Seuraavana aamuna herätessään muisti rouva Burton ilokseen, että oli
sunnuntai. Onhan opettajillakin päivä viikossa vapaa, ajatteli rouva
Burton itsekseen, eikä kukaan epäile, etteivät he sitä ansaitsisi.
Kuinka paljon suuremmalla syyllä ansaitseekaan lepoa ja virkistystä
vapaaehtoinen opettaja, joka aamusta iltaan hoitaa kahta lasta, joiden
oppimiskyky ja vallattomuus vastaavat kokonaista kouluntäyteistä
poikajoukkoa. Huomatessaan, että samaa, mitä hän vain muutaman
päivän aikana oli koettanut, saavat äidit kaikkialla tehdä aina
ja tarvitsematta toivoa lepoa ennenkuin taivaassa, rouva Burton
tunsi itsensä nöyräksi ja arvottomaksi. Mutta siitä huolimatta hän
suunnitteli, että jättäisi lapset koko päiväksi miehensä huostaan. Jos
rouva Burton olisi ollut itselleen rehellinen, olisi hänen täytynyt
myöntää haluavansa lepoa pohjaltaan siksi, ettei halunnut miehensä
näkevän yhä uudistuvia kompastuksia, joita hän päivittäin tulisi
tekemään koettaessaan kasvattaa kälynsä ja lankonsa pienokaisia. Hän
mietti lähteäkö sunnuntairetkelle, jolta jonkun tekosyyn nojalla sitten
voisi jäädä pois, mennäkö kälynsä pienokaista hoitamaan, niin että
hoitajatar pääsisi vapaaksi -- silloin jäisi sekä talon että lasten
hoito hänen miehensä huoleksi -- vai käydäkö äitiä tervehtimässä,
kuten hiljan miehelään menneiden nuorten rouvien on tapana. Näitä ja
muita vähemmän sopivia suunnitelmia rouva Burton vertaili mielessään,
mutta kaikki ne hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun herra Burton heräsi
ja valitti ankaraa hammassärkyä. Hellä ja myötätuntoinen kun oli,
totuttautui rouva Burton alistuvasti ajatukseen, että hänen miehensä
todennäköisesti pitäisi jäädä koko päiväksi sisälle ja että oli
ehdottomasti välttämätöntä pitää lapset loitolla. Siten hän pääsisi
kaikista miehensä arvosteluista. Ja vaikka hän päivän kuluessa joutuisi
kerran toisensa jälkeen vetämään lyhyemmän korren, niin hän kertoisi
miehelleen vain menestyksestään.
Rouva Burtonin ovelta kuului hiljaista koputusta, ja vastausta
odottamatta sieltä pujahti sisälle kaksi raikasta punaposkea, kaksi
pörröpäätä ja kaksi pitkää valkeaa yöpaitaa. Pitemmän paidan omistaja
sanoi:
"Tiedätkö, Harry eno, että nyt on sunnuntai? Mitä sinä keksit meille.
Meillä on sunnuntaisin aina niin paljon hauskaa, sillä se on ainoa
päivä, jolloin isä on kotona."
"Luulen -- että olen -- joskus kuullut -- jotakin -- tuon tapaista",
sai herra Burton vaivoin sanotuksi sormiensa läpi, joilla hän piteli
särkevää hammastaan.
"Oh-h", innostui Toddy, "eno leikkii vajmaankin kajhua. Tule, Willy,
ollaan me titte koijia." Ja Toddy puski päänsä peitteeseen ja hänen
onnistui iskeä hampaansa enon pohkeeseen. Enon tuskanhuuto ei voinut
pelottaa tuota tilapäistä koiraa ja vasta kun uhri tarttui sitä
kurkkuun, se hellitti otteensa.
"Ei kajhua noin leikitä", valitteli Toddy. "Tinun täytyy vain ulvoa
ja antaa minun pujja, ja titte tinä annat minulle lantin, että minä
lakkaitin -- niin itä aina tekee."
"Kuinka voi Tom Lawrence olla niin mieletön?" kysyi rouva Burton.
"Ehkäpä minäkin voisin, jos ei minulla olisi niin kova hammassärky",
sanoi herra Burton.
"Voi sinua, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton hellästi. Sitten hän
kääntyi poikiin ja sanoi: "Kuunnelkaa nyt mitä sanon, pojat! Harry eno
on tänään hyvin sairas -- hänellä on paha hammastauti, ja jokainen
kolahdus ja kova ääni pahentaa vain sitä. Te ette saa ensinkään tulla
tähän huoneeseen, ja teidän täytyy olla niin hiljaa kuin mahdollista,
missä ikinä te liikutte. Tavallinen puhekin on kiusallista hammastautia
potevalle."
"Tilloin tinä olet paha ihminen, kun ittut täällä ja puhut
lakkaamatta", sanoi Toddy, "jot te kejjan on niin hijveän kiutallitta
Hajjy enolle. Mene matkoihiti."
Rouva Burtonin herra ja mies hytkyi kesken hammastautiaankin
pidätetystä naurusta kuullessaan tämän odottamattoman moitteen,
ja rouva Burton itse oli niin hämmästynyt, ettei keksinyt sopivaa
vastausta. Pojat huvittelivat ominpäin tarkastelemalla huoneen perin
pohjin unohtamatta enonsa taskuja. Kun tämä tehtävä oli suoritettu,
kysyivät pojat, eikö pian syötäisi aamiaista.
"Aamiainen syödään kello kahdeksan", sanoi rouva Burton, "ja nyt on
kello vasta kuusi. Mutta paras keino nälän tukahduttamiseksi on, että
menette vuoteeseen ja makaatte aivan hiljaa."
