Ihminen! Ihminen! Niin rakas hänelle kaikessa kurjuudessaan!
Mutta sittenkin! Millaisia loiskärpäsiä nuokin molemmat! Saastaa!
Saastaa! Siihen ei koskaan tottunut. Kuutti työnsi akkunan auki, niin
että raitis yöilma pääsi virtailemaan hänen kuumille ohimoilleen.
Katot ja katukivet kiiltelivät märkinä tuolla alhaalla sumuisessa
yössä sinerväin lyhtyjen himmeässä valossa.
Kuin kuoleman valtakunta oli maailma! Kelmeitä, alastomia
ruumisröykkiöitä vain puuttui noilta kaamean manalaisilta kujilta.
Puuttuiko? Ei. Tuo sinikajastus oli miljoonain syyttömästi
murhattujen haamujen infernosähköä... Heidän rauhattomat sielunsa
vaeltelivat nyt kaikkialla merillä ja mailla, kojuissa ja palatseissa
etsien oikeutta ja kostoa. Ne veivät ihmisiltä yöunen ja päivien
rauhan, ne painoivat painajaisina kaikkien rinnan päällä: Sinäkö
minut murhasit?
Huu! Kuuttia värisytti. Eikö tunkenutkin haaskan haju hänen
sieraimiinsa? Vai oliko se vielä noiden hajautumistilassa olevien
sielujen löyhkää, joita hän äsken oli kosketellut?
Olisihan niihin pitänyt tottua! Tuollaiset rappeutuneet henkiset
elimistöt, tyhjäntoimittajat, elämänarvojen ala-arvoiset puotipojat,
tunteiden tiskimiehet, olivat jo kauan olleet hänen jokapäiväistä
ravintoaan. Niitä oli hän syönyt kuin ostereita herkuttelevaan
ihmisnälkäänsä. Niistä löysi aina jotakin. Paheellisuuden seasta
kuulsi usein esiin avuttoman ihmislapsen elämän tragiikka tai
luonnonvoimainen tahto, joka keskellä ennen tehtyä raivasi itselleen
villejä oikopolkuja.
Mikä olikaan tuon eilisen tilapäätuttavuuden nimi? Tuon
maalaismestarin? Taisi unohtua. Mutta itse miehen hän kyllä muisti.
Särkyneen viuluniekkaunelman sirpaleista oli hän alkanut rakentaa
viuluja, hyviä viuluja, korjata vanhoja... Mutta hän ei koskaan
tahtonut tehdä niitä täydellisiksi, vaikka olisi osannut. Hän olisi
tahtonut olla hyvä viulunsoittaja, mutta hän ei tahtonut olla hyvä
viuluntekijä. Paraimmille soittajille kätki hän soittokoneeseen
muille huomaamattoman vian, pienen laskuvirheen tallan paksuudessa
tai kopan suhteissa. Sillä hän ei olisi voinut elää sitä päivää,
jolloin joku olisi soittanut niinkuin hän itse oli unelmoinut.
Ja tuon hän tunnusti kuin lapsi -- itkien ja ryypäten. Tämä oli
tietenkin mielikuva, jonka hänen itsesäilytysvaistonsa oli keksinyt
sen seikan lohdutukseksi, ettei hän voinut olla hyvä viuluntekijäkään
ja että hän ilmalinnastaan oli pudonnut maan päälle leikatuin
siivin... Eikö tuon halpamaisuuden ihantelun takana nyyhkyttänyt
särkyneen ihanteen rakkaus... ihmisen kaunein kaipaus... olla
täydellinen...?
Kymmeniä, satoja samanlaisia kuin Untonen ja Tuira oli Kuutti
myös tavannut. Onnettoman Suomen shakaaleja ja rikkaiden pöydältä
putoavien murujen nöyräselkäisiä nuolijoita! Korttipelurina
rautatievaunussa alkanut, huoneustovuokraajana keinotellut Untonen
ja naisten, puolueiden juomarahoilla päättömästi politikoiva Tuira,
kansallisen häpeän ja vaaran surullisen kuuluisat liehtojat,
sellaisiako olivat tosiaan hänen vieraansa? Seurusteliko sellaisten
kanssa rankaisematta! Oliko ihme, jos Salme Tamm huomautti siitä,
että häntä itseään luultiin samanlaiseksi. Jumal'avita! Sitä hän ei
ollut. Suvaitsevaisuus, joka johtui hänen sieluntutkija-ammatistaan,
ei ollut samaa kuin hyväksyminen. Eikö ollut jo aika osoittaa sitä?
