Ainoa, mikä häiritsi Burtonien suloista sunnuntai-iltapäivää, oli
ajatus, että pojat palaavat, mutta tähänkään huoleen ei näyttänyt
olevan aihetta. Pojat palasivat syvään uneen vaipuneina, Willy isänsä
sylissä, ja Toddy, pää uskollisen Miken olkapäähän nojautuneena.
Lukuunottamatta Toddyn huokausta "telmiä!" ei heistä kuulunut ääntäkään
seuraavaan aamuun asti, jolloin rouva Burton, huomatessaan, että
pojat nukkuivat tavallista kauvemmin meni heitä herättämään. Hän
tapasi Willyn vuoteessa istumassa hieroen toisella kädellä silmiään
ja toisella pudistellen veljeänsä. Sitä tehdessään hän murahti
nuhtelevasti:
"Tod! Tod! herää! me emme ole enää siellä missä olimme."
"En minä välitä, vaikka emme olitikaan", sanoi Toddy. "Minä olen vielä
hautkemmatta paikatta, minä olen namutpuoditta."
"Et ole", sanoi Willy, pudistellen häntä kovasti ja koettaen kiskoa
hänen silmäluomiansa auki, "sinä olet Alice tädin luona, ja kun sinä
menit nukkumaan, olit sinä äidin luona."
"Voi-vooii!" huusi Toddy selviten hitaasti unestaan, "tinä olet paha
poika, Willy. Minä näin juuji unta, että minä olin namutpuoditta ja
minä tain kaikki tatkuni täyteen ja molemmat kädet täyteen kajamelliä
ja nyt tinä hejätit minut ja minun kätittäni ei ole mitään eikä minulla
ole päällänikään temmoitia vaatteita, joitta oliti tatkuja."
"No, kun sinä tästä lähtien näet unta, en minä sinua herätä, jos ei
sinua painajainen vaivaa tai jos et näe pahoja unia. Sanoppas, Alice
täti," jatkoi Willy, "miksi ihmiset näkevät unia. Kuinka voi kaikki
hävitä ja muuttua joksikin muuksi?"
"Se on seuraus epäselvistä aistimuksista, joita ulkomaailma painaa vain
puoliksi valveilla oleviin aivoihin", sanoi rouva Burton.
"Oh!" ihmetteli Willy.
Rouva Burton oli huomaavinaan ivaa pojan huudahduksessa, mutta kun tämä
oli niin pieni ja kun hänen kasvonsa olivat niin vilpittömät, luopui
hän tästä epäluulostaan. Sillävälin oli Toddy toistanut: "Alice täti
-- Alice täti -- Alice täti -- Alice täti --" niin nopeasti kuin vain
saattoi ja kerta kerralta yhä kovemmalla äänellä. Vihdoin hän pysähtyi
sen verran, että rouva Burton sai sanotuksi:
"Mitä?"
"Tanoitko tinä, että painaminen aivoille taa meidät näkemään unta,
täti?"
"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Sanoin, että --"
"Ittu titten pääni päälle, niin että namutpuoti tulee takaitin", sanoi
Toddy.
"Tiedätkös, Alice täti", sanoi Willy, "toisinaan minä en tiedä enempää,
kuin mitä minä ennestään tiesin!"
"En ymmärrä sinua, Willy!"
"Niin, kun minulle kerrotaan jotakin -- tarkotan, että kun minä kysyn
miten joku asia on ja sitten kun minulle kerrotaan, en minä tiedä
enempää, kuin mitä minä vanhastaan tiesin. Onko aikaihmisten laita
samoin?"
Rouva Burton mietti hetken ja hänen mieleensä johtui, että hänkin
oli kokenut samaa kuin Willy, että hänkin oli ponnistellut ollakseen
yhtä tyyni kuin Willy koettaessaan ymmärtää sellaista, mitä oli
vaillinaisesti selitetty, hän muisti kuinka tuskalliselta oli tuntunut,
kun ei ollut voinut ymmärtää, ja kuinka voimakas kärsityn vääryyden
tunto oli ollut, kun oli toimittava ikäänkuin olisi käsittänyt kaiken.
Kuten kaikille muille, oli rouva Burtonillekin kerrottu paljon mitä
hän ei ymmärtänyt, oli sitten, kysymys lapsuusajan yksinkertaisista
ilmiöistä tai varttuneemman ijän yhteiskunnallisista, esteettisistä ja
uskonnollisista kysymyksistä. Hän oli käsittänyt väärin monta asiaa ja
syyttänyt maailmaa ja ystäviään erehdyksistään ja arvonannon puutteesta
hänen pyrintöjään kohtaan, heidän arvosteluihinsa kun ei koskaan
liittynyt todellista kasvattavaa toimintaa. Oliko mahdollista, että hän
teki itsensä syypääksi samoihin erehdyksiin kuin ne, jotka aikoinaan
olivat koettaneet muovailla hänen luonnettaan?
Rouva Burton oli vaipunut tätä ajatellessaan syviin mietteisiin. Willy
herätti hänet kysymällä:
"Alice täti, voitko nähdä Jumalan?"
"En, Willy", vastasi rouva Burton hätkähtäen, "miksi sitä kysyt?"
