X LUKU

"Lopun alkua"! sanoi herra Burton aamiaispöydässä katkaisten lyhyen

vaitiolon pikku vieraiden viimeisenä heillä-olopäivänä.

Rouva Burton istui lempeän näköisenä eikä vastannut.

"Pojat, tunnetteko olevanne uudestisyntyneitä?" kysyi herra Burton

poikiin kääntyen.

"Mitä?" kysyi Willy.

"Tunnetteko olevanne siveellisesti ja henkisesti uudestisyntyneitä?"

"Uudestisyntyneitä?" kysyi Willy.

"Te on kauhean pitkä tana", sanoi Toddy suu täynnä kaurapuuroa. "Pappi

tanoo toitinaan kijkotta aivan tamalla tavalla, ja tilloin minua

haluttaa pyöjähtää ympäji penkittä."

"Uudestisyntyneitä -- täydellisesti muuttuneita", selitti herra Burton.

"Ehkä", sanoi Willy tarkasteltuaan käsiään ja tunnusteltuaan vatsaansa

saadakseen siten selville oliko todellakin tapahtunut suuri silmin

havaittava muutos. "Ehkä me olemme hiukan kasvaneet, mutta sitä me itse

emme voi nähdä."

"Eikö teistä tunnu, että haluaisitte hyvin pian taas nähdä pikku

siskoa?" kysyi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan vaihtaa

puheenaihetta. "Ettekö tahdo mennä ja kokonaan jäädä hänen luokseen?"

"En minä ainakaan", sanoi Toddy. "Meillä kotona ei ole koijaa ja

koijien kiinniottaminen on hyvin hautkaa paitti tilloin, kun ne eivät

anna itteäntä kiinni, niinkuin Tejjy niin utein tekee."

"Tarkotan, ettekö täällä ole tulleet koko joukon kiltimmiksi, kuin mitä

olitte tänne tullessanne?" kysyi herra Burton kiinnittämättä huomiota

vaimonsa epätoivoisiin ponnistuksiin.

"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja

laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni.

Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin

täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti.

Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."

"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että

olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"

"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin

lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain

silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan

kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina,

että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo

vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta,

silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."

"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta

oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"

"Tarkotatko minun sisässäni olevia asioita?" kysyi Willy.

"Kaujapuujoa?" ehätti Toddy.

"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet

ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"

"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain

työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää

mielettä."

"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä

siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"

"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli

elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi

nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä

hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet

sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä,

järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista

etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."

"Vain yksi kysymys vielä rakkaani", sanoi herra Burton. "Sitten en

enää halua jatkaa. Tahtoisin vain kysyä pojilta, ovatko he huomanneet

ristiriitaa perinnöllisissä taipumuksissaan, ja jos ovat, kumpi puoli

on päässyt voitolle?"

"Sinäpäs leikit pappia, niinkuin Tod sanoo", huomautti Willy.

"No, miltä sinusta tuntuu", kysyi herra Burton vaimonsa iloisesta

naurusta keveästi punastuen.

"Minusta tuntuu aivan samalta kuin kirkossa, kun odotan, että pyhäkoulu

alkaisi", sanoi Willy.

"Minutta kantta", puuttui Toddy puheeseen.

"Nyt voitte juosta ulos leikkimään", sanoi herra Burton nähdessään,

että poikien lautaset olivat tyhjät.

Pojat läksivät. Terry kulki joukon etunenässä, kunnes se poikien

saavuttua pihalle hävisi jäljettömiin.

"Sinun ei olisi pitänyt nolata minua heidän kuultensa", sanoi rouva

Burton. Herra Burton näki nyt ensi kerran vihan väreilevän vaimonsa

kasvoilla.

Herra Burton kiirehti suorittamaan anteeksipyyntönsä naineille niin

ominaisella tavalla ja sanoi:

"Elä ole milläsikään, rakkaani, eivät he ymmärtäneet?"

"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että

kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin

noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa

keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."

"Mutta hehän tuskin katsahtivat ylös lautasistaan", huudahti herra

Burton.

