IX LUKU

Seuraavana aamuna heräsivät Burtonilaiset äänekkääseen "voi-voi"

huutoon, joka kuului nuorten vieraiden huoneesta.

"Tietysti taas riitaa", murahteli herra Burton omassa huoneessaan. "Kun

olen pukeutunut, menen katsomaan, kumpi on jo saanut selkäänsä ja kumpi

on vielä sen tarpeessa."

Tultuaan poikien huoneeseen näki herra Burton, että Toddy makasi kokoon

kyyristyneenä vuoteessaan syvässä unessa. Veli makasi niinikään silmät

ummessa, mutta levottomasti sinne tänne heittelehtien.

"Mikä sinun on, Willy?" kysyi herra Burton.

"Minun kylkeeni koskee -- siihen paikkaan, jonka löin ojan reunaan kun

minä liu'uin mäkeä alas", valitti Willy. "Ja vuoteen kova paikka osuu

siihen aina. Kun minä juuri olen löytänyt mukavan, pehmeän paikan,

rupeaa kova taas tuntumaan ja se koskee niin kovasti."

"Koetappas kääntyä toiselle kyljelle!" ehdotti herra Burton.

"En minä -- sitten ei --" soperteli Willy hitaasti kohoutuen

vuoteessaan ja hieroen silmiään, "sitten ei minun tarvitsisi hakea

pehmeää paikkaa, eikä minulla olisi silloin mitään tehtävää."

"Eipä todellakaan olisi", mutisi herra Burton äkkiä kääntyen ja lähtien

huoneesta. "Kyky nauttia kärsimyksistä ei ole suinkaan synnynnäinen

ihmisissä. Kerron tämän meidän kirkkoherrallemme."

Aamiaisen aikana istui Willy vaiti, mutta pisteli ruokaa poskeensa aito

amerikkalaisella toimekkuudella. Lopuksi hän virkkoi:

"Eihän ole ollenkaan hyvä juoda liian paljon teetä täti?"

"Ei ole", sanoi rouva Burton. "Se on päinvastoin hyvin vahingollista."

"Eikö kupillinen riitä melkein kaikille?"

"Riittää osapuilleen", sanoi rouva Burton.

"Mutta isä juo väliin kolme neljä", jatkoi Willy.

"Se tapahtuu varmaankin silloin, kun hänellä on päänsärkyä", sanoi

rouva Burton.

"Niin kait", myönteli Willy. "Tarvitseeko silloin enemmän teetä?"

"Tarvitsee", sanoi rouva Burton.

"Mutta eikö kylkisärky ole yhtä pahaa kuin päänsärkykin?" kysyi Willy.

Rouva Burton arvasi, mihin Willy pyrki, mutta väitteli vastausta.

"Hirveän paha kylkisärky", jatkoi Willy. "Pikkupojan kylki on kovasti

tärähtänyt isoa kiveä vastaan."

Rouva Burton puraisi ylähuultansa ja ojensi kätensä Willyn tyhjää

pikaria kohden. Avuliaasti Willy työnsi sen häntä kohti ja virkkoi sitä

tehdessään:

"Ja kun pikku poika juo sitä siksi, että hän on sairas, pitää siinä

olla oikein paljon sokeria; muutoin se on liian väkevää."

Pikari täytettiin kun täytettiinkin. Herra Burton seurasi huvitetuin

katsein tuota toimitusta eikä voinut peittää iloisuuttaan, vaikka hänen

vaimonsa koettikin vangita hänen katsettaan.

Luonnollinen seuraus oli, että rouva ja herra Burton hetkeksi

vaikenivat, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen pojat lupaa kysymättä

poistuivat. Saatuaan yksitavuisen ei-sanan vastaukseksi kysymykseensä,

tuoko hän mitään tullessaan kaupungista läksi herra Burton asemalle.

