V.

Kaarina Linna muisteli lapsuuttaan. Noin juuri kuin veljen oli

joskus kauan, kauan sitten soinut hänen korvissaan isän ääni,

kovana, itsevaltiaana, musertavana ja -- vastavoimaa herättävänä.

Äitiään hän enää tuskin muisti. Äiti oli kuollut hänen yhdeksännellä

ikävuodellaan. Jotakin hienoa, pientä, pehmeää, hiljaista,

mielikuvallista, unelmallista oli jäänyt hänestä mieleen. Ja vanha,

uskottu palvelija, Annastiina-muori kuiski joskus salaa lapsen

korvaan äidin muistoa kuin satua tai muinais-ajan tarinaa. Liian

kovasta elämän kuormasta oli äiti murtunut. Eivät kestäneet hennot

olkapäät niin suurta surun taakkaa. Paha oli isä ollut hänelle, liian

suuri, liian julma!

Ehkä se oli luulottelua. Metsäherrasta oli aina käynyt kansan

keskuudessa kummallisia puheita. Paholaisen kanssa oli ollut

liitossa. Ja sininen tuli oli höyrynnyt suusta kuolinvuoteella...

Metsäherra oli kova herra, hurja herra. Tuli metsältä saappaat

savessa ja veressä ja komensi polvelleen tyttöjä ja eteensä

pirtukannun. Kun tuli se pää päälle. Muuten oli hän synkkä,

likipääsemätön. Hänellä oli kova haltia, kuten maalla sanottiin.

Ennenkuin hänen hevosensa ajoi pihalle, näki ja kuuli talonväki

jo tuntia ennen hänen tulonsa. Ja kuolemansa jälkeen nähtiin

hänet kahden kynttilän ääressä karttapöytänsä luona monta

monituista kertaa. Vielä useammin nähtiin hänen haamunsa

vinnillä, tyttövinnillä, sieltä kuului myös silloin tällöin

revolverinlaukauksia niinkuin metsäherran eläissäkin, kun hän

browningillaan lasketteli ilopamauksia, piloillaan säikytelläkseen

tai mustasukkaisuudesta tai juoppohulluudesta, kukapa sen niin

tarkkaan tiesi. Varmaa vain oli, että talossa kummitteli vielä

vuosia jälkeen metsäherran kuoleman. Kerrankin oli talon suuri sali

ollut vuokrattu kansakoulujen kesäsiirtolaksi ja kaikki hoidokkaat

olivat yht'aikaa unestaan heränneet revolverinlaukaukseen, joka

kuului ylhäältä vinttikerroksesta. Järjellistä selitystä ei asialle

parhaalla tahdollakaan saatu.

Näihin aikoihin oli Kaarina jo koulutyttö, kaupunkilainen, ja

kotitalon huhut yltivät vain silloin tällöin hänen korvaansa kuin

joku särähtelevä, vedenalainen kellojen soitto jostakin aaltoihin

vajonneesta muistojen maailmasta.

Mutta isän eläissä kotona ollessaan oli hän itsekin kuullut

samantapaista. Irralleen päästettyjen viettien ja aivokummitusten

peikkomaista temmellystä! Ja silloin hän tiesi aina kyllä syyn. Oli

asioita, jotka kuuluivat perhesalaisuuksien historiaan ja joita

myöhemmiten vanhan keittäjättären erottua toimestaan ei tiennytkään

kukaan muu kuin Stiina-muori, metsäherran imettäjä, ja Kaarina,

jolle muori kertoi kaikki. Niin, silloin aluksi, kun vinniltä alkoi

kuulua outoa kuisketta ja kuhinaa, läimäyksiä ja nyyhkytyksiä, mikä

aika nuoren Kaarinan elämässä! Hän tavoitti sanoja, joita hän ei

ymmärtänyt. Näki salaperäisiä ilmeitä, vainusi vihjauksia. Näkin

Eeva parka! huokailtiin. Viskeltiin myös rumia, vihaisen vihlovia

letkauksia.

Eeva katosi kotoa. Ilmestyi Helsinkiin, missä Kaarina kävi koulua.

Hänelle osoitettiin, sanottiin -- kuka osoitti ja sanoi, sitä hän

ei enää muistanut -- tuossa, tuossa, tuo tyttö, tuo kalpea ja

hontelo, tuo hapansillinaamainen, tuo nyppyläotsainen, työntää pientä

lastenvaunua, se se on! Näkin Eeva! Hän! Niin, hän, josta ei voi,

ei saa puhua! Jonka ympärillä kiertää häpeä. Myrkyllisenä kaasuna

kaartaa Kaarinankin...

Tunsi Kaarinakin jo kaukaa. Pelkäsi. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.

Jotakin salaperäistä, kauheaa, omituista, poikkeuksellista, josta ei

saa puhua ääneen, jolle piru nauraa...

Mutta aina vain kohosi ääni hänen kuuluvilleen:

-- Eeva käy silityskurssissa! Eeva voi hyvin! Eevalle maksetaan!

Ja outo ahdistus hiipi aina silloin hänen kurkkuunsa, salpasi

hengityksen.

Sitten kaikki taas katosi näkymättömiin, kuulumattomiin, hävisi

jonnekin olemattomaan unhoon. Suurkaupungin laineet huuhtoivat pois

Eevan. Kuolema korjasi isän...

Sitten... Paljon, paljon myöhemmin. Joku sanoo taas... Kuka? Ei

kukaan. Tuo, tuo kaunis Helena Näkki, tuo kahvilatarjoilijatar, on

kotoisin sieltäpäin, äitinsä puolelta... Ah, miten koskee, salpaa

henkeä! On. On. Isän näköinen! Nuo välkkyvät valkuaiset, nuo, joita

ei ole Kaarinalla, ne on hänellä, tuo suu, tuo otsan kaarre! Ah!

