Seuraavana aamuna heräsivät Burtonilaiset äänekkääseen "voi-voi"
huutoon, joka kuului nuorten vieraiden huoneesta.
"Tietysti taas riitaa", murahteli herra Burton omassa huoneessaan. "Kun
olen pukeutunut, menen katsomaan, kumpi on jo saanut selkäänsä ja kumpi
on vielä sen tarpeessa."
Tultuaan poikien huoneeseen näki herra Burton, että Toddy makasi kokoon
kyyristyneenä vuoteessaan syvässä unessa. Veli makasi niinikään silmät
ummessa, mutta levottomasti sinne tänne heittelehtien.
"Mikä sinun on, Willy?" kysyi herra Burton.
"Minun kylkeeni koskee -- siihen paikkaan, jonka löin ojan reunaan kun
minä liu'uin mäkeä alas", valitti Willy. "Ja vuoteen kova paikka osuu
siihen aina. Kun minä juuri olen löytänyt mukavan, pehmeän paikan,
rupeaa kova taas tuntumaan ja se koskee niin kovasti."
"Koetappas kääntyä toiselle kyljelle!" ehdotti herra Burton.
"En minä -- sitten ei --" soperteli Willy hitaasti kohoutuen
vuoteessaan ja hieroen silmiään, "sitten ei minun tarvitsisi hakea
pehmeää paikkaa, eikä minulla olisi silloin mitään tehtävää."
"Eipä todellakaan olisi", mutisi herra Burton äkkiä kääntyen ja lähtien
huoneesta. "Kyky nauttia kärsimyksistä ei ole suinkaan synnynnäinen
ihmisissä. Kerron tämän meidän kirkkoherrallemme."
Aamiaisen aikana istui Willy vaiti, mutta pisteli ruokaa poskeensa aito
amerikkalaisella toimekkuudella. Lopuksi hän virkkoi:
"Eihän ole ollenkaan hyvä juoda liian paljon teetä täti?"
"Ei ole", sanoi rouva Burton. "Se on päinvastoin hyvin vahingollista."
"Eikö kupillinen riitä melkein kaikille?"
"Riittää osapuilleen", sanoi rouva Burton.
"Mutta isä juo väliin kolme neljä", jatkoi Willy.
"Se tapahtuu varmaankin silloin, kun hänellä on päänsärkyä", sanoi
rouva Burton.
"Niin kait", myönteli Willy. "Tarvitseeko silloin enemmän teetä?"
"Tarvitsee", sanoi rouva Burton.
"Mutta eikö kylkisärky ole yhtä pahaa kuin päänsärkykin?" kysyi Willy.
Rouva Burton arvasi, mihin Willy pyrki, mutta väitteli vastausta.
"Hirveän paha kylkisärky", jatkoi Willy. "Pikkupojan kylki on kovasti
tärähtänyt isoa kiveä vastaan."
Rouva Burton puraisi ylähuultansa ja ojensi kätensä Willyn tyhjää
pikaria kohden. Avuliaasti Willy työnsi sen häntä kohti ja virkkoi sitä
tehdessään:
"Ja kun pikku poika juo sitä siksi, että hän on sairas, pitää siinä
olla oikein paljon sokeria; muutoin se on liian väkevää."
Pikari täytettiin kun täytettiinkin. Herra Burton seurasi huvitetuin
katsein tuota toimitusta eikä voinut peittää iloisuuttaan, vaikka hänen
vaimonsa koettikin vangita hänen katsettaan.
Luonnollinen seuraus oli, että rouva ja herra Burton hetkeksi
vaikenivat, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen pojat lupaa kysymättä
poistuivat. Saatuaan yksitavuisen ei-sanan vastaukseksi kysymykseensä,
tuoko hän mitään tullessaan kaupungista läksi herra Burton asemalle.
