"Lopun alkua"! sanoi herra Burton aamiaispöydässä katkaisten lyhyen
vaitiolon pikku vieraiden viimeisenä heillä-olopäivänä.
Rouva Burton istui lempeän näköisenä eikä vastannut.
"Pojat, tunnetteko olevanne uudestisyntyneitä?" kysyi herra Burton
poikiin kääntyen.
"Mitä?" kysyi Willy.
"Tunnetteko olevanne siveellisesti ja henkisesti uudestisyntyneitä?"
"Uudestisyntyneitä?" kysyi Willy.
"Te on kauhean pitkä tana", sanoi Toddy suu täynnä kaurapuuroa. "Pappi
tanoo toitinaan kijkotta aivan tamalla tavalla, ja tilloin minua
haluttaa pyöjähtää ympäji penkittä."
"Uudestisyntyneitä -- täydellisesti muuttuneita", selitti herra Burton.
"Ehkä", sanoi Willy tarkasteltuaan käsiään ja tunnusteltuaan vatsaansa
saadakseen siten selville oliko todellakin tapahtunut suuri silmin
havaittava muutos. "Ehkä me olemme hiukan kasvaneet, mutta sitä me itse
emme voi nähdä."
"Eikö teistä tunnu, että haluaisitte hyvin pian taas nähdä pikku
siskoa?" kysyi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan vaihtaa
puheenaihetta. "Ettekö tahdo mennä ja kokonaan jäädä hänen luokseen?"
"En minä ainakaan", sanoi Toddy. "Meillä kotona ei ole koijaa ja
koijien kiinniottaminen on hyvin hautkaa paitti tilloin, kun ne eivät
anna itteäntä kiinni, niinkuin Tejjy niin utein tekee."
"Tarkotan, ettekö täällä ole tulleet koko joukon kiltimmiksi, kuin mitä
olitte tänne tullessanne?" kysyi herra Burton kiinnittämättä huomiota
vaimonsa epätoivoisiin ponnistuksiin.
"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja
laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni.
Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin
täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti.
Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."
"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että
olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"
"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin
lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain
silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan
kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina,
että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo
vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta,
silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."
"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta
oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"
"Tarkotatko minun sisässäni olevia asioita?" kysyi Willy.
"Kaujapuujoa?" ehätti Toddy.
"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet
ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"
"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain
työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää
mielettä."
"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä
siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"
"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli
elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi
nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä
hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet
sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä,
järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista
etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."
"Vain yksi kysymys vielä rakkaani", sanoi herra Burton. "Sitten en
enää halua jatkaa. Tahtoisin vain kysyä pojilta, ovatko he huomanneet
ristiriitaa perinnöllisissä taipumuksissaan, ja jos ovat, kumpi puoli
on päässyt voitolle?"
"Sinäpäs leikit pappia, niinkuin Tod sanoo", huomautti Willy.
"No, miltä sinusta tuntuu", kysyi herra Burton vaimonsa iloisesta
naurusta keveästi punastuen.
"Minusta tuntuu aivan samalta kuin kirkossa, kun odotan, että pyhäkoulu
alkaisi", sanoi Willy.
"Minutta kantta", puuttui Toddy puheeseen.
"Nyt voitte juosta ulos leikkimään", sanoi herra Burton nähdessään,
että poikien lautaset olivat tyhjät.
Pojat läksivät. Terry kulki joukon etunenässä, kunnes se poikien
saavuttua pihalle hävisi jäljettömiin.
"Sinun ei olisi pitänyt nolata minua heidän kuultensa", sanoi rouva
Burton. Herra Burton näki nyt ensi kerran vihan väreilevän vaimonsa
kasvoilla.
Herra Burton kiirehti suorittamaan anteeksipyyntönsä naineille niin
ominaisella tavalla ja sanoi:
"Elä ole milläsikään, rakkaani, eivät he ymmärtäneet?"
"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että
kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin
noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa
keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."
"Mutta hehän tuskin katsahtivat ylös lautasistaan", huudahti herra
Burton.
