Rouva Burtonin syntymäpäivä valkeni kirkkaana ja kun muistaa, että se
oli ensimäinen tämänlaatuinen juhla hänen ollessaan naimisissa miehen
kanssa, joka edelleenkin rakasti häntä sulhasmiehen tavoin, niin ei ole
ihmeteltävää, että onnelliset aamuhetket kuluivat hänen ennättämättä
ajatellakaan kahta pikku poikaa, jotka jo olivat ehtineet saada hänet
vakuutetuksi siitä, että he olivat sekä halukkaat että kykenevät
tulemaan toimeen omin päin. Rouva Burtonin palvelijattaren huone oli
aivan poikien huoneen vieressä, ja palvelijatar, jonka huostaan rouva
Burton öiksi oli uskonut pojat, oli vähitellen unohtanut raskaan
unensa, joka on niin ominainen perhepalvelijoille. Hän oli tottunut
heräämään kuullessaan pienintäkin ääntä poikien huoneesta. Emäntänsä
syntymäpäivänä hän heräsi seuraavaan keskusteluun:
"Tod!"
Ei vastausta. Hetken kuluttua kuuli palvelijatar taas:
"T-o-o-od!"
"Ah-h-h-oi!" kuului uninen, mutta silti suuttunut vastaus.
"Herää, rakas Toddy veikko, tänään on Alice tädin syntymäpäivä!"
"Vaikka te onkin, ei tinun tilti tajvitte halkaitta minun kojviani",
uikutti Toddy.
"Toiseen korvaanhan minä vain huusin", puolustelihe Willy. "Ja siihen
saakin koskea, jos et pidä kiltistä Alice tädistä niin paljon, että
viitsisit nousta ylös."
Kuului murinaa, kitinää, ähkinää, tuhinaa ja epäselvää torumista --
sekä lopuksi kääntelemistä, ja vihdoin Willy sanoi:
"Kas niin, noustaanpas nyt ylös ja pukeudutaan. Mutta tiedätkös, me
emme ole ensinkään ajatelleet soittoa. Muistatko kuinka isä soitti
pianoa äidin tullessa alas, kun viimeksi oli äidin syntymäpäivä, ja
kuinka iloiseksi äiti tuli ja kuinka me kaikki sitten tanssimme?"
"Kyllä", sanoi Toddy. "Tehdään nytkin niin."
"Minäpäs tiedänkin", sanoi Willy, "hakataan me pianoa niinkuin äiti ja
Alice täti joskus tekevät."
"Hakataan vain!" huudahti Toddy. "Me ehdimme hakata jo kauvan aikaa,
ennenkuin täti ehtii tulla alat meitä kieltämään."
Sitten kuului keveiden jalkojen kiireisiä liikkeitä poikien etsiessä
pukineitaan nurkista, tuoleilta, kaapin päältä, pöydältä y.m. jonne
ne olivat edellisenä iltana heitetyt. Palvelijatar riensi apuun, ja
pian olivat pojat valmiit. Bananilautanen ja malja, jossa olivat nuo
vaivalla hankitut rypäleet, olivat piirongilla. Pojat ottivat ne ja
mennä sipsuttivat varpaillaan alas portaita vierashuoneeseen.
"Hyvänen aika", huudahti Toddy pannessaan lautasensa pöydälle, "jot
nyt jypäleet ja bananit ovat tulleet happamikti. Meidän täytyy maittaa
niitä. Äitihän kantta aina kuumina päivinä maittaa maitoa, kun paha
maitokutki myöhättyy", ja Toddy, antaen teon seurata sanojaan, poimi
päällimmäisistä tertuista kaikki kauneimmat marjat. "Ne ovat vajmatti
happamia", sanoi hän maiskuttaen miettivästi huuliaan kuten mies, jonka
ammattina on viinin maisteleminen.
"Annappas minunkin maistaa", sanoi Willy.
"En anna", sanoi Toddy nyppien toisella kädellään marjoja sillä välin
kun hän toisella koetti suojella lahjaansa. "Kyllä minä ten ittekin
teen. Mutta taat, jot annat minun auttaa tinua maittamaan, ovatko tinun
bananiti happamia."
"Kyllä saat, mutta vain yhden suupalan", sanoi Willy. "Minun täytyy
saada kuusi rypälemarjaa, sillä yksi suupala banania on yhtä paljon
kuin kuusi rypälettä."
"Hyvä", sanoi Toddy. Ja pojat ryhtyivät vaihtokauppaan Willyn pitäessä
koko ajan bananeja hallussaan, ettei Toddy pääsisi huomaamatta
maistamaan toista kertaa, ja Toddyn tarkasti laskiessa rypäleitä.
"Kyllä ne ovat vähän happamia", sanoi Willy irvistellen, "ehkä joku
toinen terttu on parempi. Eikö olisi parasta maistaa joka oksasta?"
"Kyllä ja jokaitta banania myötkin", innostui Toddy. "Tämä oli kyllä
hyvä, mutta voihan joku toinen olla hapan."
Ehdotus hyväksyttiin ja pian oli jokainen banani neljättä osaansa
lyhyempi, ja rypäletertut muistuttivat paljaaksi hakattua metsää. Mutta
sitten alkoi Willystä tuntua, ettei hänen lahjansa ollut oikein hauskan
näköinen ja siksi hän huolellisesti sulki kuoret bananien päistä ja
käänsi tyhjän pään eteenpäin aivan kuin hän olisi ollut syntynyt
hedelmäkauppiaaksi.
