X.

-- Kerro, kerro minulle taas jotakin isästäni!

Vera loikoi sohvalla, hypistellen pitkissä hermostuneissa sormissaan

puoleksi poltettua savuketta ja Viljo Seipi istui koulupoikamaisen

säännöllisessä asennossa hänen vierellään katsellen Veraa uskollisen

koiran ilmein.

-- Sinähän tunnet hänet itse paremmin kuin minä, joka vain jonkun

kerran olen ollut hänen seurassaan.

-- Mutta sinä tiedät enemmän hänestä.

-- Valheita ehkä vain.

-- Valheista minä juuri pidän. Valheet ovat ihania. Kerro nyt, rakas

Seipi!

-- En muista enää mitään. Olen kaikki kertonut.

-- Paha poika! Etkö ole pyytänyt Vaskion kertomaan lisää, niinkuin

olen määrännyt?

-- Vaskiokin on vain yhden talven ollut hänen lähettyvillään. Minä

vakuutan, olen koko isääsi koskevan kronikkavarastoni jo tyhjentänyt.

-- Mutta nyt? Mitä isäni nyt tekee? Yksityiselämässään? Sinähän

sanoit hiljan käyneesi hänen luonaan asialla. Sano, millä asialla?

Ethän vain minusta kielimässä?

-- Oi, en! Eräs neiti halusi tutustua isääsi, kiittää häntä jostakin

teoksesta... Mistä minä tiedän... Sellaista sattuu aina kirjailijan

kynnyksellä. Esitin hänet...

Veran kasvojen yli kulki kuin pieni pettymyksen varjo.

-- Tuo neiti olisi voinut itse esittää itsensä. Sinä et saa käydä

muiden asioilla kuin minun. Muista se! Muuten saat matkapassit.

Vera naputteli kenkänsä kärellä nyrpeissään lattiaan.

-- Ei se ollut siis tuo virolainen?

-- Mikä virolainen? kysyi Seipi ihmeissään.

Vera supisti suunsa salamyhkäiseksi.

-- Hänellä on virolainen rakastajatar. Kaunis ja viisas nainen! Eikö

totta?

-- En usko.

-- Mutta minä uskon. Se on hirveän intressanttia kaikki tuo. Mutta se

ei riitä! Hänen pitäisi tehdä jotakin oikein hirveää, jotakin, joka

herättäisi pahaa verta, huomiota. Veisi pois häneltä kaikki ihailijat

ja ihailijattaret. Tekisi hänet niin, niin yksinäiseksi, ettei

hänelle jäisi... Niin, ei muuta kuin me...

Vera naurahti hermostuneesti.

-- Minun täytyy siitä hänelle huomauttaa. Lähetän sinut sitä tekemään.

-- Mutta rakas Vera, miksi et itse mene hänen luokseen?

-- Aina sitä kysyt. Se on salaisuuteni. Minun aikani ei vielä ole

tullut... näetkös. Ja siihen asti on suloista edes puhua hänestä.

Kuule, rakas Viljo Seipi, sinä olet ainoa, jonka kanssa voin sitä

tehdä. Ilman sinua minä en jaksaisi elää. Niin, niin, usko pois.

Sinun kanssasi voin olla kuin yksin enkä sentään tunne yksinäisyyden

painoa. Sinä olet kuin ilmaa, kuin ei kukaan, niin keveä. Ja sitten

sinä olet niin hyvä. Se ei ole kyllä mikään ansio! Mutta minä pidän

sinusta, _vaikka_ sinä olet hyvä. Omituista, että juuri minä olen

sattunut niin hyvien ihmisten pariin kuin sinä ja täti Kaarina! Ja

omituista, kuinka toisilla ihmisillä on niin harvinaiset taipumukset

hyvyyteen! Se on heistä tietysti miellyttävää ja hauskaa. Kummallinen

maku. Mutta sinäkin olet niin rakennettu. Olet syntynyt hyväksi,

minkä sille mahdat! Minä annan sinulle anteeksi tuon luonnonvian.

