I LUKU.

Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä

vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa

ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon

huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon

mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka

vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten

viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä

hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä

puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut

pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa

asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle.

Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko

senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän

tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta

oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten

taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää

koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää

vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta

kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan

ansionsa mukaisella halveksumisella.

"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän

todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn

vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin,

tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten

kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."

"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten

paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä

odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava --

"minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa

omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut

tilaisuutta tehdä enemmän?"

Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen

ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt

sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi

koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun

olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo

olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."

Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt

mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän

mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita

ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton

jatkoi:

"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen,

siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit

tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet

kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"

Herra Burton vastasi aito amerikkalaiseen tapaan:

"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille

koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa

lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi

pakottaa juomaan?"

Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi

sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata

sen pois tieltä.

"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille

asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he

olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä

olevasta."

Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta,

hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi

toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:

"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen,

niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta

jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava,

vaikkei se olekaan kirkas?"

"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton

nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta.

"Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi

jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen

alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin

vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi

ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie

kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat

oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on

sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"

Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa

viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu

lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa

pyhä lause:

"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä

asioista", sanoi hän.

"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat

näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan

vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten

sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä.

Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan

raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on

hänen kanssaan samaa mieltä."

Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa

mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä

kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen

miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.

"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen

ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa

ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En

ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja

Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti

kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa

syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä

kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan _ovat_

erilaisia."

Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi

erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento!

Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä

tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän

maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen

naisen lempiajatus -- Eevaa lukuunottamatta -- vastasi erinomaisesti

tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet

tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin

kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa

itsehillintä oli selvästi havaittavissa:

"Mitä muuta, rakkaani?"

Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja

sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka

riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:

"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on

luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä

kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että

tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen

leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien,

niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan,

että se nyt jää sattuman varaan."

"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva

rakastunut enokin?"

"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon

vaikutuksesta."

"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat

ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"

"Täysikasvuinen tahto vie niistä voiton."

"Mutta jos he panevat vastaan?"

"Se ei muuta asiaa", sanoi rouva Burton ojentautuen tuumaa, paria

pitemmäksi.

"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi

herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus

tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.

"Aivan varmaan", vastasi rouva.

"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen

yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo

pojat hoitooni. Ja kuitenkin --"

"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan,

että olisin ollut sinun sijassasi!"

"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin

toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani

olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista

onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."

Rouva hymyili miellyttävästi vastatessaan:

"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen -- onpa ikävää,

etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa -- minä _olen_

ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena,

samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."

"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä

kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän,

"ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi

paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin,

valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee

tapahtumaan?"

Rouva Burton vastasi katseella, jonka hänen miehensä ymmärsi aivan

väärin. Mutta silloin tulikin vastaus odottamattomalta taholta. Kuului

yhtämittaista hurjaa ovikellon soittoa ja yhtä hurjia lyöntejä,

nähtävästi tiilikivenkappaleella ulko-ovelle.

Sitä seurasi hirveätä ovien läiskettä, ja eteisestä kuului kopinaa

kuin olisi siellä ollut joukko sotahevosia, ja kimakka ääni huusi:

"Minä tulin titään entikti!" ja voimakkaampi, matalampi ääni virkkoi:

"Minäpäs!" Ja sitten samalla kun rouva ja herra Burton hypähtivät

tuoleiltaan kasvoillaan hämmästynyt kysymys, ruokasalin ovi avautui, ja

Willy ja Toddy syöksähtivät sisälle kuin kanuunasta ammuttuina.

"Halloo", huudahti Willy -- se oli olevinaan tervehdys -- ja Toddy

kiemurtautui irti tätinsä syleilystä vetäen talon mäyräkoiraa hännästä.

"Kuulkaapas! Me olemme saaneet uuden pikku lapsen, ja Toddy ja minä

olemme tulleet tänne jäädäksemme muutamaksi päiväksi; isä sanoi niin.

Minusta ei teillä ole ollut ollenkaan hyvä aamiainen", lopetti Willy

luotuaan arvostelevan katseen pöytään.

"Ja te on vain näin pitkä!" sanoi Toddy, jonka käsistä Terry koira oli

nopeasti vetänyt häntänsä syöksymällä päättävästi ulos ovesta -- "vain

näin pitkä!" toisti Toddy asettaen pyöreät kätensä muutaman tuuman

päähän toisistaan ja rypistäen kasvojensa joka lihasta siten ikäänkuin

tehostaakseen uuden tulokkaan tavatonta pienuutta.

Rouva Burton suuteli tavallista hellemmin sekä miestänsä että tämän

sisarenpoikia ja kysyi oliko pienokainen poika vai tyttö.

