"Vain kolme päivää enää jälellä", puheli rouva Burton itsekseen, kun
hänen miehensä oli lähtenyt New Yorkiin, ja pojat olivat jättäneet
hänet hetkeksi rauhaan. "Vain kolme päivää ja sitten rauha -- ja
elämänkestävän tappion tunne. Ja kenen vuoksi? Kahden lapsen,
vuosiltaan nuoren mutta järjeltään kehittyneen! Erehdyin koettaessani
neuvoa molempia yhdessä. Kun he ovat yhdessä, on suorastaan mahdotonta
saada heitä unohtamaan omat harrastuksensa niin kauvaksi, että voisi
istuttaa heihin kauniita ajatuksia ja hyviä tapoja. Mutta minä en ole
kasvattanut heitä erikseen. Sen sijaan minä olen _puhunut_ ja voi --
mikä tyhmyri olenkaan ollut -- minä olen tehnyt tyhmyyksiä mieheni
nähden ja kuullen. Hän tulee toimeen heidän kanssaan paljon paremmin
kuin minä ja, mikä harmillisinta, ilman minkäänlaista ponnistusta.
Kuinka se on mahdollista? He liittyvät häneen, tottelevat häntä ja
istuvat tuntikausia ennen junan tuloa tien vierellä odottamassa
nähdäkseen hänestä ensi vilahduksen, kun sitävastoin minä --. Enkö
minä enää voi herättää mielenkiintoa? Monet naisethan kyllä naimisiin
mentyään kadottavat mielenkiintonsa, mutta en olisi voinut uskoa, että
minä" -- tässä rouva Burton vilkaisi uuninreunalla olevaan peiliin --
"että minä voisin tulla tyhmäksi sentähden, että olen saanut miehekseni
sellaisen hyvänahkaisen miehen, kuin mitä Harry on!"
Rouva Burton tutki tarkasti piirteitään, ensin epäillen, mutta sitten
närkästyksestä punastuen, mikä suuresti kaunisti häntä.
Runoilija on joskus lausunut, ettei mikään kadotuksen kauhuista
ole vihastuneen naisen veroinen; mutta naiset -- ainakin muutamat
heistä -- ovat senjälkeen osoittaneet, että heidän sukupuolessaan
on hienompiakin piirteitä. Rouva Burtonin yhä katsellessa kasvojaan
levisi niille huolestunut vakavuus, joka pehmensi jokaisen piirteen
ja lopuksi kohotti kiillon hänen silmiinsä, ja hänen puoliavoimilla
huulillaan vaikenivat kysymykset, jotka äsken olivat ilmaisseet hänen
vastalauseensa. Yht'äkkiä kiertyi pehmeä käsi hänen kaulaansa ja hänen
hämmästyksestä hätkähtäessään sanoi pieni ääni:
"Miksi et aina ole tuon näköinen, Alice täti? Kas niin, nyt sinä jo
muutut. Isot ihmiset ovat aivan pikku poikien kaltaisia, eivätkö
olekin? Äiti sanoo aina, ettei ole terveellistä sanoa meille, että me
olemme hyviä, sillä silloin se heti loppuu."
"Miten sinä tulit sisälle, Willy? Ja kuinka tulit niin hiljaa? Oletko
kuunnellut? Etkö tiedä, että on hyvin epäkohteliasta kuunnella, kun ei
sinulle puhuta? Mutta missä ovat kenkäsi ja sukkasi?"
"Niin, otin ne jalastani, että minä voisin tulla aivan hiljaa pyytämään
sinulta leivoksia leikki-teekutsuja varten", sanoi Willy. "Sinä sanot,
että meidän pikku kenkämme pitävät niin kovaa melua. Mutta täti, miksi
et sinä --?"
"Mitä niin?" kysyi rouva Burton, jonka monet ajatukset hävisivät kuin
tuhka tuuleen.
"Miksi et sinä aina ole sen näköinen, kuin sinä äsken olit. Jos sinä
olisit aina sellainen, en minä koskaan leikkisi, enkä tuottaisi sinulle
harmia. Minä istuisin vain aivan hiljaa ja katselisin sinua."
"Minkä näköinen minä sitten olin?" kysyi rouva Burton ottaen Willyn
syliinsä.
"Niin, sinä olit aivan -- aivan kuin -- kuin, en minä oikein osaa sitä
sanoa. Sinä olit aivan kuin Jeesuksen äiti isän taulussa, kun sitä
oikein kauvan katselee, eikä kukaan häiritse. Minä en ole koskaan
nähnyt ketään sen näköistä muuta kuin äidin, ja kun hän on sen
näköinen, olen minä aivan vaiti, ettei hän taas muuttuisi."
"Kyllä saat haluamiasi leivoksia", sanoi rouva Burton.