Kun tämä oli suoritettu, sanoi hän: "Meidän täytyy panna nimikortit
mukaan, eihän täti muutoin tiedä kuka ne antaa."
"Ollaan täällä ja tanotaan te hänelle", sanoi Toddy. "Ei, se ei
olisi hänestä ensinkään hauskaa", sanoi Willy. "Etkö muista, että
kun Florence serkku saa kukkia, hän on kaikista iloisin aina kun hän
katselee nimikorttia, joka tulee kukkien mukana!"
"Niin onkin", sanoi Toddy, joka kiiruhti arkihuoneeseen ja palasi
samassa takaisin tuoden muassaan kaksi nimikorttia; ne hän oli
siepannut tädin nimikorttilippaasta.
"Nyt meidän täytyy kirjottaa niiden taakse 'Toivotan onnea'", sanoi
Willy tutkien tasku jaan ja löytäen lopuksi lyijykynän pätkän. "No",
alkoi Willy kumartuen kortin yli; hän väänteli kasvojaan kuten
tottumaton kirjottaja ainakin ja piirsi vaivalloisesti kirjaimen
kerrallaan koko ajan ääneen kirjottamaansa toistaen:
"T-O-V-O-T-A-N O-N-E-A. Nyt sinun täytyy itse pitää kiinni kynästäsi --
muuten se ei ole ollenkaan hauskaa -- äiti sanoo aina niin."
Toddy tarttui pienellä pyöreällä kädellään kynään, ja Willy kuljetti
kättä; ja nuo kaksi pientä päätä painuivat yhteen, heiluivat ja
huojuivat yhdessä edestakaisin, kunnes työ valmistui.
"Nyt hänen jo pitäisi tulla", sanoi Willy. (Aamiaiseen oli vielä
runsaasti tunti aikaa.) "Miksi ei aamukelloa ole vielä soitettu?
Soitetaanpas me sitä!"
Pojat riitelivät siitä, kumpiko saisi soittaa; mutta voimakkaampi
voitti, ja Willy marssi edestakaisin eteiskäytävässä ja soitti sillä
innolla ja kestävyydellä, joka yleensä on ominainen asianharrastajien
toimille.
"Hyvänen aika!" huudahti rouva Burton nopeasti päättäen pukeutumisensa.
"Kuinka aika toisinaan rientää!"
Herra Burton huomasi vaimonsa kasvoilla ilmeen, joka näytti vaativan
erikoista hellyyttä, mutta siitä huolimatta hän hetken kuluttua
harmistuneella äänellä huudahti katsahdettuaan kelloonsa:
"Voisinpa vaikka vannoa, ettemme ole olleet hereillä puoltakaan tuntia.
Ah, unohdin varmaankin eilen illalla vetää kelloni!"
Pojat kiiruhtivat arkihuoneeseen.
"Minä kuulen sieltä liikettä!" huusi Willy innoissaan. "Mutta -- piano
on lukossa! Eikö se ole kauheaa! Mutta kas -- tässä on Harry enon
viulu!"
"Mitä _minä_ titten toitan?" kysyi Toddy hypellen ympäri huonetta.
"Odota vähän aikaa", sanoi Willy pannen pois viulun ja juosten nopeasti
yläkertaan, josta hän pian palasi tuoden mukanaan kamman. Pöydällä
oli hieno salkku, joka sisälsi syövytyksiä. Willy avasi tämän ja repi
silkkipaperin erään taulun ympäriltä ja kääri siihen kamman.
"Kas niin!" sanoi hän, "soita sinä viulua, niin minä puhallan kampaa.
Mutta miksi eivät he jo tule alas! Mehän unohdimme pistää rahaa
lautasten alle ja emmehän me tiedä kuinka monta lanttia pitäisi panna,
kun emme tiedä vanhaksiko täti tulee."
"Eihän meillä ole jahaakaan", sanoi Toddy.
"Minä tiedän mistä saamme", sanoi Willy, joka juoksi piirongille
ja avasi osaston, jossa hänen enonsa säilytti amerikalaista
rahakokoelmaansa. "Tällaiset rahat eivät ole aivan yhtä kauniita kuin
meidän rahamme", jatkoi Willy, "mutta nämä ovat suuremmat ja ne ovat
pöydällä kauniimmat. Kuinkahan vanha täti onkaan?"
"En minä oikein tiedä", sanoi Toddy hyvin miettivän näköisenä. "Mutta
eiköhän hän ole niin vanha kuin me molemmat yhteentä."
"Hyvä", sanoi Willy, "sinä olet neljän ja minä kuuden vuoden vanha --
silloin hän on kait kymmenenvuotias."
Rouva Burtonin lautanen siirrettiin syrjään ja lantit asetettiin
ympyrään. He laskivat rahat uudelleen ja yhä uudelleen, lisäsivät ja
vähensivät, riitelivät ja sopivat. Loppujen lopuksi lantit asetettiin
neljään riviin siten, että kahteen riviin tuli kolme penniä ja kahteen
kaksi. Willy laski rivit, joissa oli kolme penniä kussakin ja Toddy
hikoili kahdenpennin rivien kanssa. Willy oli juuri laskemassa molempia
summia yhteen, kun joku kuului tulevan alas portaita.
