Liikehuone Tervola & Untosen prokuristi Salme Tamm istui iltamyöhällä
vielä konttorissaan kirjoitellen ulkomaille meneviä kauppakirjeitä.
Tämä oli ylityötä, tai sellaista, jonka hän olisi voinut tehdä
kotonaankin, mutta tuntui paremmalle tehdä työtä virkahuoneessa. Hän
ei yleensä laskenut liikkeelle tekemänsä työn määrää, hän oli ottanut
viran vastaan edesvastuulla hoitaa kaikki, riippui hänestä itsestään,
milloin ja missä hän sen suoritti. Ja hänellä oli työn intohimo, hän
tahtoi näyttää, että hän kykeni sekä käyttämään itsenäistä liikeälyä
että ansaitsemaan rahaa. Hänen taitoaan olivat myös liikkeen molemmat
päämiehet tai oikeastaan Tervola, joka heistä molemmista oli ainoa
konttorimies, ymmärtäneet oikein arvostaa. Hänen palkkansa oli
jo huimaava, ainakin tuntui se siltä kaikkeen entiseen verraten.
Näinkö helppoa se olikin? Ja vaikka rouva Tamm usein otti itselleen
neljäntoista tunnin työpäiviä, tuntui hänen elämänsä niin ihmeen
kevyeltä ja vapaalta nyt, sitä kevyemmältä, mitä enemmän teki työtä.
Silloin ei ehtinyt vaipua itseensä. Ei ehtinyt olla kotona. Koti aina
uuvutti muistoihin, pahoihin ja hyviin, enimmäkseen pahoihin, tai
paremmin sanoen tuskallisiin. Huoneissa viipyi vielä epämääräinen tai
kuviteltu tupakantuoksu hänen entisen miehensä ajoilta, vaikka oli jo
kulunut puoli vuotta siitä, kun he lopullisesti olivat eronneet ja
tämä oli muuttanut pois kotoaan.
Pekka Tuira oli ollut Salmelle raskas kuorma, mutta hän oli tottunut
tätä kuormaa kantamaan ja rakastamaan, eikä mikään työn taakka
tuntunut nyt voivan painaa yhtä paljon, ei turruksiin tuskasta
hankautunutta tuntoa.
Kolme lasta pyöri edelleen lattialla kuten ennenkin, mutta hän ei
ollut joutanut niihin ennenkään kovin suurta huomiota kiinnittämään.
Lapset eivät koskaan olleet riittäneet hänelle elämänsisällöksi.
Väliin kun hän ajatteli tätä puolta itsestään, jäi hän itseään
ihmettelemään. Olenko ehkä luonnoton äiti, muut naiset ovat niin
erilaisia? Mutta sitten luuli hän löytävänsä sille selityksen. Jos
hän olisi mennyt naimisiin aivan nuorena, jos hän olisi joutunut
itseään vanhemman miehen muovailtavaksi, jos vaistomainen eroottisuus
olisi ollut hänen vaikuttimensa naimisiin mennessä, niinkuin on
usein laita naisten, olisi hänenkin kehityksensä ehkä pysähtynyt
siihen ja jäänyt pyörimään tuon yhden ainoan suvunsäilytys- ja
jatkuvaisuusvietin ympärille. Ei, parempi oli näin. Hoitihan
mieskin isyytensä ja yhteiskunnallisen työnsä yhtä rintaa! Yleensä
miehet, ei hänen miehensä! Mutta sekin oli onni. Jos Tuira olisi
täysin riittänyt perheen tueksi, niin olisi se ehkä jollakin
tavoin puuduttanut, lamaannuttanut hänen voimaansa, vaikkakaan hän
ei periaatteessa hyväksynyt miehen elättämää naista. Parempi oli
näin. Jos oli. Ei, hän ei uskaltanut ajatella mitään. Joku salainen
haaksirikko, henkinen vararikko, joku paha laskuvirhe ainakin oli
paljastunut hänelle itselleen noiden perheselkkausten kautta hänen
elämässään. Tai pikemmin: hän tiesi siitä itse jo kauan. Nyt se kävi
julkiseksi. Se näkyi kauas. Hän vaikutti luonteettomalta, hänen
elämänkaarestaan puuttui plastiikka, sopusuhtaisuus, siinä oli nyt jo
jotakin särkynyttä, irvikuvamaista, auttamattoman rumaa.
Ja kuinka oli hän aina korostanut liikealalla juuri tuota
ulkonaisen viivan ehjyyttä ja kauneutta, kun hän oli nähnyt
ympärillään tätä periaatetta niin räikeästi loukattavan! --
Tuossa eräskin isänmaanystäväksi ja epäitsekkääksi hengen
mieheksi tunnettu suurviljelijä, joka kuletutti tilaltaan maidon
niin tarkkaan Venäjälle, että oman pitäjän lapset olivat kuolla
nälkään, että suurten karjalaumojen keskellä asuva oma väestö sai
matkustaa vieraisiin rukoilemaan välttämättömintä maitotilkkaa.
Ja tämä tapahtui vain etujen, rahanhimon vuoksi. Se oli ruma
liikeviiva! -- Tuossa samoin eräs sortopolitiikan vastustaja ja
kansansivistyksellisten lahjoitusten tekijä: osti eläväinkuvain
teatterin, jossa räikeillä rikosjutuilla ravittiin kansan
hengennälkää, osti hienon kaupunkitalon, teki siitä ravintolan ja
yökahvilan, juotti sortopolitiikan upseereja ja heidän naisiaan,
tuli heillä miljonääriksi ja heidän kukistuttuaan möi talon vielä
useammasta miljoonasta Venäjän valtion vallankumouksellisille,
ikuisiksi ajoiksi, keskellä Suomen pääkaupunkia, palatsin
vieraan valtion sotaväelle! Se oli anteeksiantamattoman rumaa
liikepolitiikkaa!