"En minä halua mitään leivoksia", sanoi Willy kärsimättömästi, "enkä
minä tahdo leikkiä teekutsuja, enkä minä tahdo, että sinä puhut
minulle, sillä silloin sinä taas tulet toisen näköiseksi. Minä tahdon
vain jäädä sinun tykösi." Tässä Willy kiihkeästi puristi tätiänsä ja
suuteli häntä yhä uudelleen.
"Sinä pikku kulta", sanoi rouva Burton vastaten hyväilyihin, "tiedätkö
miksi äsken olin sen näköinen? Minä ihmettelin miksikähän Toddy ja
sinä pidätte Harry enosta niin paljon enemmän kuin minusta ja miksi te
tottelette häntä paremmin kuin minua."
Hetken aikaa mietittyään Willy huokaisten vastasi:
"Siksi että --".
"No, miksi?" kysyi rouva Burton. "Tekisit minulle suuren ilon, jos sen
minulle sanoisit."
"Siksi, että te olette enon kanssa niin erilaisia."
"Mutta Willy", yritti rouva Burton. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka
suuresti eroavat toisistaan ja kuitenkin minä pidän heistä kaikista
yhtä paljon."
"Mutta ovatko ne enoja ja tätejä?" kysyi Willy.
"Eivät", vastasi rouva Burton, "mutta eihän se asiaa muuta."
"Ja ovatko ne sellaisia ihmisiä, joita sinun pitää totella?" jatkoi
Willy.
"E-ei", sanoi rouva Burton, joka kaukaa keksi himmeän valopilkun ja
terästäen katsettaan koetti nähdä selvemmin.
"Tahtovatko he, että sinun pitää tehdä aivan niin kuin he tahtovat?"
kysyi Willy.
"Kyllä toiset", vastasi rouva Burton.
"Ja teetkö niin?" jatkui keskustelu.
"Toisinaan."
"Sinä et tee, jos et tahdo?"
"En", sanoi rouva Burton jyrkästi.
"En minäkään", sanoi Willy. "Mutta kun Hajry eno pyytää minua tekemään
jotakin, niin minä vähän ajan kuluttua tahdon itsekin tehdä juuri
samaa. Minä en ymmärrä miksi. Mutta minusta ei tunnu aina niin, kun
sinä pyydät. Minä pidän sinusta niin paljon, kun et sinä puhu minulle,
mutta kun sinä jotakin sanot ja käsket niin se ei ole ollenkaan samaa
mitä minä tahdon. En minä sitten osaa sanoa muuta, kuin että eno ei
tahdo minua tekemään niin paljon asioita kuin sinä. Hän on iloissaan,
kun meillä on hauskaa; mutta väliin tuntuu niinkuin sinä et olisi. Me
voimme pitää hauskaa vain omalla tavallamme ja minusta Harry enolla on
sama tapa kuin meillä, mutta sinulla ei ole."
Rouva Burton jäi miettimään, ja vähitellen tuli hänen suunsa ympärille
entinen jokapäiväinen piirre.
"Mutta -- nythän sinä muutut", sanoi Willy huoahtaen ja ojentautuen.
"Kyllä minä nyt tahdon leivokset."
"Älä mene, Willy kulta", pyysi rouva Burton käyden häneen kiinni. "Eikö
sinusta tunnu hauskalta, jos joku kertoo sinulle jotakin, jota sinä
hyvin kernaasti tahdot tietää?"
"Kyllä, hyvin hauskalta", sanoi Willy.
"No, jos parhaasi panet, voit kertoa Alice tädille jotakin, jota hän
hyvin mielellään tahtoo kuulla."
"Hyvänen aika!" huudahti Willy. "Pikku poika opettaa isoa rouvaa! Kyllä
minä jään."
"Minä tahtoisin saada täyden selon eroavaisuuksista Harry enon ja minun
välilläni", jatkoi rouva Burton. "Tottelitko sinä mielelläsi häntä
viime kesänä?"
"En minä oikein muista, kun siitä on niin pitkä aika", sanoi Willy.
"Mutta en minä koskaan totellut enoa, jos en minä tahtonut tai jos ei
minun muuten pitänyt, ja kun minun piti totella silloin kun minä en
tahtonut, en minä pitänyt enosta ollenkaan. Minä kerroin siitä isälle,
kun hän tuli kotiin ja hän sanoi, että se oli siksi, ettei Harry eno
tuntenut meitä tarpeeksi hyvin ja ettei hänellä ollut aikaa oppia
ymmärtämään meitä. Sitten eräänä päivänä isä ja Harry eno puhuivat
siitä kirjastossa. Minä tiedän sen ihan varmasti, sillä minä leikin
nurkassa palikoilla ja pysähdyn kuuntelemaan. Yht'äkkiä isä sanoi:
'Seinillä on korvat!' ja sitten hän sanoi, että minä tekisin hänelle
suuren palveluksen, jos menisin puodista ostamaan tulitikkulaatikon.