Nopeasti Willy heitti ylijääneet rahat toisten päälle, pani lautasen
paikoilleen ja sieppasi kamman, sillävälin kun Toddy pani viulun
polveaan vastaan niinkuin oli nähnyt kuljeskelevien italialaispoikien
tekevän. Hetkeä myöhemmin, kun emäntä ja isäntä astuivat ruokasaliin,
nousi niin hirveä melu, että rouva Burtonin täytyi pidellä korviaan ja
hänen miehensä huusi:
"Hiljaa!"
Molemmat pojat lakkasivat soittamasta, Toddy huomasi, että hänen
jalkansa olivat pahasti sotkeutuneet viulun kieliin, mutta kaikesta
huolimatta molemmat pojat loistavin kasvoin kääntyivät tätiinsä ja
huusivat:
"Toivotan onnea!"
Herra Burton riensi pelastamaan rakasta viuluansa. Sillä välin rouva
Burton liikutettuna suuteli kiitokseksi molempia poikia. -- Sitten hän
huomasi hedelmät toisella pöydällä ja hän luki ääneen nimikortit:
"Rouva Frank Rommery, -- hän on tapansa mukaan ollut tuhlaavainen. Olen
vain kerran hänet tavannut, mutta hänen bananinsa korvatkoon hänen
käytöstapojensa puutteen. Mitä, Charley Crewne! Mitä ihmettä! Kylläpä
muutamilla miehillä on hyvä muisti!"
Herra Burton synkistyi. Charley Crewne oli ollut hänen kilpakosijansa.
Yht'äkkiä rouva Burton huudahti:
"Joku on häpeämättömästi näpistellyt viinirypäleitä. Pojat!"
"Ei ne ole mittaan Jommejilta tai Cjewneltä", sanoi Toddy. "Ne ovat
Willyltä ja minulta ja me vain maittoimme olivatko ne yöllä tulleet
happamikti."
"Mistä nimikortit sitten ovat?" kysyi rouva Burton.
"Nimikorttilippaasta arkihuoneesta", vastasi Willy. "Mutta hauskin on
toisella puolella."
Rouva Burtonin miettivä ilme ja herra Burtonin vakavuus hälvenivät,
kun he yhdessä tavailivat poikien omistuskirjotusta; senjälkeen
he istuutuivat pöytään. Pojat eivät tahtoneet malttamattomuudesta
pysyä tuoleillaan. Vihdoin täti kohotti lautastansa ja Willy riensi
selittämään:
"Yksi penni joka vuodesta!"
"Kolmekymmentäyksi," huudahti rouva Burton laskettuaan rahat. "Kuinka
kohteliasta!"
"Millä tinä huvitat pikku poikia, kun on tinun tyntymäpäiväti?" kysyi
Toddy aamiaisen jälkeen. "Äiti kektii kaikenlaitta!"
"Niin", lisäsi Willy, "äiti sanoo, että ihminen on onnellisin silloin,
kun hän ilahduttaa toisia. Ja äiti tietää paremmin kuin sinä; äiti on
ollut kauvemmin naimisissa."
Vaikka niin olikin asian laita, ei johtopäätös rouva Burtonin mielestä
ollut oikea ja sen hän sanoikin.
"Niin -- mutta -- mutta -- kumminkin", sanoi Toddy, "äidillä on aina
tyntymäpäiväviejaita, ja me taamme niin paljon leivoktia, kuin me vain
haluamme."
"Kyllä teille tänäänkin tulee hauskaa", sanoi rouva Burton. "Minun
luokseni tulee muutamia hyviä ystäviä, joille aijon tarjota pienen
hienon aamiaispäivällisen, ja tekin saatte syödä meidän kanssamme, jos
siihen asti olette voineet pysyä kiltteinä ja puhtaina."
"Hyvä! Joko te pian tulee", kysyi Toddy.
"Toddy on pelkkää vatsaa", sanoi Willy halveksivasti "Alice täti, on
kait sinulla hedelmäkakkua, siitä me eniten pidämme?"
"Kuinka aikaisin pääset tänään, Harry?" kysyi rouva Burton ottamatta
huomioon pojan kysymystä.
"Ainakin puolenpäivän aikaan", vastasi herra Burton. "Haluan vain nähdä
aamupostin ja toimittaa asiat, joihin se mahdollisesti antaa aihetta."
"Miksi sinä tulet niin aikaisin, Harry eno?" kysyi Willy.
"Viedäkseni Alice tädin ajelemaan, poikaseni", sanoi herra Burton.
"Voi, kuule Tod! Eikö ole hirveän hauskaa? Harry eno vie meidät
ajelemaan."
"Minähän sanoin, että vien Alice tätiä ajelemaan", sanoi herra Burton.
"Kyllä minä sen kuulin", sanoi Willy, "mutta ei se meihin kuulu.
Hänestä on hauskempi puhua sinun kanssasi kuin meidän kanssamme, ja
meistä on niin hauskaa, kun hänen on hyvä olla. Milloin lähdemme?"
Herra Burton kysyi vaimoltaan saksaksi, eikö tämän mielestä
Lawrenee-Burtonilainen luottamus ollutkin luonnollisuudessaan
suuremmoinen, ja rouva Burton myönsi samaa kieltä käyttäen niin olevan.
