Aamiaispäivällisen jälkeen sanoi rouva Burton:
"Tänään on Alice tädin vastaanottopäivä. Tulee luultavasti paljon
vieraita ja kaikki he tahtovat kuulla pienokaisesta; teidän täytyy olla
sisällä kertomassa hänestä. Teidän täytyy pysyä puhtaina ja sievinä.
Olen varma, ettette halua nähdä ketään likaisena tädin vierashuoneessa!"
"En minä tahdo jäädä viejathuoneeteen", sanoi Toddy. "Tahdon mennä
hakemaan tuovillaa!"
"Ei tänään", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta varmasti.
"Eihän kukaan mene suovillaa etsimään valkeaan esiliinaan puettuna.
Mitä ajattelisit, jos näkisit minut kaunis valkea esiliina edessäni
juoksemassa ympäri märässä, soisessa paikassa suovillaa etsien?"
"Ajattelitin, että tinä voitit tuoda kotiin enemmän kuin minä, tikti
että tinun etiliinaati mahtuu enemmän kuin kenenkään muun", sanoi Toddy.
"Tiedätkös mitä", sanoi Willy viittoen Toddya mukaansa nurkkaan
ja kuiskaillen vakavasti hänen kanssaan. Willyn ilmeen ehdoton
vilpittömyys ja soma arkuus, jolla hän vältti rouva Burtonin
katsetta, vaikutti, että tämä vaistomaisesti käänsi päänsä poispäin
kunnioituksesta, kuten hän luuli, jotakin herttaista lasten salaisuutta
kohtaan. Vilkaistessaan poikiin näytti hänestä, että Toddykin oli
harvinaisen tärkeän näköinen. Lopuksi pojat menivät ulos. Willy vain
kääntyi mennessään ja sanoi suorastaan enkelimäisellä äänenpainolla:
"Tulemme aivan heti takaisin, Alice täti!"
Rouva Burton pukeutui; hän löi huolettomasti muutamia sointuja
pianolla, ja lopuksi vieras toisensa jälkeen saapui kiinnittäen
kokonaan hänen huomionsa. Yht'äkkiä, kun hän juuri teki parastaan
pitääkseen seuraa eräälle hienostuneelle vanhanajan naiselle, molemmat
pojat marssivat ruokasalista vierashuoneeseen. Rouva Burton viittasi
kärsimättömästi heitä poistumaan, sillä Willyn housut ja Toddyn
esiliina olivat mahdollisimman huonossa kunnossa. Ei kumpikaan pojista
nähnyt vierasta, sillä hän sattui istumaan toisen ovenpuolikkaan
takana, ja he astua tallustelivat aina tätinsä luo. Willy huudahti:
"Eiväthän kuolleet mene toisena päivänä taivaaseen. Me päätimme
kaivaa esiin linnun saadaksemme asian selville ja siellä se oli aivan
ennallaan."
"Ja ten kimputta oli paljon pikku muujahaitia", jatkoi Toddy. "Ne
tahtoivat vajmaan myötkin päättä taivaateen ja tahtoivat, että joku,
jolla on tiivet, auttaiti heitä matkalla tinne ylöt."
"Willy!" huudahti rouva Burton ankarasti, "kuinka olette saaneet
vaatteenne tuon näköisiksi?"
"Niin, näetkös", sanoi Willy, joka työntyi tuottavasti lähemmäksi
tätiään ja pani kyynärpäänsä hänen syliinsä katsellen häntä suoraan
silmiin, "niin näetkös, emme raskineet pistää pikku lintua uudelleen
maahan lukematta rukousta. Ja minä unohdin kokonaan senjälkeen
pudistella hiekan pois polvistani."
"Toddy", sanoi rouva Burton, "ethän sinä voinut polvistua vatsallesi ja
rinnallesi. Kuinka on siisti valkea esiliinasi tullut noin likaiseksi?"
Toddy katsahti ensin esiliinaansa ja sitten tätiänsä -- katseli
taulua, sitten toista, senjälkeen pianoa -- seurasi katseellaan
kattolistaa, näytti yht'äkkiä keksivän, mitä oli etsinyt ja vastasi:
"Onko te tinun mielettäti likainen. Ei minutta. Minun mielettäni tiitä
on vain valkoinen pudonnut poit."
"Menkää keittiöön", sanoi rouva Burton käskevästi, ja pojat läksivät
-- molemmilla huulet lerpallaan. Puoli tuntia myöhemmin heidän enonsa,
joka oli lähtenyt kaupungista tavallista aikaisemmalla junalla
tavatakseen muutamia vaimonsa ystävättäriä, keksi Toddyn erään
puolivalmiin talon rakennustelineillä tien vieressä. Hänelle johtui
mieleen kaikkien lukukirjain laatijain suosima kertomus siitä, kuinka
eräs merikapteeni menetteli nähdessään poikansa korkealla raakapuun
nenässä. Herra Burton seisahtui telineiden juurelle ja huusi Toddylle:
"Hyppää alas!"
"En voi!" huusi Toddy vastaan. "Hyppää alas!" toisti herra Burton
entistä käskevämmin. "Tanoinhan, etten voi", vastasi Toddy. "Me
leikimme Baabelin tojnia ja puhumme eji lailla, niinkuin ihmitet
tilloin tekivät, ja kun minä kätken Willyä tuomaan tiilikiviä niin
hän tuo muujitavea, ja kun minä kätken häntä tuomaan muujitavea niin
hän tuo tiilikiviä. Ja titten me puhumme niinkuin täti ja tinä eilen
juokapöydättä."
"Niin", sanoi Willy ilmaantuen rakennuksen sisältä syli täynnä
puupalikoita. "Kuunteleppas nyt!" Ja tuo nuori mies lasketteli hetken
pari kieltä, jommoista kuulee vain apinoiden kokouksessa.
Herra Burton kiipesi varovasti telineille, toi pojan kerrallaan alas,
suuteli heitä molempia ja ravisteli heitä perinpohjin. Senjälkeen
kaikki kolme kääntyivät kotia kohti. Poikien vaatteet olivat
yltäyleensä sahajauhoissa, nekin kohdat, jotka eivät ennestään olleet
likaiset. Tiellä tätä joukkoa vastaan tuli suurin osa rouva Burtonin
vieraista.
Herra Burton huomasi vaimonsa olevan erittäin puheliaalla tuulella,
mutta pojista puhuminen näytti hänestä olevan yhtä vastenmielistä, kuin
jos he olisivat olleet jäännöksiä Aatamin takaiselta ajalta ja hän
itse innokas Mooseksen luomishistorian kannattaja. Askartelu, johon
nuoret herrat olivat olleet pakotettuja kilpaillessaan tuon Sinearin
lakeudella keskenjääneen tornirakennuksen arkkitehtien kanssa, antoi
heille verrattoman ruokahalun ja piti heidän kielensä kurissa. Mutta
syötyään vatsansa mahdollisimman täyteen huomautti Willy:
"Nyt on aika Toddyn saada rangaistuksensa, Alice täti, eikö ole?"