"Lapset -- pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi
rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa
on kerrassaan ihmeellinen -- toivottavaa vain olisi, että heidän
luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"
"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen
heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun
olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."
"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen
jo tunnustanut -- heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen
mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun
minua vain ivataan."
"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun
minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin
pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä
kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"
"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan
ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.
Herra Burton pudotti veitsen ja haarukan.
"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on
suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet
pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."
Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi
hävinneen mielenmalttinsa.
"Minä uskon, että vain samaa lihaa ja verta oleva voi ymmärtää
täysikasvanutta" alkoi hän.
"Elleivät nämä vain ole liiaksi vaatimattomat luopuakseen toisinaan
hetkeksi omista periaatteistaan", keskeytti herra Burton.
Rouva Burton katseli tyytymättömänä silmät selällään miestään, mutta
kykeni sentään niin hallitsemaan itsensä, että saattoi jatkaa:
"Ja minä luulen, että on vielä monin verroin vaikeampaa ymmärtää
lapsia, joiden kehittymättömäin luonteiden ilmaukset usein ovat niin
epämääräisiä, ja jotka vain ylen harvoin voivat pukea sanottavansa
käsitettävään muotoon."
"Minä puolestani en ole koskaan huomannut, että pojat eivät kykenisi
sanomaan, mitä he kulloinkin haluavat", sanoi herra Burton.
"Tuo puhe on vasta oikein miehen suusta", sanoi rouva Burton, joka taas
täysin hallitsi itsensä.
"Niinkuin ei lapsilla olisi muita kuin aineellisia tarpeita ja
toivomuksia! Mitä luulet sen merkitsevän, kun Willy istuu synkkänä
jossakin nurkassa, ja jos häneltä kysyy, mikä häntä vaivaa, karjaisee:
'Ei mikään!' äänellä, joka selvästi osoittaa, että jokin sentään hänen
pientä päätään vaivaa! Ja mitä merkitsevät Toddyn puoleksi lystikkäät,
puoleksi juhlalliset kysymykset asioista, jotka menevät yli hänen
ymmärryksensä, ja mitä merkitsee, että hän vastauksen saatuaan on
edelleenkin yhtä miettiväisen ja hartaan näköinen kuin ennenkin!
Luuletko, etteivät he välitä muusta kuin ruuasta ja leikkimisestä?"
Herra Burton tunsi olevansa täydellisesti nujerrettu, ja hänen
katseensakin paljasti hänen tunteensa. Vihdoin hän sanoi:
"Olet oikeassa, pikku vaimo. Minun olisi pitänyt neuvotella sinun
kanssasi viime kesänä, ennenkuin otin pojat hoitooni!"
"Ja minä puolestani olen hyvin iloinen, ettet niin tehnyt", sanoi rouva
Burton, "sillä -- sillä sinä selviydyt omin neuvoin paljon paremmin,
kuin jos minä olisin ollut neuvonantajanasi. Sinussa ja pojissa virtaa
samaa verta, ja sinä olet onnistunut monessa kohdin, missä minä olen
epäonnistunut. Olisinpa tämän kaiken käsittänyt, ennenkuin he tulivat!
Kuinka paljon olisinkaan säästänyt heitä -- ja itseäni!"
Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei
sanoja kaivannut.
"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin,
joka kaipasi nenäliinaa avuksi -- "juuri nyt, kun olen tullut
ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan
huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei
huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."
"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin
ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.
"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaan
Helenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."
"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan
vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme
kuin vietäisiin häntä hirteen."
Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen
pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas
keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita,
sokeria ja kermaa.
"Mitäs teillä nyt taas on tekeillä?" kysyi Bridget.
"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme",
sanoi Willy.
"Minä en ole kotkaan nähnyt niin tuujia ja punatia", sanoi Toddy.
"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja
viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te
hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen
varastanut."
"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle",
selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun
sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun
ne ovat poimitut."
"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon
menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi
sille pyydetyt tavarat.
"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille
niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua
varten."
Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli
kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi
kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman
palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata
suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä
olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta
maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."
Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä
huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi
suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen
syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin
herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja
ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva
Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja
otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle.
Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään
erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli
satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät,
pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi
suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon.
Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja
ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat
olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki
lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa
kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva
Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:
"Hiljaa pojat! Mitä on tapahtunut?"
"Ui-ui-uuii!" huusi Willy.
"Me töimme -- töimme -- pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä
oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin
kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."
"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä
ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:
"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta.
Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä
milloinkaan poit."
Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli
olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä
askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin
lähestyvän.
"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin
poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja
puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"
Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn
metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi
ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli
seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä.
Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän
juostessaan pienenteli.
"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin
pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa
jalavan kuorta -- se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta
ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein
tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte
tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka
teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä
lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."
"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi
rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.
"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja
tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri
oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me
kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne
paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me
tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä
puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä
ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan
vesipisaralla kieltään."
"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että
taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.
"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut
jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike,
menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä,
kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."
"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä
tiedä mitä minä laitan -- te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät
enemmän -- kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"
Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän,
vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin,
epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan
lapsia kotiin:
"Keksitäänpäs nyt tänäpäivänä jotakin oikein hauskaa, pojat! Huomenna
äiti odottaa teitä kotiin, ja täti haluaisi, että teidän viimeinen
päivänne täällä olisi oikein hauska."
"Huomenna!" huudahti Willy kiinnittäen huomiota tähän ainoaan sanaan.
"Minä luulin, että me jo tänään menisimme kotiin."
"Niin olikin ensin tarkotus, rakkaani", sanoi rouva Burton. "Mutta
minusta teillä ei ole mitään kiirettä, ja sitäpaitsi en minä raatsisi
antaa teidän mennä niin pian. Haluttaako teitä todellakin tänään
lähteä?"
"Siitä lähtien, kun me tulimme tänne olen minä lähtöä ajatellut ja
laskenut päiviä", sanoi Willy. "Välistä tuntui aivan, että halkeaisin,
jos en pian pääsisi kotiin, mutta minä koetin olla hyvin urhoollinen,
sillä isä sanoi, että oli parempi pikku siskolle, että me olemme poissa
kotoa. Väliin yöllä minä itkin, kun en ollut omassa pikku vuoteessani."
"Voi poika raukka", sanoi rouva Burton suudellen Willyä, "miksi et ole
kertonut tädille, että sinun on niin ikävä?"
"Et sinä olisi sille mitään mahtanut", sanoi Willy "ei kutkaan muut
kuin isä ja äiti mahda sille mitään. Ja sitten ei minusta ole ollenkaan
hauskaa kertoa jostakin, joka pahottaa mieltäni -- jokin kurkussani
panee vastaan, kun yritän sellaisista asioista kertoa."
"Eikö sinulla ole ollut meillä hauskaa? Olethan usein saanut tehdä mitä
ikinä olet halunnut, ja me olemme enon kanssa kaikin tavoin koettaneet
sinua hauskuttaa."
"Niin kyllä", huokasi Willy. "Mutta toiset ihmiset tietävät, mistä
me pojat pidämme; toiset tietävät, mistä he tahtoisivat, että me
pitäisimme. Ja sellaisia ihmisiä joista minä ensiksi puhuin, ovat isä
ja äiti! Harry eno ja sinä olette sitä toista lajia. Sinä olet kyllä
joskus kovasti kiltti, ja minä pyydän äidiltä, että minä saan kutsua
sinut meille, ja silloin minä näytän kuinka pikku poikia pitää hoitaa
ja huvittaa."
"Kun tinä tulet meillä käymään", sanoi Toddy, "niin tinä taat namutia
atejioiden välittä, ja tinä taat leipoa tavileipiä, vaikka tinulla
olitikin pyhäpuku päälläti. Enkä minä yhtä mittaa tanoiti: 'Et taa
tehdä noin!'"
"Ja sinun oma äitisi tulee telmimään sinun kanssasi", sanoi Willy.