Mutta kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta oli tuollainen itsepäinen
varmuus rouva Burtonin mielestä moitittavaa ja hänestä tuntui, että
hänen velvollisuutensa oli istuttaa se lasten mieliin. Herra Burton
toivotti onnea yritykselle ja uteli niin innokkaasti kuinka rouva
Burton tähän saakka oli kasvattamisaikeissaan onnistunut, että tämä
tunsi todellista helpotusta, kun Toddy havahtui mietteistään ja sanoi:
"Minutta te paikka, mitta kotki katkeaa, on maailman hautkin paikka."
"Mitä tuo lapsi tarkottaa?" kysyi täti.
"Etkö muista, siellä missä me olimme viime kesänä ja missä sinä et
antanut meidän koettaa, miten kauvas veden yli me voisimme riippua,
Harry eno?" sanoi Willy.
"Oh -- tarkotat varmaankin putouksia", huudahti herra Burton.
"Juuri niitä!" sanoi Willy.
"Joki meni tiellä kahtia," sanoi Toddy, "ja ykti ota meni ylöt ilmaan
ja toinen ota alat koloon tuujien kivien väliin. Tinne minä tahtoitin
mennä ajelemaan."
"Kuuleppas nyt, Toddy", sanoi rouva Burton. "Muutoinhan te melkein
aina pääsette meidän kanssamme, mutta _tänään_ me haluamme mennä ilman
teitä. Jääkää te Willyn kanssa kiltisti kotiin -- emme ole poissa muuta
kuin pari tuntia."
"Minä _tahdon_ lähteä ajelemaan", vakuutti Toddy itsepintaisesti.
"Arvaan sen kyllä, poikaseni, mutta pääset jonakin toisena päivänä",
sanoi täti.
"Mutta minä _tahdon_!" toisti Toddy.
"Mutta minä _en_ tahdo sinua mukaan", sanoi rouva Burton äänenpainolla,
joka olisi vienyt kaiken toivon jokaiselta järkisyitä käsittävältä
ihmiseltä. Mutta vain vähän hämmästyneen näköisenä Toddy sanoi:
"Minä tahdon mennä ajelemaan!"
"Taistelu on käynnissä", sanoi herra Burton itsekseen. Sitten hän nousi
nopeasti pöydästä ja sanoi:
"Minä yritän ehtiä aikaisempaan junaan, kun minun on tultava niin pian
takaisin."
Rouva Burton nousi sanomaan miehellensä hyvästi. Tämä suuteli häntä
tavallista hellemmin pitäen häntä vähän loitommalla ja katseli häntä
silmiin ilmeellä, jota hän ei voinut käsittää -- ei ainakaan pariin
tuntiin. Rouva Burton palasi saatettuaan miestänsä ruokasaliin, talutti
Toddyn arkihuoneeseen, otti hänet syliinsä, kiersi hellästi kätensä
hänen ympärilleen ja sanoi:
"Kuuntele nyt pikku Toddy hyvin tarkasti mitä täti sanoo. Aivan
erikoisesta syystä sinä et tänään pääse meidän kanssamme ja täti
tarkottaa täyttä totta sanoessaan sinulle, että sinä et pääse mukaan.
Vaikka pyytäisit sata kertaa, ei se muuttaisi asiaa. Sinä et saa tulla,
ja sinun täytyy lakata ajattelemasta koko asiaa."
Toddy kuunteli tarkkaavasti alusta loppuun asti ja vastasi:
"Mutta minä tahdon!"
"Mutta sinä et pääse. Ja siinä piste."
"Ei tiinä ole mitään pittettä, ei ollenkaan pittettä", sanoi Toddy.
"Minä tahdon kuitenkin."
"Sinä et mene!"
"Minä menen niin hijveän kejnaasti!" sanoi Toddy itkua pusertaen.
"Kyllä täti sen uskoo ja tädin on niin paha mieli", sanoi rouva Burton
ystävällisesti, "mutta se ei muuta asiaa. Kun isot ihmiset sanovat:
'Ei!' täytyy pikku poikien ymmärtää, että he tarkottavat sitä, mitä
sanovat."
"Mutta minä tahtoitin mennä tinun kanttati ajelemaan", sanoi Toddy.
"Ja kun minä tahdon, että sinä jäät kotiin, niin sinä jäät", sanoi
rouva Burton. "Nyt me emme puhukaan siitä enää. Haluatko mennä
puutarhasta hakemaan itsellesi hyötymansikoita?"
"En; tahdon mennä ajelemaan!"
"Toddy", sanoi rouva Burton, "minä en halua kuulla ajelemisesta enää
sanaakaan."
"Niin, mutta minä tahdon!"
"Toddy, minun täytyy varmaankin rangaista sinua, jos et sinä jo tuosta
lakkaa, eikä se ole minusta ensinkään hauskaa. Haluatko sinä pahottaa
tädin mielen, kun on tädin syntymäpäivä?"
"En, mutta minä tahdon lähteä ajelemaan!"
"Kuules nyt, Toddy", sanoi rouva Burton, joka, kadottaen
viimeisenkin rahtusen kärsivällisyydestään, polkaisi jalkaansa.
"Jos sinä sanallakaan mainitset tuosta matkasta, suljen minä sinut
ullakkohuoneeseen, jossa toissapäivänä olit Willyn kanssa, mutta nyt
sinun täytyy olla yksin."