Runoilijan _täytyi_ ratkaisevan hetken tullen esiintyä kansansa
omanatuntona ja näyttää, että tämä omatunto ei ollut mätä. Ei vain
kuvailla elämää, vaan ottaa myös kanta sen ilmiöiden suhteen!
Julkisesti, avoimesti. Tällaisessa siveellisessä haaksirikossa ei
ollut enää oikeutta pitää omaatuntoaan niin laveana kuin lavea tie
ja sen ääntä yksityisasianaan, niinkuin hän jo kauan oli tehnyt.
Ollut myönteinen kaikille, valehdellut sisäisen koskemattomuuden
oikeudella, oman yksinäisyytensä tunnossa, ihmisrakkaudesta ja
mahdollisesti myös vähän -- ihmishalveksinnasta. Salme Tamm oli
siinäkin oikeassa, niinkuin muussakin, mutta hän ei ollut oikea
henkilö "huonosta seurasta" huomauttamaan, hän, Pekka Tuiran
rouva. Tai ehkäpä hän juuri oman eronsa pohjalta oli nostanut
pesäero-aatteen ihmisten ja ihmisten välillä niin korkealle. Oh,
hänen olisi silloin pitänyt erota vielä pari kertaa, jotta elämän
tuska ja ihmisten pahuus olisi ruoskinut hänet hellemmäksi ja
ennakkoluulottomammaksi...
Hänellä, Kuutilla, oli mielestään oikea ennakkoluulottomuus ja
oli oma kantakin, mutta tämä totuudenrakkaus oli vain työntänyt
hänet ulos puolueista ja hankkinut hänelle selkärangattoman ja
väliäpitämättömän maineen. Se väärä mielikuva _oli_ lyötävä
kuoliaaksi, kerta kaikkiaan!
Oula Kuutti säpsähti erästä muistikuvaa, joka äkkiä salaman tavoin
välähti läpi hänen aivojensa. Mitä oli Tuira poistuessaan puhellut?
Järjettömyyksiä! Humalaisten aivojen houreita varmaankin. Tai
kuka tiesi! Tällaisena aikana oli kaikki mahdollista, sisällinen
kansalaissotakin. Mutta se oli jotakin hirveätä. Ase kädessä:
sosialistit porvareita vastaan ja päinvastoin, porvarit ja
sosialistit venäläisiä vastaan, venäläiset sosialistiveljien
avulla Suomea vastaan, kaikki kaikkia vastaan, sekasortoisessa
temmellyksessä, luonnottomissa yhteenliittymissä, valtiollisten ja
yhteiskunnallisten etujen ja utopiojen ristiriitaisessa aallokossa,
germaanilaisen ja slaavilaisen tykkitulen yhä lähenevässä jyrinässä.
Mikä kaamea teurastus!
Se oli estettävä. Rauhanliiton kehoitus oli sittenkin kirjoitettava
ja lähetettävä liikkeelle, mutta laajemmassa ja suuremmassa mielessä
kuin miksi se oli suunniteltu. Tähän asti se oli tarkoitettu
kohdistumaan pääasiassa Linna-puoluetta vastaan, joka lähinnä
valmisteli kotimaista suojeluskaartin kokoamista, pääasiassa
venäläisten sotajoukkojen tihutöitä estääkseen, mutta jonka
valtiolliseen ohjelmaan sisältyi myös yleinen asevelvollisuuspakko,
oma suomalainen sotaväki.
Yhdeksi rauhanliiton kehoituksen allekirjoittajista oli pyydetty
Kuuttiakin ja samalla sorvailemaan sen muotoa. Mutta tähän asti
oli hän viivytellyt lopullista vastaustaan, vaikkakin hän myönsi
periaatteessa hyväksyvänsä asian. Sota kuului menneen ajan, rauha
tulevan ajan valtiosääntöihin. Tietysti tuli Suomen mieluummin
olla ensimäinen uuden ajan järjestelmässä kuin viimeinen vanhan
murhavaltaisen systeemin valtioista. Kun Suomi tähänkin asti
oli säilynyt rauhan valtiona, niin nytkö se juuri, ikuisen
maailmanrauhan kynnyksellä asestaisi itsensä! Pysyvää, vanhanaikaista
asevelvollisuutta vastaan hän oli kokonaan. Uudenaikainen
ruumiillisen työn asevelvollisuus tai jotakin muuta senkaltaista
pakollista valtiopalvelusta voitiin mahdollisesti ajatella sijalle.
