"Matka kotiin käy,
Matka kotiin käy,
Matka kotiin käy
Siell'ei enää kuolemaa."
lauloi Willy seuraavana aamuna niin, että eteiskäytävä kajahti, ja hän
toisti säkeet niin moneen kertaan, että ne lopulta painuivat Toddyn
mieleen. Tämä kysyi:
"Willy, onko te totta?"
"Mikä niin?"
"No, te että ei kuole. Eikö pikku poikien tajvitte kuolla, kun ovat
olleet vähän alkaa enon ja tädin luona?"
"Tietysti heidän tarvitsee kuolla, mutta minä olen niin iloinen, kun
olen keksinyt tuon laulun. Alkupuoli on totta ja se on kolme kertaa
niin pitkä kuin loppupuoli, enkä minä osaa mitään muuta laulua, jossa
puhuttaisiin kotiin menosta."
"Tepä oli ikävää", valitti Toddy. "Minä luulin, että tinä puhuit totta.
Minä en kotkaan tahdo multaa tilmilleni, että en voi kattoa taivaalle."
"Älä huolehdi siitä, Toddy", sanoi Willy. "Kun sinä kuolet, niin sinun
sielusi menee suoraa päätä taivaaseen, ja sinä voit katsoa pilvien läpi
uusilla silmilläsi multaa, joka on peittävinään sinun vanhat silmäsi."
"En minä tahdo uutia tilmiä", sanoi Toddy, "minulla on nytkin tajpeekti
hyvät tilmät."
"Mutta ajatteleppas, Toddy", puheli Willy. "Taivaallisiin silmiin
ei tule pölyä, niitä ei tarvitse pestä eikä veturin savu niissä
karvastele."
"Eikö taivaatta titte tule tavua avonaititta junanikkunoitta titälle?"
kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy, "jos kaikki on niinkuin olla pitää. Ei
taivaassa ole mitään junia; mitä enkelit tekisivät junilla, kun heillä
on siivet!"
"Minä tahtoitin, että vetujeja oliti olematta, vaikka minulla
olitikin tuhannet tiivet", sanoi Toddy, "oliti niin hautka löyhytellä
tiivillään, kun menee kuuman tunnelin läpi."
"Ei taivaan tunnelit ole kuumia", selitti Willy, "kuumat tunnelit
ovat ikäviä, eikä taivaassa ole mitään ikävää. Siellä ei taida olla
ollenkaan tunneleita. Tai ehkä sentään. Voihan siellä olla aivan pieniä
tunneleita, vain niin pitkiä, että lapset voivat ajaa ulos ja sisälle."
"Mutta kuinka tiellä voi ajaa ulot ja titälle, kun ei ole vetujeita,
jotka vetäitivät vaunuja."
Willy mietti hetken ja vastasi lopuksi:
"Niin, Tod, minä luulen, että raamattu ei siitä kerro mitään, vaikka
siinä onkin niin paljon muuta. Isä sanoo, että on olemassa niin paljon
asioita, joista Jumala ei anna ihmisille tietoa, kun ne eivät heihin
kuulu, ja tämä on varmaankin juuri sellainen asia."
"Tilloin taiti olla uteampia jaamattuja", sanoi Toddy. "Minä tahtoitin
tietää monta atiaa."
"Mutta olkoon kuinka hyvänsä", sanoi Willy, "me menemme tänään kotiin,
ja se täyttää minut niin kokonaan, ettei ole tilaa pikku rippusellekaan
taivasta. Kukahan tulee meitä noutamaan ja milloin me lähdemme.
Mennäänpäs kysymään Harry enolta!"
"Mennään vain! Tepä onkin hautkaa!" huudahti Toddy. "Minä olen
miettinyt pääni puhki kuinka voitin päättä enon makuuhuoneeteen, ilman
että hän minua tojuu. Mennään pian, ettei te vain jää."
Pojat riensivät makuuhuoneen ovelle ja jyskyttivät sitä sekä käsin että
jaloin.
"Enkelien ilmestyminen", sanoi herra Burton, "ja ehdottomasti
viimeinen."
"Älä puhu siitä", sanoi rouva Burton. "Sitähän minä juuri unissani
itkin, ja lähellä on itku nytkin."
"Minua haluttaa antaa _heidän_ itkeä", sanoi talon herra
kovasydämisesti. "Pesemisellä ja hankaamisella ei maalatusta puusta voi
saada pikku kenkien jättämiä naarmuja pois."
"Antaa heidän potkia mielensä mukaan", sanoi rouva Burton. "Pesuharjan
kosketus ei tule koskaan loukkaamaan _sellaisia_ jälkiä. Voisin kulkea
ympäri täällä kotona ja suudella kaikkea, mitä he ovat koskeneet."
"Silloin saisit suudella viuluni koppaakin," sanoi herra Burton,
"siinä on aivan selvä jälki Toddyn kengännaulasta. Muistat kaiketi
syntymäpäivä-aamusi? Kirjoituspöydällä on suuri sinipunerva mustetahra,
Toddyn työtä sekin. Olisi onnellista, jos suudelmasi voisi poistaa
tahran, jota puuseppä pitää voittamattomana. Sitäpaitsi on heidän
vuoteidensa kohdalla seinässä tahroja, pojat kun ovat maanneet
poikittain vuoteissaan hieroen päitään seinäpaperiin."
"Ne saavat jäädä siihen ikiajoiksi", sanoi rouva Burton.
"Mitä? Sinun kauniiseen lempihuoneeseesiko?" kysyi herra Burton.