Rouva Burton viittasi miehelleen ja nyökkäsi Willylle myöntävästi
päätään.
"Tule Tod", sanoi Willy, "nyt sinun pitää kertoa hyvin surullinen
kertomus ja olla pahoillasi."
"Kyllä, minä kejjon Petej Gjayttä", sanoi Toddy. "Te on hijveän
tujullinen."
"Kuka oli Peter Gray", kysyi rouva Burton.
"Te on hejja, jotta naapujin likainen pikku poika laulaa meille", sanoi
Toddy, "mutta minä en laula hänettä -- minä vain kejjon -- ja te on
aivan yhtä tujullitta."
"Anna kuulua", sanoi Willy.
"Oli kejjan miet", sanoi Toddy juhlallisesti ja henkeään pidättäen,
"ja hänen nimentä oli Petej Gjay. Ja hän -- jakatti yhtä tyttöä. Ja
hän tanoi hänen itällentä: 'Minä tahdon mennä naimitiin pikku tyttöti
kantta!' Ja mitä luulette, että itä tanoi? Hän tanoi: 'Ei!' (tämä
järisyttävällä voimalla). Minä en tanonut titä niin kovatti kuin minä
otaan. Te on hyvin hijveätä kuin Jimmy laulaa titä. Ja Petej Gjay tuli
hyvin pahoilleen ja hän lähti kauvat poit ottamaan eläinten ja muiden
nahkoja, mutta Jimmy ei laula mitään tiitä, tuliko hänen mielentä
titten hyväkti. Ja pahat intiaanit ottivat häneltä ijti tukan ihan
niinkuin naitet ottavat jotkut ijti oman tukkanta. Kun te tyttö kuuli
tiitä, niin hänelle tuli niin paha mieli, että hän meni tänkyyn ja
kuoli. Niin te oli. Hajjy eno, eikö tinuakin jangaitta jottakin, että
tinäkin kejtoitit kejtomukten?"
"Nyt on aika pikku poikien mennä vuoteeseen", sanoi rouva Burton
nousten ja ottaen Toddya kädestä.
"Voi, voi!" sanoi Willy, "tahtoisin olla pikku kiinalaispoika, niin
silloin saisin nousta nyt juuri ylös."
"Titä minäkin tahtoitin", sanoi Toddy; "tilloin tinulla oliti päättäti
häntä ja minä voitin vetää tiitä."
Pojat hävisivät huoneeseensa, ja rouva Burton rikkoi
vaitiololupauksensa ja kertoi miehelleen aamulla kuulemansa
kertomuksen. Hän pyysi pyytämällä miestään nousemaan niin aikaisin
seuraavana aamuna, että hän ehtisi kaivaa linnun maasta ja heittää sen
pois.
"On kerrassaan surullista", sanoi hän, "että noita lapsia yllytetään
käsittelemään pyhiä asioita kevytmielisesti, ja minä olen päättänyt
mikäli mahdollista estää sen jatkumasta poistamalla syyt."
Hänen miehensä hymyili hyvin vähän rohkaisevasti ja pudisti epäillen
päätään.
Aurinko nousi seuraavana aamuna hirvittävän epähienoon aikaan, niinkuin
sen tapana on kesäkuussa nousta. Mutta rouva Burton oli ylhäällä ennen
sitä. Hänen miehensä oli ollut edellisenä iltana valtuuston kokouksessa
ja kaupungin isät olivat olleet niin puheliaita, että herra Burton
oli palannut kotiin vasta puolenyön seuduissa. Hän tarvitsi lepoa, ja
hänen vaimonsa oli päättänyt, että hän saisi nukkua niin kauvan kuin
mahdollista. Mutta oli asioita, jotka olivat hänestä tärkeämpiä kuin
hänen miehensä mukavuus ja yksi niistä oli perinnäinen kunnioitus
kaikkea yliluonnollista ja pyhää kohtaan. Hän aavisti, että pojat
viipymättä panisivat koetukselle kristikunnan perustoivon ja tutkisivat
linnun haudan, jonka olivat kaivaneet pari päivää aikaisemmin, ja hän
kauhistui ajatellessaan sitä yksityiskohtaista keskustelua ja monia
selityksiä, joita varmaan seuraisi. Jos lintu olisi ollut ihmisolento,
niin eivät helläsydämisten pikku ystävien huomautukset olisi rouva
Burtonista tuntuneet ainakaan materialistisilta; mutta nyt oli
kysymyksessä vain lintu, ja hän huomasi, ettei ollut suinkaan helppoa
vastata kysymykseen oliko viattomalla olennolla sielua, varsinkin
jos vertasi sitä moniin kunnottomiin ihmisiin. Hän oli senvuoksi
tehnyt suunnitelman, joka tekisi oikeutta kaikille asianosaisille.
Hän herättäisi miehensä, kun kuulisi poikien liikkuvan. Hän juttelisi
nuorten herrojen kanssa sillä välin, kuin hänen miehensä ryöstäisi
haudan. Hän olisi pelastunut monesta mieliharmista, jos olisi teljennyt
nuoret herrat heidän huoneeseensa ja antanut miehensä nukkua sydämen
halusta, mutta koska hän oli laiminlyönyt ottaa avaimet haltuunsa
poikien saapuessa, olivat nämä itse käyttäneet niitä hyväkseen, eikä
millään kysymyksillä oltu voitu saada selville niiden olinpaikkaa.
Sillä välin pojat olivat aivan hiljaa, ja rouva Burton käytti tämän
rauhallisen hetken suunnitellakseen kuinka järjestäisi tämän päivän
niin, että hänellä olisi pojista mahdollisimman vähän vaivaa ja että
hän voisi terottaa heidän mieliinsä, että yksilöllisyys -- sen hän
vastahakoisesti myönsi -- oli tähän asti ollut pikemminkin voitettu
kuin voittaja.
Raju kolkutus ulko-ovelle ja kiihkeä kellonsoitto herättivät rouvan
hänen ajatuksistaan ja isännän unestaan, samalla kuin Terry, joka
tavallisesti makasi matolla ulko-oven edessä, alkoi surkeasti
haukahdella.
"Hitto vieköön", huudahti herra Burton hieroen silmiään, ja hänen
vaimonsa soitti palvelijaa. "Kenelle olemme velkaa Hillcrestissä?"
"Oi, pelkään, että Helenan tila, on huonompi tai että pienokainen on
sairas!" sanoi rouva Burton avaten akkunan ja huutaen: "Kuka siellä?"
"Minä", vastasi ääni, jonka helposti tunsi Willyn ääneksi.
"Minä myöt", huusi kimakampi, mutta yhtä tuttu ääni.
"Meillä on sinulle jotakin äärettömän hauskaa kerrottavana, Alice
täti", sanoi Willy. "Päästä meidät sisälle, pian!"
"Hautkempaa kuin leivoktet tai kajamellit", huusi Toddy.