Toddyn kyyneleet rupesivat vuolaina virtaamaan, kun hän sanoi:
"Ah-h-h-h! Minä en halua tulla tuljetukti ullakkohuoneeteen; minä
tahdon mennä ajelemaan."
Äkkiä Toddy löysi itsensä tätinsä sylistä, jossa hän potki, rempoi,
huusi ja ulvoi yläkertaan noustaessa. Sinä hetkenä, jolloin hänet
lopullisesti teljettiin arestiin, kuului pelottava huuto, joka
tunkeutui ullakko-akkunasta ja sai Terryn suin päin jättämään
miellyttävän makuupaikkansa kaivonkannella ja ohi-ajavan maalaisen
pidättämään hevostaan kuunnellakseen viitisen minuuttia. Sillä
välin rouva Burton laskeutui ruokasaliin kasvot hehkuen, vaatteet
epäjärjestyksessä ja niin vihaisena, ettei kukaan ollut häntä
sellaisena ennen nähnyt. Mutta kun hän heti senjälkeen kohtasi Willyn
katseen, oli se niin juhlallinen, kysyvä ja moittiva, että rouva
Burtonin viha silmänräpäyksessä hävisi.
"Mitä sinä sanoisit, jos sinut kannettaisiin yläkertaan ja
teljettäisiin ikävään huoneeseen, vain siksi, että sinä tahtoisit mennä
ajelemaan?" kysyi Willy.
Rouva Burton ei voinut kuvitella itseänsä sellaiseen asemaan, mutta
vastasi kuitenkin:
"Minä en olisi koskaan niin mieletön, että itsepäisesti tahtoisin
sellaista, mistä varmasti tietäisin, etten sitä saisi."
"Oh", huudahti Willy, "eivätkö kutkaan isot ihmiset tee sitä?"
Rouva Burtonin omatunto kävi vähän rauhattomaksi, hän riensi vaihtamaan
puheenaihetta ja kiinnittämään koko huomionsa yksinomaan Willyyn,
ikäänkuin hän olisi halunnut siten hyvittää jotakin pahaa, jota hän
oli tehnyt hänen veljelleen. Huudot, jotka silloin tällöin kuuluivat
ullakkohuoneen ikkunasta saivat hänet yhä innokkaammin lohduttamaan
Willyä. Mutta huuto huudolta hänen päättäväisyytensä rupesi yhä enemmän
horjumaan ja lopuksi hän tekosyyn nojalla jätti Willyn, riensi Toddyn
vankilan ovelle ja huusi avaimen reijästä:
"Toddy!"
"Mitä?" kuului Toddyn ääni.
"Oletko nyt kiltti poika?"
"Kyllä, jot viet minut ajelemaan!"
Rouva Burton kääntyi äkkiä ja suorastaan lensi portaita alas. Willy,
joka odotti portaiden juurella, väistyi vaistomaisesti syrjään ja
huudahti:
"Minä luulin, että sinä tulisit pää edellä! Miksi et sinä tuonutkaan
häntä alas?"
"Ketä?" kysyi rouva Burton loukkaantuneena.
"Tiedänhän minä, miksi sinä menit yläkertaan", sanoi Willy. "Minä näin
sen sinun silmistäsi!"
"Sinä olet toden totta hyvin kiusallinen", sanoi rouva Burton
kääntyen pois. "Juokseppas kotiin kysymään kuinka äiti ja pienokainen
voivat. Mutta älä viivy kauvan; muista, että tänään syömme tavallista
aikaisemmin." Willy läksi, ja rouva Burton vaipui hetkeksi ajatuksiinsa
ja itsetutkisteluun. Ehdoton tottelevaisuus oli ollut hänellä
velvollisuutena aikaisimmasta lapsuudestaan saakka, vaikka olikin
varma, että hänen tahtonsa oli aivan yhtä taipumaton kuin Toddyn.
Jos hän aina oli voinut totella, niin täytyi tuon ullakolla olevan
pikku pojan myöskin voida totella. Voihan olla mahdollista, että
hänen synnynnäiset taipumuksensa tekivät sen hänelle helpommaksi
-- ja ehkä Toddyn luonne tässä suhteessa oli toisenlainen. Kuinka
voisi hän voittaa Toddyn luonteen viat! tai oliko se ollenkaan hänen
asiansa. Eikö se ollut jotakin, johon hän, jonka hoidossa poika
vain väliaikaisesti oli, ei voinut sekaantua? Rouva Burtonin tätä
miettiessä ullakolta kuuluva kimakka huuto vaikutti, että hän rupesi
tinkimään ankarain periaatteidensa kanssa. Mutta silloin hänen
katseensa sattui hänen miehensä valokuvaan ja hän oli näkevinään tämän
silmissä ivallisen katseen. Hänen päättäväisyytensä palasi entistä
voimakkaampana. Vähän senjälkeen tuli Willy. Rouva Burton uhrasi vain
hetken hänen terveistensä ja matkaseikkailujensa kuuntelemiseen;
sitten hän läksi pukeutumaan ajelumatkaa varten. Päästäkseen
kuulemasta Toddyn huutoa hän sulki huolellisesti ovet, mutta Toddyn
ääni oli varmaankin liitossa seinien kanssa, sillä se tunki vaivatta
ovien ja ikkunoiden läpi. Vähitellen tuntuivat huudot lakkaavan; ja
sitä mukaa kuin ne harvenivat ja kävivät heikommiksi, elpyi rouva
Burtonin mieli. Päätettyään pukeutumisensa hän läksi Toddyn vankeuteen
vastaanottaakseen Toddyn selityksen ja anteeksipyynnön sekä suodakseen
hänelle armollisesti anteeksi. Hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi:
"Toddy!"