Mutta tilapäisen suojelusosaston suhteen olisi hän rauhanaatteessaan
kernaasti tahtonut sovitella. Ja vapaa Suomi, tohtorin elämän-aate,
se oli hänenkin rakkain unelmansa! Siitä syystä, ja muistakin, hän ei
tahtonut kirjoittaa tohtori Linnaa vastaan, niinkuin tämä kerran oli
tehnyt häntä itseään vastaan. Se olisi saattanut sitäpaitsi näyttää
kostotoimenpiteeltä. Ja kaikesta muusta häntä saatiin epäillä, mutta
ei halpamaisuudesta, ei vihasta, jotka olivat koston siittäjät. Hän
oli mahdoton vihaan. Hän saattoi ainoastaan poistaa jonkun ihmisen
elämästään, ottaa itsensä pois... Ja Pentti Linna ja hän eivät
kumpikaan olleet ikävöineet toistensa seuraa vuosikausiin. Kuin
salaisesta sopimuksesta olivat he välttäneet tulla toisiaan lähelle.
Kuluneella viikolla olivat he kuitenkin tavanneet toisensa. Olivat
haastelleet mitättömiä ja eronneet pian ja kuitenkin hiponeet läheltä
kummankin sydämen-asioita. Kaarinasta oli lausuttu pari sanaa. Pentti
piti sisarensa politiikkaa, ja sisartaan ylipäänsä sairaloisena
ilmiönä. Ihmetteli, että Kuutti uskalsi hänen huostassaan pitää
tytärtään, joka oli hemmoiteltu ja vähän turmeltunut tyttö.
"Ja mekö turmeltuneet siis paremmin mielestäsi sopisimme hänen
kasvattajikseen?" oli Kuutti piloillaan kysäissyt. "Kuka hyvänsä
paremmin kuin Kaarina", oli tohtori vastannut. Niin, tohtori ei
pitänyt sisarestaan, sen muisti Kuuttikin ennestään vanhoilta
ajoilta. Miten hän silloin sydämessään oli pitänyt Kaarinan puolta!
Liiankin paljon.
Nuorena ylioppilaana oli hän käynyt sisarusten kaupunkikodissa kahden
lempeän silmän ja kahden oven raosta häilähtelevän vaalean palmikon
vuoksi. Kaarina oli hänen ensimäinen rakkautensa. Jos siitä olisi
tullut tosi, olisi kaikki ollut toisin nyt... Tuo _jos_ muodosti
vieläkin eräänlaisen aran kohdan hänen muuten niin parkitussa
sielussaan. Hän ikäänkuin pelkäsi sitä, arasteli Kaarinaakin,
vaikka niin monet ulkonaisetkin syyt nyttemmin olisivat antaneet
aihetta olla hänen lähellään. Hän arasteli myös julkisesti liittyä
hänen aatetoverikseen. Ehkä siksi, että Kaarinalle naurettiin
julkisuudessa, ehkä myös siksi, että Kaarina oli nainen. Mikä raukka
hän oli!
Kuutti sulki akkunan, kiersi lampun sammuksiin ja heittäytyi
vuoteelleen. Mutta uni oli kaukana hänen silmistään.
Ovi pikku eteiseen oli jäänyt auki ja pimeys näytti vyöryvän siitä
sisään kuin suuri summaton matto, pelottavana, uhkaavana, pyytäen
viedä jonnekin tietymättömiin, livettäen jalkaa kuin oman sydämen
tuntematon, ijäti vierivä pohjavirta. Tulevaisuuden olematon
itu-elämä, menneisyyden unimaailma, kaikki virtasi ohi, työnsi,
veti... Näytti omaa kuvaa: tämä olet sinä, ja tämä, ja tämä! Minäkö?
En minä. Uneksinut olen. Uneksinut ja uneksin vielä. Kuka olen minä?
