-- Mikä suo minulle kunnian nähdä niin harvinaista vierasta kuin
sinä? hymyili Kaarina veljelleen viitaten häntä istumaan.
-- Arvannet kyllä, ellet vielä ole kadottanut kaikkea järkeäsi,
jota kyllä pahoin pelkään, mikä on syy, sanoi tohtori Linna
pahaa-ennustavalla äänellä.
-- Niin, arvaan, että se on joku epämiellyttävä asia, jokin moite,
sillä muunlaista sanottavaa ei sinulla vielä koskaan ole minulle
ollut, virkahti Kaarina hiljaisesti ja surumielisesti.
-- Totta puhuen, minä häpeän olla veljesi, kantaa samaa nimeä kuin
sinä. Sinä olet tehnyt siitä hulluinhuoneen nimikilven, hysteeristen,
edesvastuuttomain naisten ja yhteiskunnan rappio-ainesten
tunnussanan! Tiedätkö, kyllä jo menee liian pitkälle, että sinä
rupeat painattelemaan ja levittelemään kansanvillityslehtisiä ja
kutsumaan kokoon rauhankonferensseja, ikäänkuin olisit vähintään joku
Wilson!
Tohtori käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa kädet housuntaskuissa.
-- Et sinä noin raivostunut yhdestäkään sodanjulistuksesta, et
pitänyt niitä villityksenä.
-- Sota on paha, mutta valitettavasti välttämätön paha.
-- Miksi sinun mielestäsi välttämätön?
-- Siksi, että paha yleensä on yhtä välttämätön kuin sinun mielestäsi
hyvä. Se kuuluu maailmanjärjestykseen, jonka syvin, pohjimmaisin
periaate piilee vastakohtaisuudessa. Kaikki edistys on taistelulla
voitettava. Ei voi ajatella mitään kehitystä ilman sotaa, ei mitään
todellisia luonteita ilman sitä.
-- Sen on muututtava henkiseksi. Tappamistavan täytyy voida hävitä
ihmiskunnasta ja se häviääkin vielä...
-- Kuule, Kaarina, sanoi tohtori istuutuen ja muuttaen äänensä
alentuvan tuttavalliseksi, jos minun periaatteihini ei kuuluisi
olla puhumatta naisten kanssa periaatteista ja yleensä mistään
järkevästä, niin olisin jo aikoja sitten todistanut sinulle kaikkien
sinun elämänpyrintöjesi mahdottomuuden ja juurettomuuden. Niin,
ne ovat epänormaalisia ja suvun heikontumisviettiä todistavia ja
siihen viepiä. En epäile tarkoitusperiesi rehellisyyttä, mutta
kaikkine hentomielisine parannus-houreinesi olet luvalla sanoen
ihmiskunnalle ja kansallesi vaarallinen ja turmiollinen olento,
joka minun velvollisuuteni ihmisenä ja lääkärinä, kansalaisena
ja läheisenä omaisena olisi toimittaa turvallisempaan paikkaan
päähänpistojaan lietsomaan. Minä vakuutan, että sinun kaltaisesi
sielullinen sairaustapaus taivasta hipovine kuvitelmineen ei ole
minun praktiikassani aivan tuntematon. Tiedän erään paikan, jossa
varmasti tapaisit aatetoverejasi. Mutta heidän ei sallita lähetellä
kiertokirjeitä virastoihin ja yhdistyksiin ja kahviloiden pöydille,
niinkuin sinä teet. Etkö sitten ollenkaan itse huomaa, että teet
itsesi naurettavaksi ja pilaat menettelylläsi hyvätkin asiat? Älä
tapa! Älä tapa! Tuonhan me kaikki tunnemme. Mutta eihän tarvitse
silti jäädä tuijottamaan siihen kuin idiootti, ulottaa sitä aina
eläinkuntaan asti, niinkuin sinä teet, napostella siltä pohjalta
heiniä, riisinjyviä, puhtaaksi viljeltyjä vesiherneitä ja ylläpitää
kasvisruokalaa, joka ei kannata ja jossa pilataan ihmisten terveys.
