Pari viikkoa myöhemmin oli pieni perheseura koolla Lawrencien kodissa.
Mitään varsinaisia kutsuja ei oltu haluttu järjestää täksi päiväksi,
jolloin rouva Lawrence kuukauden päiviin ensimmäistä kertaa saapui
päivällispöytään. Burtonit olivat kutsutut kaikessa hiljaisuudessa
tätä merkkitapausta viettämään ja iloitsivat siitä suuresti. Pojat,
joille päivän kunniaksi oli annettu lupa istua pöydässä, rupattelivat
niin äänekkäästi, ettei kukaan muu tahtonut saada ääntänsä kuuluville.
Loppujen lopuksi he eivät millään keinoin enää voineet pitkittää
makuullemenovalmistuksia; he olivat suudelleetkin vanhempiansa
ja vieraita jo kolmasti: ensimmäisen kerran tavalliseen tapaan
jäähyväisiksi, toisen kerran varmuuden vuoksi ja kolmannen kerran
ollakseen vakuutettuja siitä, ettei kukaan ollut unohtunut. Ylhäältä
kuuluvat poikain pyynnöt ja kysymykset keskeyttivät tuon tuostakin
alhaalla olevien keskustelun, mutta kun Lawrence henkilökohtaisesti
meni yläkertaan vastatakseen viimeiseen kysymykseen, tapasi hän pojat
sikeässä unessa. Senjälkeen molemmat perheet voivat rauhassa antautua
tuohon välittömään, herttaiseen seurusteluun, joka on tavallista
läheisten, kauvan erossa olleiden ystävien kesken. He puhelivat
paljosta, mitä maailmassa oli tapahtunut, paljosta, mitä ei ollut
tapahtunut vaikka olisi pitänyt, -- tähän seikkaan olivat syynä
henkilöt, jotka ajattelivat asioista toisin kuin he itse; he lauloivat,
soittivat, lueskelivat ääneen, puhelivat taiteesta ja vanhoista
tauluista, kunnes rouva Lawrence muutti keskusteluaiheen luvaten
korvata Burtonien tuolin, jonka lapset Terryn avustuksella olivat
rikkoneet.
"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi rouva Burton, "pidä vain silmällä,
etteivät nuo rakkaat pikku velikullat pääse tekemään tuollaisia
kepposia sellaiselle, joka ei satu heistä niin pitämään kuin minä.
Annan heille sydämestäni anteeksi."
"Et suinkaan voi kuvitellakaan, että he saattoivat edeltäkäsin laskea,
mitä seurauksia tulisi, jos he sitoisivat Terryn tuolin jalkaan
kiinni?" kysyi rouva Lawrence.
"Luonnollisesti en!" huudahti rouva Burton, "mutta joka tapauksessa he
sitoivat Terryn tuoliin. Mitä olisikaan mahdettu ajatella, jos se olisi
tapahtunut jossakin muualla, jonkun luona, joka ei olisi ollut poikiin
niin kiintynyt!"
"Hän tarkottaa, että vieraat ihmiset olisivat voineet uskoa sinun
poikiesi olevan pikku lurjuksia, Nell", sanoi herra Burton sisarelleen.
"Vieraat ihmiset eivät voi tuntea toisten ihmisten lapsia", sanoi
rouva Lawrence arvokkaasti, "eikä heidän pitäisi senvuoksi lainkaan
sekaantua näiden puuhiin, vielä vähemmän lausua näistä arvostelujaan.
Ei kukaan arvostele lapsia sen mukaan mitä he ovat, vaan sen mukaan,
miten paljon heistä on häiriötä. Muutamia verettömiä nukkeja -- he
ovat melkein tylsämielisiä, pikku raukat -- pidetään lapsuudessaan
aivan esikuvaksi kelpaavina vain siksi, etteivät koskaan tee mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Mitä huolivat ihmiset niistä hyvistä ja
suloisista asioista, jotka noilta avuttomilta, melkein sieluttomilta
pikku olennoilta jäävät tekemättä?"
"Mutta tuon mielenpurkauksen sinä olet itse aiheuttanut, Alice rouva",
sanoi herra Burton vaimollensa. "Parempi on kohdata naaraskarhu, jolta
pennut on ryöstetty kuin äiti, jonka lapsista on lausunut arvostelujaan
joku muu kuin hän itse."
"_Minä_ siihen syypää!" huudahti rouva Burton. "Tahdotaanko selittää
minun harmiton huomautukseni hyökkäykseksi, joka loukkaa _jokaista_
naista. Sinä olet sitäpaitsi käyttänyt väärin raamattua vain
esittääksesi asian pahempana kuin mitä se itse asiassa on. Ellen
erehdy, niin sananlasku naaraskarhusta ja sen pennuista sisältää
jotain hullusta ja hänen hulluudestaan. Tahdotko tehdä näin loukkaavia
salaviittauksia sisarestasi ja hänen lemmikeistään?"