Palvelija riensi alas rappusia, ovi avautui, keveät askeleet
kiirehtivät portaita ylös, ja Terry, odottamatta isäntänsä
aamuhyväilyä, syöksyi vuoteen alle piiloon, mistä se ilmaisi pelkonsa
epäsointuvan kimakalla äänellä. Sitten saapuivat Willy ja Toddy
sellaisella kolinalla, jonka vain lapset voivat saada aikaan ja jota
eivät hevosetkaan kykene synnyttämään. Saavuttuaan tätinsä ovelle
koetti kumpikin työntää toista tieltään voidakseen itse kertoa asiansa,
jonka vallassa molemmat täydelleen olivat. Viimein Toddy huusi toisesta
oven nurkkauksesta, jota vastaan Willy oli painanut hänen kasvonsa
aivan litteiksi:
"Jakat pikku lintu on mennyt taivaateen."
"Niin", sanoi Willy hellittäen veljellisen otteensa, "enkelit veivät
sen pois."
"Ja kaikki pikku muujahaitet menivät ten mukana taivaateen", sanoi
Toddy.
"Mutta enkelit eivät ottaneetkaan hautakiveä", sanoi Willy. "Sanoppas,
Alice täti, mitä tehdään hautakivillä kun ihmiset ovat menneet
taivaaseen?"
"Minä tiedän", sanoi Toddy sanomattoman halveksivasti. "Ten tietää
jokainen. Titen ihmitet otaavat ittuttaa kauniita kukkia tiinä haudatta
olleitten enkelien katteltavakti."
"No", sanoi Willy sen näköisenä kuin olisi hän ollut juuri keksityn
opin esitaistelija, "minä menen heti kysymään isältä kutka eivät usko
kuolijaisten menevän taivaaseen. Minä sanon heille suoraan kuinka
tyhmiä he ovat."
"Enkelit ovat ihan niinkuin linnut, eivätkö olekin, täti?" sanoi Toddy.
"Niillä on tiivet ja kynnet."
"Mistä sinä tiedät, että niillä on kynnet", kysyi rouva Burton.
"Minä näin niiden kynnenjäljet haudan luona hiekatta," sanoi Toddy.
"Ne olivat ihan kuin pikku lintujen jaappimia pikku jakoja. Ne olivat
vajmaankin pikku enkelilaptia."
Herra Burton iski silmää vaimollensa ja näytti pitävän kaikkea täytenä
totena lausuen vain yhden ainoan lyhyen sanan:
"Kissat!"
"Kuinka pääsitte ulos, lapset?" kysyi herra Burton. "Me hyppäsimme ulos
keittiön ikkunasta", sanoi Willy, "mutta se oli niin korkealla, ettemme
päässeet sisälle samaa tietä. Minusta pitäisi olla jo aamiaisaika --
olemme olleet ylhäällä jo ainakin kaksi tuntia."
"Nyt on aika alkaa oikeauskoista opetusta, rakkaani", yllytti herra
Burton, "fysiologit sanovat, että järki toimii paremmin silloin, kun
vatsa on tyhjä."
"Kiitos huomautuksesta", sanoi rouva Burton lähtien keittiöön, "mutta
näiden poikien järki toimii liian hyvin silloinkin, kun vatsa on
täynnä."
Aamiainen syötiin tavalliseen aikaan, ja pojat tekivät täyttä
kunniaa pöydän antimille. Kun he olivat jossakin määrin tyydyttäneet
ruokahalunsa, sanoi Willy:
"Alice täti, kuinka kauvan luulet, että vielä voimme elää näkemättä
rakasta pikku pienokaista?"
"Jakatta pikku tyttö-pienokaitta", oikaisi Toddy.
"No, vielä jonkun aikaa, luullakseni", vastasi rouva Burton.
"Rakastattehan pienokaista ja omaa äitiänne niin paljon, ettette tahdo
millään tavalla tuottaa heille ikävyyttä. He ovat molemmat vielä sangen
heikot. Rakastattehan heitä enemmän kuin itseänne?"
"Tietysti", sanoi Willy. "Juuri siksi minä niin hirveän kernaasti
tahtoisinkin nähdä heitä."
"Pikku titajet ovat ikävittään, kun eivät voi leikkiä veljientä
kantta", sanoi Toddy.
"No niin", sanoi rouva Burton, "ajattelen asiaa, ja jos lupaatte olla
_oikein_ kilttejä, voimme ehkä käydä siellä tänään."
"Oi! koetamme olla oikein kiltit", sanoi Willy. "Tiedätkös mitä, Tod!
Heti aamiaisen jälkeen rupeamme leikkimään pyhäkoulua -- silloinhan
olemme hyviä."
"Minäpät tiedän vieläkin hyvempää", sanoi Toddy. "Leikitään Danielia
jalopeujojen luolatta, ja tinä olet kuningat, joka tulee pelattamaan
minut. Eikö te olekin hyvempää kuin pyhäkoululeikki, tillä onhan te,
että pelattaa ihmitiä kauhean vihaitten jalopeujojen kyntittä hyvempi
atia kuin laulaa ja jukoilla niinkuin pyhäkoulutta tehdään!"
"Toinen hirveän vääräuskoinen seikka, joka on kumottava, rakkaani",
huomautti herra Burton. "Tuo kauhea lapsi on tehnyt itsensä syypääksi
sellaisen opin julistamiseen, että työt ovat tärkeämmät kuin usko."
"Kerron heille myöhemmin kertomuksen Danielista aivan raamatun mukaan",
sanoi rouva Burton, "ja olen varma siitä, että väärinkäsitys on
väistyvä totuuden tieltä!"
Herra Burton sanoi jäähyväiset koko päiväksi, ja sillävälin kun hänen
vaimonsa askarteli taloustoimissa, lapset keskustelivat siitä, kuinka
heidän tuli käyttäytyä käynnillään kotona.
"Tiedätkös, Tod", sanoi Willy, "meidän täytyy viedä hänelle lahjoja.
Sehän oli melkein hauskinta silloin, kun Jeesus oli lapsi. Muistathan,
että paimenet tulivat ja toivat hänelle paljon lahjoja."
"Mitä me titten viemme?" kysyi Toddy.
"Niin", sanoi Willy, "paimenet veivät rahaa ja hyvänhajuisia tavaroita.
Emmeköhän me tee samoin?"
"Niin, mutta mittä me taamme niitä", kysyi Toddy.
"Kun me tulemme kotiin, voimme me mennä _aivan_ hiljaa sisälle",
sanoi Willy, "ja sitten me pudistelemme muutamia penninrahoja
säästölaatikoista ja leikitään, että ne ovat suuria rahoja. Ja
hyvänhajuisiksi tavaroiksi me voimme ottaa kukkia puutarhasta."
"Mutta tittenhän me annamme pienokaitelle temmoitta, mitä ennettään on
kotona. Minutta oliti hautkempaa viedä hänelle jotakin täältä, aivan
kuin me tulitimme tuojaan paimenetta."
"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy, "pyydetään Alice tädiltä rahaa.