"Minä toivoisin, että sinulla olisi isäkin -- se olisi meistäkin niin
hauskaa."
"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman
isää ja äitiä?"
"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen
kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä
otti hänet äidin siipien suojasta.
"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä
tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"
"Kyllä -- kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä
aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut
rakastettu eikä ystävä.
"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat,
joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?"
jatkoi Willy.
"Kyllä, poikaseni", vastasi rouva Burton suudellen Willyä otsalle.
"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää
jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.
"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on
kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano
täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"
"Eihän toki", sanoi rouva Burton.
"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että
heillä on isä -- Jumala -- kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa.
Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he
sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä.
Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta
päivää poissa näkemättä isäänsä?"
"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen.
"Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"
"Eivät _ne_ johdu minun mieleeni, vaan _minä_ johdun niiden mieleen",
vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut
itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa
minut ne unohtamaan."
Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka
voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle
tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä
tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:
"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat.
Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä
enemmän kuin täällä?"
"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen
turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta.
Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä
poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja
saadakseen pojatkin häntä lähestymään.
"Mitä -- eikö jaha kelpaa mihinkään?" kysyi Toddy.
"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti -- kun
minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."
"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa
kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan
ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa
kokonaisen dollarin."
"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan
itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton
epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.
"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin
me valmistaa karamellejä?"
"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia
ihmisiä, Willy."
"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä
ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."
"Kuinka paljon me laitamme?" kysyi Willy, "kahdella pennilläkö?"
"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena
päivänä."
"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin
koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan
aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä
vajten."
"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti",
sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.
"Mutta minäpät otaan _juotta_ nopeammin kuin te kummatkin", huudahti
Toddy. "Koetetaanko?"
Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä
huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös
ja alas kunnes täti yhtyi heihin.
"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan
kyynärän päässä.
"Paistinpannussa", huusi rouva Burton vastaan.
"Tuuji kattila oliti pajempi -- kakti tuujta kattilaa", ehdotti Toddy.
"No, tahdotko mennä tänään kotiin, Willy?" kysyi rouva Burton
vallattomasti.
"Olisi hyvä, jos et sinä siitä niin paljon puhuisi", vastasi Willy.
"Muutoin minua voi ruveta haluttamaan kotiin. Mitä karamellejä me
keitämme?"
"Siirappikaramellejä", sanoi rouva Burton.
"Tankoja vaiko temmotia tahmeita?" kysyi Toddy.
"Kumpiakin", vastasi rouva Burton.
"Kuinka hautkaa!" huudahti Toddy vetäen tätiä hameesta. "Minä tahdon
tinua tuudella."
"Ja minä tahdon sinua syleillä", sanoi Willy.
Rouva Burton vastaanotti nämä hellyyden osotukset, vaikkakin hänen
pukunsa joutuikin epäjärjestykseen. Senjälkeen sai hän parhaansa
mukaan koettaa rauhottaa ja huvittaa poikia aamiaispäivälliseen asti.
Pojat eivät syöneet juuri mitään ja sanoivat niin pelottavan suoraan
mielipiteensä tädin ruokahalusta, että ruoka jäi melkein koskematta.
Sitten rouva Burton läksi molemmat pojat kintereillään keittiöön,
jossa syntyi mieltäkiinnittävä keskustelu siitä, kuinka suuri pannu
otettaisiin, ja kun siirappi sitte kaadettiin pannuun, katselivat pojat
sitä päät niin pannussa kiinni, etteivät kärpäsetkään rohjenneet tulla
tasajaolle. Sitten pojat riitelivät siitä, kumpi saisi hämmentää tuota
tuoksuavaa sekotusta, kunnes rouva Burton ratkasi kiistan siten, että
kumpikin sai hämmentää oikein kellon mukaan vuorotellen kumpikin kolme
minuuttia. Willy selitti kuitenkin, että hänen vuoronsa kestivät vain
yhden sekunnin, kun ne sitävastoin Toddyn väitteen mukaan kestivät
kaksi tuntia. Kummankin täytyi saada olla aivan lähellä, kun jännittävä
"koettaminen" tapahtui. Sitten koettivat he parhaansa mukaan kuluttaa
aikaa, joka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, siksi kunnes seos ehtisi
jäähtyä. Kun rouva Burton sitten selitti, että yksi pannullinen oli
valmis "vedettäväksi", pääsi kahdesta pikku rinnasta syvä helpotuksen
huokaus.