Mutta mitkään pilapuheet eivät voineet saada rouva Lawrencea
karkottamaan mielestään ajatusta, että hänen kälynsä silotettuun
lausuntoon oli kätketty joku huomautus ja siksi hän jatkoi:
"Olen hirveän pahoillani, kun minun täytyi lähettää heidät teille,
mutta en keksinyt muutakaan keinoa. Toivon, että Tom olisi voinut olla
kotona koko ajan pitämässä heistä huolta ja toivon, että kun kerran
kuolemme he pian seuraavat meitä -- ei mikään ole niin hirveätä kuin
ajatella, että joku toinen lakkaamatta käsittää väärin eloonjääneitä
pienokaisia ja saa heidän rakkaat vilpittömät sydämensä paatuneiksi
ja koviksi juuri kun heitä pitäisi kohdella mitä kärsivällisimmin ja
hellimmin."
"No mutta Helena!" huudahti rouva Lawrence kääntäen tuolinsa niin,
että voi tarttua rouva Lawrencea käteen. "Voisin vaikka kuolla lasten
puolesta, jos se heitä hyödyttäisi!"
"Uskon sinua, rakas ystävä", sanoi rouva Lawrence jälleen rauhottuen
ja vähän häveten äskeistä kiihtymystään, "mutta sinä et sitä täysin
ymmärrä -- kerran sen vielä ymmärrät. Lapset tuottavat minulle ennemmän
vaivaa kuin kenellekään muulle. Mutta se ei ole heidän vikansa, minä
tiedän sen ja voin sen kestää. Olen varma, ettei kukaan muu voi sitä
tehdä. Kuinka halveksinkaan ihmisiä, jotka loukkaantuvat harmittomista
kepposista."
"Miten on sitten yleensä meneteltävä lasten suhteen?" kysyi rouva
Burton.
"Heidät on pidettävä kotona", sanoi rouva Lawrence, "pidettävä isän ja
äidin silmäin alla siksi kunnes ovat tarpeeksi kehittyneitä pitääkseen
huolta itsestään. Tätä aikaa ei pidä antaa vanhempain kärsimättömyyden
määrätä, enempää kuin niidenkään, joiden on lapsista huolta pidettävä."
"Älä säikähdä, Alice", sanoi Tom. "Helenalla oli jo näitä mielipiteitä
ennenkuin hänellä oli omia poikia puolustettavana -- ne ovat
yleispäteviä."
"Ne eivät ole ainakaan muodostuneet lasteni onnellisista kokemuksista
maailman parhaimman sedän ja tädin luona", sanoi rouva Lawrence
hyväillen kälynsä kättä.
"Kuulisitpa vain poikien ylistävän teitä molempia niin et voisi
vastustaa, vaan rupeaisit kuvittelemaan olevasi luotu lastenkodin
johtajaksi."
"Taivas valjetkoon!" huudahti rouva Burton, ja tästä oli välittömänä
seurauksena, että rouva Lawrence yritti vetää kätensä pois. "Täällä on
vain kaksi lasta talossa --"
"Kolme", oikaisi rouva Lawrence heti.
"Oi suo anteeksi, mitä sanoinkaan!" huudahti rouva Burton. "Niin,
täällä on vain kolme lasta talossa, ja niistä ei vielä lastenkotia
muodosteta. Sitäpaitsi tunnen etten kykene hoitamaan ainoatakaan lasta
jos en tunne häntä hyvin ja sydämestäni häntä rakasta."
"Onko mahdollista, että niin lyhyessä ajassa voi noin paljon oppia?"
huudahti Tom Lawrence. "Harry veikko, salli minun sinua onnitella!"
"Senkö johdosta, että hän on niin hyvin onnistunut minua
kasvattaessaan?" kysyi rouva Burton suuttumusta teeskennellen.
"Sen johdosta, että hän on niin viisaasti vaimon itselleen valinnut --
tahi, että hän löysi armon siellä, missä avioliitot määrätään", sanoi
Tom.
"Ei Harry minua ensinkään valinnut", sanoi rouva Burton. "Wiliy teki
sen hänen puolestaan; kait se sitten oli taivaassa säädetty. Mutta
saanko kysyä, mitä laatua äkkiä saavuttamani kokemukset ovat? Olisin
iloinen huomatessani, että voisin ajatella tuota poikien kanssa
elämääni aikaa muutoinkin kuin syvästi nöyryytettynä. Samana hetkenä,
kun he saapuivat, astuin minä alas 'Nöyryytyksen Laaksoon', ja siitä
lähtien olen sieltä tuskin hetkeksikään päässyt pois."
"Ellen pelkäisi itseäni epäiltävän siitä, että haluan paiskata
ihmisille siveysohjeita vasten kasvoja, tahtoisin väittää, että tuo
samainen 'Nöyryytyksen Laaksossa' vaeltaminen on kehittävää", vastasi
Tom. "Mutta moralisoiminen sikseen -- sinä olet tehnyt huomion, ettei
lapsia voi hoitaa heitä ensin rakastamatta, ja että rakastavinkin sydän
saa tottua kantamaan suruja erehdysten ja laiminlyöntien vuoksi."