Ennen pitkää oli rouva Burton vajonnut syvään itsetutkisteluun mitä
tulee hänen menestykseensä lastenkasvattajana. Vähitellen hänelle alkoi
selvitä, että liiallinen suvaitsevaisuus oli aivan yhtä vahingollista
kuin liiallinen ankaruuskin. Muistellessaan poikien kaikkia pikku
kepposia, joilla he olivat kiertäneet hänen määräyksiänsä, ei hän
voinut palauttaa mieleensä ainoatakaan tapausta, jolloin he eivät olisi
onnistuneet. Tämä huomio loukkasi sekä hänen velvollisuudentuntoaan
että ylpeyttään. Häneltä puuttui, kuten ihmisiltä yleensä, taito pysyä
vakavana silloin, kun joku seikka häntä huvitti. Mutta tästä puutteesta
ei hän ollut aikaisemmin ollut tietoinen, ja tämä teki monenkertaiseksi
hänen velvollisuudentuntonsa -- ja nöyryytensä.
Mutta viimeksimainittu tunne väistyi pian toisen tunteen -- ylpeyden
tieltä. Mitä olisikaan hän antanut saadakseen takaisin hetket
aamiaispöydässä! Oli milt'ei mahdotonta ajatella, että kaksi pientä
poikaa yhtenään sukkeluudellaan voitti hänet, hänet, joka kaikissa
elämän tilanteissa oli jo kaukaa vainunnut viekkaat yritykset ja
osannut ne onnistuneesti torjua luotaan. Oh, antaapas jommankumman
heistä vielä yrittää! Yhden asian hän ainakin oli päättänyt: hän ei
tulisi ainoastaan estämään poikia panemasta toimeen taidokkaasti
suunniteltuja aikeitansa, vaan hän tulisi selittämään heille, kuinka
rumia tuollaiset tuumat olivat ja tekemään parhaansa saadakseen heidät
nuhteillaan avomielisiksi.
Tällä hetkellä kuului avonaisesta keittiön ikkunasta sananvaihto,
joka toisin ajoin kävi hyvinkin kiivaaksi. Rouva Burton riensi apuun
ollakseen rauhantuomarina.
"Me _tahdomme_ ja sillä hyvä", kuuli rouva Burton keittiöön tullessaan
Willyn huudahtavan.
"Mitä, mitä?" kysyi talon emäntä.
"Niin", alkoi Willy kasvot ilosta säteillen luullessaan, että apu oli
lähellä. "Me löysimme tuolta kaukaa ruohikosta paljon munia, ja me
tahdoimme keittää ja syödä ne ja me pyysimme monta monituista kertaa
Bridgetiä antamaan meille kattilan, missä voisimme ne keittää, ja hän
sanoo aina vain: 'Ei tule kysymykseenkään'."
"Siinä hän on oikeassa", sanoi rouva Burton. "Ja päättäen siitä, mitä
kuulin keskustelustanne huoneeseen astuessani, ette ole sanoneet
Bridgetille, mihin kattilaa tarvitsette."
"Niin", sanoi Willy, "en minä sille mitään voinut. Minulle tuli
mieleen, mitä sinä eilen illalla sanoit Harry enolle. Sinä sanoit, että
sinä ylenkatsot ihmisiä, jotka sekaantuvat toisten ihmisten asioihin.
Minä en oikein ymmärrä, mitä ylenkatsominen merkitsee, mutta kun minä
muistelen millä äänellä sinä sen sanoit, tuntuu minusta, että tarkotit
ihmisiä, jotka aina kyselevät, mitä muut ihmiset tekevät."
Rouva Burton otti nopeasti alas pienen kattilan ja sanoi sitä Willylle
ojentaessaan: "Tuossa on"; keittäjätär mumisi: "Kylläpä tuo poika
osaa sanoa suoria sanoja." Ja Willy hävisi kattiloineen. Rouva Burton
muisteli hyviä päätöksiänsä, hävisi omaan huoneeseensa ja itki
katkerasti. Häntä kauhistutti pelkkä ajatuskin, että pienet lapset
saavat syödä ison joukon munia aterioiden välillä. Ei kukaan tiennyt,
missä he olivat ja montako munaa heillä oli, he olivat luultavasti
virittäneet tulen johonkin paikkaan, missä sitä ei millään ehdolla
saisi olla. Ja vain taivas tiesi, mikä vaara uhkasi ihmishenkiä ja
omaisuutta. Hän toivoi olevansa manan majoilla ja miettiessään hän teki
itsensä syypääksi moniin hirvittäviin vääräuskoisiin ajatuksiin. Hänen
täytyi alistua kuitenkin lopuksi tosikristityn tapaan, sillä lapsiin
enemmänkin tottuneella henkilöllä olisi ollut täysi työ miettiessä,
mistä lapset voisivat löytyä.
