_Viljo Seiven päiväkirjasta_.
Miten minä olen yksin! Simo on erinomainen toveri, mutta sentään en
voi puhua hänelle kaikkea, mikä mieltäni askarruttaa. Hän nauraisi
minulle liiaksi. Itsestäni en välitä, mutta on eräitä asioita,
joille en soisi naurettavan. Simo nimittää minua uneksijaksi,
huomaamatta ollenkaan, että hän itse on suurin kuvittelija, mitä maa
päällään kantaa. Sentähden sovimmekin niin hyvin yhteen ja sentähden
tiedän myös monen nauravan Simolle ja pitävän häntä tuulihattuna,
hassuttelijana, turhan touhuajana. Sillä hänen kuvittelunsa on
niin sanoakseni ulkopuolista, käytännöllistä laatua. Mutta minun!
-- Niin, muistutan todellakin liian paljon tuota vähäjärkistä
aurinkoprofeettaa uskaltaakseni sen avomielisesti tunnustaa.
Minussa tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Mutta minusta tuntuu, että
kaikkialla maailmassa tapahtuu jotakin samanlaista, jotakin suurta ja
ihmeellistä. Minä, pisara, siru, atoomi olen vain heikko heijastus
siitä. Mutta sama elämän virta, joka vyöryy läpi kaikkeuden, halki
hengen ja aineen, ohjaa myös minun valtimoitteni tykintää. Onko
suurempaa onnea kuin antautua sille, tuolle elämän kasvamisen
hiljaiselle aavistelulle, kuuntelulle! Se kantaa korvaan kummallisia
sointuja ja säveleitä sielujen kamppailun historiasta. Mitä se on?
Etsiäkö totuutta ja elää hyvyydelle? Ollako ihminen tai tulla siksi?
Se siinnyttää silmään näkyjä sopusoinnun kaukaiselta rannalta, jossa
länsimaisen levottomuuden hyrskyävä vuo vaipuu itämaisen rauhan
ikuiseen mereen.
Katselen elämää edelleenkin syrjästä, kiihkottomana, mutta en enää
välinpitämättömänä. Olen ehkä liiaksi passiivinen, kuten Simo sanoo,
mutta samalla olen levoton ja harras, kaipaava ja odottava. Ja
samaa odotusta olen näkevinäni kaikkialla ympärilläni, sentähden
en uskalla pilkata pienintä, mielettömintä ihanteen kurkoitusta
ihmisrinnassa. Me olemme tottuneet pitämään hyvänä vain sitä, mikä
on hyödyllistä, ulkonaisesti hyödyllistä, siksi me niin helposti
nimitämme mielettömyydeksi sisäisen hyvän palvelusta, tuota
hiljaista ja puhdasta, jota kuitenkin kaikki Itämaan viisaat ovat
kumartaneet. Aarian kirjasto aukaisi silmäni sille. Ja nyt siinä
valossa tajuan raamatunkin arvon, joka ennen niin räikeästi loukkasi
käsitteellisiksi kouluutettujen aivojen rajallista ymmärrystä, niiden
_pientä_, nykyajan pintapuolisella moraalilla kyllästettyä totuuden
vaatimusta. Se on pohjimmaltaan Itämaiden kädenlyönti Länsimaille,
ikuisen viisauden vuossadasta vuossataan salaperäisesti pisaroiva
Fingalin luola keskellä hetken kuohuja, totuuden helman kaunis
tarkoituksettomuuden tausta ihmisen tahalliselle, hänen heikkoutensa
tukemiseksi rakennetulle tarkoitusperäisyydelle. Se, jolla on voimaa
laskeutua elämän totuuteen kokonaan, hukkaa itsensä. Ja jolla on
uskallusta etsiä sitä koko inhimillisyydellään, kadottaa tämän
maailman. Mutta maailma voittaa hänessä suuren hengen. Joku Tolstoi
on sen tehnyt. Hän olisi ollut rakas itse vanhan Intian jumaluudelle,
joka haastaa:
"Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa
itsekkäisyydestä ja turhan kunnian pyynnöstä, tyynimielinen onnessa
ja onnettomuudessa ja kärsivällinen, joka tyytyväisenä tarkastelee
elämätänsä, taltuttaa sydämensä, mielensä ja alistuneena minua
avuksensa huutaa, se on Minulle rakas.