En kukaan. En tunne itseäni. Asumattomat erämaat tuijottavat yhä
tuolta sieluni pohjalta täynnä yllätyksiä. Mitä minä tahdon? Mitä
ajan takaa? Sitä, mitä en koskaan saa, en voi saada kiinni, en tässä
elämässä enkä tulevassa. Ja mitä tahtovat muut minusta? Sitä mitä
minulla ei ole antaa. Repelöivät, etsivät, näykkivät, niinkuin minä
muita...
Mitä olikaan tuo hullu Tuira sanonut hänestä? Naisten paavi! Uh! Se
oli rumasti sanottu. Maailma ja ihmisten sielut olivat siis joka
kohdalta tulvillaan vääriä unelmia. Kuka jaksoi taistella niitä
vastaan. Uhmata niitä kernaammin. Mutta olla kärsimättä niistä, se
oli vaikeampaa.
Mitä olikaan hän saanut naisilta? Ei mitään. Mitä ottanut heiltä? Ei
mitään. Ei aina edes heidän tarjoamaa ystävyyttään, puhumattakaan
muusta. Ja sentään oli heidän lukunsa legio. Kaikki todisti häntä
vastaan.
Kiittämätön, kiittämätön! kuiskasi ääni jossain lähellä. Huone
puhui...
Pimeyden keskestä viittoi haamuja, kurkoitti valkeita käsiä, ennen
olleiden, siitä tulleiden ja menneiden varjoja...
Miksi vain naiset kummittelivat? Miksi ei koskaan miehet? Ei edes
nuo, jotka väliin olivat säikähdyttäneet hänen syvimmät elinhermonsa,
jotka kelluivat elämän meren pinnalla kuin muodottomat mädäntyneet
haaskat, luonnottomasti pöhöttynein päin ja jäsenin!
Varvara, miksi sinä minua yhä seuraat? Päivin en sinua muista,
mutta yöllä näen sinut aina unissani. Ja valveillakin. Näen silmäsi
joskus niin lähellä, että hätkähdän, niin lähellä kuin ei koskaan
elämässä. Ne päilyvät suurina ja kummastelevina kuin mustat ulpukat
Tuonen joella. On kuin ne ijäti kysyisivät rajan takaa: miksi,
miksi? Hyvä Jumala! En osaa sinulle vastata. Sinun täytyy ymmärtää.
Nähdä minut samoilla silmillä kuin silloin kohdatessamme. Silloin
katsoit minuun niinkuin jalo rotueläin katsoo alkurumikkoon, etelän
täyskypsä, kultainen hedelmä Lapin hedelmättömään vaivaispensaaseen.
Tai ehk'et tiennyt sitä edes itse. Sinä rakastit minua. Parempi olisi
ollut, ettet olisi sitä tehnyt. En ansainnut sinua. Sinä olit liian
valmis. Sinä olit tyyni, ehjä, sopusointuinen ja sinä toit taistelun,
ristiriidan ja särkeymyksen elämääni. Sinä teit minusta kirjailijan
ja siksi tultuani jätin sinut. En voinut muuta. Erotin sinut pois
myrskyisen elämäni erheistä. Minun levoton vereni pyysi vaihtelua,
minun täytyi etsiä, harhailla, kärsiä oman epätäydellisyyteni vuoksi
päästäkseni kerran siihen, mihin sinä olit päässyt jo syntymässä.
Ymmärsit minut, annoit minulle vapauden väärinkäyttää elämääni
päästäkseni kirkastukseen, johon en koskaan päässyt. Sinä kärsit,
minä tiesin sen, mutta sallit minulle arvottomalle sen helpoituksen,
että kärsit kaukana minusta, annoit minulle voimaa olla raaka sinua
kohtaan ja elää omaa personallista elämääni. Miksi katsot noin
minuun? En voi sanoa enempää. Veraako kysyt? En tiedä hänestä mitään.