Täytyy käydä häntä lähelle, kiertää, kaartaa, kauan katsella...

Minkätähden? Ei vihasta, ei katkeruudesta, ei edes pelkästä

uteliaisuudesta, ei säälistäkään, vaan jostakin suuremmasta; niin,

myötätunnosta. Sisar-parka! Sisar-kulta! Vaistomaisesti veivät

Kaarinan askeleet aina hänen lähettyvilleen. Ja silloin! Silloin näki

hän myös veljensä välähtelevät neekerisilmät, tulisen himosielun

hänen lähellään, pyytämässä, pyydystämässä... Niin, ei kenkään tiedä

siitä. Ei kenkään tiedä, mitä Kaarina silloin teki: ei tuo outo sisar

ei tuo vieras veli! Mutta he jäivät sisareksi ja veljeksi. Se oli

pääasia. Ja kumpikin ehkä vihasivat Kaarinaa. Vihasivat niinkuin isä

ennen muinon äitiä. He olivat isästä kotoisin, he molemmat!

Miten sanoikaan äsken veli: Ihmisellä on hyvin suuret taipumukset

periä vain huonot puolet. Niin, kai siinä oli perää. Mutta ilman

veljeä olisi Kaarina ehkä hairahtunut pitämään itseään hyvänä,

niinkuin tekivät ihmiset, jotka eivät häntä tunteneet. Hän _yritti_

olla hyvä, senverran oli siinä perää. Tuon pyrkimyksen, tuon itsensä

voittamisen halun oli hän saanut jo lapsena ja juuri sen silmittömän

kiivauden vastapainoksi, joka isässä ilmeni. Kun hän, Kaarina,

kerran tulisi suureksi, niin hän ei koskaan noin alentaisi itseään.

Hän ainakin olisi aina tyyni, epäitsekäs, jalo, ymmärtäväinen,

kavahtaisi tuottaa kärsimystä kelleen. Tämä ajatus syöpyi häneen

monien tuskien hinnalla ja hän pani tosiaan tähän ajatukseen koko

tahdonvoimansa, aina kun nuorempana ärsytetyksi tullen mustat

perintöveret pakkasivat sumentamaan hänen sielunsa selkeyttä. Täten

oli hän vähitellen saavuttanut uuden kirkastetun luonnon, eikä hän

enää olisi muistanut edes arastella tuota synkkää sukuperintöä,

ellei hän joskus olisi tavannut veljeään. Kummallista! Ei kukaan

muu ihminen koko maailmassa, ei pahin solvaus, ei verisin vääryys,

olisi saanut häntä kadottamaan lempeää, ihmisymmärtäväistä mielen

tasapainoa, ainoastaan tuo läheisin verisukulainen, veli. Kiihtyminen

oli heikkoutta, pienuutta. Niin, hän oli heikko veljensä lähellä. Sen

hän tunsi. Kuin pieni ahdistettu eläin, jonka kynsin hampain täytyy

kampata hengestään. Veli kuohutti aina esiin kumean maanalaisen vihan

hänen sielunsa salaisista onkaloista. Minkätähden? Siksikö, että

hän, ja ainoastaan hän, osasi iskeä juuri kaikkein arimpiin kohtiin

ja että Kaarina taistellessaan veljeään vastaan oikeastaan tunsi

taistelevansa samoja voimia vastaan omassa itsessään? Siksikö, että

veli oli ainoa ihminen, joka osasi iskeä juuri _sillä_ tavalla, sillä

raivostuttavalla halveksumalla, joka vaikka Kaarinaan kohdistettuna

tarkoitti koko naissukukuntaa? Niin, silloin saattoi hän käydä

kovaksi ja ilkeäksi, silloin versoivat äkkiä myrkylliset lonkerot

esiin hänen sydämestään, salaisista perintösiemenistä, jotka hän

jo oli luullut kaikki nyppineensä pois, ja senjälkeen oli hänellä

aina sisäisen alennuksen ja nöyryytyksen hetki, joka todisti hänen

kauniit, elämänpitkät ponnistelunsa turhiksi ja näytti, miten kaukana

hän vielä oli ihmishyvyyden ihanteesta...

Miksi olikin hän lausunut veljelleen Helena Näkin nimen? Se oli

revähtänyt ulvahtaen esille, hänen tahtomattaan, vanhojen ammoin

kestettyjen kärsimysten kätköistä!

Kaarina oli alkuaan aikonut ottaa holhotikseen tuon häntä paljon

nuoremman Helena-sisaren. Mutta se oli näyttäytynyt mahdottomaksi.

Tämänkin puolelta oli hän kohdannut kovan, läpipääsemättömän,

poistyöntävän kuoren.

Ja nyt hänellä oli holhotti sittenkin, oli olento, jolle antaa, jolle

olla ihminen, joka itse oli ihminen, ah, vaikkakin niin pahankurinen,

niin ilkeä ja niin ihana. Tuo Vera, tuo kultainen kiusantekijä, joka

täytti hänen aution kotinsa elävän elämän sykähtelyllä, kutoi sillan

ihmisrakkauden teorioista yksityiseen...! Sillä olihan hän Oula

Kuutin tytär, unelmien unelma! Oula Kuutin oman olemuksen heijastus!

Vera oli Kaarinalle kaikki kaikessa. Sylilapsi ja tyranni. Ei kukaan

olisi voinut sanoa hänelle sellaisia kauheuksia sellaisella sulolla

kuin Vera. Vera nauroi hänen periaatteilleen, mutta nauroi niinkuin

hyvät enkelit hymyilevät. Elämä, tuo outo, tavoittamaton elämä, tuo

saavuttamaton elämän unelma riensi hänen syliinsä Veran kautta.

