"Tuo ennustaa hauskaa päivää", sanoi rouva Burton itsekseen
torstai-aamuna lopettaessaan pukeutumisensa ja valmistautuessaan
lähtemään alakertaan aamiaiselle. Sitten hän sanoi ääneen miehellensä:
"Kuule, Harry, kuinka nuo lapset laulavat! Eivätkö heidän äänensä ole
suloiset!"
"'Joka aamulla laulaa, se ennen ehtoota itkee', sanoo amerikalainen
sananlasku", huomautti herra Burton.
"Hyi sinua!" huudahti rouva Burton. "Ja sen sanot, vaikka he laulavat
hengellisiä lastenlauluja. Kas niin! Nyt he alkavat toista."
Rouva Burton asettui naisille niin ominaiseen kuulostelevaan asentoon
ja hänen miehensä seisoi liikkumattomana sotilaallisessa, vaikkakin
hullunkurisen kankeassa "huomio!" asennossa ja molemmat he kuulivat
seuraavan runokatkelman:
"Jos enkeli mä oisin,
Ja heidän seurassaan,
Ja kruunu päässä voisin
Ain' sirkkaa vinguttaa."
"Sirkkaa -- niinpä todella", sanoi herra Burton. "He tarkottavat
heinäsirkan takajalkoja, rakkaani. Enkelielämä tuntuisi
luonnollisestikin näistä nuorukaisista sietämättömältä, jos ei heillä
taivaassa olisi noita alkuperäisiä leikkikaluja."
"Sinun pitäisi hävetä", sanoi rouva Burton. "Toivon, ettet puhu
lapsille mitään tuollaista. Uskon, ettei heillä olisi noin merkillinen
käsitys tulevasta elämästä, elleivät jotkut -- esimerkiksi sinä ja
lankosi Tom Lawrence, heidän isänsä -- olisi vaikuttaneet heihin niin
ikävällä tavalla."
"No hyvä", sanoi herra Burton antautuen koko voimallaan hiuksiaan
harjaamaan, "jos he ovat toisten vaikutuksille niin alttiit, niin sinä
kait olet voinut monessa suhteessa heihin vaikuttaa. Ovathan he nyt
kokonaista seitsemän päivää olleet yksinomaan sinun hallussasi."
"Kuusi -- vain kuusi päivää", oikaisi rouva Burton nopeasti. "Minä
toivon --"
"Että heidän täällä olonsa olisi päivää lyhyempi, vai kuinka?" sanoi
herra Burton katsoen vaimoaan suoraan silmiin.
Rouva Burton loi katseensa nopeasti alas ja oli ensin hakevinaan
jotakin, mutta mies tunsi vaimonsa luonteen liiaksi hyvin antaakseen
tämän viekkauden johtaa itseään harhaan. Mahdollisimman hellällä
äänellä hän virkkoi:
"Sanoppas nyt totuus, tyttöseni. Etkö sinä ole oppinut enemmän kuin he?"
Rouva Burton vältti yhä miehensä katsetta, mutta vastasi kuitenkin
ihailtavan maltillisesti:
"Minä olen oppinut koko joukon, niinkuin aina on tehtävä, kun joutuu
uusien ihmisten kanssa tekemisiin, mutta opetus, jonka täysikasvaneena
saa, lisää voimia ja kykyä opettaa toisia."
Herra Burton tarkasti uteliaana vaimoansa. Uteliaisuus muuttui pian
jakamattomaksi ihailuksi, mutta kun hän taas katsoi peiliin, ei hän
voinut nähdä kasvoissaan muuta kuin sääliä. Sillävälin oli lasten laulu
lakannut. Portaissa kuului pikku jalkojen astuntaa ja koira ulvahti
vihaisesti. Kaikesta päättäen pojat olivat lähteneet huoneestaan.
Sitten kuuli herrasväki Burton, kuinka heidän huoneensa oven kahvaa
kierrettiin. Kun tulijat huomasivat, että ovi oli lukossa, potkaistiin
ovea äkäisesti. Sitten kuului huuto:
"Päästäkää!"
"Mitä tahdotte?" kysyi herra Burton.
"Minä tahdon tulla sisälle", vastasi Willy.
"Minä myötkin", piipitti Toddy.
"Mitä varten?" kysyi herra Burton.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy vastasi:
"Siksi että me tahdomme. Sehän jokaisen pitäisi kysymättäkin ymmärtää."
"Me lukitsimme oven siksi että saisimme olla rauhassa", vastasi rouva
Burton. "Se ainakin pitäisi jokaisen kysymättäkin ymmärtää."
"Minäpäs sanon, miksi me tahdoimme tulla sinne. Me tahtoisimme kertoa
teille jotakin hirveän hauskaa."
"Haluatko kuulla jonkun alkuperäisen jutun, rakkaani?" kysyi herra
Burton.
"Tietysti!" vastasi rouva Burton.
"Ja luopua aikomuksestasi opettaa lapsille, ettei meidän makuuhuoneemme
ole mikään yleinen aamu-kokouspaikka?"
