_Viljo Seiven päiväkirjasta_.
Minun täytyy ottaa päästäni kiinni ja kysyä, mihin olen joutunut,
mihin tämä kaikki vie.
Ristiriitaiset voimat repivät ja raastavat minua. Mutta onko ihme,
jos minäkin vihdoin herään, kun koko maailma järkkyy! Tapahtumat
syöksyvät hurjaa vauhtia eteenpäin kuin pillastuneet hevoset. En voi
ottaa niihin aktiivisesti osaa, se on luonnettani vastaan, mutta elän
niissä kuitenkin mukana. Olen nähtävästi sitä pehmeää täyteainetta,
jota kovat tarvitsevat. Simo sanoo, että olen kuin magneetti, näytän
aina voimakkainta kohtia, annan vetää itseäni tahdottomasti. Ehkä on
hän oikeassa.
Sitäpaitsi olen rakastunut, ei, minä rakastan, rakastan Veraa.
Kuka olet? Noitako ja ilmestys? Miten kaikki ilmestyskirjat ovat
kelmeitä sinun rinnallasi! Välistä puhut niin oudon kummallisia
asioita, että uskon sinun puhuvan jonkun toisen suulla. Ja niin
varhaiskypsä olet, että pelkään sinua. Sinä olet lumonnut minut, sinä
kaunis lapsi, ikuinen valheseppele kulmillasi. Sinut, Vera, minä
tahdon, en mitään muuta. Omakseni, niin. Mutta en siten kuin muut.
Minä en himoa sinua, en pyydä särkeä haurasta koristeellisuuttasi
aistillisella syleilyllä. Minua kammoksuttaisi nähdä sinua äitinä.
Minä inhoan sukupuolta kuin jotakin likaista ja matalaa. En voi sille
mitään. Lienen luonnoton, sillä luonto on minusta rumaa. Lienen
mamseli ja maitoparta, joksi Simo minua sättii.
Sinä, Vera, olet Fantasia, Kauneus minun elämässäni. Suuren,
sinulle niin oudon isäsi sielun olet perinyt, ainakin on siruja
hänen yksilöllisyydestään ollut kirjailemassa sitä mystillisyyden
huntua, joka hentoja jäseniäsi kiertää. Lukemattomissa kohdissa olen
huomaavinani yhtäläisyyttä ja kuitenkin on kaikki länsimainen äly
sinussa vain rihkamaa, pintapuolista ja merkityksetöntä. Sinä leikit
helyillä, joiden arvoa et ymmärrä.
Miten kummallinen asema on minulle vähitellen muodostunut isän ja
tyttären välillä. Keskenään ovat he kaikesta päättäen vieraita
ja kylmiä kuin rococon ihmisnuket ja minulle tuhlaavat he isän- ja
tyttärenrakkauttaan, jotta välittäisin sitä sille, jolle se
oikeastaan kuuluu. Minulle he ovat sellaisia, jollaisia heidän
pitäisi olla toisilleen. Minä saan kahden ihanan, rikkaan sielun
tuoksuvimmat kukat, vaikkakin tiedän, että ne eivät ole tarkoitetut
minulle. Mutta olen niistä onnellinen. Niin köyhä olen.
Simo sanoo, että minulla ei ole tarpeellista ylpeyttä, entä sitten!
Minulla on sensijaan kunnioittamisen ja ihailun kyky. Kaarina ja
Kuutti ansaitsevat sen. Ja kuinka en tahtoisi palvella Veraa, jota
rakastan!
Minä kerron Veralle kaikki, mikä koskee hänen isäänsä. En sentään
aivan kaikkea. Orkokummun Meristä en ole voinut kertoa, en tiedä
miksi. Vera oli nähnyt isänsä kerran kadulla tämän nuoren tytön
kanssa. Kun hän mainitsi siitä, näin synkän salaman leimahtavan hänen
silmistään, sellaisen, jota en koskaan ennen ole niissä nähnyt.