Meidän olisi pitänyt muistaa se ennenkuin Harry eno läksi."
"Niin, ja Alice tädin huoneetta on hajuvettä", sanoi Toddy, "otetaan
vähän titä. Pyydämmekö titä, vai leikitäänkö, että te on meidän
omaamme?"
"Ollaan vain rehellisiä", sanoi Willy. "Näpisteleminen on niin rumaa."
"Ei te oliti näpittelemittä, jot me ottaitimme titä tuolle pikkutelle
titko-vauvalle, eihän oliti?" kysyi Toddy. "Minä tahtoitin vain
kaikkien aavittamatta antaa oikein monta lahjaa jakkaalle pikku
titkolle."
"Mutta tiedätkös mitä", huudahti Willy touhuissaan kokonaan unohtaen
lahjat. "Muistathan kuinka kirkas ja loistava ukkosenjohdattimen pää
kotona on? Leikitään, että se on Betlehemin tähti ja että se näyttää
meille tien pienokaisen luo."
"Niin, ja ehkä Alice täti kantaa meitä telättä ja tilloin leikimme,
että jattattamme kamelin telättä aivan niinkuin taulutta, jonka me
taimme joululahjakti ja jonka me leikkatimme jikki, kun me leikimme
eläinnäyttelyä."
Suuren heinäsirkan ilmestyminen aivan poikien nenän alle keskeytti
hetkeksi keskustelun, sillä molemmat syöksyivät sitä ajamaan takaa
saavuttamatta sen parempaa tulosta kuin ennenkään.
Puoli tuntia myöhemmin tulivat pojat sisälle hengästyneinä ja pölyisinä
ja viskautuivat laattialle pitkäkseen. Sellaisille naisille ominaisella
hellyydellä, joilla ei itsellään ole lapsia, kysyi rouva Burton, missä
he olivat olleet, miksi he olivat niin hengästyneitä, kuinka olivat
tulleet niin pölyisiksi ja miksi he olivat niin haluttomia. Willy
vastasi raskaasti huokaisten:
"Isot ihmiset eivät ymmärrä lasten suruja."
"Paha heinätijkka meni menojaan, enkä minä taanut titä lakkiini",
valitti Toddy.
"Ehkä se arvasi, että teille oli parasta, ettette sitä saaneet kiinni",
sanoi rouva Burton. "Mitä te olisitte tehneet sillä, jos olisitte
saaneet sen kiinni?"
"Jeväitteet ijti ten takajalat", virkkoi Toddy empimättä.
"Kuinka julmaa!" puhkesi rouva Burton. "Miksi olisitte sen tehneet?"
"Tikti, että te läktiti lentämään", sanoi Toddy. "Ajatteleppat, että
joku, jolla on tiivet, kävelee -- mitä tinä tanoitit, jot minulla oliti
tiivet ja kumminkin vain kävelitin ja hyppitin, ten tijaan, että minä
lentäitin?"
"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton ottaen Toddyn syliinsä,
"paina mieleesi, että on aivan väärin rääkätä eläimiä sillä tavalla. Ne
ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala ne on luonut, ja sellaisia,
jommoisiksi Hän halusi ne luoda."
"Ovatko kaikki eläimet tellaitia?" kysyi Toddy.
"Luonnollisestikin", vastasi rouva Burton.
"Mikti te titten pyydyttätte pikku hiijiä hiijenloukkuun ja tapatte
ne?" kysyi Toddy silmät selällään.
"Siksi, että niistä on niin paljon harmia", sanoi rouva Burton.
"Rangaistaanhan ihmisiäkin, kun he kiusallisesti sekaantuvat toisten
asioihin."
"Sen me kyllä tiedämme", pisti Willy huokaisten väliin.
"Mutta", sanoi rouva Burton kiirehtien, koettaen saada sanottavansa
mahdollisimman pian sanotuksi, "eläimillä on hermot ja lihaa ja
verta ja luita aivan kuin pikku pojilla, ja ne ovat juuri sellaisia,
jommoisiksi Jumala heidät loi."
"Enti kejjan kun jepäiten heinätijkalta jalan, kattelen minä ten
vejta", sanoi Toddy.
"Älä hyvä lapsi", sanoi rouva Burton. "Sinun täytyy uskoa mitä täti
sanoo, etkä saa ensinkään kiduttaa eläimiä. On todella kunnon miehiä,
hyviä miehiä, kaikkien kunnioittamia miehiä, jotka ovat uhranneet koko
elämänsä hyönteisten, kuten heinäsirkkojen ja kärpästen ja mehiläisten
tutkimi --"
"Eivätkö he kotkaan taaneet pittoja?" kysyi Toddy, "Kuinka eivät
taaneet?"
"Eivät he välitä, vaikka saisivatkin", sanoi rouva Burton, "he
koettavat niin innokkaasti saada selville niiden ruumiinrakennuksen.
He tutkivat kaikenlaisia eläimiä ja koettavat keksiä, missä määrin ne
eroavat ihmisistä. Ja he huomaavat, että jotkut vähäpätöiset eläimet,
kuten esimerkiksi heinäsirkat, ovat paljon ihmeellisemmät kuin kukaan
ihminen!"
"Se on varma, se", sanoi Willy. "Jos minä voisin hypätä niinkuin
heinäsirkka, niin minä hyppäisin taitavammin kuin kukaan lastentarhan
pojista ja jos minä voisin pistää niinkuin ampiainen, niin minä
voittaisin kaikki kaupungin pojat."
"Tutkivatko ne itoja eläimiä myötkin?" kysyi Toddy.
"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Eräs heistä, nimeltä Marsh, matkusti
kaukaisiin maihin kauheitten intiaanien asuinpaikoille ottamaan
selville minkänäköiset hevoset olivat monta monta vuotta sitten."
"Jot minä taan telville kaikenlaitta hevotitta", kysyi Toddy, "niin
pitävätkö kaikki titten minutta?"
"Luultavasti", sanoi rouva Burton.
"Titte minä lähden", sanoi Toddy työntyen alas tätinsä sylistä.
"Ei kultaseni, ei nyt", sanoi rouva Burton. "Nyt menemme tervehtimään
äitiä ja pienokaista. Menkää panemaan puhdasta yllenne."
Molemmat lapset läksivät, ja rouva Burton, joka jo oli lähtövalmiina,
ryhtyi odottaessaan lukemaan erästä romaania. Itsetyytyväisenä
hän muisteli ohjanneensa ainakin yhden Toddyn harhaanjohdetuista
hengenlahjoista sen oikeaan, taivaan säätämään uomaan.
"Jo toinen saavutus, josta voin kertoa miehelleni", sanoi hän
tyytyväisenä avatessaan kirjansa. "Kunpa vain valmistuisi tilaisuus,
jolloin voisin kertoa eilispäivän voitoista!"
Pojat viipyivät kauvan, mutta kun he vihdoin näyttäytyivät, olivat
he niin moitteettomassa kunnossa, että tädin täytyi lausua erikoinen
tunnustuksensa. Matkalla kotiinsa olivat he erinomaisella tuulella,
mutta näyttivät salaperäisiltä ja koettivat usein salavihkaa kuiskailla
toisilleen.