Mutta kun minä läksin, kuuntelin minä vähän aikaa oven takana ja minä
kuulin Harry enon sanovan, että hän oli ollut aasi. Mutta kun minä
tiesin varmasti, ettei se ollut totta, menin minä uudelleen sisälle ja
sanoin, ettei hän ollut mikään muu eläin kuin eläinnäyttelyeläin. Isä
ja eno vain nauroivat ja sitten he läksivät ulos kävelemään, enkä minä
tiedä, mitä he sitte puhuivat. Siitä lähtien on Harry eno ollut minulle
hirveän kiltti, vaikka minä joskus tuotan vaivaa, vaikken minä sitä
tahtoisikaan'."
Rouva Burton irrotti toisen kätensä Willyn ympäriltä ja nojasi siihen
miettiväisenä päätään. Willy vilkaisi ylös ja huudahti:
"Kas niin täti, nyt sinä olet taas niin kaunis. Sano, Alice täti, eikö
eno pidä sinusta hirveän paljon, kun sinä olet tuon näköinen?"
Rouva Burton koetti muistella, oliko asianlaita niin, mutta ennenkuin
se ehti hänelle selvitä, näki hän pienen kiharaisen pään, joka
varovasti kurkisteli oven raosta. Ja vähitellen itse Toddy tuli esille.
"Minutta tinä olet paha veli, Willy", sanoi hän, "teekuttuitta
odotettiin tinua ja leivoktia, ja minun täytyi työdä kaikki mantikat,
etteivät pahat muujahaitet oliti päätteet niiden kimppuun. Ja titte
minä töin kaalinlehden, jolla majjat olivat, etten minä enää tuliti
nälkäitemmäkti."
"Siinä se nyt on!" huudahti Willy hypähtäen pois tätinsä sylistä. "Jos
minä vain olen hyvä jollekin, tulee heti jotakin ikävää."
"Sen verranko sinä vain tädistä välitätkin, Willy?" kysyi rouva Burton.
"Ovatko leikki-teekutsut tärkeämmät kuin tätisi?"
Willy mietti hetken aikaa. "Mutta olithan sinäkin pahoillasi, kun sinun
teekutsusi menivät hukkaan syntymäpäivänäsi viime viikolla. Ne olivat
kyllä suuremmat kuin meidän, mutta olethan sinä itsekin isompi minua.
Minäpäs en itkenyt ollenkaan."
Rouva Burton huomasi hyökkäyksen, mutta ei voinut sitä välttää. Tänään
ja toivottavasti ainoan kerran eläessään täysikasvanut oli joutunut
lapsen asemaan ja hänelle selvisi, kuinka paljon itsekkäisyyttä, sekä
henkistä että fysillistä oli ollut hänen suhteessaan lapsiin. Huomio
ei ollut mieluinen ja se kävi yhä nöyryyttävämmäksi, mitä enemmän hän
sitä ajatteli. Koettaakseen karkottaa näitä ajatuksia hän nousi ja
haki ruokasalin kaapista kummallekin pojalle suuren kappaleen kakkua.
Ojentaessaan niitä pojille hän sanoi:
"Ei täti niin paljon ajattele kakkua, että täti sentähden kieltäytyisi
antamasta sitä teille aterioiden välissä, mutta pikku pojille ei ole
terveellistä muulloin kuin säännöllisten aterioiden aikana syödä niin
vaikeasti sulavaa ruokaa. On täysikasvuisia ihmisiä, jotka kerran
olivat iloisia pikku lapsia, mutta jotka nyt ovat käyneet ikäviksi
vain sentähden, että heidän ruuansulatuselimensä eivät ole kunnossa,
he kun ovat syöneet sopimattomina aikoina sellaista, joka on heidän
ruumiilleen ollut liian täyttävää ja huonosti sulavaa."
"Emmekö me sitten voi syödä jotakin keveämpää ja yksinkertaisempaa,
joka sitten sekottuisi kakun kanssa meidän vatsassamme?" kysyi Willy
tunkien suuntäyteisen kakunpalasen poskeensa. "Eiköhän hyytelö tai
vatkattu kerma sopisi. Menenkö minä pyytämään niitä keittiöstä?"
"Ei älähän mene", sanoi rouva Burton kiirehtien. "Ruumiinliikunto olisi
sopivinta. Teidän olisi parasta lähteä kävelemään."
"Haukanpetän kalliolle", innostui Toddy.
"Niin, niin!" huudahti Willy. "Ja sinä tulet meidän kansssmme, Alice
täti! Ja sitten sinä olet sen näköinen -- tiedäthän, mitä tarkotan? --
ja minä katselen vain koko ajan sinua."