"Puhumattakaan siitä, että tuo sama seikka saa isän hiukset
harvenemaan", sanoi herra Burton.
"Sellaista en ota lukuun, ennenkuin olen saavuttanut
kuudennenkymmenennen ikävuoteni", sanoi Tom.
"Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on ehdottomasti
välttämätöntä", sanoi rouva Burton, "mutta tunnustan, etten voi
käsittää miksi rakkaus vaatii, että minua poljetaan ja mairitellaan ja
että minulta riistetään kaikki arvovalta omassa kodissani, että minut
saadaan suostumaan kaikkeen, todellakin --."
"Siihenkin olet tehnyt itsesi syypääksi", kuiskasi herra Burton
vaimollensa. Helena Lawrencen posket alkoivat hehkua, ja tämä äitien
esikuva vastasi:
"Kadottaako kaikkien meidän Isämme arvovaltansa salliessaan meidän
kulkea omia lapsellisia teitämme, kun emme ymmärrä parempaa. Jokaista
myönnytystä seuraa kehittyminen lasten puolella, jos nämä ovat
rehellisiä; elleivät he sitä ole niin tuntuu minusta, ettei myönnytystä
ole tehtykään. Mutta minun lapseni ovat rehellisiä."
Rouva Burtonin huulet avautuivat ja sen nähdessään hänen miehensä
kuiskasi:
"Et saa!"
Oli hetken, parin hiljaisuus ja sitten rouva Burton kysyi:
"Mutta kuinka voi tietää, milloin lapset hallitsevat meitä? Et voi
saada noita pikku veitikoita ymmärtämään lakeja, joiden mukaan
täysikasvaneet ihmiset toimivat."
"Onko sitten maailman kauhein asia, jos lapset hallitsevat meitä?"
kysyi Tom. "Emmekö me sitten koskaan hallitse _heitä_. Emmekö me
koskaan anna heille vääriä vastauksia, omavaltaisia määräyksiä, tylyjä
kieltoja vain säästääksemme itseltämme vähän ylimääräistä työtä tai
ajatuksia?"
"Ei Tom!" huudahti rouva Burton. "Vakuutan etten ole väittänyt mitään
sellaista."
"Miksi on omatuntosi sitten niin herkkä?" kuiskasi hänen miehensä.
"Jos ryhdyt puolustelemaan itseäsi heti, kun Tom on lausunut jonkun
arvostelun, niin hän alkaa epäillä sinun olleen hirvittävän julma hänen
pojilleen."
"En suinkaan!" nauroi Tom.
"Olethan _sinäkin_ ollut Alicen kasvatettavana jo puoli vuotta, ja
kuitenkin olet vielä hengissä", sanoi Helena.
"Mutta vakavasti puhuen, Tom. Ethän tahtone todistaa minulle, ettei
lapsia saa opettaa tottelemaan ja ettei heitä saa estää tekemästä
sellaista, mikä ei heidän vanhempiaan miellytä?" kysyi rouva Burton.
"Tietysti heidän pitää oppia tottelemaan", sanoi Tom. "Mutta minusta
olisi parempi, etteivät sitä oppisi, jos, kuten valitettavasti usein on
laita, se tapahtuu enemmän vanhempien kuin heidän itsensä vuoksi."
"Minun: täytyi aina totella", sanoi rouva Burton tuolla usein
tavattavalla vaikka aina itsetiedottomalla tavalla, joka edellyttää,
että omien mieskohtaisten kokemusten esittäminen on vastustamaton
todistuskappale ja sääntö.
"Totteleeko hän vielä yhtä ehdottomasti, Harry?" kysyi Tom.
"Totteleeko hän?" huudahti Harry teeskennellyn traagillisesti. "Jos
voisin kuvata sinulle vankihuoneeni kauhut, saisit nähdä, ettet
Burtonin perheen tottelevainen jäsen koskaan tottelevaisuudellaan
kersku."
"Ei tietenkään", sanoi rouva Burton. "Eikö hän ole antautunut
minun komennettavakseni ja pitäisikö minun jättää täyttämättä tämä
vastuunalainen tehtävä? Minä tottelin vanhempiani."
"Etkä tietenkään koskaan epäillyt, että heidän määräyksensä olivat
viisaat ja hyvät ja välttämättömät?" kysyi Lawrence.
"Tom, Tom!" sanoi Helena varottavasti. "Jos haluat, ettei Alice
panettele toisten ihmisten lapsia, saat itse seuloa sanasi toisten
lasten vanhemmista puhuessasi. Älä näyttele ylintä tuomaria."
"En ensinkään", sanoi Tom nopeasti, "mutta tahtoisin vain hetkeksi
lainata naisen uteliaisuuden ja saada sen tässä erikoistapauksessa
tyydytetyksi."