Huomasin sen olevan, omituista kyllä, jotakin, joka lähenteli
mustasukkaisuutta. En tahtonut antaa sille enempää ravintoa. Ilman
syytä. Meri on viime aikoina ollut Kuutin apuna tämän työskennellessä
kirjoituskoneeseen sanelemalla. Hemmoiteltua tyttöä se tietysti
huvittaa. Mikään muu ei luultavasti kiinnitä Kuuttia Meriin, ainakaan
ei mikään sellainen syvempi tunne, joka kiinnittää häntä tyttäreen.
Mutta kenellekään muulle ei Vera ole ollut mustasukkainen.
Kuinka vähän ymmärrän noita ihmisiä, joiden kanssa sentään olen
niin paljon! Pelkkiä arvoituksia ovat he minulle pohjimmaltaan.
Vielä ihmeellisempää on Veran suhde tohtori Linnaan. He ovat yhä
enemmän yhdessä. Ja ellei tohtori Linna olisi niin paljon vanhempi
Veraa ja ellen tuntisi hänen epämääräistä vihaansa tohtoria kohtaan,
olisin melkein mustasukkainen minäkin. Jokin pistää sydämeeni aina,
kun näen heidät yhdessä. Miksi he ovat yhdessä? Sitä kysyn tuhat
kertaa päivässä itseltäni saamatta vastausta. Ja yhä useammin
hiipii mieleeni kammottava epäluulo siitä, että tuossa Veran
revolverifantasiassa oli enemmän todenperäisyyttä kuin mitä luulin.
Vera kuvittelee tuollaista hirveää joka hetki. Itse asiassa ei tuo
kuvitelma ollut kauheampi tai erikoisempi kuin sadat muut samanlaiset
hassutukset, joita olen hänen suustaan kuullut ladeltavan tuolla
suloisen pehmeällä äänellä, joka muistuttaa linnun liverrystä.
Ruminkin sana hänen huulillaan helisee kuin helmi. Hänelle ei voi
suuttua mistään. Ja kun hän panee päänsä kallelleen ja silmänsä
pyöreiksi ja ynisee lapsekkaasti hiljaista, naivin-surunvoittoista,
hyväilevää yninää niinkuin nuori vasikka tai niinkuin kissan
poikanen, joka kehrää, ei häntä voi kukaan vastustaa.
Näin kietoo Vera ja rakkauteni minut uuvuttavaan, haavemaiseen
valohämyyn, vaikka ulkona sotatorvien räminä uhkaavasti lähestyy.
Nälkä tulee. Kansalaissota on ovella. Maailman sodan jylinä kaartuu
päällemme kuin ukkospilvi purkautuakseen minä päivänä hyvänsä
raukkojen rantojemme yli. Jokaisen ihmisen hermot ovat vireissä kuin
viulunkielet.
Kaarina on saanut valmiiksi juhlallisen rauhankehoituksen
kaikille "sotapuolueille". Se levitetään sekä sosialisti- että
porvarisjärjestöille, jotta "punaisen kaartin" ja "suojeluskaartin"
yhteentörmäys estyisi. Alas aseet! huudan minäkin kaikesta
sydämestäni. Ja minä tahtoisin huutaa sen yli maailman, jokaisen
sotilaan korvaan. Ne venäläiset, jotka eivät tahdo taistella, ovat
oikeassa. Kaikkien sotajoukkojen tulisi seurata heidän esimerkkiään.
Miten on mahdollista tämä järjetön kurjuuden tuottaminen järjellisten
ihmisten omalla avustuksella!
Ja kuitenkin on minussa itsessänikin voimia aivan vastakkaisia.
Iltaisin kun kuljen pitkin pimeitä, sinerväin lyhtyjen aavemaisessa
kajossa häämöittäviä katuja ja tunnen kuin uhkaisi meitä meri ja
maa, sortaisi meitä itse Jumala ja kohtalo, kuin huojuisi tanner
jalkojen alla, kuin vapisisi tämä Suomi-paran rikkirevitty kaistale
tuhon partaalla, niin, niin silloin kumpuaa tuolta syvältä sydämestä
vastustamaton halu nousta vastarintaan, halu taistella vereen ja
henkeen tämän rakkaan poloisen isänmaan puolesta. En koskaan ole
tuntenut rakastavani isänmaatani niin palavasti kuin nyt, kun
sanotaan isänmaanrakkauden olevan enää vain muiston.