Vera nauroi kujeilevasti.

-- Ikävä kyllä ei minulla ole vain jaloja synnyntävikoja, hymähti

Seipi. Mutta minä koetan olla hyvä, tulla hyväksi.

-- Miksi?

-- Siksi, että tunnen sen olevan oikein.

-- Minusta se on välistä väärin. Niin juuri, väärin on olla pahalle

hyvä. Täytyy ymmärtää. Kuinka voi hyvä ymmärtää pahaa. Kuinka

sellaista, jota ei itse ole?

-- Riittää jos ymmärtää, että paha on onnettomuus -- pahalle

itselleen.

-- Niin, sinä ymmärrät, että minä olen onneton, rakas Seipi, ja se

riittää minulle! Sinulla on oikeanlaatuinen hyvyys, sellainen, josta

et itse tiedä, josta et puhu, jota et tyrkytä muille. Sinä olet

siinäkin suhteessa samanlainen kuin täti Kaarina. Mutta hän on aina

niin surullinen. Hän on kaikessa, täydellisyydessään murheellinen

kuin kirkon ilosanoma, vaikka hän ei olekaan kirkollinen. Tiedätkö,

me puhumme usein Jumalasta. Jumala on hänen mielestään jotakin,

jotakin... en osaa selittää. Hän luulee, että me tulemme Jumalaksi.

Minäkin, ajatteles!

Vera nauroi, niin että helisi.

-- Ja kuitenkin olen hänelle niin hirveän paha. Hän herättää minussa

vastaansanomisen halun. Se on minussa synnynnäistä. Intoilijan edessä

olen kylmä kuin jää, nahjus saa minut kiihkomieliseksi. Jos joku

tahtoo miellyttää minua, en ole häntä näkevinänikään. Puhun sydäntäni

ja järkeäni vastaan. Täti Kaarina kärsii siitä, kärsii, eikä lyö,

ja se raivostuttaa minua. Hän on liian syvä minulle, luulen. Sinä

sitävastoin olet inhimillinen ja pintapuolinen. Se sopii minulle ja

siksi pidän sinusta niin hirveästi.

-- Hyi Vera, nyt Vera narrii taas, sanoi Seipi hyväilevästi

leikitellen. Kuinka paljon Vera pitää minusta?

-- Noin paljon!

Vera levitti käsivartensa levälleen ja suuteli Seipeä molemmille

poskille ja suulle...

-- Mitä sinä Vera...?

-- Venäläisen ristinmerkin vain tein. Minähän olen ryssä. Kuule,

etkö pelkää, että minun kanssa seurustellessasi joudut boikottauksen

alaiseksi kuten ennen muinoin isäni äitini vuoksi?

-- Voi, kun sinä aina teet pilkkaa Vera! Etkö voisi pitää minusta

oikein totisella, vakavalla tavalla?

-- Minä pidän sinusta vakavasti aina kun puhun isästäni kanssasi.

Se on ääretön, ääretön luottamuksen osoitus. Hän yhdistää

meitä, ymmärrätkö. Tietämättään. Puhutaan taas hänestä. Ei

noista suomalaisista häväistysjutuista enää, ne tunnen. Mutta

muista. Mitä mahtoi hän tehdä niinä kymmenenä vuotena, jotka

hän vietti ulkomailla? Siinä on aukko sivistyksessäni. Eikö

Simo Vaskio ole kertonut? Olen lukenut hyvin tarkkaan hänen

_Taiteilija-avioliittonsa_. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että

luulisi hänen käyneen itse läpi kaikki nuo erilaiset infernon asteet.

Luuletko, että tuo kaikki on hänestä itsestään?

-- Ei runoilija tarvitse kouriintuntuvaa todellisuutta.