"Eihän sen sitä tarvitse todistaa, jos me tämän ainoan kerran suostumme
heidän pyyntöönsä", sanoi rouva Burton.
"Hm -- tätä kertaa emme ota huomioon", sanoi herra Burton käyttäen "Rip
Van Winklen" sanoja. Tätä sanoessaan hän hymyili paljonpuhuvasti, mutta
rypistämällä kulmakarvojaan sai hänen vaimonsa hänet taas vakavaksi.
Herra Burton avasi tottelevasti oven, ja molemmat pojat tulla
tuiskahtivat huoneeseen.
"Me nojasimme molemmat ovea vastaan", selitti Willy, "ja siksi
me tulimme näin päistikkaa. Me tiesimme aivan varmasti, että te
aukaisisitte."
Herra Burton loi vaimoonsa omituisen katseen. Tätä ei rouva Burton
ollut huomaavinaan, vaan kysyi:
"Mitä hauskaa halusitte meille kertoa?"
"Sitä että --"
"Minä -- minä -- minä --" keskeytti Toddy.
"Ole vaiti", komensi Willy. "Minä aloin ensiksi."
"Minäpä ten kektin", puolustihe Toddy.
"Kuules nyt, Tod. Minä kerron sen ensiksi heille, ja sitten sinä saat
pyytää heitä siihen suostumaan, eikö se sovi?" Ja odottamatta Toddyn
vastausta hän jatkoi:
"Me tahtoisimme lähteä huviretkelle. Isä lainaisi vaunut ja me
ajaisimme koskille ja pitäisimme koko päivän hauskaa. Se on maailman
kaunein paikka. Te voitte siellä keinuttaa meitä isossa keinussa, viedä
meidät uimaan, ostaa ravintolasta limonaadia ja me voimme heittää
veteen kiviä, soudella, ottaa kiinni kaloja ja juosta kilpaa. Kaikkea
tätä, paitsi sitä, mistä minä ensiksi puhuin, voimme me tehdä yksin, ja
sinä, Harry eno, voit maata Alice tädin kanssa nurmikolla puiden alla
ja polttaa sikaareja ja olla iloinen, siksi, että meillä on hauskaa.
Niin isä aina tekee. Ja täytyy ottaa paljon evästä mukaan, sillä pikku
pojille tulee huviretkillä hirveä nälkä. Niin, ja sitten sinä eno voit
heittää Terryn veteen uimaan puunkappaleiden jäljessä -- minä lyön
vetoa, ettei se omin neuvoin pääse ylös vedestä."
"Mutta eväitä pitää olla paljon", sanoi Toddy, "muuten ei ole ollenkaan
hautkaa. Lähdettehän? Me olemme olleet koko aamun niin kauhean
kilttejä. Minä olen laulanut tunnuntai-lauluja, niin että minun
kulkkuni on aivan hiekkanen."
"Aivan mitä?" kysyi rouva Burton.
"Hiekkanen", vastasi Toddy. "Etkö ole kotkaan koettanut, kuinka
mukavalta tuntuu, kun hiejot hiekkaa kätieti välittä, tilloin kun
tinulla ei ole hantikkaita? Jot et tinä ole titä kotkaan koettanut,
minä menen heti hakemaan tinulle hiekkaa."
"Luulen, että tätisi uskoo sinua", sanoi herra Burton, kun hänen
vaimonsa ei vastannut.
"Ja kun me palaamme huviretkeltä, olemme me kovasti väsyneitä", jatkoi
Willy, "ja te voitte koko paluumatkan pitää meitä vaunussa sylissänne,
niin isä ja äiti aina tekevät."
"Kiitoksia paljon", sanoi herra Burton. "Erittäin houkuttelevaa! Se
selittää, kuinka isänne saa uudet pukunsa niin kuluneen näköisiksi
pikemmin kuin yksikään tuntemani mies."
"Ja miksi teidän äidillänne aina on joku päällystakki tai hame
paikattavana tahi puhdistettavana", sanoi rouva Burton.
"Nyt minä olen jo sanonut kaikki, Tod. Miksi et sinä pyydä heitä?"
sanoi Willy.
Toddy tarttui innokkaasti tätinsä hameeseen ja sanoi rukoilevalla
äänellä:
"Lähdettehän, ettekö lähde?"
"Isä sanoo, että sinun oli aina helpompi myöntää kuin kieltää",
huomautti Willy kääntyen enonsa puoleen, "ja --"
"Lankosi antaa sinusta kauniin arvostelun", sanoi rouva Burton.
"Ja kerran minä kuulin erään rouvan sanovan, että sinä annoit aivan
liian nopeaan myöntävän vastauksen", jatkoi Willy kääntyen tätiinsä.
"Minä luulen, että hän tarkotti jotakin, jota sinä sanoit Harry
enolle." Rouva Burton punastui suuttumuksesta, mutta Willy jatkoi:
"Ja sinun pitäisi olla aivan yhtä hyvä meille kuin mitä olet hänelle,
sillä hän on iso mies, eikä häntä tarvitse auttaa, kun hän tahtoo pitää
hauskaa. Ja sitäpaitsi saat sinä aina pitää hänet luonasi, mutta meidät
vain neljä päivää -- kolme päivää tätä päivää lukuunottamatta."