Rouva Burton ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa pyyntöä, ja pian
olivat he kolmisin matkalla. Rouva Burton astui hiljalleen nurmea
kasvavaa tienviertä, molemmat pojat taas käydä laahustivat pölyssä
keskellä tietä. He olivat olevinaan hevosia ja menestys oli niin
verraton, ettei mikään kaksivaljakko olisi voinut nostaa ilmoille
suurempaa pölypilveä.
"Pojat, pojat!" huusi rouva Burton, "eikö kumpikaan teistä tahdo
kävellä minun kanssani?"
"Kyllä -- minä tahdon pitää sinulle seuraa", sanoi Willy.
"Ja minä autan", sanoi Toddy molempien poikien kiiruhtaessa tätinsä
tykö.
"Poikaseni" alkoi rouva Burton sävyisästi, "tiedättekö kuinka kalliiksi
käy isällenne ja äidillenne tuo teidän halunne potkia tomua? Katsokaa
vaatteitanne! Ne täytyy ensin lähettää puhdistettavaksi, ennenkuin taas
voitte esiintyä niissä kunniallisten ihmisten seurassa."
"Sittenhän ne voidaan antaa köyhille pikku pojille", sanoi Willy, "ja
ajatelkaapas, kuinka he ilostuvat. He kiittävät Jumalaa siitä, että me
juoksimme tomussa."
"Köyhät pikku pojat olisivat varmaankin aivan yhtä iloiset, jos
vaatteet olisivat puhtaat", sanoi rouva Burton "Isän ja äidin hyvyys ei
olisi tullut ollenkaan sen kalliimmaksi."
"Minusta -- minusta olisi hauskempi puhua jostakin muusta", sanoi
Willy, "ja mennä oikotietä metsän läpi.
"Oh-h-h!" jatkoi Willy kurkistellen ruohikkoon tien vierellä kasvavan
pähkinäpuun alle, "tuolla on pähkinä! Onko nyt jo pähkinä-aika?"
"Ei ole, se on varmaan viimevuotinen pähkinä", sanoi rouva Burton.
"Hm!" sanoi Willy, "olisihan minun se pitänyt huomata; se on niin
vanhanaikainen."
"Vanhanaikainen", ihmetteli rouva Burton.
"Niin, näetkö kuinka se on täynnä ryppyjä? Se on aivan kuin rouva
Daynter, ja sinä sanoit, että rouva Daynter on vanhanaikainen."
"Täti", sanoi Toddy, "eikö koivu olekin ainoa puu, jolla on
pyhävaatteet? Te on aina valkeitta vaatteitta, aivan kuin Willy
ja minä, kun me menemme pyhäkouluun. Voi ihmettä!" huudahti Toddy
tarkastellessaan aivan likeltä koivun tuohta. "Tämä tunnuntaipuupa on
hautka -- te laulaa. Tulkaa kuuntelemaan."
Rouva Burton lähestyi puuta, vaikka hän vähän hämmästyikin Toddyn
mielikuvituksen lentoa ja itseltään kysyi, mihin tämä huomio taas
tulisi johtamaan. Hänelle selvisi tuo ihme, kun hän kuuli tuulen
latvassa hiljaa laulavan. Sitten hän kertoi Toddylle, mikä aiheutti
tuon äänen. Tähän nuori mies vastasi:
"Titte Jumala tiinä laulaa, kun puulla on pyhävaatteet yllään. Eikö
niin?"
"Oi ei, Toddy, tuuli on vain tuuli", sanoi rouva Burton.
"Minä olen aina luullut, että Jumala puhuu tilloin kun tuulee. Joku kai
ten on minulle tanonut, tillä minun paattani oli te ajatut, ennenkuin
tiellä oli juuji mitään muuta."
Rouva Burton astui hiljalleen vuoritietä ylös. Pojat tutkivat joka
kiven, joka puun, joka kuopan maassa. Tämä tutkimisinto tuli viimein
palkituksi, kun erään puun juurella olevasta kolosta Toddyn sitä
kepillä survoessa, tuli esiin pieni käärme, joka näkyi olevan valmis
puolustamaan asuinpaikkaansa.
Toddy pakeni huutaen tätinsä turviin. Willy taas survoi ja hutki
kepillään käärmettä kunnes se kuoli.
"Ah-h-h!" huusi Toddy. "Hyi tuota ilkeää elukkaa! Mikti eivät kääjmeet
tule tajjoamaan omenia pikku pojille, niinkuin tilloin kejjan Aatamin
puutajhatta. Nyt ne vain pittävät melkein kuolijaakti?"
"Siksi, että käärmeet eivät pidä siitä, että pikku pojat kiusaavat
niitä", sanoi rouva Burton koettaen rauhottaa peljästynyttä lasta.
