. Ei ole Suomessa sentään sellaista nähty. Suomalaisista
tulisi ihmisiä, jos he lukisivat vähän Bushidoa.
-- Mitä se on?
-- Yksinkertaista ja suuremmoista. Sitä, että tietää aina mitä tekee,
on itsensä herra. Japanilaisten elinohje.
-- Minä en voi pitää ihmisistä, jotka ovat valmiita jo munassa!
huusi Vaskio ärsyttyen. Aina varmoja ja viisaita. Se on typerää,
herra Kapuli, uskokaa pois. Köyhyyden todistus, lyhyen kehitysviivan
merkki. Paljon hauskempia ovat ihmiset, jotka joskus erehtyvät,
tekevät tyhmyyksiäkin, niin, -- joilla on lapsen sielu...
-- Minä en siedä ihmisiä, joilla ei ole luonnetta, sanoi Kapuli.
-- Enkä minä sellaisia, joilla ei ole mielikuvitusta!
Simo Vaskio puhui kiihtyneenä. Kapuli istui välinpitämättömän
näköisenä, sileäksi ajeltujen kasvopyöröjen vähääkään värähtämättä.
-- Niin, istukaa vain siinä pyhänä kuin Bushido, se ei imponeeraa
minuun laisinkaan!
-- Mutta Simo, mikä sinun on! rauhoitteli Kalpanen riidanhaastajaa.
Vaskio pyyhki otsaansa kuin heräten.
-- En tiedä mikä minuun tuli. Pyydän anteeksi. Taisin käyttäytyä
sopimattomasti. Hermoni ovat aivan pilalla, sopersi hän.
-- Kaikilla on huonot hermot nykyään, sanoi Vuosalo.
-- Ei ihme, ei ihme!
-- Se kansa suoriutuu voittajana, jolla on paraimmat hermot!
-- Sääli silloin suomalaisia.
-- Pienen kansan on sittenkin keveämpi nousta valoon kuin suuren.
Ajatelkaa pikku Tanskaa! Kunpa olisimme jo niin onnellisessa asemassa!
-- Niin kunpa!
Puheen sorinaa jatkui. Se kiersi kehää, pysyen paikallaan ja
tavoitellen taivaita, riemastuttaen ja riuduttaen. Isänmaa! Isänmaa!
Vapaus! Vapaus! loimahteli tulikirjaimilla jokaisen sydämessä,
vaipuen jälleen avuttomana kuin tyhjään hulmahtava liekki poroksi
poltetun mielikuvituksen tuhkaan.
Me vapauden unelmoijat olemme vankeja, vielä, tunsivat kaikki.
-- Kamala sota! huokasivat he sydämessään itse kukin,
"sotapuoluelaisetkin".