Ennen pitkää oli rouva Burton vajonnut syvään itsetutkisteluun mitä

tulee hänen menestykseensä lastenkasvattajana. Vähitellen hänelle alkoi

selvitä, että liiallinen suvaitsevaisuus oli aivan yhtä vahingollista

kuin liiallinen ankaruuskin. Muistellessaan poikien kaikkia pikku

kepposia, joilla he olivat kiertäneet hänen määräyksiänsä, ei hän

voinut palauttaa mieleensä ainoatakaan tapausta, jolloin he eivät olisi

onnistuneet. Tämä huomio loukkasi sekä hänen velvollisuudentuntoaan

että ylpeyttään. Häneltä puuttui, kuten ihmisiltä yleensä, taito pysyä

vakavana silloin, kun joku seikka häntä huvitti. Mutta tästä puutteesta

ei hän ollut aikaisemmin ollut tietoinen, ja tämä teki monenkertaiseksi

hänen velvollisuudentuntonsa -- ja nöyryytensä.

Mutta viimeksimainittu tunne väistyi pian toisen tunteen -- ylpeyden

tieltä. Mitä olisikaan hän antanut saadakseen takaisin hetket

aamiaispöydässä! Oli milt'ei mahdotonta ajatella, että kaksi pientä

poikaa yhtenään sukkeluudellaan voitti hänet, hänet, joka kaikissa

elämän tilanteissa oli jo kaukaa vainunnut viekkaat yritykset ja

osannut ne onnistuneesti torjua luotaan. Oh, antaapas jommankumman

heistä vielä yrittää! Yhden asian hän ainakin oli päättänyt: hän ei

tulisi ainoastaan estämään poikia panemasta toimeen taidokkaasti

suunniteltuja aikeitansa, vaan hän tulisi selittämään heille, kuinka

rumia tuollaiset tuumat olivat ja tekemään parhaansa saadakseen heidät

nuhteillaan avomielisiksi.

Tällä hetkellä kuului avonaisesta keittiön ikkunasta sananvaihto,

joka toisin ajoin kävi hyvinkin kiivaaksi. Rouva Burton riensi apuun

ollakseen rauhantuomarina.

"Me _tahdomme_ ja sillä hyvä", kuuli rouva Burton keittiöön tullessaan

Willyn huudahtavan.

"Mitä, mitä?" kysyi talon emäntä.

"Niin", alkoi Willy kasvot ilosta säteillen luullessaan, että apu oli

lähellä. "Me löysimme tuolta kaukaa ruohikosta paljon munia, ja me

tahdoimme keittää ja syödä ne ja me pyysimme monta monituista kertaa

Bridgetiä antamaan meille kattilan, missä voisimme ne keittää, ja hän

sanoo aina vain: 'Ei tule kysymykseenkään'."

"Siinä hän on oikeassa", sanoi rouva Burton. "Ja päättäen siitä, mitä

kuulin keskustelustanne huoneeseen astuessani, ette ole sanoneet

Bridgetille, mihin kattilaa tarvitsette."

"Niin", sanoi Willy, "en minä sille mitään voinut. Minulle tuli

mieleen, mitä sinä eilen illalla sanoit Harry enolle. Sinä sanoit, että

sinä ylenkatsot ihmisiä, jotka sekaantuvat toisten ihmisten asioihin.

Minä en oikein ymmärrä, mitä ylenkatsominen merkitsee, mutta kun minä

muistelen millä äänellä sinä sen sanoit, tuntuu minusta, että tarkotit

ihmisiä, jotka aina kyselevät, mitä muut ihmiset tekevät."

Rouva Burton otti nopeasti alas pienen kattilan ja sanoi sitä Willylle

ojentaessaan: "Tuossa on"; keittäjätär mumisi: "Kylläpä tuo poika

osaa sanoa suoria sanoja." Ja Willy hävisi kattiloineen. Rouva Burton

muisteli hyviä päätöksiänsä, hävisi omaan huoneeseensa ja itki

katkerasti. Häntä kauhistutti pelkkä ajatuskin, että pienet lapset

saavat syödä ison joukon munia aterioiden välillä. Ei kukaan tiennyt,

missä he olivat ja montako munaa heillä oli, he olivat luultavasti

virittäneet tulen johonkin paikkaan, missä sitä ei millään ehdolla

saisi olla. Ja vain taivas tiesi, mikä vaara uhkasi ihmishenkiä ja

omaisuutta. Hän toivoi olevansa manan majoilla ja miettiessään hän teki

itsensä syypääksi moniin hirvittäviin vääräuskoisiin ajatuksiin. Hänen

täytyi alistua kuitenkin lopuksi tosikristityn tapaan, sillä lapsiin

enemmänkin tottuneella henkilöllä olisi ollut täysi työ miettiessä,

mistä lapset voisivat löytyä.