Lääkärinä tiedän, että täytyy olla tehnyt kovin paljon syntiä
ennenkuin ihmisparan vatsa ansaitsee tuollaisen rangastuksen.
Normaalille, terveelle ihmiselle se on epäoikeudenmukainen ja usein
sopimaton. Tämä asian käytännöllisestä puolesta. Sen aatteellisesta
puolesta ei kannata edes puhua, se on naisellisen epäloogillisuuden
tyypillinen hedelmä. Elämän, vaikkapa vain orgaanisen elämän
hävittämistä, siis surmaamista, ei voi koskaan välttää. Tai missä
on raja? Minä tiedän, että sinun talosi on kärpästen ja muiden
basillinkulettajien ja pörriäisten paratiisi: niitä ei siellä tapeta,
mikäli olen kuullut. Eikä tietysti muitakaan syöpäläisiä.
Tohtori hymyili kylmän hupailevalla ivalla.
-- Ja tällä siivottomalla tempulla luulet päässeesi ideasi juuriin!
Niin, basillinkulettajat säästät kyllä, mutta mitä tahdot tehdä itse
basilleilla? Säästät tietysti nekin, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettet osaa tehdä parempaa. Mutta meidän lääkärien koko altruistinen
elämäntehtävä uusimpana aikana on perustunut pääasiallisesti
voitokkaaseen taisteluun mikroobeja vastaan. Tuon silmin näkymättömän
biljoona-elämän tuhoamiseen perustuu ihmiskunnan elämä ja toivo,
sen terveydellisten suhteiden kohoaminen ja sen henkisen voiman
säästö. Me ihmiset menestymme kuten muutkin eläimet vain _tappamalla_
tieltämme pois meille vahingollista elämää. Aate, josta ei voi
toteuttaa kuin pienen alku tyngän, jonka noudattamisessa ei voi
olla rehellinen, perinpohjainen, johdonmukainen, on siveelliseksi
ohjenuoraksi kelpaamaton. Saman tuomion voisi lähemmin asioita
tarkastellen langettaa kaikesta sinun pakkomielteistäsi, joita
tietysti itse luulet ihmiskunnan johtaviksi aatteiksi: maailman
yksikielisyydestä, valtion lapsenhoidosta, samanlaisesta arvonimestä
naidulle ja naimattomalle naiselle ja mitä ne kaikki ovat! Ne ovat
löyhämielisiä ja typeriä rappeutumisteorioja, jotka johtaisivat
tyhjyyteen ja perikatoon, elleivät ne sitä ennen luhistuisi
käytännölliseen mahdottomuuteensa aivan kuin Tolstoin sukupuoli- tai
-puolettomuusopit ja puhtausihanteet. Niin, niin, tietysti kannatat
niitäkin! No, sinä olet jo kautta maan tunnettu hupsutteluistasi
ja nuo sinun vapaamuurarisalaseurasi jäävät kyllä omaan arvoonsa.
Niistä en sano mitään. Mutta tämä uusi "cymbalum mundi", tämä _Rauhan
sanomain_ rauhan liitto! Etkö käsitä, että se on liian rohkeaa peliä.
Tunkeutua suurpolitiikan alalle, josta et ymmärrä yhtään mitään! Ja
noilla valteilla! Nyt juuri kun on toimittava aivan päinvastoin!
Nyt juuri on meidän koottava kansa yksimieliseen puolustusasentoon,
saatava omat sotavarustukset. Tuhannet ihmiset työskentelevät
par'aikaa sen puolesta henkensä uhalla. Ja sinä, sinä uskallat...
Suomalainen sotaväki on päivän polttavin kysymys. Niin kauan kuin
meillä ei ole sitä, ei Suomi mahda mitään.
-- Ja mitä mahtaisi se, vaikka sellainen olisikin? Ei mitään.
Kourallinen ihmisiä, äkkiä kokoonhaalittu asevarasto vuossatoja
varustautuneita valtiomahteja vastaan! Voimain haaskausta!
Järjettömyyttä!