Voi Vera-lapseni, epätasaisen sieluni kuvastin oudossa ruumiissa,
miksi olet minulle niin outo? Sinä vierastat minua. Niin, olen sen
ansainnut. Otin itseni pois Varvaralta ja hän kostaa nyt minulle
ottamalla minulta pois sinut. Olen sen ansainnut. En nuoruudessani
ihannoinut lapsia, en omaanikaan. Lapsi oli minusta silloin kaiken
inhimillisen itsekkäisyyden kerä, se kauhisti minua kuin silmäys
ihmisluonnon pohjattomaan parantumattomaan alhaisuuteen. Lapsen
viattomuus, syyttömyys, tuo melkein uskonkappaleeksi kohotettu väite,
itsekkäiden vanhempien suusta lähtenyttä lörpötystä! Ihmisen hyvänä
syntyminen, hullumpaa utopiaa kuin hänen jumalaksi tulemisensa! Miksi
pitäisi rakastaa omaa lastaan enemmän kuin kaikkia muita? Soentua
yhden kauniin valheen edessä? Jos en voi rakastaa kaikkia yhtä paljon
kuin omaani, en tahdo rakastaa tätäkään; se olisi vääryys ihmisyyttä
kohtaan, niin järkeilin ennen. Kasvattaa? Antaa kasvaa vain, on paras
kasvatus. Ihanassa ihmisyydessä. Missä sitä oli? Sitä etsin, pengoin
kirjoissanikin, ja löysin vain epäkohtia, jotka kuihduttavat ihmisen
sielun. Mutta kaiken sen takaa täytyi näkyä ikäänkuin kajastus
jostakin kauniimmasta ja jalommasta elämästä, jota, ikävöin. Ei, ei
sitä kukaan nähnyt!
Turhaa tämä viisastelu. Nyt tuntuu toisenlaiselta. Minun elämässäni
on jotakin kieroa, hirviömäistä, sekä siinä, missä se muistuttaa
toisten tapaa, että siinä, missä se poikkeaa siitä. Oi, omatunto,
miten olet tottumuksen orja, eniten kalvat minua siitä, missä olen
ollut olevinani sankarillinen ja poikennut muista.
Veran, jonka kerran vieroitin itsestäni, tahtoisin nyt valloittaa
takaisin. Tahtoisin hänet itselleni kokonaan. Tahtoisin nostaa hänet
kuin todellinen isä voimakkaalla käsivarrella omakseni. Tahtoisin
hänen rakkautensa, hänen villin, syntymässä säikähtäneen sielunsa.
Liian myöhäistä!
Niin, minun pahan omantuntoni nimi on Vera, kaunein nimi, minkä
tunnen. Ja se jankkaa: Koko sankarillisuutesi oli kevytmielisyyttä,
laiminlöit kalleimman velvollisuutesi lastasi kohtaan ja siksi saat
nyt kieltäytyä ihanimmasta oikeudesta, mikä ihmisen osaksi voi tulla,
oikeudesta nähdä elämänsä ja minänsä jatkuvan uuden sukupolven
rakastavassa muistossa.
Kuutti vääntelehti tuhkan hiessä.
Miten köyhä minä olen, köyhä, köyhä! pääsi huokaus hänen huuliltaan.
Mutta kevytmielinen! En, en! Olen ajatellut liiaksikin. Ainakin
Varvaran jälkeen. Olen aina tuntenut, että rakkauden tulisi olla
välitöntä juhlaa, ei harkintaa, mutta en ole voinut juhlasoihtuja
sytyttää, siksi en ole voinutkaan rakastaa... Varvara, ole huoletta,
sinulla ei ole koskaan oikeastaan ollut kilpailijatarta...
Taas viittoi pimeydessä valkea käsi.
Olet kuin Raisa Ungvesen! Muistatko?
Muistan kyllä. -- Me ajoimme keltaisina riippuvain oranssipuiden
siimestämää tietä Fiesoleen päin. Olimme lähteneet Firenzestä
iltapäivä-ajelulle kaupungin ulkopuolelle, tuohon ihanaan
vuorikylään. Sinä Raisa, olit kuten tavallisesti kalpea, kylmä
ja korkea kuin kotimaasi Norjan tunturit. Olit niitä naisia,
joihin nähden ei ole pakoitettu tunnustamaan pataa, niitä, jotka
ympäröivät itsensä sillä epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä,
joka antaa toisellekin luvan olla välinpitämätön. Joka näki vain
otsasi ja silmäsi, olisi voinut luulla sinua mieheksi, mutta suusi
ei voinut salata sisintä herkkyyttäsi, ei minulta. Olinhan itse
samanlainen. Tietäen syntyperäisen tunteellisuuteni heikkoudekseni,
menin ulkonaisessa esiintymisessäni vieraiden kanssa kernaasti
päinvastaiseen sävyyn. Sinä häpesit näyttää, että sinulla oli
tunne-elämä tai sitten oli se sinulle liian pyhä. Sanoin sen
sinulle. Sinä katsahdit kummastuen teräsharmailla silmilläsi minuun.
