IV.

-- Mikä suo minulle kunnian nähdä niin harvinaista vierasta kuin

sinä? hymyili Kaarina veljelleen viitaten häntä istumaan.

-- Arvannet kyllä, ellet vielä ole kadottanut kaikkea järkeäsi,

jota kyllä pahoin pelkään, mikä on syy, sanoi tohtori Linna

pahaa-ennustavalla äänellä.

-- Niin, arvaan, että se on joku epämiellyttävä asia, jokin moite,

sillä muunlaista sanottavaa ei sinulla vielä koskaan ole minulle

ollut, virkahti Kaarina hiljaisesti ja surumielisesti.

-- Totta puhuen, minä häpeän olla veljesi, kantaa samaa nimeä kuin

sinä. Sinä olet tehnyt siitä hulluinhuoneen nimikilven, hysteeristen,

edesvastuuttomain naisten ja yhteiskunnan rappio-ainesten

tunnussanan! Tiedätkö, kyllä jo menee liian pitkälle, että sinä

rupeat painattelemaan ja levittelemään kansanvillityslehtisiä ja

kutsumaan kokoon rauhankonferensseja, ikäänkuin olisit vähintään joku

Wilson!

Tohtori käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa kädet housuntaskuissa.

-- Et sinä noin raivostunut yhdestäkään sodanjulistuksesta, et

pitänyt niitä villityksenä.

-- Sota on paha, mutta valitettavasti välttämätön paha.

-- Miksi sinun mielestäsi välttämätön?

-- Siksi, että paha yleensä on yhtä välttämätön kuin sinun mielestäsi

hyvä. Se kuuluu maailmanjärjestykseen, jonka syvin, pohjimmaisin

periaate piilee vastakohtaisuudessa. Kaikki edistys on taistelulla

voitettava. Ei voi ajatella mitään kehitystä ilman sotaa, ei mitään

todellisia luonteita ilman sitä.

-- Sen on muututtava henkiseksi. Tappamistavan täytyy voida hävitä

ihmiskunnasta ja se häviääkin vielä...

-- Kuule, Kaarina, sanoi tohtori istuutuen ja muuttaen äänensä

alentuvan tuttavalliseksi, jos minun periaatteihini ei kuuluisi

olla puhumatta naisten kanssa periaatteista ja yleensä mistään

järkevästä, niin olisin jo aikoja sitten todistanut sinulle kaikkien

sinun elämänpyrintöjesi mahdottomuuden ja juurettomuuden. Niin,

ne ovat epänormaalisia ja suvun heikontumisviettiä todistavia ja

siihen viepiä. En epäile tarkoitusperiesi rehellisyyttä, mutta

kaikkine hentomielisine parannus-houreinesi olet luvalla sanoen

ihmiskunnalle ja kansallesi vaarallinen ja turmiollinen olento,

joka minun velvollisuuteni ihmisenä ja lääkärinä, kansalaisena

ja läheisenä omaisena olisi toimittaa turvallisempaan paikkaan

päähänpistojaan lietsomaan. Minä vakuutan, että sinun kaltaisesi

sielullinen sairaustapaus taivasta hipovine kuvitelmineen ei ole

minun praktiikassani aivan tuntematon. Tiedän erään paikan, jossa

varmasti tapaisit aatetoverejasi. Mutta heidän ei sallita lähetellä

kiertokirjeitä virastoihin ja yhdistyksiin ja kahviloiden pöydille,

niinkuin sinä teet. Etkö sitten ollenkaan itse huomaa, että teet

itsesi naurettavaksi ja pilaat menettelylläsi hyvätkin asiat? Älä

tapa! Älä tapa! Tuonhan me kaikki tunnemme. Mutta eihän tarvitse

silti jäädä tuijottamaan siihen kuin idiootti, ulottaa sitä aina

eläinkuntaan asti, niinkuin sinä teet, napostella siltä pohjalta

heiniä, riisinjyviä, puhtaaksi viljeltyjä vesiherneitä ja ylläpitää

kasvisruokalaa, joka ei kannata ja jossa pilataan ihmisten terveys.

Lääkärinä tiedän, että täytyy olla tehnyt kovin paljon syntiä

ennenkuin ihmisparan vatsa ansaitsee tuollaisen rangastuksen.

