Kokeilupäivänsä jälkeisenä aamuna Willyn ja Toddyn täti heräsi
tavallista enemmän tietoisena siitä, kuinka vastuunalaista ja
raskasta elämä oli. Kun hänen miehensä kertoi, että pian tulisi
suuri muinaisesineiden ja fajanssiteoksien huutokauppa, ei se
voinut tavallisessa määrin herättää hänen mielenkiintoansa. Rouva
Burtonin keittäjätärkin sai turhaan odottaa valppaan emäntänsä
aikaista aamukäyntiä. Rouva Burton mietti, mikä hänen monista
velvollisuuksistaan poikia kohtaan joutuisi ensin täytettäväksi;
mutta kun hän oli pitkän aikaa sitä pohtinut pääsemättä mihinkään
lopputulokseen, tuli aina avulias sallimus hänen avukseen. Pojat
heräsivät ja alkoivat niin kauheasti kolistella suoraan hänen päänsä
päällä, että hän silmänräpäyksessä päätti aika läksytyksen olevan
ensimäisen järjestyksessä. Pukeuduttuaan nopeasti meni hän poikien
huoneeseen ja huomasi siellä kolinan johtuvan siitä, että jykevä,
vanhanaikainen yksijalkainen pöytä lensi huoneen toisesta päästä
toiseen. Työntövoiman muodostivat kahdet tukevat pikku käsivarret.
"Hei, Alice täti!" sanoi Willy. "Olen niin hirveän iloinen siitä että
tulit. Tämä pöytä on veturi ja tiedätkös, minun nurkkani on New York
ja Toddyn Hillcrest, ja Toddy on toisessa paikassa lipunmyyjänä ja minä
toisessa. Mutta veturissa ei ole kuljettajaa, ja meidän on pitänyt sitä
lykätä, mutta ei ole ollenkaan hauskaa lipunmyyjille tehdä niin paljon
muuta työtä kuin omaansa. Nyt sinä voit tulla veturinkuljettajaksi.
Hyppää junaan!"
Tilapäinen veturi sysättiin mukavuuden vuoksi rouva Burtonin luo, mutta
se tehtiin niin suurella voimalla, että se järkytti arveluttavassa
määrin hänen tasapainoaan. Siitä huolimatta sai hän sanotuksi:
"Tämäkö on äidinkin vierashuoneen kaluston kohtalo?"
"Ei", sanoi Toddy, "meillä ovat hienot huoneet aina lukitut. Niin, ja
titten itä otti kejjan kaikki pyöjät poit meidän pöydänjaloitta -- itä
tanoi että pöydät olivat liian liikkuvaitet."
"Pikku poikien ei pitäisi koskaan ottaa luvatta toisten ihmisten
tavaroita", sanoi rouva Burton sysäten melkein mielenosotuksellisella
päättäväisyydellä pöydän paikoilleen. "Eikä heidän pitäisi käyttää
esineitä muuhun, kuin mihin ne ovat tarkotetut. Onko kumpikaan teistä
milloinkaan nähnyt pöytää radalla?"
"Tietytti, kyllä me olemme nähneet", sanoi Toddy viipymättä.
"Hillcjettittä on tiipipöytä ja Jejtteyttä on toinen -- kuinka vetujit
muuten voitivat kääntyä ympäji!"
"On aika pukeutua aamiaiselle", sanoi rouva Burton lähtiessään vähän
nolona.
Pojat ilmestyivät pöytään niin pian kuin kello oli soinut, nälkäisinä
kuin sudet. Rouva Burton oli juhlallisen näköinen, kopautti
paistiveitsen varrella pöytään, ja kaikki päät kumartuivat isännän ja
emännän hiljaa itsekseen siunatessa ruokansa. Kun aikaihmiset nostivat
päänsä, näkivät he, että kahdet pikku kasvot olivat yhä vielä visusti
kätkettyinä kaksiin pikku käsiin. Rouva Burton nyökkäsi kunnioittavasti
kumpaankin päin herättääkseen siten miehensä huomiota, ja itsekseen hän
päätteli, että noin syvään kiitokseen vaipuneet sielut olivat sopivampi
maaperä paremmallekin hengelliselle kylvötyölle, kuin mitä Tom ja
Helena Lawrence milloinkaan olivat tehneet. Vähitellen kymmenen pikku
sormea kuitenkin erkani ja hyvin suuret silmät tirkistelivät raoista
kysyvästi; sitten Willy äkkiä otti kädet pois silmiltään, oikaisihe
tuolillansa ja sanoi:
"Mutta Harry eno! oletko taas unohtanut ruokaluvun?"
Ja Toddy huomautti luoden syyttävän katseen enoonsa ja toisen, hyvin
nälkäisen paistiin:
"Minä luin tiunaukteni _viitikymmentä_ kejtaa."
"Yksi kerta olisi riittänyt, Toddy", sanoi rouva Burton.
"Mikti et tinä titten tanonut yhteen kejtaan", kysyi Toddy.
"Sanoinhan minä; meidän ei tarvitse puhua ääneen, että Jumala meitä
ymmärtäisi", selitti rouva Burton.
"Ehkä tinun ei tajvitte", sanoi Toddy, "Minutta on niin jumaa kuitkata
atioita Jumalalle. Kun minä kuitkaan, tanoo äiti: 'Toddy, mikti
kuitkaat? Häpeätkö jotakin?' Ehkä eno ja tinä molemmat häpetitte
jotakin."
Herra Burton halusi kiihkeästi antaa vaimollensa jonkun asiaa koskevan
vihjauksen, mutta ei sitä uskaltanut, kun kahdet niin kärkkäät korvat
olivat kuulemassa. Onnellinen tuuma juolahti hänen mieleensä, ja hän
sanoi kurjalla saksankielellä:
"Eikö ole sopiva aika ryhtyä parannuspuuhiin?"