Sellaista näkyi nyt kaikkialla. Mutta sellaiselle näytti myös hänen
oma elämänviivansa. Pettymystä hänelle itselleen, ehkä enemmän vielä
muille, oli se saattanut aikaan. Ihmisten luottamuksen oli hän
menettänyt. Häneen ei luottanut enää kukaan, ei Viro, armas kotimaa,
ei Suomi, ei puolueet, ei muut kuin hänen oman liikkeensä johto, jota
hän itse taas ei puolestaan voinut kunnioittaa, niinkuin hän olisi
tahtonut. Etenkin Untosesta, liikkeen toisesta päämiehestä, liikkui
yhä hämärämpiä huhuja. Varmastikaan ne yksityiset sivukanavat, joita
myöten hän kokosi tuhansiaan, eivät olleet puhtaita!
Keinottelun saasta kohosi joka puolella kuin patonsa puhkaisseiden
loka viemärien inha tulva-aalto. Tuntui kuin koko maailma, aivan kuin
hän itsekin, olisi pelannut pois käsistään kaikki aatteelliset arvot:
aineelliset olivat enää jälellä.
Ja miten hän, Salme, oli aikoinaan halveksinut ainetta, rahaa!
Kun hänen kotitalonsa isän kuoltua joutui vasaran alle, ei hän
tarjottunakaan välittänyt pelastaa kodin muistoja. Se oli rihkamaa,
joskin rakasta, jonka valta sydämessä oli voitettava. Elettävä
vain hengen ritaruudelle, vapaana aineen vallasta, kuten Ibsen,
joka elämänsä ijän asui vuokrahuoneessa, jolla ei ollut mitään,
jota hän saattoi sanoa omakseen, ei muuta kuin aivojensa suuret
ajatukset. Salme karkaisi luontonsa tämän periaatteen mukaan.
Ja kun hänen miehensä teki ensimäisen vararikon, ei hän osannut
surra ulosvieritettyä pesänsisältöä! Hän luuli olevansa silloin
hengen jättiläinen, ja hän olikin vain nuori ja pintapuolinen. Hän
ei silloin vielä ymmärtänyt sitä salaista sielua, minkä ihminen
aineelliseen ympäristöönsä viljelee, hän ei ymmärtänyt, että kaikki
aineelliset valloitukset, rahakin, merkitsivät tehtyä työtä, että se
oli pyhää hengen perintöä sekin, esi-isäin kuolematonta käsialaa,
jota ei ollut lupa loukata eikä häväistä. Kova todellisuus oli
sitten vähitellen opettanut Salmea pitämään sitä arvossa. Ja miten
hän sittemmin oli ikävöinnyt kotiaan, sitä ainoaa, mikä hänellä
koskaan oli ollut, minkä hän todella tunnusti kodikseen, Viron kotia,
sen mustuneita, kuluneita kaappeja ja kelloja! Ja miten omatunto
vieläkin kolkutti siitä, että hän ei ollut hädän ja haaksirikon
hetkellä ojentanut pelastavaa kättä näille hyljätyille, vanhoille,
uskollisesti palvelleille esineille!
Nyt ei hän enää voinut heittää halveksien rikkakasalle halvinta
pärekoppaa. Miten äärettömästi hän oli muuttunut entisestä! Mutta
hänhän olikin käynyt tässä välillä sosialismin ja materialismin
koulun!
Salme hymähti itselleen. Turhaa oli erotella, eritellä. Kaikki oli
samaa elämänvoimaa, ikuista muuntumista, mysteeriaa. Rikkinäinen
ruukku siinä mielessä yhtä kallisarvoinen kuin henkevin kirja. Tämä
henkinen materialismi, tämä käytännöllinen monoteismi, se oli nykyään
hänen uskontunnustuksensa!
Salme Tamm oli unohtunut mietteisiinsä. Syvä ryppy oli painunut
hänen silmiensä väliin. Häntä värisytti se yksinäisyys, joka häntä
ympäröi. Oh, parempi olisi ollut, että hänen sydämensäkin järkiään
olisi muuttunut laskukoneeksi. Mutta se ei voinut. Se kodittomuus,
se irrallinen juurettomuus, johon hän oli joutunut, kalvoi koko ajan
rikki hänessä jotakin hienoa ja lujaa, joka toisissa olosuhteissa
olisi voinut olla suurta ja kypsää elinvoimaa.
Kahteentoista vuoteen ei hän ollut käynyt kotimaassaan Virossa, ei
sitten kun hän sieltä läksi. Se oli jo kokonainen iankaikkisuus! Hän
ei voinut palata. Hän tunsi itsensä jotenkuten petturiksi...
Hän, nuori talonpoikaisylioppilas, oli silloin lähtiessään ollut
kansallisen puolueen toivo. Hänestä piti tulla jotakin suurta, ei
itselleen, mutta onnettomalle Virolle. Hänelle oli koottu matkarahat,
lähetetty kolmen vuoden aikana stipendi Suomeen, jotta hän veljesmaan
yliopistossa säilyisi sortavasta pakkokielestä, jotta isänmaalle ja
sen asialle saataisiin puhtaita, suorasti kasvaneita tuliluonteita,
uusia Koiduloita. Ja hän olikin tällä aikaa, hän, kansallisuus-asian
lähetti, kallistanut korvansa kansainvälisen sosialismin asialle
ja antanut kätensä suomalaiselle sosialistilehden toimittajalle,
sittemmin pilakuvapiirtäjälle Pekka Tuiralle. Tämän tempun jälkeen
pidettiin häntä Suomen kansallismielisien piireissä, johon hänet
ensin Viron kansallisstipendiaattina oli avosylin otettu vastaan,
vakoilijana tai ainakin hyvin epäluotettavana hahmona, ja kotona
Virossa, mitä he hänestä ajattelivat, sen arvasi hän, mutta ei
uskaltanut sitä lausua ääneen. Kotona vallitsi suru hänestä.