-- Niin sinä sanot. Mutta miksi ovat siis kaikki hänen kärsivät

taiteilijansa miehiä, miksi eivät koskaan naisia? Hm, minulla on

oma ajatukseni siitä. Tiedätkö, Seipi poikaseni, minulla on sinulle

oikein, oikein suuri salaisuus: minä olen myös päättänyt ruveta

kirjailijaksi. Minä päätin sen jo silloin, kun otin itselleni oman

nimen. En tahdo joutua isäni varjoon enkä myöskään pimittää häntä

maineellani. Sillä maineeni tulee olemaan tavaton, suuri ja -- huono!

Vera puhalsi vallattomasti savukiehkuran ilmaan lapsellinen ja

nautiskelevainen iloilu poskipäillään.

-- Tai sitten rupean näyttelijättäreksi, jolla on tuollainen

rappeutuneen papin poimurikas naamataulu. Olen niin ihanan

pintapuolinen ja maalaan itseni piruksi ja säikäytän porvareita,

rääkkään ihailijoitani, käyn puettuna kuin kuin -- mikä! Ja jos

kirjoitan, kirjoitan vallan hirveitä asioita ja panen alkulauseeseen,

että kaikki on minusta itsestäni...

-- Mutta Vera, minä olen varma siitä, ettei sinun tee mielesi

ollenkaan tehdä kaikkia noita kauheuksia. Vera, sinä valehtelet

oikeastaan vallan hirveästi...

Vera nyökäytti päätään syvämietteisen ja hajamielisen näköisenä.

-- Voit olla oikeassa. Minä valehtelen todellakin hirveästi. Mutta se

on niin hauskaa. Näyttelijä saa valehdella. Kirjailija saa myöskin.

Miksi en minä saisi...

-- Saat, Vera, saat. Sinä et oikeastaan sittenkään valehtele,

kuvittelet vain. Sinun valeesi on tarkoituksetonta, taidetta taiteen

vuoksi, puhdasta runoilijafantasiaa. Sinusta voi tulla suuri

runoilija!

-- Nyt pilkkaat sinä minua. Ja sotkit, keskeytit äskeisen

ajatusjuoksuni! Nyt en enää muista, mitä minun piti kertoa. Paha

poika! Teet virkavirheitä. Tiedätkö edes, mikä sinun virkasi on minun

luonani?

Vera hypähti seisaalleen ja pudisteli Seipeä.

-- Sinä olet paashi, minun paashini! No, nyt sen tiedät. Sellainen

kuin ritarienrouvilla oli keskiaikana...

Vera kiipesi jälleen sohvan nurkkaan suurien tyynyjen väliin,

tarunomainen hohto vihreälle kuultavissa silmissään.

-- Niin, sitten kun minusta tulee suuri kirjailija, käyn puettuna

turkkilaiseen fetshiin, helmiin ja kultabrokaadeihin. Asun suuressa

linnassa vuorella meren rannalla, ikuisessa äänettömyydessä,

häiriytymättömässä unelmassa. Sinut vien sinne mukaani, jos olet

kiltti. Mutta saat odottaa oven takana, kunnes suvaitsen tehdä

merkin. Sinun pitää olla valmis aina olemaan seuranani, kun tarvitsen

sinua, kun olen väsynyt, iloinen, seikkailu-tuulella tai onnettomasti

rakastunut. Sinä saat olla rippi-isäni sillä ehdolla, että aina

annat anteeksi kaikki hirveimmät rikoksetkin. Ja sitten sinun pitää

osata hävitä olemattomaksi, jos tahdon. Se on vaikea ammatti ja

edesvastuullinen. Mutta sinä osaat sen kyllä, sinä olet ainoa, joka

osaat. Lohduttaa, auttaa, kuunnella, palvella, riisua minut --

aseettomaksi. Tarkoitan, luonnolliseksi. Sinua en pelkää. Sinulle

kun valehtelen, en tee rikosta, sen tunnen, olen luonnollinen, se on

iloa, ja jos taiteen teko on yhtä suurta riemua, on se leikkiä. Sinä

olet niin, niin tarpeellinen minulle.