"En tiedä pidinkö vanhempieni määräyksiä aina ehdottomasti viisaina",
sanoi rouva Burton, "mutta kuinka olisinkaan sitä voinut tehdä. Olinhan
vain lapsi!"
"Ja noudatitko nuoreksi rouvaksi tultuasi elämässäsi ja teoissasi aina
ehdotonta tottelevaisuutta?" kysyi Tom.
"En -- en aina", huudahti rouva Burton, "mutta millä muulla tavoin
lapsi voi palkita vanhempien huolenpidon ja uhraukset kuin pyrkimällä
taipumaan heidän tahtoonsa?"
"Hyvä!" huudahti Harry. "Ja millä muulla tavoin voi aviomies, joka itse
tietää menettelevänsä oikein -- osottaa panevansa arvoa elämäntoverinsa
seuralle kuin sokeasti noudattamalla vaimonsa mieltä, olivatpa tämän
mielipiteet kuinka heikosti perusteltuja tah --"
"Hän ottakoon neuvoista vaarin, älköönkä esiintykö niin tyhmänylpeänä",
sanoi rouva Burton. "Eikä hänen pitäisi hillitä veljellisten neuvojen
tulvaa."
"Oh, kiitos, kiitos!" sanoi Tom. "Toivon, että ivasi hiukan terästää
ymmärrystäni, sillä te olette panneet minut ratsun selkään välillenne,
ja siinä minun täytyy ratsastaa kunnes näännyn."
"Älä ole nenäkäs, Tom", varotti Helena.
"Koetan parhaani", sanoi Tom. "Mutta maailmassa ei voi koskaan lausua
julki ikäviä totuuksia olematta nenäkäs -- tai ainakin joutumatta
nenäkkään kirjoihin."
"Tom sanokoon mitä haluaa", sanoi rouva Burton. "Minä vaadin sitä!"
Rouva Lawrencen hymy osotti, että hän jo edeltäpäin iloitsi siitä,
mitä tuleman piti, ja hänen miehensä jatkoi: "Vanhemmat kohtelevat,
mikäli olen huomannut, yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa
sadasta lapsia kuin jotakin välttämätöntä pahaa. Kunnon isät ja äidit
kauhistuisivat tämän kuullessaan. Ja kun tuo totuus sattumalta tulee
ilmi -- kuten aina tapahtuu hyville ja viisaille ihmisille -- on se
niin karvas ja hämmästyttävä, että he etsivät turvaa perintätavoista.
Eikö heitä itseään aikoinaan kasvatettu juuri samaan tapaan? Se on
saman lain käytäntöön sovelluttamista, joka aina on tehnyt entisestä
orjasta julmimman herran ja entisestä palvelijasta ankarimman isännän.
Mutta tällaiset vertailut loukkaavat ylpeyttä, ja mitä merkitsee
itsekunnioitus, jos ylpeys väistyy sen tieltä?"
"Oi sitä ihmisluontoa?" huokasi Harry. "Pian kait joudut puhumaan
Aatamin lankeemuksesta, Tom."
"Ei pelkoa!" naurahti herra Lawrence. "Aivan toisten ihmisten
lankeemukset minua enemmän vaivaavat ja ennen kaikkea se, että he
jäävät lankeemukseensa ja tyynesti makaavat paikoillaan musertaen
alleen pienokaisraukat, jotka eivät suinkaan ole syynä heidän
lankeemukseensa. Aatami edes toivoi pääsevänsä takaisin ylevään
asemaansa, mutta useimmat vanhemmat eivät ole olleetkaan tuollaisessa
ylevässä tilassa, johon voisivat jälleen pyrkiä, ja vain harvat heistä
muistavatkaan, että joku heidän esi-isistään olisi tuollaisessa
asemassa ollut."
"Mutta miten käy, jos joku haluaa noudattaa sinun ihanteellista
lastensuojelemisperiaatettasi?" kysyi rouva Burton. -- "Onko
mukauduttava jokaiseen lasten vaatimukseen, samalla kun näiden kaikki
kepposet jäävät rankaisematta; onko oltava käskettävänä käskijän
asemasta?"
"Ei suinkaan", sanoi Tom, "se on paljon vaikeampaa. Täytyy elää lasten
eikä oman itsensä vuoksi."
"Ja antaa heidän turmella kaikki lepohetkesi ja panna suunnitelmasi
nurin."
"Kyllä, elleivät ne ole tärkeämpiä kuin ihmiselämä ja ihmisen
luonteen kehitys", vastasi Tom. "Viimeinen huomautuksesi vie meidät
lähtökohtaan; jos haluat sitä itseksesi tutkia, opit paljon enemmän,
kuin mitä minä voin sinulle opettaa ja oppia paljon hauskemmalla
tavalla."
"En halua itse tutkistella", sanoi rouva Burton, "kun kerran voin saada
tietoni toisten avulla."
"Jatka Tom", sanoi rouva Burton, "suo meidän edelleen tutustua
kasvatustieteilijään sinussa. Koetamme tukkia toisen korvamme niin
ettei toisesta korvasta pääse ulos se, mikä toisesta on mennyt sisälle."