Hän oli askel askeleelta käynyt sisäisesti yhä yksinäisemmäksi.
Suomen sosialistit olivat laumaa. Hän oli vakaumuksesta liittynyt
heihin, mutta hänen kunniahimonsa oli alkuaan pyrkinyt heitä
johtamaan. Heidän lähelle tultuaan katosi häneltä tämä houkutus.
Pekka Tuiran kanssa ei myöskään koskaan ollut muodostunut lähempää
sielullista väliä. Hyötysuhteeksi se lienee ollut alkuaan ajateltu.
Salme toivoi, se täytyi hänen myöntää, jos hän meni oikein syvälle
itseensä, Pekan kautta saavansa jalansijan sosialismin johdossa;
Pekka viehtyi Salmelta saamiinsa pikku vippeihin. Salmea nauratti
Pekka-rukka! Näin oli sentään mukavampi. Salmen omaisuus oli turvattu
ja Pekkakin sai pikku avustuksensa nyt paljon varmemmin. Aina kun
Pekka tuli "lapsia tervehtimään", merkitsi se sitä, että hän tarvitsi
pienen käsirahan. Muuten ei eron jälkeen mikään oleellisesti ollut
muuttunut heidän välillään. Erillään asuminen vapautti Salmen vain
siitä kuluttavasta levottomuudesta, jonka jokahetkinen tietoisuus
toisen epävarmoista askelista antoi, tai oikeastaan tietoisuus
niistä oli hänellä vieläkin, mutta ei hermoihin käypää tuntoisuutta,
havainnollista, kouriintuntuvaa läheistä kosketusta vieraaseen
elämään, joka kulutti hänen omaansa. Hän nautti siitä, että hän
saattoi antaa, entiselle miehelleen, lapsilleen, oman työnsä
tuloista. Nautti jokaisesta uudesta esineestä, jota hän kauan oli
suunnitellut, halunnut ja jonka hän nyt saattoi toimittaa kotiinsa.
Kotiinsa! Mikä ivanimi! Ei, hänellä ei ollut sittenkään kotia. Oli
vain huoneet, lapset, huonekalut, palvelijat! Hän ei viihtynyt siinä
ympäristössä. Siksi hän suorastaan etsi ylityötä, työn tekosyytä,
pysyäkseen konttorissa puoleen yöhön ja voidakseen taas palata sinne
aamulla varhain. Niin kului elämä.
Yhä voimakkaampana alkoi tuntua kaipaus kotimaahan. Mitä hän täällä,
vieras? Mutta aina ahdisti hänen mieltään tuo sama kunnianhimo tai
ehkäpä se oli kunniantuntoa: ei palata katumuksentekijänä, vaan
voittajana, uuden päivän säteilijänä. Kaikesta huolimatta! Ah, ne
pettyivät siellä kotona, ne, jotka luulivat, että olivat arvottomalle
tuhlanneet isänmaan varoja, kavaltajan käteen antaneet toivonsa ja
onnensa! Hänen, Salme Tammin nimen täytyi vielä kerran kunniakkaasti
yhdistyä uuden Viron aamunnousun suureen historialliseen hetkeen.
Hänen, juuri hänen, täytyi ottaa osaa Suomi-Viron; liittovaltakunnan
synnytystuskiin, ja vaikka verellään ja hengellään maksaa siitä. Hän
oli sen velkaa Kreutzwaldin unelmalle. Mutta se unelma oli uusittava,
uudistettava, laajennettava uuden maailman ihanteita vastaavaksi.
Hänen elämänsä erheet eivät sittenkään olleet erheitä! Tämä oli
ollut hänelle välttämätöntä valmistus-, kypsytysaikaa, sisäisen
ihmisen kasvattamista. Hän lähti maastaan lapsena, hän oli palaava
täysi-ikäisenä, koeteltuna, kärsineenä, kirkastettuna, ihmisyydelle
avautuneena. Häneen voitiin nyt uskoa ja luottaa, nyt vasta! Jospa he
sen vain ymmärtäisivät siellä kotona!
Hän oli jo salassa tehnyt paljon työtä sitä varten. Ja Oula Kuutin
avustuksella oli hän tekevä asiasta kansainvälisen liikkeen. Heillä
oli jo johtolangat käsissään syvälle Europan valtio-elimistöön.
Mutta Oula Kuutti oli hänelle siinä asiassa välttämätön. Hän oli
ruoskiva hänen suuret, mutta velttouteen pyrkivät lahjansa suuren
asian palvelukseen. Väkisinkin. Suurten kirjailijain velvollisuus oli
tällaisella maailmanhistoriallisella hetkellä antaa tulensa loimuta
ihmisten ja kansojen hyväksi. Mutta Oula Kuuttia täytyi aina lietsoa,
pitää silmällä, hän saattoi milloin tahansa livahtaa piiloon. Ah,
niitä runoilijain mielialoja, miten niitä oli hoideltava!
Salmen rinnasta kohosi huokaus.
Useammin, paljon useammin olisi hän tarvinnut Kuutin seuraa. Ei vain
isänmaan, mutta itsensä vuoksi... Hän tunsi kasvavansa, voimistuvansa
siitä: Tarvitsihan hän edes yhden ymmärtäjän, hengenheimolaisen,
aatetoverin tässä vieraassa maailmassa. Mutta hän pelkäsi, että Oula
Kuutti mahdollisesti ymmärtäisi hänen mielenkiintonsa väärin. Hän
ei myöskään tahtonut vaivata niin usein Oula Kuuttia, hän saattoi
väsyä. Mutta monasti olisi tehnyt mieli mennä häntä tapaamaan.