Rouva Burtonin kasvoilla näkyi merkkejä kiivaasta sisäisestä
taistelusta, mutta hän vastasi:
"Voihan huonekaluja siirtää. Voihan tahrojen kohdalle panna
siirtoseinän, huoneenhan voi kalustaa kuinka tahansa, mutta heidän
herttaisten leikkiensä jälkiä ei saa hävittää."
Tämä hellyyden ilmaus ei kuitenkaan tunkeutunut avaimenreiästä poikien
korviin niin, että he olisivat sen kuullessaan vaienneet. He vain
jatkoivat elämöimistä niin äänekkäästi, että rouva Burtonin itsensä
lopuksi täytyi mennä avaamaan ovi.
"Mehän täällä olemme", kuului Willyn tarpeeton selitys oven avautuessa.
"Me tahdomme tietää, milloin lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä
hakemaan ja mitä me saamme läksiäisiksi. Me emme tahtoisi kukkia, isä
ja äiti antavat meille aina kukkia, ja meillä on niitä kotona aivan
tarpeeksi."
"Hedelmäkakku oliti kaikkein pajatta", sanoi Toddy. "Te pytyy mielettä
niin kauhean kauvan aikaa. Äiti kytyi kejjan itältä, muittiko hän
hedelmäkakkua, jota tajjottiin jouva Birchin luona. Tilloin itä näytti
kovin tujullitelta ja tanoi, ettei hän voinut titä kotkaan unohtaa.
Mutta täti, etkö tinä laita jotakin ejikoiten hyvää juokaa, kun joku
lähtee tinun luotati poit. Äiti tekee aina niin, hän tanoo, että täytyy
työdä vahvatti, kun lähtee matkalle." (Matkaa Lawrencelta Burtonille oli
vajaa neljännes kilometri.)
"Kyllä saat oikein hyvän päivällisen, Toddy rakas", sanoi rouva Burton,
"niin hyvän kuin täti vain voi valmistaa."
"Ehkä oliti pajatta työdä lähtiäitaamiainen", ehdotti Toddy. "Me voimme
olla kotona jo päivälliten aikaan."
"Kyllä saat olla täällä niin kauvan, että sen ehdit syödä", vastasi
rouva Burton.
"Minä luulen, että isä on määrännyt kotona meitä varten kauhean hyvän
päivällisen", sanoi Willy, "aivan niinkuin isä raamatussa teki, ja
kuitenkin hän odotti kotiin vain yhtä poikaa. Meitä on sen sijaan
kaksi. Sitäpaitsi _hän_ oli paha poika."
"Mitähän raamatun kohtaa tuo poika nyt taas mahtanee väärinkäyttää",
kysyi rouva Burton.
"Alice täti ei tiedä, ketä sinä tarkotat, Willy, selitä tarkemmin,"
sanoi herra Burton.
"Minä tarkotan sitä poikaa, jolle hänen isänsä valmisti päivälliseksi
oikein lihavaa vasikanlihaa", sanoi Willy. "_Minä_ en vain voi käsittää
miksi se oli olevinaan niin mainio päivällinen."
"Aina vain hullumpaa!" huokasi rouva Burton.
"Kerro meille kaikki mitä siitä tiedät, poikaseni", sanoi herra Burton,
"emme oikein pääse selville mitä kertomusta sinä ajat takaa."
"Mutta ettekö te sitten lue raamattua," huudahti Willy. "Minä luulin,
että kaikki _hänet_ tietäisivät. No, oli kerran poika, joka meni isänsä
luokse ja pyysi, että isä antaisi hänelle heti kaikki, mitä hänen
osalleen oli tuleva. Niin isä tekikin. Eikö hän ollutkin kiltti? Ja
poika otti rahat ja läksi matkalle. Matkalla joutui hän kaikenlaisiin
seikkailuihin. Tommy Bryan'in äidin vierashuoneessa on seinällä taulu,
joka kuvaa näitä seikkailuja, mutta eivät ne ole ollenkaan mitään
seikkailuja minun mielestäni. Hänen ympärillään on hirveän paljon
tätejä, jotka ovat aivan kuin iso hanhiparvi. Mutta hänen täytyi
maksaa seikkailuistaan hyvin paljon rahaa, ja hänellä oli niin paljon
seikkailuja, että rahat aivan pian loppuivat. Miksi ei ihmisillä voi
olla niin paljon rahaa, kuin mitä he tahtoisivat, Harry eno?"
"Se on maailman pulmallisin kysymys", sanoi herra Burton. "Kysy jotain
helpompaa!"
"Mutta minäpät taan niin paljon jahaa kuin minä vain tahdon, kun minä
tulen itokti", sanoi Toddy.
"Ja kuinka luulet sen tapahtuvan?" kysyi herra Burton uteliaana.
"Minä tulen entin oikein kiltikti ja titte minä jukoilen, että Jumala
antaiti minulle jahaa", sanoi Toddy. "Mittähän Jumala täilyttää kaikkia
hautkoja atioita, joita Hän antaa ihmitille, kun ihmitet niitä häneltä
jukoilevat -- jahaa ja kaikenlaitta muuta!"
"Tietysti taivaassa", sanoi Willy.
"Onko Hänellä tiellä täättölaatikko ja lelukaappi?" kysyi Toddy.
"Sh h-h!" kuiskasi rouva Burton pyytävästi.
"Hänhän vain pukee sanoiksi sen, mitä aikaihmiset sisimmässään
ajattelevat, rakkaani," sanoi Herra Burton. "Jatka, Willy."
"Sitten hänen rahansa loppuivat kokonaan. Mutta hän ei voinut kirjottaa
isälleen lisää saadakseen, sillä siinä maassa ei ollut postikonttoria.
Ja hänen täytyi mennä palvelukseen, ja isäntä pani hänet hoitamaan
sikoja ja hänen täytyi syödä samaa mitä siatkin söivät. Minä en
varmasti tiedä söikö hänkin kaukalosta."