Turhaan koetti rouva Burton aamun kuluessa käydä johonkin käsiksi ja

hän tunsi todellista iloa ja helpotusta nähdessään poikien vihdoin

lähestyvän metsiin ja pelloille johtavalla tiellä. Lainattua kattilaa

ei näkynyt missään, mutta sitä ei rouva Burton huomannut. Toddy vaipui

alakuloisena eräälle suurelle kivelle takapihalla, ja Willy käydä

laahusti arkihuoneeseen kasvoillaan ilme kuin elostelijalla, joka on

pureskellut elämän appelsiinia ja havainnut mehun kuivuneeksi.

"Kaikki on hyvin, eikö olekin?" kysyi rouva Burton, joka kärsimättömästi

tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut, mutta samalla pelkäsi puhua liian

suoraan.

"Niin, tässä me nyt kyllä olemme", sanoi Willy, "mutta eihän se auta."

"Mikä pikku Willyäni vaivaa?" huudahti rouva Burton. "Minua vaivaa

niin paljon", sanoi Willy. "Maailmassa on niin kauhean paljon hulluja

asioita, Alice täti, mutta hauskoja ne silti eivät ole."

"Kerro minulle kaikki, Willy!" pyysi rouva Burton.

"Niin", alkoi Willy. "Minun mieleni tuli tänään niin kovin pahaksi. Me

löysimme eräästä pesästä kuusitoista munaa, ja minä tulin koko pitkän

matkan kotiin hakemaan jotakin astiaa, missä voisimme niitä keittää. Ja

minä otin mukaani vähän suolaa ja pippuria, että saisin niihin enemmän

makua. Mutta arvaas mitä näimme, kun ne olivat keitetyt? Jokaisessa

munassa oli pieni kananpoikanen."

"Kuinka inhottavaa!" huudahti rouva Burton väristen.

"Sanos muuta", sanoi Willy. "Ja sinusta olisi ollut vielä ilkeämpää,

jos olisit ollut mukana, kun me ne aukaisimme. Sinähän tiedät mille

hyvät munat haisevat, kun ne rikotaan? Nämä munat eivät ainakaan

haisseet hyvälle."

"Puhutaanpas jostakin muusta, Willy", sanoi rouva Burton painaen

vaistomaisesti nenäliinansa suulleen.

"Mutta ei se vielä loppunut", sanoi Willy. "Minä tahtoisin tietää,

miksi pikku kananpojat eivät tulleet ulos kuorestaan emonsa luo, vaan

tulivat ulos nyt vasta meidän suureksi harmiksemme."

"Luultavasti siksi, että pelotitte emon pois poikastensa luota, kun

löysitte pesän", sanoi rouva Burton.

"Emmehän me sitä ensinkään pelotelleet", sanoi Willy. "Se lähti

vain menemään. Me sanoimme: 'Tipu, tipu, tipu, tipu', mutta se

juoksi vain kaakattaen ympäri. Silloin me luulimme, ettei se enää

välitä koko pesästä, ja otimme kaikki mitä siinä oli, ettei mitään

joutuisi hukkaan. Isä sanoo, että munat pilaantuvat, kun ne ovat

auringonpaahteessa. Mitä luulet kana-äiti raukan tuumivan, kun se tulee

jonakin päivänä sinne ja näkee kaikki rakkaat lapsukaisensa heiteltyinä

hujan hajan nurmelle?"

"Se ajattelee varmaankin, että siinä on ollut vallattomien pikku

poikien sormet mukana pelissä, ja etteivät he ole ajatelleet mitään

muuta kuin omaa huviaan", sanoi rouva Burton.