"Haluan vain sanoa, että juuri ne suunnitelmat ja hauskat hetket,
joiden Alice väitti lasten vuoksi turmeltuvan, turmelevat jokaisen
lupaavan nousevan polven. Lasta pitäisi opettaa, mutta sen sijaan
häntä vain pidetään kurissa. Häntä pitäisi ohjata käsittämään kaiken
sen välttämättömän sisintä olemusta, jota hänelle vuodesta vuoteen
tyrkytetään, mutta sen sijaan hän ennen pitkää huomaa, että lasten
kysymykset ovat yhtä vähän tervetulleita kuin veronkantajat tahi
laskujen tuojat. Ja on aivan hämmästyttävää huomata, kuinka pian lapset
tottuvat vetäytymään kuoreensa ja myöhemmin etsimään seuraa, joka heitä
voi sietää."
"Sinun ei ainakaan tarvitse peljätä omia poikiasi, Tom", sanoi herra
Burton. "Maksaisin paljon jos keksisin yhden ainoan kysymyksen, jonka
he olisivat halunneet tehdä, mutta kuitenkin jättäneet tekemättä."
"Ja kuinka hirveästi he voivat niitä tehdä, -- ei silti, että siinä
olisi mitään pahaa --", sanoi rouva Burton.
"Se ilahduttaa minua", sanoi Tom, "mutta toivoisin, etteivät he
kääntyisi kenenkään muiden puoleen kuin äitinsä ja minun."
"Kas niin, Tom", sanoi rouva Burton, "älä luule, että koskaan jätin
heitä vastausta vaille, tahi että vastasin epäystävällisesti."
"Luonnollisestikaan et ole sitä koskaan tehnyt", sanoi Tom. "Suonet
anteeksi, että käytän vanhaa sananlaskua: 'Poikkeukset todistavat
säännön oikeaksi.' Olen todellakin ollut huolissani siitä, pitääkö
_tämä_ sääntö paikkansa, kunnes sinä tulit perheeseen. En ole koskaan
tuntenut toista poikkeusta."
"Salli minun nöyrimmästi johtaa mieleesi, että eräs lanko oli olemassa
ennenkuin pojilla oli Alice tätiä?" sanoi rouva Burton.
"Aivan niin", sanoi Tom. "Häntä ei tarvitse ottaa lukuun, sillä hän saa
runsaan palkinnon siitä vähästä mitä hän teki."
Rouva Burton kumarsi lankonsa kohteliaisuudelle ja kysyi:
"Oletko sitä mieltä, että lapset aina tarkottavat täyttä totta
kysymyksillään? Etkö luule, että he voivat kysellä hyvin paljon
vain siksi, ettei heillä ole muutakaan tehtävää, tai siksi että
kysymyksillään voivat lykätä jonkun käskyn noudattamisen tuonnemmaksi,
tai siksi, että he tahtovat --."
"Tappaa aikaa, hän tarkottaa, Tom", sanoi herra Burton.
"Niin, mutta vastaushan on pääasia, huolimatta tarkotuksesta, missä
kysymys on tehty", sanoi Tom.
"Mikä päähänpisto!" huudahti rouva Burton, "etkö ollenkaan pelkää
joutuvasi kokonaan sekaisin, Tom."
"En ole vielä toistaiseksi mitään oireita siihen suuntaan huomannut",
sanoi Tom. "Mutta koetan tehdä itseni paremmin ymmärretyksi. Käytkö
kirkossa?"
"Säännöllisesti joka pyhä", vastasi rouva Burton empimättä.
"Ja aina hyvin hartain mielin luonnollisesti? Et milloinkaan ajattele
turhia asioita, et tunne uteliaisuutta, eivätkä ajatukset kierrä
mielessäsi loppumattomana sarjana aiheetta ja tuloksetta."
"Kuinka hyvin tunnetkin häälyvän mielen, Tom!" sanoi rouva Burton. "Et
suinkaan puhu omasta kokemuksesta?"
"Toivoisin, ettei niin olisi asian laita", sanoi Tom. "Mutta
kuvitteleppas, että sattumalta olet mennyt tuollaisessa mielentilassa
Herran huoneeseen. Eikö kuulemasi ole ajatustesi suuntaa muuttanut,
etkö ennen pitkää ole tullut huomaamaan että juuri tällaisina
heikkoina, lapsellisina epäilyksen hetkinä mieli on aivan erikoisessa
määrässä vastaanottavainen kaikelle tosihyvälle ja täysipitoiselle?"
Rouva Burton jäi hetkiseksi miettimään ja osotti vaikenemisellaan
myöntävänsä Tomin väitteen oikeaksi, mutta ei nähtävästi kuitenkaan
ollut selitykseen tyytyväinen, koskapa hän kysyi:
"Oletko sitten sitä mieltä, että lapset aina ovat mallikelpoisia --
etteivät he koskaan tee kysymyksiä muista kuin taivaan määräämistä
asioista ja että he aina ovat ehdottomasti vilpittömiä?"