Turvata Veraa, ihailla Veraa, tutkia, muokata Veraa! Mikä onni! Ja

samalla koulu ja kasvatus Kaarinalle itselleen. Koko ihmisyyden asia,

koko naisen asia mahtui siihen. Ja koko hänen yksityinen asiansa,

hänen sydämensä syvin ja salaisin tuska ja riemu, menetys ja korvaus

mahtui siihen. Rakkaus! Ei, ei siitä mitään! Hiljaa sydän!

Kuinka oli veli tohtinut lausua sen ääneen äsken! Hän sanoi aina

sellaista, jota ei _saanut_ sanoa ja jota ei voinut unohtaa, kun se

kerran oli sanottu, ei anteeksi antaa. Ja kuitenkin tunsi Kaarina

omassatunnossaan, että hänen täytyi oppia anteeksiantamaan kaikki,

tai, että ihmisellä lopultakaan ei ollut toiselle ihmiselle mitään

anteeksiannettavaa, oman heikkoutensa kanssa vain tili tehtävä.

Ainoa, jonka saattoi toiselle antaa, oli rakkaus, sellainen rakkaus,

joka ei vaatinut mitään...

Pehmeät kädet laskeutuivat äkkiä Kaarinan kaulalle.

-- Miilaja, miilaja, miten istut pimeässä, ah, itketkö kovasti,

armas, kulta, kaunis!

-- No mutta, Vera, kulta Vera! Enhän toki itke!

-- Oo! Minä tiedän. Ikävöit, täti Kaarina, sinäkin niinkuin minä,

aina, aina! On niin hauska nähdä sinua pimeässä. Tai ei ollenkaan

nähdä. On pehmeää, hämärää. Oi, kuinka ikävöin Venäjälle, täti

Kaarina. Muistatko vielä, kuinka äitini kanssa kerran kävit meillä,

_oikein_ meillä, siellä Moskovan takana. Aa! Kävimme yhdessä sinun

kanssasi Borodinon kylässä. Ah, sitä ihanaa kesää! Sinä kesänä

kukkuivat käet aivan raivoisasti. Muistatko, Kaarina-täti? Niin, ja

me kysyimme niiltä jotakin. Kauanko sinä eläisit Kaarina-täti? Ja ne

vastasivat: toista sataa vuotta. Ja sitten kysyimme, milloin minä

pääsen naimisiin. Saman vastauksen antoivat hölmöt. Puolentoista

sadan vuoden päästä astun siis minäkin Jeesuksen Kristuksen

morsiamena sisään taivaan ilosalista, aivan kuin sinä, täti Kaarina!

huokasi Vera nauraen.

-- Vera, kulta Vera! Tiedäthän: on Jumalan pilkkaa noin keveästi

kosketella toisten pyhiä uskonkappaleita.

-- Pahastuit siitä, että nauroin. En ole koskaan ymmärtänyt,

minkätähden kirkko julistaa pelastuksen evankeliumia murheellisena

kuin mitäkin surusanomaa ja miksi se pitää ottaa vastaan happamella

naamalla. Sitä paitsi en pilkannut Jumalaa, puheli Vera vähän

nyreissään. En pilkkaa ketään. "Spaskija varootassa" tein aina

ristinmerkin! En tarkoittanut pahaa äsken. Sinä yksin kuulit minua.

Jos olisin loukannut sinun uskonnollista vakaumustasi, niin se olisi

ollut synti. Mutta tiedänhän, että et usko tuohon! Siis en ole

pilkannut Jumalaa, en käytännössä enkä periaatteessa. Täti Kaarina,

sanopas minulle oikein tosissasi, eikö sinustakin ole omituista, että

ihmiset eivät välitä siitä, mikä on, mutta että se, mikä ei ole, on

heille kaikki kaikessa, niinkuin esimerkiksi tuo Jumala?

-- Niin juuri sen pitää ollakin, lapseni. Ei sen, mikä on, vaan sen,

mikä tulee, pitää olla ihmiselle kallein. Jumalaa ei ole koskaan,

mutta se syntyy, tulee lähemmäksi joka hetki. Sitä tarkoittaa koko

vapaudentaistelumme, ei vapautta olla jotakin, vaan vapautta tulla

joksikin, tulla Jumalaksi, muuttua itse, muuttaa maailma parhaimman

unelmamme kaltaiseksi, siksi, jota ei vielä ole missään.

-- Niin, täti, sinulla on oma kantasi, mutta tuo ei ole luvalla

sanoen oikein kristillistä, taidat olla pakana sinäkin. Sen ymmärrän.

Mutta ajatteles, useimmille ihmisille merkitsee tuo olematon elämä

kuoleman jälkeen jotakin, aivan erikoista, heille on tärkeä se

Jumala, joka paiskaa tulijärveen tai taivaan tanssisaliin, se, se,

aivan järjetöin, ilkeä joku...

-- No, no Vera!

-- Niin, niin, se on totta. Mutta minulle haudantakainen elämä,

kuolematon sielu on naurettava, varsin toisarvoinen asia, joka ei

liikuta minua. Ei yhtään. Ei pikku varvastani. Se on ajateltu loppuun

kahdessa sekunnissa. En ymmärrä, kuinka maailman kirjallisuus ja

filosofia ja uskonto viitsivät, kehtaavat sen kanssa temmeltää

vuosituhannesta toiseen. Koko viisaustiede on pelkkää viisastelua

makkaratikusta. Jos se on tai ei ole, tuo elämä kuoleman jälkeen,

olettakaamme kumpikin, niin mitä se meihin koskee, meihin tällaisina

olentoina, jotka haudassa kuitenkin hajoamme toisenlaisiksi

ainesosiksi, toisista elinehdoista riippuviksi, jos elämää on...