"Niin, siksi vain", vastasi Willy, "että sinä katselit niin tarkasti
ulos ikkunasta ja aivan suoraan sinne, missä et voi nähdä muuta kuin
taivasta; ja sinun silmäsi katsoivat niin kauvas, että minä luulin,
että sinä varmasti näit suoraan Jumalan luo."
"Jot tinä näet Hänet", pyysi Toddy, "niin pyydä, että Hän enti yönäkin
antaa tuon unen painaa minun aivojani ja antaa ten tulla takaitin.
Ja pyydä, että minä taan nukkua niin kauvan, että olen ehtinyt työdä
tuuhuni kaikki kajamellit, mitä minulla on tatkuitta ja kätittä."
Keskustelu katkesi, kun sisäkkö tuli hakemaan poikia pukeutumaan
aamiaiselle. Mutta rouva Burton päätti, että samaan aineeseen
vielä uudelleen pian palattaisiin tai paremmin sanoen, että hänen
tähänastinen epäonnistumisensa lasten opettajana johtaisi nopeisiin ja
käytännöllisiin uudistuksiin.
Miettiessään innokkaasti tätä uutta päätöstään oli hän niin hiljainen,
että se herätti hänen miehensä huomiota. Herra Burton voi selvästi
nähdä vaimonsa kasvoista, ettei mikään tavallinen asia aiheuttanut
hänen harvasanaisuuttaan. Hänen kasvojensa ilmeet ja koko olemus
olivat niin huolia herättävät, että herra Burton päätti syyttämällä
hammassärkyä jäädä kotiin koko päiväksi pitääkseen hänestä huolta.
Mutta pelkkä ajatuskin tästä sai rouva Burtonin luettelemaan sellaisen
joukon aivan välttämättömiä asioita, joita kaupungissa piti toimittaa,
ja jotka juuri hänen miehensä ehdottomasti piti toimittaa, että
herra Burton näki parhaaksi lähteä kaupunkiin ja vielä tavallista
aikaisemmassa junassa. Hänestä tuntui lähtiessään kuin olisi hänet
omasta kodistaan häädetty.
Sitten rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen, istuutui, otti heidät
molemmat syliinsä ja sanoi:
"Haluatteko tietää jotakin oikein, oikein kernaasti, lapset?"
"Oi kyllä", vastasi Toddy viivyttelemättä. "Minä ainakin haluaitin
tietää, mitä taamme tänään päivällitekti."
"Ja minä", selitti Willy, "haluaisin tietää, milloin me taas lähdemme
ajelemaan!"
"En tarkottanut tuollaisia turhanpäiväisiä asioita", sanoi rouva
Burton, "vaan --"
"Eivät ne ole tujhanpäiväitiä atioita", sanoi Toddy. "Ne ovat temmoitia
atioita, joitta meille on iloa."
Mielessään rouva Burton myönsi huomautuksen oikeutetuksi ja myönsi,
että se oli läheisessä yhteydessä sen asian kanssa, jota hänen
sydämensä jo oli tulvillaan; mutta hän oli kaikesta huolimatta Alice
Burton-Mayton, jota uudet vaikutelmat eivät niinkään helposti voineet
estää seuraamasta tietä, jonka hän itselleen oli viitottanut, ja siksi
hän vain vastasi:
"Kyllä ne ovat turhanpäiväisiä, mutta minä niin mielelläni antaisin
teille neuvoja tärkeimmistä asioista, mistä te vain haluatte."
"Tarkotatko, että sinä tahtoisit leikkiä koulua?" kysyi Willy. "Isän
mielestä ei lapsille ole terveellistä leikkiä koulua kuumalla ilmalla,
eikä meidänkään mielestämme."
"En minä tahdo leikkiä koulua, minä vain tahtoisin selittää teille
niitä asioita, joita ette sano käsittävänne, vaikka teille niitä
selitetään. Alice tädin tulee oikein mieli pahaksi ajatellessaan, että
hänen rakkaiden pikku poikiensa on vaikea ymmärtää asioita, vaikka he
sitä niin mielellään tahtoisivat. Alice tätikin on kerran ollut lapsi,
jolla oli aivan samoja huolia ja hän muistaa kyllä varsin hyvin kuinka
ikävältä se tuntui."
"Oikeinko totta?" sanoi Willy muutellen asentoaan, kunnes hän voi
katsoa tätiänsä silmiin. "Etkö sinä koskaan ihmetellyt nähdessäsi ison
kuun muuttuvan pieneksi ja kuullessasi isojen ihmisten sanovan, että he
ovat särkeneet ison kuun ja tehneet siitä tähtiä? Sehän oli kokonaan
valetta?"
"Ihmettelin kyllä", vastasi rouva Burton.
"Ja etkö tinä kotkaan kytellyt mittä päivällittä valmittettiin. Tilloin
itot ihmitet vain tanovat: 'Älä löjpöttele tujhia!'" kysyi Toddy.
"Kyllä sitäkin ihmettelin", sanoi rouva Burton painaen Toddya keveästi
rintaansa vasten.