Ei vastausta. Rouva Burton koputti ja huusi entistä kovemmin, mutta
tuloksetta. Hän kauhistui. Hän oli kuullut lapsista, jotka vihapäissään
olivat huutaneet itsensä kuoliaaksi. Nopeasti hän avasi oven ja näki
Toddyn makaavan laattialla kasvot kyynelten tahraamina. Hän kumartui
pojan ylitse nähdäkseen hengittikö tämä vielä. Ja kun hän näki
puoliavoimien huulten ilmeen, ei hän voinut olla suutelematta niitä.
Sitten hän nosti tuon nukkuvan, lohduttoman pikku olennon hellästi
syliinsä. Ja pikku pää painui hänen olalleen poski vasten hänen
poskeansa, pikku käsi kiertyi hänen kaulaansa, ja hento ääni kuiskasi:
"Tahdon mennä ajelemaan."
Samassa astui herra Burton huoneeseen ja sanoi kiusoittavasti
tietämättömyyttä teeskentelevällä äänellä:
"Oletko masentanut hänen tahtonsa?"
Hänen vaimonsa vaijensi hänet katseellaan. Sitten hän läksi alas
ruokasaliin. Sillävälin Toddy heräsi, ojentautui, hieroi silmiään,
tunsi enon ja huudahti:
"Tiedätkö minne me menemme tänään, Hajjy eno? Me menemme ajelemaan."
Ja herra Burton kätki silmien alapuolella olevan osan kasvojansa
lautasliinan taakse, ja hänen vaimonsa toivoi, että hänen silmänsäkin
olisivat olleet peitossa, sillä hänestä ei koskaan elämässään ollut
tuntunut niin pahalta se, että joku katsoi häntä silmiin.
Poikien moitteeton käytös iltapäiväajelun aikana lievensi rouva
Burtonin tappion karvautta. He livertelivät keskenään kukkasista,
lehdistä ja linnuista, ottivat nimikoikseen taivaalla purjehtivia
kesäpilviä ja vaihtoivat niitä keskenään yhä uudelleen. Ja kun
Terry, joka varkain oli lähtenyt kotoa heidän jälkeensä, väsyi, ja
isäntä nosti sen vaunuihin, antoivat he sen maata jalkainsa juuressa
potkimatta sitä, nipistämättä sitä korvasta tai vetämättä sitä hännästä.
Ei yksikään kunnon aviomies voisi pahottaa vaimonsa mieltä tämän
syntymäpäivänä. Niinpä rouva Burton pian unohtikin aamullisen
nöyryytyksensä ja palasi retkeltä erinomaisella tuulella, kasvot
terveyttä loistaen. Vieraita alkoi jo pian saapua, ja kun seura
oli koolla, toi rouva Burtonin sisäkkö Willyn ja Toddyn sisälle
tervehtimään. Kumpaisetkin olivat moitteettoman puhtaissa pukineissa.
Samassa ilmestyi Terry huoneeseen. Toddy näki sen ja hänelle tuli
kiire sitä tervehtimään ja sitten molemmat sekaantuvat niin pahoin
erään kukkatelineen jalkoihin, että se kaatui suurella ryskeellä, ja
molemmat riitapuolet lähetettiin häpeämään aivan samalla lailla, sillä
erotuksella vain, että heistä Terry sai etsiä itselleen sellaisen
pakopaikan, joka häntä eniten miellytti.
Sitten läksi Willy kasvot ilmaisten isällistä huolestumista, ja rouva
Burton saattoi antautua seurustelemaan vieraidensa kanssa, joiden
kanssa hän ei tähän saakka ollut voinut vaihtaa sanaakaan tulematta
keskeytetyksi.
Tavan takaa rouva Burton huomautti miehelleen, että olisi parasta
ottaa selkoa poikien olinpaikasta ja mitä he tekivät, mutta herra
Burton oli ani harvoin ollut ainoana herrasmiehenä näin monen kauniin
ja lahjakkaan naisen seurassa ja hän osasi niin hyvin panna arvoa
tällaiselle harvinaiselle tilaisuudelle, ettei hän tahtonut ajatella
paria ihmistainta, joilla oli verraton kyky hävitä näkyvistä. Pojat
saivat siis parin tunnin ajan olla rauhassa. Sillä välin tuli pieni
kesäinen sadekuuro ja eräs tunteellinen nuori neitonen pyysi rouva ja
herra Burtonia laulamaan laulun "Sade ikkunaan lyö". Kun he pääsivät
toiseen säkeistöön, rupesi rouva Burtonia yskittämään ja herra Burton
haisteli ihmetellen ilmaa. Toiset naisista syöksyivät pystyyn, toiset
valahtivat kalpeiksi. Huoneeseen tunkeutui selvästi savua.