"On ikävää, ettei sinulla tuossa kohdassa ole varmoja tietoja", sanoi
herra Burton.
"Eikö hän taanutkin leikkiä hiekatta aivan niinkuin tiat?" kysyi Toddy.
"Hänen itäntä oli niin kaukana, ettei itä titä nähnyt eikä voinut tanoa
hänelle: 'Älä tee niin?'"
"Kyllä kait", vastasi Willy. "Mutta minä luulen, ettei häntä paljoa
haluttanut hiekassa leikkiä, kun hänen täytyi syödä sikojen kanssa
yhdessä. Niin, sitten, kun hän oli vähän aikaa ollut sikopaimenena, hän
yht'äkkiä muisti, että hän kotona oli aina saanut syödä kyllikseen.
Eivätkö pojat joka paikassa maailmassa ole samanlaisia, Harry eno?"
"Luultavasti, läsnäolevaa seuraa lukuunottamatta", sanoi herra Burton.
"Mutta kuinka tulit sitä juuri nyt ajatelleeksi?"
"No, kun hän tahtoi mennä kotiin, kun hän ei voinut ryöstää sioilta
niin paljon, että olisi tullut kylläiseksi, ja isä sanoo, että
nälkä ajaa kotiin pikku pojat, jotka ovat jäljettömiin kadonneet,
kun heidän äitinsä heitä etsii. Näin kävi pojan vieraassa maassa.
Isä sanoo, ettei raamattu kerro mitään siitä pyysikö hän isäntää
hankkimaan toisen sikopaimenen vai läksikö hän salaa. Monien vaivojen
ja vastusten jälkeen hän tuli aivan lähelle kotiansa. Varmaankin hän
oli hyvin häpeissään ja meni takatietä, sillä kuvassa, joka on minun
raamatunhistoriassani hänen vaatteensa ovat kauhean rikkinäiset ja
likaset. Ja kyllä kai hän odotti saavansa toria ja toivoi pääsevänsä
salaa taka-ovesta sisälle ja kenenkään huomaamatta ylös omaan
huoneeseensa."
"Voi Harry!" huudahti rouva Burton, "tämähän on suorastaan kauheaa --
suorastaan pyhän pilkkaamista!"
"Kertomuksen sovelluttaminen pyhään tarkotukseenhan tässä vain on
pyhää, rakkaani", sanoi herra Burton. "Ja voit olla vakuutettu, että
poika huomaa missä raja kulkee. Toivoisin, että jumaluusopin tohtorit
sen aina yhtä herkästi huomaisivat. Jatka, Willy!"
"Niin, hän hiipi eteenpäin ja kun hän näki jonkun tutun, piiloutui
hän puiden ja pensaiden taakse. Mutta yht'äkkiä hänen isänsä keksi
hänet. Minä luulen, että isät voivat nähdä kauvemmas kuin muut ja
että he jollakin lailla aavistavat, kun heidän poikansa tulevat, ja
näyttää siltä, kuin he vain olisivat seisoneet heitä odottamassa. Ja
sikopaimenen isä juoksi ulos ilman hattua -- niin on ainakin kuvassa --
ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja puristi häntä niin lujasti,
että hänen täytyi aivan vaikeroida, eikä -- --"
"Eikä hän kytynyt, miten hän on niin tahjannut vaatteenta." sanoi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy. "Ja sikopaimen sanoi, että hän oli
ollut paha poika ja hän luuli että hän tästedes saisi syödä keittiössä,
mutta isä ei antanut. Hän puki hänet puhtaisiin vaatteisiin ja antoi
hänelle uudet kengät ja pani sormuksen hänen sormeensa!"
"Tojmuktet eivät maittu ollenkaan hyvälle", sanoi Toddy. "Kejjan minä
nielatin tojmukten, eikä te maittunut millekään. Ja titte minun täytyi
ottaa ilkeää lääkettä ja tojmut tuli ylöt aivan tamanlaitena kuin
ennenkin."
"Eihän hän saanut sormusta siksi että hän sen söisi, sinä tuhma
poika", sanoi Willy. "Sormuksia käytetään vain sormia puristamaan ja
ne ovat merkkinä siitä, että se joka sen antaa, tahtoo aina puristaa
ja pitää kiinni siitä, jolle hän sen on antanut. Sitten he teurastivat
kokonaisen vasikan -- sikopaimen oli niin hirveästi nälissään -- ja
sitten he pitivät oikein hauskaa yhdessä. Ja kun sikopaimenen iso
veikko kuuli mitä herkkuja veljelle valmistettiin tuli hänen mielensä
pahaksi, sillä vaikka hän oli aina ollut hyvä poika, ei _hänen_
ilokseen oltu koskaan valmistettu teepitojakaan. Mutta isä sanoi:
'Älä ole pahoillasi, me olemme saaneet veljesi takaisin, ajatteleppas
sitä poikaseni!' Mutta minun käy iso veli hirveästi sääliksi. Minä
tiedän ihan miltä hänestä tuntui, sillä kun Tod on paha ja minä olen
kiltti, ottaa isä Toddyn syliinsä ja puhuu hänelle ja syleilee häntä,
ja minusta tuntuu niin ikävältä ja minä toivon, etten olisi ollut
ollenkaan kiltti."
"Ja mitä luulet pahan pojan äidin tehneen hänet nähdessään?" kysyi
herra Burton.
"Ei hän mitään tehnyt", sanoi Willy, "katsoi vain häneen niin
surullisesti, että hän päätti, ettei koskaan eläessään enää ole paha ja
senjälkeen hän asettui seisomaan äidin tuolin taakse ja katsoi kauvan
äitiä seisten siten, että äiti ei voinut häntä nähdä."