"Oikeinko totta?" puhkesi Willy, "oletko sinäkin kerran ollut niin
hirveän pieni? Etkö sinä milloinkaan tahtonut tietää, missä Jumala
seisoi, kun Hän loi maailman tyhjästä?"
"Ja ajattelitko tinä milloinkaan, mitä ainetta te on, joka on taatelin-
ja pejtikkakiven ympäjillä?" kysyi Toddy.
"Kyllä", vastasi rouva Burton.
"Kerro sitten meille niistä kaikki mitä tiedät", pyysi Willy.
"Sinä kyselit minulta aamulla unista, rakkaani", sanoi rouva Burton
kääntyen Willyn puoleen, "ja --"
"Niin kyselinkin", sanoi Willy, "mutta _nyt_ haluaisin paljon
mieluummin kuulla taateleista ja persikoista. Unia en voi nähdä,
ennenkuin paneudun vuoteeseen, mutta taateleita voin ostaa
neljännestunnissa, jos sinä vain annat rahaa. Tiedätkö mitä -- sinä
lähetät minun niitä ostamaan, silloin sinun on helpompi niitä selittää.
On paljon hauskempaa saada nähdä minkälainen joku esine on, kuin vain
kuulla siitä kerrottavan."
"En voi antaa sinun nyt mennä ostamaan taateleita, palattuasi jäisi
minulle niin vähän aikaa teidän kanssanne puhumiseen."
"Me koettaisimme antaa sinun olla rauhassa", sanoi Willy. "Ehkä me
voimme päästä niistä omin päinkin selville -- jos meillä vain on niitä
tarpeeksi."
"No hyvä", sanoi rouva Burton, joka vastahakoisesti ryhtyi
sovitteluihin. "Nyt kerron teille sen sijaan jotakin muuta -- myöhemmin
annan teille rahaa taatelien ostamiseen, ja sitten saatte niitä
yksiksenne tutkia."
"No se on hyvä se", sanoi Willy. "Kerro sitten meille, miksi Terry aina
lähtee karkuun, kun me tahtoisimme leikkiä sen kanssa?"
"Se johtuu siitä, että te härnäätte sitä niin kovasti, aina kun vain
saatte sen käsiinne. Siksi se on varmaan ruvennut teitä vihaamaan",
sanoi rouva Burton iloisena, kun sai sekä puhua varmasti että teroittaa
heille inhimillisyyden tärkeyttä.
"Nyt tinä olet jo melkein valmit tanomaan: 'Älä tee niin'", valitti
Toddy. "Eivätkö pikku pojat voi oppia mitään, joka ei jollakin tavoin
mejkittiti: 'Älä tee niin?'"
"Luulen niin, pikku poika raukkani", sanoi rouva Burton katuen äskeistä
tyytyväisyyttään. "Mitä sinä haluaisit tietää?"
Toddy avasi suunsa ja silmänsä selälleen, kallisti päätään, mietti
hetken, pari ja sanoi lopuksi:
"Minä -- minä -- minä tahtoitin tietää mikä on tyynä tiihen, että kun
pikku poika on työnyt paljon bananeja, hän ei voi työdä enää ollenkaan,
vaikka hän tietää miten hijveän hyvälle ne maittuvat?"
"Hänen pikku vatsansa on silloin täynnä ja kun vatsa on täynnä,
ymmärtää se niin hyvin olla enempää tahtomatta."
"Tilloin ovat vattat ihan hulluja", sanoi Toddy. "Jotpa _minä_
kejjan taitin olla vatta! Tilloin minä näyttäitin tille, etten minä
milloinkaan kyllättyiti bananeihin."
"Mutta minä tahtoisin tietää," sanoi Willy, "kuinka unet tulevat.
Vaikka sinä selititkin sitä minulle tänä aamuna, en minä siitä tiedä
enempää kuin ennenkään."
"Sitä on hyvin vaikea selittää", sanoi rouva Burton koettaen parhaansa
mukaan ajatella asiaa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Me ajattelemme
aivoillamme ja kun me nukumme, nukkuvat aivot myöskin. Toisinaan ne
eivät kuitenkaan ole niin syvässä unessa kuin muu osa ruumiistamme,
ja kun ne ovat noin puolihereillä, ajattelevat ne. Mutta ne eivät voi
ajatella yhtä ajatusta kerrallaan, vaan tuohon ajatukseen sekaantuu
muitakin ajatuksia."
"No, siksi minä viime yönä näin unta, että lehmä istui sinun
keinutuolissasi ja katseli karttaa", ihastui Willy, "mutta kuinka minä
ollenkaan ajattelin lehmää, keinutuolia ja karttaa?"
"Sitä puolta unennäössä me emme kykene selittämään", sanoi rouva
Burton. "Meille muistuu nähtävästi mieleen jotakin, jota joskus olemme
nähneet ja jos kaksi tahi kolme tuollaista muistikuvaa tulee aivoihimme
yht'aikaa, törmäävät ne yhteen."
"Jot minä jonakin yönä unittani ajattelitin bananeja ja tavuttettua
kalaa ja jäätelöä ja kovakti keitettyjä munia ja kajamellia ja jot
kaikki nuo tavajat töjmäitivät yhteen, minun vuoteettani oliti minulla
hautkat pidot. Ja minä näkitin unta, ettei tiellä oliti ketään muuta
poikaa minun kanttani."
