Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä
vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa
ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon
huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon
mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka
vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten
viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä
hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä
puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut
pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa
asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle.
Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko
senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän
tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta
oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten
taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää
koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää
vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta
kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan
ansionsa mukaisella halveksumisella.
"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän
todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn
vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin,
tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten
kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."
"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten
paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä
odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava --
"minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa
omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut
tilaisuutta tehdä enemmän?"
Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen
ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt
sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi
koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun
olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo
olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."
Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt
mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän
mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita
ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton
jatkoi:
"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen,
siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit
tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet
kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"
Herra Burton vastasi aito amerikkalaiseen tapaan:
"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille
koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa
lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi
pakottaa juomaan?"
Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi
sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata
sen pois tieltä.
"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille
asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he
olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä
olevasta."
Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta,
hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi
toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:
"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen,
niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta
jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava,
vaikkei se olekaan kirkas?"
"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton
nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta.
"Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi
jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen
alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin
vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi
ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie
kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat
oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on
sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"
Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa
viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu
lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa
pyhä lause:
"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä
asioista", sanoi hän.
"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat
näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan
vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten
sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä.
Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan
raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on
hänen kanssaan samaa mieltä."
Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa
mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä
kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen
miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.
"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen
ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa
ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En
ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja
Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti
kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa
syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä
kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan _ovat_
erilaisia."
Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi
erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento!
Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä
tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän
maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen
naisen lempiajatus -- Eevaa lukuunottamatta -- vastasi erinomaisesti
tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet
tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin
kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa
itsehillintä oli selvästi havaittavissa:
"Mitä muuta, rakkaani?"
Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja
sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka
riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:
"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on
luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä
kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että
tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen
leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien,
niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan,
että se nyt jää sattuman varaan."
"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva
rakastunut enokin?"
"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon
vaikutuksesta."
"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat
ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"
"Täysikasvuinen tahto vie niistä voiton."
"Mutta jos he panevat vastaan?"
"Se ei muuta asiaa", sanoi rouva Burton ojentautuen tuumaa, paria
pitemmäksi.
"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi
herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus
tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.
"Aivan varmaan", vastasi rouva.
"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen
yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo
pojat hoitooni. Ja kuitenkin --"
"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan,
että olisin ollut sinun sijassasi!"
"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin
toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani
olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista
onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."
Rouva hymyili miellyttävästi vastatessaan:
"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen -- onpa ikävää,
etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa -- minä _olen_
ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena,
samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."
"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä
kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän,
"ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi
paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin,
valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee
tapahtumaan?"
Rouva Burton vastasi katseella, jonka hänen miehensä ymmärsi aivan
väärin. Mutta silloin tulikin vastaus odottamattomalta taholta. Kuului
yhtämittaista hurjaa ovikellon soittoa ja yhtä hurjia lyöntejä,
nähtävästi tiilikivenkappaleella ulko-ovelle.
Sitä seurasi hirveätä ovien läiskettä, ja eteisestä kuului kopinaa
kuin olisi siellä ollut joukko sotahevosia, ja kimakka ääni huusi:
"Minä tulin titään entikti!" ja voimakkaampi, matalampi ääni virkkoi:
"Minäpäs!" Ja sitten samalla kun rouva ja herra Burton hypähtivät
tuoleiltaan kasvoillaan hämmästynyt kysymys, ruokasalin ovi avautui, ja
Willy ja Toddy syöksähtivät sisälle kuin kanuunasta ammuttuina.
"Halloo", huudahti Willy -- se oli olevinaan tervehdys -- ja Toddy
kiemurtautui irti tätinsä syleilystä vetäen talon mäyräkoiraa hännästä.
"Kuulkaapas! Me olemme saaneet uuden pikku lapsen, ja Toddy ja minä
olemme tulleet tänne jäädäksemme muutamaksi päiväksi; isä sanoi niin.
Minusta ei teillä ole ollut ollenkaan hyvä aamiainen", lopetti Willy
luotuaan arvostelevan katseen pöytään.
"Ja te on vain näin pitkä!" sanoi Toddy, jonka käsistä Terry koira oli
nopeasti vetänyt häntänsä syöksymällä päättävästi ulos ovesta -- "vain
näin pitkä!" toisti Toddy asettaen pyöreät kätensä muutaman tuuman
päähän toisistaan ja rypistäen kasvojensa joka lihasta siten ikäänkuin
tehostaakseen uuden tulokkaan tavatonta pienuutta.