-- Enkä sentään riittävä.

-- Niin katsos, sitten pitää minulla olla myös henkiystäviä tai

työtovereita, joiden kanssa puhun elämäntyöstäni, aatteista,

sellaistahan taiteilija kaipaa...

-- Enkö minä siihen kelpaa? Olenhan minäkin vähän kirjailija --

ollut... Ja voin vielä tulin siksi, jos sinä tahdot.

-- Ei, ei. Se pilaisi kaiken, ja minulla pitää olla oikea taiteilija.

Et sinä ole oikea. Et ole oikea mikään.

-- Mutta minä olen kuullut, että oikeat taiteilijat eivät puhu

koskaan taiteestaan. Sitä tekevät vain dilettantit... ja että

oikeat taiteilijat eivät ole ollenkaan taiteellisia, eivätkä

oikeat runoilijat runollisia, pantuaan kaiken sen puolen itsestään

teoksiinsa.

-- Isä on runollinen.

-- Siksikö, että hänen elämänsä on ollut murhenäytelmä?

Vera pudisti heikosti päätään.

-- Minäkin tunsin hänet kerran... läheltä... Muistan, kuinka ennen,

hyvin, hyvin kauan sitten, ollessani aivan pieni, neljän vuotias,

joka ilta juoksin puolipukimissa isäni luo ja kysyin: "Mikä minä nyt

olen?" Ja aina nimitti hän minua uudella nimellä. Ah, ystäväni, miten

ihanilla! Arvaas, mikä olin: Lammas-Liisa, Tutis-Jussi, Poro-Pirkko,

Satu, Resu-Maija, Mörrin Pörri, Silkki-Siippa, Meren kulta... Ah, ah,

kuinka se oli ihanaa!

Kyyneleet tulvahtivat esiin Veran silmistä.

-- Vera, pikku Vera, hyvitteli Seipi. Sinun runoilija-isäsi

pitäisi nähdä sinut nyt. Kyyneleet tekevät sinut aina kauniiksi

kuin sade kukkasen. Jos isäsi enää on niin herkkä kauneudelle kuin

nuoruudessaan, nyt, kun hän on oikea ammatti-runoilija, lisäsi hän

piloillaan.

Seivestä oli hauskaa vastustella vähin, saadakseen tytön puolustamaan

isäänsä. Mutta tällä kertaa hän iski harhaan. Vera oli laskemattoman

epäjohdonmukainen.

Hän purskahti itkusilmin nauruun.

-- Minä teen sinusta hovinarrin, jahka ehdin saada hovin. Oh, mutta

yhden tärkeän olin unohtaa. Minulla pitää tuolla linnassani olla myös

oma rakastaja, joka rakastaa minua yli kaiken ja jonka edestä minä

voin antaa henkeni.

-- Ennen aikaan vaati rakastaja ruumiin.

-- Hän saa senkin, jos jaksaa valloittaa.

-- Ja mitä jää meille muille, paashille ja työtoverille, nauroi Seipi.

Vera teki teatteri-eleen.

-- Sinä, sinä saat sieluni, tuon hetken leijan, narrinpäristimesi

koruksi, tuon heikon, turhanpäiväisen, jokapäiväisen

sielunelämäni! Ja hän, tuo suuri taiteilija, työtoveri, saa minun

maailmankatsomukseni.

-- Sinulla on siis sellainenkin. Kas kun en tiennytkään.

-- Niin, mistä sinä poikaparka tietäisit. Se onkin salaisuus ja se

kuuluu taas toiselle... Minulla on paljon salaisuuksia...

-- Enkö rakastajaksi kelpaisi? pilaili poika.