Normaalille, terveelle ihmiselle se on epäoikeudenmukainen ja usein

sopimaton. Tämä asian käytännöllisestä puolesta. Sen aatteellisesta

puolesta ei kannata edes puhua, se on naisellisen epäloogillisuuden

tyypillinen hedelmä. Elämän, vaikkapa vain orgaanisen elämän

hävittämistä, siis surmaamista, ei voi koskaan välttää. Tai missä

on raja? Minä tiedän, että sinun talosi on kärpästen ja muiden

basillinkulettajien ja pörriäisten paratiisi: niitä ei siellä tapeta,

mikäli olen kuullut. Eikä tietysti muitakaan syöpäläisiä.

Tohtori hymyili kylmän hupailevalla ivalla.

-- Ja tällä siivottomalla tempulla luulet päässeesi ideasi juuriin!

Niin, basillinkulettajat säästät kyllä, mutta mitä tahdot tehdä itse

basilleilla? Säästät tietysti nekin, siitä yksinkertaisesta syystä,

ettet osaa tehdä parempaa. Mutta meidän lääkärien koko altruistinen

elämäntehtävä uusimpana aikana on perustunut pääasiallisesti

voitokkaaseen taisteluun mikroobeja vastaan. Tuon silmin näkymättömän

biljoona-elämän tuhoamiseen perustuu ihmiskunnan elämä ja toivo,

sen terveydellisten suhteiden kohoaminen ja sen henkisen voiman

säästö. Me ihmiset menestymme kuten muutkin eläimet vain _tappamalla_

tieltämme pois meille vahingollista elämää. Aate, josta ei voi

toteuttaa kuin pienen alku tyngän, jonka noudattamisessa ei voi

olla rehellinen, perinpohjainen, johdonmukainen, on siveelliseksi

ohjenuoraksi kelpaamaton. Saman tuomion voisi lähemmin asioita

tarkastellen langettaa kaikesta sinun pakkomielteistäsi, joita

tietysti itse luulet ihmiskunnan johtaviksi aatteiksi: maailman

yksikielisyydestä, valtion lapsenhoidosta, samanlaisesta arvonimestä

naidulle ja naimattomalle naiselle ja mitä ne kaikki ovat! Ne ovat

löyhämielisiä ja typeriä rappeutumisteorioja, jotka johtaisivat

tyhjyyteen ja perikatoon, elleivät ne sitä ennen luhistuisi

käytännölliseen mahdottomuuteensa aivan kuin Tolstoin sukupuoli- tai

-puolettomuusopit ja puhtausihanteet. Niin, niin, tietysti kannatat

niitäkin! No, sinä olet jo kautta maan tunnettu hupsutteluistasi

ja nuo sinun vapaamuurarisalaseurasi jäävät kyllä omaan arvoonsa.

Niistä en sano mitään. Mutta tämä uusi "cymbalum mundi", tämä _Rauhan

sanomain_ rauhan liitto! Etkö käsitä, että se on liian rohkeaa peliä.

Tunkeutua suurpolitiikan alalle, josta et ymmärrä yhtään mitään! Ja

noilla valteilla! Nyt juuri kun on toimittava aivan päinvastoin!

Nyt juuri on meidän koottava kansa yksimieliseen puolustusasentoon,

saatava omat sotavarustukset. Tuhannet ihmiset työskentelevät

par'aikaa sen puolesta henkensä uhalla. Ja sinä, sinä uskallat...

Suomalainen sotaväki on päivän polttavin kysymys. Niin kauan kuin

meillä ei ole sitä, ei Suomi mahda mitään.

-- Ja mitä mahtaisi se, vaikka sellainen olisikin? Ei mitään.

Kourallinen ihmisiä, äkkiä kokoonhaalittu asevarasto vuossatoja

varustautuneita valtiomahteja vastaan! Voimain haaskausta!

Järjettömyyttä!