"En minä muutta välittäiti, kun te vain opettaiti minua jyömimään maata
pitkin vattallani, niinkuin te itte tekee", sanoi Toddy. "Katto, kuinka
tiitti ja valkea ten vattapuoli on. Oliti pitänyt kytyä ennenkuin Willy
ten tappoi, kuinka te voi."
"Mutta eiväthän käärmeet osaa puhua, Toddy!" sanoi rouva Burton.
"Eivätkö ne otaa?" ihmetteli Toddy. "Mutta otatihan kääjme
pajatiitittakin."
"Se käärme olikin aivan erittäin -- siinä asui paha henki", sanoi rouva
Burton.
"Menikö te kääjmeen titälle tikti, että te voiti leikkiä mullatta
tulematta likaitekti?" kysyi Toddy.
"Ei. Se halusi vain tehdä pahaa", sanoi rouva Burton
"En minä luule, että te tahtoi tehdä pahaa, kun te taattoi pitää niin
hautkaa luikejtelemalla ympäji!" sanoi Toddy.
Vihdoin he saapuivat mäelle ja sydämen pohjasta huokaisten: "Oh!"
molemmat pojat istuutuivat kiville ja katselivat ihaillen edessään
aukenevaa näköalaa. Viimein Willy katkaisi äänettömyyden ja virkkoi:
"Alice täti, etkö luule, että meidän ystävämme, jotka ovat taivaassa,
katselevat sieltä kaikkia noita kaupunkeja, vuoria, jokia ja kaikkea
muuta aivan niinkuin me nyt tässä?"
"Luultavasti, rakkaani", vastasi rouva Burton.
"Mutta he voivat kai nähdä paljon pitemmälle kuin me. Saammeko me uudet
silmät, kun menemme taivaaseen?"
"Sitä en voi niin varmasti sanoa", vastasi rouva Burton. "Ehkäpä meidän
näkömme vain paranee."
"Menevätkö tilmät vanhatta juumiitta tielun mukana taivaateen, ja jääkö
kaikki muu titte vielä kuoliaiteen?" kysyi Toddy.
Rouva Burton huomasi, että hän liian hätäisesti ja ajattelematta oli
lausunut mielipiteensä ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta. Nyt
hän koetti parhaansa mukaan peräytyä.
"Henkiset ja ruumiilliset silmät ovat kaksi aivan eri asiaa", sanoi hän.
"Meneekö pöly ja vetujin tavu kotkaan henkitiin tilmiin, ja alkavatko
enkelipojat itkeä ja itot ihmitet tanoa jumia tanoja?" kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", vastasi rouva Burton. "Taivaassa ei itketä eikä
käytetä rumia sanoja."
"Mitä enkelit tekevät, kun heille nousee vesi silmiin heidän
kuunnellessaan soittoa ja heistä tuntuu kuin kulkisi tuulenhenki heidän
lävitsensä?" kysyi Willy.
Rouva Burton koetti kääntää keskustelua hänelle tutummalle alalle
ja kysyi Willyltä tiesikö tämä, että oli olemassa sadoin kerroin
korkeampia vuoria, kuin mitä Haukanpesänkallio oli.
"Voi ihmettä! En minä sitä ole tiennyt", huudahti Willy. "Sellaisilta
vuoriltahan voi katsoa taivaaseen sisälle, eikö voikin?"
"Ei", sanoi rouva Burton vähän kärsimättömänä siitä, että hänen
ponnistuksensa olivat johtaneet tuollaisiin tuloksiin. "Sitäpaitsi ovat
niiden huiput ikuisen lumen peittämät, eikä sinne voi kukaan päästä."
"Tilloinhan pikku enkelipojat voivat tiellä leikkiä lumitotaa, eikä
kukaan paha miet tule tanomaan: 'Ei taa'", sanoi Toddy.
Rouva Burton yritti taas.
"Katsokaapas, kuinka korkealle tuo lintu lentää", sanoi hän osottaen
haukkaa, joka leijaili korkealla kallion yläpuolella.
"Niin", sanoi Willy, "Se voi mennä taivaaseen milloin vain tahtoo, kun
sillä on siivet. Minä en voi käsittää, miksi linnuilla on siivet, eikä
pikku pojilla ole."
"Pikku poikia on nytkin jo vaikea löytää, silloin kuin heitä
tarvitaan", sanoi rouva Burton. "Jos heillä olisi siivet, olisivat
he aina tipo tiessään. Mutta miksi te puhutte tänään niin paljon
taivaasta?"
"Ehkä siksi, että olemme täällä sitä niin lähellä", sanoi Willy.
"Etkö usko, että rupeaa jo olemaan aamiaispäivällisen aika?" kysyi
rouva Burton käyttäen keinoa, joka melkein poikkeuksetta tepsii
terveisiin lapsiin.