"Oi, sehän se onkin hauskinta", sanoi Willy. "Se on tyttö. Olen niin

kyllästynyt sellaiseen poikajoukkoon -- sillä tiedätkös, Toddy on yhtä

paha kuin kokonainen joukko, kun minun täytyy pitää hänestä huolta. Nyt

meillä vain on puuhaa, kun emme tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme.

Äiti käski meitä ajattelemaan maailman suloisinta asiaa, ja minä

ajattelin heti paikalla hillopiirakkaa; mutta Toddy ajatteli nekkuja,

ja silloin isä sanoi, ettei kumpikaan niistä kelpaa pikku tytön

nimeksi. En ymmärrä mikseivät ne ole yhtä hyviä kuin ruusut ja orvokit

ja kaikki muut, joiden mukaan pikku tytöt saavat nimensä."

Tämän Willyn selostuksen kestäessä oli Toddy lakkaamatta toistanut:

"Minä -- minä -- minä -- minä -- minä --!" kuten täsmällinen

parlamentin jäsen, joka tahtoo saada varmuuden siitä, että

puheenjohtaja on hänet huomannut.

Innoissaan hän ei muutamaan hetkeen huomannut, että veli oli

lopettanut, mutta lopuksi hän puhkesi: "Ja minä -- minä -- minä -- minä

annan hänelle kilpikonnani ja opetan häntä leipomaan tavileipiä, joitta

on jutinoita."

"Älä puhu joutavia!" sanoi Willy sanomattoman halveksivalla äänellä.

"Tytöt eivät välitä sellaisista. Minä annan hänelle sinisen

kaulaliinani ja vien hänet ajelemaan pukinrattaillani."

"Minä annan hänelle kuitenkin toukkia", sanoi Toddy sen näköisenä kuin

olisi temmannut voiton tappion kidasta.

"Niittä hän vajmatti pitää, tillä niillä on kauniit tujkit, jotka ovat

aivan vihjeät ja punatet ja jutkeat niinkuin näitten vaatteet."

"Ettekä voi uskoa, kuinka paljon Toddyn ja minun piti rukoilla

ennenkuin saimme sen", sanoi Willy. "Tuntuu ihan pahalta, kun sitä

ajattelen. Niin monta päivää ja viikkoa ja kuukautta!"

"Niin", sanoi Toddy. "Ja Willy tahtoi välittä lopettaa, tillä hän

ajatteli, että Jumalalla oli niin kiije, ettei hän ehtinyt meitä

kuulla. Tilloin minä aina tanoin hänelle, että Jumala on meidän hyvä

itämme ja juuji tellainen kuin itien pitää olla ja hän aina kuuntelee

kaikkein entikti, mitä pikku pojat tanovat -- niin tanoo äiti. Ja vauva

tuli. Ja meidän täytyi olla hyvin kilttejä. Minkätähden te ette ole

hyvin kiltit ja jukoile paljon? Ehkä teillekin tilloin annettaitiin

jakat tievä, pikku vauva?"

Terryn ilmestyminen katkaisi keskustelun, sillä molemmat pojat

lähestyivät sitä ryhtyen ajamaan sitä samassa innokkaasti takaa.

Koska Terry tunsi poikien tavat ja tiesi, ettei niillä kelvottomilla

ollut sääliä, niin se pakeni metsään ja pojat palasivat hengästyneinä

takaisin ja istahtivat pettyneinä kaivon kannelle. Rouva Burton, joka

seisoi akkunan ääressä miehensä olkaan nojautuneena, katseli heitä

hellästi ja kuiskasi:

"Noilla pikku raukoilla on jo ikävä kotiin. Nyt on aika minun ryhtyä

toimeen. Pojat!"

Molemmat pojat katsahtivat akkunaan. Rouva Burton muodosti miellyttävän

näyn siinä akkunan pieleen nojautuneena, ja hänen miehensä seurasi

ihailevalla tarkkaavaisuudella hänen sanojaan. "Pojat, tulkaapas sisään

niin juttelemme kauniisti äidistä."

"En minä viitti puhua äidittä", sanoi Toddy, jonka äänessä oli vieras,

vihainen sointu. "Minä tahdon koijan."

"Mutta äiti ja pienokaiset ovat paljon hauskemmat kuin koirat", koetti

rouva Burton sovitella luoden vihaisen katseen mieheensä, joka oli

naurahtanut Toddyn huomautukselle.

"Ei minun mielestäni", sanoi Willy miettiväisesti. "Äidin ja vauvan

saamme aina nähdä, mutta Terryä saamme nähdä vain harvoin, eikä se

tahdo koskaan nähdä meitä."