"Ja kun minä näen unta rakkaasta pikku Phillie veljestä", sanoi Willy,
"ajattelenko minä silloin mitään muuta kuin häntä? -- eikö hän tule
alas taivaasta minua vuoteeseeni tervehtimään?"
"Sitä hän luullakseni ei tee", vastasi rouva Burton.
"Miksi hän on sitten niin valkea ja kirkas ja miksi hän hymyilee niin
kauniisti ja löyhyttelee pieniä valkeita siipiään niin lähellä minun
kasvojani, että minä voin niihin koskea?" kysyi Willy.
"Ehkä siksi että -- että sinä olet kuvitellut, että hän on sen
näköinen", sanoi rouva Burton vetäen Willyä lähemmäksi siten
kantaakseen hänen tarkkaavaista katsettaan. "Sinä olet kuvissa nähnyt
enkeleitä, joilla on lumivalkeat vaatteet ja kauniit siivet ja sinä
olet kuvitellut pikku veikon juuri sen näköiseksi."
"Voi, voi", huudahti Willy painaen päänsä tädin syliin ja puhjeten
kyyneliin. "Voi, jospa en olisikaan kysellyt unista! Minä en tahdo enää
koskaan mitään tietää. Jos pikku rakas enkeli -- Phillie -- on vain
joku ajatus aivoissani, kun nukun, silloin siellä ei olisikaan mitään,
joka olisi jotakin. Minusta oli aina niin ihmeellistä, että hän hävisi
heti, kun minä aloin selvitä unesta."
"Lehmät eivät mene poit, kun minä lakkaan niittä unta näkemättä", sanoi
Toddy. "Minä muittan ne koko päivän ja näen ne edettäni, vaikka en
tahtoitikaan."
Rouva Burton ei voinut olla hymyilemättä. Willy kohotti päänsä ja sanoi:
"Minusta ei ole hyvä olla ikävissään. Emmekö mieluummin pitäisi hauskaa
sen sijaan että ajattelemme niin kauhean surullisia asioita. Etkö voi
keksiä meille uutta leikkiä?"
"Pelkään, etten tällä hetkellä voi mitään keksiä", sanoi rouva Burton.
"Leikitään puotia", ehdotti Willy, "ja sinulla on siellä kaupan
kaikenlaista hyvää niinkuin leivoksia ja karamelleja, ja me ostamme
niitä sinulta neuloilla. Niin, ja sinä annat meille neuloja, millä me
sitten voimme ostaa."
"Ja meidän täytyy alkaa ennenkuin tulee päivälliten aika, niin että ne
tavajat, joita tinä meille myyt, ehtivät ajoitta poit alta. Titten me
ehdimme tulla tyhjikti ja taamme tilaa päivällitelle".
"Siihen en voi suostua", sanoi rouva Burton, "sillä siten tulisi pikku
pojille tilaisuus syödä aterioiden välissä."
"Kerro sitten meille satuja -- tai ei, leiki eläinnäyttelyä -- tai ei!
Leikitään sen sijaan, että tämä on meidän kotimme, ja sinä tulet meitä
tervehtimään, ja me tuomme sinulle kahvia leivän kanssa."
"Pelkäänpä, että tuossa ehdotuksessa on koira haudattuna!" sanoi rouva
Burton.
"Mittä?" kysyi Toddy. "Kaivetaanpat te etiin ja kattellaan titä!"
"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy. "Kerro sinä täti meille miehestä,
jota koirat tohtoroivat."
"Jota koirat tohtoroivat?" ihmetteli rouva Burton.
"Niin", sanoi Willy, "etkö tiedä? Hänestähän kerrotaan raamatussa."
"Ehkä", sanoi rouva Burton koettaen palauttaa mieleen kaikki raamatussa
mainitut koirat, "mutta minä en ainakaan tiedä missä."
"No, etkö nyt muista?" jatkoi Willy, "sehän oli hän, joka oli niin
köyhä, että hänen täytyi syödä murusia ja isä luulee, ettei hänellä
ollut siirappiakaan niiden kanssa, niinkuin meillä, kun keittäjätär
antaa meille murusia leipäkorista."
"Onko mahdollista, että tarkotat Lazarusta?" huudahti rouva Burton.
"Niin, hän te oli", sanoi Toddy. "Te oli Lattajut, joka alkoi uudettaan
elää tenjälkeen, kun hän oli haudattu. _Ei hänellä_ ollut koijia!"
"Miesparka, jota te tarkotatte", sanoi rouva Burton, "oli hyvin sairas
ja köyhä ja hänellä ei ollut muuta syötävää kuin murut, joita rikkaan
miehen pöydältä putosi. Mutta Jumala näki kuinka surkea hänen tilansa
oli, ja Hän päätti, että köyhä mies saisi tulla onnelliseksi kuolemansa
jälkeen korvaukseksi niistä vaivoista, joita hän täällä maan päällä oli
saanut kestää. Ja kun Lazarus kuoli, otti Jumala hänet heti taivaaseen."
