VII.

He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.

-- Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon

saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma

itsellenne ja muille, rouva Tuira?

-- Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää

ole sitä...

Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.

Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin

merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.

Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että

hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen

tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut

tarkoittanut.

-- Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten

ennenkin...

-- Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän

olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.

-- Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset

erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä.

Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän

kuin vieraita...

-- Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.

-- No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle,

naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.

-- Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne...

-- Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani

ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja

alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon

esineeksi?

-- Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.

-- En ymmärrä tuota lajia yhteistyötä. Miksi sitä siis teitte?

-- Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että me siihen aikaan

tarvitsimme toisiamme. Olin sattumalta äänenkannattajan ja käsirahan

puutteessa. Hänelle oli siihen aikaan avustukseni myös eräistä

syistä, joita en viitsi mainita, erittäin tervetullutta. Mutta olin

vaarallinen avustaja, sillä sosialistit ovat aina pitäneet minua

porvarina aivan kuin porvarit sosialistina. Tuira ei siis voinut

käyttää minua ilman erinäisiä varovaisuustoimenpiteitä, ilman

tuota puolueelle tunnusmerkillistä pientä haukkua joka tosin kävi

pilakuvan herttaisissa puitteissa, sillä muuten olisi hän helposti

saanut porvarisen maineen, tullut ehkä ulospotkaistuksi järjestöstä,

kadottanut asemansa ja kenties teidätkin -- jo silloin. -- Enkö ole

oikeassa, rouva poliitikko?

-- Te hirveä kyynikko. Hyi teitä!

-- Niinkö tosiaan luulette? Te erehdytte. En ole kyynikko. Se mikä

minussa näyttää kyynillisyydeltä on vain eräänlaista syvempää

erittelykykyä, suvaitsevaisuutta, ihmisluonnon tuntemusta.

-- Ihmishalveksintaa se on! Teillä ei ole oikeaa ihmisrakkautta ei

edes itseänne kohtaan ja toisten suhteen olette aivan välinpitämätön.

Teille on samantekevä, erehtyvätkö he teistä tai eivät. Julkinen

häväistys ja oman maineenne tahallinen tahraaminenkaan ei teistä ole

mitään. Tiedättekö, se on väärin. On väärin antaa kansalle rumia

mielikuvia, etenkin silloin, kun ne lisäksi ovat valheellisia ja

etenkin asianomaisen itsensä avustuksella. Sellainen on synti Jumalaa

ja ihmisiä vastaan. Väärä mielikuva ei kulu koskaan pois. Se elää

polvesta polveen, myrkyttäen mieliä. Tiedättehän itse, mielikuva

elää kauemmin kuin käsite, valheellisenakin se kestää kauemmin kuin

todistetuin totuus. Sen on historia osoittanut niin useasti.

-- Totta, totta. Ja tahtoisin olla vielä jyrkempi ja sanoa:

ainoastaan väärä mielikuva elää. Mielikuvan käsitteeseen jo

sisältyy, että sen täytyy olla todellisuudesta poikkeava. Ja

mieluummin kielteisten arvojen puoleen kallistuva tässä tapauksessa.

Onnellisilla kansoilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole mitään

historiaa, kuten tiedätte... Mutta kun itse on mukana luomassa tuota

väärää mielikuvaa, niin on siinä samalla jotakin humoristista,

ikäänkuin personallinen yliote omaan kohtaloonsa, joka tekee elämän

helpommaksi. Silloin ei ole itse sen uhri, pikemmin muut. Väärä

mielikuva on se väärä raha, jolla kuolemattomuus ostetaan.

-- Ja sillä hinnalla te siis tahdotte olla kuolematon, oman

onnettomuutenne ja maineenne hinnalla?

-- Nuorempana olisin vastannut siihen myöntävästi. Nyt en. Tai

oikeastaan, nyt on puhe onnesta ja onnettomuudesta minulle

merkityksetön. Ne tuntuvat vain pinnalla. Täällä syvällä jossakin,

missä nyt asun, en enää tee eroa niiden välillä. Mutta kaiketi olen

nyt onnellisempi kuin ennen, koska olen tullut tuntemaan, että

ihminen voi tulla toimeen ilmankin onnea...

-- Ja sitä te nimitätte onneksi! Minä nimittäisin sitä

talttumukseksi, tappion tunnustamiseksi, aseiden laskemiseksi,

vanhuudeksi...

-- Minä olenkin vanha, vastasi Kuutti hiljaisesti, paljon vanhempi

kuin mitä voitte aavistaakaan. Väsynyt elämään...

He kulkivat hetkisen ääneti. Salme Tammin silmät päilyivät suurina ja

liikkumattomina.

-- Teidän ensimäisissä teoksissanne oli sellainen hurja alkuvoima,

ettei olisi luullut teidän koskaan väsyvän. Tiedättekö mitä? Olisin

tahtonut tavata teidät silloin, kun rakastitte elämää, kun ajoitte

takaa onnea kuin metsänriistaa, niin... lisäsi Salme uneksivasti.

-- Entä jos silloin olisin tahtonut onnekseni teidät?

-- Aina te käännätte kaiken leikiksi.

-- Tahdotte nähdä minut nuorena. No hyvä, tehkää minut nuoreksi. Te

voitte sen!

-- Te paha!

-- Miksi?

-- Miksi ette voi kohdella minua toverina?

-- Siinä määrin minä en sentään ole sosialisti.

-- Te ilkeä! Millä olen ansainnut pilkkanne? Salmen äänessä tuntui

todellista ärsyttymystä ja tuskaa.