"Rakkaani", sanoi herra Burton ystävällisesti, "jos pidät lukua toisten

kokemuksista, niin neuvoisin sinua antamaan poikien omin päin unohtaa

pettymyksensä. He tekevät sen joka tapauksessa omalla tavallaan sinusta

huolimatta."

"On olemassa kokemuksia", vastasi rouva Burton kylmän arvokkaasti,

"joista on hyötyä vain siksi, että niistä näkyy niiden oma arvottomuus.

Kuka tahansa osaa jättää lapset selviytymään omin päinsä. Oletteko,

poikaseni koskaan kuulleet kertomusta pikku Liisa Lerppahuulesta?"

"En", kiljasi Willy sellaisella tavalla, että se olisi voinut lamauttaa

kenen tahansa, joka ei ollut vakuutettu syntyneensä hallitsemaan.

"No niin. Liisa Lerppahuuli oli pieni sievä tyttö", alkoi rouva Burton,

"lukuunottamatta sitä, että hän aina oli pahalla tuulella, kun asiat

eivät menneet hänen mielensä mukaan. Eräänä päivänä hän leikitteli

siten, että piilotti karamellinsa ja etsi sen jälleen. Mutta silloin

hän sattuikin piilottamaan sen niin hyvin, että unohti, missä se oli.

Hän alkoi silloin murjottaa, ja äkkiä tuli sade ja sulatti karamellin,

joka oli koko ajan ollut aivan nurkan takana."

"Onko Tejjy aivan nujkan takana", kysyi Toddy hypähtäen äkkiä seisomaan

Willyn omissa mietteissään raapustellessa hiekkaa kenkänsä kärjellä.

Willy sanoi:

"Jos hän olisi syönyt karamellin silloin kun se hänellä oli, ei siitä

olisi ollut hänelle mitään harmia."

Herra Burton kiirehti viereiseen huoneeseen voidakseen vapaasti nauraa

osottamatta kunnioituksen puutetta. Sillä välin rouva Burton muisti,

että oli aika soittaa palvelijoita korjaamaan aamiaisen pöydästä.

Hetken kuluttua hän palasi akkunaan, mutta pojat olivat kadonneet.

Saman tien oli hävinnyt suuri saviruukku, yksi noita perintönä kulkevia

esineitä, joita miehet vihaavat, mutta joita naiset rakastavat enemmän

kuin pukuja tai jalokiviä. Rouva Burtonilla oli oikea kiihko valmistaa

säilykkeitä, jotka tulevaisuudessa joutuisivat jonkun kelpo sukulaisen

nautittaviksi, ja kysymyksessä oleva kiviastia oli tuona aamuna

huolellisesti huuhdottu ja pantu aurinkoon kuivamaan. Myöhemmin siihen

pantaisiin vadelmahilloa.

"Harry", sanoi rouva Burton, "olisitko hyvä ja kävisit ulkoa noutamassa

ruukun. Varmaankin se nyt jo on kuiva."

Herra Burton vilkaisi kelloaan ja vastasi:

"Minun täytyy pitää kovaa kiirettä ehtiäkseni junaan; mutta pojat

tulevat varmaan kotiin päivälliselle, silloin voit saada tietää missä

ruukku on."

Herra Burton kiiruhti asemalle, ja hänen vaimonsa riensi yhtä

nopeasti poikia etsimään. Mutta vaikka kuinka huolellisesti olisi

tarkastanut lähiseutua, ei heistä näkynyt jälkeäkään. Rouva Burton

kutsui keittäjättären ja sisäkön avukseen, ja nuo kolme naista läksi

kukin tietään talon lähellä olevan, pientä metsää kasvavan alueen

läpi. Pian rouva Burton kuuli tuttuja ääniä ja kulkiessaan niitä

kohti hän joutui ulos metsästä lähelle poikien oman kodin takapihaa.

Lähemmäksi tultuaan hänelle selvisi, että äänet tulivat Lawrencen

varastohuoneesta. Hän saapui ovelle parhaiksi näkemään, kuinka pojat

kaatoivat hänen rakkaaseen ruukkuunsa nestettä kahdesta pullosta,

joista toisen kyljessä oli kirjotus: "Meksikolaista hevosvoidetta",

toisen: "Parasta kärrynrasvaa." Ruukku oli täynnä vihreitä tomaatteja.

Pojat huomasivat tätinsä läsnäolon, ja Toddy virkkoi hymyillen samalla

kertaa luottavasti ja saavuttamastaan menestyksestä iloiten:

"Me panemme tinulle tomaatteja täilöön, kun tinä kejjoit meille pienen

tievän kejtomukten. Juuji näin äiti aina tekee, me emme vain voineet

taada kuumakti tuota tavajaa, jota on pulloitta."