"Eikö tilloin tunnu nälkä?" kysyi Toddy silmät hämmästyksestä pyöreinä.
Se oli merkkinä siitä, että hänen järkensä työskenteli innokkaasti.
"Ei tunnu", sanoi rouva Burton. "Jos te juoksentelette ympäri, te
kiihotatte vatsaanne. Tästä se tulee rauhattomaksi, ja te tunnette
nälkää."
"Voi, voi!" huudahti Toddy, "kuinka paljon pikku pojat taavatkaan
tietää uutia atioita! Tule Willy -- pannaan vattat vuoteeteen, niin ne
eivät kiihotu."
"Hyvä", sanoi Willy. "Mutta sanoppas, Alice täti, etkö luule, että
meidän vatsamme olisivat unisemmat, eivätkä niin rauhattomat, jos
niissä olisi vähän korppuja tahi leipää ja voita."
"Alhaalla ei ole ketään, joka teille niitä antaisi", sanoi rouva Burton.
"Kyllä _me_ ne löydämme", sanoi Willy, "me tiedämme tarkalleen, missä
mitäkin on ruokasäiliössä."
"Olisinpa minäkin yhtä selvillä siitä", huokasi rouva Burton. "Menkää
-- ottakaa mitä haluatte, mutta älkää tulko tänne enää. Ja jos te
panette siellä alhaalla jotakin epäjärjestykseen, en minä koskaan enää
anna teidän mennä keittiöön."
Lapset riensivät pois, mutta heidän lähtönsä aiheutti vain uusia
kärsimyksiä, sillä herra Burton pysähtyi kesken parranajoansa ja sanoi:
"Sinun tähtesi, rakkaani, olen odottanut sunnuntaita. Kuten useasti
olet huomannut, on pojilla perin merkillinen käsitys uskonnollisista
asioista, mutta pohjaltaan he niitä kuitenkin kunnioittavat. Sinä
puolestasi olet sekä uskonnollismielinen, että vapaa kaikista
harha-opeista. Tämän pyhäpäivän ihmeellinen vaikutus on varmaan
muokkaava nuo pikku sydämet niin, että sinun onnistuu korjata väärät
opetukset ja istuttaa heihin uusia ajatuksia ja totuuksia."
Herra Burtonin ääni värähti hiukan, kun hän lopetti tämän sievän,
nöyrän puheensa, niin että hänen vaimonsa tarkkaan tutki hänen
kasvojaan nähdäkseen pilkistäisikö niistä nauru esiin. Saippuavaahto
peitti kuitenkin avuliaasti hänen toisen poskensa, ja särkevä hammas
oli tehnyt toisen muodottomaksi, niin että rouva Burtonin täytyi antaa
tuon sekä kiitosta sisältävän että vastuunalaisuuden tunnetta lisäävän
puheen käydä täydestä, minkä hän tekikin, vaikka masentunein mielin.
"Minä pidän huolta heistä niinkauvan kuin sinä olet kirkossa,
rakkaani", sanoi herra Burton, "he ovat aina mallikelpoisia ollessaan
sairaiden kanssa."
Rouva Burton huokasi helpotuksesta. Hän päätti heti aamiaisen jälkeen
järjestää erikoisen lastenjumalanpalveluksen ja terottaa poikien
mieliin niin paljon kuin mahdollista tämän päivän merkitystä, sillä
jos hänen miehensä jatkaisi alkamaansa hyvää työtä, niin olisi poikien
mahdotonta tehdä syntiä jälellä olevien iltapäivätuntien kuluessa.
Miettiessään suunnitelmaansa unohti rouva Burton kokonaan, että
oli antanut palvelijattarelle luvan mennä aamujumalanpalvelukseen
ja että hänen itsensä oli pidettävä huolta lasten pukeutumisesta
aamiaiseksi. Aamiaispöytään tullessaan rouva Burton huomasi, etteivät
pojat tavallisella nopeudellaan totelleet kellon kutsua. Muistaen
laiminlyömänsä velvollisuuden hän riensi poikien huoneeseen ja tapasi
heidät jo aterialla, joka ainakin mitä vaihtelevaisuuteen tulee oli
sangen huomattava. Pienellä pöydällä, joka oli vedetty vuoteen viereen,
oli heillä piirakkaa, salaattikulho, vadillinen hunajaleipiä, pieni
paperikäärö, jossa oli kanelia, ja käyttäen lusikoita, veitsiä ja
haarukoita ja sormia pojat maistelivat näitä herkkuja vuoron perään.
Nähdessään tätinsä Toddy kävi syyllisen näköiseksi, mutta Willy sanoi
aivan viattomasti hymyillen:
"Nyt näet minkälaisesta ruuasta pikku pojat pitävät, Alice täti. Älä
unohda sitä nyt niinkauvan kun me olemme täällä."
"Mitä ajattelittekaan tuodessanne kaikki nämä tavarat tänne ylös"?
huudahti rouva Burton vakavasti.
"Sinähän lupasit, että saamme ottaa mitä tahdomme ja me luulimme, että
se oli totta", sanoi Willy.
"Minulla ei ole ollenkaan niin nälkä kuin ätken", sanoi Toddy. "Mutta
minun vattani tuujenee ja titte te taat pienenee aina vähän ajan
pejättä, ja te tekee kipeää. Tahtoitin, että voitimme panna vattat
poit, kun me emme niitä tajvitte, niinkuin me panemme lakit ja
päällytkengät."