Kadotamme muiston tästä elämästä, niinkuin olemme kadottaneet kuvan

edellisistä vaelluksistamme, jos niitä on ollut. Jos kuolen kokonaan,

en tiedä siitä mitään; jos herään uuteen elämään, on se minulle

iloinen yllätys joka tapauksessa. Helvetinkin uhalla! Sillä mitä

rangaistukseen ja palkkioon tulee, on kurjaa rakentaa itselleen edes

sellaisia mielikuvia täällä, vielä enemmän pitää niitä toiminnan

määrääjinä. Jos teen hyvää, teen sen hyvän itsensä vuoksi, en tahdo

siitä palkintoa. Jos teen pahaa, kärsin seuraukset ilman minkään

sovittajan uhria. Ei voi, ei saa olla toisin. Pahan tekeminen on paha

minulle itselleni, jos se on paha ollenkaan, sillä sitä suuresti

epäilen. Pahaan kohdistettuna se täyttää oikeuden lakia ja hyvään

nähden -- niin, sanotaanhan, että paha muuttuu kärsimykseksi ja

että kärsimys kirkastaa, syventää, rikastuttaa. Niinhän sanotaan.

Tiedätkö, täti, tahtoisin olla tällainen Jumalan vitsa, jotta kaikki

ihmiset saisivat kärsiä ja tulla hyviksi...

Veran äänessä oli pehmeä, romanttinen helinä.

-- Maailmassa on ollut niin rajattomasti kärsimystä, eivätkä ihmiset

vielä ole muuttuneet hyviksi. Ja entä oman itsesi kannalta? Tarkoitus

pyhittää välikappaleet, niinkö tuumit, pikku jesuiitta?

-- Oh, rakas täti, älä nyt koeta olla tuhma, minä leikittelin vain.

Tiedänhän itsestäni: pahan se tekee vain pahemmaksi! Tuo kärsimys!

Kenties se kehittää hyvän ihanaan kukkeuteen. Mutta mitä hyötyä siitä

on? Sitten kun ihmiset ovat kyllin hyviä ja hienoja, tulevat ne

kaikista pahimmat ja raaemmat ja lyövät ne hyvät kuoliaaksi. Ah, suo

anteeksi, täti rakas! Miksi minun aina pitää pyytää sinulta anteeksi?

Aina tuntuu siltä. Ja miksi minun aina pitää asua luonasi? Ah, suo

anteeksi! Oh, miilaja, miilaja, se on onneni!... Maailma tuolla

ulkona on vain suuri summaton pääkallonpaikka, ristiinnaulittujen

Golgata! Voi, muistatko äitini maata, pyhää Venäjää?

Vera katsoi silmät suurina ja palavina pimeään.

-- Muistatko äitiäsi Varvaraa, tyttöseni? kysyi Kaarina.

-- Vastahan on kolme vuotta hänen kuolemastaan. Oh, minä rakastan

häntä niin, minä jumaloin häntä. Hänessä ei ollut yhtään vikaa.

Paitsi yksi! Paitsi kaksi! Hän oli epäuskoinen. Hän ei uskonut

suureen, pyhään Venäjään. Hän imetti minuunkin epäluulon slaavilaista

henkeä kohtaan. Muuten olisin nyt siellä -- minne ijät ikävöin ja

missä en kuitenkaan ole kotonani. Moskovassa -- keskellä tuota

suurta asiaa... Sieltä tulee maailman pelastus. Metsä liikkuu jo. Ei

kenelläkään ole niin rajatonta, niin kärsimyksestä ja nautinnosta

rikasta sielua kuin slaaveilla. Ah, kuinka isäni tuntuu pieneltä ja

rajoitetulta äitiini verrattuna!

-- Sinä et pidä isästäsi, Vera?

-- Äitini toinen vika oli se, että hän rakasti miestä, joka ei

ansainnut niin suurta rakkautta. Hänen rakkautensa opetti minut

vihaamaan isääni.

-- Et tunne häntä.

-- Tunnen hänen tekonsa -- ja -- teoksensa!

-- Hän on ihmisenä suurempi kuin taiteilijana.

-- Niin, jos pidät suurena ihmisenä sitä, joka tuottaa suurta

kärsimystä... Mutta sinä olet yhtä tuhma kuin äitinikin siinä, että

ihailet isääni, tuota pahatöistä. Mutta te olette kaksi enkeliä

ja enkelit rakastavat juuri pahoja saadakseen itkeä kauniita

taivaallisia kyyneliä. Oh, miten Varvara itki! Viulullaan. Kuulithan

sinäkin! Kymmenen vuotta sitten tulimme ensi kerran Suomeen.

Muistatko, Kaarina-täti? Silloinhan me tutustuimme. Miten sinä olit

hyvä silloin äidille. Tiedätkö, miilaja, minä luulin sinua todella

silloin enkeliksi. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ihmistä.

Olit vaalea, näes, ja kaksi pitkää palmikkoasi riippuivat kuin

kultakuontalot kahden puolen kasvojasi...

-- Vera, lakkaa nyt hupsuttelemasta taas!

-- Ja kun otit minua kädestä kiinni ja johdatit minua kadulla,

uskoin todella, että veit minua taivaaseen. Ja minä itkin ilosta.

Minä aina itken, kun tunnen jotakin kaunista täällä sydämessäni.