Rouva Burtonin sanavalmius näkyi jossakin määrin pettäneen, ja kun hän

nopeasti läksi astumaan poispäin pitäen kumpaakin sisarenpoikaansa

kädestä, määritteli Willy hänen tunteidensa laadun huutamalla:

"Voi, Alice täti! älä purista kättäni niin kovasti!"

"Pojat", sanoi rouva Burton, "miksi te otitte ruukun ilman lupaa?"

"Mitä?" kysyi Willy. "Tarkotatko että miksi me sen otimme?"

"Tietysti juuri sitä."

"Siksi, että me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen."

"Siinä te toden totta onnistuitte", sanoi rouva Burton empimättä.

"Tinun täytyy valmittaa _meille_ yllätyt", sanoi Toddy. "Yllätyktet ovat

niin hautkoja. Itä valmittaa meille niin paljon, paljon yllätyktiä. Ne

ovat jotkut jintatokejia, mutta banaanit ovat kaikkein hautkimmat."

"Mitä sanoisitte, jos teidät suljettaisiin koko aamupäiväksi pimeään

huoneeseen miettimään pahaa tekoanne?" kysyi rouva Burton.

"Uu-ui!" vastasi Willy, "ei se olisi mikään yllätys; niin meille

tehdään aina, kun olemme tehneet jotakin pahaa, jonka isä ja äiti

sitten huomaavat. Mutta unohdithan ottaa säilykkeet mukaasi kotiin;

minun mielestäni sinä olet tuhma, kun saat lahjoja ja yllätyksiä."

Rouva Burton ei vastannut, eikä tuhlannut aikaa keskusteluun. Mutta

oman huoneensa ovelle tultuaan hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:

"Nyt saatte, pojat, leikkiä, missä vain haluatte pihamaalla, mutta ette

saa lähteä karkuun, ettekä tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun teitä

kello kaksitoista. Minulla on tänä päivänä paljon tehtävää, eikä minua

saa häiritä. Koetatteko, pojat, olla kiltit?"

"Kyllä minä ainakin koetan", vakuutti Toddy kääntäen pienet vilpittömät

kasvonsa ylöspäin odottaen suudelmaa. Ja hän kiskoi tätiänsä alaspäin

siksi, että ylettyi kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja syleilemään

häntä hellästi. Willy taas näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa, mutta

oven sulkeminen havahdutti hänet. Hän työnsi oven auki ja huusi:

"Alice täti!"

"Mitä?"

"Tule tänne -- minulla on sinulle asiaa."

"Sinun on tultava minun luokseni, Willy, jos sinulla on jotakin

kysyttävää", sanoi rouva Burton arkihuoneesta.

"Niin, minä tahdoin vain kysyä, kuinka Jumala loi ensimäisen ampiaisen

-- aivan ensimäisen, mitä milloinkaan on ollut olemassa?"

"Aivan samoin kuin hän loi kaiken muun", vastasi rouva Burton, "Hän

vain _tahtoi_, ja kaikki syntyi."

"Ottiko Noak sitten ampiaisia arkkiinsa?" jatkoi Willy; "Minä en

ainakaan ymmärrä kuinka hän saattoi estää niitä pistämästä omia

poikiansa ja tyttöjänsä. Ja jos ne olisivat pistäneet, olisi ne

tietysti heti tapettu."

"Kysy minulta kaikkea tuota aamiaisen jälkeen", sanoi rouva Burton,

"silloin kerron kaikki mitä tiedän. Juokseppas nyt ulos leikkimään."

Ovi sulkeutui, ja rouva Burton istuutui vähän hämillään pianon ääreen

harjottelemaan. Hän oli soittanut tuskin kymmentäkään minuuttia,

kun syvä huokaus, johon joku muu kuin hän itse oli syynä, sai hänet

nopeasti kääntymään. Siinä seisoi Willy. Ankara nuhdesaarna pyöri jo

rouva Burtonin kielellä, mutta syystä tai toisesta jäi tämä ainaisiksi

ajoiksi Willyltä kuulematta. Jälkeenpäin selitti rouva Burton

vaikenemisensa johtuneen siitä, että Willy oli niin perin surullisen

näköinen. Hän näet uskoi, että Willyn omatunto oli selvittänyt hänelle,

kuinka sopimaton tuo ruukkujuttu oli, ja että hän nyt oli tullut

tunnustuksille.

"Alice täti", sanoi Willy, "tiedätkö täti, ei teidän puutarhanne ole

mistään kotoisin! Siellä ei ole kilpikonnaa, jota sieltä voisi etsiä

puutarhan päästä päähän, eikä siellä ole hauskaa ruohokenttää, jolle

voisi heittäytyä, kuten meillä kotona."