"Ja mitä luulet tämän kertomuksen tarkottavan, Willy?" kysyi rouva
Burton päättäen vihdoinkin painaa pojan mieleen edes yhden tärkeän
opetuksen.
"Se tarkottaa sitä, että hyvät isät aina voivat nähdä, milloin heidän
poikansa ovat oikein toden teolla häpeissään", sanoi Willy, "ja
ymmärtävät, että on parasta olla oikein kiltti heille, ja että isät,
jotka sitä _eivät_ voi nähdä eivätkä tee muuta kuin moittivat heitä,
eivät ansaitse sitä iloa, että heidän poikansa tulevat takaisin."
Rouva Burton hämmästyi, ja hänen miehensä nauroi partaansa tälle
itsenäiselle raamatun kertomuksen sovelluttamiselle. Rouva Burton
saavutti kuitenkin ennen pitkää tasapainonsa.
"Etkö luule, että on tarkotus sen kautta opettaa meille jotakin
Jumalasta?" hän kysyi.
"Tietysti", sanoi Willy. "Hänhän on paras kaikista isistä, eikä kukaan
osaa olla niin kiltti pahoille lapsilleen kuin Hän."
"Niin, sitä juuri tahtoo kertomus meille opettaa", sanoi rouva Burton.
"Mutta minä luulin, että kaikki tietäisivät, että Jumala on sellainen",
sanoi Willy.
"Jos kaikki sen olisivat tienneet, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kertoa
koko kertomusta", sanoi rouva Burton.
"Kyllä kait nuo juutalaiset tarvitsivat sen moneenkin kertaan kuulla",
sanoi Willy, "sillä ihmiset voivat usein olla hirveän häijyjä
lapsillensa ja luulevat että Jumalakin on hirveän häijy ihmisille."
"Ihmiset tarvitsevat vieläkin tuota kertomusta", jatkoi rouva Burton.
"He kuuntelevat sitä mielellään ja he näkevät siitä kuinka hyvä Jumala
tahtoo olla heille."
"Kuuntelevatko he sitä mieluummin kuin ovat kilttejä omille lapsilleen?
Silloin he ovat tuhmia", sanoi Willy. "Minä en tahtoisi, että minulla
olisi sellainen isä ja äiti. He sanovat, että on tärkeämpää pitää
huolta siitä mitä voi antaa, kuin siitä mitä ottaa vastaan. Eikä Harry
eno ole vielä sanonut milloin me lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä
hakemaan."
"Isä tulee teitä hakemaan heti kaupungista palattuansa", sanoi herra
Burton. "Hänellä on teille varmaankin jotain sanottavaa, ennenkuin
menette kotiin. Te ette vielä tiedä miten on käyttäydyttävä talossa,
jossa on sairas äiti ja pikku lapsi."
"Kyllä me sen tiedämme", sanoi Willy. "Meidän pitää istua aivan hiljaa
ja katsella heitä koko ajan."
"Joka toinen tahi kolmat minuutti me vain juoktemme heitä tuutelemaan",
sanoi Toddy.
"Ja taputtamaan heitä poskelle", sanoi Willy.
"Ja panemaan heille jotakin oikein hyvää suuhun, niinkuin isä ja äiti
tekevät meille, kun me olemme kipeitä", lisäsi hän vielä.
"Ja toittamaan ja laulamaan heille", sanoi Toddy.
"Ja antamaan heille lantteja", sanoi Willy.
"Ja javittamaan heille heidän täättölaatikoitanta, niin että lantit
kalitevat, niin kuin Willy teki minulle, kun minä olin niin kipeä etten
titä itte voinut tehdä", sanoi Toddy syleillen veljeänsä kiihkeästi.
"Ja siivoomaan huoneita", sanoi Willy.
"Ja tuomaan heille titälle valmiita tavileipiä, niinkuin minä kejjan
tein, kun Willy oli taijaana, että hän tai niillä vuoteella leikkiä",
sanoi Toddy.
"Ja tanssimaan heille", lisäsi Willy. "Pikku Phillie tuli siitä aina
niin iloiseksi."
"Ja naulaamaan tauluja teinille", sanoi Toddy. "Enon vinnillä me
leikkelimme niin paljon kuvia, että meillä on niitä kokonaitia tuujia
kääjöjä; ja titte tiellä on liimapullo --"
"Frank Leslien Kuvalehden sotavihko!" huudahti herra Burton. "Kuinka
ovat he voineet sen löytää? Kuinka harmillista!"
"-- tiellä kotona itän huoneetta", jatkoi Toddy, "ja äidin huone on
vaaleanpunainen, aivan kuin maalikijjani lehdet, ja kuvat ovat niin
kauniit vaaleanpunatella pohjalla."
"Ja tuo on lasten käsitys siitä, mitä on olla kiltti ja hyödyllinen!"
huudahti rouva Burton. Sillävälin olivat pojat unohtaneet koko
ympäristönsä riidellessään löytämänsä partaveitsen hiomahihnan
omistusoikeudesta.
"Niin", huokasi herra Burton, "eivätkä he hyvistä aikeistaan huolimatta
ole täydellisyyttä likempänä kuin täysikasvaneet ihmiset monine hyvine
lastenkasvatusperiaatteineen ja maailmanparannuspuuhineen."
"Harry!" huudahti rouva Burton loukkaantuneena.