Kotiin saavuttua ei heidän kärsimättömyydellään tuntunut olevan rajoja;
ja kun hoitajatar näyttäytyi sylissään suurella tyynyllä lepäävä
pieni käärö, josta pikku pää pilkisti esiin, karkasivat molemmat
pojat kääröön käsiksi; Willy koetti survaista muutamia penninrahoja
pienokaisen ruusunpunaisiin pikku kätösiin ja Toddy pitää sen nenän
alla pulloa, jossa oli kirjotus: "Kanverttitippoja". Silmänräpäyksessä
pienokainen alkoi aivastella, ja väkevä kanvertin haju täytti huoneen.
"Mistä tämä hirveä kanvertin haju?" kysyi hoitajatar. "Rouva Lawrence
ei vihaa mitään niin kuin sitä!"
Pienokainen lakkasi aivastamasta ja alkoi sen sijaan surkeasti huutaa;
Toddy kiiruhti ottamaan pullon maasta, ja hoitajatar huomasi, että
lapsen tähän asti niin moitteettoman puhtaissa vaatteissa näkyi
tahroja, joista levisi voimakas kanvertin haju. Sitten Toddy, joka
touhuissaan astui tätinsä päällysvaipan liepeille, ojensi pullon tätiä
kohden ja puhkesi:
"Eikö olekin tujkeaa! Pienokainen tajttui tiihen ja kaatoi melkein
kaikki tyynyillentä ja laattialle."
"Mistä sinä olet saanut tuon kanverttipullon, ja minkätähden olet
tuonut sen tänne?" kysyi rouva Burton.
"Ei te ole kanvejttia, te on hajuvettä", sanoi Toddy. "Minä otin titä
tiitä tuujetta pullotta tinun piijonkiti päältä, tieltä mitta tinä
aina laitat nenäliinati hyvänhajuitekti. Willy ja minä teimme aivan
niinkuin paimenet tekivät, kun he tulivat Betlehemiin kattomaan pikku
Jeetut-latta -- me toimme meidän pienokaitellemme jahaa ja temmotta,
mikä haitee hyvälle."
Rouva Burton suuteli Toddya, samoin hoitajatarkin. Sitten hoitajatar
istuutui laattialle ja paljasti pienokaisen kasvot. Niitä suojeltiin
huolellisesti valolta, ja lapsi avasi pikku silmänsä katsellen
veljiänsä kuninkaallisella arvokkuudella ja ylevyydellä, ja molempien
poikien kasvoilla ilmeni niin rajaton ihaileva kunnioitus, ettei
yksikään vanhoista mestareista ole voinut sellaista kuvata esittäessään
aihetta "Tietäjät kumartamassa Jeesus-lasta". Näiden lastenkasvojen yli
kumartuivat kehittyneemmät mutta silti yhtä suurta hellää kunnioitusta
kuvastavat kasvot. Pyhää ja syvää hiljaisuutta ei kukaan näyttänyt
haluavan katkaista. Vihdoin kuitenkin Toddy loi kysyvän katseen tätiin:
"Mikti ei pienokaiten pään ympäjillä näy kaunitta aujinkoa niinkuin
tauluitta Jeetut-laptella?"
Katsojat palasivat jälleen tähän maailmaan, ja hoitajatar salli
jokaisen heistä pistäytyä viideksi minuutiksi katsomaan äitiä. Rouva
Burton palasi sairaan luota kasvoillaan ilme, jota pojat uteliaina
tarkastivat. Willy lupasi ulos tullessaan, ettei koskaan koko
elämässään enää tuottaisi äidille mielipahaa, mutta Toddy sanoi:
"Jot minulla oliti pieni uuti vauva, en minä viittiti kaiket päivät
maata pimeättä huoneetta. Minä noutitin ylöt ja hyppitin ilotta."
"Alice täti", virkkoi Willy kotimatkalla. "Eikö meillä kotona tule pian
jonkun muun syntymäpäivä. Milloin tulee pienokaisen syntymäpäivä --
monenko päivän kuluttua?"
"Kolmensadankuudenkymmenenkahden", vastasi rouva Burton.
"Voi sentään"! huokasi Willy. "No kuinka pitkä aika on sitten jouluun?"
"Lähes kaksisataa päivää", sanoi täti.
"Minä kuolen varmasti, jos ei kenelläkään ole aivan pian syntymäpäivää,
niin että voisin antaa lahjoja", sanoi Willy.
"Voi sinua, sinä hyväsydäminen pikku kulta", sanoi rouva Burton
pysähtyessään suutelemaan häntä, "huomenna on minun syntymäpäiväni."
"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Sanoppas, Tod --" ja keskustelua jatkettiin
kuiskaamalla ja erinomaisen tärkeästi. Sitten pojat läksivät kotiin
toista tietä Willyn selitettyä, että heillä on suuri ja tärkeä
salaisuus, josta heidän piti puhua.
Matkalla rouva Burton pysähtyi puhelemaan muutamien naapurien kanssa
ja tuli kotiin senvuoksi jonkun verran myöhemmin kuin pojat. Portaiden
edessä näki hän hevosen ja kuormarattaat, jotka hän heti tunsi
kauppiaan omiksi. Ajaja oli varmaankin sisällä juttelemassa talon
palvelijoiden kanssa. Mutta rouva Burton ei voinut käsittää, mitä
valkeaa oli maassa hevosen alla. Hän kiiruhti askeleitaan ja huomasi
että äskenmainittu valkea kasa oli sievästi ja siististi puettu Toddy
poika, joka makasi selällään hiekassa ja vakavalla uteliaisuudella
tarkasteli hevosen vatsaa.
Elämässä on hetkiä, jolloin arvokkaisuus hetkeksi häviää ja
hienostuneet tavat unohtuvat. Näin kävi rouva Burtonin, kun hän laskien
kokoon päivänvarjonsa varovaisesti, mutta varmasti tarttui Toddyyn ja
tempasi hänet pois vaarallisesta asemastaan.
"Mene heti sisälle, sinä likainen poika"! sanoi rouva Burton
kärsimättömästi polkien jalkaansa.
Pelko Toddyn kasvoissa vaihtui nuhteeksi, kun hän sanoi:
"Minähän vain --"
"Mene heti paikalla sisälle", toisti rouva Burton.
"Ah-h-h-h!" sanoi Toddy, joka rupesi pusertamaan itkua ja työnsi
alahuulensa eteenpäin kuin olisi sitä sieltä riittänyt oikein
metrikaupalla. "Minähän vain kattoin, kuinka hevonen oli tehty, niin
että kaikki minutta pitäitivät ja minua kunnioittaitivat. En minä voi
mennä tinne mitta intiaanit atuvat, mutta minutta kauppiaan hevonen on
aivan yhtä hyvä. Ah-h-h!"