"Siellä ei ainakaan kenenkään tarvitse syödä murusia, eihän?" sanoi
Willy. "Mutta sano, Alice täti, mitä tehdään taivaassa ruuanjätteillä?
Eihän niitä siellä saa heittää pois!"
"He voitivat laittaa jeijän taivaan laattiaan ja heittää tiitä läpi
kaikki mujutet köyhille ihmitille", sanoi Toddy. "Kun minä olen enkeli
ja kun minä olen työnyt päivälliteni, kiipeän minä taivaan teinälle
ja heitän mujutet alat maailmaan. Mutta minun täytyy olla vajovainen,
etten minä itte putoa taat alat maailmaan."
"Mutta minäpä tahtoisin tietää mistä enkeleille saadaan ruokaa",
sanoi Willy. "Onko taivaassakin sekatavarakauppoja ja teurastajia ja
maitopuoteja?"
"Ei, ei!" huudahti rouva Burton, jonka kädet vaistomaisesti nousivat
korville. "Jumala hankkii ravintoa jollakin meille käsittämättömällä
tavalla. Mutta kun Lazarus oli tullut enkeliksi, katsoi hän alas
taivaasta ja kenen luulette hänen nähneen kaukana kadotuksen maassa:
rikkaan miehen, jonka pöydältä pudonneita muruja hän oli käyttänyt
ravintonaan; rikas mies oli myöskin kuollut. Ja rikas mies rukoili
Abrahamia --"
"Hänen nimentähän oli Lattajut!" keskeytti Toddy.
"Köyhän miehen nimi oli Lazarus", sanoi rouva Burton, "ja kun hän
tuli taivaaseen, näki hän vanhan Abrahamin siellä ja Abraham otti
hänet turviinsa. Ja rikas mies rukoili Abrahamia, että hän lähettäisi
Lazaruksen kastamaan sormensa veteen ja sillä kostuttamaan hänen
huuliansa, sillä hänen oli jano."
"Miksi ei hän itse mennyt hakemaan juotavaa", kysyi Willy. "Eivätkö
rikkaat ihmiset kuoltuaankaan itse palvele itseänsä?"
"Kadotettujen valtakunnassa ei ole vettä", sanoi rouva Burton. "Siksi
hän oli janoissaan."
"Mutta voi voi!" sanoi Toddy. "Kuinka pikku pojat voivat tiellä leipoa
tavileipiä?"
"Minä toivon, ettei sinne koskaan joudu pikku poikia", sanoi rouva
Burton. "Mutta Abraham sanoi: 'Ei niin ystäväni! Sinulla oli hyvä olla
maan päällä eläessäsi, nyt sinun täytyy tulla toimeen ilman mitään.
Mutta Lazarus paran täytyy saada täällä iloa, sillä hänen elämänsä maan
päällä oli vaikeaa!'"
"Niinkö se onkin?" kysyi Willy. "Sitten kai Abraham on oikein hyvä
minulle, kun minä kuolen, sillä minulla on niin usein ollut ikävää.
Mitä tuo kärsivä vanha rikas mies siitä tuumi?"
"Hän kertoi Abrahamille, että hänellä vielä oli elossa veljiä,
ja pyysi, että enkeli lähetettäisiin heidän luokseen käskemään
heitä olemaan hyviä, niin ettei heidän koskaan tarvitsisi joutua
tuohon kauheaan paikkaan. Mutta Abraham sanoi heille, ettei enkelin
lähettämisestä olisi mitään hyötyä. Heillä oli hyviä kirjoja ja
saarnoja, ja ne ilmottaisivat heille mitä heidän oli tehtävä."
"Pitikö hänen aina olla janoissaan?" kysyi Willy.
"Luultavasti", vastasi rouva Burton vavahtaen ja selvästi ymmärtäen
miksi ikuisen kadotuksen oppia ei sen innokkaammin saarnatuoleista
julistettu.
"Entä titten", kysyi Toddy?
"Ei siitä ole sen enempää kertomista", sanoi rouva Burton.
"Mutta ethän tinä ollenkaan kejtonut tohtojikoijitta", valitti Toddy.
"Niistä ei ole ensinkään hauska kertoa", sanoi rouva Burton.
"Ne ovat minutta kaikitta hautkimmat koko kejtomuktetta", sanoi Toddy.
"Aina kun minä loukkaan tojmeni, minä menen ittumaan taka-oven luo
ja kuttun Tejjyä. Mutta minä luulen, ettei Tejjy ei ole mikään hyvä
tohtoji kun te ei tahdo tulla, kun minä titä kuttun. Mutta titten kun
minutta on oikein paljon haavoja, niinkuin Jimmy Mc Nallytta kun hän
taijatti jokkoa ja Tejjy tahtoiti niin kauhean kejnaatti tulla minun
tyköni, minä en anna ten ollenkaan tulla. Kejjo toinen kejtomut!"
Harpun ja viulun säveleet tulivat rouva Burtonille avuksi. Molemmat
pojat syöksyivät pihalle ja näkivät siellä kaksi vaeltavaa
italialaispoikaa, jotka soitollaan parhaansa mukaan koettivat
täysikasvaneille kuulijoille opettaa kuinka suuriarvoisia rauha ja
hiljaisuus itse asiassa ovat.