Äitini seurassa myös itkin, mutta niin, ettei hän nähnyt. Hän soitti

viulua, ah miilaja, en ole kenenkään kuullut siten soittavan, vaikka

me viisi vuotta harhailimme ulkomailla ja kävimme kaikissa suurissa

musiikkitilaisuuksissa. Kun säestin häntä, himmensivät kyyneleet

nuotit edestäni. Sulin, vaivuin johonkin äärettömän kauniiseen

ja surulliseen. Tiesin, että hän soitti hyljättyä rakkauttaan ja

ikäväänsä. Siltä ajalta, tuosta Amati-viulusta jäi ijäksi jotakin

minulle tänne, sydämeen... Se on ainoa kapine, jota säilytän äitini

muistona. Siinä asui ja asuu vieläkin hänen sielunsa. Ah, että isäni

saattoi työntää pois sellaisen määrän kauneutta! Silloin en sitä

ollenkaan ymmärtänyt, nyt ymmärrän jotakin siitä. Äitini ei sitä

muuten koskaan valittanut, ei muulloin kuin soittaessaan. Jos minä

olisin mies, en menisi koskaan naimisiin, ja ehk'en mene naisenakaan.

Otan sinusta esimerkkiä, täti Kaarina! Vera nauroi heleästi

tahalliselle lisäykselleen.

-- Miksi et tahdo oppia isääsi tuntemaan? Vera synkistyi.

-- Ei hänkään ole tahtonut oppia minua tuntemaan.

-- Onhan hän yrittänyt. Sinä et ole tahtonut. Hän on antanut sinun

olla vapaana.

-- On tosiaan. Hänellä ei ole ollut edes mitään uteliaisuutta nähdä

minua. Hän oli alunpitäin välinpitämätön minun suhteeni. Ei, hän

kammosi, vihasi minua niinkuin nuoruutensa hairahdusta! Oh, kyllä

minä tiedän! Minä olin se synti, joka tulitan hänen kirjansa,

minä sain hänet kuvaamaan sielunhätää, kauhua, rappeutumista

joka muodossa, kansallista ja yksilöllistä, minä, hänen kansansa

vihollisen lapsi, venakon tytär, olin se kansainvälinen pahe hänen

elämässään, joka teki hänestä kansainvälisen kirjailijan, minä, orvon

heikkouden hedelmä, jota suomalainen mies ei voinut eikä saanut antaa

itselleen anteeksi, minä annoin hänelle tuon suuren inhimillisyyden,

josta sinäkin aina puhut. Ja palkaksi tästä kaikesta on hän unohtanut

minut! Oh, minä tiedän, tiedän kaikki, mitä merkitsen hänelle. Hän

häpeää, vihaa ja katuu minun olemassaoloani, joka onkin tavaton töhrä

hänen muuten niin puhtaassa papinkirjassaan. Osaan ulkoa tohtori

Linnan kirjoituksen, niin, mikä vuosi se olikaan 20 vuotta sitten, se

tahtoo sanoa: syntymätodistukseni. Ha haa! Vera puhui kiihkeästi ja

katkerasti.

-- Tohtorin kirjoituksen, sinä olet siis lukenut sen... Tiedät sen

hänen kirjoittamakseen? Ja häntä et soimaa? Olet mitä parhain ystävä

hänen kanssaan?

-- Miksi häntä soimaisin! Hänhän vain miehekkäästi lausui ilmi

silloisen vakaumuksensa. Hän on minulle sitäpaitsi enemmän tai

vähemmän vieras. Mutta isäni tehtyään ensin rakkauden asiassa

heikkouden synnin, teki sen jälkeen vielä pahemman, pelkuruuden ja

halpamaisen jänistämisen rikoksen: tappoi rakkauden äitiini vain

siksi, että kansa hänet tuomitsi. Kunnon kansalainen sittenkin tuo

isäni!

-- Et saa, et saa, Vera, puhua isästäsi noin, virkahti Kaarina kuin

leimahtaen. Minä vakuutan sinulle: hän on mies, joka ei tottele muuta

kuin omaatuntoaan, omaa tuomiotaan. Tuollaisia yksilöjen välisiä

eroja, jonka sinä tässä tapauksessa luulet johtuvan ulkopuolelta

tulleesta sysäyksestä, kansakunnan hylkäämistuomiosta, tapahtuu joka

hetki ympärillämme, sisäisestä pakosta. Ja etenkin taiteilijat,

jotka ovat niin herkkiä, rehellisiä ja pelkäämättömiä sielullisissa

suhteissaan, voivat kaikkein vähiten sovitella. Ajattele, että hekin,

isäsi ja äitisi, olivat ihmisiä, joilla oli joku sellainen salainen,

yksityisluontoinen sielullinen syy onnettomuuteensa. Ja tämän syyn

ei tarvinnut edes olla kummassakaan heissä... He kärsivät toistensa

vuoksi ja erosivat ehkä ollakseen tuottamatta toisilleen kärsimystä

ja rakastivat toisiaan sitä enemmän, mitä enemmän he kärsivät. Sillä

mitä enemmän rakkautensa vuoksi kärsii, sitä kalliimpi se on...

-- Oi, kultainen -- Vera suuteli Kaarinaa -- miten sinä puhut

viisaasti. Mitä voisit sinä tietää sisäisistä onnettomuuksista,

sinä yksinäinen, kirkas, puhdas, onnellinen! Mutta minä, minä

olen syntynyt haaksirikkoisesta liitosta, vihan ja rakkauden

ristisiitoksesta, minä tiedän niistä asioista jotakin, jota

onnelliset, kuten sinä, eivät voi koskaan ymmärtää.