"Lapset -- pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi

rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa

on kerrassaan ihmeellinen -- toivottavaa vain olisi, että heidän

luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"

"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen

heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun

olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."

"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen

jo tunnustanut -- heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen

mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun

minua vain ivataan."

"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun

minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin

pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä

kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"

"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan

ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.

Herra Burton pudotti veitsen ja haarukan.

"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on

suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet

pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."

Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi

hävinneen mielenmalttinsa.

"Minä uskon, että vain samaa lihaa ja verta oleva voi ymmärtää

täysikasvanutta" alkoi hän.

"Elleivät nämä vain ole liiaksi vaatimattomat luopuakseen toisinaan

hetkeksi omista periaatteistaan", keskeytti herra Burton.

Rouva Burton katseli tyytymättömänä silmät selällään miestään, mutta

kykeni sentään niin hallitsemaan itsensä, että saattoi jatkaa:

"Ja minä luulen, että on vielä monin verroin vaikeampaa ymmärtää

lapsia, joiden kehittymättömäin luonteiden ilmaukset usein ovat niin

epämääräisiä, ja jotka vain ylen harvoin voivat pukea sanottavansa

käsitettävään muotoon."

"Minä puolestani en ole koskaan huomannut, että pojat eivät kykenisi

sanomaan, mitä he kulloinkin haluavat", sanoi herra Burton.

"Tuo puhe on vasta oikein miehen suusta", sanoi rouva Burton, joka taas

täysin hallitsi itsensä.

"Niinkuin ei lapsilla olisi muita kuin aineellisia tarpeita ja

toivomuksia! Mitä luulet sen merkitsevän, kun Willy istuu synkkänä

jossakin nurkassa, ja jos häneltä kysyy, mikä häntä vaivaa, karjaisee:

'Ei mikään!' äänellä, joka selvästi osoittaa, että jokin sentään hänen

pientä päätään vaivaa! Ja mitä merkitsevät Toddyn puoleksi lystikkäät,

puoleksi juhlalliset kysymykset asioista, jotka menevät yli hänen

ymmärryksensä, ja mitä merkitsee, että hän vastauksen saatuaan on

edelleenkin yhtä miettiväisen ja hartaan näköinen kuin ennenkin!

Luuletko, etteivät he välitä muusta kuin ruuasta ja leikkimisestä?"

Herra Burton tunsi olevansa täydellisesti nujerrettu, ja hänen

katseensakin paljasti hänen tunteensa. Vihdoin hän sanoi:

"Olet oikeassa, pikku vaimo. Minun olisi pitänyt neuvotella sinun

kanssasi viime kesänä, ennenkuin otin pojat hoitooni!"

"Ja minä puolestani olen hyvin iloinen, ettet niin tehnyt", sanoi rouva

Burton, "sillä -- sillä sinä selviydyt omin neuvoin paljon paremmin,

kuin jos minä olisin ollut neuvonantajanasi. Sinussa ja pojissa virtaa

samaa verta, ja sinä olet onnistunut monessa kohdin, missä minä olen

epäonnistunut. Olisinpa tämän kaiken käsittänyt, ennenkuin he tulivat!

Kuinka paljon olisinkaan säästänyt heitä -- ja itseäni!"

Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei

sanoja kaivannut.

"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin,

joka kaipasi nenäliinaa avuksi -- "juuri nyt, kun olen tullut

ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan

huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei

huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."

"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin

ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.

"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaan

Helenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."

"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan

vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme

kuin vietäisiin häntä hirteen."

Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen

pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas

keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita,

sokeria ja kermaa.

"Mitäs teillä nyt taas on tekeillä?" kysyi Bridget.

"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme",

sanoi Willy.

"Minä en ole kotkaan nähnyt niin tuujia ja punatia", sanoi Toddy.

"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja

viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te

hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen

varastanut."

"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle",

selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun

sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun

ne ovat poimitut."

"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon

menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi

sille pyydetyt tavarat.

"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille

niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua

varten."

Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli

kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi

kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman

palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata

suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä

olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta

maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."

Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä

huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi

suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen

syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin

herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja

ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva

Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja

otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle.

Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään

erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli

satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät,

pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi

suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon.

Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja

ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat

olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki

lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa

kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva

Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:

"Hiljaa pojat! Mitä on tapahtunut?"

"Ui-ui-uuii!" huusi Willy.

"Me töimme -- töimme -- pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä

oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin

kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."

"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä

ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:

"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta.

Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä

milloinkaan poit."

Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli

olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä

askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin

lähestyvän.

"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin

poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja

puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"

Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn

metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi

ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli

seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä.

Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän

juostessaan pienenteli.

"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin

pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa

jalavan kuorta -- se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta

ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein

tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte

tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka

teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä

lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."

"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi

rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.

"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja

tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri

oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me

kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne

paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me

tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä

puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä

ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan

vesipisaralla kieltään."

"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että

taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.

"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut

jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike,

menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä,

kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."

"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä

tiedä mitä minä laitan -- te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät

enemmän -- kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"

Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän,

vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin,

epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan

lapsia kotiin:

"Keksitäänpäs nyt tänäpäivänä jotakin oikein hauskaa, pojat! Huomenna

äiti odottaa teitä kotiin, ja täti haluaisi, että teidän viimeinen

päivänne täällä olisi oikein hauska."

"Huomenna!" huudahti Willy kiinnittäen huomiota tähän ainoaan sanaan.

"Minä luulin, että me jo tänään menisimme kotiin."

"Niin olikin ensin tarkotus, rakkaani", sanoi rouva Burton. "Mutta

minusta teillä ei ole mitään kiirettä, ja sitäpaitsi en minä raatsisi

antaa teidän mennä niin pian. Haluttaako teitä todellakin tänään

lähteä?"

"Siitä lähtien, kun me tulimme tänne olen minä lähtöä ajatellut ja

laskenut päiviä", sanoi Willy. "Välistä tuntui aivan, että halkeaisin,

jos en pian pääsisi kotiin, mutta minä koetin olla hyvin urhoollinen,

sillä isä sanoi, että oli parempi pikku siskolle, että me olemme poissa

kotoa. Väliin yöllä minä itkin, kun en ollut omassa pikku vuoteessani."

"Voi poika raukka", sanoi rouva Burton suudellen Willyä, "miksi et ole

kertonut tädille, että sinun on niin ikävä?"

"Et sinä olisi sille mitään mahtanut", sanoi Willy "ei kutkaan muut

kuin isä ja äiti mahda sille mitään. Ja sitten ei minusta ole ollenkaan

hauskaa kertoa jostakin, joka pahottaa mieltäni -- jokin kurkussani

panee vastaan, kun yritän sellaisista asioista kertoa."

"Eikö sinulla ole ollut meillä hauskaa? Olethan usein saanut tehdä mitä

ikinä olet halunnut, ja me olemme enon kanssa kaikin tavoin koettaneet

sinua hauskuttaa."

"Niin kyllä", huokasi Willy. "Mutta toiset ihmiset tietävät, mistä

me pojat pidämme; toiset tietävät, mistä he tahtoisivat, että me

pitäisimme. Ja sellaisia ihmisiä joista minä ensiksi puhuin, ovat isä

ja äiti! Harry eno ja sinä olette sitä toista lajia. Sinä olet kyllä

joskus kovasti kiltti, ja minä pyydän äidiltä, että minä saan kutsua

sinut meille, ja silloin minä näytän kuinka pikku poikia pitää hoitaa

ja huvittaa."

"Kun tinä tulet meillä käymään", sanoi Toddy, "niin tinä taat namutia

atejioiden välittä, ja tinä taat leipoa tavileipiä, vaikka tinulla

olitikin pyhäpuku päälläti. Enkä minä yhtä mittaa tanoiti: 'Et taa

tehdä noin!'"

"Ja sinun oma äitisi tulee telmimään sinun kanssasi", sanoi Willy.