"Etkö, poikaseni, voi ymmärtää", sanoi rouva Burton, "että me

järjestämme kotimme ympäristöineen niinkuin meistä on hauskinta,

ottamatta lukuun pienten, täällä vieraisilla käyvien pikku poikien

makua."

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hyvin tehty", sanoi Willy. "Isä

sanoo, että meidän täytyy aivan yhtä paljon pitää huolta muiden

ihmisten huvittamisesta kuin omastamme. En minä tahtonut laittaa

sinulle tuota säilykeruukkua, mutta kun Toddy sanoi, että se olisi

sinusta hauskaa, niin minä menin sitä laittamaan, sen sijaan, että

olisin pyytänyt päästä erään ohitse ajavan miehen rattaille. Samalla

tavalla pitää sinun tehdä puutarhan suhteen."

"Lähdehän nyt ulos", sanoi rouva Burton. "Sanoinhan, ettette saisi

tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun."

"Katsos, minä tulin sisälle, hyrrääni hakemaan -- minä panin sen

ruokasaliin sisälle tullessani, mutta ei se ole siellä. Tahtoisin

tietää, mihin sinä olet sen pannut, ja miksi eivät ihmiset voi antaa

pikku poikien tavaroiden olla rauhassa!"

"Kuules Willy", sanoi rouva Burton kääntyen äkkiä pianotuolillaan,

"minusta tuntuu, että täällä jossakin lähettyvillä on paha pikku poika.

Ajatellaanpas, että minä kadottaisin jotakin -- --"

"Se oli viidentoista pennin hyrrä", sanoi Willy, "ei se ollut niin vain

_jotakin_."

"Kuvittele sitten, että minä olen hukannut hyrrän", sanoi rouva Burton,

"mitä luulisit minun tekevän, jos minä sen hyvin, hyvin mielelläni

tahtoisin takaisin?"

"Sinä pyytäisit palvelustyttöä sitä etsimään -- sitähän minäkin

tahtoisin", sanoi Willy.

"En minä tekisi ollenkaan niin", sanoi rouva Burton. "Koeta ajatella,

mitä järkevän ihmisen tulisi tällaisessa tapauksessa tehdä."

Nolona Willy seurasi kengänkärjellään erästä maton kuviota ja näytti

olevan kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa

kirkastuivat, hän katsahti arkaillen ylös ja sanoi riemastuneena:

"Nyt tiedän."

"Arvasinhan, että sinä sen keksisit", sanoi rouva Burton rohkaisevasti

syleillen ja suudellen Willyä. Tämä lopetti toimituksen kuitenkin hyvin

lyhyeen.

"Tämä on voitto, josta annan tietoja päälikölleni, tuolle rakkaalle

vanhalle tyhmeliinille", sanoi rouva Burton itsekseen, kääntyessään

soittokoneeseensa päin. Mutta ennenkuin hän jälleen saattoi päästä

'vuorovaikutukseen' säveltäjän kanssa, ryntäsi Willy huoneeseen kasvot

loistavina, kadoksissa ollut hyrrä kädessä.

"Sanoinhan minä tietäväni, mitä sinä tekisit", sanoi hän, "ja minä

tein juuri samalla tavalla. Minä rukoilin Jumalaa, että se löytyisi.

Minä menin yläkertaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään, suljin oven

ja polvistuin ja sanoin, 'rakas Jumala, siunaa kaikkia ja auta etten

minä olisi niin paha ja auta minua löytämään hyrräni ja suo, ettei

minun tarvitse rukoilla sitä niin kauvan kuin vauvaa. Kristuksen tähden

aamen'. Ja sitten kun minä tulin alakertaan, oli hyrrä juuri siinä,

mihin olin sen pannutkin. Kuules, Alice täti, minusta tuntuu, että

aamiaisesta jo on kulunut hirveän pitkä aika; eikö sinulla ole antaa

pikku pojille leivoksia ja appelsiineja?"

"Lasten ei pidä koskaan syödä aterioiden välillä", sanoi rouva

Burton viipymättä. "Se pilaa heidän ruuansulatuksensa, ja he tulevat

ärtyisiksi."

"Silloin minä luulen, että ruuansulatukseni on jo nyt pilalla", sanoi

Willy, "sillä minä olen joskus hirveän äreä, ja Mike sanoo, ettei

pilaantunutta munaa voi pilata. Minulle olisi parasta saada leivos --

sellaisista, joissa on rusinoita ja sitruunaa, pidän eniten."

"Mutta vain tämä yksi ainoa", sanoi rouva Burton itsekseen

mennessään ruokasalin kaapille. Hän oli saanut vastustamattoman

halun kätkeä kasvonsa. "Enkä minä hiisku sanaakaan Harrylle", hän

jatkoi päättävästi. "Tuossa on Toddyllekin", sanoi rouva Burton, "ja

pitäkääpäs nyt kummatkin mielessänne, ettette saa tulla sisälle,

ennenkuin teitä kutsutaan!"