"Ei mitään henkilökohtaisia viittauksia, rakkaani!" sanoi herra Burton
nopeasti. "En tarkoittanut mitään sellaista. Sekä aikuiset että lapset
tarkottavat hyvää. Erotus on vain siinä, että aikaihmiset eivät voi
käsittää, miks'ei heidän ajatuksillensa ja aikeillensa anneta arvoa,
kun sitävastoin vanhemmat ja opettajat mielellään leimaavat lasten
epäonnistuneet tuumat suureksi synniksi. Moniko lapsi voisi teossa
toteuttaa Willyn ja Toddyn herttaiset hyväätarkottavat aikeet ilman
että he siitä saisivat selkäsaunan ja toria? Kuinka paljon onkaan
olemassa lapsia, joissa kovalla kohtelulla on tukahdutettu paljon
hyväsydämisyyttä, paljon hyviä taipumuksia ja paljon tosi kuntoa ja
annettu heidän alimpien vaistojensa rehottaa rauhassa vain siksi, että
ne aikaisemman lapsuuden aikana eivät ole niin helposti havaittavissa."
"Kuinka sinä nyt saarnaat, Harry, kuinka _kauheasti_ sinä nyt
saarnaat!" huudahti rouva Burton.
"Kuinka niin?" kysyi herra Burton loukkaantuneena kuten useasti
henkilöt, jotka elävät ajastaan edellä ja joita aikalaiset eivät
senvuoksi kykene ymmärtämään.
"Väittäessäsi, että lapsille on tehty niin paljon vääryyttä", sanoi
rouva Burton.
"Tietysti on pahasta puhuminen vaarallisempaa kuin se, että paha
todella on olemassa", sanoi herra Burton ivallisesti.
"Älä, rakkaani, puhu noin jyrkästi", sanoi rouva Burton, "sitä en ole
suinkaan tarkottanut."
Herra Burton puolustautui, ja ennen pitkää vallitsi rauha ja sopu hänen
ja hänen vaimonsa välillä. Vaistomaisesti he kääntyivät katsomaan
keskustelunsa aihetta, poikia. Nämä olivat kuitenkin tällä välin
jäljettömiin hävinneet.
"Nyt on heidän hätäkellonsa -- aamiaiskello -- varmaankin soinut",
sanoi herra Burton. "Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Lähtekäämme
alakertaan katsomaan kuinka pitkälle pojat viidessä minuutissa jo ovat
ehtineet."
Ruokasalissa ei poikia ollut, ja sisäkkö lähetettiin heitä etsimään.
Ateriaan käytiin käsiksi, vihdoin se lopetettiinkin, mutta poikia ei
vain kuulunut.
"Voit pyytää keittäjätärtä valmistamaan heille jotain lisää", ehdotti
herra Burton noustessaan pöydästä. "Pikku poikien ruokahalu kasvaa
suunnattomasti korkoa korolle sitä mukaa kuin aikaa kuluu tavallisesta
ruoka-ajasta."
Rouva Burton noudatti miehensä kehotusta. Niin kului häneltä runsas
tunti talousaskareissa. Kun pojat eivät silloinkaan vielä olleet
palanneet, läksi hän ulos heitä etsimään.
Otaksuen, etteivät pojat olleet malttaneet mieltänsä, vaan menneet
suoraan kotiinsa läksi hän kälynsä luo ja kysyi uskolliselta Mikeltä
poikia.
"Eikös paha!" vastasi Mike. "Kyllä siinä silmät menevät kieroiksi kun
heitä etsii. Ei heitä täällä ole."
"Pelkään, että he ovat jonnekin eksyneet!" huudahti rouva Burton.
Mike rähähti äänekkääseen nauruun ja koettaen tukahduttaa
ilonpurkaustaan ähkimällä ja nieleskelemällä hän sai sanotuksi:
"Anteeksi rouva, mutta en sille mitään mahtanut -- niin totta kuin
pyhä äiti on taivaassa, minä en sille mitään mahtanut -- ettäkö pojat
eksyisivät. Voikos henki tai lintu hävitä? Joka paikasta, missä ovat
ennen olleet, he kyllä löytävät kotiin, ja jos he ovat jossakin, missä
eivät ennen ole olleet, he ovat olevinaan niinkuin ennen olisivat
siellä olleet ja tulevat oikopäätä kotiin. Olkaa aivan surutta
päivällisiin asti ja saattepas nähdä, että siihen mennessä kaikki
selviää. Eksyneet!"
Mike purskahti taas leveään nauruun ja hävisi talliin sitä
peittääkseen. Rouva Burton palasi rauhottuneena kotiinsa.
Aika kului. Tuli aamiaispäivällisen aika, mutta poikien paikat
pöydässä pysyivät yhä tyhjinä. Tuska valtasi jälleen rouva Burtonin ja
hän kiiruhti taas Miken turviin ja rukoili että tämä läksisi poikia
etsimään. Parin ikävännäköisen kulkurin näkeminen tiellä johdatti
Charley Rossin rouva Burtonin mieleen ja nosti epätoivon kyyneleitä
hänen silmiinsä. Ja kun tyynistä tyynin Mike kuuli, etteivät lapset
olleet syöneet mitään koko päivänä, hätääntyi hänkin ja hyppäsi
tulisella kiireellä hevosen selkään.
"Minne nyt ensiksi lähdet, Mike?" kysyi rouva Burton.
"Perhanaakos minä tiedän", huusi Mike vastaan, "mutta minä löydän
heidät varmasti, kaikki taivaan pyhät minua siihen auttakoot!"
Mike lähti täyttä neliä ratsastamaan, ja rouva Burton palasi viipymättä
kotiin peljäten, että hälinä voisi kuulua sairaan huoneeseen. Hän
lähetti keittäjättären kulkemaan toista tietä, sisäkön toista; itse
kääntyi hän kolmannelle. Sillävälin Mike tarkasti makeiskaupan, koulun,
kaikki sillat ja erinäisiä muita poikien lempipaikkoja.