-- Mutta jos minäkin olisin kokenut onnettoman kodin kirousta, jos

minäkin olisin katsonut salaisten onnettomuuksien kuiluun, lapseni...

-- Oh, et silloin voisi olla noin lempeä! Tai voisit, voisit kyllä

sittenkin, sinä juuri voisit, Kaarina-täti. Sinä olet sitä kultaa,

joka onnettomuuksissa kirkastuu, olet syntynyt hyväksi. Ah, olet

sittenkin onnellinen, juuri siksi. Mutta minä, minä olen paha ja

onneton, ilkeäksi syntynyt!

Vera purskahti rajuun itkuun, kätkien päänsä Kaarinan syliin. Kaarina

silitteli hiljaa, rauhoitellen hänen tummaa, pörröistä tukkaansa.

-- Lapsi, lapsi, kaikki me olemme saman auringon säteitä... Kaikki

olemme tehdyt samasta aineesta, yhtä pahasta ja yhtä hyvästä!

Vera pudisti päätään.

-- Minä olen paha. Ja maailman pahuudesta sinä et tunne muuta kuin

minut. Ja minuakin hyvin vähän. Sinulla on maailmaa parantavia

teorioja, mutta sielun kurjuuden parantamisesta et tiedä mitään.

Minä olen kokonaan toista ainesta kuin sinä. Sinä tahdot hyvää

ja minulla ei koskaan ole ollut haluakaan olla hyvä, ja hyvä on

minusta naurettavaa, välistä enemmän kuin naurettavaa, väärin.

Hammas hampaasta, silmä silmästä, on ainoa, joka vastaa minun

oikeudentuntoani. Niin, siksi minä tahdon olla paha...

-- Sinä leikit pahoilla ajatuksilla, et ole sellainen, miksi luulet

itseäsi. Pahan ajatuksen pimittämä ihminen, kanssaihmisten kyynelten

kuormittama, herättää toisissa vaistomaista kauhua, hänestä leviää

kammottava sähkö, lapsikin pelkää häntä, ei katso häntä suoraan

silmiin; ja sinusta pitävät kaikki, tuo talonmiehen pikku poikakin on

aivan ihastunut sinuun...

-- Sillä pojalla on sitten sama vika kuin minulla, hän rakastaa

pahaa, nauroi Vera. Kuule Kaarina-täti, tuo sinun teoriasi ei pidä

paikkaansa, juuri paha on kiehtova, paha yksin on mielenkiintoinen,

rakastettava, pahaa yksin voin minä katsoa suoraan silmiin. Tuokin

hyväntekeväisyys-rouva, joka usein käy luonasi, tuo kuuluisa hyvä

ihminen, tuo _Rauhan sanomain_ sihteeri, sinä tiedät, tuo marakatti

hän inhoittaa minua! Tuo alituinen luonnoton hymy hänen huulillaan

ilettää minua niin, että tekisi mieli sylkeä häntä silmille, niin!

Se on pitkä-aikaisesta teeskentelystä syntynyt kaamea kuolinnaamari,

teennäisen ilon rapattu kipsi-onni. Se puetaan ylle sisäisestä

heikkoudesta. Oh, kyllä minä tiedän! Olenhan sielukirjailijan tytär

ja tytär perii aina isänsä, sanotaan. Meillä Venäjällä ei sellaista

hävettävää naamiota käytetä, ihmiset uskaltavat olla luonnollisia ja

vapaita, uskaltavat olla liehakoimatta, hymyilemättä, käyttämättä

raakaa teennäisyyttä, vaikkakin ovat julkisia henkilöitä. Se

todistaa oikeaa ihmisyyttä ja voimaa. Sinäkin Kaarina-täti olet

sellainen oikea, sinä olet paljon parempi kuin sinun teoriasi. Sinua

minä rakastan, vaikka viha ja halveksinta ovat sydämeni suuret

pohjavirrat. Tämäkin Suomen kansa täyttää mieleni karsaudella. Miksi

opettikaan äitini minulle tämän nurkkakuntaisen kielen! Niin, äitini

oli luopio!

-- Varvara rakasti isääsi ja toivoi, että olisit isäsi tytär. Sen

sanoi hän minulle kuolinvuoteellaan...

-- Silloin minä häpeän häntä!

-- Vera!

Vera huojutteli itseään edestakaisin tuolilla.

-- Oh, mikä häpeä! Rajattoman rikkaan, pyhän Venäjän tytär ei usko

omaan rotuunsa. Hyvä, minä sekarotuinen tahdon sovittaa sen, minkä

hän tässä suhteessa rikkoi, _minä_, minä uskon Venäjään, tunnustan

äitini, en isääni. Äitini oli huono venäläinen, mutta muuten niin

hyvä, niin hyvä, ymmärrätkö, ihanalla, suurella tavalla hyvä,

niinkuin vain venäläinen voi olla. Hänen luonteessaan ei ollut mitään

pientä ja sentään hän ei osannut kylliksi arvostaa suuruutensa

tuhatkäsivartista synnyttäjää, slaavilaista äidinhelmaa. Muistan,

miten hän kerrankin sanoi: venäläiset ovat liian velttoa, pehmeää

ainesta, niistä tulee hyvä vasta sekoituksen kautta! Kas tässä --

Vera osoitti itseään -- on nyt näyte tästä sekoituksesta! Ha haa

haa! Ja miten isäni maassa arvostellaan tätä sekoitusta? Tahdotko

kuulla, et taida muistaa arvoisan tohtorin tutkielmaa niin hyvin kuin

minä, jota se koskee. "Näistä ristisiitoksista syntyy hekumallinen,

laiska, selkärangaton ihmisrotu, jolla ei ole siveellistä ryhtiä, ei

isänmaan tunnetta, ei pohjaa, ei päämäärää." Tämä oli tohtori Linnan

diagnoosi jo ennenkuin hän näkikään minut. Ehkäpä hän on oikeassa.