Kerätä kokoon tämän ainoalaatuisen aamuaterian jäännökset ja viedä ne
pois poikain ulottuvilta oli rouva Burtonille vain hetken työ. Kun
tämä oli tehty, niin kaksi pientä poikaa huomasi saaneensa vaatteet
ylleen nopeammin, kuin mitä koskaan ennen oli tapahtunut. Saavuttuaan
ruokapöytään he katselivat vihaisin, halveksivin katsein moitteetonta
kyljystä, kauniin ruskeita paistettuja perunoita ja kuohkeita,
maukkaita vohveleita.
"Emme me tällaisesta aamiaisesta välitä", sanoi Willy.
"Emme välitä!" sanoi Toddy, "kun me olemme niin täynnä muuta tavajaa.
En minä ymmäjjä mihin minä panen kaiken juuan, kun tulee päivälliten
aika."
"Älä _siitä_ huolehdi, Toddy", sanoi Willy. "Isäkin sanoo raamatussa
olevan, ettei saa surra ennenkuin tarvitsee."
Rouva Burton kohotti kulmakarvojaan kauhuissaan, mutta samalla
kysyvästi, ja hänen miehensä riensi pukemaan Willyn ajatuksen
täsmälliseen raamatunmukaiseen muotoon: "Kullakin päivällä olkoon huoli
itsestään". Rouva Burtonin ihmettely lauhtui, kun hän kuuli tämän
selityksen, mutta yhä edelleenkin kauhuissaan hän kiirehti selittämään:
"Pojat, me pidämme pyhäkoulua aivan omin väin vierashuoneessa heti
aamiaisen jälkeen."
"Eläköön!" huusi Willy. "Annatko sinä meille piletit ja annatko sinä
meidän kuljettaa ympäri laatikkoa, johon pannaan rahaa niinkuin isossa
pyhäkoulussa."
"Ehkä annan", sanoi rouva Burton, joka ei edeltäkäsin ollut tullut
ajatelleeksi tätä pyhäkoulun onnistumiselle niin välttämätöntä
vetovoimaa.
"Mennäänpäs heti sisälle, Tod", sanoi Willy, "Terry on huoneeseen
teljettynä. Alas tullessani minä suljin kaikki ovet, ettei se pääsisi
ulos. Me voimme leikkiä sen kanssa ennenkuin pyhäkoulu alkaa."
Pojat ryntäsivät vierashuoneen ovelle, ja sen ihmeellisen vaiston
ohjaamana, jolla sallimus on aseistanut yhden monia vastaan ja heikon
väkevää vastaan, lähestyi Terry ovea sisäpuolelta. Kun ovi avattiin,
kuului kuinka pojat kellahtivat kumoon, ja samassa syöksyi Terry
ruokasaliin ja piiloutui emäntänsä aamupuvun laskoksiin. Hetken
kuluttua tuli Willy ruokasaliin ja sanoi hyvin surullisen näköisenä:
"Meidän mielestämme pitäisi pyhäkoulun alkaa hyvin pian, Alice täti.
Koira ei viitsi leikkiä meidän kanssamme, ja meidän täytyy saada
jotakin lohdutusta."
"He ovat taas läpeensä aikaihmisiä", huomautti herra Burton nauraen.
"Mitä tarkotat", kysyi rouva Burton.
"Vain sitä -- että kun heidän omat suunnitelmansa pettävät, he
rientävät etsimään lohdutusta uskonnosta", sanoi herra Burton. "Saanko
olla läsnä pyhäkoulussa?"
"Enhän voi sitä sinulta kieltää", huokasi rouva Burton lähtien
vierashuoneeseen. "Pojat", sanoi hän, "ensin laulamme; minkä laulun
valitsemme?"
"Lauletaan vanhatta Ned tedättä", sanoi Toddy.
"Eihän se ole hengellinen laulu", sanoi rouva Burton.
"On te", sanoi Toddy, "tiinä tanotaan kolme tai neljä kejtaa, että hän
meni tinne, mihin hyvät neekejit menevät ja tehän on taivat, niin että
on te hengellinen laulu."
"Minusta 'Kunnia ja kiitos, Hallelluja' on kauniimpi", sanoi Willy, "ja
minä tiedän varmasti, että se on hengellinen laulu, sillä minä olen
kuullut sitä laulettavan kirkossa."
"Hyvä", sanoi Toddy, ja heti hän alkoi laulaa tuota vanhaa säveltä,
mutta käyttämällä tutun renkutuksen sanoja: "Tyhjä whiskypullo kaapin
päällä". Mutta täti ravisti hänet taas järkiinsä. Ja eno käveli ympäri
huonetta sellaista vauhtia, ettei sitä varmaankaan yksin hammassärky
aiheuttanut.
"Ei sekään ole hengellinen laulu, Toddy", sanoi rouva Burton. "Sanat
ovat suorastaan sopimattomat. Missä sinä olet sen oppinut?"
"Kadulla", sanoi Toddy, "ja taat laulaa omia jumia laulujati, jot et
pidä minun lauluittani."
Rouva Burton meni soittokoneen ääreen, tapaili oikeaa säveltä ja alkoi
lopuksi soittaa erästä pyhäkoululaulun säveltä, johon Toddy heleällä
lapsenäänellään yhtyi, aivan kuin ei hänen soitannollista makuaan olisi
koskaan vastustettu.