"Kyllä varmasti", vastasi Willy. "Minusta tuntuu melkein aina siltä.
Tule Tod! Mennään suorinta tietä."
Tuo suorin tie teki monta äkkimutkaa. Pojat tunsivat ennakolta ne
kaikki. Mutta eräässä kohden oli käännös niin jyrkkä, että Willy, joka
kaukaa ehkä jo tunsi aamiaisen hajua ilmassa ja nopeasti kiirehti tietä
alas, kadotti tasapainonsa, kaatui nenälleen, koetti nousta, ei voinut,
ja kiersi loppujen lopuksi kivien ja kantojen yli ojaan.
"Uh, uh!" puhki Willy noustessaan seisoalleen ja päristellen suustaan
multaa. "Näittekö, kuinka minä suullani kuljin mäkeä alas? Käärmekin
voisi hävetä nähdessään kuinka helposti se minulta sujui. Ei minun
tarvinnut itse ollenkaan ponnistaa -- menin vain noin-noin ja sitten
läiskis ojaan."
"Eikä tinua ollenkaan tojuttu, vaikka vaatteeti tulivatkin likaitikti",
sanoi Toddy. "Lauletaanpat nyt: 'Kiitot ja kunnia, aamen!'"
Lasten ainainen likaisuus aikoi vaivata rouva Burtonia. Oliko lapsilla
mahdollisesti suurempi oikeus kuin aikaihmisillä käydä likaisissa
pukineissa tarvitsematta hävetä? Oliko epäsiisteys syntiä? Kyllä
varmaankin -- se on vastenmielistä, ja mikä on vastenmielistä, se
on rouva Burtonin silmissä pahempaa kuin synti. _Saattoivatko_
lapset pysyä yhtä sievinä ja siisteinä kuin aikaihmiset? Oliko
heillä velvollisuudentuntoa, huomiokykyä ja olivatko he kasvatetut
huolellisuuteen? Rouva Burton vaipui taas synkkiin ajatuksiin.
Sillävälin pojat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keksivät monta
kujetta, jotka olisivat heidän tädistään tuntuneet kauheilta, mutta
jotka vain lisäsivät heidän omaa iloansa. Lopuksi he kuitenkin
onnellisesti istuivat Burtonin aamiaispöydässä ja tekivät täyttä
kunniaa pöydän antimille.
"Alice täti", sanoi Willy lopetettuaan syömisensä "millä sinä aijot
huvittaa meitä tänään iltapäivällä?"
"Olen ajatellut, että saatte itse huvittaa itseänne", sanoi rouva
Burton. "Minun täytyy valvoa leipomista. Keittäjätär on vast'ikään
tullut taloon ja minun täytyy häntä vähän neuvoa."
"Minä olen aina luullut, ettei leivota muulloin kuin aamutin", sanoi
Toddy. "_Minun_ äitini tanoo, että vain laitkat ihmitet leipovat
iltapäivällä."
"Keittäjättärellä oli niin paljon muuta tehtävää aamulla, Toddy", sanoi
rouva Burton. "Toisinaan on pakko leipoa aamulla, silloin esimerkiksi,
kun taikina on pantu yöksi nousemaan. Mutta on olemassa erästä uutta
lajia hiivaa, joka nostaa taikinan muutamassa tunnissa."
"Tiedätkös täti! Me osaamme leipoa", sanoi Willy. "Ja oikein hyvin. Me
olemme auttaneet äitiä piirakoiden ja pikkuleipien valmistamisessa. Hän
tietysti valmistaa isoja leipiä, me nukkeleipiä."
"Onko tuo huomautus käsitettävä viittaukseksi, että te mielellänne
auttaisitte _minuakin_?" kysyi rouva Burton. "Jos lupaatte tehdä vain
sitä, mitä käsketään, saatte tulla kanssani keittiöön; mutta pankaa
mieleenne -- jos teistä jollakin tavoin on vastusta keittäjättärelle
tahi minulle, saatte heti mennä matkoihinne."
"Oi kuinka hautkaa!" huudahti Toddy. "Ja taammeko me juoda teetä
keittiön pöydän ääjettä, heti kun leipomuktemme ovat valmiit?"
"Ehkä", vastasi rouva Burton.
"Tule, tule!" kiirehti Toddy. "Käteni eivät entinkään malta olla
hiljaa. Minä tahtoitin olla niin ahkeja. Monenkolaitta piijakkaa tinä
aijot leipoa?"
"En leivo ensinkään piirakkaa", sanoi rouva Burton.
"Hyvänen aika!" huudahti Toddy, "eihän tällaitta voi kuttua titte
ollenkaan leipomapäiväkti. Etkö tinä leivo mitään muuta kuin tavallitta
leipää?"