-- Sinä! Hänen pitää olla mies. Et sinä ole mikään mies. Hän

on väkevä, julma kuin leijona, pikemmin paha kuin hyvä. Hän ei

ymmärrä mitään. Minua kaikista vähin. Hän pitää kohtauksia, vaatii

mahdottomia, tekee minut onnettomaksi, syöksee minut kuolemaan...

-- Voi sinua romaanisankaritarta! Tahdot siis tulla onnettomaksi?

-- Vielä onnettomammaksi? tarkoitat. Tahdon. Suuri taiteilija

tarvitsee sekä suurta iloa että suurta surua. Se se on tehnyt

isänikin suureksi, luulen, jatkoi hän ajatuksissaan. Seipi, kerro

taas satuja isästäni. Sinun täytyy. Jos et muista, niin keksi itse.

En voi elää ilman satuja. Joku muistelma entisiltä ajoilta. Ole nyt

kiltti, Viljo Seipi. Mieluummin sellainen, jossa hän tekee jotakin

hirveää. Hän on niin ihana silloin. Minä rakastan kaikkea, jota

maailma pitää pahana. Minä ihailen häntä ja halveksin maailmaa. Ah,

mutta hän itse ei saa sitä tietää. Olethan luvannut minulle, ettet

kerro hänelle salaisuuksiani. Et sitä, että niin rakastan häntä.

Sanotaan, näes, että rakkaus herättää vastarakkautta, johon muuten en

usko. En tahdo käyttää lumokeinoja, tahdon valloittaa hänet vapaasti,

ei tyttären rakkauteen vedoten, ei ihailun voimalla, vaan niinkuin

vieras, niin, että hän oppii rakastamaan minua minun itseni vuoksi,

ilman syrjävaikuttimia, ilman sääliä tai velvollisuutta, sellaisena

kuin olen, ylpeänä, orpona ja pahana... Vähitellen, vähitellen... Ah,

luuletko että se onnistuu?

Vera rutisti Seipeä käsivarresta.

-- En ole kertonut sinullekaan kaikkea. Tunnustanpa nyt jotakin

sinulle, josta et tiedä, jatkoi hän. Meillä on, isällä ja minulla,

välistä salaisia kohtauksia, me kävelemme yhdessä iltaisin ja

puhelemme toisillemme silloin niin kohteliaasti ja sirosti kuin

oikeat suuren maailman ihmiset. Mikä maailmanmies onkaan isäni,

tuo mörökölli! Ja miten olen rakastunut häneen! Ja miten me olemme

romanttisia! Pyysin häntä kerran kirjoittamaan runon muistikirjaani.

Ja hän suostui, siinä silmänräpäyksessä hän laittoi oikein kauniin

pilan karjalaisesta nimestäni, joka ei ole kenenkään nimi, ja

minusta, joka en ole kenenkään tytär. Mutta oli siinä muutakin.

Kannan sitä aina sydämelläni. Se on rakkain aarteeni. Näytänkö?

Vera veti povestaan pienen moneen osaan taitetun paperiliuskaleen.

-- Katso! kuiskasi hän.

Seipi luki siitä Oula Kuutille ominaisella sironohuella käsialalla

kaiverretut rivit:

Tuuti tuli-soroista

esiin elon noroista,

tuuti tulta taivahan

tuskaan, sielun vaivahan.

Kerran murrat kehtosi,

tunnet elin-ehtosi,

sytyt pyhään palohon,

nouset iki-valohon.

Tuuti lasta syväksi,

hyypiötäin hyväksi,

tuuti tuli-soroista

esiin elon noroista!

Vera seisoi selin Seipeen ja hänen olkapäissään nytkähteli pidätetty

nyyhkytys.

-- Anna! virkkoi hän, ojentaen kätensä paperia kohti ahnaasti

kuin nälkäinen leipäpalaan. Kuule, oletko sinä minulle todella

uskollinen, ikuisesti, niin saat olla yht'aikaa, toveri, ystävä,

paashi ja ritari, ja minä annan sinulle elämäni salaisuuden kuin

rakastetulleni. Sano, vannotko, ettet kelleen kerro, mitä nyt sanon

sinulle?