"Eikö nyt olisi paras koota kolehtia, ennenkuin pikku pojat kadottavat
lanttinsa", sanoi Willy ja kiiruhti ruokasalista hakemaan laatikon,
joka ilmeisesti tätä tarkotusta varten oli sinne varattu. Tämän hän
vei juhlallisesti Toddyn eteen ja Toddy ojensi sen yli kätensä niin
varovasti, kuin olisivat sataset olleet kysymyksessä. Sitten Toddy
otti laatikon ja vei sen Willyn eteen, joka suoritti tehtävänsä aivan
yhtä juhlallisesti kuin Toddykin. Senjälkeen Willy otti taas laatikon,
pudisteli sitä, kuunteli ja sanoi: "Ei kuulu mitään kalinaa -- tänään
on varmaankin vain paperirahaa", asetti sen uuninreunukselle, istuutui
jälleen ja sanoi:
"Nyt alotamme."
Rouva Burton avasi raamattunsa tuntien itsensä äärettömän avuttomaksi.
Perinpohjaisen ihmisen tunnollisuudella hän avasi kirjan alusta, mutta
sulki sen taas pian -- Mooseksen kirjan ensimäinen luku oli tuonut
hänenkin oikeauskoiseen mieleensä monta hämmästynyttä kysymystä.
Hän selaili nopeasti lehtiä. Omantuntonsa tähden hän hyppäsi monen
sotakertomuksen yli, joiden yksityiskohdat suuresti olisivat poikia
miellyttäneet, ja sivuutti ennustukset, jotka eivät hänen mielestään
sopineet lapsille. Niin hän tuli uuteen testamenttiin ja ikuisesti
uuteen kertomukseen pojasta, joka oli aina juuri sellainen, jollaisen
hänen vanhempansa ja sukulaisensa toivoivat hänen olevan.
"Puhumme nyt Jeesuksesta", alkoi rouva Burton. "Pikku poika-Jeetuktetta
vaiko aikamiet-Jeetuktetta?" kysyi Toddy.
"Molemmista", vastasi opettaja vähän hämillään.
"Hyvä! Entä titten!" sanoi Toddy.
"Oli kerran aika, jolloin koko maailma oli ahdingossa, tietämättä
miksi", sanoi rouva Burton, "mutta Jumala ymmärsi sen, sillä Hän
ymmärtää kaikki."
"Tietääkö Hän miltä tuntuu olla pikku poika", kysyi Toddy, "ja tulla
lähetetykti vuoteeteen tilloin, kun ei tahdo?"
"Ja Hän päätti lohduttaa maailmaa, niinkuin Hän aina tekee, kun
maailma huomaa, ettei se itse voi lohduttautua", jatkoi rouva Burton
kiinnittämättä huomiota Toddyn kysymykseen.
"Mutta eikö tiellä tilloin ollut paljon pikku poikia?" kysyi Toddy, "ja
eikö niitä pitänyt lohduttaa yhtä hyvin kuin itoja ihmitiä?"
"Kyllä kai", sanoi rouva Burton. "Mutta Hän tiesi, että jos Hän
lohduttaa aikaihmisiä, nämä taas puolestaan huvittavat lapsia."
"Tilloin minä tahtoitin, että Hän lohduttaiti Hajjy enoa ja tinua joka
aamu", sanoi Toddy. "Entä titten".
"Niin Hän lähetti oman poikansa -- ainoan poikansa -- maailmaan pienenä
lapsena."
"Minusta Jumalan olisi pitänyt tehdä hänet pikku tytöksi", sanoi Willy,
"jos Hän olisi tahtonut ilahduttaa kaikkia."
"Hän ymmärsi sen asian paremmin", sanoi rouva Burton. "Ja kun kaikki
kunnon ihmiset juuri ajattelivat, mitä tapahtuisi ennenkuin ihmisten
rauhattomat sydämet --"
"Onko jauhaton tydän tama kuin jauhaton vatta?" keskeytti Toddy.
"Tellainen jomottava ja tyhjä?"
"Kyllä kai", sanoi rouva Burton,
"Ihmitjaukat", sanoi Toddy pannen kätensä ristiin rinnallensa, "minun
käy heitä täälikti!"
"Ja kun kunnon ihmiset koettivat ajatella, mitä pitäisi tehdä", jatkoi
rouva Burton, "niin muutamat halvat paimenet, jotka kuljeskelivat
ulkona yöllä kuun ja tähtien valossa, näkivät ihmeellisen tähden
taivaalla."
"Oliko te temmonen, joka vilkkuu vai temmonen, joka on hiljaa?" kysyi
Toddy.
"En tiedä", sanoi rouva Burton hetken aikaa mietittyään. "Miksi sinä
sitä kysyt?"
"Tikti", sanoi Toddy, "että minutta te vajmaankin oli temmoinen, joka
vilkkuu, tiliä vilkkuvat tähdet avautuvat ja tulkeutuvat näin, kun ne
naujavat eivätkä voi pytyä hiljaa, ja jot minä olitin tähti niin minä
aivan vajmatti naujaitin ja tekitin niin monta ihmittä onnellitekti.
Entä titten?"
"Sitten", jatkoi rouva Burton vilkaisten usein vuoroon kumpaistakin
Adventtikertomusta, "he näkivät enkelin ja peljästyivät."
"Ten kyllä utkoo", sanoi Toddy. "Jokainenhan peljättyy, kun näkee hyviä
ihmitiä ympäjillään. Eivätköhän he ajatelleet, että enkeli tanoiti:
'Älä tee niin, älä kotke'."
"Mutta enkeli sanoi, etteivät he peljästyisi", jatkoi rouva Burton,
"sillä hän oli tullut tuomaan hyvää viestiä. Betlehemissä oli syntynyt
lapsi, joka tulisi tekemään kaikki ihmiset onnellisiksi."