Myönsit minun olevan oikeassa. Sitten sinä _kerroit_ siitä, et
_näyttänyt_ sitä. Niin paljon luottamusta ja niin paljon kuoreensa
sulkeutunutta epäilyä yht'aikaa! Tai ehkä tuo itsehillintä oli
välttämätöntä hienotunteisuutta minua kohtaan, minun vapauteni arkaa
suojaamista. Rakastitko minua silloin? Pyysitkö rakkauttani? Tuskin.
En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Ei kukaan nainen ole ainakaan
mahdottomammalla tavalla koettanut vietellä miestä. Miksi sinä annoit
minulle elämänsalaisuutesi? Etkö peljännyt, että julkaisisin sen
koko maailmalle? Se seikka ei kai liikuttanut sinua. Sinä menit pois
yhtä tyynenä, kylmänä kuin olit tullutkin tielleni. Mutta äänesi soi
vieläkin välistä korvissani kuin hukkuvan rukous...
Sinä istuit jäykkänä, katsellen keltaisessa ruskossa hehkuvalle
campagnalle päin ja sinä kerroit kuin jostakin vieraasta ihmisestä:
"Kysytte, miksi en maalaa itsenäisesti, en edes yritä. Siksi, että
tiedän, että en osaa luoda mitään, en ole koskaan osannut... en
edes elävää ihmislasta. Sekin on riippunut minun sielullisista
vammoistani. Tiedättekö, väliin ajattelen, että olisi ollut parempi,
ettei minua koskaan olisi opetettu lukemaan, että vanhempani
olisivat jättäneet synnytettyään minut omiin hoteisiini, kuin elikon
auringonpaisteeseen, elämään ja rypemään vaistojeni varassa kuin nuo
italialaiset bambinot, jotka jaksavat olla niin ihastuttavan nuoria
maansa iki-vanhassa pölyssä. Istutettu ajatus on myrkkyä. Se teki
minut lapsena vanhaksi, ja myöhemmin elämässä rampautuneeksi. Isäni
oli rikas laivanvarustaja Bergenissä. Hän oli _selfmade man_. Hän
luki hirveästi ja kokosi kaikki maailman kirjat kirjastoonsa. Minä
olen tuon hyötykirjallisuuden kukkanen, kuivettunut ennenkuin se on
päässyt hedelmäksi. Ja minun osakseni olisi voinut tulla täydellisin
onni, mikä ihmiselle voi tulla."
"Niin luulee aina siitä onnesta, jota ei ole saanut." sanoin minä.
"Minä rakastin nuorta taiteilijaa, hän jatkoi, ja hän minua, syvästi,
ymmärtävästi, rajattomasti. Mutta hänellä oli parantumaton tauti
ja minä, joka olin lukenut kaikki nuo hirveät perimysteoriat,
kieltäydyin olemasta hänelle muuta kuin ystävä. Ajatelkaas, muka
tulevan polven vuoksi, olemattoman, tulemattoman, epävarman sikiön
vuoksi, uhrasin tämän miehen, joka oli nerokas, hyvä, rakas, jolla
saattoi olla maailmalle jotakin annettavaa... Ja sitten menin
kuitenkin naimisiin välinpitämättömyydestä, ehkä epätoivosta, tavan
vuoksi ja ehkä rahojen vuoksi päästäkseni matkustamaan Europaan ja
näkemään rakastettuani. Mutta miehelleni en voinut olla oikea vaimo,
kun en rakastanut häntä. Se oli minulle mahdotonta. Ja silloin vasta
huomasin koko erehdykseni laajuuden. Olihan miehelläkin oikeus vaatia
itselleen jälkeläistä. Jos ei oma vaimo voinut eikä tahtonut sitä
tehdä, niin joku toinen sitten. Mutta minä ainakaan en katsonut
olevani oikeutettu rakkauden puutteesta tahallisen hedelmättömänä
pitämään vaimon asemaa, vaan luovuin siitä, luovutin sen muille.
Siitä asti olen harhaillut maailmaa ja kopioinut."
"Ja hän, rakastettunne?"