"Sinun ei olisi siksi ollenkaan ollut välttämätöntä maata maassa
puhtaassa valkeassa puvussasi", sanoi rouva Burton.
"Ah-h-h-h!" alkoi Toddy taas. "Minä tahdoin tajkattaa entikti ten
vattan, enkä minä voinut nottaa titä niin, että olitin voinut titä
nähdä. Minä koetin kyllä entikti, mutta tilloin te kattoi minuun niin
pahatti, etten minä utkaltanut titä tehdä."
"Mene heti sisälle ja pyydä toinen puku yllesi", sanoi rouva Burton.
"Tiedäthän, että ei mitenkään voi puolustaa pikku poikia, jotka
tahallaan ovat lianneet vaatteensa. Kun Harry eno tulee kotiin,
päätämme, millä tavalla sinua rankaisemme, että vasta muistaisit varoa
vaatteitasi."
"Ah-h-h-h! Minä toivon ettei Jumala titten enää luo hevotia eikä pikku
poikia, joita kätketään tajkattamaan niitä, ja titte niitä jangaittaan
tikti, että vähän likaavat vaatteenta!" parkui Toddy häviten ovesta
sisälle ja täyttäen koko talon kimakalla huudollaan.
Hetken aikaa rouva Burton kulki edestakaisin parvekkeella ja epäröi,
mutta voitti tunteellisuutensa aiheuttaman heikkouden. Hänen mielensä
valtasi ajatus, että kenties jonkun paremman kuin hyvin järjestetyn
talouden lain mukaan vaatteiden tahraaminen ei olekaan niin hirvittävä
synti, ja että Toddyn mieltä ehkä oli todellakin kiinnittänyt hänen
kertomuksensa eläinten ruumiinrakenteen alkuperästä ja laadusta. Ehkäpä
todellakin vain palava tiedonhalu oli johtanut Toddyn hevosen jalkojen
väliin, ja tällaisia tieteellisiä tutkimuksia harjottavalle henkilölle
pitänee antaa anteeksi, vaikka hän laiminlyökin ulko-asuansa. Mutta ei,
Maytonien suvussa puhtaat vaatteet olivat lähinnä puhtaita sydämiä, ja
rouva Burton päätti juurruttaa voimiensa ja taitonsa mukaan lapsiin
niitä avuja, joita hänellä itsellään oli. Ja koska Toddy oli näyttänyt
vakavasti loukkaantuneelta, ja koska hän itse antoi arvoa rehellisille
pyrkimyksille silloinkin, kun ne olivat johtaneet harhaan, päätti hän
koettaa lohduttaa itkevää lasta. Hän löysi Toddyn tämän huoneesta. Hän
makasi laattialla selällään, potki, ja huusi ja osotti kaikin tavoin
suuttumustaan.
"Toddy", sanoi rouva Burton, "oli ikävää, että sinulle tuli näin
mielipahaa juuri kun olit käynyt äitiä ja pienokaista tervehtimässä."
"Niin minuttakin", huusi Toddy vastaan. "Mutta jot tinulla ei ole muuta
tanottavaa, niin mene takaitin alakejtaan."
"Mutta Toddy kulta!" sanoi rouva Burton laskeutuen polvilleen pojan
viereen ja silittäen hänen kuumaa otsaansa, "ole nyt taas tädin iloinen
poika."
"Kyllä, jot viet minut taat hevoten alle, että ihmitet minua
kunnioittaitivat", nyyhkytti Toddy.
"Sinun tietosi hevosesta riittää kyllä jo täksi päiväksi", sanoi rouva
Burton. "Minä pyydän isäsi opettamaan sinulle lisää, kun menet kotiin.
Kuinka kuumat poskesi ovat, pikku ystäväni! Alice täti tahtoisi nähdä
sinut jälleen iloisena."
Toddy lopetti hetkeksi itkunsa, katseli rävähtämättä tätiänsä, nousi
istumaan, ja sanoi lopuksi hyvin tärkeän näköisenä:
"Lähettikö Jumala tinut tänne yläkejtaan tanomaan, että tinä olet
pahoillati tiitä, mitä tinä teit minulle?" kysyi Toddy. "Minä annan
kyllä tinulle anteekti, mutta älä tee niin vatta. Jot tinä tahdot panna
päälleni puhtaat vaatteet, niin taat tinä ten tehdä."
"Alice täti", sanoi Willy, joka oli pujahtanut huoneeseen,
"aamiaispöydässä sinä sanoit Harry enolle, että kertoisit meille tänään
Danielista; eikö nyt olisi jo aika?"
"Niin", innostui Toddy nopeasti vetäisten puhtaan puvun pään yli, "ja
tiitä kuinka jalopeujat töivät pahat miehet, jotka kätkivät kuninkaan
heittämään Danielin tyvään, pimeään kuoppaan. Kejjoppat!"
"Oli kerran hyvin hyvä nuorukainen, jonka nimi oli Daniel", alkoi
rouva Burton, "ja vaikka kuningas oli säätänyt lain, ettei kukaan
saanut rukoilla muita jumalia, kuin mitä hänen kansansa palveli, Daniel
kuitenkin joka päivä rukoili samaa Jumalaa, jota me rakastamme:"
"Oliko hän taivaassa silloin niinkuin nyt?" kysyi Willy.
"Oli kyllä", vastasi rouva Burton.
"Missä olivat sitten niiden toisten jumalat?"
"No, hyllyillä ja kaapeissa ja milloin missäkin", sanoi rouva Burton.
"Ne olivat vain puuta ja kiveä -- oikeita epäjumalia."
"Eivätkö ne olleet hyviä?" kysyi Willy.
"Eivät ensinkään", vastasi rouva Burton.
"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hauskaa", sanoi Willy, "sillä isä
sanoo joskus, että minä olen äidin epäjumala. Olenko minä sitten puuta
tai kiveä?"
"Ethän toki, poikaseni, hän tarkottaa vain, että äiti pitää sinusta
hyvin paljon -- siinä kaikki. Ja Daniel rukoili aivan niinkuin hän
tahtoi, ja ihmiset, jotka eivät pitäneet hänestä, kiiruhtivat kuninkaan
luo ja sanoivat: 'Katso, nuorukainen, josta niin paljon pidät,
rukoilee juutalaisten jumalaa'. Kun kuningas kuuli tämän, tuli hän
murheelliseksi, mutta Daniel ei tahtonut valehdella, vaan myönsi, että
hän rukoili oman mielensä mukaan. Niin kuningas käski miestensä heittää
Danielin jalopeurojen luolaan. Mutta kuningas oli kuitenkin tästä hyvin
pahoillaan, sillä Daniel oli aina ollut hyvin hyvä ja rehellinen; ja
hyviä ihmisiä on maailmassa niin vähän."
"Minun täytyy tanoa te äidille, kun hän enti kejjan tanoo, että minun
täytyy olla hyvä", sanoi Toddy. "Entä titten!"