"Toistamiseen raamatusta lainattu ajatus -- erinomaisesti sovitettuna",
huomautti herra Burton vaimolleen.
"Lähdemmekö?"
"Voitko sinä lähteä?" kysyi rouva Burton ilostuen.
"Luultavasti -- varmasti voin!" vastasi herra Burton hellästi,
arvellen, että hänen vaimonsa ilo johtui yksinomaan toivosta saada
viettää koko päivä hänen seurassaan.
Rouva Burton luki hänen ajatuksensa, mutta ei kuitenkaan oikaissut
hänen erehdystään, vaikka omatunto soimasikin häntä tästä
laiminlyönnistä. Hänen ilonsa johtui ajatuksesta, ettei hänen koko
pitkään päivään tarvitsisi vastata pojista. Pojat olivat aina
mieluummin olleet enonsa kuin tätinsä seurassa. Tämä oli toisinaan
harmittunut ja loukannut rouva Burtonia, mutta kuluneen virkoa aikana
oli hänen mielensä siinä suhteessa täydellisesti muuttunut. Pojat
ottivat vilkkain ilonilmauksin vastaan tiedon, että heidän isäntänsä ja
emäntänsä suosiollisesti suhtautuivat ehdotukseen, ja kahden seuraavan
tunnin aikana ei liene koko Yhdysvalloissa ollut kahta ihmistä, jotka
olisivat olleet enemmän touhuissaan kuin Willy ja Toddy. He olivat
niin innoissaan, ettei ruoka tahtonut maistaa, ja vain vähän aikaa
malttoivat he istua ruokapöydässä.
Willy kävi isänsä puheilla ja valvoi valjastamista. Toddy johti
eväskorin järjestämistä, kunnes keittäjätär ajoi hänet pois keittiöstä
ja koettaakseen suojella itseänsä enemmältä tunkeilemiselta lukitsi
oven. Pojat halusivat ottaa mukaan niin paljon ylimääräistä
matkatavaraa, että siitä olisi tullut kokonainen rautatievaunullinen
ja antoivat vapaaehtoisesti lukuisia neuvojia, jotka eivät ehtyneet
huolimatta vastaanottajien välinpitämättömyydestä. Vihdoin oli
viimeinenkin mytty onnellisesti ajoneuvoissa, Terry autettiin
istuimelle ja niin lähdettiin. He olivat tuskin viittä minuuttiakaan
olleet liikkeellä, kun Willy jo sanoi:
"Harry eno, minun on jano!"
"Hajjy eno", sanoi Toddy, "minä kuolen nälkään -- minä en työnyt juuji
mitään aamiaitekti."
"Miksi et syönyt?" kysyi rouva Burton, "olihan pöydässä yllin kyllin
ruokaa."
"En tiedä," sanoi Toddy katsoen kysyvästi tätiänsä silmiin ikäänkuin
koettaen palauttaa jotakin mieleensä.
"Eikö teillä sitten ollut nälkä aamiaisen aikana?" jatkoi rouva Burton.
"Minä -- minä -- minä -- niin, minä tajkotan, että vattani oli
nälittään, mutta hampaat eivät olleet -- niin te oli. Nyt minä
tahtoitin kaikitta mieluimmin tajdiineja ja piijakkaa."
"Mikä henkiolento!" huudahti rouva Burton antaen Toddylle pari korppua.
"En minä muistanutkaan että minun oli nälkä, ennenkuin Tod siitä puhui.
Ja sitte minä tahtoisin juoda."
Willy sai myöskin korppuja, ja vaunut pysähdytettiin erään tien
varrella olevan kaivon luona. Herra Burtonin hypätessä alas
ajoneuvoista täytyi Terryn muuttaa asentoa. Tätä koettivat pojat kaikin
tavoin estää, ja seuraus oli, että Terry äkkiä hyppäsi maahan ja läksi
Toddyn toruessa juoksemaan kotiin päin. Willy sanoi:
"Terry ei koskaan pääse taivaaseen -- Terry ei tahdo tehdä toisia
onnelliseksi."
Taas jatkettiin matkaa, mutta jonkun ajan kuluttua sanoi Toddy:
"Minä olen kauheatti janoittani."
"Miksi et juonut Willyn kanssa yht'aikaa?" kysyi herra Burton.
"Tikti, etten minä tahtonut," vastasi Toddy. "Minä en ole mikään
vetuji, jota juotetaan vain tikti, että tullaan vetipytäkille. Minä
juon vain tilloin, kun minun on jano. Ja nyt minun on jano."
Tultiin toiselle kaivolle ja Toddy joi vain pari kulausta. Täti väitti
ettei hän ollut nähtävästi ollut ensinkään janoissaan; mutta Toddy vain
selitti:
"Minuun ei mahdu paljoa. Minä en ole niinkuin hevotet, jotka voivat
juoda kokonaiten ämpäjilliten vettä ja taavat titte vielä tilaa
juoholle. Mutta nyt minun vattattani on kyllä tilaa leivoktille."