Turhaan koetti rouva Burton aamun kuluessa käydä johonkin käsiksi ja
hän tunsi todellista iloa ja helpotusta nähdessään poikien vihdoin
lähestyvän metsiin ja pelloille johtavalla tiellä. Lainattua kattilaa
ei näkynyt missään, mutta sitä ei rouva Burton huomannut. Toddy vaipui
alakuloisena eräälle suurelle kivelle takapihalla, ja Willy käydä
laahusti arkihuoneeseen kasvoillaan ilme kuin elostelijalla, joka on
pureskellut elämän appelsiinia ja havainnut mehun kuivuneeksi.
"Kaikki on hyvin, eikö olekin?" kysyi rouva Burton, joka kärsimättömästi
tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut, mutta samalla pelkäsi puhua liian
suoraan.
"Niin, tässä me nyt kyllä olemme", sanoi Willy, "mutta eihän se auta."
"Mikä pikku Willyäni vaivaa?" huudahti rouva Burton. "Minua vaivaa
niin paljon", sanoi Willy. "Maailmassa on niin kauhean paljon hulluja
asioita, Alice täti, mutta hauskoja ne silti eivät ole."
"Kerro minulle kaikki, Willy!" pyysi rouva Burton.
"Niin", alkoi Willy. "Minun mieleni tuli tänään niin kovin pahaksi. Me
löysimme eräästä pesästä kuusitoista munaa, ja minä tulin koko pitkän
matkan kotiin hakemaan jotakin astiaa, missä voisimme niitä keittää. Ja
minä otin mukaani vähän suolaa ja pippuria, että saisin niihin enemmän
makua. Mutta arvaas mitä näimme, kun ne olivat keitetyt? Jokaisessa
munassa oli pieni kananpoikanen."
"Kuinka inhottavaa!" huudahti rouva Burton väristen.
"Sanos muuta", sanoi Willy. "Ja sinusta olisi ollut vielä ilkeämpää,
jos olisit ollut mukana, kun me ne aukaisimme. Sinähän tiedät mille
hyvät munat haisevat, kun ne rikotaan? Nämä munat eivät ainakaan
haisseet hyvälle."
"Puhutaanpas jostakin muusta, Willy", sanoi rouva Burton painaen
vaistomaisesti nenäliinansa suulleen.
"Mutta ei se vielä loppunut", sanoi Willy. "Minä tahtoisin tietää,
miksi pikku kananpojat eivät tulleet ulos kuorestaan emonsa luo, vaan
tulivat ulos nyt vasta meidän suureksi harmiksemme."
"Luultavasti siksi, että pelotitte emon pois poikastensa luota, kun
löysitte pesän", sanoi rouva Burton.
"Emmehän me sitä ensinkään pelotelleet", sanoi Willy. "Se lähti
vain menemään. Me sanoimme: 'Tipu, tipu, tipu, tipu', mutta se
juoksi vain kaakattaen ympäri. Silloin me luulimme, ettei se enää
välitä koko pesästä, ja otimme kaikki mitä siinä oli, ettei mitään
joutuisi hukkaan. Isä sanoo, että munat pilaantuvat, kun ne ovat
auringonpaahteessa. Mitä luulet kana-äiti raukan tuumivan, kun se tulee
jonakin päivänä sinne ja näkee kaikki rakkaat lapsukaisensa heiteltyinä
hujan hajan nurmelle?"