Willy ja Toddy kuuntelivat hartaina koko heidän ohjelmistonsa, vaativat
joka numeron uudestaan, ojensivat heille lantit, jotka rouva Burton
siihen tarkotukseen oli antanut ja ehdottivat lopuksi, että he saisivat
kulkea soittoniekkojen mukana koko kaupungin läpi. Täti kuitenkin
kielsi sen heiltä.
"Mitä tekevät nuo pojat kaikilla lanteilla, jotka he saavat?" kysyi
Willy. "Ostavatko he niillä karamellejä?"
"Voi, kuinka kauhean paljon kajamelleja he taavatkaan!" huudahti Toddy.
"Luultavasti he vievät rahat kotiin isälle ja äidille", sanoi
rouva Burton, "he ovat varmaankin hyvin köyhiä! Ehkäpä heidän
vanhempansa juuri nyt ovat sairaina, ja odottavat kiihkeästi poikia
palaamaan pitkältä matkaltaan." (Huom.! Ensimäistä tietoa Lasten
Suojelusyhdistyksen perustamisesta ei näihin aikoihin vielä oltu
julaistu.)
"Ja toittavatko nuo pikku pojat vain tikti, että he pitävät jottakin?"
kysyi Toddy.
"Kyllä poikaseni!" sanoi rouva Burton.
"Mutta eikö Jumala sitten palkitsekaan ihmisiä kun he tekevät hyvää
toisille, Alice täti?" kysyi Willy.
"Kyllä, poikaseni", sanoi rouva Burton.
"Te noilla pojilla on hautkaa", huomautti Toddy, "että kun heidän
itäntä ja äitintä ovat taijaina, ei kukaan tano, etteivät he taa liata
kenkiään. He taavat kulkea ketkellä katua ja potkia pölyä ilmaan, ilman
että joku tanoo: 'Älä tee noin!' eikä kukaan toju heitä, kun he tulevat
kotiin. Minä olitin niin mielelläni kuljektiva toittajapoika!"
"Nyt he läksivät", huokasi Willy, "ja me tahdomme huvitella jollakin
muulla lailla. Sanoppas, Alice täti, miksi ei sinulla ole hevosta ja
vaunuja niinkuin äidillä on, että voisit viedä meitä ajelemaan?"
"Harry eno ei ole niin rikas, että hän voisi pitää hyviä hevosia ja
vaunuja", sanoi rouva Burton, "eikä hän välitä huonoista."
"Kuinka paljon maksavat hyvät hevoset?" kysyi Willy. "Minusta Blannerin
hevoset ovat hyvin hyvät, mutta isä sanoo, että ne eivät maksa viittä
penniä."
"Hyvä hevonen maksaa kolme- tahi neljäsataa dollaria", sanoi rouva
Burton.
"Voi, voi ihmettä!" huudahti Willy. "Sehän on enemmän kuin mitä meidän
pyhäkoulumme maksaa lähetyssaarnaajasta. Mitkä ovat hyvempiä -- hevoset
vaiko lähetyssaarnaajat?"
"Tietysti lähetyssaarnaajat", sanoi rouva Burton lähtien kuistilta.
Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän aamun kuluessa oli vastannut
lukuisiin kysymyksiin tuottamatta tyydytystä enemmän itselleen kuin
pojille.
Pojat pitivät huolta itsestään aina aamiaispäivällisiin asti.
Palatessaan oli heillä tavallista huonompi ruokahalu. Uusi kysymysten
tulva, jota täti oli odottanut, lykkäytyi tuonnemmaksi. Pojat tuntuivat
mieluummin mietiskelevän kuin ottavan vastaan uusia vaikutelmia.
Aterian jälkeen he heti hävisivät tädin heitä vähintäkään tahtomatta
pidättää, sillä hän oli ajatellut tänäpäivänä lähteä eräälle sangen
tärkeälle käynnille. Rouva Congressman Weathervane oli tervehtimässä
tuttaviaan Hillcrestissä. Rouva Weathervanen äiti ja rouva Burtonin
iso-äiti olivat olleet koulutovereita ja rouva Mayton olisi kaupungista
saakka tullut tapaamaan vanhan perhetuttavan jälkeläistä, jos ei
vanhuudenheikkous olisi häntä siitä estänyt. Rouva Mayton pyysi
tytärtänsä menemään käynnille rouva Weathervanen luo edustamaan koko
sukuansa, ja rouva Burton olisi mieluummin menettänyt oikean kätensä
tahi uuden keväthattunsa kuin laiminlyönyt täyttää äitinsä pyynnön. Hän
tilasi ajurin, pukeutui moitteettomaan pukuun ja koetti muistella ja
itsekseen luetella kaikkea, mitä hän tiesi sen naisen suvusta, josta
myöhemmin oli tullut rouva Weathervane.