"Silloin annan sinulle vielä korpun," sanoi rouva Burton.
"En minä tahdo kojppua," sanoi Toddy. "Kojput eivät mene alat niin
helpotti kuin leivoktet."
"Minä uskon, että lapsen eläimellinen luonto on ottanut hänet kokonaan
valtoihinsa", sanoi rouva Burton. "Koko täällä-oloaikanansa hän ei ole
tehnyt muuta kuin syönyt ja ollut vallaton, ja kuitenkin hän muutoin
voi olla niin tunneherkkä ja haaveellinen."
"Lasten mieli on tuulen kaltainen", sanoi herra Burton, "se puhaltaa,
missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se
tulee ja minne se menee, sinä levität purjeesi, mutta et näe tuulta,
vaan kun sinä vähiten odotat, tulee tuulenpuuska."
Hetken kuluttua Willy huokasi:
"Oi voi, emme ole nähneet pienokaista kahteen päivään -- mennään nyt
heti häntä katsomaan."
"Willy, Willy," nuhteli rouva Burton, "koetappas nyt tyytyä siihen,
mitä sinulla on, äläkä aina mieli jotain muuta. Palattuamme kotiin voit
mennä häntä katsomaan."
"Mutta minäpät voin nähdä hänet ilman että minä menen hänen luokteen,"
sanoi Toddy, "minä voin aina nähdä kenen minä vain tahdon."
"Älä nyt joutavoi, Toddy," sanoi rouva Burton välittämättä miehensä
varottavista viittauksista.
"Kuinka sinä näet ne, Toddy?" kysyi herra Burton.
"Minä ajattelen vain kejjan heitä, ja titte he heti tulevat minun
tilmieni titäpuolelle ja minä näen ne. Tillä tavalla minä näen paljon
ihmitiä. Minä näen Abjahamin ja Iitakin ja Goljatin ja pikku Davidin ja
juutalaitlaptet ja Yjjö Wathingtonin, kun hän kaatoi itäntä puun. Voi,
tuolla on kaniini. Pytäytetään ja otetaan te kiinni."
"Anna sen vain siellä juoksennella", sanoi herra Burton. "Ehkä se on
matkalla kotiin päivälliselle. Ehkä kaikki sen omaiset jo istuvat
pöydässä sitä odottamassa."
"Hyvänen aika!" ihmetteli Toddy silmät selällään. Vähintäin pari
minuuttia oli hän vaiti. Sitten hän alkoi:
"Kejjan minä näin kaniinipejheen päivällittä työmättä. Niillä oli
pienen pieni pöytä ja pienen pieniä tuoleja ja kaniini-itä luki
juokatiunaukten, ja --"
"Toddy, Toddy, äläpäs nyt laskettele!" keskeytti rouva Burton.
"En minä latkettele", sanoi Toddy, "ja titte pikku kaniini-poika tanoi:
'Itä, minä tahdon juotavaa!' Titte itä otti juomalatin, joka oli niin
tuuji kuin tojmuttin, ja piti tuujta lehteä tyjjittäin, niin että
katte voi vijjata latiin. Titte hän antoi pikku kaniini-pojan juoda.
Kun he olivat lakanneet juomatta, antoi kaniini-emo jokaitelle pikku
kaniini-pojalle mantikan, jota he taivat imeä. Ketään ei oltu kätketty
panemaan juokalappua eteentä, tillä heillä oli kaikilla puvut, jotta
lika ei ollenkaan näkynyt. Äiti tanoo aina, että minullakin pitäiti
olla temmonen."
"Oliko siellä vain poikia -- eikö ollenkaan tyttöjä?" kysyi herra
Burton.
"Kyllä tiellä oli pikku tyttö kantta, mutta te oli niin pieni, ettei
te taanut tulla pöytään. Titte kaniini-emo ottaa pienokaiten tyliintä
ja leikkii ten kantta, että 'pom pom pojovatta'. Titte lapti vätyi, ja
kaniini-äiti liekutti titä keinutuolitta ja lauloi:
"'Itä meni mettään
Kaniinia ampumaan
Nahkaa tieltä noutamaan.'
"Titte kaniini-pienokainen kyllättyi äitiintä ja meni laattialle
ja jyömi ympäji kätillään ja jaloillaan, eikä te tullut ollenkaan
likaitekti eikä ten polvet tulleet kipeikti, kun ten ei tajvinnut
jyömiä likaitella matolla, vaan tai pujotella puhtaiden lehtien ja
tananjalkojen lomitte. Tiedätkö, että minä olin kejjan kaniini?"
"Kerroppas meille siitä," sanoi herra Burton.
"Harry!" varotti rouva Burton.
"_Hän_ uskoo niin, rakkaani," sanoi herra Burton. "Nyt hän on tuossa
tunneherkässä ja haavellisessa mielentilassa, jota hänessä äsken
kaipasit. Anna kuulua, Toddy!"
"Kejjan minä olin kaniini ja atuin aivan yktin ontotta puutta.