Ja kieliopin kaikkien sääntöjen mukaisesti ja moitteettomasti ääntäen
rouva Burton vastasi: "Se on tuleva pian."
"Tuo on kauhean hauskaa puhetta", sanoi Willy, "minä tahtoisin osata
puhua sillä tavalla. Aivan niin risaiset, likaiset miehet puhuvat
isälle toisinaan ja sitten hän antaa heille oikein paljon lantteja.
Milloin sinä ja Alice täti olitte likaisia ja risaisia ja opitte
puhumaan noin?"
"Willy! Willy!" huudahti rouva Burton, "tuhannet rikkaat ja kauniit
ihmiset puhuvat niin -- kaikki saksalaiset."
"Puhuvatko he Jumalallekin niin?" kysyi Willy.
"Tietysti", sanoi rouva Burton.
"Hyvät ihmiset!" puhkesi tuo nuori mies. "Hänen täytyy olla hirveän
viisas, että hän ymmärtäisi heitä."
Herra Burton toisti kysymyksensä saksaksi, mutta rouva Burton vaikeni,
hyvin vakavana, tuskin huomattavasti rypistäen kulmakarvojaan.
"Millä te pojat ja teidän tätinne aijotte huvitella tänään?" kysyi
herra Burton.
"Luulen, että tulee sade", sanoi Willy katsoen ulos ikkunasta, "niin
että on varmaan parasta, että Alice täti kertoo meille satuja koko
päivän. Me emme saa koskaan tarpeeksemme saduista."
"Aivan niin!" huudahti rouva Burton, jonka kasvoilta pilvet hälvenivät
jättäen ne tavallista loistavammiksi.
"Onko tinun päättäti paljon kejtomuktia?" kysyi Toddy heilutellen
ilmassa haarukkaansa välittämättä siitä, että haarukassa olevasta
lihapalasesta tippui kastiketta hänen kädelleen.
"On, paljon," sanoi rouva Burton. "Ajatteleppas! Noin kymmenisen vuotta
sitten kuulin pyhäkoulussa kertomuksia, eikä minulla koskaan ole ollut
ketään, kenelle niitä kertoa."
"En minä juuri välitä pyhäkoulukertomuksista", sanoi Willy ja näytti
muistelevan jotain vastenmielisiä asioita. "Niiden lopussa on aina
jotakin, joka pilaa kaiken hauskan -- jotakin siitä, että pitää olla
kiltti pikku poika."
"Alice tädin kertomuksissa ei ole sellaista loppua", sanoi herra
Burton toivoen salaisesti, että hänen vaimonsa antautuisi vain
yksinkertaisesti poikia huvittamaan. "Hän tietää, että pikku pojat
tahtovat olla kilttejä, ja hän tahtoo nähdä heidät myöskin iloisina."
"Alice täti kertoo teille vain sellaista, joka teitä ilahduttaa, Willy,
täti lupaa sen", sanoi rouva Burton iloiten jo edeltäkäsin varmasta
menestyksestään. "Heti aamiaisen jälkeen saa Harry eno mennä menojansa,
ja sitten kerron teille mitä te vain haluatte."
"Ja taammeko leivoktia myötkin?" kysyi Toddy. "Aina kun äiti kejtoo
meille tatuja, antaa hän meille leivoktia, että ittuitimme hiljaa,
emmekä telmiti."
"Ei mitään leivoksia", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta
päättävästi. "Aterioiden välillä syöminen pilaa pienten poikien
ruuansulatuksen, ja he tulevat hyvin kärtyisiksi."
"Juuri niin taisi olla Terry koiran laita eilen", sanoi Willy. "Se
jyrsi puutarhassa luuta, vaikkei ollut ruoka-aika ja kun minä tartuin
sen takajalkoihin ja yritin leikkiä, että se oli työntökärryinä, se
puri minua."
Herra Burton taputti ystävällisesti Terryä ja antoi sille
lihankappaleen, kun se ensin oli sitä lasten suureksi iloksi pyytänyt
istuutuen takajaloilleen. Sitten hän riensi kaupunkimatkalleen
sitä ennen sydämellisesti suudeltuaan vaimoansa ja katse hellää
levottomuutta loistaen toivottanut hänelle hauskaa päivää. Rouva Burton
vei lapset mukanansa kirjastoon ja otti esille pienen raamatun.
"Minkälaista kertomusta haluatte ensin kuulla?" kysyi hän selaillen
hitaasti lehtiä.
"Abjahamitta, tillä hän melkein tappoi jonkun", sanoi Toddy innokkaasti.
"Oi ei!" huudahti Willy, "vaan Jeesuksesta, sillä Hän oli aina hyvä
kaikille."
"Rakkaat lapset!" sanoi rouva Burton. "Hyvyys kaunistaa aina ihmisiä,
eikö niin?"
"Kyllä", sanoi Willy, "paitsi silloin kun he puhuvat siitä pikku
pojille. Sano, Alice täti, miksi hyvät ihmiset aina kuolevat?"
"Luultavasti siksi, että Jumala tarvitsee heitä, Willy", sanoi rouva
Burton.
"Eikö hän sitten tarvitse minua", kysyi Willy innokas, kysyvä ilme
silmissään.
"Kyllä hän sinuakin tarvitsee, rakkaani", sanoi rouva Burton, "mutta
hän tahtoo että ensin ilahdutat muita ihmisiä. Juuri siksi jätetään
hyvin paljon ihmisiä maailmaan."
"Miksi ei Jeesusta jätetty?" kysyi Willy. "Hän olisi voinut ilahduttaa
ihmisiä enemmän kuin kaikki muut yhteensä."
"Sen ymmärrät kunhan tulet suuremmaksi", sanoi rouva Burton.
"Silloin minä tahtoisin kasvaa oikein, oikein nopeasti", sanoi Willy.