-- Tiedäthän, etten petä luottamustasi. Vera, tiedäthän sen.

Vera nyökkäsi.

-- Olin päättänyt mennä sen salaisuuden kanssa hautaan, mutta

minusta tuntuu kuin pitäisi minun ripittää itseni jollekin. Ja

sinä olet ainoa, jolle sen voin tehdä. On kuin jatkaisin itsessäni

tuota kerran aiotun rikoksen lankaa, ellen tunnustamalla katkaise

sitä. Se oli, näet, rikos, ei tehty, vaan ajateltu. Se täytti koko

elämäni. En tahdo tehdä sitä enää. Siksi on minussa ammottava

tyhjyys. Elämälläni ei ole sisältöä enää, kun riistin itseltäni

tuon lapsellisen ja rikollisen sankarihaaveen. Näetkös, lapsesta

asti olen uneksinut saavani tehdä maailmassa jotakin erikoista,

sankarillista, antaa henkeni jonkun suuren asian vuoksi. Se halu on

hehkunut aina veressäni. Sankarikuolema oli niin kauan kuin muistan

mielestäni ainoa päämäärä, jonka vuoksi kannatti elää. Ja sitten

luulin keksineeni tuon suuren asian, mutta se oli suuri silloin vain

siksi, että minä olin pieni... Nyt sen tiedän... Istu mukavasti, niin

kerron kaikki. Mutta sinä et saa sen johdosta opettaa, saarnata,

soimata, etkä neuvoa minua... Niin, näetkös, se koskee tuota

kuuluisaa häväisyjuttua isääni vastaan venäläisavioliiton johdosta.