"He heittivät Danielin jalopeurojen luolaan", jatkoi rouva Burton
kertomustaan, "ja matka luolaan mahtoi olla kauhea, sillä hän tiesi,
kuinka raatelevia ja nälkäisiä jalopeurat ovat. Yksi ainoa jalopeura
voi syödä kokonaisen ihmisen, ja luolassa, jonne Daniel heitettiin, oli
useita."
"Hänestä ei mahtanut riittää paljon jokaisen osalle!" keskeytti Willy.
"Sitten hän teki, mitä hurskaat ihmiset usein vaaran hetkellä tekevät.
Hän rukoili. Luulen, ettei kuningas sinä yönä saanut paljon unta
silmiinsä. Ihmisten, jotka kuuntelevat muiden neuvoja ja menettelevät
vastoin parempaa tietoansa, on usein vaikea olla. Seuraavana aamuna
kuningas heräsi hyvin aikaisin, kiirehti yksin luolalle, kumartui
alas ja huusi: 'Daniel, onko sinun Jumalasi ollut kyllin voimakas
pelastamaan sinut jalopeurojen kidasta?' Ja Daniel vastasi kuninkaalle.
Ajatelkaapas, kuinka hauskaa kuninkaasta oli kuulla hänen ääntänsä ja
saada varmuus siitä, ettei hän ollut kuollut! Kuninkaan kovuus Danielia
kohtaan ei ollut saanut häntä unohtamaan, että oli käyttäydyttävä
kunnioittavasti hallitsijaa kohtaan. Hän sanoi: 'Eläköön kuningas!'
Sitten hän kertoi kuninkaalle, että jalopeurat eivät olleet häntä
ensinkään vahingoittaneet, ja kuningas tuli hyvin iloiseksi. Ja hän
käski noutamaan Danielin luolasta; ja sitten miehet, jotka olivat
olleet syypäät Danielin tuomioon, heitettiin luolaan, ja jalopeurat
raatelivat heidät silmänräpäyksessä."
"Minäpäs tiedän, miksi ne jättivät Danielin rauhaan, mutta söivät nuo
muut miehet suuhunsa", sanoi Willy ymmärtäväisen näköisenä.
"Olinhan varma, että tietäisit, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton,
"no annappas kuulua, mitä arvelet?"
"Niin, näetkös", sanoi Willy, "Daniel oli vain yksi ihminen, ja hän
olisi ollut vain pienen pieni rippunen jokaiselle -- aivan kuin pieni
tortunkappale pikku pojalle; mutta kun siellä oli tarpeeksi ihmisiä,
niin että jokaiselle jalopeuralle riitti kokonainen ihminen, niin ne
päättivät, että oli päivällisaika ja ne alkoivat syödä."
Jostakin syystä tämä vastaus sai aikaan, että rouva Burton unohti
lausua julki sen suuren siveellisen opetuksen, jonka tämä kertomus
Danielista sisältää ja hänelle sattui tulemaan kiireellistä asiaa
keittiöön. Hänelle kävi vähitellen pelottavan selväksi, että hän, sen
sijaan, että olisi ohjannut ja valvonut lasten toimia, olikin näin
itse joutunut heidän henkisen ja ruumiillisen toimintahalunsa uhriksi
tavalla, joka oli hänelle hyvin vastenmielinen. Usein hän huomasi,
että hänen mielipiteensä häilyi kahden äärimmäisen kasvatusperiaatteen
välillä -- hänen mielestään tuli joko olla hyvin ankara, tai
antaa lasten vapaasti kehittää hengenlahjojaan ja taipumuksiaan,
tietystikin määrätyissä rajoissa. Ensinmainittua äärimmäisyyttä nousi
kaikki hänessä vastustamaan, osaksi siitä syystä, että hän ei ollut
tunnoton, niinkuin ankarat kasvattajat aina ovat, osaksi sentähden,
etteivät lapset olleet hänen omiansa. Toinenkin äärimmäisyys oli
yhtä vastenmielinen. Eikö lapsia kaikissa kunnon perheissä opeteta
tottelemaan? Muussa tapauksessa he eivät varmaankaan varttuneina täytä
sitä, mitä he lapsina lupasivat, mutta sehän oli heidän oma syynsä --
kenen muun se olisi? -- Pitäisikö täysikasvaneiden -- pitäisikö hänen,
jonka tahtoa eivät vanhemmat eikä puoliso koskaan olleet murtaneet,
luopua omista mielipiteistään kahden huonosti kasvatetun, itsepäisen
pojan vuoksi?
Niinkuin usein on laita epäilysten vallassa olevien ihmisten, ei rouva
Burtonkaan useaan tuntiin tehnyt mitään. Tällä ajalla hän täydellisesti
kadotti pojat näköpiiristään. Mutta nämä ilmestyivät ennen pitkää
hakemaan syötävää vaiston ohjaamina, joka kehittymättömimmissä
luonteissa aina esiintyy voimakkaimpana. Vaikka he olivatkin hyvin
hiljaisia, olivat he kuitenkin epäilemättä tyytyväisiä. Vaatteet
olivat likaiset, samoin kasvotkin. Mutta kasvoilla oli ilme, jota ei
voi tarkemmin määritellä, mutta joka selvästi kertoi siitä lujasta
vakaumuksesta, että he olivat tyytyväisiä menettelyynsä. He olivat
harvinaisen vähäpuheisia, vaikka heille tehtiin kysymyksiäkin, ja
lopuksi herra Burton virkkoi puoliksi itsekseen:
"Mitähän nyt mahtanee olla tekeillä?"
"Mitä sinä sanoit, Harry?" kysyi rouva Burton.
"Minä vain tässä itsekseni ihmettelen, mitähän erikoisluontoisia ja
tärkeitä tuumia heillä nyt taas mahtanee olla mielessään", vastasi
perheen pää.
"Luonnollisestikaan ei mitään", sanoi rouva Burton. "Minä ihmettelen
usein kuinka sokeita miehet voivat olla. Eihän heidän rakkaissa pikku
kasvoissaan niiden likaisuudesta huolimatta näy enempää syyllisyyden
tuntoa kuin enkelin kasvoissa."
"Aivan niin, rakkaani", sanoi herra Burton. "Jos he useammin
käsittäisivät erehdyksensä, tulisivat he häijymmiksi mutta heistä olisi
silloin vähemmän harmia ja vaivaa. No pojat, ettekö halua ratsastaa
enon polvella?"
Molemmat pojat ryntäsivät enon syliin, ja Willy alkoi hyvin vakavana
kuiskailla enollensa.
"Kyllä, luullakseni", vastasi herra Burton.
"Hyvä, hyvä, hyvä!" huudahti Willy käsiään taputtaen. "Alice täti, minä
annan sinulle huomenna syntymäpäivälahjan."
"Niin minäkin", sanoi Toddy.
"Se on jotakin syötävää", ilmoitti Willy.
"Niin minunkin", lisäsi Toddy.
"Ole varuillasi, Willy", sanoi herra Burton. "Jos et pidä varaasi, voit
ilmaista salaisuuden."