"Eikö olisi hauskaa, jos enkeli tulisi ja tekisi sen kaiken uudestaan?"
sanoi Willy. "Mutta hänen pitäisi vain tulla pikku poikien eikä
paimenten tykö. En minä vain pelkäisi enkeliä!"
"En minäkään", säesti Toddy. "Mutta minä pujahtaitin ten taakte
kattomaan kuinka tiivet ovat juumiitta kiinni."
"Sitten tuli lukuisa joukko muita enkeleitä", jatkoi rouva Burton,
"ja sitten ne lauloivat, lauloivat kaikki yhdessä. Paimenet olivat
neuvottomia, mutta laulun loputtua he läksivät kaikki Betlehemiin
katsomaan tuota ihmelasta."
"Aivan kuin me toissa päivänä menimme katsomaan pikku siskoa!"
"Niin", sanoi rouva Burton, "mutta sen sijaan että olisivat löytäneet
hänet kauniissa kodissa, sievässä huoneessa rakastavien ystävien
ja hoitajattarien ympäröimänä, he tapasivat Hänet seimessä tallin
nurkassa."
"Ja se oli siksi, että Hän oli sellainen, joka saattoi tehdä, mitä vain
halusi ja olla missä halusi", sanoi Willy, "ja Hän oli pikku poika,
ja pikku pojat pitävät aina enemmän tallista kuin huoneista -- minä
toivoisin, että minä saisin koko elämäni asua tallissa!"
"Niin minäkin", sanoi Toddy, "ja nukkua teimettä, tillä tilloin hevotet
potkitivat kaikkia, jotka tahtoitivat panna minun päälleni puhtaita
vaatteita, tilloin kun minä en tahdo. Antoivatko he Hänelle lahjoja?"
"Kyllä", sanoi rouva Burton, "kultaa, pyhääsavua ja mirhamia."
"Mikti he eivät antaneet Hänelle kalittimia ja pillipalloja, niinkuin
ihmitet antoivat Phillie veikolle, kun hän oli pieni?" kysyi Toddy.
"Siksi, Toddy", sanoi rouva Burton iloisena saadessaan kertomuksen
langan omiin käsiinsä -- hän oli sen kadottanut melkein heti pyhäkoulun
alettua -- "siksi, että Hän ei ollut mikään tavallinen lapsi, vaan Hän
oli Jumala."
"Mitä? Onko Jumala jotkut ollut lapti?" huudahti Toddy.
"On", vastasi rouva Burton kauhulla huomaten, ettei Toddylle oltu
opetettu Jumalan kolmiyhteyttä.
"Ja leikki niinkuin muutkin laptet?" jatkoi Toddy.
"Minä -- minä luulen niin", sanoi rouva Burton peläten itse
esiintyvänsä epäkunnioittavasti istuttaessaan poikiin kunnioitusta
näitä asioita kohtaan.
"Tanoiko joku _Hänelle_: 'Älä tee niin!' joka kejta, kun hän teki
jotakin?" jatkoi Toddy.
"E-e-e-i, en usko", sanoi rouva Burton, "sillä hän oli aina kiltti."
"Ei tiinä ole mitään ejotutta", sanoi Toddy. "Mitä kiltimpi pikku
poika koettaa olla, titä enemmän itot ihmitet tanovat hänelle: 'Älä
tee niin!' Minä luulen, ettei kellään ollut aikaa tanoa mitään muuta
Jeetuktelle."
"Mitä Hän sitten teki", kysyi Willy niin suurella mielenkiinnolla, kuin
jos hän ei olisi kuullutkaan samaa kertomusta monta kertaa ennen.
"Hän kasvoi hengessä ja totuudessa", sanoi rouva Burton, "ja kaikki
rakastivat Häntä. Mutta sillä välin ilmestyi enkeli hänen isälleen
unessa ja sanoi hänelle, että sen maan kuningas tahtoi tappaa pikku
Jeesuksen, jos vain löytäisi Hänet. Silloin Joosef, Jeesuksen isä, ja
Maria, Hänen äitinsä, nousivat keskellä yötä ja pakenivat Egyptiin."
"Egypti oli varmaan siihen aikaan yhtä paha kuin Eurooppa on nyt",
huomautti Willy. "Aina kun isä kertoo jostakin, jota kukaan ei voi
löytää, niin hän sanoo: 'Hän on varmaankin mennyt Eurooppaan. Mitä he
tekivät, kun he tulivat sinne?'"
"En tiedä", sanoi rouva Burton miettien. "Luultavasti isä teki
ahkerasti työtä ansaitakseen rahaa ja ostaakseen hyvää ruokaa ja
mukavan olinpaikan vaimolleen ja lapselleen. Ja luullakseni äiti kulki
kedolla ja poimi pojalleen kauniita kukkia, joilla tämä voi leikkiä.
Ja luultavasti poika jokelteli, kun äiti antoi ne Hänelle ja nauroi ja
hyppi ja leikki ja sitten Hän väsyi ja painoi pienet kasvonsa äitinsä
helmaan, ja äiti otti Hänet syliinsä ja piti Häntä siinä niin lujasti,
ja poika nukahti ja sitten äiti katseli Hänen kasvojaan ikäänkuin
olisi tahtonut katsoa niiden lävitse, sillä hän koetti arvata, mikä
hänen lapsestansa tulisi ja mitä Hän tekisi, kun Hän kasvaisi, ja
otettaisiinko Hänet häneltä pois, ja hänestä tuntui, ettei hän silloin
ensinkään voisi elää, ellei hän saisi puristaa poikaansa lujasti
rintaansa vasten, ja --"
Rouva Burtonin ääni vavahti hiukan ja petti lopuksi kokonaan. Willy
tuli aivan hänen eteensä, katseli häntä tutkivasti ja harvinaisen
suurella myötätunnolla, nojasi lopuksi kyynärpäänsä hänen syliinsä,
painoi pään käsiinsä, katseli häntä silmiin ja virkkoi:
"Hän oli aivan niinkuin _minun_ äitini, Alice täti, eikö ollut? Ja
minusta _sinä_ olet aivan niinkuin he kumpikin."