"Se ajattelee varmaankin, että siinä on ollut vallattomien pikku
poikien sormet mukana pelissä, ja etteivät he ole ajatelleet mitään
muuta kuin omaa huviaan", sanoi rouva Burton.
Willy vilkaisi nopeasti tätinsä kasvoihin, mutta kun hän ei keksinyt
niissä iloisuuden tahi ymmärtämyksen merkkiäkään, huokasi hän syvään ja
läksi astumaan veljensä luokse.
"Willy!" sanoi rouva Burton.
Nuorukainen pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen.
"Kun sinä haluat jotakin", sanoi rouva Burton, "kuten esimerkiksi lisää
teetä tänä aamuna, tai kattilaa munien keittämistä varten, on sinun
pyydettävä kauniisti, ja jos joku aikaihminen kieltää sinulta, mitä
pyydät, täytyy sinun siihen tyytyä eikä ruveta juonittelemaan. Sinun
tulee rakastaa totuutta siinä määrin, ettet rupea kiertelemään millään
vilpillisellä tavalla."
"Onko siinä mitään vilppiä, kun sanon asian aivan niinkuin se on?"
kysyi Willy. "Isä sanoo, että ihmisten pitää aina olla suoria ja sanoa
mitä he ajattelevat. Ja niin minä aina teenkin, mutta minua haluttaa
aina sanoa asiat niin, että toiset oikein mielellään kuuntelevat. Etkö
_sinäkin_ tee niin?"
Rouva Burton ei voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi ja hän
läksi pois jättäen Willyn iloitsemaan voitostaan. Willykin hävisi pian
veljen useampaan kertaan huudettua: "Willy, Willy!"
"Voi Willy, Willy!" riemuitsi Toddy Willyn tultua lähemmäksi. "Minä
tain ten kiinni. Minä tain ten kiinni. Eikö te ole hautkaa?"
"Minkä sinä sait kiinni?" kysyi Willy, joka ei tuntunut voivan iloita
ennenkuin tiesi ilon syyn.
"Tejjyn", sanoi Toddy. "Tejjyn!"
"Kuinka hauskaa!" huudahti Willy hyppien ja käsiään taputtaen. "En ole
koskaan kuullut mitään niin hauskaa! Kuinka sait sen kiinni?"
"Te nukkui ja tilloin minä panin nuojan ten kaulan ympäji. Ja toiten
pään minä tidoin puuhun. Ja tuotta te nyt on. Katto!"
Pojat menivät koiraa kohti. Tuo onneton eläin nykäisi kerran pari
nuoraa, huomasi ettei siitä ollut apua ja painautui ulisten puuta
vasten.
"Tuo koira rukka on sairas, Tod", sanoi Willy. "Meidän täytyy leikkiä
lääkäriä ja parantaa se. Eiköhän olisi paras, että se pantaisiin
makuulle?"
"Niin, ja tillä pitää olla yöpaita yllä niinkuin meillä, kun me olemme
kipeitä", sanoi Toddy.
"Aivan niin", sanoi Willy. "Juokse hakemaan yöpaitasi. Sille pitää olla
aivan pieni. Ota kengät jalastasi, ettet häiritse Alice tätiä."
Toddy riisui kengät jalastaan ja hävisi. Hetken kuluttua hän palasi
yöpaita mukanaan. Siihen sitten kiedottiin Terry sen äänekkäästä
vastustelemisesta huolimatta.
Willy nosti sen hellästi syliinsä sanoen:
"Paita näkyy olevan aivan liian pitkä. Pistetäänpäs sitä nuppineuloilla
lyhyemmäksi, niinkuin hoitajatar eilen teki pikku siskon paidalle."
"Ei minulla ole nuppineuloja", sanoi Toddy.
"Silloin sinä voit sitoa sen nyörillä lyhyemmäksi. Terrynkään ei
silloin ole vaikea muistaa, että se on sairas pikku koira, kun se ei
saa jalkojaan esille."
Pian oli paidan liika pituus kääritty ylös ja sidottu tiukasti koira
raukan ympäri. Toddy, jolla oli täysi työ tuota vankkaa koiraa
pidellessä, huudahti:
"Voi, kuinka te tättä edettä on hyvä! Mutta minutta ei kaulut ole
oikein hyvä, onko tinutta?"