Ajuri saapui. Pojat eivät rynnistäneet mistään piilopaikoista esille
anastaakseen osaa ajoneuvojen istuimesta. Vaunut läksivät vierimään
kaikessa rauhassa, ja rouva Burton ylisti itsekseen suopeaa sallimusta,
joka usein antaa aikeillemme siunauksensa, silloin kun me vähimmin sitä
odotamme. Saavuttiin taloon, jossa rouva Weathervane asui, ja kävikin
selville, että tuo kauhea rouva Weathervane oli mitä herttaisin nuori
nainen, jonka aurinkoinen käytös sulatti rouva Burtonin teennäisen
arvokkuuden kuten toukokuun lumen ja äkkiä hävisi hänen muististaan
kunnia-arvoisten perhejuttujen varasto, joita hän yhä uudestaan oli
koettanut palauttaa mieleensä.
Mutta ilo ei ole koskaan pitkäaikainen tässä pahassa maailmassa. Kun
molemmat rouvat juuri parhaillaan hilpeästi juttelivat tuntien sitä
yhteenkuuluvaisuutta, jota ilkeät miehet eivät voi sietää, mutta jota
suloiset naiset toistensa seurassa tuntevat, ja rouva Weathervane
juuri oli taivutellut rouva Burtonia tulemaan luokseen Washingtoniin
kongressin istuntokauden aikana, ja rouva Burton oli hartaasti kutsunut
rouva Weathervanea kotiinsa päiväksi tahi pariksi, kuului akkunan
alta viulun vingutusta ja jonkunlaisen puhallussoittimen viheliäistä
piipitystä.
"Voi noita onnettomia pikku italialaisia!" huudahti rouva Weathervane.
"Minkä syntiemme rangaistukseksi meidän täytyy kuulla tuota soittoa?"
"Jos se on luettava syntien rangaistukseksi", sanoi rouva Burton,
"kuinka syntinen mahtanenkaan minä sitten olla; minä kuulen sitä tänään
jo toistamiseen. He olivat noin puolisen tuntia sitten meidän luonamme!"
"Ja te voitte olla noin rauhallinen", sanoi rouva Waethervane. "Oi,
minun _täytyy_ saada olla päivän pari kanssanne oppiakseni teiltä
olemaan noin suuremmoisen kärsivällinen."
Rouva Burton taivutti vastaukseksi päätään, ja rouva Weathervane käänsi
keskustelun toisaalle. Mutta silloin parahti viulu akkunan alla pahasti
ja sitä säesti puhallussoitin, todennäköisesti huilu, korviasärkevällä
äänellä. Soitettiin vain kolmea ääntä aina yhden oktaavin erolla.
"Nähtävästi koetetaan esittää jotakin käyttämällä vain yhtä kieltä",
sanoi rouva Weathervane. "Mitähän noille pikku raukoille oikeastaan
pitäisi tehdä? Eihän voi olla antamatta heille rahaa; luitteko tämän
viikon sanomalehdissä kirjotuksen heidän kauheasta elämästään? He ovat
julmien italialaisten palkkaamia, jotka käyttämällä kidutusta opettavat
heille ala-arvoista soittoa ja sitten lähettävät heidät soittamaan ja
kerjäämään. Ja jos he eivät joka päivä saa kokoon määrättyä rahamäärää,
saavat he ankaraa kuritusta."
"Pikku raukat!" huudahti rouva Burton. "Tuota en ole ennen kuullut.
Olen iloinen, että annoin heille tänä aamuna niin runsaasti rahaa.
Minulla mahtoi olla jonkunlainen aavistus heidän kohtalostaan, sillä
heidän taiteestaan ei toden totta olisi kannattanut mitään maksaa.
Nämä pienokaiset ovat siinä iässä, että heidän pitäisi mielestäni olla
lastenkamarissa."
"Niinpä todellakin", sanoi rouva Weathervane mennen ikkunaan, "Vanhempi
heistä on ehkä noin kuusivuotias, ja nuorempi siinä neljän korvissa.
Vanhempi on niin surullisen ja miettiväisen näköinen. Nuoremman kasvot
-- pikku poika raukka -- kuvastavat vain jännitettyä odotusta. Hän
tutkii joka akkunaa odottaen, että sieltä heitettäisiin heille rahaa.
Hän ei nähtävästi ole niin taitava kuin toverinsa, koskapa hän puhaltaa
vain tavallista pilliä. Ajatelkaa, miten röyhkeästi siinä vielä on
menetelty! On lähetetty tuo viaton lapsi raukka esittämään muka oikeata
musiikkia tavallisella pillillä!"
"Se on tosiaankin kauheaa", sanoi rouva Burton.
"Keitähän tuollaistenkin lasten vanhemmat lienevät olleet",
jatkoi rouva Weathervane. "Vanhemmalla heistä on todellakin monta
hienostunutta piirrettä kasvoissaan huolimatta siitä, että niissä
vieläkin selvemmin näkyvät koti-ikävän ja pahoinpitelyn jäljet.
Nuoremmalla on, niin hirvittävän likainen kuin onkin, hyvin soma pää ja
vartalo. Nyt hän hymyilee. Oi, mitä antaisinkaan, jos joku taiteilija
kiinnittäisi minua varten kankaalle tuon ilmeen!"
"Todellako?" huudahti rouva Burton lähestyen akkunaa, "minusta he eivät
olleet erikoisen viehättäviä, mutta olen iloinen, kun minulle siitä
huomautatte. Taivaan tähden!"