"Näin karamellejä 'vedetään'", sanoi rouva Burton. Hän voiteli keveästi
voilla sormensa, sitten otti hän sormiensa väliin seosta pannusta ja
venytti sen nauhan paksuiseksi. "Ja tässä", sanoi hän ottaen pari
pienempää seos-annosta, "tässä on teille molemmille maistiaisia."
Willy voiteli huolellisesti sormensa kuten oli nähnyt tätinsä tekevän,
ja hänen onnistuikin varovasti saada karamelli "vedetyksi". Toddy
sen sijaan pisti molemmin käsin seosta suuhunsa sillä seurauksella,
että hampaat tarttuivat pahasti kiinni. Rouva Burton riensi
silmänräpäyksessä hänen luokseen.
"Varo, Toddy, hampaasi tarttuvat kiinni."
Monin elein ja äänin Toddy vastusteli, kun rouva Burtun puhdisti hänen
kasvojansa. Kun hän vihdoinkin saattoi avata suunsa, sanoi hän:
"Älä ota titä hyvää poit, näin on niin hyvä olla. Et tinä taa 'vetää'
titä, mitä minä olen keittänyt."
"Teillä pitäisi olla esiliinat edessä, pojat", sanoi rouva Burton.
"Willy, pane karamelli pöydälle ja mene pyytämään, että Jane tuo alas
kaksi Toddyn esiliinaa."
Willy riensi yläkertaan, mutta unohti matkalla täyttää tädin ensimäisen
pyynnön. Kun hän oli palaamassa soi ovikello. Nopeasti laski hän
karamellin kädestään ja avasi oven. Tulijat, kaksi rouvaa, kysyivät
rouva Burtonia.
"Ei hän voi ottaa vastaan vieraita, hän keittää karamellejä", sanoi
Willy. "Mutta voinhan sentään kysyä. Käykää istumaan!"
Kymmenen minuutin kuluttua astui rouva Burton vierailupuvussa
huoneeseen tuolla naisilla niin ominaisella taidolla salata tunteensa,
joka miehille aina tulee jäämään saavuttamattomaksi, ja tervehti
vieraita. Molemmat vieraat nousivat astuakseen emäntää vastaan. Samassa
nousi toisen mukana koholle maasta korikeinutuoli. Se pysyi kuitenkin
ilmassa vain hetken, sillä tuon naisen puku ei ollut valmistettu
huonekalujen liikuttelemista varten. Kuului rätisevä, särähtelevä
ääni kuin kaukainen kiväärien yhteislaukaus, ja hame irtaantui
vuorileningistä, johon vyötäisten kohdalle oli paksusti laskostettu
toisenväristä kangasta.
Molemmat rouvat koettivat parhaansa mukaan irrottaa hametta, ja rouva
Burton kävi ensin kalpeaksi, sitten punaiseksi, kun hän huomasi mistä
syy ikävyyteen oli löydettävissä. Samassa kuului nimittäin Willyn ääni
ovessa:
"Täti oletko nähnyt minun karamelliani? Minä panin sen jonnekin, kun
menin noille tädeille avaamaan ja nyt en minä sitä löydä."
Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään
ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame
harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle,
kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa
torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi
paiskattu laattialle.
Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja
vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta
etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä
siirappiseosta.
"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin
tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin
ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään.
Ja titte te pitti jalkanta --"
Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä
Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten
Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan
pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa,
astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti
itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa
juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että
rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja
vierashuoneessa uudella matollaan.
Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan
kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään
vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa
yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä
tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on
ollut oikein ihana päivä.