Rouva Burton suuteli tavallista hellemmin sekä miestänsä että tämän
sisarenpoikia ja kysyi oliko pienokainen poika vai tyttö.
"Oi, sehän se onkin hauskinta", sanoi Willy. "Se on tyttö. Olen niin
kyllästynyt sellaiseen poikajoukkoon -- sillä tiedätkös, Toddy on yhtä
paha kuin kokonainen joukko, kun minun täytyy pitää hänestä huolta. Nyt
meillä vain on puuhaa, kun emme tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme.
Äiti käski meitä ajattelemaan maailman suloisinta asiaa, ja minä
ajattelin heti paikalla hillopiirakkaa; mutta Toddy ajatteli nekkuja,
ja silloin isä sanoi, ettei kumpikaan niistä kelpaa pikku tytön
nimeksi. En ymmärrä mikseivät ne ole yhtä hyviä kuin ruusut ja orvokit
ja kaikki muut, joiden mukaan pikku tytöt saavat nimensä."
Tämän Willyn selostuksen kestäessä oli Toddy lakkaamatta toistanut:
"Minä -- minä -- minä -- minä -- minä --!" kuten täsmällinen
parlamentin jäsen, joka tahtoo saada varmuuden siitä, että
puheenjohtaja on hänet huomannut.
Innoissaan hän ei muutamaan hetkeen huomannut, että veli oli
lopettanut, mutta lopuksi hän puhkesi: "Ja minä -- minä -- minä -- minä
annan hänelle kilpikonnani ja opetan häntä leipomaan tavileipiä, joitta
on jutinoita."
"Älä puhu joutavia!" sanoi Willy sanomattoman halveksivalla äänellä.
"Tytöt eivät välitä sellaisista. Minä annan hänelle sinisen
kaulaliinani ja vien hänet ajelemaan pukinrattaillani."
"Minä annan hänelle kuitenkin toukkia", sanoi Toddy sen näköisenä kuin
olisi temmannut voiton tappion kidasta.
"Niittä hän vajmatti pitää, tillä niillä on kauniit tujkit, jotka ovat
aivan vihjeät ja punatet ja jutkeat niinkuin näitten vaatteet."
"Ettekä voi uskoa, kuinka paljon Toddyn ja minun piti rukoilla
ennenkuin saimme sen", sanoi Willy. "Tuntuu ihan pahalta, kun sitä
ajattelen. Niin monta päivää ja viikkoa ja kuukautta!"
"Niin", sanoi Toddy. "Ja Willy tahtoi välittä lopettaa, tillä hän
ajatteli, että Jumalalla oli niin kiije, ettei hän ehtinyt meitä
kuulla. Tilloin minä aina tanoin hänelle, että Jumala on meidän hyvä
itämme ja juuji tellainen kuin itien pitää olla ja hän aina kuuntelee
kaikkein entikti, mitä pikku pojat tanovat -- niin tanoo äiti. Ja vauva
tuli. Ja meidän täytyi olla hyvin kilttejä. Minkätähden te ette ole
hyvin kiltit ja jukoile paljon? Ehkä teillekin tilloin annettaitiin
jakat tievä, pikku vauva?"
Terryn ilmestyminen katkaisi keskustelun, sillä molemmat pojat
lähestyivät sitä ryhtyen ajamaan sitä samassa innokkaasti takaa.
Koska Terry tunsi poikien tavat ja tiesi, ettei niillä kelvottomilla
ollut sääliä, niin se pakeni metsään ja pojat palasivat hengästyneinä
takaisin ja istahtivat pettyneinä kaivon kannelle. Rouva Burton, joka
seisoi akkunan ääressä miehensä olkaan nojautuneena, katseli heitä
hellästi ja kuiskasi:
"Noilla pikku raukoilla on jo ikävä kotiin. Nyt on aika minun ryhtyä
toimeen. Pojat!"
Molemmat pojat katsahtivat akkunaan. Rouva Burton muodosti miellyttävän
näyn siinä akkunan pieleen nojautuneena, ja hänen miehensä seurasi
ihailevalla tarkkaavaisuudella hänen sanojaan. "Pojat, tulkaapas sisään
niin juttelemme kauniisti äidistä."
"En minä viitti puhua äidittä", sanoi Toddy, jonka äänessä oli vieras,
vihainen sointu. "Minä tahdon koijan."