"Hehän ovat ihmisiä", sanoi herra Lawrence, "ja täynnä inhimillisiä
heikkouksia, mutta jokainen ihmisolento tietää omasta kokemuksestaan
-- en tietenkään tarkoita täällä läsnäolevia -- miten harvoin sitä
toisia loukatessaan on tarkottanut pahaa. Lapset tietysti jäljittelevät
vanhempiensa vikoja, ja -- voi minua poloista! perivät isäinsä
heikkoudet, mutta on kummastuttavaa, kuinka vähän heillä näyttää niitä
olevan, kun tarkastelija haluaa unohtaa itsensä ja uhrautua heidän
hyväkseen. Tunnustan, että tarvitaan Salomon viisaus ratkaistaessa
milloin he ovat vilpittömiä ja milloin taas heillä on kiusanteko
mielessä."
"Ja voiko sanoa, miten Salomon viisaus on tässä tapauksessa
hankittava?" kysyi rouva Burton.
"Luullakseni samasta lähteestä, josta Salomo sitä ammensi", sanoi Tom
Lawrence, "vilpittömästä ja epäitsekkäästä pyrkimyksestä ja siltä
Auttajalta, joka on valmis tukemaan rehellistä tahtoa, missä sen
tavanneekin. Mutta on niin paljon helpompi luottaa itsekkäisyyteen
ja sen kaksoissisareen epäluuloon, ja siksi vain armollinen
Sallimus voikin pelastaa useimmat lapset pahantapaisten lasten
kasvatuslaitoksista."
"Mutta vanhempien arvovalta -- heidän oikeutensa vaatia
viivyttelemätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta --"
"On häpeämättömintä, alentavinta hirmuvaltaa, mitä maailmassa koskaan
on ollut", keskeytti Tom Lawrence odottamattoman kiihkeästi. "Se antoi
vanhoille roomalaisille vallan lastensa elämän ja kuoleman yli, se
heittää muutamat rumimmista tahroista Pyhän Kirjan lehdille. Nykyään
ovat asiat vieläkin surkeammin, sillä ennen se kohtasi pääasiallisesti
ruumista, mutta nyt minä sanon teille, älkää peljätkö niitä, jotka
ruumiinne hukuttavat, vaan" -- suokaa anteeksi vapaa lainaus --
"peljätkää niitä, jotka syöksevät sekä sielunne että ruumiinne
helvettiin! Olettehan te oikeauskoisia."
Rouva Burton vavahti, mutta hänen uskonsa vanhempien oikeuksiin,
jonka hän oli perinyt aina Aatamiin ja protoplasmaan asti ulottuvalta
esi-isäin sarjalta -- jos nimittäin tiedemiehet tahtoisivat ulottaa
näin laajalle pahantekijäin sarjan -- oli voimakkaampi kuin hänen
säikähdyksensä, ja edellinen voitti pian jälkimäisen.
"Eikö vanhemmilla sitten ole oikeutta vaatia lapsiltaan kunnioitusta?"
kysyi hän.
"On kyllä. Heillä on oikeus korjata oman kasvatuksensa virheet ja
tehdä se olentojen hyväksi, joiden olemassa-olosta he ovat täysin
vastuunalaiset. Voiko kuvitella suurempaa rikosta kuin antaa elämä
olennolle ilman sen omaa halua ja sitten tehdä se orjaksi sen sijaan,
että tekisi sen ystäväksi?"
"Mutta Tom, sinä olet ihan kauhea!" huudahti rouva Burton. "Voisi
luulla, että vanhemmat ovat oikeita hirviöitä!"
"He ovat vielä pahempia. He ovat ajattelemattomia olentoja, joilla on
aimo annos itsehyväisyyttä ja jotka ovat olevinaan selvillä elämisen
taidosta. Yhteiskunta ottaa helposti kiinni pahat ihmiset ja tekee
ne vaarattomiksi. Mutta juuri kunnialliset ja pahaa tarkottamattomat
pahantekijät aiheuttavat maailmassa eniten vaivaa ja kärsimyksiä."
"Sinun mielestäsi siis on kuljettava elämän läpi unohtaen itsensä
joka päivä lasten vuoksi, sen sijaan että muodostettaisiin heidät
sellaisiksi, jommoisia haluaa heidän olevan?"
"En suinkaan", sanoi Tom, "minun mielestäni on joka päivä elettävä
uutta elämää ja opittava minkälaisen elämän tulee olla, sen sijaan,
että tekisimme heidät sellaisiksi, kuin minä tahtoisin heidän
olevan, sillä minä en näe heissä vain omaksi hauskuudekseni luotuja
leikkikaluja, vaan olentoja, jotka ovat luodut oman itsensä vuoksi ja
maailman vuoksi, joka niin kipeästi kaipaa kelpo miehiä."