Rouva Burton astui rosoiselle, sankkaa metsää kasvavalle kalliolle
johtavaa tietä. (Kalliota sanottiin kohteliaisuudesta vuoreksi). Hän
pysähtyi usein huhuilemaan ja kuuntelemaan sekä poikkesi lukemattomia
kertoja tieltä tarkastelemaan erinäisiä epäselvästi näkyviä esineitä --
pensaita ja kantoja -- toivoen jo tavanneensa etsimänsä pojat. Täten
hän viipyi vähintään kaksi tuntia matkalla, johon tavallisissa oloissa
tarvittiin vain tunti. Yht'äkkiä hän näki edessään tiellä tutun olennon
vetämässä perässään suurta vihreää oksaa.
"Willy!" hän huudahti juosten poikaa vastaan. Pikku olento kääntyi,
ja rouva Burton kauhistui nähdessään surkeannäköiset kasvot, joiden
kalpeutta vastaan tuijottavat silmät, punaiset, pullistuneet sieramet
ja pöhöttyneet huulet olivat kerrassaan kauhistuttavat. Ja oksan
päällä, itseään suonenvedontapaisesti toisella kädellään latvapuolesta
kiinni pidellen, toisella jotakin vihreää ja rypistynyttä rutistaen
makasi Toddy kiireestä kantapäähän paksun pölyn peittämänä.
"Oh! Mitä on tapahtunut?" huudahti rouva Burton.
Toddy katsahti ylös ja alkoi selittää.
"Minä olen haavottunut totamiet ja minua viedään tellaiteen paikkaan,
jotta minua ei voida ampua, aivan niinkuin todattakin tehdään."
Mutta Willy vaipui itkien maahan.
"Mikä teidän on,?" kysyi rouva Burton polvistuen ja ottaen Toddyn
syliinsä. Toddy vain murahti vastaan:
"Oh!"
"Rakkahin Willy!" huudahti rouva Burton laskien Toddyn maahan ja
kiiruhtaen Willyn luokse, "mitä on tapahtunut? Kerro pian!"
Willy avasi suunsa ja silmänsä vastahakoisesti ja vastasi hyvin
heikolla äänellä:
"Odota, kunnes tulen henkiin, sitten kyllä kerron sinulle. Nyt ei minun
sisässäni ole montaakaan sanaa -- ne ovat kaikki karanneet, minä olen
niin väsynyt, ja oh --"
Willy ummisti taas silmänsä. Rouva Burton nosti hänet hellävaroen
syliinsä, istuutui isolle kivelle, tuuditti häntä edestakaisin ja itki.
Sillävälin oli Toddy käännähtänyt vatsalleen ja katseli nyt ilmeisellä
tyytyväisyydellä edessään olevaa näkyä. Sitten hän sanoi:
"Täti, minutta on niin kovin hautkaa olla haavottunut totamiet!"
Vähitellen Willy tointui. Hän kiersi kätensä tädin kaulaan ja sanoi:
"Kuinka hirveää se oli, täti!"
"Kerrohan nyt kaikki, poikaseni", sanoi rouva Burton, "koskapa näyt
olevan noin virkeä. Missä olette olleet koko päivän? Täti on ollut niin
kovin huolissaan tähtenne."
"Niin, näetkös", sanoi Willy. "Me tahdoimme tehdä sinulle jotain oikein
hauskaa ennenkuin me lähdemme kotiin, sillä sinä olet ollut meille niin
kiltti. Kun me siitä Toddyn kanssa puhuimme, emme keksineet mitään
ikävää, mitä sinä olisit meille tehnyt, vaikka varmaan sinä joskus
sitäkin olet tehnyt. Mutta me emme ainakaan sillä kerralla muistaneet
yhtään ainoaa ikävää kertaa."
"Muuta kuin että tinä niin kauhean utein tanot: 'Ei taa!'" huomautti
Toddy.
"Niin!" sanoi Willy. "Tod muisti _tuon_ kyllä, mutta me ajattelimme,
ettei sinun sitä enää ehkä tarvitse meille sanoa. Eikä meistä voinut
mikään olla sen hauskempaa, kuin antaa sinulle _villejä_ kukkia,
jokainenhan voi saada _kesyjä_ kukkia. Ja me arvelimme, että me
ehtisimme hakea ne ennen aamiaista, jos me pitäisimme oikein kiirettä.
Ja niin me tulimme suoraan vuoren juurelle, mutta ei siellä ollut
mitään kukkia -- ne eivät varmaankaan olleet vielä hereillä, tai ne
olivat menneet nukkumaan. Sitten me emme tienneet mitä tehdä."
"Muuta kuin tuoda tinulle jälttää", sanoi Toddy.
"Niin", sanoi Willy. "Mutta jälttä on vain syötäväksi eikä
katseltavaksi, ja me tahdoimme antaa sinulle jotakin, jota
katsellessasi sinä ainakin muutaman päivän meitä muistaisit."
"Ja aivan äkkiä minä tanoin: 'Tananjalkoja!'" sanoi Toddy.
"Niin, Tod sanoi sen ensiksi, mutta minä _ajattelin_ sitä aivan samassa
hetkessä. Näetkö täti kuinka kauniit ne ovat tuolla kallion kolossa",
sanoi Willy.
Rouva Burton katsahti osotettuun suuntaan ja kauhistui. Särmikäs
kallionkieleke kohosi sata jalkaa hänen päänsä yli korkeuteen, ja
jokaisessa halkeamassa varjostivat erinomaisen kauniit sananjalat
rauhallisilla lehtikimpuillaan kallion kylmää harmautta.