Pitkiin aikoihin en tiennyt siitä mitään. Ja lapsihan olinkin. Sitten

virisi tuo juttu uudelleen esille. Ainakin isästäni, joka silloin

oli jo tunnettu kirjailija, mainittiin sanomalehdessä hyvin rumassa

yhteydessä. Olimme silloin Suomessa, äitini ja minä. Äitini kätki sen

sanomalehtinumeron minulta. Olenhan kertonut, että me äitini kanssa

aina puhuimme suomea, jota äitini osasi välttävästi, etenkin ulkona

ihmisten parissa liikkuessamme, kun äitini ei tahtonut esiintyä

sortajan kielellä sorretun kansan keskuudessa, kuten hän sanoi,

tuo Suomi-patriootti! Mutta sitten palvelijain kautta sain tiedon

asiasta. Ja sitten hankin lisätietoja, sain tietää varhaisemmista

hyökkäyksistä. Hehkuin kuin hullu! Koko maailma muutti väriään

silmissäni. Sain tietää kirjottajan nimenkin: tri Linna! Siitä asti

vihasin minä sitä nimeä. Vannoin kostavani hänelle. Äidilleni en

siitä maininnut sanaakaan. Ja kun äitini vähän sairastui, pyysin

häntä kääntymään tohtori Linnan puoleen. Tahdoin nähdä tuon miehen,

oppia tuntemaan sen hirviön kasvot, joka oli häväissyt isäni nimen,

surmannut suloisen kotionneni, tehnyt äitini onnettomaksi ja

yksinäiseksi. Näin kaiken selityksen tässä, näin koko elämän tässä

valossa. Tuo tohtori Linna oli minusta kuin ilmestyskirjan peto,

koko maailman pahuuden ja vääryyden edustaja. Niin, ja koko sen

kesän opettelin revolverilla ampumaan. Ammuin maaliin revolverilla

ja kehityin hyvin taitavaksi. Olin tekevinäni sitä huvikseni,

tähtäsin ladon seinään, mutta itse asiassa oli maalitaulunani tohtori

Linnan sydän. Siihen aioin kerran nuoleni singota. Sitten kun aika

täyttyisi. Kuvittelin, että isäni ja äitini vainoaminen Suomessa

voisi johtaa johonkin ratkaisevaan tai että heistä jompikumpi sen

johdosta tekisi epätoivoisen teon tai että tohtori vielä uudistaisi

hyökkäyksensä. Silloin aioin tuomarina astua Linnan eteen ladatuin

revolverein, pitää hänelle ensin puheen, selittää hänen konnantyönsä

suuruuden, puhua maailman veljeydestä, kansallisuuksien sortoa

vastaan, leimuavasti, ihanasti, niin, siihen tapaan kuin Ilja puhui.

Ah, en ole tainnut sinulle koskaan kertoa, että Moskovassa ollessamme

meillä kävi usein nuori venäläinen ylioppilas Ilja Ivanoff. Hän

oli vallankumouksellinen ja muutakin, sellainen ihana, hehkuva

unelmoija. Kansojen veljeydestä, ihmisyydestä hän puhui usein. Ja

hän aikoi ampua keisareita ja tyranneja! Hän oli ihana! Vähän siihen

suuntaan olisin puhunut kuin hän ja sitten, kun uhrini olisi täysin

ymmärtänyt ansainneensa rangaistuksensa, vasta sitten olisin ampunut

hänet. -- Mutta ei tapahtunut mitään siitä kaikesta, mitä odotin.

Kun äitini kuoli, sai vanha suunnitelmani kyllä uutta vauhtia.

Laskin äitini kuoleman Linnan syyksi. Lääkärinä uskon kyllä hänen

koettaneen rehellisesti pelastaa häntä, mutta ihmisenä oli hän jo

aikaisemmin ampunut myrkytetyn nuolen äitini sydämeen, ryöstänyt

äidiltäni isän. Niin luulin silloin. Sitten myöhemmin olen käynyt

yhä epävarmemmaksi joka kohdassa. Uskon nyt, ettei isäni ja äitini

kohtalo mitenkään johtunut tohtori Linnasta. Mutta hänen tekemänsä

vääryys ei siitä vähene. Vihani on vain kadottanut oikean pohjansa.

Ymmärrän jo tohtori Linnankin, ymmärrän äitini Suomi-patriotisminkin.