"Joka ei enää kuoleman maailmasta eikä maallisista murehdi, joka on
niin vapaa, ettei häntä ilo, pelko tai viha horjuta, se on Minulle
rakas.
"Jolla ei ole ennakkoluuloja, joka on puhdas, rehellinen, himoton,
vapaa epätoivosta ja tykkänään kieltäytyy, täynnä kunnioitusta, se on
Minulle rakas.
"Joka ei rakasta, ei vihaa, ei murehdi eikä himoitse, joka
sisällisesti luopuu onnesta ja onnettomuudesta, se on Minulle rakas.
"Joka pitää ystävää ja vihamiestä yhdenarvoisena, jolle kunnia ja
häpeä ovat yhdenveroiset, jolle kylmä ja kuuma, ilo ja suru ovat
yhdenlaiset, mistään kiinni-riippumaton; joka kiitoksen ja moitteen
suhteen on välinpitämätön, vaitelias, joka himojensa kautta ei ole
mihinkään sidottu, ja lujatahtoisena Minua hartaudessa etsii, se on
minulle rakas.
"Mutta joka juo elämän-antavaa viisautta, josta olen puhunut, täynnä
eläväksi tekevää uskon voimaa ja jonka hartauden päämaali olen Minä,
sitä Minä yli kaiken rakastan."
Miten suurta on tämä ikivanha vapauden unelma! Eikö ole aika jo siitä
muistuttaa! Muistuttaa, että ihmisellä on tuo suuri synnyntäoikeus
olla sisäisesti vapaa, olla tekemättä vastoin omaatuntoaan, olla
tekemättä pahaa. Itsestään kirpoavat silloin ulkonaisetkin kahleet,
valtion pakkoraudat, valheellisen tottumuksen kirous. Miten siihen
enää voidaan pakoittaa sitä, jolle vapaus elämässä jo on kypsynyt
kukkaansa: elämästä vapautumisen unelmaksi, hengen korkeimman
saavutuksen ja kaiken tyhjiin raukeamisen erottamattomaksi renkaaksi,
kuoleman onneksi, Nirvanaksi, joka alkaa samalla hetkellä kuin
elämäkin ja johon arvaamattaan eräänä yönä aukee kuin kukan umppu
avaruuden syleilyyn.
Niin, ei kellään ole oikeutta estää ihmistä vapautumasta tai
pakoittaa häntä tekemään pahaa, ja pian ei kellään ole oleva siihen
edes voimaa. Kun sielut heräävät...
Ihmishengen uudestisyntyminen on jo alkanut. _Rauhan sanomista_ luen
joka päivä tätä uuden ajan evankeliumia, joka ihmeellisellä tavalla
yhtyy tuohon vanhaan ja joka on kuin balsamia sielulleni. Se kuiskii
minun omaantuntooni uusia ihania käskyjä, jotka tahtoisin piirtää
loimuavilla tulikirjaimilla taivaanlakeen:
Jos tahdot parantaa maailmaa, niin ala itsestäsi!
Jos tahdot olla vapaa, niin ole sitä heti!
Jos tahdot olla hyvä, niin ole sitä heti!
Jos tahdot olla todella suuri, niin säteile niinkuin aurinko hyville
ja pahoille!
Jos tahdot olla sankari, niin kavahda tappamista, mutta älä pelkää
kuolemaa!
Jos tahdot olla rauhan rakentaja, niin kokoa kaikki kansat renkaaksi
murhaavaa tulta vastaan, niin ettei yhdenkään käsi nouse kostamaan
pahaa pahalla, sillä muutoin ei pahalla ole milloinkaan loppua!