Kuutti kirjoittaa par'aikaa jotakin teosta, josta sattumalta olen
kuullut osia. Ehkä sekin osaltaan on vaikuttanut minuun. Siinä on
kerrankin sana paikallaan ajan kysymyksistä, mutta ei vain hetkeä
silmällä pitäen, vaan suuresti, vapauttavasti katsottuna.
Oi, Suomen kansa, yksi ainoakin unssi tuollaista suurta
personallisuutta on sinulle tärkeämpi kuin kaikki puolueiden
vaalijulistukset! Miten ihanan yksinkertaisesti Kuutti kirjoittaa. On
sentään ero valtiomiesten ja runoilijani valtiotaidon välillä. Tai
paremmin sanoen, valtiomies on suuri vain silloin kun hän samalla on
runoilija s.o. kun hänellä on fantasiaa...
Sinä päivänä, jolloin olin kuunnellut Kuutin sanelua, olin kuin
toinen ihminen, haltioissani, täynnä sankarillista optimismia.
Mitä siitä, löi minun sydämeni urhokkaasti, vaikka me kärsimmekin,
vaikka tapahtuukin yksityisiä erehdyksiä, vääryyksiä, rikoksiakin,
kun ihmiskunnan kehityksen kuitenkin täytyy mennä tästä pusertimesta
läpi omaksi onnekseen! Kansainväliseen rauhaan kansain kapinan,
neljännen säädyn heräämisen kautta, vapauteen vapauden rajoitusten
kautta, henkiseen nälkään ruumiillisen nälän kautta, eetillisten
voimien valtakauteen kahlaamalla ala-arvoisen aineellisuuden
tulvavedessä! Vapaus! Vasta aivojen ja sydämen tasapaino on oikeaa
vapautta, vasta vapaista yksilöistä tehty kansa on vapaa. Me
kestämme aivojemme liikajännitystä ja kuormaa vain laajentamalla
sydäntämme, ja sydämen myrskylle ja onnettomuudelle ei löydy muuta
parannusta kuin suuri tieto, kaiken ymmärrys. Niin, ei voi, ei saa
olla muuta vapautta kuin se, joka kasvaa ihmissielun suuruudesta ja
nöyryydestä ja joka putoaa luonnollisesti jalon elämän palkaksi kuin
kultainen, kypsä hedelmä. Ei yhdenvertaisuutta, sillä sitä ei voi
olla, se on valheellinen lähtökohta, heikkojen ajatusjohdannaisten
suopohja! Ei yhdenvertaisuutta, vaan keskinäistä kunnioitusta elämää
kohtaan sen joka ilmestysmuodossa, kunnioitusta ihmistä kohtaan
ihmisyyden kaikissa asteissa! Ei veljeyttä yleisen mielipiteen
varassa, ei päätöntä, tilinteon päivänä edesvastuutonta, tasapäistä
lapsilaumaa luonnon sattumavaraisessa äitipuoli-helmassa, vaan
yksinäisyyttä, niin elämän kuin iankaikkisuuden edessä, yksinäisyyttä
kera kalleimman ystävänsä, jonka puolesta voi antaa henkensä, ei
vakaumustaan! Ei supistusta, vaan jalostusta, ei kieltolakeja vaan
ihanaa myöntämisen evankeliumia tarvitsevat ihmiset...
Olen vieläkin täynnä sitä sinistä sähköä, joka Kuutin hengestä on
minuun uhonnut. Se on muuttunut minussa kyllä joksikin muuksi, mutta
se on syönyt sieluuni ainaisen jäljen.
Minä olen hyötyjä-tyyppi, mutta hyötyjä, joka ei osaa hyötymäänsä
käyttää, kuten Kaarina osaa. Yleistäjä on hänkin. Mutta Kuutti on
nero, luoja, ylevä yksinäinen.
Ja kun välitän Kuutin ja hänen tyttärensä suhdetta, on kuin kutoisin
siltaa neron ja kauneuden välille...