"_Mitä_ on tapahtunut?" hätäili rouva Weathervane, kun hänen vieraansa
horjahti akkunasta taaksepäin ja vaipui tuolille.
"He -- ovat -- kälyni -- poikia!" huoahti rouva Burton. "Mikä tulee
minulle neuvoksi noiden hirvittävien lasten kanssa!"
"Ryöstetyt?" kysyi rouva Weathervane vainuten ihmeellistä romaania
lähimmässä ympäristössään.
"Ee-i-h!" vaikeroi rouva Burton. "Noin pari tuntia sitten jäivät he
lähtiessäni kotiin. En voi ymmärtää, minkä tähden he ovat näin tehneet.
Varmaan siksi, että poikien aina pitää tehdä pahaa. Minä luulen",
jatkoi hän kiiruhtaen akkunaan, "että Willyllä on enonsa viulu, joka
on sen omistajalle ainakin yhtä rakas kuin hänen vaimonsa. Se hänellä
on kuin onkin! Pojat!" huusi rouva Burton kuistin ovesta, "menkää heti
kotiin!"
Kuullessaan tätinsä äänen, pojat katsahtivat ylös hymyillen iloisesti
hänet tuntiessaan. Willy sanoi:
"Oi, Alice täti! olemme soittaneet jo monen talon pihalla ja saaneet
kokoon jo melkein dollarin. Me sanoimme kaikille, että me soitamme
siksi, että saisimme rahaa, millä Harry eno voisi ostaa hevosen ja
vaunut!"
"Menkää heti kotiin!" toisti rouva Burton, "ja menkää takatietä. Minä
itse lähden myöskin -- ja teidän on ehdottomasti oltava kotona, kun
minä tulen."
Hitaasti ja vastenmielisesti taiteenharrastajat alistuivat tuomioon
ja läksivät tallustelemaan kotiin päin. Rouva Weathervane suuteli
osaaottavasti kiihtynyttä vierastaan. Ihmisiä kokoontui oville ja
ikkunoihin katselemaan tuota lähtöä, mutta mitä välittivät pojat
yleisestä huomiosta, kun heidän suunnitelmansa näin oli tehty tyhjäksi!
Niin surullisen näköisiä he olivat ja niin raskaat olivat heidän
askeleensa heidän lähestyessään enonsa taloa, että Terry, joka makasi
pääkäytävän edessä taloa vartioiden, vain kysyvästi heilautti häntäänsä
eikä muuttanut asentoa, kun pojat astuivat yli kynnysmaton, jolla se
lepäsi. Hetken kuluttua ajoneuvot pysähtyivät oven eteen, ja rouva
Burton hypähti niistä alas, kiiruhti sisälle ja huudahti:
"Kuinka te _saatoitte_ käyttäytyä niin tyhmästi ja sopimattomasti?"
"Tämä on jo toinen asia, josta emme paljoa ymmärrä, vaikka meille sitä
selitettiin. Luulimme, että me voisimme olla aivan yhtä kiltit Harry
enolle ja sinulle, kuin italialaispojat ovat isälleen ja äidilleen, ja
kun me sitä yritimme, käskit sinä meitä heti menemään kotiin", selitti
Willy.
"Te oli aivan tamaa kuin tanoa: 'Älä tee niin!'" sanoi Toddy.
"Ja juuri kun me saimme niin hyvin rahaa!" jatkoi Willy. "Isä sanoo,
etteivät muutamat isot miehetkään saa enempää kuin dollarin päivässä,
ja me saimme dollarin niin vähässä ajassa. Se oli kait siksi, että me
kerroimme totuuden joka paikassa -- kaikille me kerroimme, että me
tahdoimme rahaa siksi, että Harry eno voisi niillä ostaa hevosen ja
rattaat."
Harry eno oli hammassärkynsä pakottamana kenenkään huomaamatta palannut
New Yorkista ja ennätti parhaiksi kuulemaan Willyn kertomuksen
lopun. Muut seikat hän kuuli vaimoltaan. Hänen ilmeensä kertomusta
kuunnellessaan, sisarenpoikiin suunnattu katse ja tuimuus, jolla
hän tarkasteli rakastamaansa viulua antoivat poikien tuntea, kuinka
suunnattomasti voi erehtyä koettaessaan ilahduttaa toisia ihmisiä.
Nuorten miesten synkkiä mietteitä ei mikään voinut iltapäivän kuluessa
hälventää, ja kun he olivat asettuneet levolle, rukoili Willy hartaasti
mutta raskaalla mielellä: "Rakas Jumala! Minua on taas moitittu siitä,
että olen tahtonut tehdä jotakin oikein hauskaa toisille. Minä luulen,
että voin kuvitella, miltä Jeesuksesta ja hyvistä profetoista tuntui.
Varjele, rakas Jumala, ettei minua ristiinnaulita, siksi, että olen
tehnyt hyvää, Kristuksen tähden, amen!"
Ja Toddy rukoili: "Jakat Jumala, minulle on taat tanottu: 'Älä tee
niin', ja minutta tädin pitäiti hävetä. Ole hyvä ja opeta häntä
häpeämään. Amen."