Tämänkin mieliteon voittamiseksi oli vain yksi keino: työ. Kun hän
oli pysytellyt yhteentoista asti konttorissaan, oli mahdotonta enää
mennä muualle kuin kotiin. Ja lapset nukkuivat silloin, palvelijat
samaten. Hiljaisuus vallitsi hänen tahtonsa ja unelmiensa, pitkäin
pettymystensä ja koti-ikävänsä yllä... Niin harvoin oli Oula Kuutti
omasta halustaan etsinyt hänen seuraansa. Ah vaiti ajatukset! -- Eikö
isänmaan kohtalo ollut tärkeämpi kuin kaikki sielulliset asiat...
Salme säpsähti.
Eikö ovikello soinut? Tuliko ehkä hän?
Oven takana seisoi pieni tumma nais-olento.
-- Kas neiti Näkki! Astukaa sisään!
-- Suokaa anteeksi myöhäinen tuloni.
-- Ei mitään. Istukaa, olkaa hyvä!
Tytön synkät, itsepäiset pikisilmät tuijottivat hetkisen jonnekin
epämääräiseen. Hän ei näyttänyt kuulevan kehoitusta.
-- Minä tulin sanomaan teille hyvästi, rouva Tamm, sanoi hän sitten.
En tiedä oikein miksi sen tein. Näin täällä tulta -- arvasin, että
olette täällä yksin työssä, kuten te aina olette. Minä, minä olen
tehnyt lakon, hymähti hän hieman ivallinen katkeruus äänessään. Ja
minun teki mieli sanoa teille asian oikea syy. En tiedä miksi teki
mieli jollekin selittää. Sanokaa suoraan, häiritsenkö?
-- Ette laisinkaan, hyvä neiti. Minäkin olen hyvin yksin. Teette
minut iloiseksi luottamuksellanne.
-- Oh, ei minulla ole mitään salaisuuksia, sentähden että minun
sydämessäni ei ole mitään haavoitettavia kohtia, ainakaan enää.
Olen hyvin tunteeton ihminen. Sen olen aina huomannut, kun olen
verrannut itseäni muihin. Ja eroni syynäkään ei ole personallinen
loukkaantuminen herra Tervolaa kohtaan, vaikkakin meillä äsken oli
eräs yhteenotto, joka tavallaan antoi sopivan aiheen pesäerolle.
Olenhan ollut jo kauvan aikaa epäsuosiossa. Kävin taas noita
naiskonttoristien kurjia palkkasuhteita selittelemässä, että oli
mahdotonta tulla toimeen tähän aikaan, elää, vaatehtia itsensä
siististi, asua, syödä sadalla viidelläkymmenellä markalla kuussa.
Herra Tervola oli kaltaisensa, kuten arvasin. Hän turvautui raakaan
leikintekoon. -- Turhia huolia muka! Nuoren kauniin naisen ei
tarvitse koskaan huolehtia toimeentulostaan. He saavat olla kuin
kukkaiset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää ja ovat
kuitenkin vaatetettuja paremmin kuin Salomon kaikessa korkeudessaan.
-- Ja minulla ei ole konttorissa muita kuin nuoria, kauniita
naisia, lisäsi hän. Se on ehto, joka ensin on täytettävä, virkaan
astuttaessa. Minähän en voi antaa muuta kuin neularahoja, sen toki
kaikki ymmärtävät jo ottaessaan viran vastaan...
-- Mutta me teemme työtä aamusta iltaan, rohkenin huomauttaa, emme me
ole kuin kukkaiset kedolla.
-- Mutta yhtä kauniit, yhtä kauniit, intti hän. Työ, kohtuullinen työ
vain kaunistaa. Nainen saa jotain jäntevää, amerikkalaista voimaa ja
nykyaikaisuutta sulouteensa; siinä suomalainen nainen eroaa edukseen
esimerkiksi venakosta. Minä sen tiedän, minä olen ollut Amerikassa
minä, ja vähän muuallakin maailmassa, Venäjällä myös, paljon
Venäjällä.
Ja kun tiukemmasti oikaisin häntä asiallisuuden polulle, sanoi hän
myös vähän karkeammasti:
-- Tiedättekö, hyvä neiti, liikkeen kannattavaisuuden, sen tulo- ja
menoarviot hoidan minä ilman mitään apulaisteni neuvoja. Minä maksan
sen, minkä liike voi maksaa tuottamatta tappiota. Ja noista asioista
minulle valitellessanne, valitatte aivan väärälle henkilölle. Minä
ylläpidän vain liikkeen, en naisia... Ne ovat aivan toiset miehet ne!
Hyvä neiti, ottakaa huomioon vallankumoukselliset liikekonjunktuurit.
Opetelkaa itsenäisesti hoitamaan liikeasioitanne, tekin. Gulashien
rotu alkaa olla häviämään päin. Heille ei kannata enää tuhlata
suosiotaan. Nyt ovat miljonäärejä tässä suhteellisuuden maailmassa
työmiehet. Vaihtakaa suosijoita!
-- Sika! Oli ainoa sana, jonka sain suustani, ruma kylläkin, mutta ei
mielestäni vielä lähitulkoonkaan kyllin ruma hänelle.
Minussa jäätyi jotakin, pikemmin kuin kuohahti!
Tunsin, että kasvoin ja että hän upposi alas. Ääretön, pohjaton
halveksinta häntä kohtaan hyydytti vereni. Tulin äkkiä kuin
oudoksi itsellenikin. Minua hän ei alentanut, vaan itseään.