"Ei se ollut tämä paikka", sanoi Willy. "Se oli vähän ylempänä, tuolla
toisella puolella, missä kallioseinät eivät ole niin jyrkät, mutta
kuitenkin hyvin vaivalloiset kiivetä. Me menimme tästä ensiksi ylös."
"Oi teitä kauheita lapsia!" huudatti rouva Burton painaen Willyä
kiihkeästi rintaansa vastaan. "Kaksi pienokaista kiipeämässä ylös
tällaisesta pahasta kohdasta! Kun näen enon tuosta kiipeävän, tunnen jo
itseni onnettomaksi."
"Kun me kiipeämme vuojia, emme ole pienokaitia vaan _miehiä_", vakuutti
Toddy.
"Niin", jatkoi Willy, "me löysimme niin paljon sananjalkoja, ja
tuupimme toinen toisiamme aina kun näimme korkeammalla kauniimpia.
Miksi korkealla olevat asiat aina tuntuvat niin kovin kauniilta, täti?"
"Minä tiedän!" sanoi Toddy.
"No, annappas meidänkin kuulla", pyysi rouva Burton.
"Tikti että ne ovat lähempänä taivatta", sanoi Toddy. "Kejjo eteenpäin,
minuttakin on niin hautka kuunnella!"
"Lopuksi me tulimme tasaiselle paikalle, josta ylöspäin taas oli aivan
jyrkkää. Ja siellä ylhäällä oli niin hirveän kauniita sananjalkoja",
jatkoi Willy.
"Ja _minä_ lähdin edeltä kapuamaan", sanoi Toddy.
"Niin sinä läksitkin, rakas pikku ressu", sanoi Willy tuota pikaa
veljeään suudellen. "Minä sanoin kyllä, etten uskonut toisten
sananjalkojen olevan toisia kauniimpia, mutta hän sanoi vain: 'Jumala
laittaa kyllä tätiä varten muutamia kauniimpia', ja hän mennä vilisti
ylös kuin hämähäkki."
"Ja minä päätin entikti ylöt", sanoi Toddy.
"Totta kait sinä pääsit", sanoi Willy. "Enhän minä yrittänytkään
mukaan. Sitten Tod rupesi kiskomaan sananjalkaa maasta selin minuun
ja sitten minä vain näin kuinka hän makasi kyljellään ilmassa tyhjää
allaan. Sitten hän huusi."
"Niin kuin minä putotin tuojaan kivikataan", selitti Toddy. "Mutta
minä en hukannut tananjalkoja, tättä ne ovat", lisäsi hän ojentaen
tätiä kohden jotakin lakastunutta ja kokoonpuristettua, joka ilmeisesti
kerran oli ollut sananjalka. Nähdessään tämän pani täti Willyn kivelle
ja riensi Toddyn luo, piilotti kuihtuneen sananjalan povelleen ja
suuteli kiihkeästi lahjan antajaa.
"Pidä minua vielä vähän aikaa sylissä", sanoi Willy. "En minä vielä ole
aivan terve."
"Mitä _sinä_ sitten teit?" kysyi rouva Burton nostaen Willyn taas
syliinsä.
"Kun Tod yhä vain huusi eikä voinut kävellä niin minä autoin hänet
tielle ja kun hän ei sittenkään vielä voinut kävellä --", Rouva Burton
meni jälleen Toddyn luo ja tunnusteli ja tutki hänen sääriänsä, mutta
ei voinut löytää yhtään katkennutta luuta.
"Kipu on tääjen alapäättä ja jalan yläpäättä", sanoi Toddy, joka oli
nyrjäyttänyt jalkansa.
"Ja hän huusi vain: 'I-tää, ja äi-tii' niin hirveän surullisella
äänellä", jatkoi Willy. "Ja se oli minusta niin kauheaa. Ja minä
katsoin tietä ylös, mutta siellä ei näkynyt ketään, sitten tietä
alas, mutta ei sielläkään näkynyt ketään ja sitten minä kurkistin
vuorenjyrkännettä alas, ja kun minä en sielläkään nähnyt ketään, olin
minä aivan neuvoton. Enhän minä voinut mennä kotiin sanaa viemään,
kun pikku sairas veikko olisi jäänyt yksin. Sitten minulle muistui
mieleen isän kertomus siitä kuinka hän joskus oli nähnyt haavoittuneita
sotamiehiä kuljetettavan, kun ei ollut vaunuja. Minä rupesin kiskomaan
puusta oksaa, jolla sitten voisin Toddya kuljettaa."
"Et suinkaan tahdo väittää, että olet saanut aivan yksin irti tuon ison
oksan, Willy?" huudahti rouva Burton.
"En -- en tahdokaan", sanoi Willy viivytellen. "Koetin kiskoa
useammasta puusta, mutta oksat eivät vain tahtoneet irtaantua. Sitten
minä muistin jotakin ja lankesin polvilleni aivan puun juurelle ja
kerroin Jumalalle kaikki ja sanoin Hänelle, etten minä uskonut, että
Hän antaisi pikku sairaan Tod raukan maata siinä koko päivää ja pyysin
Häntä auttamaan minua, että saisin oksan katkeamaan, niin että sillä
sitten voisin kuljettaa Toddyn kotiin. Ja kun minä sitten nousin ylös,
oli minulla voimia kuin neljälläkymmenellätuhannella hevosella. Minusta
tuntui aivan kuin olisin nyt tullut ilman Jumalankin apua toimeen. Ja
kun minä sitten vain kerran riuhtasin oksasta, antoi se myöten. Sitten
minä panin Toddyn oksalle makaamaan ja vedin häntä. Mutta kyllä se oli
raskasta!"