-- Sinä unohdat, että meidän tällä hetkellä on taisteltava muutakin

kuin ulkonaista valtiomahtia vastaan, että meidän on taisteltava

paitsi valtiollisen itsenäisyytemme myöskin sisäisen järjestyksemme

ja turvallisuutemme puolesta anarkiaa vastaan, että meidän on

lakattava olemasta epäjärjestynyt ja veltto rosvovaltio, jos kerran

rohkenemme tavoittaa vapauden kruunua. Meidän täytyy pyrkiä vapaaksi

samalta tasolta kuin kaikki muutkin. Miten kehtaisi Suomen kansa

tällaisena tulla vaatimaan vapautta muiden kovasti koeteltujen

ja sankarillisesti uhrautuneiden kansojen rinnalle, kansa, joka

mieluummin suutelee ruoskaa kuin raaskii hellittää kalleista

hengistään ainoatakaan, kansa, jonka miehet eivät enää viitsi tehdä

työtä, silloin kun muualla maailmassa ponnistetaan yötä päivää,

ainoastaan maata ja tulla syötetyiksi kalliilla palkoilla kuten

laiskat sotamiehet, jotka he nähtävästi ovat ottaneet esikuvikseen,

kansa, jonka naiset ilomielin synnyttävät äpäröitä sitä tallaavalle

viholliselle raakavoimalle! A propos, viimeinen Suomen naisia

koskeva uutinen on se, että he ovat kutsutut, lakkolaiset nimittäin,

toverien turvaan -- sotalaivoille. Kauniita turvapaikkoja todellakin!

Sotalaivat ovat nyttemmin siis enää vain kelluvia porttoloita. Siitä

nyt näet, mihin vie tuo jalo rauhan-aate. Tai kenties ei sinun

kannaltasi tässäkään ilmiössä ole mitään moitittavaa!

Tohtorin äänessä oli viiltävä sävy ja hänen pienet silmänsä katsoivat

Kaarinaan kuin pistävät neulat.

-- Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat

vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja

hävittämistarkoituksiin.

Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi

taas kiivaasti kävelemään.

-- Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi!

Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis

tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian

kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut

varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat

kansansa kohtaloa!

-- On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä _sillä_ tavoin, ase

kädessä!

-- Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan

ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että

yksilöt ovat uhranneet omansa!

-- Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä

paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi _koko_ ihmiskunnan

pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella

ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla!

Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja

yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät

ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan

liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea

elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa

olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra

1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on

uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta,

mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja

jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman

pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen

päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään,

että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään

mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä

toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen

aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen

huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se

miekkaan hukkuu...

-- Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta

sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan,

hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän

kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä

kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio

hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan

jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa

sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka

väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat

vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole

varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä

kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset

alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa...

-- Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus

siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota

on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat

johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen

rikollisuus nurkumatta.

-- Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa

vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään

kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta

valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.

-- Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi

kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana

vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen

onnellisempaan elämään.

-- Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka

sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan

aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja

sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä

yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta...

-- Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän

lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti.

Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä

onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin

päältään...

-- Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori.

Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa

meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti,

pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän

naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä!

Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea

ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat

sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit

Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää

ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään

isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä

kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta

kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin

muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat!

Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta

toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.

-- Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi.

Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan

sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula

Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa

silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana.

Ja sinä tunsit hänen luonteensa.

-- Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut

sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan

ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö,

sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa

enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt

huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä

suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös,

Kaarina, -- tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, -- ymmärrä minut

oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta

tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän

velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme

millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten

me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi,

oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua

sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta.

Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus

on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa

kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun

kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti

muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty,

jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin

rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En

kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei

ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme,

omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri

että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme

mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille

asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.

Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen

ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona

tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään.

Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi

näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista

sisarusten kesken.

Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

-- Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin...

-- Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää,

sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan

vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin,

ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina

pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he

rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut

katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi

pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina

ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat

ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle

karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että

olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en

ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on,

että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää

rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso

juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei

milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että

minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla

ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen

välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole

niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan

eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta

ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen

realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen

ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä

tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi

ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään,

ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat

tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee

täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme

nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan

vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja,

jotka eivät _saa_ epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän

aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle

pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle,

aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat,

väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota

paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että

muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä

täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain

kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei

muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se

nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa

hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys,

tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi.

Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet

jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi,

että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen

ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään

ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on

esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun

vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää...

-- Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee

helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai

paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään

siveellistä merkitystä.

-- Ei, mutta sitä suurempi käytännöllinen. Pääasia yhteiskunnalle

on, että rikos jää tekemättä. Järjestäjänä ja viettien suistajana

on kirkko ollut erinomainen laitos. Ja on vieläkin. Liian aikaista

on vielä ruveta kaatamaan sitä, niinkuin sinä, Kaarina, yrität.

Kehittynyt ihminen ei tietysti tarvitse niin kouriintuntuvaa ja

karkeaa himojen suistajaa, hänellä on muita pidättimiä, sitäpaitsi

on hän tavallisesti liian hyväpäinen tehdäkseen rikosta, jonkun

hairahduksen, jonkun paheellisuuden hän voi korkeintaan kustantaa

itselleen. Mutta suurin osa rahvasta, tuokin jumalasta niin

vapautunut sosialistiparvi olisi varsin hyvin vielä kirkon tarpeessa

tai paremmin sanoen -- kirkon kurin.

-- Sinä puhut kurista, kun on kysymys vakaumuksesta, omantunnon

vapaudesta.

-- Ei kirkko ole mikään omantunnonvapauslaitos...

-- Sen pitäisi olla, jos se olisi oikea. Ei suinkaan sille myöskään

ole sopivaa olla mikään poliisilaitos. Miksi ei valtio ota

ylläpitääkseen kuria? Sille se paremmin kuuluu.

-- Kirkolla on ympäri maapallon taivaalliset sotajoukot aina

käytettävissä. Suomen valtiolla ei ole minkäänlaisia, naurahti

tohtori. Anna Suomen valtiolle oma sotaväki, niin kyllä kuri saadaan

aikaan, sinä rauhan enkeli, sinä ihana epäjohdonmukaisuus, jonka

nimi on nainen! Tiedätkö, Kaarina, jos minä nyt olisin nainen, niin

häpeäisin minä sitä todellakin. Sinä olet elämäsi ijän tahtonut

naisten valtiollista äänioikeutta. Se on saatu. Ja katso nyt, miten

nuo "edeltäjämaan" äänioikeutetut naiskansalaiset käyttäytyvät!

Voitko enää väittää, että he, vihollisen sotaväen lutkat, ansaitsevat

kansalaisoikeudet? Se oli liian aikaista sekin. Mutta tämä aika avaa

silmät.

-- Aina sinä palaat sortamaan naisia. Miksi? Etkö sinä yhtä hyvällä

syyllä voi hävetä olevasi mies! Miten te itsenäisyys-miehet kehtaatte

vaatia maailmalta valtiollista riippumattomuutta, kun teidän

joukossanne on kuitenkin niin paljon siivotonta, väkivaltaista

roskajoukkoa, joka käyttäytyy häpeällisesti juuri itsenäisyyden

kynnyksellä!

-- "Te itsenäisyys-miehet!" Miten sinä puhut? Keitä tarkoitat?

Sosialistit kannattavat väkivaltaisuuksia, ei muut, ja he eivät ole

itsenäisyys-miehiä kuin silmän lumeeksi. Tee toki ero eri ainesten

välillä!

-- Sinäkin otat kaikki naiset noin vain summamutikassa.

-- Sosialismi on tämän maan onnettomuus!

Tohtorin silmävalkuaisissa oli kiihkeän valkea välkähtely.

-- Sinä katsot asioita liian yksipuolisesti, virkahti Kaarina.

Sinulla on pinttyneitä ennakkoluuloja, siinä kaikki. Sinä halveksit

sosialisteja. Porvarit ovat tähän asti hoitaneet yhteiskuntaa.

Millainen se on? Huono, mätä, valheellinen, täynnä vääryyttä ja

kurjuutta. Jos sosialistit repivät sen alas, entä sitten? He

rakentavat sen taas omalla tavallaan. Antaa heidän koettaa!

-- Tuhatvuotista kulttuurirakennusta repiessään he heittävät pois

arvokkaan arvottoman mukana. Se on korvaamaton vahinko!