"Ei ole", sanoi Willy. "Ja koira tulee ulos koko paidasta, jos emme
laita sitä hyvin. Sidotaan nuora kaulankin ympäri. Kas noin! Onkohan
kukaan koskaan nähnyt noin hauskan näköistä sairasta koiraa. Nyt
pistämme sen makuulle."
"Tuuditaan kantta", ehdotti Toddy. "Tehän on meittä niin hautkaa, kun
me olemme taijaita."
"Silloin kait meidän pitää viedä se sisälle", sanoi Willy. "Täällä ei
ole mitään, joka voisi olla olevinaan keinutuoli. Tule!"
Hiljaa hiipivät pojat omaan huoneeseensa. Willy jätti kantamuksensa
hetkeksi Toddyn huostaan; itse hän läksi hakemaan keinutuolia, jonka
hän pian löysikin.
"Kas niin", sanoi hän ottaen potilaan syliinsä ja istuutuen. "Nyt
saamme leikkiä tohtoria. Mutta mitähän lääkettä se tarvitsee --
pillereitä vaiko pulveria?"
"Tai tippoja", ehdotti Toddy.
"Vaikka niinkin", sanoi Willy. "Se riippuu siitä, mitä lääkkeitä meillä
sattuu olemaan. Valmistetaanpas sille pillereitä saippuasta."
"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, joka pujahti vaatesäiliöön ja
toi sieltä eräässä nurkassa riippuneen vanhan talvivaipan, joka oli
pallokoristeilla reunustettu. "Nämä ovat mainioita pillejeitä -- minä
otin eilen muutamia, kun minä leikin tohtojia ja taijatta poikaa,
eivätkä ne maittuneet ollenkaan pahalle."
"Mainiota", sanoi Willy. "Irroita muutamia."
Toddy totteli pyyntöä viipymättä ja huolellisesti pudotettiin
kivihiilipallot yksitellen Terryn kurkusta alas. Willy piteli koiran
suuta sormellaan auki niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän. Lopuksi koira
kuitenkin piti suunsa itsepintaisen tiukasti suljettuna.
"Minä tahtoitin pajantaa ten. Eihän te vielä ole voinut tulla
tejveekti", sanoi Toddy.
"En minä oikein voi käsittää, mitä sinä voit sille tehdä, kun se ei
enää tahdo ottaa pillereitä", sanoi Willy. "Ehkä sillä on joku kipeä
paikka päässä, joka sinun pitäisi peittää laastarilla. Sinulla vain ei
ole laastaria. Mutta nytpä minä keksinkin. Sinä voit ottaa postimerkin
enon kirjotuspöydältä -- sehän on kerrassaan mainiota laastaria."
"En minä tahdo vain antaa tille lääkkeitä, minä tahdon tuutia titä",
sanoi Toddy.
"Sitä ei ole hyvä liikutella juuri nyt", sanoi Willy levottomana
tarkastellen potilaan kasvoja.
"Mutta minäpä kektin keinon", sanoi Toddy kasvoillaan ilme kuin olisi
hänelle joku tärkeä asia juuri selvinnyt. "Ollaan niinkuin me emme
leikkiti niin kauvan, että taan ten tyliini. Titte te taat taa olla
taijat."
"Hyvä", sanoi Willy, vaikka hän vastahakoisesti suostui Toddyn
ehdotukseen. "Minä olen ruvennut jo sitä hoitamaan, kyllä nyt kuka
hyvänsä saa sen terveeksi. Mutta minä muistelen isän sanoneen, että
lääkärin vaihdos on hyvin vaarallista sairaalle -- eikö olisi paras
sitä ensiksi ajatella? Olisi kerrassaan hirveää, jos enon pikku koira
kuolisi, vai mitä?"
"Kyllä olitikin. Minä pidän titä niin kauvan, kun me ajattelemme --
enkä anna tippaakaan lääkettä, ennenkuin tiedämme, mitä pitää antaa."