"Mutta äiti ja pienokaiset ovat paljon hauskemmat kuin koirat", koetti
rouva Burton sovitella luoden vihaisen katseen mieheensä, joka oli
naurahtanut Toddyn huomautukselle.
"Ei minun mielestäni", sanoi Willy miettiväisesti. "Äidin ja vauvan
saamme aina nähdä, mutta Terryä saamme nähdä vain harvoin, eikä se
tahdo koskaan nähdä meitä."
"Rakkaani", sanoi herra Burton ystävällisesti, "jos pidät lukua toisten
kokemuksista, niin neuvoisin sinua antamaan poikien omin päin unohtaa
pettymyksensä. He tekevät sen joka tapauksessa omalla tavallaan sinusta
huolimatta."
"On olemassa kokemuksia", vastasi rouva Burton kylmän arvokkaasti,
"joista on hyötyä vain siksi, että niistä näkyy niiden oma arvottomuus.
Kuka tahansa osaa jättää lapset selviytymään omin päinsä. Oletteko,
poikaseni koskaan kuulleet kertomusta pikku Liisa Lerppahuulesta?"
"En", kiljasi Willy sellaisella tavalla, että se olisi voinut lamauttaa
kenen tahansa, joka ei ollut vakuutettu syntyneensä hallitsemaan.
"No niin. Liisa Lerppahuuli oli pieni sievä tyttö", alkoi rouva Burton,
"lukuunottamatta sitä, että hän aina oli pahalla tuulella, kun asiat
eivät menneet hänen mielensä mukaan. Eräänä päivänä hän leikitteli
siten, että piilotti karamellinsa ja etsi sen jälleen. Mutta silloin
hän sattuikin piilottamaan sen niin hyvin, että unohti, missä se oli.
Hän alkoi silloin murjottaa, ja äkkiä tuli sade ja sulatti karamellin,
joka oli koko ajan ollut aivan nurkan takana."
"Onko Tejjy aivan nujkan takana", kysyi Toddy hypähtäen äkkiä seisomaan
Willyn omissa mietteissään raapustellessa hiekkaa kenkänsä kärjellä.
Willy sanoi:
"Jos hän olisi syönyt karamellin silloin kun se hänellä oli, ei siitä
olisi ollut hänelle mitään harmia."
Herra Burton kiirehti viereiseen huoneeseen voidakseen vapaasti nauraa
osottamatta kunnioituksen puutetta. Sillä välin rouva Burton muisti,
että oli aika soittaa palvelijoita korjaamaan aamiaisen pöydästä.
Hetken kuluttua hän palasi akkunaan, mutta pojat olivat kadonneet.
Saman tien oli hävinnyt suuri saviruukku, yksi noita perintönä kulkevia
esineitä, joita miehet vihaavat, mutta joita naiset rakastavat enemmän
kuin pukuja tai jalokiviä. Rouva Burtonilla oli oikea kiihko valmistaa
säilykkeitä, jotka tulevaisuudessa joutuisivat jonkun kelpo sukulaisen
nautittaviksi, ja kysymyksessä oleva kiviastia oli tuona aamuna
huolellisesti huuhdottu ja pantu aurinkoon kuivamaan. Myöhemmin siihen
pantaisiin vadelmahilloa.
"Harry", sanoi rouva Burton, "olisitko hyvä ja kävisit ulkoa noutamassa
ruukun. Varmaankin se nyt jo on kuiva."
Herra Burton vilkaisi kelloaan ja vastasi:
"Minun täytyy pitää kovaa kiirettä ehtiäkseni junaan; mutta pojat
tulevat varmaan kotiin päivälliselle, silloin voit saada tietää missä
ruukku on."
Herra Burton kiiruhti asemalle, ja hänen vaimonsa riensi yhtä
nopeasti poikia etsimään. Mutta vaikka kuinka huolellisesti olisi
tarkastanut lähiseutua, ei heistä näkynyt jälkeäkään. Rouva Burton
kutsui keittäjättären ja sisäkön avukseen, ja nuo kolme naista läksi
kukin tietään talon lähellä olevan, pientä metsää kasvavan alueen
läpi. Pian rouva Burton kuuli tuttuja ääniä ja kulkiessaan niitä
kohti hän joutui ulos metsästä lähelle poikien oman kodin takapihaa.
Lähemmäksi tultuaan hänelle selvisi, että äänet tulivat Lawrencen
varastohuoneesta. Hän saapui ovelle parhaiksi näkemään, kuinka pojat
kaatoivat hänen rakkaaseen ruukkuunsa nestettä kahdesta pullosta,
joista toisen kyljessä oli kirjotus: "Meksikolaista hevosvoidetta",
toisen: "Parasta kärrynrasvaa." Ruukku oli täynnä vihreitä tomaatteja.