Väliin tulivat toitet kaniinit minua kattomaan, ja me ittuimme
kaikki takajaloillamme ja kumajjuimme toitiamme kuuntelemaan. Väliin
tulivat koijat minua kattomaan, mutta minä annoin niiden vain toittaa
ovikelloa, enkä pyytänyt niitä titälle. Titte tuli hejja, joka pyyti
minua mukaanta. Minun piti naujattaa pikku poikia tijkuktetta. Ja minä
lähdin ja titte minä juoktin tuujen talin ympäji ja otin maatta ylöt
ihmitiä ja muita käjtälläni."
"Eihän kaniineilla ole kärsää," sanoi herra Burton.
"Kyllä minä ten tiedän, mutta minä muutuinkin elehvantikti," sanoi
Toddy. "Ja minä nottin käjtälläni maatta heinää ja kaikellaitta, ja
ihmitet antoivat minulle paljon leivoktia ja karamellia nähdäkteen,
kuinka minä niitä käjtälläni töin ja minä olin niin ito, että minuun
mahtui kaikki, eikä minulla ollut äitiä, joka oliti tanonut: 'Älä työ
liikaa leivoktia ja karamellia, tulet taijaakti, Toddy'."
"Eikö muuta?" kysyi herra Burton. "Olemme valmiit kuulemaan mitä
hyvänsä."
"Niin," sanoi Toddy miettiväisesti, "titte minä muutuin jalopeujakti ja
minun täytyi kiljua niin, että kujkkuni tuli aivan hiekkaitekti. Titte
minä taat muutuin pikku pojakti, ja minun oli kauhea nälkä. Ja te on
nyt juuji."
"Voitko vastustaa tuollaista viittausta, rakkaani," sanoi herra Burton.
Rouva Burton avasi huoahtaen laatikon ja ojensi Toddylle leivoksen tuon
nuoren miehen huomauttaessa:
"Tämä on palkinto tiitä, että minä kejjoin kaikitta noitta atioitta,
jotka olivat kaikki ihan totia, eikö olekin?"
Tällöin saapui seurue pienelle putoukselle, ja Willy sanoi:
"Emmekö syö ensiksi?"
"Emme vielä," sanoi rouva Burton, "me syömme samaan aikaan kuin
tavallisestikin."
"Mutta juoda te voitte niin paljon kuin haluatte," sanoi herra Burton.
"Joki on täynnä vettä."
"Minusta tuntuu kuin ei minulle koskaan enää tulisi jano," sanoi
Willy. "Mutta olisipa Terry nyt täällä. Se uisi hakemaan tikkuja.
Mutta etkö sinä, Harry eno rupea koiraksi? Ole sinä olevinasi Terry,
niin minä olen Harry eno, ja minä heitän sinulle puunkappaleita
veteen." Tällävälin oli Toddy vaeltanut rantaan ja katseli eteenpäin
kumartuneena kaloja. Heiluva kivi, jolla hän seisoi, oli kostea,
ja Toddy oli niin toimessaan, että kumartui yhä enemmän eteenpäin.
Yht'äkkiä kuului kova loiskahdus ja huutoa; Toddy oli pudonnut polviaan
myöten veteen. Hänen pelastamisensa oli vain hetken työ; vaikeampi oli
saada hänet lopettamaan itkunsa.
"Mikä tulee nyt neuvoksi?" vaikeroi rouva Burton.
"Riisu häneltä sukat ja kengät ja anna hänen olla avojaloin," sanoi
herra Burton. "Ilmahan on lämmin, ei hän mitenkään voi vilustua."
"Voi," riemuitsi Tod. "Taanko minä olla avojaloin koko päivän? Olitipa
tämä joki aivan meidän luonamme; tilloin minä hyppäitin joka päivä
veteen. Willy, Willy, jot tahdot jotakin oikein hautkaa niin putoa
jokeen."
Mutta Willy oli hävinnyt ja repi parhaillaan irti sammalta eräästä
kallionkolosta. Tässä toimessa täti hänet yllätti. Sammalta repiessään
Willy puhui:
"Minusta -- tästä -- tulee hyvä -- tyyny; sinä -- voit -- istua --
sillä."
Yht'äkkiä hän lopetti sekä puhumasta että sammalta nyhtämästä, sillä
suuri mätäs oli irtautunut. Willy horjahti kiljahtaen taaksepäin, sillä
pieni käärme oli nähtävästi asustanut mättäässä ja päästi nyt omalla
tavalla tyytymättömyytensä rauhanhäiritsemisestä ilmoille.
"En minä laita kenellekään koskaan mitään," huudahti Willy. "Kun vain
suljen silmäni, näen heti tuon käärmeen."
"Rakas pikku Willy," sanoi rouva Burton hellästi häntä hyväillen.
"Jospa täti nyt voisi jollakin tavalla saada sinut sen unohtamaan."
"Et sinä voi," nyyhkytti Willy, "mutta ehkä -- ehkä piirakkapalanen sen
voisi tehdä. Voisihan sitä ainakin koettaa."