"Enhän minä sitä ilmaise, minähän vain sanoin, että se on jotain
syötävää. Mutta sano, Alice täti, missä bananeja kasvaa."
"Minäpät tiedän mittä viinijypäleitä katvaa", sanoi Toddy silmät
loistavina varman näköisenä kiharapäätään nyökäten.
"Ja minä tiedän", sanoi herra Burton nostaen Toddyn alas polveltaan,
"että eräs tuttu pikku poika on pakahtumaisillaan ja halkeamaisillaan.
Mitä tämä on?" jatkoi hän huomatessaan aivan märän läikän Toddyn
esiliinalla juuri taskun kohdalla. "Ja" (tässä hän varovaisesti
kurkisti Toddyn taskuun) "mitä on tuo ilkeä sotku taskussasi?"
Toddyn silmät levisivät hämmästyksestä, mutta sitten ne kävivät
surullisi.
"Te oli vain pieni viinijypäletejttu", sanoi hän. "minä ajattelin työdä
ten kotimatkalla, mutta te unohtui."
"Nehän ovat valkeita viinirypäleitä", huudahti herra Burton. "Pojat
ovat varastaneet ne jostakin kasvihuoneesta. Tomillahan ei ole
viinirypäleitä. Mistä nämä ovat, pojat?"
"Sh-h-h!" kuiskasi Toddy innokkaasti. "Ei taa kotkaan kejtoa
talaituuktia."
"Mistä saitte nuo viinirypäleet?" kysyi rouva Burton rientäen
tarkastamaan märkää pukua.
Toddy purskahti itkuun.
"Kyllä onkin syytä itkeä!" sanoi rouva Burton, "kun olet varastanut
muiden ihmisten hedelmiä."
"En mitä titä itke", nyyhkytti Toddy. "Mutta kun tinä pilaat koko minun
talaituuteni tinun tyntymäpäiväkteti aina kun tinä tiitä puhut."
"Alice, Alice", sanoi herra Burton lempeästi, "muista että lapsi ei ole
kyllin vanha ymmärtääkseen mitä varastaminen on."
"Sen hän saa oppia nyt ymmärtämään", huudahti rouva Burton, jonka koko
oikeustajunta nyt heräsi. "Kuinka luulet, että sinun kävisi, jos tänä
iltana kuolisit?"
"En minä tahdo kuolla", nyyhkytti Toddy. "Jot enkelit tulevat tappamaan
minua niinkuin ne tappoivat egyptiläitet, niin minä menitin piiloon."
"Kukaan ei pääse piiloon Jumalan enkeliltä", sanoi rouva Burton, joka
oli päättänyt, että pelko saisi tehdä sen, mitä järkevä puhe ei ollut
voinut.
"Onko tillä yöllä lyhty mukana?" kuiskasi Toddy.
Herra Burton nauroi, mutta rouva Burton pakotti hänet katseellaan
lakkaamaan ja vastasi:
"Se voi nähdä tarpeeksi hyvin löytääkseen pahoja pikku poikia, jos se
vain tahtoo."
"Me _emme ole_ pahoja", huusi Toddy, "enkä minä enää anna tinulle
viinijypäleitä, jotka toimme kotiin kukkajuukutta."
"Tule enon tykö, poika parka", sanoi herra Burton ottaen tuon
murheellisen lapsen jälleen syliinsä ja hyväillen häntä hellästi:
"kerro enolle kaikki ja katsotaan eikö eno voi saada asioita oikealle
tolalle."
"Eikö eno titten enää anna pahan enkelin tulla minua ottamaan?" kysyi
Toddy.
"Minä kerron sinulle, Harry eno, kuinka asia oli" sanoi Willy. "Me
päätimme antaa hedelmiä Alice tädille syntymäpäivälahjaksi -- minä
bananeja ja Toddy valkeita viinirypäleitä. Me emme tienneet missä
bananeja kasvaa, mutta me muistimme, että herra Bushmannilla, joka
asuu vuorenrinteellä, on paljon kauniita rypäleitä kasvihuoneessaan.
Me olimme siellä kerran isän kanssa, ja sitten he puhuivat rypäleistä
ja muista sellaisista melkein koko iltapäivän, ja sitten herra Bushman
antoi isälle muutamia ja lupasi antaa hänelle vastakin, milloin isä
vain halusi. Tänään iltapäivällä me sitten läksimme sinne aivan salaa
pyytämään, että hän antaisi meille muutamia viinirypäleitä, jotka
voisimme antaa tädille syntymäpäivälahjaksi. Mutta hän ei ollut kotona,
eikä puutarhurikaan ollut kotona; ja kun ovi oli auki, menimme me
sisälle ja näimme rypäleet. Ja sitten me ajattelimme, että ei hän
suinkaan pahastuisi, jos me ottaisimme muutamia, kun hän kerran sanoi
isälle niin. Ja me otimme kolme tai neljä kaunista terttua ja panimme
ne kukkaruukkuun, joka oli lehdillä koristeltu, ja kumpikin otimme me
pikku tertun syötäväksi. Mutta kotimatkalla me löysimme niin paljon
mansikoita, että Toddy unohti syödä rypäleensä, mutta minun rypäleeni
ovat tallella vatsassa. Oli niin kauhean kuuma ja pölyistä, enkä minä
ole ikinä ollut niin väsynyt. Mutta kun me tahdoimme ilahduttaa Alice
tätiä, emme me siitä välittäneet."
"Ja titten täti tanoi, että me olemme vajkaita", nyyhkytti Toddy. "Paha
täti!"
"Älä siitä huoli, Toddy", sanoi rouva Burton, jonka kaikki siveelliset
periaatteet yht'äkkiä läksivät karkuun. Hän suuteli kyyneleiden
kostuttamia likaisia pikku kasvoja ja kantoi pojan päivällispöytään.
Toddy lopetti pian ateriansa. Hän näytti tuumivan jotakin ja riensi
nopeasti pöydästä, mutta oli taas heti valmis menemään vuoteeseen, kun
täti häntä huusi. Puoli tuntia myöhemmin huomasi herra Burton, joka
kuljeskeli kuistilla tupakoiden, että oven kummallekin puolelle oli
punaisella musteella piirretty suuri, ruma risti. Miehilläkin on omat
heikkoutensa ja herra Burtonin heikkouksia oli se, että hän liiankin
tarkkaan piti lukua talonsa ulkoasusta. Hän syöksyi ylös portaita,
kolme askelta kerrallaan ja aina sisälle poikien huoneeseen.
"Kuka on sotkenut oven musteella", hän huusi.
"Minä", sanoi Toddy rohkeasti. "Minä pelkätin, ettet tinä muittaitikaan
tanoa pahalle enkelille, etten minä ole vajat. Tikti minä panin jittin
ovelle aivan kuin Itjaelin laptet kun he tahtoivat, että enkeli meniti
ohitte. Minä ajattelin, ettei te pimeättä huomaiti, että se ei ollut
vejta vaan muttetta."
Yht'äkkiä Toddy huomasi jälleen olevansa rauhassa.