Mutta häntäkin, veljeäsi, Kaarina-täti, minä oikeastaan vihaan ja

halveksin tämän varman ennakkokannan ottamisesta. Se ei ollut mitään

rotutiedettä, se oli vain kiihkokansallisuutta! Oliko hän käyttänyt

kokemusperäistä tutkimistapaa? Missä oli hän nähnyt noita hävittäviä

sielullisia sekasikiöitä, joita vastaan hän raivosi! Ei muualla

kuin mahdollisesti saastaisissa synnytyssaleissa. Alku-itiöitä,

ei loppuunkehittynyttä henkeä, kurjien palkkapiikojen onnettomia

sikiönyyttejä, solttuparan istuessa tuon satunnaisen rakkauden ja

tuskan vuoteen äärellä. Niin, kyllä minä tiedän. Se on surullista,

rumaa, mutta liikuttavaa kuin onnettomuus! Mutta onko se vielä

mikään sielutieteen oppikirja tai etnografinen viisaudenlähde! Mitä

näkee hän näissä synnytyksissä? Oman pihtinsä jälkiä. Joku nenä

lyttyyn sinne tai tänne ei todista suuria. Nyt teki hän uudestaan

saman loppupäätelmän tietysti minun olentoni perusteella. Saattaa

olla sattuvakin luonnekuva! Niin, älä hämmästy, täti! Minä kuulin.

Minä kuuntelin, oikein halpamaisesti kuuntelin oven takana. Minä

olen inhoittava, minä! Mutta mikä oikeus on hänellä, tohtorilla,

kohdistaa kansalliskiihkonsa sekarotua vastaan, jota hän itsekin

on! Onko hän sen suomalaisempi kuin minä? Nimenmuuttaja on hän kuin

minäkin! Luisuja, kansallinen taskuvaras, sivistyksen siirtolainen,

niinkuin minäkin! Hän lännestä, minä idästä, siinä ero. Oksastettu

vesa Suomeen on hänkin. Älä Kaarina-täti suutu, en tarkoita pahaa.

Näes, _minä_, minähän en vihaa sekarotua. Tahdon vain vastustaa

tohtorin kantaa ja väittää, että venäläis-suomalainen on ainakin

yhtä lähellä sitä perisuomalaisuutta, jonka puolesta hän kiivailee,

kuin ruotsalais-suomalainenkin. Mikä oikeus on juuri hänellä

ottaa ohjakset omiin käsiinsä tässä maassa ja kieltää se muilta

siirtolaisilta? Ja minä, olenhan minä suomalaisen kirjailijan tytär.

Äitini olisi tahtonut minua pitämään isäni nimen, mutta joskaan

_hän_ ei ollut liian ylpeä sitä kantamaan, olen minä. Miksi kantaa

sellaisen isän nimeä, joka on vieras, ja miksi isännimeä yleensä?

Miks'ei pikemmin äidin, onhan hän lähempänä. Ennakkoluuloja! Miehen

halua säilyttää nimensä halki vuosisatojen ja painaa naisen nimi

unhoon. Sitä se on! Tiedätkö täti Kaarina, eräs nuorukainen kysyi

minulta, olitko sinä naisliittolaisena leikkauttanut tukkani ja

käskenyt minun ottamaan oman nimen! Voi, rakas täti, näin saat

holhottisi hulluudet omalletunnollesi. Ja minä tekisin varmasti

paljon enemmän tuhmuuksia, ellei sinua olisi. Juuri siksi, että sinä

et kiellä minua, tahtoisin tehdä mieliksesi, en tahtoisi tuottaa

sinulle surua. Jos käskisit, tekisin juuri päinvastoin. Sellainen

on luontoni. Ja minun täytyy olla luonnollinen, muuten kuolisin.

Sentähden minä myös valehtelen, valehtelen aina, se on luontoani

myös. Äskenkin, kaikki mitä sanoin isästäni ja äidistäni oli valetta.

Koskisi niin, jos puhuisin totta. Se repisi sydämen rinnastani.

Ah, enhän minä, tiedäthän sen, Kaarina-täti, halveksi isääni, minä

ihailen häntä. Minä olen sisäisesti, sen tunnen, vaikka en tahtoisi,

isäni tytär. Eikä minulla ole äitini arkaa, hienoa sielua, muuten

olisin jo aikoja kuollut kuin hän... Ei, ei!

Veran ääni särkyi hysteerisesti.

-- Olen ylpeä ja kova kuin isäni ja tahdon sellainen olla. Kuinka

olisin voinut tulla outona, yksinäisenä, irrallisena, isättömänä,

äidittömänä outoon maahan ja koreilla lainahöyhenillä, suuren

kirjailijan tunnetulla nimellä! Naurettavaa, alhaista! En koskaan

voisi vetää huomiota puoleeni maineella, jota en itse ole ansainnut.

Äitini nimen olisin pitänyt, ellei vainajan ääni olisi minua siitä

pidättänyt. Hän sanoi: "Venäläiseen nimeen on Suomessa liittynyt

sortajan kannusten helinä. Ei ole hauskaa valloitetussa, poljetussa,

paljon kärsineessä maassa käydä valloittajan väreissä. Venäläisellä

nimellä ei Suomessa koskaan voisi olla vapaa. Vain alhaiset sielut

voivat kirouksen levittäjinäkin elää leveästi ja rehennellä. Mutta

sinä, tyttäreni, jos sinulla on yhtään minun sieluani, et voisi

nousta pinnalle, kukkulalle, et aurinkoiseen iloon, et tuntea

olevasi kotonasi isäsi maassa, ellet ole ja pysy suomalaisena."