Minua hän ei kyennyt tahraamaan, vaan koko tuota heikkoa, kurjaa
naissukupuolta minun edustamassani persoonassa. Tunsin voimieni
kasvavan tuhatkertaisiksi. Jos ei ketään muuta heissä ollut vahvaa
taistelemaan heidän puolestaan, kyllin joutilasta, kenenkään
kaipaamatonta, vaikka sortumaan siinä taistelussa, niin olin ainakin
minä yksi. Sillä kertaa päätin elämänurani, sen oikean, jota olin
aina etsinyt. Päätin ruveta pienien naisvirkailijoiden herättäjäksi.
Olen kauan ollut sosialisti, mutta sosialisti vailla pohjaa, vailla
omaa elämäntehtävää. Olen tähän asti ollut vain yksi tuhansista, nyt
olen erikoinen, olen ainoa valveutunut nukkuvien uhrien vankilassa!
He nukkuvat, niin, he ovat alennustilassa, he juuttuvat kiinni
siihen, eivätkä pääse pois, eivät uskalla, heillä ei ole varaa,
voimaa taistella samoilla keinoilla kuin muut sosialistit. Heidän
lakkonsa ei toistaiseksi merkitsisi mitään. Uutta naiskurjalistoa,
jota on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa, saataisiin sijalle,
uutta miesten elättämää, neularahoja konttorissa naputtelevaa,
itsekunnioitusta ja kykyä vailla olevaa pieneläjä-sukua.
Minä tunnen ja tiedän tämän kurjuuden niin perinjuurin. Jo monta
vuotta olen ristiriitaisin tuntein pohtinut tätä asiaa. Minun oma
elämäni on työntynyt kuin kiila juuri tuohon herrasväen ja työväen
väliseen loisluokkaan, jolle vielä ei kukaan, kukaan ole lausunut
vapahduksen sanaa. Kaikkia muita on herätetty. Maataviljelevää
kansaa, tehtaiden työväestöä! Valtion, kansallisuuden, kodin
puolesta on pidetty saarnoja. Naisia on valistettu. Mutta ei
kyllin tehokkaasti, ei niin paljon, että pelastava valonsäde olisi
tunkeutunut tuon pienvirkailevan loiskansan hiljaiseen hämärään. He
ovat hiiriä, joita ei kukaan huomaa!
Ensin raivosin hammasta purren vertaisiani vastaan, sitten
ymmärsin ne syvät vesiheinäin käsivarret, jotka heitä vetävät alas
syvyyteen... Oma syntyperäni valkaisi minulle asian. Tahdon kertoa
teille kaikki, jotta ymmärtäisitte menettelyni. Sillä en tahtoisi,
että te pitäisitte minun menettelyäni kevytmielisenä. Minä kunnioitan
teitä, nähkääs. Te olette yksilö samaa sukupuolta kuin minä, te
teette asialle palveluksen vain sillä, että olette se, mikä olette,
enkä sentähden pyydäkään teitä mukaan siihen lauma-aatteeseen,
jonka aion panna liikkeelle. Karja on ensin kasvatettava karjassa,
on saatava hengittämisen vapaus, puhdas ilma pääluvun mukaan
laatuun katsomatta. Mutta tämänhän te tiedätte. Olen nähnyt nimenne
sosialistisen järjestön luettelossa...
Ensin kun opin ajattelemaan ja huomasin kieron asemani maailmassa,
surin, surin niin, että olin tulla hulluksi, nielin omaa tuskaani
kuin tukahduttavaa ilmaa, itkin kuivaa itkua kyynelettömin silmin
-- en ole koskaan voinut itkeä oikein, kuin muut tytöt -- läähätin
omaa tyhjyyttäni läkähtyvin kidoin. Äiti, köyhä silittäjä, oli pannut
minut tyttökouluun. Miksi? sen ymmärsin myöhemmin. Äiti oli entinen
herrain piika, joka palveluspaikkansa isännälle oli tehnyt lapsen.
Tuo lapsi olin minä. Ja siitä maksettiin eläkettä. Äidilläni oli tuo
häpeällisen alentava kunnianhimo tehdä tuosta lapsesta herrasväkeä,
jota hän kaikesta huolimatta ihaili korkeampana säätynä. Luulette
varmaan nyt, että olin tai olen katkera tuolle herrasviettelijälle,
satunnaiselle isälle. En lainkaan. Se oli sattuma, onnettomuus.
Ellei sitä olisi tehnyt hän, olisi sen ehkä tehnyt joku muu. Ja
ettei hän nainut äitiäni, rakastanut häntä, sen voin liiankin
hyvin ymmärtää. En minäkään ole häntä koskaan rakastanut. Mutta
ellei häneen olisi nuoruuden ajoilta tarttunut tuota eräänlaista
piikamaisuutta, tekopyhää, luihua tuhatkuorisuutta, olisin voinut
häntä kunnioittaa. Juuri sentähden, että hän teki työtä ja -- lapsia.