"Minä luulen, etiä sylin vaihdoskin voi olla paha sairaalle",
puolustelihe Willy, joka välittämättä Toddyn ojennetuista käsistä piti
koiraa entistä tiukemmin sylissään. "Etkö muista, kuinka äiti pikku
veikon eläessä sanoi, että oli hyvin tarkka erotus sillä kuka Phillietä
piteli -- ja että parantavan lääkkeen kiertokulku luissa ja lihaksissa
pysähtyi, kun muutamat häntä pitivät sylissään. Ja etkö muista kuinka
hän huusi, kun sinä tulit lähelle?"
"Hän huuti tikti, että minä utein pittin tojmeni hänen tilmääntä, kun
minä tahdoin taada telville, mitä ainetta tilmän valkuaitet olivat.
Titä minä en ole kotkaan tehnyt Tejjylle -- te ei tiihen leikkiin
milloinkaan tuottunut. Katto, kuinka tujullitetti te tinua kattelee.
Minutta ten tilmät tanovat: 'Minä kuolen, jollei tohtoji Toddy minua
hoida. Minä en oliti utkonut, että tinä voitit olla noin kova, Willy'."
Vastahakoisesti Willy luovutti kallisarvoisen taakkansa Toddyn huostaan
ja tämä puristi potilasta niin hellästi, että koira raukka vingahti
surkeasti ja koetti kaikin tavoin vapautua syleilystä.
"Siinä se nyt nähdään", sanoi Willy. "Sinä et ollenkaan sovi sitä
hoitamaan."
"Mikti en minä tovi", sanoi Toddy. "Te on vain lääke, joka vaikuttaa.
Pallot -- ei kuin pillejit -- eivät voi mennä luiden ja lihatten titään
ilman että kotkee."
"Minä luulen sen riippuvan siitä, ettemme antaneet sille niitä minkään
hyvälle maistuvan kanssa, niinkuin isä meille aina tekee."
"Annetaan tille jotakin hyvää nyt jälkeenpäin", sanoi Toddy. "Kyllä te
löytää lääkkeen, ja titte ne voivat kulkea yhdettä kaiketta tovutta."
"Aivan niin", sanoi Willy "mutta mitä annamme?"
"Kakkua," ehdotti Toddy.
"Mutta kuka pyytää sitä Alice tädiltä?" kysyi Willy. "Etköhän sinä sitä
tekisi. Minä pyysin viime kerralla. Tai -- minä otin luvatta ja sitten
minä lupasin hänelle, etten koskaan enää ota ilman lupaa."
"Titte tinun täytyy tehdä nyt heti niin", sanoi Toddy. "Muuten tinä
voit ten unohtaa. Kyllä minä tiedän, mitä tinä tahdot. Tinä tahdot,
että minä menitin kakkua hakemaan, niin että tinä taaten taitit pikku
taijaan!"
"Kyllä kait minun sitten täytyy lähteä", sanoi Willy vähän nolona.
Willy läksi ja palasi hetken kuluttua säteilevänä iso
hedelmäkakkuviipale kädessä.
"Tiedätkös, Tod, kun on hyvä, saa aina palkinnon. Minä etsin Alice
tätiä kaikkialta pyytääkseni häneltä oikein kauniisti lupaa, mutta en
voinut löytää häntä mistään. Silloin ei minulla ollut muuta neuvoa,
kuin itse mennä ottamaan. Jos täti olisi ollut antamassa, emme
varmaankaan olisi saaneet näin suurta viipaletta. Nyt minä ymmärrän,
mitä kirjotus pyhäkoulun seinällä tarkottaa. Isolle taululle on
kirjotettu: 'Hyve palkitsee itsensä'."