"Miksi eivät pikku pojat voi kasvaa niinkuin kukat? -- pistettäisiin
vain multaan, kasteltaisiin ja kitkettäisiin. Meidänkin parsamme kasvaa
päivässä melkein puoli jalkaa."
"Tinä olet epätiitti poika, kun tahdot tulla pittetykti multaan,
Willy", sanoi Toddy, "enkä minä enää viitti tinun kanttati leikkiä.
Äiti tanoo, etten minä taa leikki epätiittien poikien kantta".
"Itse olet epäsiisti!" antoi Willy takaisin. "_Sinustahan_ on hauskaa
leikkiä mullassa ja rupeat vain huutamaan, kun joku tulee panemaan
vettä sinun päällesi. Sanoppas, Alice täti, kuinka kauvan ihmisten
pitää olla maassa, kun he ovat kuolleet, ennenkuin he menevät
taivaaseen?"
"Luullakseni kolme päivää, Willy", sanoi rouva Burton.
"Siksikö, että Jesuskin oli juuri niin kauvan?"
"Niin, poikaseni."
"Ja silloin menevät kaikki ne, joita Jumala rakastaa, taivaaseen?"
"Niin, poikaseni."
"Mutta isä sanoo muutamien ihmisten uskovan, etteivät kuolleet koskaan
mene taivaaseen."
"Älä huoli siitä, mitä he uskovat, sinä uskot niinkuin sinua on
opetettu", sanoi rouva Burton.
"Mutta minä tahtoisin tietää ihan varmasti."
"Sen saat vielä kerran".
"Silloin minä tahtoisin, että se kerta tulisi hyvin pian", sanoi Willy.
"Lue meille nyt kertomus."
Rouva Burton veti lapset lähemmäksi ja avasi jälleen raamatun. Silloin
hän hämmästyksekseen huomasi Todddyn itkevän.
"Minä en ole taanut puhua mitään niin pitkään aikaan!" huudahti Toddy
kimakalla, värähtelevällä äänellä.
"Mitä sinulla sitten olisi sanottavaa, Toddy", kysyi rouva Burton.
"Minä tiedän kaikki ihmitten hautaamitetta, -- tiedän ihan vajmaan",
sanoi Toddy. "Äiti kejtoi minulle kejjan tiitä kaikki. Ja eilen
Willyllä ja minulla oli hautajaitet, vain meillä. Me löytimme
pienen kuolleen linnun. Ja me kääjimme ten papejipalateen, kun ei
leivinpulvejilaatikko ollut tajpeekti tuuji juumitajkukti, ja me
kaivoimme pienen haudan, ja me polvittuimme ja jukoilimme pienen
jukoukten, ja pyytimme Jumalaa ottamaan ten taivaateen, ja titten me
panimme hautaan multaa, ja ittutimme ten täyteen kukkatia -- eikä
titten muuta."
"Niin, ja sitten me panimme kiven haudalle, haudan päähän, aivan
niinkuin kuolleille aikaihmisille", sanoi Willy. "Me emme löytäneet
sellaista, jossa olisi ollut kirjoitusta, mutta minä menin kotiin ja
otin kuvakirjan ja leikkasin siitä pienen linnunkuvan ja liimasin sen
kiinni kiveen tervalla, jota otin kauppiaan kärrynpyörästä, niin että
kun enkeli, joka vie sieluja taivaaseen, tulee tästä ohi, voi hän
nähdä, että siinä kuollut pikku lintu odottaa häntä."
"Niin, ja tuo pikku lintu ei ole ollenkaan tellainen kuin me -- te
ei ollenkaan ihmettele, miltä mahtaa tuntua pitää tiipiä, kun tulee
enkelikti, tillä te oli tottunut käyttämään tiipiä ennenkuin te kuoli."
"Linnut eivät pääse --" alkoi rouva Burton aikoen oikaista lasten
tietoja ja mielipiteitä eläinten elämästä kuoleman jälkeen, mutta
samassa välähti hänen mieleensä, että hänelläkin lapsuudessaan
oli ollut omat pikku arvoituksensa, ja ettei hän varttuneena ja
kokeneenakaan voinut löytää niihin vastausta. Siksipä hän päättikin
joskus tuonnempana oikaista lasten käsitykset taivaallisista asioista
tuntien syvästi tuon teon vastuunalaisuuden. Jokseenkin samaan aikaan
pyysi keittäjätär päästä hänen puheilleen. Tämä valitti, että kaksi
hopeista ruokalusikkaa oli hävinnyt. Rouva Burton oli kuohuksissaan
ja hänen epäluulonsa heräsivät. Sen mielentilan tuntevat hyvin ne
amerikalaisnaiset, jotka ovat niin onnettomia, että heidän täytyy pitää
palvelijattaria.
"Missä sisäkkö on?" kysyi hän.
"Kyllä sitä ei tartte epäillä", sanoi keittäjätär, "kyllä taitaa
vain olla joku herrasväestä ne ottanut." Ja keittäjjätär katseli
tarkottavasti poikia. Rouva Burton kävi kiinni vihjaukseen.
"Pojat", sanoi hän, "oletteko te käyttäneet tädin lusikoita?"
"Emme", vastasi Toddy empimättä; mutta Willy näytti hyvin epävarmalta
ja miettiväiseltä, ikäänkuin olisi tiennyt jotakin asiaa koskevaa,
jota hän ei kuitenkaan tahtonut ilmaista, ei pelosta, vaan
hienotunteisuudesta.
"Mitä sinä sanot, Willy?" kysyi rouva Burton.