Hän teki niitä sitten lisää, samoin, kelle, en tiedä, ehkä kelle
sattui. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi sisarpuolta. Ja äitini on
rehellisesti elättänyt heidät omain kättensä työllä, napisematta,
käräjöimättä eläkkeitä. Hän on ottanut heidät omalle edesvastuulleen
ja raatanut kätensä veriin heidän tähtensä. Hänen teoissaan on siis
jotakin komeaa, yksinäisen sitkeää elämäntaistelua, ja maailmalle
tahtoisin kyllä näyttää hänen tekonsa, vaan en häntä itseään. Minusta
hän on inhoittava! Teitä varmaan loukkaa puhetapani, mutta kun
kerran puhun, en osaa puhua muuta kuin totta. Ja minua inhoittaa
hän juuri siksi, ettei hän rohkene olla tosi, suora, että hän
arkailee, nuhjailee jonkun likaisen tekopyhyyden, herrain pöydältä
pudonneen puolivillaisuuden turvissa. On kuin hänen kasvoilleen
olisi pienenä kaadettu likavettä, joka ei koskaan lähde pois. Minä
tuskin eroitan hänen muuten sieviä piirteitään sen alta. Se on se
herraskaisuuden puolisivistys säännöllisine kirkkokäynteineen,
joka on raaistanut hänet. Puhun näin pitkältä äidistäni, sentähden
että hänen kuvansa myrkytti minun varhaisimman nuoruuteni. Minä
häpesin ja inhosin häntä, en siksi, että hän oli isättömäin
lasten äiti, vaan siksi, että hänellä oli piikasielu. En koskaan
uskaltanut päästää kotiini ketään toveriani, sillä en kehdannut
näyttää heille äitiäni, ja minä kärsin siitä, että arvasin heidän
halveksivan häntä -- _väärästä syystä_. Minusta tuli umpinainen
ja uhmamielinen. Jo lapsena opin ylönkatsomaan sydämeni pohjasta
yleistä mielipidettä. Syytökseni, joka muuten olisi kohdistunut
yksilöön, sai täten laajemman maalitaulun. Opin huomaamaan, että
ihminen on olosuhteiden tulos, niin äitini, niin minä itse, niin
kaikki; mutta että ihmisen on voitettava olosuhteiden sortovalta,
murrettava sen väärät ikeet. Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin
hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää
niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä
on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei
vielä ole tehty mitään, ei mitään. Yläluokan puolelta järjestetty
hyväntekeväisyys, kirkon saarnaama armeliaisuus ei auta asiaa,
päinvastoin on se yksi häväistys-, alennuskeino lisää. Porvariston
inhoittava anekauppasysteemi! Ensin ryöstetään ihmiset henkisesti ja
aineellisesti putipuhtaiksi, sitten tehdään heidät armeliaisuuden
esineiksi, jotta ryöstäjät voisivat varkaan toimettomuuteen, konnan
tunnottomuuteen tottunutta, mätää omaatuntoaan lisäksi hivellä
ihmisystävän äitelällä itsetyytyväisyydellä. Ja hädän alaisille on se
luonnoton tukipylväistö. Koko hyväntekeväisyysjärjestelmä on epäterve
ja todistaa yhteiskunnan mädännäisyyttä. Ihmisten tulee voida pysyä
pystyssä omalla työllään, hänellä täytyy olla velvollisuus ja --
oikeus siihen. Oh, niin kauan kun muistan, olen syvällä sydämessäni
kapinoinut yhteiskuntaa vastaan, joka tekee niin paljon kurjuutta
mahdolliseksi. Mutta en ole voinut itkeä, en valittaa, en auttaa.
Yhteen puristetuin huulin ja nyrkein olen kulkenut apua tarvitsevan
ohi antamatta, itse ottamatta almua, äärettömän osanoton puristaessa
sydäntäni. Olen aina tuntenut, että almu olisi hyödytön, alentava
teko. Täytyy auttaa suuremmasti, tuntuvammasti, mennä pahan juuriin
asti. Ei valittaa, mutta toimia. Ja aina olen tuntenut, että voimani
ovat olleet liian heikot. Kuin vuoren paino on ollut omallatunnollani
niin kauan kuin muistan. Minä olen syntynyt pahalla omallatunnolla,
en ole koskaan ollut lapsi.
Helena Näkki vaikeni hetkeksi. Hänen mustat silmänsä paloivat
suurina, intohimoisina, kylmää, uhkaavaa tulta.
Salme Tamm kuunteli häntä ilmeenkään hänen kasvoillaan muuttumatta,
sirona, kylmänä, japanilaisen murhenäyttelijättären kangistunut hymyn
hälle suupielissään. Hän tunsi tässä ulkonaisessa kovuudessa, joka
huokui tuosta nuoresta tytöstä, olevan jotakin hengenheimolaista
itselleen. Hän viihtyi tässä mielenliikutuksettomuudessa, jossa
ei toinen hyrskinyt esiin sydäntään eikä vaatinut vastatunteilua
toiselta. Hän oli tähän asti melkein kärsinyt suomalaisten naivista
pehmeydestä, hän ei koskaan saanut sielullista siltaa siihen ja se
teki hänet aina heidän seurassaan levottomaksi. Nyt oli hän tyyni.
Hän vaikeni turvallisesti, muistamatta antaa mitään ulkonaista
ymmärtämyksen merkkiä. Hän tunsi vain suuren myötätunnon leviävän
itsestään tuon vieraan tytön muotokiinteää, yksinäistä sielunelämää
kohtaan, yhtä yksinäistä kuin hänen omansa...
Helena jatkoi:
-- Tyttökoulu, äpäryyden kirous, ammattikyvyttömyys, ne olivat ne
kielteiset voimat, ne aseet, joilla minun piti lähteä olemassaolon
kamppailuun, kuten niin moni nuori nainen saa tehdä. Koetin saada
työtä. Se oli melkein mahdotonta. Lopulta pääsin erääseen kahvilaan
tarjoilijattareksi. Se ei sopinut luonteelleni. Sattui ikäviä
yhteentörmäyksiä. Olin pahasisuinen, epäkohtelias, sanottiin. Minulla
ei ollut, ihme kyllä, oikeaa piikasielua, vaikka olin sellaisesta
syntynyt. Tai ehkäpä juuri siksi. Eräs neiti, jonka myöhemmin sain
kuulla olevan puolisisareni, laittoman isäni laillisen tyttären,
toimitti minut kirjanpitokurssiin ja hankki minulle ensimäisen
konttoripaikkani ja sillä uralla olen nyt ollut tähän asti. Ja
tiedättekö, miten pahasisuinen olen, minun on vaikea vieläkin olla
kantamatta kaunaa tuolle neiti sisarelleni siitä, että hän teki
minulle hyvää, että hän tarjosi minulle apuaan, jota silloin kyllä
hyvin tarvitsinkin. Olen lähettänyt hänelle takaisin joka pennin
siitä rahalainasta, jonka sain häneltä ja jonka hän olisi tahtonut
tyrkyttää minulle lahjaksi. Uh, kuinka minä vihaan tuota herrasväen
teeskenneltyä sukurakkautta ja almunantamisvimmaa! Hänessäkin
oli jotakin sellaista, joka teki mieleni kovaksi, jonkinlaista
tunkeilevaa holhoamishalua, niinkuin en minä osaisi holhota itseäni
itse. Luuli kai, että olin perinyt äitini halun olla "huono nainen".