Willy läksi, ja hänen tätinsä sai kokonaisen tunnin olla niin rauhassa,

että se melkein häiritsi häntä; hän lähetti kutsumaan poikia sisälle.

Willy tuli kovalla touhulla ja kiireissään kysymään, mitä täti halusi,

ja kysymättä hän selitti, kuinka paljon hauskempi Burtonin kanakoppi

oli kuin heidän siellä kotona, johon pikku poikien oli aivan mahdoton

päästä sisälle. Toddy astuskeli vastahakoisesti taloa kohti, mutta

pysähtyi sitten ja istuutui nurmikolle, jossa hän kieriskeli ikäänkuin

jokin olisi häntä hyvin vaivannut.

"Mikä sinun on, Toddy", kysyi rouva Burton, jonka tarkka silmä huomasi,

että tuo nuori mies oli hyvin levoton.

"Niin", sanoi Toddy, "kun minä menin kanan petään, jotta oli muutamia

munia, ja olin olevinani kanaäiti, joka hautoo ja titten tulee

poikatia, joitta toitet ovat jutkeita ja toitet valkeita tai muttia

ja kaikitta niittä tulee niin hejttaitia untuvapalloja ja ne tulevat

minun vuoteeteeni nukkumaan joka yö, ja minä ajattelin, että minä annan

yhden valkoititta jakkaalle pikku vauva-titkolle ja yhden tinulle, kun

tinä olit niin kiltti, ja titten jotkut ne taat taavat poikatia, ja

minä ittuuduin petään, tiliä minulla ei ollut höyheniä ja tiedätköt,

kun minä noutin ylöt, ei tiellä ollut jälellä kuin ilkeää puujoa. Ja

minutta tuntuu oikein pahalta."

Rouva Burton käsitti heti tilanteen ja huusi: "Toddy, istu heti maahan.

Willy, juokse kotiin ja pyydä Maggielta Toddylle puhdas puku. Jane,

valmista kylpy."

"En minä ittu maatta", vikisi Toddy. "Tuntuu niin pahalta ja minä

tahdon, että minua pidetään hyvänä."

"Täti pitää sinusta niin paljon, Toddy", sanoi rouva Burton hellästi.

"Eikö se ole sinulle mieleen?"

"Ei!" huudahti nuori mies painokkaasti, "tuollaitetta pitämitettä ei

ole mitään apua pikku pojille, joilla on vaatteet munatta. Minä tahdon,

että tulet ulot ja ittut minun viejettäni ja pidät minua hyvänä."

Toddyn silmät sanoivat enemmän kuin hänen huulensa, ja rouva

Burton riensi ulos hänen luokseen kietaistuaan varovaisuuden

vuoksi leveän liinan vyötäisilleen. Toddy tervehti häntä

ylitsevuotavalla hellyydellä, josta oli omat seurauksensa. Sen saattoi

tarkkaamattominkin silmä havaita rouva Burtonin aamupuvusta Willyn

palatessa. Toddy kiedottiin huolellisesti halkomattoon ja vietiin

kylpyhuoneeseen, ja kun hän sieltä läksi pois, oli hän niin tyytyväinen

kohteluun ja hoitoon, että hän sanoi:

"Päätenkö minä joka päivä kylpyyn, jot minä koetan hautoa tinulle

kananpoikatia?"

Aamupäivän tapahtumat päättyivät tunnin myöhästyneeseen

aamiaispäivälliseen, niin että rouva Burton sai pitää kiirettä

pukeutuessaan päiväkäyntejä varten. Hän ei kuitenkaan kadottanut

mielenmalttiansa niin, että olisi unohtanut mahdollisen vaaran, jolle

hänen kotinsa hänen poissa ollessaan saattoi joutua alttiiksi. Siksipä

hän kutsuikin pojat luokseen, ja heidän mieliinsä hänen onnistui

terottaa iltapäivän velvollisuudet ja oikeudet. Hänen miehensä olisi,

kuten kaikki miehet, ja miesten tapaan surkeasti sokeana lasten

todelliselle luonteelle, varmaankin arvellut, että tällaisessa

tapauksessa tarvittiin vain peitettyjä uhkauksia ja rumaa lahjomista;

mutta rouva Burton oli sukupuolelleen ja omaksumillensa periaatteille

uskollinen. Hän vetosi yhä edelleen lasten parempaan "minään".

"Lapsukaiset", sanoi hän kietoen kätensä kummankin pojan ympäri. "Alice

tädin täytyy tänäpäivänä mennä ulos tunniksi tai pariksi. Kukahan

mahtanee sill'aikaa pitää huolta kodista?"