"Hautkaahan te vain oli", sanoi Toddy, "paitti tilloin, kun tiellä oli
kivi, joka juuji tattui kipeään paikkaan!"
"Minä vedin tien pehmeimmällä kohdalla", sanoi Willy, "aina kun
vain voin, mutta väliin ei koko tiellä ollut pehmeää paikkaa. Ja
joku jyskytti minun sisässäni niin kauheasti -- kai se oli se pieni
sydän-veturi. En voinut levähtämättä kävellä kuin kymmenen askelta. Ja
sitten Tod lopetti itkemästä ja sanoi, että hänen oli nälkä ja silloin
minun heti muistui mieleen, että minäkin olin nälissäni."
"Mutta tananjalkoja me emme hukanneet", sanoi Toddy.
Rouva Burton otti aarteen poveltansa ja suuteli sitä.
"Pidätkö sinä siitä oikein paljon, täti, pidätkö? Silloin ei ole mitään
hätää. Silloin emme me, Tod ja minä, ollenkaan välitä kivusta ja
vaivoista, emmehän Tod?" sanoi Willy.
"Emme toki", sanoi Toddy, "kun taa leikkiä haavottunutta totamiettä ja
kotona tamalla kejtaa taa päivällittä ja aamiaitta."
"Kotiin pääsette kumpikin vaivatta", sanoi rouva Burton. "Istukaa ja
odottakaa vain kaikessa rauhassa, minä lähetän hevosen teitä hakemaan."
"Voi, kuinka hauskaa, eikö olekin hauskaa, Tod. Onko hauskaa, että
satutit itsesi? Mutta onko sinulla pähkinöitä taskussasi, täti?" uteli
Willy.
"Kuinka minulla niitä olisi!" sanoi rouva Burton hetkeksi
kärsivällisyytensä kadottaen.
"Niin, minä vain luulin, että sinulla olisi. Isällä on aina mukana
pähkinöitä, lähtiessään meitä etsimään, kun olemme viipyneet hyvin
kauvan aikaa kotoa poissa", sanoi Willy.
Äkkiä kuului alhaalta tieltä kavioiden kapsetta.
"Luultavasti se on Mike", sanoi rouva Burton. "Hän läksi ratsain teitä
hakemaan."
"Luultavasti se on isä", sanoi Willy. "Isä tulee aina silloin, kun me
häntä eniten tarvitsemme."
"Ja hänellä on varmaankin pähkinöitä muattaan", huomautti Toddy.
Kavioiden kapse lähestyi, mutta hidastuvassa tahdissa, ja lopuksi
tienkäänteestä ilmestyi kuin ilmestyikin Tom Lawrence ratsain, vanha
eväsreppu ja leili olan yli heitettyinä.
"Isä!" huusivat pojat, "eläköön!" Tom Lawrence heilutti lakkiaan, ja
Toddy huudahti: "Hänellä on pähkinöitä, kotka laukku on mukana!" Isä
pidätti hevosensa ja hyppäsi alas satulasta.
Willy karkasi hänen syliinsä ja Toddy huusi:
"Itä, eikö olekin pitkä aika tiitä kuin viimekti näit haavoittuneen
totamiehen?"
Sitten Toddy pantiin satulaan ja Willy hänen taakseen, ja kun eväsreppu
avattiin, löytyi sieltä voileipiä, ja pojat koettivat juoda lekkeristä,
mutta kaatoivat suuren osan vedestä päälleen. Tom talutti varovasti
hevosta ja toisella puolen astui rouva Burton kädellään kannattaen
Toddyn nyrjähtynyttä jalkaa, ettei se pääsisi satulaan koskemaan.
Hän ei väistynyt tuumakaan keskitien paksusta pölystä, vaikka heitä
vastaan tiellä tulikin useita hänen hienoimpia tuttujaan. Ja aivan
kuten varttuneempienkin usein käy, nuo pikku sankarit unohtivat äkkiä,
että olivat olleet sankarillisia, ja he rupattelivat vallattomasti
kuten iloiset lapset ainakin. Seurue kulki kiertotietä, jottei kukaan
heitä näkisi ja rientäisi kertomaan rouva Lawrencelle, että jotakin
oli tapahtunut. Poikia varoitettiin vakavasti, etteivät äidille mitään
kertoisi, ennenkuin isä oli ehtinyt häntä siihen valmistaa. Isä kantoi
sitten molemmat pojat äitiä suutelemaan; ja kun he olivat riisuutuneet
ja pujahtaneet vuoteisiinsa, toi hoitajatar pikku siskon poikien
huoneeseen ja pani hänet hetkeksi poikien väliin makaamaan näiden
suureksi iloksi, eikä iltatoimituksista tahtonut tulla loppua, kun
poikain samalla kertaa piti näytellä sekä vanhempain että lasten osaa.
Willy lankesi sitten polvilleen ja rukoili:
"Rakas Jumala, me olemme hirveän iloisia siitä, että taas olemme
kotona, sillä ei kukaan voi olla meille niin kiltti kuin isä ja äiti
ovat, etkä voi käsittää kuinka iloinen minä olen, kun sain voimia
kiskoa oksan puusta irti; ja siunaa rakasta Alice tätiä siitä, että
hän löysi meidät ja siunaa Mikeä siitä, että hän etsi meitä ja oli
pahoillaan, kun ei meitä löytänyt ja suo, että kaikkien pikku poikien
isät ovat juuri sellaiset kuin _meidän_ isämme on, että he tulevat
heidän luokseen aina kun he häntä tarvitsevat, aivan niinkuin -- Sinä.
Amen!"
Toddy ummisti silmänsä ja sanoi:
"Jakat Jumala, älä vain unohda, että minä kejkitin entikti ylöt
vuojelle. Amen!"