"Anna tänne", huudahti Toddy ojentaen kätensä kakkua kohti. "Emme me
anna tille kaikkea tuota -- te voi nähdä pahoja unia, jot te työ tuon
kaiken." Tässä Toddy ojensi kakkupalan Terryä kohti, ja tämä haukkasi
sitä halukkaasti. "Hyvänen aika! Minä en muittanut, että koijat voivat
avata tuunta tuujemmakti kuin laptet. Minä luulen, että te tai nyt jo
enemmän, kuin mikä tille on tejveellittä. Mene matkoihiti!" jatkoi
Toddy kun koira taas yritti haukata kakkua. "Meidän täytyy kätkeä te
niin, ettei te voi titä nähdä. Muutoin te koko ajan titä käjkkyy."
Ja ihmeteltävän nopeasti Toddy tunki osan kakun jäännöksestä omaan
suuhunsa.
"Oh-h-h", huudahti Willy rientäen pelastamaan mitä vielä
pelastettavissa oli. "Ei sinun tarvitse ottaa lääkettä; sinä rupeat
vain koko ajan uneksimaan lehmistä, jos otat (nuorten Lawrence
veljesten painajainen esiintyi aina lehmän haahmossa). Anna minulle!"
"Um-um-um!" mumisi Toddy vaivalloisesti puristaen nyrkkiinsä viimeisiä
jäännöksiä.
"Anna nyt minulle, Tod", pyyteli Willy. "Kun minä syön tuon mikä on
jälellä, uneksimme me aivan yhtä paljon lehmistä. Olethan niin usein
sanonut, että olisi niin hauskaa, jos minä näkisin samoja unia kuin
sinäkin. Ja sinä olet ollut harmissasi, kun niin ei ole käynyt."
Toddy nielaisi pari kertaa sangen kuuluvasti. Sitten hän yski kovasti
ja sai lopulta sanotuksi:
"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta,
kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja
unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän
ojensi veljelleen sanoen:
"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä
annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin
hijveitä atioita kuin minun."
Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä
veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen
sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui;
lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä
ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui
surkeasti.
"Sillä on kouristuksia -- sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoi
Willy. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"
"Annetaan kalanmaktaöljyä!" ehdotti Toddy.
"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla
koira ja kaadetaan sen päälle vettä -- niinhän tehdään koirille, kun ne
äkkiä sairastuvat."
"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te
kylpyammeeteen."
"Sehän onkin mainiota", sanoi Willy siepaten koiran syliinsä.
Toddy kiirehti edellä ja pani veden juoksemaan ammeeseen. Koira
pantiin ammeeseen ja siellä se entistä ankarammin ponnistelihe irti
päästäkseen. Kun Willy sen huomasi, sanoi hän:
"Eikö lapsia pannakin kuumaan veteen, kun hampaat heitä vaivaavat, Tod?
Nyt Terry taas saa olla pikku lapsi. Aukaise toinen hana!"
Viipymättä Toddy avasi hanan-, ja eläin parka, jolle rupesi selviämään,
ettei se mitenkään voinut päästä vapaaksi, näkyi samaan aikaan rupeavan
alistumaan kohtaloonsa.
"Näetkös, se on jo parempi", huudahti Willy, joka oli jännitettynä
koiraa tarkannut. "Nyt sen jo saa ottaa pois. Oh hoh, kylläpä tuo vesi
onkin kuumaa! Miten ihmeessä me saamme sen ammeesta pois?"
Toddy kumartui ammeen laidan yli ja tarttui koiraa päähän. Koira
vastusteli vimmatusti. Toddy pani kaikki voimansa ja taitonsa
liikkeelle. Yht'äkkiä hän kadotti tasapainonsa ja putosi päälleen
ammeeseen. Kauheasti parkuen hän sieltä ryömi ylös; sillävälin Willy
sai käsiinsä koiran ja pelasti sen kuivalle maalle, kylpyhuoneen
laattialle.
"Ui-ui-uii!" ulvoi Toddy.
"Koskeeko kovasti, rakas pikku veikko?" kysyi Willy hellästi.
"Ei", sanoi Toddy, "ei enää ollenkaan kotke, mutta voi -- Willy jakat
-- minä tain tuuni vettä täyteen, ja te huuhtoi poit kakun maun. Ei
tiitä ollut ollenkaan hyötyä, vahinkoa vain."