Willy vilkaisi nopeasti tätinsä kasvoihin, mutta kun hän ei keksinyt

niissä iloisuuden tahi ymmärtämyksen merkkiäkään, huokasi hän syvään ja

läksi astumaan veljensä luokse.

"Willy!" sanoi rouva Burton.

Nuorukainen pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen.

"Kun sinä haluat jotakin", sanoi rouva Burton, "kuten esimerkiksi lisää

teetä tänä aamuna, tai kattilaa munien keittämistä varten, on sinun

pyydettävä kauniisti, ja jos joku aikaihminen kieltää sinulta, mitä

pyydät, täytyy sinun siihen tyytyä eikä ruveta juonittelemaan. Sinun

tulee rakastaa totuutta siinä määrin, ettet rupea kiertelemään millään

vilpillisellä tavalla."

"Onko siinä mitään vilppiä, kun sanon asian aivan niinkuin se on?"

kysyi Willy. "Isä sanoo, että ihmisten pitää aina olla suoria ja sanoa

mitä he ajattelevat. Ja niin minä aina teenkin, mutta minua haluttaa

aina sanoa asiat niin, että toiset oikein mielellään kuuntelevat. Etkö

_sinäkin_ tee niin?"

Rouva Burton ei voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi ja hän

läksi pois jättäen Willyn iloitsemaan voitostaan. Willykin hävisi pian

veljen useampaan kertaan huudettua: "Willy, Willy!"

"Voi Willy, Willy!" riemuitsi Toddy Willyn tultua lähemmäksi. "Minä

tain ten kiinni. Minä tain ten kiinni. Eikö te ole hautkaa?"

"Minkä sinä sait kiinni?" kysyi Willy, joka ei tuntunut voivan iloita

ennenkuin tiesi ilon syyn.

"Tejjyn", sanoi Toddy. "Tejjyn!"

"Kuinka hauskaa!" huudahti Willy hyppien ja käsiään taputtaen. "En ole

koskaan kuullut mitään niin hauskaa! Kuinka sait sen kiinni?"

"Te nukkui ja tilloin minä panin nuojan ten kaulan ympäji. Ja toiten

pään minä tidoin puuhun. Ja tuotta te nyt on. Katto!"

Pojat menivät koiraa kohti. Tuo onneton eläin nykäisi kerran pari

nuoraa, huomasi ettei siitä ollut apua ja painautui ulisten puuta

vasten.

"Tuo koira rukka on sairas, Tod", sanoi Willy. "Meidän täytyy leikkiä

lääkäriä ja parantaa se. Eiköhän olisi paras, että se pantaisiin

makuulle?"

"Niin, ja tillä pitää olla yöpaita yllä niinkuin meillä, kun me olemme

kipeitä", sanoi Toddy.

"Aivan niin", sanoi Willy. "Juokse hakemaan yöpaitasi. Sille pitää olla

aivan pieni. Ota kengät jalastasi, ettet häiritse Alice tätiä."

Toddy riisui kengät jalastaan ja hävisi. Hetken kuluttua hän palasi

yöpaita mukanaan. Siihen sitten kiedottiin Terry sen äänekkäästä

vastustelemisesta huolimatta.

Willy nosti sen hellästi syliinsä sanoen:

"Paita näkyy olevan aivan liian pitkä. Pistetäänpäs sitä nuppineuloilla

lyhyemmäksi, niinkuin hoitajatar eilen teki pikku siskon paidalle."

"Ei minulla ole nuppineuloja", sanoi Toddy.

"Silloin sinä voit sitoa sen nyörillä lyhyemmäksi. Terrynkään ei

silloin ole vaikea muistaa, että se on sairas pikku koira, kun se ei

saa jalkojaan esille."

Pian oli paidan liika pituus kääritty ylös ja sidottu tiukasti koira

raukan ympäri. Toddy, jolla oli täysi työ tuota vankkaa koiraa

pidellessä, huudahti:

"Voi, kuinka te tättä edettä on hyvä! Mutta minutta ei kaulut ole

oikein hyvä, onko tinutta?"