Hän erehtyi suuresti, tuo mamseli. Siitä, miksi hän epäili minua, ei
ole vaaraa, mutta paha ja ylpeä ihminen olen, sen tiedän. Luulen,
etten koskaan opi kiittämään. Luonto nousee vastaan. Sanotaan, että
se on oikea proletaarin tunnus. Niin, se olen koko sielustani ja
minä kiroan sitä, että minusta on koetettu tehdä puoliherrasväkeä.
Kaikki ovat koettaneet, ehkä hyvässä tarkoituksessa, mutta minun
turmiokseni. Muistan hyvin, millainen holtittomuuden epätoivo minut
valtasi, kun ensi kerran tulin huomaamaan epämääräisen asemani.
Minä raivosin myös sitä puoluetta vastaan, joka oli vallannut
itselleen työläisten ja köyhälistön nimen. Mikä yksinoikeus oli
heillä siihen? Enkö minä sitten tehnyt työtä, eivätkö lukemattomat
muut ulkopuolella heidän puoluettaan olleet köyhiä ja uutteria?
Teki mieli riistää nuo kyltit heiltä pois, kunnes eräs työmies
huomautti minulle, että jos kerran tunnen itseni työläiseksi ja
kuulun köyhälistöön, niin oli minun liityttävä heihin, oli ammattini
sitten mikä tahansa. Minä aloin puhua tästä tovereilleni. Toiset
nauroivat minulle, toiset sanoivat, etteivät he uskaltaneet: heidät
ajettaisiin pois viroistaan. Niin, ja aivan oikein kaikki me tiesimme
ja tunsimme, että meidän järjestäytymisemme olisi joka tapauksessa
tuloksetonta, meidän lakkomme toivotonta. Meitä tarvittiin, meitä
voitiin käyttää, mutta me emme olleet välttämättömiä. Meidän
työmme laatu oli niin helppohintaista, niin ala-arvoista, niin
vähän erikoista ammattikyvykkäisyyttä vaativaa, niin henkisesti
vaivaisten alaa, että meidät voitiin korvata milloin hyvänsä. Koko
herrasluokan puolikuntoinen naisväki oli kilpailijanamme; koko tuo
elätetty, porvarisloisjoukon heikompi sukupuoli oli valmis milloin
tahansa yhä uusina ja uusina painoksina astumaan aisoihin, kaikki
ne, jotka olivat tottuneet, kasvaneet kiinni siihen alentavaan
ajatukseen, että naiselle oli soveliasta ansaita rakkaudella
päätoimeentulonsa joko sitten kodissa tai sen ulkopuolella. Siksi he
muissa viroissaan saattoivat tyytyä niin edesvastuuttoman pieniin
palkkoihin, kun niillä ei tarvinnut saadakaan muuta irti kuin vähän
koruhöyheniä rakkauden kyltiksi. Saadakseen viran oli rehellisesti
itsensä elättävän naisenkin siis alistuttava porttojen polkemiin
palkkoihin ja tehdä lakko oli toiselta puolen monellekin samaa
kuin heittäytyä virkaheitoksi, ja pahempaakin, siirtyä määrätyn
virkamiehistö-sorron alta vielä suurempaan riippuvaisuuteen miehistä.
Se oli toivotonta. Näin ovat asiat vielä. Tervola oli oikeassa. Hän
perusti lausuntonsa tosioloihin. Mutta tätä hyllyvää suota täytyisi
voida edes joillakin pilkospuilla tehdä ihmisten astuttavaksi.
Sillä tähän naisvirkailijoiden nimettömään uhrijoukkoon kuuluu
paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aivan liian hyviä sortumaan
ylhäältä päin tulevan painostuksen vuoksi, porvarillisen kiristyksen,
polkuansioiden vuoksi, ja myös liian hyviä vääryydellä itse kantamaan
sitä "ryöstäjäluokan" ja "porvarin" pahamaineista nimeä, joka heihin
summamutikassa alhaaltapäin singotaan. Heillä on kaikki porvarien
ja sosialistien vaikeudet niskoillaan eikä yhtään heidän etujaan.
Ja heidän joukossaan on hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka eivät
koskaan voisi tehdä pahaa edes kärpäsellekään, mutta jotka juuri
sentähden eivät voi taistella. Taistelussa on pakko lyödä, ja olen
nähnyt, että on ihmisiä, jotka eivät voi. Ja juuri heidän tähtensä
tahtoisin minä iskeä, niin että vinkuu. Minä olen karkeakuorisempi,
paksunahkaisempi, romuluisempi. Minä sovin sellaiseen. Edellisestä
paikastani sain jo eron muka liian sosialistisen mielenlaatuni
vuoksi. Nyt eroan itse samasta syystä. En voi muuta. Kaikkialla
maailmassa kiehuu ja kuohuu, vallankumous on päivän tunnussana,
en voi nähdä tätä ilmatonta umpikehää ympärilläni puhkaisematta
sitä edes jostakin kohden. Herra ties palaanko enää koskaan
konttoripulpetin ääreen. Tuskin. Teen herra Tervolan kehoituksen
mukaan, vaihdan gulashin työmieheen, naurahti Helena vähän
katkerasti. -- Te suosititte minua tänne, rouva Tamm, toivon, ettette
saa minun vuokseni mitään ikävyyksiä.