Rouva Burton riensi ottamaan esille piirakkaa miehensä huomauttaessa,
että Willyssä oli synnynnäistä valtioviisautta. Kun hän sitten
tutkivasti katseli ympärilleen peljäten, että Toddy Willyn esimerkkiä
seuraten valittaisi jotakin vaivaa, jonka parantamiseen piirakka olisi
sopivaa, huomasi hän, että poika oli kateissa.
"Oh, hän on hävinnyt, Harry! Riennä etsimään häntä. Ehkä hän on mennyt
putouksille. Meidän olisi pitänyt asettua kauvemmas koskesta!"
Herra Burton juoksi joen rantaa ylöspäin, mutta ei nähnyt jälkeäkään
Toddysta.
Loppujen lopuksi hän kuuli kosken kuohunnan yli heleän äänen laulavan
uudelleen ja uudelleen yhtä ja samaa säettä vanhasta metodistilaulusta:
"Armon virta se kuohuilee."
Seuraten ääntä hän kurkisti rantatörmän ylitse alas koskeen. Siellä hän
näki Toddyn auringon valaisemalla kallionkielekkeellä aivan putouksen
alapuolella. Hän oli aivan haltioissaan ja näytti molemmin käsin
ikäänkuin viittovan kuohuja puoleensa, sitten hän heitti päänsä pystyyn
ja lauloi säkeensä entistä pontevammin. Laulaessaan hän hyppi hurjasti
ympäri ja näytti siltä kuin olisi hänen pieneen ruumiiseensa niin
suuren sielun ollut mahdoton mahtua.
Pitkin rantatörmän alapuolella kulkevaa hiekkakäytävää lähestyi rouva
Burton, joka pelkonsa ajamana myöskin oli lähtenyt Toddya etsimään.
"Voi, täti, täti!" huudahti Toddy huomatessaan tätinsä ja tarttui
molemmin käsin hänen käteensä, "kattot, kuinka veti tanttii! Näetkö
tinä kaikkia noita kauniita valoja, joita Jumala tinne on tytyttänyt?
Etkö toivo, että voitit mennä niiden ketkelle ja lentää niiden läpi.
Tilloin ne hyppelitivät tinun päälleti ja tinä pudittelitit itteti
puhtaakti ja titte tinä taat uudelleen lentäitit niiden ketkelle. Ja
muutamin paikoin on aivan kuin taivat. Minä tiedän, tillä minä näin
kejjan. Kaikki enkelit teitoivat tiellä ja lentelivät ulot ja titälle
ja naujoivat niin iloitetti. Ja Jetut ittui jantatöjmällä ja katteli
heitä ja naujoi myötkin!"
Herra Burtonista ei näkynyt muuta kuin silmät ja hattu, kun hän
piilopaikastaan tarkkasi keskustelua, jonka hän luuli johtavan
mielipiteiden ristiriitaan. Mutta näin ei käynytkään, sillä rouva
Burton sieppasi Toddyn syliinsä ja suuteli häntä. Toddy rimpuili
vastaan huutaen:
"Älä tee niin, muutoin tilmäni menevät ihan tekaitin, enkä minä tahdo
titä."
Burtonit eivät tänäpäivänäkään tiedä, kuinka kauvan Toddyn kiihtymystä
olisi kestänyt, sillä tieltä kuuluva kova kavioiden kapse veti herra
Burtonin huomion puoleensa. Taakseen kääntyessään hän näki, kuinka
toinen hänen lankonsa hevosista hurjaa laukkaa kiiti Hillcrestiin päin
ja tien tomusta häämöitti Willy, joka juuri oli heittänyt ohjakset
käsistään. Hänen läpitunkeva huutonsa voitti vedenkin pauhinan.
Vanhana ratsumiehenä herra Burton ajatteli ensi sijassa hevosta;
mutta tämä kiiti niin hurjaa vauhtia edessä olevaa selvää tietä, että
inhimilliset tunteet saivat herra Burtonissa voiton, ja hän riensi
Willyn avuksi.
"Minä -- voi -- voi -- aijoin vaan -- voi -- voi -- viedä hevoset
juomaan -- voi-i-i, niinkuin isä aina tekee, kun se -- oih, kuinka
kyynärpäähän koskee -- se riuhtaisi itsensä irti ja läksi laukkaamaan.
Ja minä tartuin ohjaksiin pysähdyttääkseni sitä -- ja voi -- sitten se
kaatot minut maahan suulleni ja veti minua pölyssä perässään ainakin
kymmenen virstaa. Minä nielin pölyä ja hiekkaa niin paljon kuin vain
voin, mutta luultavasti minulla on vielä suu täynnä."
Herra Burton riisui nopeasti toisen hevosen valjaista ja läksi ilman
satulaa nelistämään karkurin jälkeen. Hänen vaimonsa, joka oli
aavistanut onnettomuutta, riensi ylös joelta Toddyn kanssa, vei pojat
vaunujen luo ja vannotti heitä olemaan alallaan, kunnes eno palaisi.
"Emmekö me voi puhua?" kysyi Toddy.