-- No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.

Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.

-- Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.

-- Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä

asiaamme?

-- Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että

teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen.

Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä

myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri

puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän

kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka

on niin ruma, köyhä ja pieni?

Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.

-- Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä

historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain

arvoinen!

-- Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee

taidekin ympäristön sähköä.

-- Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja

ryskettä!

-- Laumojen, ei yksilöjen.

-- Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne

olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin,

liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina... Missä te piilette?

-- Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään

parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason

säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy

minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta

ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta,

kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä,

vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä

alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös

herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty

alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta,

joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään

saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt

vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat

polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna,

loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan

kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua,

mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen

rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin

kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi,

että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme

salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta

ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin

lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon,

minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille

juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän,

typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen

sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.

-- Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.

-- Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin

Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja

voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä

hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja

taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin

avulla.

-- Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut

raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on

tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.

-- Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli

pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa

samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se,

jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä

sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?

-- Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut

ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat

uudestaan...

-- Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta,

jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren,

oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien

jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha

Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa

muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus

tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin,

voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia,

jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden

jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa

kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy

niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän

vuoksi...!

-- Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa

tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.

-- Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan

pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt

uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein

rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai

ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös,

kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten

märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!

-- Miten hirveitä te puhutte, sanoi Salme nuhtelevasti. Näkyy

todella, että olette ollut huonoissa seuroissa. Tiedän Tuiran kautta.

Siihen se viina vie. Ja totta puhuen, ellen olisi koskaan teihin

henkilökohtaisesti tutustunut, olisin jäänyt siihen luuloon, että te

itsekin olette huono ihminen. Mutta miksi tahdotte aina säikytellä

ihmisiä ja käännätte turkkinne nurin kuin pahin mörkö? Ja sanokaa,

miksi viihdytte ala-arvoisissa seuroissa, huonojen ihmisten parissa?

-- Teillä on, Salme-rouva, vielä koko nuoruuden julmuus jälellä, kun

voitte käyttää noin julmia lauseparsia. Minä en rohkenisi. -- Ja te

itse? Te ette koskaan ole "huonojen ihmisten" kanssa?

Salme vaikeni. Sitten hän virkkoi hidastellen:

-- En ainakaan tahallani etsi sellaisia, yhtä vähän kuin tahdon lukea

huonoja kirjoja.

-- En tiedä, mitä tarkoitatte "huonoilla kirjoilla". Mutta olen

huomannut, että useinkin sellaisen mainesanan saanut teos ei ole

ollut niinkään huono taideteos ja että täytyy tehdä ero huonon

kirjailijan ja huonojen kirjojen tekijäin välillä. Samoin voi niin

sanottu huono ihminenkin olla Luojansa mestariteos tai ainakin

rikkainta taidemateriaa täynnä. Luulette kai nyt, että puolustelen

itseäni...

-- En tarkoittanut teitä. Mutta aina olen ihmetellyt tuotantoanne.

Olen kysellyt itseltäni: Onko hän niitä, jotka sälyttävät erehdykset

elämäänsä ja siveysopin taiteeseensa, vai niitä, jotka tekevät

päinvastoin?

Kuutti nauroi.

-- Pitäisikö siis välttämättä tehdä jompaakumpaa ja olla noin

kauhistuttavan kaksijakoinen?

-- Sanokaa minulle: Oletteko sellainen kuin nuo romaanienne

kauhistuttavat, paheelliset, onnettomat ihmiset?

-- En, rouva, he ovat paljon pahempia kuin minä, vastasi Kuutti

hymyillen.

-- Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset

unelmat?

-- En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään

erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta

mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille,

äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua

kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille

täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän

ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide

yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.

Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.

He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.

-- Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti,

keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.

-- En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia

viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.

-- Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain

korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa,

tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii

keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille,

Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa

sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman,

sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste,

näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja

hyvän, tekee ihmiseksi...

-- Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac'kin joi

kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti

eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti

ja nerokkaasti.

-- Balzac'kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken

ajattelin.

-- Mitä te sitten ajattelitte?

Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen,

puolittain surumielinen hymyn varjo.

-- Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.

-- Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin

ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina

ylvästelette?

-- Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on

sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen,

hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija

tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on

oikein. Niin sen pitää ollakin... Sillä meidän valtakuntamme ei ole

tästä maailmasta...

-- Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta

tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää...

-- Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä

lukekokaan. Sillä ne _ovat_ huonoja kirjoja, Salme-rouva.

Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen

suupielissään.

-- Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin

nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni...

-- Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!

-- Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin

tuskallista.

-- Miksi! Mikä minä olen teille? Vieras. En mikään, en kukaan.

Millaisen soisitte minun olevan teille?

-- Toivoisin ansaitsevani toveruutenne. Hyvästi.

He olivat pysähtyneet Salmen asunnon ovelle. Salme veti puuhkastaan

esiin pienen hansikoidun kätensä.

-- Suutelisin kättänne, joka on luotu suudeltavaksi, vakuutan, mutta

en rohkene sitä tehdä viimeisten sanojenne vuoksi. Olette ankara

liittolainen, vaativainen kasvattaja!

-- Ja te kovakorvainen kasvatti.

-- Hyvästi, kaunis kasvattajani. Koetan parantua!

Oula Kuutti kääntyi hitaasti takaisin. Ja hän suuntasi keskikaupungin

hyörinästä askeleensa pienille ja pimeille syrjäkaduille, jotka

johtivat köyhälistön kaupunginosiin.