-- Sinä unohdat, että meidän tällä hetkellä on taisteltava muutakin
kuin ulkonaista valtiomahtia vastaan, että meidän on taisteltava
paitsi valtiollisen itsenäisyytemme myöskin sisäisen järjestyksemme
ja turvallisuutemme puolesta anarkiaa vastaan, että meidän on
lakattava olemasta epäjärjestynyt ja veltto rosvovaltio, jos kerran
rohkenemme tavoittaa vapauden kruunua. Meidän täytyy pyrkiä vapaaksi
samalta tasolta kuin kaikki muutkin. Miten kehtaisi Suomen kansa
tällaisena tulla vaatimaan vapautta muiden kovasti koeteltujen
ja sankarillisesti uhrautuneiden kansojen rinnalle, kansa, joka
mieluummin suutelee ruoskaa kuin raaskii hellittää kalleista
hengistään ainoatakaan, kansa, jonka miehet eivät enää viitsi tehdä
työtä, silloin kun muualla maailmassa ponnistetaan yötä päivää,
ainoastaan maata ja tulla syötetyiksi kalliilla palkoilla kuten
laiskat sotamiehet, jotka he nähtävästi ovat ottaneet esikuvikseen,
kansa, jonka naiset ilomielin synnyttävät äpäröitä sitä tallaavalle
viholliselle raakavoimalle! A propos, viimeinen Suomen naisia
koskeva uutinen on se, että he ovat kutsutut, lakkolaiset nimittäin,
toverien turvaan -- sotalaivoille. Kauniita turvapaikkoja todellakin!
Sotalaivat ovat nyttemmin siis enää vain kelluvia porttoloita. Siitä
nyt näet, mihin vie tuo jalo rauhan-aate. Tai kenties ei sinun
kannaltasi tässäkään ilmiössä ole mitään moitittavaa!
Tohtorin äänessä oli viiltävä sävy ja hänen pienet silmänsä katsoivat
Kaarinaan kuin pistävät neulat.
-- Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat
vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja
hävittämistarkoituksiin.
Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi
taas kiivaasti kävelemään.
-- Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi!
Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis
tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian
kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut
varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat
kansansa kohtaloa!
-- On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä _sillä_ tavoin, ase
kädessä!
-- Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan
ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että
yksilöt ovat uhranneet omansa!
-- Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä
paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi _koko_ ihmiskunnan
pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella
ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla!
Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja
yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät
ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan
liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea
elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa
olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra
1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on
uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta,
mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja
jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman
pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen
päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään,
että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään
mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä
toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen
aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen
huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se
miekkaan hukkuu...
-- Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta
sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan,
hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän
kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä
kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio
hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan
jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa
sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka
väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat
vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole
varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä
kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset
alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa...
-- Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus
siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota
on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat
johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen
rikollisuus nurkumatta.
-- Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa
vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään
kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta
valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.
-- Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi
kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana
vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen
onnellisempaan elämään.
-- Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka
sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan
aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja
sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä
yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta...
-- Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän
lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti.
Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä
onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin
päältään...
-- Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori.
Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa
meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti,
pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän
naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä!
Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea
ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat
sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit
Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää
ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään
isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä
kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta
kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin
muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat!
Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta
toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.
-- Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi.
Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan
sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula
Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa
silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana.
Ja sinä tunsit hänen luonteensa.
-- Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut
sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan
ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö,
sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa
enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt
huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä
suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös,
Kaarina, -- tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, -- ymmärrä minut
oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta
tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän
velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme
millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten
me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi,
oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua
sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta.
Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus
on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa
kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun
kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti
muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty,
jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin
rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En
kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei
ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme,
omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri
että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme
mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille
asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.
Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen
ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona
tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään.
Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi
näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista
sisarusten kesken.
Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.
-- Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin...
-- Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää,
sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan
vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin,
ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina
pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he
rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut
katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi
pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina
ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat
ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle
karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että
olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en
ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on,
että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää
rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso
juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei
milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että
minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla
ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen
välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole
niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan
eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta
ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen
realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen
ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä
tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi
ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään,
ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat
tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee
täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme
nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan
vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja,
jotka eivät _saa_ epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän
aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle
pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle,
aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat,
väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota
paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että
muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä
täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain
kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei
muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se
nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa
hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys,
tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi.
Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet
jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi,
että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen
ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään
ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on
esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun
vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää...
-- Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee
helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai
paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään
siveellistä merkitystä.
-- Ei, mutta sitä suurempi käytännöllinen. Pääasia yhteiskunnalle
on, että rikos jää tekemättä. Järjestäjänä ja viettien suistajana
on kirkko ollut erinomainen laitos. Ja on vieläkin. Liian aikaista
on vielä ruveta kaatamaan sitä, niinkuin sinä, Kaarina, yrität.
Kehittynyt ihminen ei tietysti tarvitse niin kouriintuntuvaa ja
karkeaa himojen suistajaa, hänellä on muita pidättimiä, sitäpaitsi
on hän tavallisesti liian hyväpäinen tehdäkseen rikosta, jonkun
hairahduksen, jonkun paheellisuuden hän voi korkeintaan kustantaa
itselleen. Mutta suurin osa rahvasta, tuokin jumalasta niin
vapautunut sosialistiparvi olisi varsin hyvin vielä kirkon tarpeessa
tai paremmin sanoen -- kirkon kurin.
-- Sinä puhut kurista, kun on kysymys vakaumuksesta, omantunnon
vapaudesta.
-- Ei kirkko ole mikään omantunnonvapauslaitos...
-- Sen pitäisi olla, jos se olisi oikea. Ei suinkaan sille myöskään
ole sopivaa olla mikään poliisilaitos. Miksi ei valtio ota
ylläpitääkseen kuria? Sille se paremmin kuuluu.
-- Kirkolla on ympäri maapallon taivaalliset sotajoukot aina
käytettävissä. Suomen valtiolla ei ole minkäänlaisia, naurahti
tohtori. Anna Suomen valtiolle oma sotaväki, niin kyllä kuri saadaan
aikaan, sinä rauhan enkeli, sinä ihana epäjohdonmukaisuus, jonka
nimi on nainen! Tiedätkö, Kaarina, jos minä nyt olisin nainen, niin
häpeäisin minä sitä todellakin. Sinä olet elämäsi ijän tahtonut
naisten valtiollista äänioikeutta. Se on saatu. Ja katso nyt, miten
nuo "edeltäjämaan" äänioikeutetut naiskansalaiset käyttäytyvät!
Voitko enää väittää, että he, vihollisen sotaväen lutkat, ansaitsevat
kansalaisoikeudet? Se oli liian aikaista sekin. Mutta tämä aika avaa
silmät.
-- Aina sinä palaat sortamaan naisia. Miksi? Etkö sinä yhtä hyvällä
syyllä voi hävetä olevasi mies! Miten te itsenäisyys-miehet kehtaatte
vaatia maailmalta valtiollista riippumattomuutta, kun teidän
joukossanne on kuitenkin niin paljon siivotonta, väkivaltaista
roskajoukkoa, joka käyttäytyy häpeällisesti juuri itsenäisyyden
kynnyksellä!
-- "Te itsenäisyys-miehet!" Miten sinä puhut? Keitä tarkoitat?
Sosialistit kannattavat väkivaltaisuuksia, ei muut, ja he eivät ole
itsenäisyys-miehiä kuin silmän lumeeksi. Tee toki ero eri ainesten
välillä!
-- Sinäkin otat kaikki naiset noin vain summamutikassa.
-- Sosialismi on tämän maan onnettomuus!
Tohtorin silmävalkuaisissa oli kiihkeän valkea välkähtely.
-- Sinä katsot asioita liian yksipuolisesti, virkahti Kaarina.
Sinulla on pinttyneitä ennakkoluuloja, siinä kaikki. Sinä halveksit
sosialisteja. Porvarit ovat tähän asti hoitaneet yhteiskuntaa.
Millainen se on? Huono, mätä, valheellinen, täynnä vääryyttä ja
kurjuutta. Jos sosialistit repivät sen alas, entä sitten? He
rakentavat sen taas omalla tavallaan. Antaa heidän koettaa!
-- Tuhatvuotista kulttuurirakennusta repiessään he heittävät pois
arvokkaan arvottoman mukana. Se on korvaamaton vahinko!