Pojat huomasivat tätinsä läsnäolon, ja Toddy virkkoi hymyillen samalla
kertaa luottavasti ja saavuttamastaan menestyksestä iloiten:
"Me panemme tinulle tomaatteja täilöön, kun tinä kejjoit meille pienen
tievän kejtomukten. Juuji näin äiti aina tekee, me emme vain voineet
taada kuumakti tuota tavajaa, jota on pulloitta."
Rouva Burtonin sanavalmius näkyi jossakin määrin pettäneen, ja kun hän
nopeasti läksi astumaan poispäin pitäen kumpaakin sisarenpoikaansa
kädestä, määritteli Willy hänen tunteidensa laadun huutamalla:
"Voi, Alice täti! älä purista kättäni niin kovasti!"
"Pojat", sanoi rouva Burton, "miksi te otitte ruukun ilman lupaa?"
"Mitä?" kysyi Willy. "Tarkotatko että miksi me sen otimme?"
"Tietysti juuri sitä."
"Siksi, että me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen."
"Siinä te toden totta onnistuitte", sanoi rouva Burton empimättä.
"Tinun täytyy valmittaa _meille_ yllätyt", sanoi Toddy. "Yllätyktet ovat
niin hautkoja. Itä valmittaa meille niin paljon, paljon yllätyktiä. Ne
ovat jotkut jintatokejia, mutta banaanit ovat kaikkein hautkimmat."
"Mitä sanoisitte, jos teidät suljettaisiin koko aamupäiväksi pimeään
huoneeseen miettimään pahaa tekoanne?" kysyi rouva Burton.
"Uu-ui!" vastasi Willy, "ei se olisi mikään yllätys; niin meille
tehdään aina, kun olemme tehneet jotakin pahaa, jonka isä ja äiti
sitten huomaavat. Mutta unohdithan ottaa säilykkeet mukaasi kotiin;
minun mielestäni sinä olet tuhma, kun saat lahjoja ja yllätyksiä."
Rouva Burton ei vastannut, eikä tuhlannut aikaa keskusteluun. Mutta
oman huoneensa ovelle tultuaan hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:
"Nyt saatte, pojat, leikkiä, missä vain haluatte pihamaalla, mutta ette
saa lähteä karkuun, ettekä tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun teitä
kello kaksitoista. Minulla on tänä päivänä paljon tehtävää, eikä minua
saa häiritä. Koetatteko, pojat, olla kiltit?"
"Kyllä minä ainakin koetan", vakuutti Toddy kääntäen pienet vilpittömät
kasvonsa ylöspäin odottaen suudelmaa. Ja hän kiskoi tätiänsä alaspäin
siksi, että ylettyi kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja syleilemään
häntä hellästi. Willy taas näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa, mutta
oven sulkeminen havahdutti hänet. Hän työnsi oven auki ja huusi:
"Alice täti!"
"Mitä?"
"Tule tänne -- minulla on sinulle asiaa."
"Sinun on tultava minun luokseni, Willy, jos sinulla on jotakin
kysyttävää", sanoi rouva Burton arkihuoneesta.
"Niin, minä tahdoin vain kysyä, kuinka Jumala loi ensimäisen ampiaisen
-- aivan ensimäisen, mitä milloinkaan on ollut olemassa?"
"Aivan samoin kuin hän loi kaiken muun", vastasi rouva Burton, "Hän
vain _tahtoi_, ja kaikki syntyi."
"Ottiko Noak sitten ampiaisia arkkiinsa?" jatkoi Willy; "Minä en
ainakaan ymmärrä kuinka hän saattoi estää niitä pistämästä omia
poikiansa ja tyttöjänsä. Ja jos ne olisivat pistäneet, olisi ne
tietysti heti tapettu."
"Kysy minulta kaikkea tuota aamiaisen jälkeen", sanoi rouva Burton,
"silloin kerron kaikki mitä tiedän. Juokseppas nyt ulos leikkimään."