Rouva Burton sieppasi Willyn syliinsä, peitti hänen kasvonsa
suudelmilla ja menetti siten toistamiseen tilaisuuden tehdä
oppilailleen selväksi erotuksen maallisen ja taivaallisen välillä.
Toddy katseli tyytymättömästi näitä molempia ja sanoi:
"_Minutta_ oliti pajempi, että menitit kattomaan, onko päivällinen
valmit ten tijaan, että lakkaat kejtomatta ja jupeat tyleilemään
Willyä. Minun vattani on taat ihan kujittunut kokoon."
Rouva Burton palasi, vaikkakin huoaten, kaukaisista ajoista
nykyhetkeen. Terry, joka oli kunnioittanut tämän tilaisuuden rauhaa
siinä määrin, että oli suvainnut asettua makaamaan emäntänsä tuolin
alle, kyyristäytyi mahdollisimman pieneksi, livahti ulos ovesta ja
läksi juosta vilistämään pensaikkoa kohti. Toddy oli kuitenkin sen
nähnyt, kertoi uutisen veljelleen, ja pian olivat molemmat pojat
sitä takaa ajamassa. Kun Terry sen huomasi, turvautui se kaukaiseen
piilopaikkaansa, jonka se, tuntien pikku poikien tavat, ymmärsi niin
hyvin pitää salassa.
Sitä mukaa kuin päivä kului kävivät pojat rauhattomiksi, riitelivät,
rummuttivat pianoa ja olivat äkeissään, kun se oli suljettu, kävivät
käsiksi kaikkeen, mikä oli heidän ulottuvillaan ja tulivat loppujen
lopuksi niin tuskastuttaviksi, että heidän tätinsä mielestä tuntui
helpommalta joutua tappiolle kuin jatkaa heidän kasvattamistaan. Hän
jätti koko talon lasten valtaan ja istuutui sohvan reunalle, jossa
hänen väsynyt miehensä lepäsi. Pettämättömän vaistonsa ohjaamina lapset
kuitenkin pian löysivät hänet, ja Willy sanoi:
"Jos aijot mennä kirkkoon, Alice täti, niin on minusta aika jo
pukeutua."
"En minä voi mennä kirkkoon, Willy", huokasi rouva Burton. "Jos minä
menen, panette te koko talon nurin ja saatatte enonne hulluuden
partaalle."
"Emme me sitä tee", sanoi Willy. "Et tiedä kuinka hyvin me hoidamme
sairaita ihmisiä. Isä sanoo, ettei kukaan sitä näkemättä voi
_kuvitellakaan_ kuinka hyvin me osaamme pitää muista huolta. Jos
et sinä sitä usko, niin jätä meidät yksin Harry enon kanssa ja jää
kirkosta kotiin ja katsele avaimenreiästä."
"Jos haluat lähteä kirkkoon, niin älä epäile jättää minua yksin,
Alice", sanoi herra Burton. "Minun mielestäni sinun tämänaamuisten
kokemustesi jälkeen _pitäisi_ mennä. En luulisi sinun saavan mieltäsi
tasapainoon, ennenkuin olet yhdessä suuren seurakunnan kanssa
tunnustanut olevasi suuri syntinen."
Rouva Burton epäröi, mutta poistui kuitenkin huoneesta ja palasi pian
lähtövalmiina, suuteli miestään ja poikia, antoi monta varotusta ja
läksi. Willy seurasi häntä katseellaan, kunnes hän oli astunut alas
kuistilta ja sanoi sitten helpotuksesta huoahtaen:
"_Nyt_ meillä alkaa taas entiset hyvät päivät -- olemme vihdoinkin
päässeet _hänestä_."
"Willy!" huudahti herra Burton ankarasti kavahtaen pystyyn, "tiedätkö
sinä, kenestä puhut? Etkö tiedä, että sinun Alice tätisi on minun
vaimoni, että hän on pelastanut sinut monesta ikävyydestä, tehnyt
sinulle niin usein mieliksi ja ollut sinulle mitä parhain ystävä?"
"Tiedän kyllä", sanoi Willy ja jokaisessa hänen sanassaan oli yhtä
monta vivahdusta kuin kokonaisessa tusinassa sanoja, "mutta arkiystävät
ja pyhäystävät ovat kaksi eri asiaa, eikö olekin? _Hän_ ei osaa
valmistaa pillejä, ottaa kiinni sammakoita, kantaa meitä molempia
olkapäillään tai laulaa 'Virtaa Jordan'."
"Odotatko sinä, että minä teen kaikkea tuota tänään?"
"E-e-en", sanoi Willy, "paitsi jos tulisit terveeksi tai ainakin
luulisit olevasi terve; mutta me olisimme mielellämme semmoisen kanssa,
joka _osaisi_ tehdä kaikkea sitä. Me pidämme naisista, kaikista
naisista, mutta sitten me taas pidämme miehistä, kaikista miehistä.
Alice täti on melkein kuin enkeli minun mielestäni, ja sinä -- sinä et
ole enkeli. Ja emme me aina tahdo olla enkelien kanssa, ennenkuin me
itse tulemme enkeleiksi."