"Minä toivoisin, että sinulla olisi isäkin -- se olisi meistäkin niin

hauskaa."

"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman

isää ja äitiä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen

kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä

otti hänet äidin siipien suojasta.

"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä

tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"

"Kyllä -- kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä

aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut

rakastettu eikä ystävä.

"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat,

joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?"

jatkoi Willy.

"Kyllä, poikaseni", vastasi rouva Burton suudellen Willyä otsalle.

"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää

jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.

"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on

kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano

täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"

"Eihän toki", sanoi rouva Burton.

"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että

heillä on isä -- Jumala -- kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa.

Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he

sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä.

Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta

päivää poissa näkemättä isäänsä?"

"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen.

"Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"

"Eivät _ne_ johdu minun mieleeni, vaan _minä_ johdun niiden mieleen",

vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut

itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa

minut ne unohtamaan."

Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka

voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle

tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä

tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:

"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat.

Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä

enemmän kuin täällä?"

"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen

turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta.

Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä

poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja

saadakseen pojatkin häntä lähestymään.

"Mitä -- eikö jaha kelpaa mihinkään?" kysyi Toddy.

"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti -- kun

minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."

"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa

kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan

ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa

kokonaisen dollarin."

"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan

itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton

epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.

"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin

me valmistaa karamellejä?"

"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia

ihmisiä, Willy."

"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä

ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."

"Kuinka paljon me laitamme?" kysyi Willy, "kahdella pennilläkö?"

"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena

päivänä."

"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin

koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan

aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä

vajten."

"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti",

sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.

"Mutta minäpät otaan _juotta_ nopeammin kuin te kummatkin", huudahti

Toddy. "Koetetaanko?"

Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä

huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös

ja alas kunnes täti yhtyi heihin.

"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan

kyynärän päässä.

"Paistinpannussa", huusi rouva Burton vastaan.

"Tuuji kattila oliti pajempi -- kakti tuujta kattilaa", ehdotti Toddy.

"No, tahdotko mennä tänään kotiin, Willy?" kysyi rouva Burton

vallattomasti.

"Olisi hyvä, jos et sinä siitä niin paljon puhuisi", vastasi Willy.

"Muutoin minua voi ruveta haluttamaan kotiin. Mitä karamellejä me

keitämme?"

"Siirappikaramellejä", sanoi rouva Burton.

"Tankoja vaiko temmotia tahmeita?" kysyi Toddy.

"Kumpiakin", vastasi rouva Burton.

"Kuinka hautkaa!" huudahti Toddy vetäen tätiä hameesta. "Minä tahdon

tinua tuudella."

"Ja minä tahdon sinua syleillä", sanoi Willy.

Rouva Burton vastaanotti nämä hellyyden osotukset, vaikkakin hänen

pukunsa joutuikin epäjärjestykseen. Senjälkeen sai hän parhaansa

mukaan koettaa rauhottaa ja huvittaa poikia aamiaispäivälliseen asti.

Pojat eivät syöneet juuri mitään ja sanoivat niin pelottavan suoraan

mielipiteensä tädin ruokahalusta, että ruoka jäi melkein koskematta.

Sitten rouva Burton läksi molemmat pojat kintereillään keittiöön,

jossa syntyi mieltäkiinnittävä keskustelu siitä, kuinka suuri pannu

otettaisiin, ja kun siirappi sitte kaadettiin pannuun, katselivat pojat

sitä päät niin pannussa kiinni, etteivät kärpäsetkään rohjenneet tulla

tasajaolle. Sitten pojat riitelivät siitä, kumpi saisi hämmentää tuota

tuoksuavaa sekotusta, kunnes rouva Burton ratkasi kiistan siten, että

kumpikin sai hämmentää oikein kellon mukaan vuorotellen kumpikin kolme

minuuttia. Willy selitti kuitenkin, että hänen vuoronsa kestivät vain

yhden sekunnin, kun ne sitävastoin Toddyn väitteen mukaan kestivät

kaksi tuntia. Kummankin täytyi saada olla aivan lähellä, kun jännittävä

"koettaminen" tapahtui. Sitten koettivat he parhaansa mukaan kuluttaa

aikaa, joka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, siksi kunnes seos ehtisi

jäähtyä. Kun rouva Burton sitten selitti, että yksi pannullinen oli

valmis "vedettäväksi", pääsi kahdesta pikku rinnasta syvä helpotuksen

huokaus.