"Ei ole mitään vaaraa, hyvät rouvat", sanoi rouva Burton. "Tiedättehän
kaikki minkälainen amerikalainen palvelijatar on. Luultavasti on meidän
keittäjättäremme, joka ei ymmärrä mikä sopii, mikä ei, sytyttänyt tulen
uuniin ja jättänyt ovet sisälle selälleen, niin että savu, sensijaan,
että se olisi mennyt ulos piipusta, onkin päässyt tunkeutumaan
huoneisiin. Menen huomauttamaan siitä hänelle."
Palvelijoiden pelkällä mainitsemisella oli tavallinen vaikutuksensa;
rouvien kesken virisi yht'äkkiä sangen vilkas keskustelu, jonka tämä
aihe on aina synnyttänyt ja tulee luultavasti synnyttämään, kunnes
kaikki perheenemännät kohtaavat toisensa luvatussa maassa, jonka yhtenä
viehätysvoimana on se, että sen rajojen sisällä ei löydy amerikalaista
keittiötä, ja jossa vapaa palvelija voi seisoa emäntänsä edessä
tarvitsematta pelätä moitteita. Mutta eräs vieraista, nuori hermostunut
rouva, jonka säikähdys tuntui vain jaloissa, kosketti huomaamattaan
kengänkärjellään lämpöjohdon kahvaa. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ylös
kiljahtaen, ja samassa näkyi lämpöjohdosta nousevan paksu savupatsas.
"Tulipalo!" huusi yksi.
"Vettä!" huusi toinen.
"Oh!" huusivat monet yhteen ääneen.
Toiset juoksivat yläkertaan, toiset syöksyivät kadulle, jossa
sade virtanaan valui, hermostunut nuori neiti pyörtyi, ja eräs
toimekkaan näköinen nuori rouva, joka vuosikausia oli mietiskellyt
kuinka parhaiten suoriutua tulen vaarasta, kietaisi pöytäliinaan
parisenkymmentä hienoihin nahkakansiin sidottua kirjaa ja syöksyi
nyytti kädessä ulos sateeseen viedäkseen kirjat varmaan talteen
usean sadan metrin päässä olevaan taloon. Uskollinen Terry, joka
vainusi melun jo kaukaa, riensi kotiin ja täytti parhaan tietonsa
mukaan velvollisuutensa haukkumalla, näykkimällä kaikkia ja
juoksemalla edestakaisin huoneissa jättäen kaikille matoille jälkiä.
Sillävälin herra Burton kiiruhti portaita ylös ilman takkia, hiukset
epäjärjestyksessä, kasvot ja kädet ylt'yleensä lian peitossa ja
vakuutti vieraille, ettei ollut mitään vaaraa. Ja pojat, Willy kalman
kalpeana, Toddy kiihtynyt puna poskillaan, hiipivät omaan huoneeseensa.
Seura hajaantui; rouvat, jotka olivat pyytäneet hevosta, eivät
kuitenkaan jääneet ajoneuvoja odottamaan, mutta turvautuivat
mahdollisimman kauvan kursailtuaan niihin sateensuojiin ja vaippoihin,
joita rouva Burton tarjosi. Neljännestuntia myöhemmin oli huoneessa
vain Terry, joka valppaana makasi suuressa turkkilaisessa nojatuolissa.
Miehensä rauhottavasta kehotuksesta läksi rouva Burton alakertaan ja
katseli tiukkaan puristetuin huulin ja liekehtivin silmin hävitystä
vierashuoneessa. Mutta kun hän tuli ruokasaliin ja näki kauniisti
katetun pöydän, jonka suunnittelemiseen hän edellisinä viikkoina ja
päivinä oli uhrannut tunnin jos toisenkin, purskahti hän lohduttomaan
itkuun.
"Minä kerron, kuinka se tapahtui", sanoi Willy, joka tuli kutsumatta
huoneeseen. Se tieto, että hän ajoi oikeaa asiaa, teki hänet
voimakkaaksi enon ja tädin uhkaavien katseiden edessä. "Minusta
ilotulitus on niin kauhean hauskaa näin juhlapäivinä, ja kahtena
päivänä olemme me Toddyn kanssa kantaneet tikkuja ja risuja takapihalle
niin että tänäpäivänä olisimme voineet laittaa kauniin nuotion, mutta
sitten tuli sade, ja eihän märkä puu pala -- sen me huomasimme viime
Juhannuksena. Sitten me päätimme laittaa nuotion kellariin, sillä
siellä on peltikatto ja hiekkalaattia, niin ettei siellä ollenkaan voi
sataa. Ja meillä oli sanomalehtiä ja lastuja ja me kaadoimme vähän
öljyä, ja tuli leimahti niin kauniisti ja me aijoimme juuri tulla
hakemaan teitä sitä katsomaan, kun Harry eno tuli ja paiskasi minut
seinää vastaan ja Toddyn hiilikasaan ja heitti ruman ilkeän maton
nuotion päälle, ja kaatoi matolle vettä."
"Pikku pojat eivät taa tehdä mitään hautkaa; heitä aina kielletään",
sanoi Toddy. "Kattokaa kummoten tikun minä tain käteeni, kun minä
heitin puita tuleen! Tilloin minä en ollenkaan huutanut, tillä minä
ajattelin, että minä teen muita ihmitiä iloitekti, niinkuin pikku
poikien pitää Jumalan mielettä tehdä. Mutta kun he eivät tulleetkaan
iloitikti, huudan minä nyt tikun tähden!"