Herra Burtonille tuli kiire kääntää selkänsä ja tarkastaa sohvan
selustaa kuullessaan tunnustuksen tästä ihmiskunnan suuresta
heikkoudesta. Willy jatkoi:
"Me emme tahtoisi, että sinä tulisit enkeliksi, ja siksi minä
tahtoisin tietää, miten me voisimme saada sinut terveeksi. Etkö tulisi
paremmaksi, jos minä lainaisin isän hevosen ja ajoneuvot? Kyllä hän
lainaisi ne minulle, jos minä sanoisin, että sinä lähdet ajelemaan."
"Ja jos sanoisit, että lähdet kanssani hoitaaksesi minua?"
"Ky-llä", sanoi Willy viivytellen aivan kuin uusi tuuma olisi
juolahtanut hänen mieleensä. "Ja eikö sinusta sairaalle olisi hyvä
mennä Haukanpesän kalliolle ja koskelle? Ja kun sinä olet väsynyt
istumaan vaunuissa, voit astua alas ja vuolla meille keppejä ja pillejä
ja etsiä kukkien siemenkotia tai lähettää meidät puroon uimaan, jos
meihin kyllästyt."
"Hm!" mörähti herra Burton.
"Ja tinä ottaitit evättä mukaan", intoili Toddy, "ja kun tinä kovatti
vätyt ja kun tinutta tuntuu pahalta, voit tinä pytähtyä vähän työmaan.
Minutta te topiti hyvätti temmoitelle, jolla on hammattäjkyä. Me kyllä
auttaitimme tinua pajhaamme mukaan."
"Saa nyt nähdä, miltä iltapäivällä tuntuu", sanoi herra Burton. "Mitä
aijotte minulle siihen mennessä tehdä, että tulisin paremmaksi?"
"Me kejjomme tinulle tatuja", sanoi Toddy. "_Niittä_ taijaat ihmitet
aina pitävät."
"Hyvä", sanoi herra Burton. "Alkakaa sitten heti!"
"Tahdotko tinä kuulla tujulliten vai iloiten tadun?"
"Minkälaisen hyvänsä", sanoi herra Burton. "Ihmiset, joilla on
hammastauti, sietävät melkein kaikkea. Mutta älä anna mielikuvituksesi
vain maalata varsin hirveitä kuvia."
"En minä päättä ketään mielikuvatutta maalaamaan", sanoi Toddy, "minä
maalaan itte väjikynillä."
"Olkoon menneeksi, alota!"
"Niin", sanoi Toddy istuutuen pieneen keinutuoliin ja kiinnittäen
katseensa tiukasti kattoon, "minä taidan kejtoa Abjahamitta ja
Iitakitta. Kejjan Jumala kätki ejään Abjaham-nimiten miehen menemään
vuojelle ja halkaitemaan pikku poikanta kujkun ja polttamaan hänet
alttajilla. Ja Abjaham totteli. Ja hän kätki pikku Iitakin, jolta hän
aikoi aukaitta kujkun ja jonka hän aikoi polttaa, kantamaan puita,
joitta hän tekiti tulen. Tanokaa, oliko te teittä kiititti tehty?"
"No -- ei", sanoi herra Burton.
"Minua ei kukaan saisi kantamaan puita vuorelle, ei, vaikka isä
käskisi", sanoi Willy.
"Kun he tulivat vuojelle", jatkoi Toddy, "valmitti Abjaham alttajin
ja pani pikku Iitakin tille ja otti veitten ja aikoi juuji leikata
hänen kaulanta auki, kun enkeli tuli alat taivaatta ja tanoi: 'Älä tee
titä!' Ja Abjaham ei tehnytkään mitä oli aikonut, ja Iikka meni poit.
Ja Abjaham näki kajittan pentaikotta ja otti ten kiinni ja tappoi ten.
Hän ei mennytkään vuojelle, eikä tappanut ketään eikä hänen veittentä
tullut ollenkaan vejitekti. Ja hän poltti kajittan. Titten hän meni
taat kotiin."
"Minä lyön vetoa, ettei Iisakin äiti ollenkaan tiennyt, mitä Iisakin
isä tahtoi pojalle tehdä", sanoi Willy, "eihän hän muutoin olisi häntä
aamulla laskenut ulos. Lyötkö vetoa?"
"En -- en näin sunnuntaina", sanoi herra Burton. "Ettekö nyt menisi
ulos leikkimään vähäksi aikaa, eno koettaisi vähän nukahtaa."
Pojat hyväksyivät ehdotuksen ja läksivät. Puolisen tuntia myöhemmin,
kun rouva Burton palasi kirkosta vanhan kenraali Porcupinen seurassa
koettaen suurenmoisella tahdonlujuudella sulattaa kenraalin
kohteliaisuudet hänen menestyksensä johdosta lasten kasvattajana,
kuului, heidän kulkiessaan kenraalin alueen ohitse, hirveitä, pelkoa ja
hätää ilmaisevia huutoja.
"Kuka?" huudahti kenraali Porcupine ja hänen lyhyet hiuksensa
nousivat pystyyn kuin kaimansa piikit. [Porcupine merkitsee suomeksi
piikkisika.] "Ei _meillä_: ole lapsia."
"Minä -- minä luulen, että tunnen äänet", sai rouva Burton kalpeana
vaivoin sanotuksi.
"Siunatkoon!" puhkesi kenraali äänenpainolla, joka ilmaisi, että hän
toivoi siunausten tulevan sellaisten ylitse, jotka niitä tarvitsivat
paremmin kuin hän itse. "Ettehän tarkottane --"
"Tarkotan!" sanoi rouva Burton väännellen käsiään. "Joutukaa!"