"No, ehkä te voitte saada leipoa jonkun pienen makean leivoksen", sanoi
rouva Burton myöntyvästi.
"No, nyt jupeaa tuntumaan oikein leipomapäivältä; minun käteni
jupeavat taat niin liikkumaan!"
Rouva Burton läksi poikien seuraamana keittiöön, ja uusi keittäjätär
alkoi valmistaa tuota kaikille niin välttämätöntä hengenpidintä apunaan
kaksi pikku poikaa, yksi kummassakin kainalossa, uteliaat pikku kasvot
aivan taikina-astian reunojen tasalla.
"Ei tuo ole ollenkaan leivostaikinan näköistä", huomautti Willy. "Hän
ei ole pannut siihen ensinkään pulveria."
"Tällaiseen taikinaan ei pannakaan pulveria", sanoi rouva Burton.
"Leivinpulvereita käytetään vain muutamiin teekakkuihin."
"Kun teekakut pannaan uuniin, ovat ne aivan litteitä", huomautti Toddy,
"mutta kun ne tulevat uunitta, ovat ne hijveän tuujia ja lihavia.
Kuinka ne voivat tulla niin tuujikti?"
"Sentähden niihin juuri pannaankin leivinpulveria", sanoi rouva Burton.
"Ne tulisivat koviksi ja mauttomiksi, jollei niihin pantaisi pulveria.
Bridget, pane osaan taikinaa vähän sokeria, niin että pojat voivat
valmistaa kakkuja."
Pojat seurasivat keittäjättären kintereillä tämän mennessä
ruokasäiliöön sokeria hakemaan, sitten taas takaisin pöydän luo.
He pistivät nenänsä huhmareeseen, jossa sokeria survottiin ja
seurasivat jännittyneinä kuinka sokeri survottiin taikinaan. Rouva
Burton keksi muutamia pieniä pannuja, joiden keskelle pojat pistivät
kuhunkin kakun. Rouva Burtonin mieleen juolahti onnellinen ajatus:
hän haki ruokasäiliöstä rusinoita, ja sitä mukaa kun nuo pikku kakut
valmistuivat, pisti hän rusinan kunkin kakun keskelle. Tämä hänen
tekonsa palkittiin kaksiäänisellä riemuhuudolla.
"Ei niin, Toddy!" huudahti rouva Burton, joka äkkiä huomasi, että Toddy
muodosteli kakkuansa puristellen ja pyöritellen taikinaa innokkaasti
käsiensä välissä, aivan kuin pikku pojat tekevät leipoessaan
savileipiä. "Jos sinä noin kovakouraisesti pitelet taikinaasi, ei se
koskaan voi kypsyä kauniiksi, siitä voit olla varma."
"Tajkotatko, ettei te voi katvaa tuujekti kuumatta?" kysyi Toddy.
"Tarkotan."
"Tehän on hijveää, tittenhän niittä ei ole paljon mitään työtävää.
Mutta minä panen toiteen pulvejia, niin että ainakin te paituu."
"Pelkäänpä, ettei se käy", sanoi rouva Burton.
"Mutta voihan titä tentään koettaa", pyyteli Toddy. "Vo-voii, Willy
kejittee minun kakkujani!"
"Mitä ihmeessä tarkotat keritsemisellä?" kysyi rouva Burton.
"Hän ottaa jutinat minun kakkuni päältä ja tilloinha hän kejittee ne."
"Minä vain ajattelin, että olisi hauskempi, jos eivät kaikki olisi
samanlaisia", selitteli Willy pistäen nopeasti rusinat varmaan talteen.
"Näetkö, Toddy, nyt sinulla on kahdenlaisia kakkuja!"
"En minä tahdo kahdenlaitia kakkuja", kirkaisi Toddy. "Minä leikkaan
auki vattati ja otan jutinat takailin."
Täti torui Willyä, ja Toddy rauhottui, kun veljen kakuilta siirrettiin
rusinoita hänen kakuilleen. Sitten muutamia noista pikku pannuista
pantiin vapaaseen paistinuuninnurkkaan, ja seuraavan neljännestunnin
kuluessa oli rouva Burton pakotettu ainakin parikymmentä kertaa
katsomaan, olisivatko ne jo kypsät. Kun ne vihdoin valmistuivat, olivat
Toddyn kakut aivan matalia ja kivikovia.
"Pane noihin toitiin leivinpulveria, täti", pyyteli Toddy.
"Ei siitä olisi mitään hyötyä", sanoi rouva Burton.
Yhä uudistuvat pyynnöt johtivat vakavaan erimielisyyteen Toddyn tahdon
ja esivallan välillä. Toddy murjotti ja hävisi lopulla mukanaan yksi
noista kallisarvoisista pannuista. Kun hän vähän ajan kuluttua palasi,
oli paistaminen loppuun suoritettu ja leivinuunin suu auki.