Hän, venäläinen Varvara, oli suomalaisen isänmaan ystävä! Eikö se

ole kummallista? Niin voi rakkaus sokaista mielen. Ei, minulla

ei ole äitini sielua. Minulle olisi helppoa polkea kantapäilläni

tätä sorrestua kansaa, joka on pikkumainen, salavihainen, itsekäs,

röyhkeä, minulle olisi helppoa tanssia tässä valloitetussa, surevassa

maassa ja ajaa nälkiintyneen roskaväen keskuudessa valloittajan

kultavaljakolla!

Vera nauroi hurjasti.

-- Vera, rakas Vera, nyt et taaskaan ajattele, mitä puhut.

-- Minä ajattelen näin. Usko nyt kerrankin, rakas kulta täti, että

olen niin paha, niin ilkeä kuin ihminen voi olla. Äitini oli hyvä,

siis tulen isääni. Mistä olisin muuten saanut pahan sisuni! Itsestäni

voin nähdä, millainen isänikin on. Pelkästä pahansisuisuudesta otin

oman nimen, kiusatakseni häntä! Niin, pelkästään kiusatakseni,

ärsyttääkseni häntä otin nen-päätteisen nimen, jollaista täällä

halveksitaan. Siksi juuri otin sellaisen.

-- Sinä hourit Vera. Ei kukaan Suomessa halveksi nen-päätteisiä nimiä.

-- Mutta ylimystö halveksii, nuo korkeat kansallismieliset, niin

juuri! Sen ovat juuri nuo ruotsalais-kansalliset nimenmuuttajat

saaneet aikaan, että täällä nyt on kansa, joka halveksii

kansanomaisia sukunimiään, joka muuttaa nimensä jos joksikin --

tosiperäiseksi, laajaperäiseksi, peräperäiseksi -heimoksi ja

-vallaksi muka näyttääkseen aateliselta ja hienolta. Minulla,

muukalaisella, joksi te minua parjaatte, on enemmän sisäistä ylpeyttä

kuin teillä, minä valitsin nimekseni tuon halveksitun nen-päätteisen.

Soroinen, oi se on kaunis mielestäni, niin kaunis!

-- Nen-päätteisiä nimiä, lapseni, on maa täynnä.

-- Niin, mutta kukaan _ei ota_ nimekseen nen-päätteistä siksi,

että kukin tahtoisi, että hänen nimensä _näyttäisi_ otetulta,

salaperäiseltä, vihjaisi johonkin kansalliseen uhrautumiseen,

ylhäiseen vierasperäisyyteen, ha ha ha! Voi, täti, taas pahoitan

mieltäsi, näen sen!

Vera lankesi äkkiä Kaarinan kaulaan. Pimeässä tuskin eroitti enää

noiden kahden naisolennon ääriviivoja.

-- Täti, kultainen täti, miilaja, et ole puhunut mitään koko ajalla.

Olet taas tutkinut ja punninnut minun kevyttä sieluani suuressa

sydämessäsi. Oi, anna anteeksi! Aina minun täytyy pyytää sinulta

anteeksi, en tiedä miksi! Tosiaan! Siksi, että herjaan jotakin

iankaikkisen pyhää ja suurta, kun sinun läsnäollessasi herjaan

hyvyyttä. Sinun hyvyytesi on ihanaa. Ilman sitä kuolisin, ilman

sinua, täti, menehtyisin tässä autiossa maailmassa. Sinä olet minun

jouluenkelini, joka itkee ijäti ylitseni. Miilaja, miilaja! Minä olen

sinun kissanpoikasi, sinun pieni pirunkorentosi, sinun onnettomuutesi!

Vera painoi kertomattoman hyväilevällä eleellä poskensa vasten

Kaarinan poskea.

-- Silmäteräni, jos ei minulla olisi suurempia onnettomuuksia kuin

sinä, olisi elämäni pilvetön.

-- Oletko todellakin sinäkin onneton, täti? Kuule, anna sinä minun

lohduttaa itseäsi, niinkuin sinä lohdutat minua!

-- Lapsi, lapsi, täytyy voittaa itsensä. Sillä lohduttaa toistakin.

Lapsi, sytytä lamppu.

-- Minä olen taas tehnyt sinut murheelliseksi, virkkoi Vera pehmeästi

ja hiljaa. Oh, kuinka minä olen paha!

Kaarina tunsi piston rinnassaan. Miten kevytmielistä oli tällainen

kasvattaminen, antaa tuon hurjapäisen, tuon varhain kehittyneen,

epätasaisen, sekavien käsitteiden silpoman mielikuvituksen noin

aallota valtoimenaan koettamatta sitä edes hillitä. Hänen olisi

pitänyt luopua Verasta. Heikko, voimaton oli hän hänen suhteensa.

Kummallisella tavalla tuo tyttö kietoi hänet. Hän jäi häntä

katselemaan kuin jotakin outoa, hurmatuoksuista kukkaa, kuuntelemaan

häntä kuin kaukaisen, salaperäisen elämän ikuista, voittamatonta

myllerrystä. Hän vaipui häneen kuin omaan täyttymättömään

rakkauden-unelmaansa, kuin Oula Kuutin sielun sanattomaan

aavisteluun, kuin runoelmaan ja lauluun. Hän ei tohtinut kajota

tuohon perhosen siipeen, tuohon aarnivalkeaan, tuohon tuuliharppuun.

Hän unohti kasvattamisen.

Ja omatunto kalvoi häntä, hyvää, kuin suurinta rikollista.