Ymmärrän isäni, ah, ymmärrän liiaksi, enkä minä tahdo ymmärtää, en,

se tekee heikoksi. Oh, miten olen onneton, niin irrallinen, niin

vailla pohjaa, niin juureton, niin orpo! Ja minulla on vieläkin tuo

hullu halu tehdä jotakin sankarillista. Mutta millä voimalla sitä

teen enää? Minusta ei ole Suomi-sankariksi! Ei. Ei ihmisyyssankariksi

kuten täti Kaarina! Vanha kauna polttaa sydäntäni vielä. Ihmisyys,

ihmisyys, miten tyhjä sana täällä. Venäjällä sitä oli! Minusta sitä

ei yleensä voi olla muualla kuin Venäjällä. Miksi, oh, miksi täällä

Venäjää halvennetaan, sen vuoksi että se on onneton! Miksi nauretaan

sen rappeutumiselle, kun se vasta hieroo unta silmistään! Niin,

Seipi, en voi sille mitään. Lienenkö sitten hirviö vai ainoastaan

perikatoon tuomittu olento, kirouksen alainen kuten suuri ihana

äidinmaani, mutta minä rakastan Venäjää, tällaisenakin, onnettomana,

kurjana, rakastan sitä koko sielustani, sen haisevia, mätäneviä

pyhäinkuvia, sen likaisia kyliä, sen hukkaan menevää, pursuavaa

hedelmällisyyttä, sen ikuista unta ja sen valtavaa heräämistä,

vallankumousta -- ja noita harmaita pikku sotilaita, vanhaa ja uutta

Venäjää! Täällä ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä, ei muita

kuin sinä. Täällä Suomessa täytyy vihata Venäjää, alan ymmärtää

sen, venäläistä ainesta yleensä, siksi että se on niin suuri ja

niin väkevä siksi että se tukahduttaa pelkällä olemassaolollaan. Se

on hirveää! Onko siis pienen elinehto aina viha! Viha on pienuuden

merkki, täti Kaarina on sen minulle opettanut. En sitä ensin

ymmärtänyt. Mutta sitten muistin noita suuria bernhardilaiskoiria,

jotka eivät pidä melua, katsovat vain säälivästi sivulleen, kun

pieni rakki käy niiden kimppuun. Katselin, tarkastelin. Pienet

rakit ja pienet ihmiset olivat useimmiten vihaisia. Tästä huomasin,

tiedätkö, että minäkin, niin kauan kuin vihasin, olin pieni. Ja tuo

ajatus teki minut nöyräksi, taltutti vihani, sillä minä ihailen vain

suurta, sisimmässäni minä olen suuren, pyhän Venäjän tytär, en häpeä

sitä tunnustaa. Suomen luonnossakin on kaikki minulle liian pientä,

silvottua, vaivaista. Kuinka voisi kansansielu olla ympäristöään

suurempi! Ikävöin aavoja aroja, rajattomien viljapeltojen aaltoilua,

Siperian loppumattomia virtoja, noita hiljaisia ja pitkiä, valtaiseen

vuorten mahtavia ääriviivoja taivaanrannalla. Kuule, rakas Seipi,

minulla on koti-ikävä, sinne kauas, kauas, suureen äärettömään Itään.

Seipi puristi tytön ohutta, kuumeista kättä.

-- Onko se synti, sano?

-- Nostaa silmänsä auringonnousun maata kohti! Miksi se olisi sitä! --

-- Se on teille suomalaisille vierasta.

-- Teoriassa niin. Se on ulkoaopittua, germaanilaisen valloittajan

oppikirjojen tulos, ei sydämen ääni suomalaisissa, luulen. Sieltä

idästä olemme mekin kerran tulleet, emme lännestä. Ja tuolla

sydämessäni on minullakin välistä sama kummallinen tunne kuin

sinulla, että ikävöin suurempaa, kotoisempaa kuin tämä kotimaa.

Siellä jossakin, Aasian aroilla, mahtavat elinjuuremme käydä yhteen.

Luulen, että suomalaisten kehto oli laajempi kuin heidän hautansa ja

että Aasian äärettömät arot ja nuo hiljaiset, loppumattomat virrat

vielä kangastavat heidän sydämissään...

He tuijottivat kumpikin jonnekin kauas kuin kaksi leikissään

pysähtynyttä lasta rannattoman ulapan äyräällä.

-- Kaikki suuri on pian maailmassa vain muisto, virkahti Vera. Ja

jonnekin suureen, jonne en koskaan pääse, minä ikävöin, rajan yli...

Ajattele, pieni lipsaus vain ja kahleet laukeaa. Sitä varten ei

edes tarvitse opetella ampumaan maalitauluun... Tuo pieni kiiltävä

kapine...

-- Mitä sinä puhut, Vera?

Seipi katsoi ystäväänsä säikähtyneenä.

Tämän poissaolevaan kasvojen ilmeeseen palasi elämä.

-- Suo anteeksi! Unohda kaikki, mitä olen puhunut. Puhuminen

helpoittaa. Ja sinä olet nyt kerran ruvennut hovipojakseni! Kuten

tiedät, valehtelen aina, kuvittelen. Katsos, rakas Seipi, kun saan

haastaa näistä hirveyksistä, ei minun tarvitse tehdä niitä kaikkia.

Ilman sinua olisin varmaan hirveä rikoksentekijä! Aivan varmaan!

Rakas Viljo Seipi!

Vera taputti häntä nauraen poskelle.