"Ei ole", sanoi Willy. "Ja koira tulee ulos koko paidasta, jos emme

laita sitä hyvin. Sidotaan nuora kaulankin ympäri. Kas noin! Onkohan

kukaan koskaan nähnyt noin hauskan näköistä sairasta koiraa. Nyt

pistämme sen makuulle."

"Tuuditaan kantta", ehdotti Toddy. "Tehän on meittä niin hautkaa, kun

me olemme taijaita."

"Silloin kait meidän pitää viedä se sisälle", sanoi Willy. "Täällä ei

ole mitään, joka voisi olla olevinaan keinutuoli. Tule!"

Hiljaa hiipivät pojat omaan huoneeseensa. Willy jätti kantamuksensa

hetkeksi Toddyn huostaan; itse hän läksi hakemaan keinutuolia, jonka

hän pian löysikin.

"Kas niin", sanoi hän ottaen potilaan syliinsä ja istuutuen. "Nyt

saamme leikkiä tohtoria. Mutta mitähän lääkettä se tarvitsee --

pillereitä vaiko pulveria?"

"Tai tippoja", ehdotti Toddy.

"Vaikka niinkin", sanoi Willy. "Se riippuu siitä, mitä lääkkeitä meillä

sattuu olemaan. Valmistetaanpas sille pillereitä saippuasta."

"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, joka pujahti vaatesäiliöön ja

toi sieltä eräässä nurkassa riippuneen vanhan talvivaipan, joka oli

pallokoristeilla reunustettu. "Nämä ovat mainioita pillejeitä -- minä

otin eilen muutamia, kun minä leikin tohtojia ja taijatta poikaa,

eivätkä ne maittuneet ollenkaan pahalle."

"Mainiota", sanoi Willy. "Irroita muutamia."

Toddy totteli pyyntöä viipymättä ja huolellisesti pudotettiin

kivihiilipallot yksitellen Terryn kurkusta alas. Willy piteli koiran

suuta sormellaan auki niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän. Lopuksi koira

kuitenkin piti suunsa itsepintaisen tiukasti suljettuna.

"Minä tahtoitin pajantaa ten. Eihän te vielä ole voinut tulla

tejveekti", sanoi Toddy.

"En minä oikein voi käsittää, mitä sinä voit sille tehdä, kun se ei

enää tahdo ottaa pillereitä", sanoi Willy. "Ehkä sillä on joku kipeä

paikka päässä, joka sinun pitäisi peittää laastarilla. Sinulla vain ei

ole laastaria. Mutta nytpä minä keksinkin. Sinä voit ottaa postimerkin

enon kirjotuspöydältä -- sehän on kerrassaan mainiota laastaria."

"En minä tahdo vain antaa tille lääkkeitä, minä tahdon tuutia titä",

sanoi Toddy.

"Sitä ei ole hyvä liikutella juuri nyt", sanoi Willy levottomana

tarkastellen potilaan kasvoja.

"Mutta minäpä kektin keinon", sanoi Toddy kasvoillaan ilme kuin olisi

hänelle joku tärkeä asia juuri selvinnyt. "Ollaan niinkuin me emme

leikkiti niin kauvan, että taan ten tyliini. Titte te taat taa olla

taijat."

"Hyvä", sanoi Willy, vaikka hän vastahakoisesti suostui Toddyn

ehdotukseen. "Minä olen ruvennut jo sitä hoitamaan, kyllä nyt kuka

hyvänsä saa sen terveeksi. Mutta minä muistelen isän sanoneen, että

lääkärin vaihdos on hyvin vaarallista sairaalle -- eikö olisi paras

sitä ensiksi ajatella? Olisi kerrassaan hirveää, jos enon pikku koira

kuolisi, vai mitä?"

"Kyllä olitikin. Minä pidän titä niin kauvan, kun me ajattelemme --

enkä anna tippaakaan lääkettä, ennenkuin tiedämme, mitä pitää antaa."