Kenraali juoksi huutojen ohjaamana ja läähättäen pitkin hiekkakäytävää
kohti pensaikkoa, jonka takana oli kalalammikko. Rouva Burton tuli
perässä, juuri sopivaan aikaan näkemään, kuinka Willy auttoi veljeänsä
ylös lammikosta kenraalin kiskoessa irti suurta rapua, joka oli iskenyt
saksensa Toddyn sormeen. Rapu ei hellittänyt, mutta kun kenraali veti
sitä voimiensa mukaan Toddyn hirvittävästi huutaessa, irtautuivat
sakset muusta ruumiista, ja kenraali horjahti taaksepäin ja pudota
loiskahti itse lammikkoon rapu kädessä.
"Oi voi voi!" uikutti Toddy tarttuen tätinsä hameeseen ja tuottaen
tälle siten suurta turmiota. Kenraali ponnisteli ja pärskyi kuin valas
hädässä Willyn niin iloisesti nauraessa, kuin olisi koko tämä näytelmä
järjestetty yksinomaan hänen huvikseen. Rouva Burton kiiruhti viemään
poikia pois ja unohti harmissaan kiittää kenraalia avusta. Hän pani
kätensä Toddyn suulle.
"Te kotkee!" mutisi Toddy.
"Miksi sinä ollenkaan koskit rapuun?" kysyi rouva Burton.
"Te oli javun poikanen", nyyhkytti Toddy, "ja minä pidän pienokaititta
-- kaikenlaititta pienokaititta -- ja minä tahdoin hyväillä titä. Ja
titte minä tahdoin pudottaa ten poit."
"Miksi et sitten tehnyt sitä?" kysyi rouva Burton.
"No, kun te ei tahtonut pudota", sanoi Toddy, "eikä te vieläkään ole
pudonnut."
Se oli totta. Ravun saksi riippui vielä Toddyn sormessa, ja rouva
Burton uhrasi parin hienoja hansikkaita irrottaessaan sitä. Willy
nauroi lakkaamatta. Vihdoin kuitenkin iloisuus väistyi veljenrakkauden
tieltä ja Willy sanoi hellästi:
"Toddy kulta, etkö pidä Willy veikosta?"
"Pidän kyllä", nyyhkytti Toddy.
"Sitten sinun täytyy olla hyvällä tuulella", sanoi Willy, "sillä sinä
olet tehnyt _hänet_ niin _kauhean_ iloiseksi. Jos ei rapu olisi käynyt
sinuun kiinni, ei kenraali olisi vetänyt sitä pois ja sitten hän ei
olisi pudonnut lammikkoon ja -- voi sentään! -- eikö hän pulikoinut
kummallisesti!"
"Titte javun oliti pitänyt pujja tinuakin", sanoi Toddy, "että hän
oliti uudelleen pudonnut, ja minä olitin taanut naujaa!"
"Voi, kuinka te olette vallattomat, pojat", sanoi rouva Burton. "Näinkö
te hoidatte sairasta enoanne?"
"Me hoidimme jo enoa", selitti Toddy, "kejjoimme hänelle kauniin tadun
jaamatutta, ja jot minä en titä oliti tehnyt ei tinulla eikä hänellä
oliti mitään tunnuntaita. Ja iltapäivällä viemme hänet ajelemaan."
Rouva Burton riensi kotiin, mutta hänestä tuntui, ettei näin lyhyellä
matkalla koskaan niin monta tuttua ollut häntä puhutellut. Saavuttuaan
viimein perille lähetti hän heti pojat yläkertaan, heittäytyi itkien
miehensä viereen ja huudahti:
"Harry!"
Huomatessaan vaimonsa puvun vastoin tavallisuutta olevan
epäjärjestyksessä herra Burton virkkoi vain yhden ainoan sanan:
"Pojat?"
"Mitä minä teen heille?" kysyi rouva Burton onnettomana.
Herra Burton oli vaimoonsa kiintynyt. Hän ihaili naisia ja otti
vilpittömästi osaa heidän suruihinsa, mutta hän ei voinut vastustaa
kiusausta viitata siihen, mitä hänen vaimonsa viisi päivää sitten oli
sanonut ja siksi hän kuiskasi:
"Kasvata heitä."
"Minä?"
Tämän nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen, joka tuli rouva Burtonin
omilta huulilta, kuului raskaita askeleita, ja kääntyessään näki hän
edessään lankonsa Tom Lawrencen, joka sanoi:
"Kahdenkeskisiä salaisuuksia, vai? Ehkä häiritsen! Mikään ei vedä
niille vertoja. Mutta Helena voi varsin hyvin tänään, ja tahtoo
välttämättömästi poikia luokseen ja minä kaipaan heitä kahta hullummin.
Mutta arvelen, ettette voi tulla toimeen ilman heitä, vai kuinka?"
Se erikoinen tapa, jolla Tom Lawrence katseli heitä vastausta
odottaessaan, olisi johonkin toiseen aikaan herättänyt Alice Burtonin
mielessä uhmaa; mutta tarkastellessaan nyt kauniin pukunsa edustaa hän
vain sanoi:
"Kyllä -- kai -- voimme olla ilman heitä tunnin tahi pari."
"Sinä rakas spartalais parka", sanoi Tom teeskentelemättömällä
myötätunnolla, "saat kuitenkin olla rauhassa heidän maatameno-aikaansa
saakka."
Ja rouva Burton sai tilaisuuden korjata miehensä sidettä ja samalla
kuiskata hänen korvaansa:
"Luojan kiitos!"