"Niin, katsos täti", sanoi Willy suloisimmalla äänellään! "me
tarvitsimme eilen jotakin, millä voisimme kaivaa hautaa pikku linnulle,
emmekä me voineet ajatella mitään niin kaunista kuin lusikat. Olisihan
siellä esillä ollut vaikka kuinka paljon läkkilusikoita, mutta pikku
linnut ovat niin suloisia ja kauniita enkä minä sitten viitsinyt niin
rumia lusikoita ottaa. Ja kun astiat päivällispesua varten olivat
kootut suureen kasaan, ja kasan huipulla oli suuria hopealusikoita,
niin minä otin kaksi -- niitä el oltu vielä pesty, mutta me pesimme
ne oikein puhtaiksi; että jos pikku linnun sielu katseli meitä, se ei
olisi tyytymätön."
"Ja missä ovat lusikat nyt?" kysyi rouva Burton kiinnittämättä huomiota
lasten mielentilaan ja kasvojen ilmeeseen.
"En tiedä", sanoi Willy muuttuen samassa hetkessä aivan tavalliseksi
pojaksi.
"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, "minä pittin ne talteen, niin että
kun me enti kejjan olemme talotilla, meidän ei tajvitte kuvitella, että
pikku tikut ovat lutikoita."
"Näytä heti paikalla minulle, missä ne ovat", sanoi rouva Burton
käskevästi nousten tuoliltaan.
"Lainaatko tinä niitä meille vajmatti, kun me enti kejjan leikimme
talotilla oloa?" kysyi Toddy.
"En", sanoi rouva Burton jyrkän painokkaasti.
Nyrpeissään ja rystysillään silmiään hieroen vei Toddy hänet aivan
puutarhan perälle, ja siellä erään vanhan omenapuun kyljessä olevassa
ontelossa olivat kaivatut lusikat. Rouva Burton, joka rupesi pahoin
pelkäämään, että siellä saattoi olla muutakin arvokasta omaisuutta,
kaiveli tikulla koloa pohjia myöten ja pian hän löysikin sieltä yhden
palttinaisista lautasliinoistaan.
"Te on meidän pöytäliinamme", selitti Toddy, "ja tämä", -- kysymyksessä
oleva esine oli avaamaton ranskansinappipurkki -- "tämä on
täilykepujkki."
Rouva Burton pisti omaisuutensa esiliinan taskuun, vei molemmat pojat
sisälle, asetti heidät tarpeettomalla ankaruudella sohvaan istumaan,
sulki ovet kokolailla painokkaasti, veti tuolin aivan vankien viereen
ja sanoi:
"Nyt pojat, saatte rangaistuksen siitä, että veitte luvatta tädin
tavaroita pois kotoa."
"Minä en tahdo taada telkätaunaa!" huusi Toddy äänellä, joka osaksi
muistutti sahan viilaamista, osaksi öljynpuutteesta vinkuvaa
kärrynpyörää.
"En minä teitä lyö!" jatkoi rouva Burton, "mutta teidän täytyy oppia,
ettette luvatta koske mihinkään. Jos nyt saisitte jäädä päivällisettä,
luulen varmasti teidän aina muistavan, että äskeinen tekonne oli
moitittava."
"Minä ihan kuolen nälkään", huudahti Toddy purskahtaen itkuun.
(Aamiaisesta oli tuskin tuntiakaan kulunut).
"Panen teidät sitten tyhjään huoneeseen, ja saatte olla siellä kunnes
luulette muistavanne."
Toddy parkui aivan kuin hän olisi ollut kiinalaisen teloittajan uhrina,
ja Willy oli niin onnettoman näköinen kuin nuori rakastunut mies, joka
työllä ja tuskalla koettaa keksiä loppusointuja, mutta siitä huolimatta
rouva Burton vei heidät tyhjään huoneeseen yläkertaan, pani kaksi
tuolia kunkin nurkkaansa, istutti kummankin pojan omaan tuoliinsa ja
sanoi:
"Nyt ei kumpikaan teistä saa tulla pois tuolilta. Istukaa aivan hiljaa
ja ajatelkaa kuinka pahoja te olette olleet Tunnin tai parin kuluttua
tulen takaisin kuulemaan luuletteko voivanne olla kilttejä poikia."
Kun rouva Burton poistui huoneesta, kaikui hänen jälkeensä niin
läpitunkeva huuto, että olisi luullut sen voivan murtaa vahvat seinät
ja kuulua yli puolen maailmaa. Mutta käännyttyään nopeasti rouva Burton
rauhoittui, sillä Toddy, joka oli huudon päästänyt, ei ollut pudonnut
tuoliltaan, ei saanut kaatuvataudin kohtausta eikä minkään myrkyllisen
hyönteisen pistoa. Hän sulki oven, lukitsi sen, asetti hiljaa tuolin
sen eteen ja istuutui kuuntelemaan. Kun Toddy oli tarpeekseen huutanut,
syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy alotti seuraavan keskustelun:
"Tod!"
"Mitä?"
"Meidän täytyy tehdä jotakin."
"Hakata Alice täti pikku palatikti -- te oliti minun mielettäni
hautkaa."
"Se olisi kauhean ilkeää", sanoi Willy, "mehän ensin olemme tuottaneet
hänelle niin paljon ikävyyttä! Meidän täytyy tehdä jotain hyvää, aivan
kuin isot ihmiset tekevät, kun he ovat olleet pahoja."
"Mitä itot ihmitet titten tekevät?" kysyi Toddy.
"No, he lukevat raamattua ja menevät kirkkoon", sanoi Willy. "Mutta
sinä ja minä, me emme voi mennä kirkkoon, kun nyt ei ole sunnuntai eikä
meillä ole raamattuakaan ja jos meillä olisi, emme osaisi sitä lukea."
"Ei tehdä titten mitään muuta kuin ollaan vihaitia", sanoi parantumaton
Toddy. "Minä tiedän mitä teemme" (tämä sanottiin lyhyen vaitiolon
jälkeen,) "Tehdään niinkuin Magdalena äidin taulutta; te oli paha ja
tuli tujullitekti; ollaan hijveän tujulliten ja pahantuuliten näköitiä.