"Minä luulen, etiä sylin vaihdoskin voi olla paha sairaalle",

puolustelihe Willy, joka välittämättä Toddyn ojennetuista käsistä piti

koiraa entistä tiukemmin sylissään. "Etkö muista, kuinka äiti pikku

veikon eläessä sanoi, että oli hyvin tarkka erotus sillä kuka Phillietä

piteli -- ja että parantavan lääkkeen kiertokulku luissa ja lihaksissa

pysähtyi, kun muutamat häntä pitivät sylissään. Ja etkö muista kuinka

hän huusi, kun sinä tulit lähelle?"

"Hän huuti tikti, että minä utein pittin tojmeni hänen tilmääntä, kun

minä tahdoin taada telville, mitä ainetta tilmän valkuaitet olivat.

Titä minä en ole kotkaan tehnyt Tejjylle -- te ei tiihen leikkiin

milloinkaan tuottunut. Katto, kuinka tujullitetti te tinua kattelee.

Minutta ten tilmät tanovat: 'Minä kuolen, jollei tohtoji Toddy minua

hoida. Minä en oliti utkonut, että tinä voitit olla noin kova, Willy'."

Vastahakoisesti Willy luovutti kallisarvoisen taakkansa Toddyn huostaan

ja tämä puristi potilasta niin hellästi, että koira raukka vingahti

surkeasti ja koetti kaikin tavoin vapautua syleilystä.

"Siinä se nyt nähdään", sanoi Willy. "Sinä et ollenkaan sovi sitä

hoitamaan."

"Mikti en minä tovi", sanoi Toddy. "Te on vain lääke, joka vaikuttaa.

Pallot -- ei kuin pillejit -- eivät voi mennä luiden ja lihatten titään

ilman että kotkee."

"Minä luulen sen riippuvan siitä, ettemme antaneet sille niitä minkään

hyvälle maistuvan kanssa, niinkuin isä meille aina tekee."

"Annetaan tille jotakin hyvää nyt jälkeenpäin", sanoi Toddy. "Kyllä te

löytää lääkkeen, ja titte ne voivat kulkea yhdettä kaiketta tovutta."

"Aivan niin", sanoi Willy "mutta mitä annamme?"

"Kakkua," ehdotti Toddy.

"Mutta kuka pyytää sitä Alice tädiltä?" kysyi Willy. "Etköhän sinä sitä

tekisi. Minä pyysin viime kerralla. Tai -- minä otin luvatta ja sitten

minä lupasin hänelle, etten koskaan enää ota ilman lupaa."

"Titte tinun täytyy tehdä nyt heti niin", sanoi Toddy. "Muuten tinä

voit ten unohtaa. Kyllä minä tiedän, mitä tinä tahdot. Tinä tahdot,

että minä menitin kakkua hakemaan, niin että tinä taaten taitit pikku

taijaan!"

"Kyllä kait minun sitten täytyy lähteä", sanoi Willy vähän nolona.

Willy läksi ja palasi hetken kuluttua säteilevänä iso

hedelmäkakkuviipale kädessä.

"Tiedätkös, Tod, kun on hyvä, saa aina palkinnon. Minä etsin Alice

tätiä kaikkialta pyytääkseni häneltä oikein kauniisti lupaa, mutta en

voinut löytää häntä mistään. Silloin ei minulla ollut muuta neuvoa,

kuin itse mennä ottamaan. Jos täti olisi ollut antamassa, emme

varmaankaan olisi saaneet näin suurta viipaletta. Nyt minä ymmärrän,

mitä kirjotus pyhäkoulun seinällä tarkottaa. Isolle taululle on

kirjotettu: 'Hyve palkitsee itsensä'."