"Kyllä minä tentään paittan tuon viimeitenkin", sanoi Toddy pistäen
viimeisen kypsentämättömän leivoksen uuniin ja sulkien suun. "Annathan
meille nyt teetä omien leipiemme kantta", sanoi Toddy käyden vähitellen
taas entiselleen. "Ja voithan tinäkin tulla, jot tahdot."
"Mutta eikö sinusta hänen pidäkin tuoda jotakin mukanaan?" kysyi Willy.
"Niin tehdään aina pikku poikien teekutsuissa ulkona."
Rouva Burton ratkaisi itse tyydyttävällä tavalla tämän kysymyksen
tuomalla kannullisen mehuvettä. Pöytä vedettiin mahdollisimman lähelle
ovea; siten koetettiin välttää liedestä säteilevää lämpöä. Willy
talutti tätinsä kunniapaikalle pöydän päähän, ja kun kaikki olivat
istuutuneet, kysyi hän:
"Onko tässä sinusta niin paljon tavaraa, että pitää lukea siunaus?
Toisinaan me luemme siunauksen, toisinaan emme. Se riippuu siitä,
kuinka paljon syötävää me olemme saaneet."
Rouva Burton suunnitteli nopeasti pienen valaisevan luennon
periaatteesta, johon ruuansiunaamistapa nojautuu. Mutta mitä etua siitä
oli, sitä eivät pojat koskaan tulleet tietämään, sillä yht'äkkiä kuului
paukahdus, aivan kuin pyssyn laukaus. Seura hypähti säikähdyksestä
pystyyn. Muurinkappale lensi huoneen toiseen päähän ja murtui seinää
vastaan, hellanrenkaat hypähtivät kilahdellen paikoiltaan, ovet
lensivät selälleen, hiilihanko, joka oli ollut hellalla, teki kaaren
ilmassa, ja pieni pannu, jossa oli jonkunlaista rasvaa -- joka useille
keittäjättärille näkyy, ihme kyllä, olevan aivan välttämätöntä -- lensi
kumolleen, ja sen sisältö alkoi lemuta aivan hirvittävästi. Keittäjätär
lyyhistyi polvilleen ja teki ristinmerkin. Seura nousi, Willy huutaen,
Toddy ulvoen ja rouva Burton kalman kalpeana. Viimein keittäjätär
soperteli:
"Pyhä äiti! Kuumavesisäiliö se varmaankin pamahti."
Rouva Burton työnsi luotaan pojat, jotka olivat kaikin voimin
tarrautuneet häneen kiinni ja läheni varovasti hellaa. Vettä ei näkynyt
missään, vesisäiliökin oli vahingoittumaton. Tulikaan ei ollut sammunut.
"Ei se ole vesisäiliö eikä tuli", sanoi rouva Burton. "Mitä ihmettä se
mahtoi olla?"
"Mutta tietääkös rouva, kyllä se varmaan oli itse pääpaha. Pyhimykset
meitä varjelkoot! Kotipuolessa minä jo kuulin, että paholainen
vihaa kaikkia tällaisia uusia keittämiskonsteja, kun ei näissä
ole mitään nurkkaa, missä se voisi istua, raukka! Kyllä se ihan
varmasti oli paholainen, rouva saa sen uskoa", toisti keittäjätär
tehden ristinmerkin. "Uskookos rouva, että mikään muu ei voi haista
tuollaiselle?"
Rouva Burton haisteli ja toden totta, lukuunottamatta voimakasta
palaneen rasvan käryä, tuntui selvästi tulikiven hajua.
"Ja te paholainen vei mennettään viimeiten kakkuni", valitteli Toddy,
joka varovasti oli lähestynyt uunia, jonne hän oli pistänyt pikku
pannunsa. "Hyi tinua, paholainen! Minä luulin, ettei te töiti muuta
kuin paittettua ihmitlihaa!"
Kaikki he olivat niin kiihdyksissään ja peloissaan, etteivät ruvenneet
edelleen tutkimaan paukahduksen syytä. Tuli sai itsekseen sammua, rouva
Burton riensi lasten kanssa yläkertaan ja keittäjätär pyysi lomaa
mennäkseen rippi-isänsä luo.
Herra Burtonin palatessa olivat hänen vaimonsa ja pojat häntä vastassa.
Hän sai kuulla tapauksesta tärisyttävän selostuksen. Vastahakoisesti
salli rouva Burton hänen mennä onnettomuuspaikalle. Hän ei kuitenkaan
voinut saada selkoa onnettomuuden syistä, onnistui vain saamaan kätensä
hirvittävän likaisiksi. Hän riensi makuuhuoneeseen peseytymään. Hetkeä
myöhemmin jyristi hän portaiden päästä: "Pojat, kumpi teistä on tänään
käynyt täällä?"