"Katto minua." Toddy ilmeisesti esitti havainnollisesti katuvaa ihmistä,
sillä Willy kiiruhti sanomaan:
"Ei minusta tuo ole ollenkaan hauskaa; sinä olet aivan kuin kuollut
koiranpentu, jonka pää on kääntynyt sivulle. Tiedätkös mitä! Me emme
osaa lukea raamattua niinkuin isot ihmiset, mutta me osaamme kertoa
kertomuksia raamatusta ja onhan se aivan yhtä hyvä, kuin jos me
lukisimme."
"Kyllä, vajmatti", sanoi Toddy, jossa katuva mieli yht'äkkiä heräsi,
"tehdään te. Minä tahdon tulla hijveän hyväkti."
"Mutta mistä kerromme?" kysyi Willy.
"Tiitä, kun Jeetut oli pikku poika", sanoi Toddy, "tillä hän oli
_hijveän_ hyvä."
"Ei", vastasi Willy; "me olemme olleet pahoja, ja meidän täytyy kertoa
jostakin, joka oli kauhean paha. Eikö vanha Faarao sopisi."
"Aivan vajmaan, kejjo minulle hänettä", sanoi Toddy. "No niin,
Egyptissä asui vanha paha kuningas, joka piti kaikki israelilaiset
siellä ja kovassa työssä, ja kun he eivät tehneet työtä, antoi hän
heille selkään. Mutta sitten herttainen pikku Mooses lapsi, joka asui
luodolla joessa, kasvoi aikamieheksi ja hän tappoi yhden Faaraon
pahoista lyöjistä ja sitten hän kaivoi hänet maahan. Ja Jumala huomasi,
että Mooses voisi auttaa häntä, ja niin Hän sanoi Moosekselle, että Hän
halusi, että Mooses vaikuttaisi Faaraoon, niin että Israelin lapset
saisivat mennä minne halusivat. Ja Mooses meni sanomaan sen Faaraolle.
Mutta Faarao sanoi: 'Ei.' Sitten Mooses meni kertomaan Jumalalle ja
Jumala vihastui hirveästi ja muutti kaiken veden joessa vereksi."
"Oi voi!" sanoi Toddy. "Jot joku haluti tulla aivan vejitekti, ei hänen
tajvinnut muuta kuin mennä kylpemään eikö niin?"
"Mutta hän ei antanut niiden silloin mennä", jatkoi Willy. "Ja
sitten Jumala antoi sammakkojen hyppiä maalle kaikista joista ja
mutalätäköistä, ja ne menivät sisälle taloihin eivätkä ihmiset voineet
estää niitä tulemasta."
"Jotpa äiti ja minä olitimme tilloin olleet Egyptittä", sanoi Toddy,
"tilloin ei äiti oliti voinut pakottaa minua jättämään jupitammakkoani
ulot, kotka Jumala tahtoi, että niitä oli titällä huoneitta. Minä pidän
jupitammakoitta, toittapäivänä minä nielatin yhden ja te meni menojaan
kujkuttani alat."
"Eikö se potkaissut sinua?" uteli Willy, jossa Toddyn juttu herätti
luonnollisesti mielenkiintoa.
"Ei te potkaittut!" sanoi Toddy. "Minä pujatin ten entin kahtia. Mutta
kappaleet menivät titten yhteen ja titten te hyppäti ulot aivan päälaen
läpi."
"Näytäppäs reikää, mistä se tuli ulos", innostui Willy lähtien
kiiruhtamaan yli laattian.
"Te katvoi heti taat umpeen", kiiruhti Toddy selittämään, "ja tinä olet
paha poika, kun tulet tuolilta poit, vaikka Alite täti juuji tanoi,
ettet niin taiti tehdä. Jatka!"
Willy palasi tuolilleen ja jatkoi:
"Ja niin Faarao meni Mooseksen tykö ja sanoi: 'Jos pyydät että Jumala
ottaa pois sammakot, saat sinä israelilaisesi -- en minä niistä välitä.
Niin Jumala teki kuten Mooses oli pyytänyt, ja Faarao oli iloinen, kun
hän oli päässyt sammakoista. Ja israelilaisia ei hän päästänyt. Ja kun
Jumala ajatteli, että Faarao pakottaisi heitä olemaan siellä vielä
kauvan, muutti hän kaiken mullan ilkeiksi lutikoiksi'."
"Mitä pikku pojat titten tekivät, kun he tahtoivat leipoa tavileipiä?"
kysyi Toddy.
"_Kuiva_ multahan vain muuttui lutikoiksi", selitti Willy, "sellainen,
jota me potkimme ilmaan maantiellä, tiedäthän!"
"Oh", sanoi Toddy, "olikohan niiden joukotta kijppuja?"
"En tiedä", sanoi Willy, "mutta ainakin siellä oli semmoisia, joita
äidit pyydystävät hienoon kampaan, kun heidän poikansa ovat leikkineet
likaisten ihmisten lasten kanssa. Ja vaikka Faaraon miehet luulivat
olevansa kaikessa niin taitavat, huomasivat he, etteivät he voineet
tehdä luteita."
"Mitä"? sanoi Toddy, "tahtoiko Faajao taada litää lutikoita?"
"E-e-eei, en minä usko", sanoi Willy. "Mutta hän ei ollut vielä tullut
hyväksi, ja Jumala lähetti kokonaisia kärpäspilviä Egyptiin, eikä
siellä päin ollut ollenkaan kärpässuojuksia ikkunoissa. Ja silloin
Faarao tuli taas hyväksi, ja Jumala otti kärpäset pois, ja Faarao tuli
taas pahaksi, ja Jumala teki kaikki lehmät ja hevoset sairaiksi, niin
että ne kaikki kuolivat."
"Eikö Faajao titten ollenkaan voinut mennä ajelemaan?" kysyi Toddy.