"Anna tänne", huudahti Toddy ojentaen kätensä kakkua kohti. "Emme me

anna tille kaikkea tuota -- te voi nähdä pahoja unia, jot te työ tuon

kaiken." Tässä Toddy ojensi kakkupalan Terryä kohti, ja tämä haukkasi

sitä halukkaasti. "Hyvänen aika! Minä en muittanut, että koijat voivat

avata tuunta tuujemmakti kuin laptet. Minä luulen, että te tai nyt jo

enemmän, kuin mikä tille on tejveellittä. Mene matkoihiti!" jatkoi

Toddy kun koira taas yritti haukata kakkua. "Meidän täytyy kätkeä te

niin, ettei te voi titä nähdä. Muutoin te koko ajan titä käjkkyy."

Ja ihmeteltävän nopeasti Toddy tunki osan kakun jäännöksestä omaan

suuhunsa.

"Oh-h-h", huudahti Willy rientäen pelastamaan mitä vielä

pelastettavissa oli. "Ei sinun tarvitse ottaa lääkettä; sinä rupeat

vain koko ajan uneksimaan lehmistä, jos otat (nuorten Lawrence

veljesten painajainen esiintyi aina lehmän haahmossa). Anna minulle!"

"Um-um-um!" mumisi Toddy vaivalloisesti puristaen nyrkkiinsä viimeisiä

jäännöksiä.

"Anna nyt minulle, Tod", pyyteli Willy. "Kun minä syön tuon mikä on

jälellä, uneksimme me aivan yhtä paljon lehmistä. Olethan niin usein

sanonut, että olisi niin hauskaa, jos minä näkisin samoja unia kuin

sinäkin. Ja sinä olet ollut harmissasi, kun niin ei ole käynyt."

Toddy nielaisi pari kertaa sangen kuuluvasti. Sitten hän yski kovasti

ja sai lopulta sanotuksi:

"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta,

kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja

unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän

ojensi veljelleen sanoen:

"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä

annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin

hijveitä atioita kuin minun."

Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä

veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen

sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui;

lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä

ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui

surkeasti.

"Sillä on kouristuksia -- sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoi

Willy. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"

"Annetaan kalanmaktaöljyä!" ehdotti Toddy.

"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla

koira ja kaadetaan sen päälle vettä -- niinhän tehdään koirille, kun ne

äkkiä sairastuvat."

"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te

kylpyammeeteen."

"Sehän onkin mainiota", sanoi Willy siepaten koiran syliinsä.

Toddy kiirehti edellä ja pani veden juoksemaan ammeeseen. Koira

pantiin ammeeseen ja siellä se entistä ankarammin ponnistelihe irti

päästäkseen. Kun Willy sen huomasi, sanoi hän:

"Eikö lapsia pannakin kuumaan veteen, kun hampaat heitä vaivaavat, Tod?

Nyt Terry taas saa olla pikku lapsi. Aukaise toinen hana!"

Viipymättä Toddy avasi hanan-, ja eläin parka, jolle rupesi selviämään,

ettei se mitenkään voinut päästä vapaaksi, näkyi samaan aikaan rupeavan

alistumaan kohtaloonsa.

"Näetkös, se on jo parempi", huudahti Willy, joka oli jännitettynä

koiraa tarkannut. "Nyt sen jo saa ottaa pois. Oh hoh, kylläpä tuo vesi

onkin kuumaa! Miten ihmeessä me saamme sen ammeesta pois?"

Toddy kumartui ammeen laidan yli ja tarttui koiraa päähän. Koira

vastusteli vimmatusti. Toddy pani kaikki voimansa ja taitonsa

liikkeelle. Yht'äkkiä hän kadotti tasapainonsa ja putosi päälleen

ammeeseen. Kauheasti parkuen hän sieltä ryömi ylös; sillävälin Willy

sai käsiinsä koiran ja pelasti sen kuivalle maalle, kylpyhuoneen

laattialle.

"Ui-ui-uii!" ulvoi Toddy.

"Koskeeko kovasti, rakas pikku veikko?" kysyi Willy hellästi.

"Ei", sanoi Toddy, "ei enää ollenkaan kotke, mutta voi -- Willy jakat

-- minä tain tuuni vettä täyteen, ja te huuhtoi poit kakun maun. Ei

tiitä ollut ollenkaan hyötyä, vahinkoa vain."