-- Samoin sinä halveksit naisia, jatkoi Kaarina, siksi että sinä
olet tottunut asumaan miesten rakentamassa maailmassa, jonka he
ovat laatineet omaa mukavuuttaan silmällä pitäen. Miehet ovat
tähän asti hallinneet maailmaa. Millainen se on? Näet itse. Täynnä
murhaa, sotaa, raakoja valtiosäädöksiä, eläimellisiä perimätapoja,
sukupuoli-sortoa. Naisia on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa.
Antaa heidän koettaa järjestää ihmiskunnan asioita, päästä
maailmanhallintoon mukaan. Sittenhän nähdään. Huonommaksi se ei siitä
ainakaan käyne. Heidän ensimäinen vaatimuksensa on oleva ikuinen
rauha.
-- Väärä mielikuva, hymähti tohtori. Naiset ovat aina kaikkina
maailman aikoina olleet julmempia kuin miehet, verenhimoisempia,
puolueellisempia kuin miehet. Naiset ovat yllyttäneet miehiä sotiin.
Siihen he vain sopivatkin, kulissintakaisiksi kansalaisiksi.
-- Ja kuitenkin he ovat kelvanneet kansojen hallitsijoiksikin, nauroi
Kaarina. Mikä erinomaisen johdonmukainen piirre teissä miehissä! Ei,
juuri tuon kulissintakaisen täytyy väistyä korkeampien ja puhtaampien
siveyskäsitteiden tieltä.
-- Kyllä tiedetään teidän emansipeerattujen naisten
paratiisi-unelmat. Ne ovat samat kuin sosialistien: ei mitään työtä
ja paljon palkkaa. Miehen pitäisi elättää heitä kuin ennen, olla
kohtelias heille kuin ennen, suojata heidän heikkouttaan ja heillä
pitäisi sentään olla voimakkaamman oikeudet, yksinäisinäkin ja
elätettyinä samat tai ehkä korkeammat palkat kuin miehellä, joka
pitää huolta koko perheestä, turvaa heitä...
-- Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan, keskeytti veljensä Kaarina. Et
tunne edes naisasian aakkosia. Mutta aika on kyllä, että nainenkin
jo tuntee oman voimansa ja tulee toimeen omillaan! Sillä millä
tavoin on mies turvannut tuota heikkoa naista? Tekemällä hänestä
sukupuolieläimen, usein prostitutsionin uhrin, palkkaamalla hänet
omia itsekkäitä tarkoituksiaan palvelemaan, yhteiskunnassa, kodissa,
kadulla... Ja naisia varten on teillä kuitenkin aina ensimäiseksi
tuomio valmiina. Äskenkin panit yksinomaan naisten niskoille koko
sota-ajan siveettömyyden.
-- Suomalaisten sekaantumista venäläisten kanssa ovat harjoittaneet
juuri Suomen naiset, se sinun täytyy myöntää.
-- Kuka heidät on johtanut siveettömyyden poluille? Suomen miehet. Ja
silloin kun se tapahtui heidän kanssaan, ei kellään miehellä ollut
siitä moitteen sanaa. Ei myöskään ole nähty mitään pahaa siinä, että
Suomen miehet aina ovat hyvinkin läheltä ihastelleet venäläisiä
naisia, irrallisesti ja edesvastuuttomasti, että venäläisten
baletit ja taide-esitykset ovat olleet heidän parasta herkkuaan,
että venäläiset näyttelijättäret, laulajattaret, upseerinrouvat
ovat olleet heille halutuinta tavaraa, ja että salaiset Venäjän
matkat ovat olleet heidän synnillisten mielitekojensa ärsyttävin
huippu. Mutta mies kulkee seurauksista vapaana. Kuka tietää miesten
hairahduksista?
-- _Yhdestä_ Suomen miehestä ovat aikakirjat kyllä todenneet tämän
hairahduksen. Mutta hän saikin osakseen kansakunnan tuomion.
Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä
sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.
Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska
oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin
kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä,
syyttävinä.
Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.
-- Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! _Sinä_ olit silloin se
kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun
olisi pitänyt olla sitä!
-- Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!
-- Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä
tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan
häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä,
jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan
avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet
päivän valoa...
-- Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli
kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.
Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.