"Ei", sanoi Willy. "Hänen täytyi kävellä, vaikka hänellä olisi ollut
kuinka kiire tahansa asemalle. Ja siitä hän niin suuttui, että ei
kuitenkaan antanut israelilaisten lähteä. Niin Mooses otti kourallisen
tuhkaa ja heitti sen Faaraon edessä ilmaan ja kaikki egyptiläiset
saivat heti paikalla ajoksia."
"Minulla oli kejjan oikein ilkeitä paiteita", sanoi Toddy, "mutta eivät
ne tulleet tuhkatta."
"Ja Faarao sanoi taas 'ei' aivan yhtä äkäisesti kuin se setä, jonka
kauniin tyttären kanssa Peter Gray tahtoi mennä naimisiin; sitten hän
sai vielä enemmän murhetta. Jumala antoi suurten, raskaiden jääpalasten
pudota alas taivaasta ja hän antoi ukkosen jylistä ja salamain
kierrellä pitkin maata niinkuin meidän hyrrämme tekevät, ja se pilasi
kaikki kasvit."
"Mantikatko myötkin", uteli Toddy.
"Niin."
"Ja kauniit pikku ojvokit?"
"Niin."
"Faajao pajka!" huokasi Toddy. "Jatka."
"Sitten rupesivat Faaraon ystävät sanomaan hänelle, että hän oli
tyhmä, kun hän luuli, että hän voisi olla voimakkaampi kuin Jumala,
ja Faaraokin ajatteli vähän niin. Sitten hän sanoi Moosekselle, että
kaikki israelilaiset miehet saisivat lähteä, jos he tahtoivat, mutta ei
ketkään muut."
"Hyi kuinka Faajao oli häijy!" sanoi Toddy. "Kenenkä hän luuli
keittävän juokaa ja menevän kouluun?"
"En tiedä", sanoi Willy, "mutta kyllä kait hän siitäkin huolehti, sillä
Jumala lähetti suuria heinäsirkkaparvia, ja ne söivät suuhunsa kaikki,
mitä puutarhoissa kasvoi, ja ihmiset tulivat siitä ihan hulluiksi."
"Tilloin he eivät vajmaankaan kieltäneet pikku poikiaan tappamatta
heinätijkkoja, niinkuin äiti tekee. Olitinpa minä ollut tiellä! Mitä
hän titten teki?"
"Noo, hän oli sama vanha häijy mies kuin ennenkin", sanoi Willy. "Ja
Jumala sanoi Moosekselle: 'Nosta kätesi hetkeksi taivasta kohden.' Ja
Mooses teki niin ja Egyptissä tuli pimeä, paljon pimeämpi kuin meidän
hiilikellarissa. Ihmiset eivät missään voineet nähdä mitään, ja sinne,
missä he olivat, kun tuli pimeä, heidän täytyi jäädä moneksi päiväksi
ja yöksi'."
"Voi kauheata!" huudahti Toddy. "Eikö oliti hijveätä, jos Mootet
pitäiti kätentä ojennettuna taivatta kohti, nyt juuji, kun me ittumme
tättä tuoleillamme. Kyllä niin voi käydä. Huudetaan tätiä."
"Ei hän nyt voi sitä tehdä", sanoi Willy, "sillä hän on kuollut.
Ja emmehän me estä israelilaisia tekemästä, mitä he tahtovat.
Silloin Faarao pelästyi kovasti ja käski Mooseksen ottamaan kaikki
israelilaiset pois, mutta he eivät saisi viedä tavaroitaan muassaan
-- hyi, kuinka hän oli itsekäs! Mutta kun Mooses tiesi kuinka paljon
köyhät israelilaiset olivat saaneet tehdä työtä hankkiakseen ne
muutamat tavaransa mitä heillä oli, sanoi hän, etteivät he lähtisi,
jolleivät he saisi viedä mennessään kaikkea, omaisuuttaan. Mutta siitä
Faarao suuttui kovin ja sanoi: 'Menkää matkoihinne! Ja jos sinä joudut
täällä vielä kerran minun käsiini, niin minä tapan sinut!' Ja Mooses
sanoi: 'Älä ole huolissasi. Minua et näe, jollet sinä minua tarvitse'."
"Eikä tuinkaan Faajao häntä nähnytkään", sanoi Toddy. "Ei kukaan mene
käymään kuninkaiden luona vain tikti, että taitivat pääntä poikki
hakatukti. Meidän kittanpoikatetkin ymmäjtävät etteivät tule Miken
tykö, kun Mike tahtoo katkaitta niiltä päät. Entä titten!"
"Niin, ja sitten Jumala sanoi Moosekselle jotakin, joka mahtoi hänestä
tuntua aivan kauhealta. Hän sanoi Moosekselle, että seuraavana yönä
enkeli tappaisi vanhimman pojan joka perheestä. Voi, kuinka iloinen
minä olenkaan, etten minä elänyt siellä siihen aikaan! Tahtoisin niin
mielelläni nähdä enkelin, mutta en, jos hän tekee minulle noin. Mitä
sinä tekisit, jos enkeli tappaisi minut, Tod?"
"Minä taitin tinun pojtliininukketi", sanoi Toddy empimättä, "ja vuohen
jattaat. Entä titten!"
"Jumala sanoi sen Moosekselle ja Mooses sanoi sen ihmisille ja hän
käski heitä tappamaan karitsan, kastamaan sormensa sen vereen ja
piirtämään ovenpieleen ristin, niin että kun enkeli kulki ohitse ja
näki sen, ei hän tappanut _heidän_ suurinta poikaansa. Ja sinä yönä
tuli enkeli maan päälle, ja kaikki heräsivät ja huusivat kauheasti
-- pahemmin kuin sinä toissapäivänä kun putosit rappusia alas --
kun kaikki vanhimmat pojat ja tytöt kuolivat. Et olisi voinut mennä
mihinkään kuulematta isien ja äitien itkua."