Ja Toddy päästi huudon, joka oli hänen tavallista huutoaan
voimakkaampi, kuten järjestettävänä ja sovittavana oleva asia oli
tavallista juhlallisempi.
"Meillä oli myöskin soihtukulkue", sanoi Willy. "Me ajattelimme marssia
siellä alhaalla, mutta se ei ollut ollenkaan hauskaa, sillä siellä ei
ollut puita, joiden välissä tuli voisi leimahdella, niinkuin se leimuaa
juhlailtoina. Ja me lopetimme soihtukulkueen ja meistä olisi tuntunut
hirveän ikävältä, jos emme olisi ajatelleet nuotiota."
"Minne jätitte soihdut"? kysyi herra Burton hypähtäen tuoliltaan ja
nostaen samalla vaimonsa jaloilleen.
"En -- en tiedä", sanoi Willy hetken mietittyään. "Minä heitin ne
vaatetäiliöön, jotta on jiepuja, ettei laattiat likaantuiti", sanoi
Toddy.
Herra Burton juoksi yläkertaan ja sammutti kytevän vaatekasan. Rouva
Burton, joka oli uskollisempi itselleen kuin mitä hän itsekään olisi
voinut kuvitella, veti Willyn luoksensa ja sanoi ystävällisesti:
"_Haluta_ ilahduttaa ihmisiä ja _tehdä_ se, on kaksi eri asiaa, Willy."
"Niin on", sanoi Willy ponnella, joka ilmaisi paljon siitä, mitä ei
sanoin lausuttu.
"Pikku pojat ovat tyhmiä, kun koettavat ilahduttaa itoja ihmitiä",
sanoi Toddy alkaen jälleen itkeä.
"Eivät he ole tyhmiä, poikaseni", sanoi rouva Burton nostaen tuon
itkevän pienokaisen syliinsä. "Mutta he eivät aina ymmärrä, miten sen
parhaiten tekisivät, ja siksi heidän tulisi kysyä neuvoa aikaihmisiltä,
ennenkuin he ryhtyvät toimeen."
"Tilloinhan ne eivät oliti mitään yllätyktiä", valitteli Toddy.
"Taammeko me työdä kaiken tämän juuan?"
"Kyllä kait, jos jaksamme", huokasi rouva Burton.
"Kyllä me vajmaan jaktamme -- Willy ja minä", sanoi Toddy. "Ja olipa
hautkaa, että ne jouvat läktivät tiehentä."
Illalla, kun pojat olivat lähteneet makuulle, oli rouva Burton
ilmeisesti rauhaton ja vihdoin hän sanoi:
"Minulla on oikein paha omatunto, kun en kertaakaan koko heidän
täälläolo-aikanaan ole rukoillut heidän kanssaan iltarukousta. Nyt
minusta on sopiva aika alottaa."
Astuessaan huoneeseen tapasi rouva Burton pojat leikkimässä
muurinsärkijää, kummallakin tyyny suojanaan.
"Lapset!" sanoi hän, "oletteko jo lukeneet rukouksenne?"
"Emme", sanoi Willy. "Jommankumman meistä täytyy ensin hävitä. _Sitten_
me luemme."
Toddyn äkillinen kumoon keikahtaminen oli merkkinä hartaudenharjotuksen
alkamiseen, ja molemmat pojat polvistuivat vuoteidensa viereen.
"Te olette tänään tehneet itsenne syypäiksi surullisiin erehdyksiin,
lapseni", sanoi rouva Burton. "Niiden pitäisi opettaa teille, että
silloinkin, kun haluatte menetellä oikein, te tarvitsette apua
ylhäältä. Eikö niin?"
"Kyllä", sanoi Willy, "kyllä ihan varmasti."
"Ei minutta", sanoi Toddy. "Mitä enemmän muut minua auttavat, titä
pahemmin käy. Tättä lähtien teen minä kaikki yktin."
"Minä tiedän, mitä sanon Jumalalle tänä iltana, Alice täti", sanoi
Willy.
"_Rakas_ poikaseni", sanoi rouva Burton. "Mitä sitten sanoisit?"
"Rakas Jumala", alkoi Willy. "Meistä on _kaikkein_ ikävintä silloin
kun koetamme tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta, rakas Jumala, isoja
ihmisiä ymmärtämään, kuinka paljon meillä on vaivaa, ennenkuin voimme
mitään tehdä heidän hyväkseen. Ja opeta heitä ymmärtämään lasten puuhia
paremmin kuin tähän asti, etteivät he tekisi lapsia onnettomiksi, kun
lapset koettavat tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta isoja ihmisiä
ajattelemaan niin paljon kuin lapset ajattelevat, Kristuksen tähden --
amen! Niin, ja siunaa rakasta äitiä ja pikku sisarvauva kultaa. Eikö
niin, Alice täti?"
Rouva Burton ei vastannut, ja Willy näki kääntyessään hänen poistuvan
huoneesta. Toddy huomautti:
"Nyt on _minun_ vuojoni. Jakat Jumala, kun minä tulen enkelikti ja
pääten taivaateen, älä tilloin anna minkään iton enkelin tulla minulle
tanomaan 'älä tee noin' tai heittää minua hiililäjään, juuji kun minä
koetan tehdä heille mielikti. Kat niin! Ei titte muuta. Amen!"