"Minusta olisi parasta, että kuivaisit auringossa vaatteitasi", sanoi
Willy, "ja vaihtaisit koira raukalle kuivaa ylle."
"Minä tahdon, että minullekin pannaan toitet vaatteet", nyyhkytti Toddy.
"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen
perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä
pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."
Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai
yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan
ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki
harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata
koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.
Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei
se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes
Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä
koiran silmiin, ja väkiviina --, jota siinä oli niin runsaasti, sai
sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta,
laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy
jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.
Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja
silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui
alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti
ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen
koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli
koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi
kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni
soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin
kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa
se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän
jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden,
nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta
vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen
ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään
pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi
kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia
vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli
oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti
panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli
nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää
ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön
varjoisaan piilopaikkaan metsässä.
Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn
Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia,
jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa
huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä
suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä
sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan
etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä
unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy
ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi
hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin
akkunasta.
Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä
ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:
"Täti, täytyykö kaikkien kuolla?"
"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo
olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin
tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota
tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."
"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa
ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla -- sehän on aivan
täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"
"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten
voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."
"Minä haluaisin vain tietää", sanoi Willy unohtaen kaiken muun paitsi
kysymystä, joka kiersi hänen mielessään. "Kuka heittää kukkia viimeisen
ihmisen hautaan, ja kuka kaivaa kuopan, johon hän pannaan? Mitähän,
jos minä olisin tuo viimeinen ihminen! Minä olisin niin huolissani
hautajaisten vuoksi. Mutta minäpäs tiedänkin, mitä teen -- minä
rukoilisin Jumalaa, että hän ottaisi minut suoraan taivaaseen, niinkuin
Hän kerran otti Eliaan. Mutta täti, kuka veti vaunuja, joissa Elia meni
taivaaseen -- kaarneetko, jotka toivat hänelle ruokaa?"
"En tiedä", sanoi rouva Burton, "mutta siitä olen varma, etteivät
mitkään vaunut olisi tulleet häntä hakemaan, jos hänellä olisi ollut
tapana rikkoa toisten ihmisten tuoleja ja sitoa kappaleet koiran
kaulaan."
"En minä ole sitonut mitään tuolin kappaleita koiran kaulaan", sanoi
Willy, jolle rupesi selviämään, mihin täti huomautuksillaan viittasi.
"Minä sidoin _koko_ Terryn _koko_ tuoliin, ja minä olin sille aivan
yhtä kiltti kuin sinäkin olet ollut minulle. Mutta sitten se yhtäkkiä
ryntäsi pois ja vei koko tuolin mennessään. Muistat kai raamatun
kertomuksen pahastahengestä, joka meni sikalaumaan ja kuinka siat
sitten syöksyivät vuorenjyrkänteeltä mereen? Minusta tuntuu, että joku
tuollainen pahahenki on mennyt Terryynkin."
Rouva Burtonin usko oppiin pahoista hengistä ei ollut niin ehdoton,
kuin mitä sen olisi tullut olla, mutta siitä huolimatta lauhtui hänen
vihansa ja, välttääkseen uusia nöyryytyksiä, hän sanaa sanomatta jätti
Willyn ja meni vierashuoneeseen. Naisen sanavarastossa ei löydy sanoja,
jotka riittäisivät kuvaamaan näkyä, joka rouva Burtonia kohtasi, ja
rientäessään korjaamaan parhaansa mukaan mitä korjattavissa oli hänen
vihansa nousi uudelleen. Hänen vielä ollessaan epätoivoisen vihan
vallassa astui Willy huoneeseen ja huudahti:
"Oletko sinä, Alice täti, kaatanut kumoon tuon pöydän ja rikkonut
kukkamaljakon?"
Rouva Burton oikaislhe vaistomaisesti ja ojentautuen aito Lady
Macbethimaiseen asentoon hän pudisti Willylle niin uhkaavasti sormeaan,
että tämä horjahti taaksepäin. Täti julisti vain lyhyesti:
"Huomenna!"