"Haudattiinko ne kaikki?" kysyi Toddy.
"Tietysti", vastasi Willy.
"Mutta hyvät ihmitet! Tilloinhan pikku egyptiläitpojat, joita ei
tapettu, taivat kattella kuolijoita kaiket päivät. Mitä Faajao nyt
teki?"
"Hän lähetti heti hakemaan Moosesta ja hänen veljeänsä ja sanoi heille,
että hän oli ollut paha kuningas -- niin kuin he eivät olisi sitä
ennestään tienneet. Ja hän käski heitä ottamaan kaikki Israelin lapset
ja kaikki heidän tavaransa ja menemään heti matkoihinsa ja hän oli niin
kiireissään, ettei hän huomannut kutsua Moosesta hautajaisiin; häneltä
itseltään oli vanhin poika kuollut. Ja kaikki egyptiläiset tulivat
ja rukoilivat israelilaisia kiiruhmaan matkaan -- he eivät voineet
käsittää, miksi he viipyivät. He olivat niin iloisia, kun he pääsivät
heistä, että he lainasivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat."
"Tojttua ja leivoktiako myötkin", kysyi Toddy.
"Ei", sanoi Willy ylenkatseellisesti. "Älä luule, että ihmiset,
jotka lähtevät matkalle neljäksikymmeneksi vuodeksi, ensi työkseen
ajattelevat syömistä. He lainasivat vaatteita ja rahaa ja kaikkea, mitä
he vain voivat saada ja jättivät egyptiläiset suureen köyhyyteen. Ja
sitten he läksivät matkaan."
"Matkuttivatko he huvijunalla?" kysyi Toddy.
"Ei", sanoi Willy. "Sellainen ihmisjoukko ei olisi voinut mahtua
kaikkiin maailman huvijuniin. He ratsastivat kameleilla ja aasin
selässä, ja muutamat heistä kävelivät."
"Ei tuinkaan te ollut ollenkaan hautkaa", sanoi Toddy.
"_Sinusta_ se olisi ollut hautkaa", sanoi Willy, Jos sinun aina olisi
pitänyt tehdä työtä niin kuin noiden kaikkien. "Muistatkos kuinka äiti
kerran pani sinut työhön; sinun piti viedä pois kaikki pölkynpäät,
jotka olit kantanut uudelta rakennukselta kuistille? Silloin sinä
läksit kävelemään kaupunkiin, jotta pääsisit siitä."
"Ky-yyllää", vastasi Toddy venytellen, "mutta minä tietin että taitin
ajaa kotiin, kun minua tultiin hakemaan. Mitä he titten tekivät?"
"He läksivät matkustamaan kauniiseen seutuun, jonka Jumala oli
Moosekselle osottanut, ja he kulkivat edelleen, kunnes he tulivat
kauniin suuren meren rannalle, jossa ei ollut yhtään lauttaa -- en minä
ymmärrä miksi Mooses vei heidät tuollaiseen paikkaan. Ehkä vain siksi,
että Jumala tahtoi näyttää, etteivät mitkään lautat voi voittaa Häntä
--. Yht'äkkiä he näkivät suuren tomupilven pölähtävän ilmaan heidän
takanaan ja jotkut sanoivat, että Faarao siellä lähestyi."
"Minutta Faajao oli jo taanut heittä tajpeekteen", sanoi Toddy. "Tuliko
hän jantaan heiluttamaan heille nenäliinaa jäähyväitikti?"
"Ei", sanoi Willy. "Hän tiesi, ettei siellä ollut veneitä, ja siksi hän
tuli hakemaan heitä takaisin tekemään työtä niinkuin ennenkin."
"Minä olitin luullut hänen peljänneen, että Jumala heti tappaiti
hänet", sanoi Toddy.
"Ehkä hän pelkäsikin", sanoi Willy. "Mutta katsoppas, hän oli niin
hirveän laiska, ettei tahtonut itse tehdä työtä -- isä sanoo, että on
sellaisia ihmisiä, jotka mieluummin kuolevat kuin tekevät työtä."
"Mitä he titten voivat tehdä", kysyi Toddy. "Eiväthän he voi ottaa
itjaelilaitia tekemään työtä edettään, eiväthän?"
"Ei", sanoi Willy, "mutta he tekevät samoin kuin israelilaisetkin
tekivät; he lainaavat muiden ihmisten rahoja. Kun ihmiset näkivät,
että Faarao oli tulossa, alkoivat he napista ja kävivät Mooses raukan
kimppuun ja sanoivat hänelle, että hänen pitäisi hävetä, kun hän
oli tuonut heidät niin kauvas tapettaviksi. Hehän olisivat voineet
kuolla Egyptissä tarvitsematta kulkea niin kauvas. Mutta Mooses sanoi:
'olkaa rauhassa. Jumala hoitaa tämän asian.' Silloin Jumala sanoi:
'Mooses, nosta keppisi veden yli!' Ja samassa hetkessä kun Mooses tämän
teki, meren vesi nousi kumpaakin reunaa ylös -- aivan niinkuin vesi
kylpyammeessa toisinaan, kun me loiskimme -- ja meren pohjaa myöten
kulki tie. Ja ihmiset kulkivat sitä pitkin."
"Panivatko he entin kalottit jalkaanta", kysyi Toddy. "Tillä jot he
eivät titä tehneet, taivat vajmaankin monet pikku pojat tukkapöllyä
toitelle jannalle päättyään, kun heillä oli kengät tavetta."
"Sitä minä en tiedä", sanoi Willy vähän mietittyään.
"Minun täytyy muistaa kysyä sitä isältä. Mutta kun he kaikki olivat
päässeet ylitse, alkoivat he jälleen napista, sillä Faaraon armeija
tuli aivan heidän kintereillään."
"Minutta he olivat tujhanitkijöitä kaikkityyni", sanoi Toddy.