Parempi on tulla surmatuksi kuin itse surmata. Ja suurin sankaruus
nykyaikaisessa sodassa on olla tappamatta.
Miten syvästi minä ihailen tuota naista, tuota Kaarina Linnaa,
joka tällaista unelmoi ja tällaisia ajatuksia kylvää. Hän lausuu
julki juuri sen, jolle itse turhaan olen etsinyt ilmaisumuotoa, hän
hedelmöittää henkeäni joka päivä.
Monasti olen aikonut lähestyä häntä, pyrkiä tutustumaan häneen,
mutta aina olen empinyt. Omaa heikkouttani olen peljännyt. Jos
hänen aineellinen kuorensa olisi minun aineelleni vastenmielinen,
niin jaksaisinko henkeni silmällä nähdä hänet enää niin kauniina
kuin hän kirjoituksistaan päättäen on? Simo pelästyttelee minua
aina vähän päästä. Vielä äsken hän pilkkasi ihailuani. Hän puhuu
yleensä naisista tavalla, joka minua syvästi loukkaa ja murhetuttaa.
Suuttuisin hänelle, ellen koettaisi häntä ymmärtää. Kuinka sanookaan
intialainen viisauden kirja: "Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka
on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä... se on Minulle rakas."
Ah, sinä suuri Minä, tule minun sydämeeni, verhoa lempeään huntuusi
minun pikku-minäni!
Luulenpa tosiaan, että hourin samaan tapaan kuin Topias Outari. Miten
Simo ivaisi minua jos hän oikein tuntisi minut. En uskalla paljastaa
itseäni hänelle. Niin heikko olen. Sentähden vuodatan ajatukseni
paperille. Ja miksi puhuisin hänelle asioista, joihin hän ei ole
kypsä. Kallis neste vuotaisi maahan ruukusta, jossa sille ei ole
tilaa.
* * * * *
Olen nähnyt ihmeen. Tuon Veran, tuon Oula Kuutin salaperäisen
tyttären. Ja hän on Kaarina Linnan holhotti. Se on omiaan
moninkertaisesti kiinnittämään mieltäni häneen. Miten kummasti
elämänvirta minua työntää sinne päin. Onko tämä kaikki jonkun
näkymättömän käden johdatusta?
Minä en himoitse naista, minä ihailen häntä. Varmasti on nainen
hienompi, eteerisempi, herkempi osa ihmissielua. Ja sen täytyy astua
historian ohjaksiin nyt juuri, kun miehen sielu julmissa teorioissaan
laskelmallisessa murhanhalussaan ja myötätunnottomassa nerossaan on
kehittynyt huippuunsa, josta se sortuu ilman naisen apuuntuloa. Ah,
eikö ollutkin Enfantin aikoinaan oikeassa, kun hän etsi ihanteellista
Äitiä seurakunnalleen!
Miten ihmisen elämä on lyhyt ja miten kehitys on pitkä. Jos on totta,
mitä eräs Aarian oppi-isistä vakuuttaa, että me ihmiset käytyämme
läpi jo edenismin, viileyden, patriarkaatin ja barbarian tilat, yhä
vieläkin elämme ihmiskunnan lapsuuden ajassa ja että nykyiseltä
sivilisatsionin asteelta pääsemme vasta "garantismiin", joka tarjoo
vain sääntöjä, takeita ihmisten onnellisuudelle, ja että se taas
johtaa "sosiantismiin", jossa itsekkäisyys vasta _alkaa_ hävitä, ja
että sen ajan takana vasta häämöittää "harmonismi", jolloin ihminen
on vapaa, niin onpa matka edessämme huimaavan pitkä! Mutta ihanteen
aavistus, vertauskuva on jo olemassa. Ihmisluonto on taas valmis
vyöryttämään vähemmäksi yltään aineellisuuden raskasta taakkaa.