"Ei, jos se ei ole ehdottomasti välttämätöntä," sanoi rouva Burton,
joka monen huolehtivan ihmisen tavoin, koetti huolellisesti välttää
kaikkea, mikä olisi voinut estää häntä vaipumasta suruunsa. "Eivätkö
pikku pojat _koskaan_ voi olla hiljaa?"
"Kyllä, jos heidän sisässään on joku, joka voi pitää heitä hiljaa."
Tuskastuneena otti rouva Burton esille kaikki eväät, ja käski poikien
tulemaan toimeen omin päin. Itse hän meni tielle ja tähyili huolissaan
miestään. Väsyneenä turhaan odotukseen hän palasi vaunujen luo. Siellä
olivat pojat sil'aikaa tehneet puhdasta jälkeä. He olivat syöneet koko
piirakan ja leivokset, sokerin, joka olisi ollut tarpeellinen kahviin
-- herra Burton oli luvannut valmistaa sen oikein sotilastapaan --,
juoneet kaike maidon sekä nakutelleet sardiinilaatikon muodottomaksi
koettaessaan sitä kivellä aukaista.
"Voi teitä, kelvottomat pojat!" puhkesi rouva Burton. "Mitä teidän eno
parkanne nyt saa syödäkseen kun hän palaa, Willyn vallattomuuden tähden
niin likaisena, nälkäisenä ja janoissaan?"
"Emmehän me ole koskeneetkaan korppuihin, Alice täti," sanoi Willy.
"Niitä eno antoi meille, kun me valitimme, että meillä oli kauhea nälkä
ja onhan tuolla joki täynnä vettä, niinkuin hän sanoi, kun hän luuli,
että me olimme janoissamme."
Tämä puolustus ei näyttänyt tyydyttävän rouva Burtonia. Hän meni
kuitenkin uudelleen tielle sulattaen senkin ajatuksen, että hänen
miehensä saisi nähdä nälkää, kunhan hän vain palaisi terveenä. Aika
kului verkalleen. Pojat kävivät rauhattomiksi, sitten niskoitteleviksi,
kunnes vihdoinkin herra Burton siinä kello kolmen ajoissa palasi.
Karkuri oli ehtinyt melkein kotiin, pudottanut tiellä kengän, ja
takaa-ajaja oli ollut pakotettu turvautumaan sepän apuun. Hevosta ei
oltu kaikesta päättäen milloinkaan käytetty ratsuna, ja kylän pojat
ilkkuivat ratsastajan huonoa ohjaamistaitoa. Nyt oli hän vain niin
hirveästi nälissään.
"Mutta pojat ovat syöneet kaikki, leipää ja korppuja lukuunottamatta,"
huokasi rouva Burton. "_Minä_ en syönyt palaakaan."
"Hyvänen aika!" huudahti herra Burton koetellen poikien suolivöitä.
"Eivätkö he heittäneet mitään pois?"
"Me heitimme vain kujkuttamme alat," sanoi Toddy.
"Sitten minä menen lähimpään ravintolaan ja syön siellä oikein kelpo
aterian," sanoi herra Burton pettyneenä.
"Me lähdemme mukaan," sanoi Willy. "Huviretkellä ei semmoinen ruoka
kuin leivokset ja piirakka tunnu missään."
"Minusta tyhjyys vatsassanne pitäisi olla teille sangen terveellinen,"
sanoi herra Burton. "Te jäätte tänne tädin tykö!"
"Joudu sitten," sanoi Willy. "Alice täti sanoo, että päivä jo on
puolessa, etkä sinä ole laittanut meille pilleja, et ole vienyt meitä
uimaan ja kaloja pyydystämään, etkä ole heittänyt kiviä veteen, etkä
mitään muutakaan." Herra Burton läksi otettuaan hellät jäähyväiset ja
hänen korvissaan soivat poikien varotukset. Pojat taas riipuskelivat
tätinsä ympärillä, kunnes hän sanoi:
"Mikä teidän oikeastaan on, pojat?"
"Me olemme pahoillamme ja meitä pitää lohduttaa," sanoi Willy.
"Tahdotteko te sitten puolestanne lohduttaa Harry enoa, kun hän palaa?"
kysyi rouva Burton.
"Mutta minä kuulin enon kerran sanovan, että sinä olet hänen
lohdutuksensa," sanoi Willy. "Isä sanoo ettei saa olla monta
lohduttamassa, muutoin menee kaikki hukkaan."
Rouva Burton suuteli molempia poikia ja kysyi, millä hän voisi heitä
huvittaa.
"En minä tiedä," vastasi Toddy.
Erehtymättömän vaistonsa ohjaamana rouva Burton sanoi:
"Te saatte molemmat tehdä mitä haluatte."
"Eläköön!" kirkasi Willy.
"Ja tinä et tano ollenkaan: 'Älä tee niin?'" kysyi Toddy.
"En!" vastasi rouva Burton.
"No hyvä!" huusivat molemmat pojat yhteen ääneen.
Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja läksivät hitaasti ja vaijeten
tallustelemaan poispäin. Matkalla pysähtyivät he vain suutelemaan
toisiaan. Rouva Burton katseli heidän jälkeensä ihmetellen. Saattoiko
tämä olla seuraus siitä, ettei kukaan hoivannut heitä -- ettei
kenenkään silmä paimentanut heitä, kuten hänen miehensä oli tapana
sanoa?