"Minä tulen kanttati", sanoi Toddy antaen suudelman seurata pyyntöään.

"En voi ottaa sinua mukaan, rakkaani", sanoi rouva Burton suudellen

takaisin Toddya. "Matka on sinulle liian pitkä, mutta täti palaa

rakkaan pikku Toddynsa luokse niin pian kuin hän vain voi."

"Tinä menet jalan tinne, mihin menet, etkö menekin?" sanoi Toddy

luikerrellen pois tätinsä sylistä. "Titten en tahdo lähteä kanttati, en

vaikka mikä oliti."

Rouva Burtonin ote höltyi huomattavasti, mutta hän ei unohtanut

velvollisuuttaan.

"Kulkaapas pojat", sanoi hän. "Eikö teistä ole hauska nähdä koteja,

jossa kaikki on kauniisti järjestyksessä, niin kuin teillä kotona ja

täällä?"

"On _minusta_", sanoi Willy. "Minusta tuntuu, että taivaassa on melkein

sellaista; arkihuoneita ja tauluja ja kirjoja ja piano. Mutta taivaassa

ei tarvitse koskaan lakaista, eihän, eihän siellä ole ollenkaan roskia

ja likaa. Mutta millähän Jumala huvittaa pikku enkeleitä, kun he

tahtovat leipoa savileipiä, eivätkä voi?"

"Alice täti selittää sen sinulle, kun täti tulee takaisin, Willy, mutta

pikku enkelit eivät tahdo koskaan leipoa savileipiä."

"Mutta isä sanoo, ettei ihmisten mieli muutu, kun he kuolevat", sanoi

Willy, "ei suinkaan pikku poika-enkeltenkään mieli silloin muutu."

Rouva Burton päätti mielessään, että hän joskus sopivampana aikana

antaisi pojille järjestelmällistä uskonnonopetusta, joka voisi korjata

langon puutteelliset kuvaukset. Tällä hetkellä aurinko kuitenkin

jo kiiruhti painumaan Aasiaa kohti, eikä hänellä vielä näyttänyt

olevan nimeksikään toivoa siitä, että tavarat kodissa säilyisivät

vahingoittumattomina.

"Molemmathan te pidätte huoneista, joissa kaikki on paikoillaan",

jatkoi rouva Burton, kun Toddy vitkasteli.

"_Minä_ en pidä", sanoi Toddy. "Ne ovat tellaitia paikkoja, joitta itot

ihmitet aina tanovat 'ei taa kotkea pikku pojille, jotka tahtoitivat

pitää hautkaa'."

"Mutta Toddy", puheli rouva Burton, "huvitteleminen on samaa kuin oppia

iloitsemaan kaikesta kauniista. Aivan maailman alusta asti ovat ihmiset

miettineet, millä keinoin saada kotinsa oikein kauniiksi."

"Mutta eivät ainakaan Adam ja Eva", sanoi Toddy, "Jumala oli laittanut

heille kaikki valmiikti, ja hän antoi heidän tehdä mitä ikinä he

tahtoivat. Kyllä kait Kainilla ja Abelilla oli hautkempaa kuin kellään

muilla pojilla maailmatta."

"Oi, ei suinkaan", sanoi rouva Burton, "hehän eivät koskaan saaneet

olla tuossa kauniissa puutarhassa. Heidän vanhempansa saivat koko

lailla vaivata päätään, että saisivat kotinsa kauniiksi. Ajatteleppas

vain, kuinka monen ihmisen on täytynyt miettiä ja suunnitella,

ennenkuin maailma on voinut tulla niin kauniiksi, kuin mitä se

nykyään on! Kun katselet äitisi ja minun vierashuoneita, näet, kuinka

tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten on täytynyt tehdä työtä, ennenkuin

kaikki mitä niissä on, on voitu aikaansaada."

"No voi ihmettä!" huudahti Toddy, jonka silmät ihmetyksestä

suurenemistaan suurenivat, "tehän on kauhean kummallitta!"

"Niin, ja kaikki viisaat ihmiset, jotka nykyään elävät, tekevät hekin

samoin", jatkoi rouva Burton, jota saavuttamansa menestys suuresti

rohkaisi, "ja pikku poikien tulisi koettaa tehdä samoin. Jokaisen

tulisi koettaa iloita siitä mikä on kaunista, sen sijaan, että hän

vahingoittaa sitä. Hänen tulisi tahtoa parantaa, ei pahentaa. Pikku

poikienkin pitäisi näin ajatella."

"Kyllä minä koetan muittaa ten", sanoi Toddy katse kaukana harhaillen,

"minutta on niin hijveän hautkaa, kun pikku pojat ajattelevat tamoja

atioita kuin itot ihmitet."