"Älä sano!" vastusteli Willy. "Minä luulen, että sinä olisit parkunut,
jos sinä olisit astua tallustanut niinkin pitkän matkan savessa ja
sitten näkisit kuinka joukko sotamiehiä ja sotavaunuja ja jousia ja
keihäitä ja nuolia tulee sinua tappamaan. Mutta Jumala tiesi mitä oli
tehtävä; Hän tiesi aina. Isä sanoo, että Hän aina tulee saapuville,
vaikka luulisi, ettei Hän voi tulla. Hän sanoi Moosekselle, 'nosta
keppisi jälleen veden yläpuolelle.' Ja Mooses teki niin, ja suuret
vesimuurit kummaltakin puolelta syöksyivät alas. Ja Faarao ja koko
hänen joutavanpäiväinen joukkonsa hukkuivat."
"Itkivätkö Itjaelin laptet vielä tenjälkeen?" kysyi Toddy.
"Ei paljoa", sanoi Willy. "He kulkivat kaikki yhdessä ja lauloivat."
"_Minäpä_ tiedän mitä he lauloivat", sanoi Toddy. He lauloivat kaikki:
"Hukkui Faajaon joukko, halleluijaa!"
"Eivätpäs he sitä laulaneet", sanoi Willy. "He lauloivat sitä kaunista
laulua, jota äiti joskus laulaa. 'Kajahda -- rumpu -- y-li -- Egyptin
-- Egyptin pi --'."
Willyn oli hyvin vaikea kerrata tuon vanhan juhlallisen kirkkolaulun
säettä, ja lopuksi hän purskahti itkuun.
"Mikti tinä itket?" kyseli Toddy. "Leikitkö tinä, että tinä olet
itjaelilainen?"
"En", sanoi Willy. "Mutta aina kun minä vain ajattelen tuota laulua,
jokin nousee kurkkuuni ja panee minut itkemään."
Huoneen ovi lensi auki, kuului hameiden kahinaa ja nopeita askelia ja
rouva Burton kasvot kyynelissä kylpien sieppasi Willyn syliinsä ja
suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan Toddyn huomauttaessa:
"Jot minun kuijkuuni noutee jotakin, niin minä heti nielen ten."
Rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen ja sanoi:
"No, poikaseni, kohta tulee aamiaisaika, ja minä tahdon että pukeudutte
sievästi ja peseydytte hyvin, niin että olette kuin oikeat pikku
gentlemannit, jos joku sattuisi tulemaan."
"Eikö meitä sitten enää rangaista vallattomuutemme tähden?" kysyi Willy.
"Ei", vastasi rouva Burton ystävällisesti. "Minä uskon, että te kyllä
muistatte olla kilttejä."
"En minä sitä tarkota", sanoi Willy. "Minä kerroin yläkerrassa Toddylle
pitkän kertomuksen raamatusta, niin että olimme kuin isot ihmiset, kun
he ovat olleet pahoja. Minä kerroin niin paljon kuin osasin, mutta
Tod ei kertonut _mitään_. Hän ei minun mielestäni ole vielä kärsinyt
rangaistustaan."
"Hän saa kertoa tänä iltana, sittenkun Harry eno on tullut kotiin",
sanoi rouva Burton.
"Ja istua yläkerran huoneen nurkassa tuolilla?" kysyi Willy.
"Tuskinpa se enää on tarpeen", vastasi rouva Burton.
"Sitten et minun mielestäni ole rangaissut ollenkaan oikein", sanoi
Willy loukkaantuneena ja nyrpeissään.
"Minä olen kyllä titten niin tujullinen kuin vain voin, Willy", sanoi
Toddy antaen veljellisen suudelman seurata sanojaan.
Sisäkkö vei lapset pukeutumaan, ja rouva Burton istuutui ja vaipui
vakaviin mietteisiin. Aika riensi, aamiaiseen asti oli hänen miehensä
ollut aivan kiusottavan innokas näkemään minkälainen menestys hänen
vaimonsa kasvatusperiaatteilla tulisi olemaan. Nyt hän tunsi olevansa
perinpohjin voitettu. Hänen miehensä oli hänelle aikoinaan maininnut,
että niin kävi parhaimpienkin kenraalien, kun he suorittivat ensimäisiä
suuria tehtäviään, ja hän päätti, että jos miehet kerran "riistävät
voiton tappion kidasta", niin täytyy hänenkin voida tehdä samoin. Hän
päätti sen tehdä. Ajatellessaan, että hän koko elämänsä ajan saisi
lakkaamatta kuulla: "Sanoinhan minä", teki hän itselleen juhlallisen
lupauksen, ettei pelkäisi ankarimpiakaan ponnistuksia päämäärään
päästäkseen. Muistellessaan tappioitaan hänen täytyi kuitenkin monen
kenraalin tavoin tunnustaa, että tahtominen ei vielä merkitse voimista
ja että ei ole ollenkaan sanottu keksiikö oikeat keinot hyvien tulosten
saavuttamiseksi, vaikka onkin täysin selvillä siitä, minkälaisia
tulosten tulisi olla.
Aamiaiskello herätti hänet näistä nöyryyttävistä mietteistä. Pöydässä
häntä odottivat molemmat pojat, Willy sievässä merimiespuvussa ja
Toddy puhtaissa vaatteissa ja moitteettoman valkea esiliina edessä.
Muistaen aikaisempia kokemuksia hän lopetti lyhyeen poikien yritykset
saada selville, olivatko tädin lautaset oikeita "kilpikonnalautasia"
ja Willyn aikeen heittää Terryn suuhun ostereita. Willy oli näet
aamulla nähnyt enonsa pudottavan koiran suuhun leivänpalasia. Tätä
lukuunottamatta pojat eivät aterian kestäessä tehneet muuta kuin mitä
sivistyneissä perheissä on luvallista.