Hetken aikaa pojat vielä kuljeskelivat ympäri. Sitten he istuutuivat
suurelle kivenlohkareelle, kiersivät kätensä toistensa kaulaan ja
tarkastelivat vaieten edessä olevaa maisemaa. Siellä he istuivat
kunnes eno palasi. Täti osotti hänelle poikia. Aikuiset seurasivat
vaistomaisesti lasten esimerkkiä, ja tunnin ajan vallitsi kosken
äyräällä syvä rauha, kunnes vanha aurinko, joka kerran vanhan
testamentin aikana oli pysähtynyt katselemaan taistelua, mutta joka
ei koskaan pysähdy mietiskelemään ihmislasten vaiheita, vaikka luonto
olisi heihin tehnyt miten syvän vaikutuksen tahansa, antoi merkin, että
oli aika lähteä.
"Pojat, nyt on aika lähteä", sanoi rouva Burton huoaten.
Nämä sanat ikäänkuin katkaisivat näkymättömän jänteen, joka oli pitänyt
poikia niin erinomaisessa kurissa. Samassa olivat he taas läpeensä
poikia. Kaipaavin silmin katselivat he kuitenkin Edeniänsä, joka heidän
niin pian oli jätettävä.
"Harry eno", sanoi Willy. "Yksi asia on aivan välttämätön, ennenkuin
huviretki on hauska ja aivan niinkuin pitää olla ja se on se, että minä
saan ajaa."
"Ja minä taan pitää piitkaa", intoili. Toddy.
"Minusta olette molemmat tänään jo tehneet tehtävänne", sanoi herra
Burton vaistomaisesti tarttuen lujemmin ohjaksiin.
"Mutta me _emme_ ole", sanoi Willy, "me emme ole. Ylämäessä me saamme
aina ajaa ja isä sanoo, että hevoset kyllä aina tietävät, milloin me
tartumme ohjiin."
"Sen kyllä voi uskoa", sanoi herra Burton. "No olkoon menneeksi, tuossa
tulee nousu, käy käsiksi!"
Willy tarttui ohjiin, ja Toddy irrotti piiskan. Nuo jalot eläimet
osottivat samassa silmänräpäyksessä isäntänsä väitteet todeksi,
sillä ne karkasivat pystyyn tavalla, joka on aivan vieras lauhkeille
perhehevosille. Rouva Burton tarttui miehensä käsivarteen, ja tämä
laski kätensä rauhallisesti ohjaksille.
Nyt olikin jo saavuttu mäelle. Herra Burton otti Willyltä ohjat,
mutta Toddy antoi viime hetkellä hevosille aimo jäähyväisläimäyksen.
Tom Lawrencen hevosista ei yksikään tarvinnut pienintäkään piiskan
sivallusta, vaikka piiska, tuo vallan merkki, aina koristikin hänen
ajoneuvojaan. Kun ne nyt saivat tällaista odottamatonta ja outoa
huomiota osakseen, kuohahti hevonen, joka iskun oli saanut. Toveri
samoin, ja molemmat karkasivat pystyyn ja syöksyivät sitten alas
kivistä, epätasaista tietä hillittömän hurjalla vauhdilla. Tiellä oleva
suurehko kivi sattui juuri vaunujen tielle, ja nopeasti kietaisi herra
Burton toisen ohjaksen kätensä ympäri saadakseen hevoset hypähtämään
tien syrjälle ja siten kiveä väistämään, mutta mitä merkitsi hevosille
kivi piiskaniskun rinnalla! Kivi oli jo aivan pyörien edessä.
Peljäten pahinta rouva Burton kiersi lujasti kätensä miehensä ympäri,
toisella hän tarttui ohjiin; pojat kajahuttivat ilmoille "Vuorinen
on tie, mi johtaa Sioniin!", pyörät iskivät kiveen ja neljä henkeä
teki kauniin kaaren ilmassa päättyen lopuksi tien vieressä olevaan
pensaikkoon. Vaunut eivät olleet kaatuneet, vaan kiitivät vauhkojen
hevosten vetäminä hurjaa vauhtia kotia kohti. Sillä välin nuo neljä,
joista kaksi oli hyvin iloisia, kaksi huomattavan vähäpuheisia,
jatkoivat matkaansa jalan pysähtyen vain purossa huuhtelemaan
naarmuisia kasvojansa. Ja kun tuntia myöhemmin kaksi pikku poikaa oli
suorittu vuoteeseen ilman tavan mukaisia iloisia iltamenoja ja heidän
holhoojansa vuoroin nauraen, vuoroin valitellen muistelivat päivän
tapahtumia, kuului portaiden yläpäästä ääni:
"Harry eno, lopetammeko me huviretken huomenna? Me emme ehtineet
puoltakaan siitä mitä meidän piti tehdä."
Ja toinen ääni huusi:
"Otetaan enemmän evättä mukaan. Minä olen koko päivän ollut kauheatti
nälittäni."