Keskustelu katkesi.
-- Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti
ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä,
mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.
Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.
-- Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.
-- Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää
minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen
yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta,
kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta
pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan
piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan
veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään
solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja
laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat
selvät, teoriassa ja käytännössä!
-- Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain
hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen
pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus!
Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa
kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!
-- Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli
sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja
isänmaallisuutta.
-- Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi
rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!
-- Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.
-- Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?
-- Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi
ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen,
Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos
minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en
oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja
laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin
heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä
enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla
hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo
Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä
tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi
sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos
ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen.
Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat
olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita.
Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia,
ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä
tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja
sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen
ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara,
tai miks'ei vaikka juutalaisuutta... Jos minusta riippuisi,
surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!
-- Hiljaa! Muista Veraa!
-- On kysymys asioista ei ihmisistä.
-- Venäjällä on ihmisluonto rikasta ja jaloa ainesta. Olosuhteista on
voinut riippua sen nurja muotoilu. Mutta arvostele parhaimpain älä
huonoimpain saavutusten mukaan. Mistä muusta kansasta olisi voinut
nousta joku Metschnikov, joku Tolstoi, nuo suur-inhimillisyyden
ensimäiset tulenpatsaat...
-- Ex oriente lux! tarkoitat, sanoi tohtori ivallisesti.
-- Niin juuri. Länsimainen formalismi ja koneellinen maailmankatsomus
kaipaa itämaisen hengen syleilyä luodakseen uuden tulevaisuuden
ihmisen.
-- Venäläiset ovat mädäntyneet ennenkuin he ovat kypsyneet. Ja
ihminen perii rotu-olemuksensa ruumiillisesti ilman mitään hengen
syleilyä. Sitäpaitsi voi suurena pääsääntönä perimysteoriassa pitää
sitä, että ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot
puolet.
Kaarina aikoi vastata jotakin, mutta hillitsi itsensä.
-- Ihmiskuntaa voi jaloilla ajatuksilla kasvattaa, virkkoi hän sitten
verkalleen.
-- Jos niin sanotut ihmiskunnan parantajat ovat yleensä sinun
kaltaisiasi, niin on heillä hyvin pienet mahdollisuudet parantaa
ihmisiä. Minut sinä teet suorastaan huonommaksi. Sinulla on
ihmeellinen kyky keksiä ja lausua epämiellyttäviä asioita. Sinä
ärsytät minua aina, panet aina vastaan, käännät parhaat ajatukseni
kieropeilin irvikuviksi ja koetat ikäänkuin vähentää minun
itseluottamustani. Näverrät ja nälvit tuolla näkymättömällä,
kiusoittavan kiltillä tavallasi persoonaani ja aatteellista pohjaani.
Puhut asioista, joita et ymmärrä, joita naiset yleensä eivät voi
ymmärtää. Ja jos sinulle selittää jotakin, on se kuin heittäisi
vettä hanhen päälle, kuin puhuisi seinälle. Tiedätkö, Kaarina, tulin
luoksesi puhuakseni sinulle vakavasti, vaientaakseni sinun julkisen
hupsuttelusi, sillä se on isänmaalle vahingollista. Pyydän sitä vielä
sinulta vakavasti, vaadin sitä. Lopeta rauhan liiton toiminta!
-- En.
-- Kenties luotat Kuutin apuun.
-- Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin
silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.
-- No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin
hänen tyttärensä holhooja.
-- Äidin määräämä.
-- Hm. Tyttö-parka muuten!
-- Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun
ohjelmaasi.
-- Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä,
muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri
onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi.
Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän
tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan
hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.
Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä
edessä.
-- Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin
murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten
tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan,
sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena
Näkkiä? Omaa sisartasi -- ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani
olisit nyt -- sukurutsaaja! Sinä, niin!
-- Vaiti! Vaiti!
Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat
ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi,
kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi:
-- Vaiti!
Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen.
Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän
jankutuksen raukaisevaa inhoa.
-- En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori
päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua
sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa
itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista
mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle,
niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin,
silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua
siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua
käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle
itsesi ja -- rakastettusi etuja silmällä pitäen...
-- Pentti!
Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla
voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki
oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten
silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.