-- Menkää hyvällä onnella, äännähti Salme Tamm hiljaisesti, siihen
elämän taisteluun, johon te kuulutte. Te olette liian suuri
elämänvoima täällä kaavoittumaan ja homehtumaan. Täällä pitää
ihmisellä olla vain numeroita sydämen paikalla.
-- Minun sydämessäni on suuri tyhjyys, sanoi Helena, mutta päässäni
myllertävät tuhannet ajatukset. Ilman omaisia ja läheisiä kun olen
elänyt elämäni kaiken, olen lukenut paljon. Miksi olisi mahdotonta
toteuttaa yhteiskunnallisia onnen-unelmia, jos ihmisten koko tarmo ja
harrastus kohdistetaan siihen -- mitä ei vielä ole...
-- Mitä ei vielä ole, on ainoa, mikä todella on olemassa, virkkoi
Salme kuin itsekseen. Se on sitä oikeaa elämän sisältöä, valmis muoto
on jo kuollutta elämää.
-- En tiedä. Täytyy mennä sinne, minne täällä sisällä vetää...
Helena Näkki otti jälleen äkkiä kuin heräten jostakin unesta entisen
välinpitämättömän, arkipäiväisen äänenpainonsa ja sanoi nopeat
jäähyväiset.
* * * * *
Oven sulkeuduttua jäi Salme liikkumattomana paikalleen. Hänen
kasvoiltaan oli hetkiseksi väistynyt se käytännöllisen turvallinen
itseriittäväisyys, joka niistä tavallisesti näkyi, samoin oli se siro
hymyn häive, jolla hän oli vastaanottanut Helenan, myös kadonnut.
Jäykällä ilmeellä katsoi hän eteensä.
Sadepisarat soivat surullisesti kuin särkyvät helmet ikkunaruutuja
vastaan.
Jotakin kosteaa kihosi hänen silmiinsä. Itkikö hän? Hän ei ollut
pudottanut kyyneltä edes avioeron selkkauksissa. Miksi hän nyt?
Siksikö, että hän, joka oli alkanut niin komeilla ja kauaskantoisilla
isänmaan ja maailman uudistuspyrinnöillä, oli uupunut tähän
yksinäisen konttoripöydän ääreen, kauppaparoonein palvelukseen
vieraassa maassa? Siksikö, että hän tällä hetkellä tunsi itsensä
henkisesti loiseksi, epävapaaksi ja äpäräksi tuon toisen rinnalla,
joka tietämättään, omalla tavallaan oli siepannut ilmasta hänen
unelmansa ja nyt yksin lähti särkemään niitä patoja, joita vastaan
hänen oma uhmanlaineensa oli laantunut, siihen kamppailuun, johon
hän, Salme Tamm, ei ollut uskaltanut, vaikka hän oli käyttänyt
poloista Pekkaansakin astinlautanaan. Ja nytkin uudessa aatteessaan
hän nojasi toiseen... Petollinen pohja. Miksi hän ei yrittänyt
yksin? Pelkäsikö hän? Hänellähän ei ollut mitään kadotettavaa enää.
Puuttuiko häneltä itseluottamusta? Ehkä. Elämän syy jäyti häntä,
yksinäisyys kammotti häntä. Itselleen hän sen saattoi tunnustaa. Muut
eivät saisi sitä koskaan tietää.
* * * * *
Sill'aikaa kiiruhti Helena Näkki melkein juoksujalkaa eteenpäin
sateessa ja tuulessa. Lopullisen ratkaisun polte tulisti hänen
vertaan.
Se, mitä hän oli kertonut itsestään rouva Tammille, ei liikuttanut
häntä suuremmin, hän tuskin muisti sitä enää. Hän ei myöskään
tuntenut rouva Tammia kohtaan mitään erikoista kiintymyksen tai
heltymyksen tunnetta. Vieras, vieras! Melkein niinkuin hän itse
itselleen. Siinä tunnossa hän viihtyi. Ja hän oli iloinen siitä,
että rouva Tamm ei ollut säälitellyt, ei valitellut, ei näytellyt
mielenliikutusta. Pieninkin yritys siihen suuntaan olisi tukkinut
hänen suunsa.
Helenasta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut jossakin hyvin
syvällä. Hän tiesi, että siellä kirveli ja hehkui, mutta hän tuskin
saattoi erottaa, oliko se ihmisrakkautta vai -vihaa; ja niin monen
kylmän kuoren sisällä sen tuli vavahteli, ettei sitä kukaan nähnyt
päälle päin.
Joku vain heitti, vyörytti häntä eteenpäin. Mikä? Elämä, aika, ajan
aallot, ilman sähkö? Joksikin sellaisiksi sitä kai nimitettiin.
Tuo tavallinen se häntäkin irrallista lehteä kiidätti eteenpäin.
Ja vinhemmin, tiestä tietymättömämmin kuin muita! Muilla oli ehkä
joku kiintopiste, koti, omaiset, isänmaa, ihmiskunta, puolue, joka
kutsui, tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään. Ei kukaan ollut kutsunut.
Sisältäpäin vain työnsi. Täytyi kiitää. Tehdä jotakin, jonka tunsi
teon arvoiseksi. Ettei tarvitsisi ajatella kuivaa, tuskallista,
hedelmätöntä elämän ajatusta. Se oli sittenkin raskainta kaikesta.
Mahtoivat olla eri ainesta ne päät, jotka sen kestivät.
Vaaraan syöksyminen niin nopeaan, ettei ehtinyt mitään ajatella,
antoi niin suloisen turvallisuuden tunteen.