-- Ei, nyt minun täytyy ottaa päästäni kiinni. Edellisen plakaatin
ymmärsin vielä jotenkuten, mutta tämä! Voi aikoja, voi tapoja! Miksi
ei noita hulluja teljetä koppeihin? Ei järkeä, ei järjestystä missään!
-- Tuollaisen profeetan sisäkalusto voi olla hyvinkin kaunis, ja
onkin, sanoi Seipi hiljaisesti. Etkö huomaa, miten totuus ja valhe,
nerous ja kyvyttömyys, henki ja aine taistelevat tuossa kaikessa
ankaraa Jaakopin painiaan? Se on kunnioitettavaa. Ja ellei takerru
puustaimeen, voi hyvällä tahdolla tuon tökerön ja avuttoman sekavan
muodon alta aavistaa aineettoman ja suuren tulevaisuuden unelman.
Aika on utopiojen... Ne puhkeavat nykyään esiin kaikkialta.
-- Mahdottomuuksia!
-- Eiväthän ne muuten utopioja olisikaan. Mutta ne herättävät
ajatuksia, puhkaisevat mielikuvitukselle ja ihmisyydelle uusia uria.
Tiedätkö, jos minä olisin keksijä, kuten sinä, niin alkaisin jo
suunnitella keksintöjä tuota uutta valtakuntaa varten.
-- Herran kansan tasavaltaa varten!
-- Jos ei nyt aivan sitäkään varten, niin uutta rauhan aikaa varten
ainakin. Ajatteles, jos kaikki keksimiskyky ja nerous, mikä nyt menee
kielteisiin repimistarkoituksiin, käytettäisiin ihmiskunnan uudestaan
rakentamiseen, mitä saataisikaan aikaan! Sensijaan että nyt keksitään
tukehtavia kaasuja, pommeja, kaikissa elementeissä liikkuvia
hirmuhävittäjiä, keksittäisiin suuria kastelukoneita, hallan
poisjohtajia, vapautettaisiin leipäkysymys luonnon oikullisesta
mielivallasta ja ihminen leipätyön orjuudesta, keksittäisiin
varmuuslaitteet veden ja tulen vaaraa vastaan, keksittäisiin keinot,
joilla surmattaisiin sukupuuttoon kaikki taudin-idut, voitettaisiin
tuberkuloosi ja syöpä ja sukupuolitaudit, lyötäisiin vanhuuden ja
kuoleman vitsaus... Sillä rahalla, mikä nyt joka hetki ammutaan
ilmaan, voitaisiin lisäksi elättää, puettaa, kasvattaa, kouluuttaa,
jalostaa koko maanpiirin kansat, poistaa kaikki kurjuus maailmasta,
tehdä ihmiset aineellisesti turvatuiksi ja henkisesti vapaiksi...
-- Sinähän oikein innostut! ihmetteli Vaskio. Saarnaat kuin paras
pappi.
Seipi punehtui hieman.
-- Lukisit sinäkin noita _Rauhan sanomia_, joita halveksit. Niissä on
kaikkea tällaista. Ja ne ovat mielestäni oikeita asioita.
-- Oikeita, oikeita! Mikäs siinä. Mutta kovin kaukaisia.
-- Siinä lehdessä ei tosin ole päiväpolitiikkaa, mutta sensijaan
herätteitä, aina jotakin varteen otettavaa. Aivan hiljattain oli
siinä ehdotus, että kaikki maailman kansat hyväksyisivät yhden
kansainvälisen kielen.
-- Vanha juttu!
-- Mutta ei tarpeeksi korostettu. Siitä täytyy myös kerran tulla
tosi. Ajatteles, mikä voimain säästö! Kouluissa on oppiaineina
vain oma kieli ja tämä toinen kansainvälinen. Yhden vieraan kielen
ehtii oppia kuka hyvänsä ja koko maapallon ajatus, koko ihmisyyden
nerous ja omatunto on sillä hetkellä kaikkien yhteisomaisuutta.
Sillä kielitaitoisuus ei sinään vielä ole mitään kulttuuria,
niinkuin nykyään vielä ollaan taipuvaisia uskomaan, vaan vasta se
elämänsisältö, minkä kielitaitoisuus avaa ihmiselle. Se Gordionin
solmu olisi tuolla iskulla aukaistu. Kunpa vain sovittaisiin
kielestä. Millekään kansalliskielelle ei tietysti suoda tuota
mahtavaa välittäjä-asemaa ja esperantot ja idot ovat monen mielestä
teennäisyytensä puolesta vastenmielisiä, aivan kuin jonkinlaiset
epäorgaaniset, kemialliset homunculus-kokeilut...
-- Ottakaa Herran kansan tasavaltaan merkkikieli, sormipuhelu! nauroi
Vaskio.
-- Parempi sekin kuin tämä sielullisen yhteisvälineen, tämä
yhteisymmärryksen puute maailmassa.
-- Mutta onpa sinulla, poika, harrastuksia! Kuka olisi uskonut! Ei
sinun tilasi sitten vielä aivan toivoton ole. Ja minä kun jo aloin
pelätä, että olisit jonkinlaisen mystillisen, elämänkielteisen
maailmantuskan uhri...
Seipi ei vastannut. Hän jäi epämääräisesti ja näennäisesti
välinpitämättömän näköisenä tuijottamaan siihen suuntaan, jolla
tuo nuori vihreävaippainen tyttö joutui näköpiiriin. Pari kertaa
sattuivat heidän silmänsä vastakkain ja kummallakin kerralla tunsi
Seipi sisällisesti säpsähtävänsä. Niin lempeän surumielisellä ja
samalla niin uhmaisan ylpeällä ilmeellä ei häneen vielä kukaan
ihminen ollut katsonut. Ei kukaan niin omalla ja yksinäisellä
katseella.