"Hän on myös naimisissa jo. Oikea hetki meni minulta ohitse. Ja nyt
kun vanhenen ja yksinäisyys alkaa ahdistaa, toivoisin, että olisin
ollut kuin muutkin ihmiset, yhtä ajattelematon, että minulla olisi
lapsi, aivan tavallinen, epätäydellinen, isien pahoillateoilla
kuormitettu, niin, vaikkapa ilman rakkautta syntynyt, jota saisin
hoivata ja auttaa, jolle saisin antaa, antaa rajattomasti hänen
ylpeyttään loukkaamatta ja takaisin saamista ajattelematta. Nyt
vieläkin tahtoisin lapsen ja isän sille, niin, välittämättä
rakkaudesta tai lääkärinkirjojen enteistä."
"Maailman helpoin asia."
"Maailman vaikein."
Oula Kuutin silmät ja korvat olivat pimeästä kuin toistaneet tuon
kauan sitten tapahtuneen välikohtauksen. Mahtoiko hän vielä elää,
Raisa? Yksin, vaiko lapsensa kanssa? Hän olisi voinut olla senkin
lapsen isä. Entä sitten? Naiset riistivät lapsen kuitenkin isältä!
Veran oli ottanut Varvara, sitten Kaarina. Hiljaa, syytöksen
paholainen! Oma syy!
Mutta hän oli melkein mustasukkainen Kaarinalle. Ja mitä varten
teki Kaarina tuon kaiken? Sitä kysyi hän usein itseltään saamatta
vastausta. Jos sittenkin... Ei, ei...
Hän ei ymmärtänyt enää nykyajan naisia. He olivat lakanneet olemasta
se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön,
miksi miehet ja runoilijat olivat hänet tehneet. Hänessä oli jo tuhat
yksilöllistä pikkupiirrettä, tuhat salakavalaa onkaloa niinkuin
ennenkin, mutta joilla nyt oli personallisen viljelyksen leima ja
jotka panivat sieluntutkijan ymmälle, estivät häntä kuittaamasta
naissukupuolta samanlaisilla ylimalkaisilla mainesanoilla kuin ennen.
Mutta Kaarina hänen olisi pitänyt tuntea ja hän tunsikin hänet.
Samanlainen kuvittelija pohjimmaltaan kuin hän itsekin. Jos hän olisi
ollut runoilija, ei kukaan olisi hänelle nauranut... Puhtaampaa
ilmakehää kuin Kaarinan ei voinut koko Suomi Veralle tarjota,
siitä oli hän varma, kaikista niistä syytöksistä huolimatta,
mitä häntä vastaan tähdättiin. Kaarina! Tuo nimi hellytti niin
tuskallisesti hänen sydäntään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Se
pehmeys ja lempeys, se orpous, joka kuului Kaarinan olemukseen,
erotti hänet niin omituisesti kaikista muista tendenssi-naisista.
Suojata sinua pitäisi, tunsi Kuutti omassatunnossaan. Ja kuitenkin
joku selittämätön voima sai hänet aina teeskentelemään Kaarinalle
pahempaa ja kovempaa kuin mitä hän oli. Hän melkein pelkäsi, että
Kaarina vaatisi häntä itseäänkin toteuttamaan utopiojaan. Niinkuin
Salme Tamm. Kaikki naiset tahtoivat häneltä jotakin, velvoittivat,
rääkkäsivät hänen omaatuntoaan, joka tahtoi nukkua autuaan lepoa.
Niin, lepoon tuudittajaa, hämyhetkien vienoa, viihdyttäjää hän
kaipasi, ei muuta. Henkevyyttä, sitä oli hänellä itselläänkin.
Sellaista kuin tuo pieni Orkokummun kartanon tytär, sellaista kuin
Meri, hän ikävöi.
Mikä ihastuttava lapsi! Kuka olisi uskonut häntä Aarian sisareksi,
tuon Aarian, joka kerran eräänä myrsky-yönä Parisissa tuntemattomana
oli syöksynyt häntä lohduttamaan "Hengen käskystä"; joka oli luullut,
että yksin ollen ollaan aina myös yksinäisiä! Niin tyhmällä hän ei
toki tehnyt mitään.
Mutta Meri oli tämän kukkivan, täyteläisen maan tytär, täydesti.
Mikä tuhlaus ja keveys, mikä rajaton myötämieli ja harkitsematon
alttius uhkui hänestä! Elämän aallot kantoivat häntä riemulla. Kaikki
hänessä näytti sanovan: "Minulla on varaa antaa, ottakaa kaikki,
mitä minulla on, en tarvitse helyjä, en koruja, en tarvitse mitään
muuta kuin nuoruuteni ja elämäni ollakseni rajattomasti onnellinen ja
kiitollinen. Ja te ihmiset olette niin rajattoman hyviä sellaisina
kuin olette, sinäkin setä Kuutti!"