Ja tällä kertaa on maailman synnin varmaankin ottava päälleen ei
Jumalan Poika, vaan Jumalan Tytär. Hän on raoittava meille luonnon
salaisuuksien huntua uudelta puolelta ja avaava tieteelle, taiteelle
ja uskonnolle, järjelle ja rakkaudelle uudet mysteeriain kentät
vallattaviksi.
* * * * *
Miten minusta vielä äsken tuntui, että minun pitäisi elää hyvyydelle
ja etsiä totuutta kaikissa elämän erilaisissa muodoissa, niinkuin
Kaarina Linna! Nyt minulla on vain yksi yksinkertainen päämäärä:
palvella kauneutta, jonka nimi on Vera, Vera! Vera! Sinun vuoksesi
melkein unohdan, että minulla on ollut onni tutustua myös pitkien
viikkojen salaisen ihailuni esineeseen: Kaarina Linnaan. Ei, hän ei
ollut mikään sellainen strindbergiläisen naisvihan esiinhaltioima ja
pannaan julistama naishirviö-tyyppi, jolla Simo minua peloitteli.
Hän oli oikea ihminen, ei tuollainen touhuava, eteenpäin nyrkkeilevä
yhteiskuntakone, jollainen on minulle kauhistus, vaan hiljainen
ja syvä, täysin sopusoinnussa tarkoitusperänsä kanssa. Hänessä on
enemmän ajatusta kuin käsitteitä, enemmän viisautta kuin älyä, niin
luulen. Hänen suuret, harmaat silmänsä ovat miettiväiset ja vähän
surumieliset ja koko hänen olennossaan on jonkinlaista lapsellista
ujoutta ja elämän orpoutta kuvastava piirre, joka ilman tuota tyynen
otsan selkeytynyttä tasapainon kaarta antaisi hänelle melkein
avuttoman ilmeen. Hänen voimansa on kokonaan sisällistä laatua ja
siitä minä pidän. Minä kiitän sinua, Kaarina, siitä, ettet särkenyt
ihannettani, mutta enemmän vielä kiitän sinua siitä, että annoit
minulle Veran.
Vera, sinä olet jumaluus itse, salaperäisyys, moninaisuus ja
yhtenäisyys, täydellisyys, jonka edessä kysely hyvästä ja pahasta
lakkaa. Sinä sanot rakastavasi pahuutta ja eläväsi valheessa,
mutta minusta sinä olet hyvyys ja totuus. Niin on kauneutesi minut
hurmannut.
En tunne enää itseäni. Mihin on minun kansanvaltaisuuteni hävinnyt?
Sinua katsellessani teen eron ruhtinaiden ja roskaväen välillä.
Tyrannivallan rikkilyödystä komeudesta tahtoisin säilyttää viimeiset
keisarilliset vaunut sinua varten, jotta sinun pienen, jalokivin
soljitellun jalkasi ei tarvitsisi astua samaan lokaan, jota rahvas
polkee.
Sinä olet minun syntini ja autuuteni, Vera! Ensimäisen kerran
elämässä on toinen ihminen minut kokonaan vallannut.
Miten kaunis sinä olet! Minkä näköinen, en tiedä! Minusta tuntuu,
että sinulla on siniset hiukset ja vihreät silmät. Sinun jokainen
liikkeesi olisi kuvanveistäjän ikuistamisen arvoinen.
Sielustasi tiedän vielä vähemmän. Sinä olet Aasian arojen vaarallinen
ja nukkuva kissaeläin, julma ja pyhä kuin Ganges-virta. Sinusta
uhoaa jonkinlainen lempeä anarkia, maailmaasyleilevä, myötätuntoinen
melankolia, joka riisuu minulta voiman. Laki ja käskyt lakkaavat
sinun läsnäollessasi. Ei mikään pidä paikkaansa sinun suhteesi.
Sinulla on lupa kaikkeen. Olet niin kaunis!
Ehkäpä olet tullut tielleni siksi, että oppisin rakastamaan elämää
koko laajuudessaan, uskomaan kaiken pyhään yhteyteen. Ja elämä,
kaikkeus, olet sinä, Vera!