"Minusta olisi parasta, että kuivaisit auringossa vaatteitasi", sanoi

Willy, "ja vaihtaisit koira raukalle kuivaa ylle."

"Minä tahdon, että minullekin pannaan toitet vaatteet", nyyhkytti Toddy.

"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen

perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä

pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."

Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai

yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan

ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki

harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata

koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.

Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei

se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes

Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä

koiran silmiin, ja väkiviina --, jota siinä oli niin runsaasti, sai

sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta,

laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy

jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.

Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja

silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui

alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti

ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen

koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli

koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi

kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni

soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin

kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa

se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän

jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden,

nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta

vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen

ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään

pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi

kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia

vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli

oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti

panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli

nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää

ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön

varjoisaan piilopaikkaan metsässä.

Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn

Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia,

jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa

huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä

suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä

sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan

etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä

unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy

ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi

hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin

akkunasta.

Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä

ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:

"Täti, täytyykö kaikkien kuolla?"

"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo

olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin

tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota

tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."

"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa

ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla -- sehän on aivan

täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"

"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten

voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."

"Minä haluaisin vain tietää", sanoi Willy unohtaen kaiken muun paitsi

kysymystä, joka kiersi hänen mielessään. "Kuka heittää kukkia viimeisen

ihmisen hautaan, ja kuka kaivaa kuopan, johon hän pannaan? Mitähän,

jos minä olisin tuo viimeinen ihminen! Minä olisin niin huolissani

hautajaisten vuoksi. Mutta minäpäs tiedänkin, mitä teen -- minä

rukoilisin Jumalaa, että hän ottaisi minut suoraan taivaaseen, niinkuin

Hän kerran otti Eliaan. Mutta täti, kuka veti vaunuja, joissa Elia meni

taivaaseen -- kaarneetko, jotka toivat hänelle ruokaa?"

"En tiedä", sanoi rouva Burton, "mutta siitä olen varma, etteivät

mitkään vaunut olisi tulleet häntä hakemaan, jos hänellä olisi ollut

tapana rikkoa toisten ihmisten tuoleja ja sitoa kappaleet koiran

kaulaan."

"En minä ole sitonut mitään tuolin kappaleita koiran kaulaan", sanoi

Willy, jolle rupesi selviämään, mihin täti huomautuksillaan viittasi.

"Minä sidoin _koko_ Terryn _koko_ tuoliin, ja minä olin sille aivan

yhtä kiltti kuin sinäkin olet ollut minulle. Mutta sitten se yhtäkkiä

ryntäsi pois ja vei koko tuolin mennessään. Muistat kai raamatun

kertomuksen pahastahengestä, joka meni sikalaumaan ja kuinka siat

sitten syöksyivät vuorenjyrkänteeltä mereen? Minusta tuntuu, että joku

tuollainen pahahenki on mennyt Terryynkin."

Rouva Burtonin usko oppiin pahoista hengistä ei ollut niin ehdoton,

kuin mitä sen olisi tullut olla, mutta siitä huolimatta lauhtui hänen

vihansa ja, välttääkseen uusia nöyryytyksiä, hän sanaa sanomatta jätti

Willyn ja meni vierashuoneeseen. Naisen sanavarastossa ei löydy sanoja,

jotka riittäisivät kuvaamaan näkyä, joka rouva Burtonia kohtasi, ja

rientäessään korjaamaan parhaansa mukaan mitä korjattavissa oli hänen

vihansa nousi uudelleen. Hänen vielä ollessaan epätoivoisen vihan

vallassa astui Willy huoneeseen ja huudahti:

"Oletko sinä, Alice täti, kaatanut kumoon tuon pöydän ja rikkonut

kukkamaljakon?"

Rouva Burton oikaislhe vaistomaisesti ja ojentautuen aito Lady

Macbethimaiseen asentoon hän pudisti Willylle niin uhkaavasti sormeaan,

että tämä horjahti taaksepäin. Täti julisti vain lyhyesti:

"Huomenna!"

Toisten ihmisten lapset · 第 16 / 19 题