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton nousten, "ethän tahdo, että

Alice tädin kodissa mikään joutuu epäjärjestykseen, ethän? Sinä tahdot

hoitaa kaikkea hänen poissaollessaan, aivan kuin olisit aikamies, etkö

tahdokin?"

"Kyllä, ihan vajmatti", sanoi Toddy.

"Ja minä myöskin", sanoi Willy.

"Te olette molemmat oikein miehekkäitä poikia, ja minä tuon teille

mukanani jotakin oikein hauskaa", sanoi rouva Burton suudellen molempia

poikia jäähyväisiksi. "Kas vaan!" kuiskasi hän itsekseen astuessaan

ulos puutarhaportista. "Mitähän minun herrani ja mieheni sanonee

kuullessaan tästä saavuttamastani voitosta! Hän olisi jättänyt lapset

palvelijain huostaan; minä olen ylpeä siitä, että olen jättänyt

heidät heidän itsensä hoidettaviksi." Kun rouva Burton paria tuntia

myöhemmin palasi, oli häntä eteisovella vastassa kaksi hyvin likaista

pikku poikaa, jotka olivat hyvin jännittyneen ja tärkeän näköisiä.

"Me teimme juuji niin kuin tinä kätkit, Alice täti", sanoi Toddy. "Me

emme kotkeneet mihinkään, me ajattelimme vain, miten voitimme laittaa

maailman kauniimmakti. Tulet nyt vaan kattomaan."

Kiiruhtaen käyntiään rouva Burton seurasi poikia vierashuoneeseen.

Huonekalut, taulut, kirjat ja pikku esineet olivat kaikki aivan kuin

hänen lähtiessään; muutamia parannuksia oli kuitenkin suunniteltu ja

jo osaksi toimeen pantu. Eräs useita metriä pitkä, laattiasta kattoon

ulottuva alaston osa seinää, jolla vain muutamia tauluja riippui, oli

kauvan aikaa loukannut rouva Burtonin taiteellista silmää. Nyt hän sai

nähdä, että muutkin, joilla on hyvä maku, tunsivat samoin.

"Minusta ei mikään huone ole hauska, jos ei ole kukkia", sanoi Willy.

"Isän ja äidin mielestä on myöskin niin, ja siksi me ajattelimme, että

tekisimme sinut iloiseksi, jos hankimme kukkia tänne."

Laattialla oli hevoskuormallinen kiviä kasassa, jonka järjestelystä

ei puuttunut aistia. Kivet muodostivat jonkunlaisen keinotekoisen

vuoren; ja tämän huipulla sekä tunkeutuneena jokaisen kiven koloon

ja halkeamaan oli koko joukko maantiehiekkaa. Muutamista kivien

halkeamista pisti esiin jonkun verran kuihtuneita sananjalkoja,

joista selvästi saattoi nähdä, että niitä oli moneen kertaan kivien

koloon soviteltu ja että ne olivat moneen kertaan pudonneet kuivaan

hiekkaan, joka osaksi peitti niiden juuria. Kiviröykkiön juurta

kiersi usean metrin pituinen rönsy Virginialaista kiertokasvia, ja

huipulta luikertelihe alas huolellisesti oksitettu Datura strammonium

(hulluruoho). Nuo kolme kaunosielua katselivat hetkisen sanattomina;

sitten Toddy katsahti ylös enkeli-ilmein ja sanoi:

"Eiköt ole kaunitta?"

"Minä toivon, että se, mitä meille tuot, on jotakin hirveän hauskaa",

huomautti Willy, "sillä tuossa oli kauhean paljon työtä. En ole

koskaan elämässäni ollut niin väsynyt. Äidin kukka on suuressa

laatikossa, mutta me emme löytäneet mitään laatikkoa, emmekä löytäneet

palvelustyttöjä, että olisimme heiltä voineet kysyä. Tämä ei ole se

hulluruoho, jonka kukat ovat aivan kuin kauniit maljat, mutta isä

sanoo, että tämä on paljon terveellisempi kuin se toinen viljelty laji.

Sananjaloilla näkyy olevan jano, mutta kun minä en oikein tiennyt,

kuinka minä niitä kastelisin, ilman että matto kastuisi, päätin odottaa

siksi kun sinä tulet kotiin, että voisin sinulta kysyä."

Silkkihameet vain vähän kahahtivat -- ja pojat olivat yksin. Kun

herra Burton puoli tuntia myöhemmin palasi kaupungista, huomasi hän,

että hänen vaimonsa oli harvinaisen vähäpuheinen, ja että kaksi

poikaviikaria torikoreista seuloi hiekkaa eteismatolle ja rakenteli

kivikasoja rakennuksen edustalle.

Toisten ihmisten lapset · 第 7 / 19 题