"Ja naisia", lisäsi rouva Lawrence. "Unohdathan pienokaisen, sinä
sydämetön mies!"
"Hyväksyn oikaisun", sanoi Tom, "mutta en itse voinut sitä tehdä, sillä
maailmassa on jo enemmän hyviä naisia, kuin se ansaitsee."
"Hyvä Jumala, minkä määrän kasvatusta tuo pikku sisko parka tuleekaan
saamaan", sanoi rouva Burton, "Mutta sinä et tietysti kutsu sitä
kasvattamiseksi -- sinä kutsut sitä itseuhrautumiseksi. Jäljellä
olevatkin hiuksesi lähtevät ja sinä tulet kymmentä vuotta vanhemmaksi
tuon rakkaan pienokaisen ensimmäisenä elinvuotena."
"Sitä en ihmettelisi", sanoi Tom ja hänen kasvoiltaan katosi kälyn
huomautuksen aiheuttama hymy.
"Tuleeko vielä jotakin!" huudahti rouva Burton.
"Ei muuta. Olen itse asiassa sanonut jo kaiken, mutta lopuksi tahtoisin
huomauttaa, että meidän, jotka olemme voimakkaita, on kannettava
heikkojen hairahdukset, eikä haettava omaa huviamme. Lisään vielä
kerran, että pidän sinua oikeaoppisena."
Burtonit istuivat hetken hyvin vakavina. Silloin kajahti äkkiä huuto:
"I-sä!"
Tom hypähti seisoalleen, Helena näytti levottomalta, ja Burtonit
hymyilivät ymmärtävästi toisilleen. Huuto toistui äänekkäämpänä, ja kun
Tom avasi oven, ilmestyi pieni valkopukuinen olento näkyviin.
"Minä en voi mennä nukkumaan", sanoi Willy varjostaen hetkisen silmiään
valolta: "En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan ja tahdon senvuoksi
istua sylissäsi, kunnes Nukku-Matti tulee."
"Tule tädin luo, Willy", sanoi rouva Burton. "Isä on hyvin väsynyt, et
voi kuvitellakaan miten kovassa työssä isä on ollut viime tunnin ajan."
"Isä sanoo, että hänelle on lepoa pitää minua sylissään", sanoi Willy
painautuen hellästi isää vastaan.
Burtonit katselivat kohtausta sanattomina, kunnes eteisestä jälleen
kaikui huuto: "I-tä, i-tä!"
Taas Tom kiirehti ovelle Willyn kietoessa kätensä hänen kaulaansa, ja
kun ovi avautui, ryömi Toddy nelinkontin huoneeseen huutaen:
"Ilkeättä vuoteetta ei ollut muita kuin minä ja minä jyömin alakejtaan,
tillä minä en tahtonut enää olla niin yktin. Ja minä olen nyt ihan
tyhjä, tahdon jotakin työtävää."
Helena meni ruokasalin kaapille ja toi sieltä kappaleen kakkua.
"Siinä menevät kaikki hyvät opetukseni!" valitti rouva Burton.
"Ajatelkaa sitä työtä, mitä olen uhrannut, opettaakseni noille
lapsille, että ei ole hyvä syödä aterioiden välillä, ja että kaikkein
pahinta on syödä kakkua!"
"Ja lopulla aina kuitenkin teit niinkuin lapset tahtoivat", lisäsi
herra Burton. "Syödä aterioiden välillä on pienempi kahdesta pahasta",
sanoi Tom. "Ja kun poika pidetään vuoteessa nilkka kipeänä vähällä
ruualla! Hyvänen aika! Tekee mieleni taas palata äskeiseen aineeseen,
Alice. Tiedätkö, että useimmat lasten vioista johtuvat yksinomaan
siitä, ettei kiinnitetä tarpeeksi huolta heidän ruumiilliseen
hyvinvointiinsa?"
"Säästä minua! Armahda minua!" huudahti rouva Burton. "Olen jo
vakuutettu, etten tiedä yhtään mitään lapsista, ja tiedän vielä
vähemmän, jos minulle annetaan tänään vielä toinen läksy."
"Onko tinulle annettu läktyä, täti?" kysyi Toddy, joka oli kuullut osan
keskustelua, "mittä kijjatta te on?"
"Kaikkein ensimäisestä kirjasta", vastasi rouva Burton, "pienimmästä,
kaikkein vähäpätöisimmästä aapisesta."
"Mitä? Etkö osaa lukea?" kysyi Willy.
"Osaan kyllä", huokasi rouva Burton, "mutta sisällöstä en ymmärrä
mitään."
"Mutta rakkaus auttaa ymmärtämään", sanoi rouva Lawrence.
"Jos tahdot oppia jotakin, niin sinun pitää kysyä minun isältäni",
sanoi Willy. "Hän saa sinut ymmärtämään, vaikka olisit kuinka hirveän
tyhmä."
"Paljon kiitoksia neuvosta -- ja viittauksesta", sanoi rouva Burton.