"Näin karamellejä 'vedetään'", sanoi rouva Burton. Hän voiteli keveästi

voilla sormensa, sitten otti hän sormiensa väliin seosta pannusta ja

venytti sen nauhan paksuiseksi. "Ja tässä", sanoi hän ottaen pari

pienempää seos-annosta, "tässä on teille molemmille maistiaisia."

Willy voiteli huolellisesti sormensa kuten oli nähnyt tätinsä tekevän,

ja hänen onnistuikin varovasti saada karamelli "vedetyksi". Toddy

sen sijaan pisti molemmin käsin seosta suuhunsa sillä seurauksella,

että hampaat tarttuivat pahasti kiinni. Rouva Burton riensi

silmänräpäyksessä hänen luokseen.

"Varo, Toddy, hampaasi tarttuvat kiinni."

Monin elein ja äänin Toddy vastusteli, kun rouva Burtun puhdisti hänen

kasvojansa. Kun hän vihdoinkin saattoi avata suunsa, sanoi hän:

"Älä ota titä hyvää poit, näin on niin hyvä olla. Et tinä taa 'vetää'

titä, mitä minä olen keittänyt."

"Teillä pitäisi olla esiliinat edessä, pojat", sanoi rouva Burton.

"Willy, pane karamelli pöydälle ja mene pyytämään, että Jane tuo alas

kaksi Toddyn esiliinaa."

Willy riensi yläkertaan, mutta unohti matkalla täyttää tädin ensimäisen

pyynnön. Kun hän oli palaamassa soi ovikello. Nopeasti laski hän

karamellin kädestään ja avasi oven. Tulijat, kaksi rouvaa, kysyivät

rouva Burtonia.

"Ei hän voi ottaa vastaan vieraita, hän keittää karamellejä", sanoi

Willy. "Mutta voinhan sentään kysyä. Käykää istumaan!"

Kymmenen minuutin kuluttua astui rouva Burton vierailupuvussa

huoneeseen tuolla naisilla niin ominaisella taidolla salata tunteensa,

joka miehille aina tulee jäämään saavuttamattomaksi, ja tervehti

vieraita. Molemmat vieraat nousivat astuakseen emäntää vastaan. Samassa

nousi toisen mukana koholle maasta korikeinutuoli. Se pysyi kuitenkin

ilmassa vain hetken, sillä tuon naisen puku ei ollut valmistettu

huonekalujen liikuttelemista varten. Kuului rätisevä, särähtelevä

ääni kuin kaukainen kiväärien yhteislaukaus, ja hame irtaantui

vuorileningistä, johon vyötäisten kohdalle oli paksusti laskostettu

toisenväristä kangasta.

Molemmat rouvat koettivat parhaansa mukaan irrottaa hametta, ja rouva

Burton kävi ensin kalpeaksi, sitten punaiseksi, kun hän huomasi mistä

syy ikävyyteen oli löydettävissä. Samassa kuului nimittäin Willyn ääni

ovessa:

"Täti oletko nähnyt minun karamelliani? Minä panin sen jonnekin, kun

menin noille tädeille avaamaan ja nyt en minä sitä löydä."

Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään

ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame

harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle,

kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa

torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi

paiskattu laattialle.

Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja

vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta

etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä

siirappiseosta.

"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin

tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin

ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään.

Ja titte te pitti jalkanta --"

Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä

Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten

Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan

pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa,

astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti

itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa

juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että

rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja

vierashuoneessa uudella matollaan.

Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan

kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään

vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa

yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä

tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on

ollut oikein ihana päivä.

Toisten ihmisten lapset · 第 17 / 19 题