Tuo pieni ihailijatar oli tullut ensimäisen kerran Kuutin luo
Seiven opastamana ja sitten yksin, useamman kerran, hurmaavan
varomattomasti, kantaen kukkia ja hedelmiä sylin täydeltä kuin
antiikin koryfee. Ja Kuutti oli pitkästä aikaa tuntenut vapauden
keveän ilman tuulahduksen ummehtuneessa sydänkomerossaan ja siellä
oli alkanut soida vanha riemullinen ja kaihoava laulu:
"Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn,
-- -- -- Dahin, dahin
möcht' ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!"
Mignon, Mignon! Sinne kanssasi kauas satumaahan!
Vanha mies, setä, mitä sinä hupsuttelet? Oletko aikeessa rakastua
vielä vanhoillasi? Vai rakastatko niin sinulle suitsutettua ihailua,
että sekoitat asian ja esineen?
Ei, ei! Sinun vuoksesi, pienoinen, joka et mitään vaadi, tahtoisin
tehdä suurimmat sankarityöni!
Tahtoisin, enkä tee. En ainoatakaan!
Luonnottomasti herkistyneeseen korvaan pauhasi yön hiljaisuus kuin
iankaikkisuuden aukea meri riipoen ja repien ajatuksia kuin myrsky
piipittäviä linnunpoikasia.
Kuoleman varjon kaartuessa hänen ylleen mitä jäisi hänestä jälelle?
Kasa kirjoja! Huonoin osa hänestä. Paras sammuisi pois hänen
kanssaan. Aivojen puhtain palo, sielun saavuttamattomin unelma,
tahdon kipein ja kaunein kurkoitus. Hyvä Jumala, se oli väärin!
Turhaa kaikki hänen ihmisymmärryksensä, turhaa sen hinta, kärsimys,
minkä hän oli tuottanut ja minkä muut olivat hänelle tuottaneet.
Kaikki arvokas hukkui, niinkuin arvotonkin, jäljettömiin.
Jumala, pelasta edes joku tuskasta pusertunut simpukan helmi
katoamattomuudelle! rukoili hänen sielunsa. Anna minun edes yhden
kerran kohota täyteen mittaan ennen kuolemaani, kypsyä mieheksi ja
taistella se suuri jumal-painini, josta minä olen uneksinut! Ottaa
syliini koko elämä, koko ihmisyys ja antaa se takaisin ihmisille
äärettömällä tuskalla ja äärettömällä rakkaudella kirkastettuna ja
niin yksinkertaisessa muodossa, että sen lapsikin ymmärtää!
Kaikki suuri oli yksinkertaista, elämässä, taiteessa. Ihmisenä hän
ehkä saattoi saavuttaa tämän maailmaa syleilevän yksinkertaisen
kaikkeusrakkauden, mutta taiteilijana! Yhä vain siruja, muruja
siitä. Hän oli taiteilija vain heikoimmilta ihmisyys-osiltaan! Se
teki nöyräksi, mutta samalla langetti ylle surun, joka lähenteli
epätoivoa. Aina hän tunsi taiteilijan heikommaksi ihmistä
itsessään. Vielä ei hän jaksaisi, kykenisi antamaan ilmaisua
suurimmalle, korkeimmalle. Hän ei rohjennut edes yrittää. Mutta
ehkä vielä, joskus... Mutta jos sitä hetkeä ei tullutkaan, koskaan!
Mikä musertava ajatus! Ei koskaan saisi hän silloin rauhaa, ei
haudassakaan!
Kuumeisin, kirvelevin otsin oli Kuutti kohonnut ryntäilleen
vuoteessaan.
Turhaa oli enää yrittää saada unen päästä kiinni. Aamu loi jo kalpeaa
sarastustaan aavemaisesti kiilteleviin akkunoihin.
Kuin unissakävijä siirtyi hän työpöytänsä ääreen.
Pitkä aurinkoinen sädekimppu tulvahti samassa kirjoituspöydälle
ja puhtaalle valkoiselle paperiarkille, johon hän hitaasti piirsi
otsikon: _Uskontunnustukseni_.