"Jälkimäinen taitaa olla oikeaan osattu. En ole milloinkaan tuntenut
niin elävästi, kuinka välttämätöntä on tuntea oma mitättömyytensä
voidakseen tulla joksikin."
Toinen pojista valtasi isän toisen polven, toinen toisen, ja Tom
hypitti heitä ja jutteli hiljaa heille ja hyräili, kunnes lopulta alkoi
ääneen laulaa. Sävel oli Harry Burtonille vanha tuttu, ja hän yhtyi
lauluun, ja tuo vanha sävel johti mieleen vanhoja ystäviä ja vanhoja
aikoja, ja sävel paisui, ja naiset yhtyivät siihen -- silloin kuului
äkkiä heidän yläpuoleltaan pieni, heikko äännähdys. Rouva Lawrence
huudahti:
"Hiljaa, pienokainen on hereillä!"
Yhä enenevä huuto ilmaisi, että rouva Lawrence oli oikeassa. Hän
nousikin vaistomaisesti kiiruhtaakseen yläkertaan. Hänen miehensä
tarttui hänen käteensä, ja rouva Burton pyysi:
"Tuothan hänet tänne alas, tuothan!"
Hoitajattarelle annettiin sana, ja pian hän näyttäytyikin kantaen
kääröä, josta eroitti vain flanellia, palttinaa, vaaleanpunaiset pikku
kasvot ja sormia.
"Anna hänet minulle", huudahti rouva Burton nousten ottaakseen
pienokaisen syliinsä, mutta kun tämä vähän äännähti, sieppasi äiti
hänet heti. Sitten pienokainen parhaansa mukaan koetti piilottautua
äidin rinnoille. Ja äiti auttoi sitä parhaansa mukaan. Pieni
ruusunpunainen jalka sattui pujahtamaan esiin peittojen välistä. Kun
rouva Burton sen huomasi, siirsi hän tuolinsa nopeasti lähemmäksi ja
tarttui molemmin käsin pikku jalkaan, vaikka olisikin ollut paljon
vähemmän vaivaa pistää se entiseen ympäristöönsä. Sitten täytyi päästää
pojat niin lähelle, että saattoivat koskea pikku siskoa ja voivat
koettaa saada sitä jokeltamaan, ja Harry Burton huomasi istuvansa
niin kaukana muista, että hänen täytyi siirtää tuolinsa lähemmäksi,
tietysti vain kohteliaisuudesta toisia kohtaan; ja Lawrencet kävivät
yhä säteilevämmiksi Burtonien käydessä yhä juhlallisemmiksi, ja lopuksi
herra ja rouva Burtonin kädet tapasivat toisensa pienokaisen monen
monien vaippojen alla, ja sitten heidän katseensa yhtyivät, ja rouvan
silmät olivat kyyneliä tulvillaan, miehensä täynnä hellyyttä, ja Willy,
joka tarkkaavasti oli seurannut koko kohtausta katkaisi hiljaisuuden
sanomalla:
"Miksi sinä itket, Alice täti?"
Silloin kaikki katsahtivat ylös hämillään, kunnes rouva Lawrence
kumartui pienokaisen yli suutelemaan kälyään. Kun heidän miehensä tämän
huomasivat, nousivat he heti.
Sitten pienokainen heltyi tätinsä hyväilyille ja muutti hetkeksi
asentoa, ja herroille ilmoitettiin, että jos he haluavat tupakoida,
on heidän mentävä ruokasaliin, sillä rouva Lawrence ei tupakansavua
vielä oikein sietänyt. Ja herrat istuivat ja katselivat sikaariensa
yli hämillään toisiaan, aivan kuin ensi kerran olisivat toisensa
tavanneet, ja rouvat juttelivat niin luottavasti kuin olisivat olleet
kaksoissisaria, eivätkä ikinä erossa eläneet, ja eno ja isä kantoivat
pojat vuoteeseen, ja heille annettiin toistamiseen hyvän-yön suudelma.
Herrat olivat juuri lähdössä alakertaan, kun Toddy kysyi:
"Itä, ei tuinkaan äiti ole antanut pikku titkoa tädille ikiomakti?"
"Ei, poikaseni", sanoi Tom.
"Minä en tahtoisi, että pikku sisko olisi kenenkään muun kuin meidän
oma, mutta jos joku sen pitäisi saada, niin olisi se Alice täti.
Tiedätkö, minä luulen, että hän sitä rukoili, hän oli niin kummallisen
näköinen."
Herrat iskivät toisilleen silmää, ja Tom Lawrence tarttui uudelleen
lankonsa käteen. Muutamien kuukausien kuluttua poikien pelko hälveni,
sillä Burtonien kotiin ilmestyi pieni olento, joka käyttäytyi aivan
kuin olisi tullut iki-ajoiksi sinne jäädäkseen, ja joka vuosien
vieriessä sai rouva Burtonin luopumaan mielipiteestä, että sukulaiset
voivat kasvattaa _toisten ihmisten lapsia_.