-- Samoin sinä halveksit naisia, jatkoi Kaarina, siksi että sinä

olet tottunut asumaan miesten rakentamassa maailmassa, jonka he

ovat laatineet omaa mukavuuttaan silmällä pitäen. Miehet ovat

tähän asti hallinneet maailmaa. Millainen se on? Näet itse. Täynnä

murhaa, sotaa, raakoja valtiosäädöksiä, eläimellisiä perimätapoja,

sukupuoli-sortoa. Naisia on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa.

Antaa heidän koettaa järjestää ihmiskunnan asioita, päästä

maailmanhallintoon mukaan. Sittenhän nähdään. Huonommaksi se ei siitä

ainakaan käyne. Heidän ensimäinen vaatimuksensa on oleva ikuinen

rauha.

-- Väärä mielikuva, hymähti tohtori. Naiset ovat aina kaikkina

maailman aikoina olleet julmempia kuin miehet, verenhimoisempia,

puolueellisempia kuin miehet. Naiset ovat yllyttäneet miehiä sotiin.

Siihen he vain sopivatkin, kulissintakaisiksi kansalaisiksi.

-- Ja kuitenkin he ovat kelvanneet kansojen hallitsijoiksikin, nauroi

Kaarina. Mikä erinomaisen johdonmukainen piirre teissä miehissä! Ei,

juuri tuon kulissintakaisen täytyy väistyä korkeampien ja puhtaampien

siveyskäsitteiden tieltä.

-- Kyllä tiedetään teidän emansipeerattujen naisten

paratiisi-unelmat. Ne ovat samat kuin sosialistien: ei mitään työtä

ja paljon palkkaa. Miehen pitäisi elättää heitä kuin ennen, olla

kohtelias heille kuin ennen, suojata heidän heikkouttaan ja heillä

pitäisi sentään olla voimakkaamman oikeudet, yksinäisinäkin ja

elätettyinä samat tai ehkä korkeammat palkat kuin miehellä, joka

pitää huolta koko perheestä, turvaa heitä...

-- Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan, keskeytti veljensä Kaarina. Et

tunne edes naisasian aakkosia. Mutta aika on kyllä, että nainenkin

jo tuntee oman voimansa ja tulee toimeen omillaan! Sillä millä

tavoin on mies turvannut tuota heikkoa naista? Tekemällä hänestä

sukupuolieläimen, usein prostitutsionin uhrin, palkkaamalla hänet

omia itsekkäitä tarkoituksiaan palvelemaan, yhteiskunnassa, kodissa,

kadulla... Ja naisia varten on teillä kuitenkin aina ensimäiseksi

tuomio valmiina. Äskenkin panit yksinomaan naisten niskoille koko

sota-ajan siveettömyyden.

-- Suomalaisten sekaantumista venäläisten kanssa ovat harjoittaneet

juuri Suomen naiset, se sinun täytyy myöntää.

-- Kuka heidät on johtanut siveettömyyden poluille? Suomen miehet. Ja

silloin kun se tapahtui heidän kanssaan, ei kellään miehellä ollut

siitä moitteen sanaa. Ei myöskään ole nähty mitään pahaa siinä, että

Suomen miehet aina ovat hyvinkin läheltä ihastelleet venäläisiä

naisia, irrallisesti ja edesvastuuttomasti, että venäläisten

baletit ja taide-esitykset ovat olleet heidän parasta herkkuaan,

että venäläiset näyttelijättäret, laulajattaret, upseerinrouvat

ovat olleet heille halutuinta tavaraa, ja että salaiset Venäjän

matkat ovat olleet heidän synnillisten mielitekojensa ärsyttävin

huippu. Mutta mies kulkee seurauksista vapaana. Kuka tietää miesten

hairahduksista?

-- _Yhdestä_ Suomen miehestä ovat aikakirjat kyllä todenneet tämän

hairahduksen. Mutta hän saikin osakseen kansakunnan tuomion.

Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä

sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.

Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska

oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin

kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä,

syyttävinä.

Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.

-- Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! _Sinä_ olit silloin se

kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun

olisi pitänyt olla sitä!

-- Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!

-- Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä

tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan

häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä,

jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan

avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet

päivän valoa...

-- Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli

kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.

Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.

Keskustelu katkesi.

-- Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti

ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä,

mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.

Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.

-- Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.

-- Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää

minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen

yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta,

kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta

pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan

piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan

veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään

solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja

laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat

selvät, teoriassa ja käytännössä!

-- Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain

hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen

pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus!

Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa

kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!

-- Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli

sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja

isänmaallisuutta.

-- Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi

rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!

-- Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.

-- Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?

-- Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi

ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen,

Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos

minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en

oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja

laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin

heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä

enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla

hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo

Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä

tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi

sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos

ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen.

Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat

olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita.

Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia,

ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä

tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja

sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen

ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara,

tai miks'ei vaikka juutalaisuutta... Jos minusta riippuisi,

surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!

-- Hiljaa! Muista Veraa!

-- On kysymys asioista ei ihmisistä.

-- Venäjällä on ihmisluonto rikasta ja jaloa ainesta. Olosuhteista on

voinut riippua sen nurja muotoilu. Mutta arvostele parhaimpain älä

huonoimpain saavutusten mukaan. Mistä muusta kansasta olisi voinut

nousta joku Metschnikov, joku Tolstoi, nuo suur-inhimillisyyden

ensimäiset tulenpatsaat...

-- Ex oriente lux! tarkoitat, sanoi tohtori ivallisesti.

-- Niin juuri. Länsimainen formalismi ja koneellinen maailmankatsomus

kaipaa itämaisen hengen syleilyä luodakseen uuden tulevaisuuden

ihmisen.

-- Venäläiset ovat mädäntyneet ennenkuin he ovat kypsyneet. Ja

ihminen perii rotu-olemuksensa ruumiillisesti ilman mitään hengen

syleilyä. Sitäpaitsi voi suurena pääsääntönä perimysteoriassa pitää

sitä, että ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot

puolet.

Kaarina aikoi vastata jotakin, mutta hillitsi itsensä.

-- Ihmiskuntaa voi jaloilla ajatuksilla kasvattaa, virkkoi hän sitten

verkalleen.

-- Jos niin sanotut ihmiskunnan parantajat ovat yleensä sinun

kaltaisiasi, niin on heillä hyvin pienet mahdollisuudet parantaa

ihmisiä. Minut sinä teet suorastaan huonommaksi. Sinulla on

ihmeellinen kyky keksiä ja lausua epämiellyttäviä asioita. Sinä

ärsytät minua aina, panet aina vastaan, käännät parhaat ajatukseni

kieropeilin irvikuviksi ja koetat ikäänkuin vähentää minun

itseluottamustani. Näverrät ja nälvit tuolla näkymättömällä,

kiusoittavan kiltillä tavallasi persoonaani ja aatteellista pohjaani.

Puhut asioista, joita et ymmärrä, joita naiset yleensä eivät voi

ymmärtää. Ja jos sinulle selittää jotakin, on se kuin heittäisi

vettä hanhen päälle, kuin puhuisi seinälle. Tiedätkö, Kaarina, tulin

luoksesi puhuakseni sinulle vakavasti, vaientaakseni sinun julkisen

hupsuttelusi, sillä se on isänmaalle vahingollista. Pyydän sitä vielä

sinulta vakavasti, vaadin sitä. Lopeta rauhan liiton toiminta!

-- En.

-- Kenties luotat Kuutin apuun.

-- Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin

silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.

-- No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin

hänen tyttärensä holhooja.

-- Äidin määräämä.

-- Hm. Tyttö-parka muuten!

-- Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun

ohjelmaasi.

-- Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä,

muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri

onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi.

Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän

tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan

hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.

Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä

edessä.

-- Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin

murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten

tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan,

sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena

Näkkiä? Omaa sisartasi -- ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani

olisit nyt -- sukurutsaaja! Sinä, niin!

-- Vaiti! Vaiti!

Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat

ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi,

kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi:

-- Vaiti!

Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen.

Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän

jankutuksen raukaisevaa inhoa.

-- En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori

päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua

sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa

itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista

mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle,

niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin,

silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua

siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua

käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle

itsesi ja -- rakastettusi etuja silmällä pitäen...

-- Pentti!

Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla

voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki

oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten

silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.

Yksinäisiä: Romaani nykyajalta · 第 13 / 29 题