Ovi sulkeutui, ja rouva Burton istuutui vähän hämillään pianon ääreen
harjottelemaan. Hän oli soittanut tuskin kymmentäkään minuuttia,
kun syvä huokaus, johon joku muu kuin hän itse oli syynä, sai hänet
nopeasti kääntymään. Siinä seisoi Willy. Ankara nuhdesaarna pyöri jo
rouva Burtonin kielellä, mutta syystä tai toisesta jäi tämä ainaisiksi
ajoiksi Willyltä kuulematta. Jälkeenpäin selitti rouva Burton
vaikenemisensa johtuneen siitä, että Willy oli niin perin surullisen
näköinen. Hän näet uskoi, että Willyn omatunto oli selvittänyt hänelle,
kuinka sopimaton tuo ruukkujuttu oli, ja että hän nyt oli tullut
tunnustuksille.
"Alice täti", sanoi Willy, "tiedätkö täti, ei teidän puutarhanne ole
mistään kotoisin! Siellä ei ole kilpikonnaa, jota sieltä voisi etsiä
puutarhan päästä päähän, eikä siellä ole hauskaa ruohokenttää, jolle
voisi heittäytyä, kuten meillä kotona."
"Etkö, poikaseni, voi ymmärtää", sanoi rouva Burton, "että me
järjestämme kotimme ympäristöineen niinkuin meistä on hauskinta,
ottamatta lukuun pienten, täällä vieraisilla käyvien pikku poikien
makua."
"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hyvin tehty", sanoi Willy. "Isä
sanoo, että meidän täytyy aivan yhtä paljon pitää huolta muiden
ihmisten huvittamisesta kuin omastamme. En minä tahtonut laittaa
sinulle tuota säilykeruukkua, mutta kun Toddy sanoi, että se olisi
sinusta hauskaa, niin minä menin sitä laittamaan, sen sijaan, että
olisin pyytänyt päästä erään ohitse ajavan miehen rattaille. Samalla
tavalla pitää sinun tehdä puutarhan suhteen."
"Lähdehän nyt ulos", sanoi rouva Burton. "Sanoinhan, ettette saisi
tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun."
"Katsos, minä tulin sisälle, hyrrääni hakemaan -- minä panin sen
ruokasaliin sisälle tullessani, mutta ei se ole siellä. Tahtoisin
tietää, mihin sinä olet sen pannut, ja miksi eivät ihmiset voi antaa
pikku poikien tavaroiden olla rauhassa!"
"Kuules Willy", sanoi rouva Burton kääntyen äkkiä pianotuolillaan,
"minusta tuntuu, että täällä jossakin lähettyvillä on paha pikku poika.
Ajatellaanpas, että minä kadottaisin jotakin -- --"
"Se oli viidentoista pennin hyrrä", sanoi Willy, "ei se ollut niin vain
_jotakin_."
"Kuvittele sitten, että minä olen hukannut hyrrän", sanoi rouva Burton,
"mitä luulisit minun tekevän, jos minä sen hyvin, hyvin mielelläni
tahtoisin takaisin?"
"Sinä pyytäisit palvelustyttöä sitä etsimään -- sitähän minäkin
tahtoisin", sanoi Willy.
"En minä tekisi ollenkaan niin", sanoi rouva Burton. "Koeta ajatella,
mitä järkevän ihmisen tulisi tällaisessa tapauksessa tehdä."
Nolona Willy seurasi kengänkärjellään erästä maton kuviota ja näytti
olevan kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa
kirkastuivat, hän katsahti arkaillen ylös ja sanoi riemastuneena:
"Nyt tiedän."
"Arvasinhan, että sinä sen keksisit", sanoi rouva Burton rohkaisevasti
syleillen ja suudellen Willyä. Tämä lopetti toimituksen kuitenkin hyvin
lyhyeen.
"Tämä on voitto, josta annan tietoja päälikölleni, tuolle rakkaalle
vanhalle tyhmeliinille", sanoi rouva Burton itsekseen, kääntyessään
soittokoneeseensa päin. Mutta ennenkuin hän jälleen saattoi päästä
'vuorovaikutukseen' säveltäjän kanssa, ryntäsi Willy huoneeseen kasvot
loistavina, kadoksissa ollut hyrrä kädessä.
"Sanoinhan minä tietäväni, mitä sinä tekisit", sanoi hän, "ja minä
tein juuri samalla tavalla. Minä rukoilin Jumalaa, että se löytyisi.
Minä menin yläkertaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään, suljin oven
ja polvistuin ja sanoin, 'rakas Jumala, siunaa kaikkia ja auta etten
minä olisi niin paha ja auta minua löytämään hyrräni ja suo, ettei
minun tarvitse rukoilla sitä niin kauvan kuin vauvaa. Kristuksen tähden
aamen'. Ja sitten kun minä tulin alakertaan, oli hyrrä juuri siinä,
mihin olin sen pannutkin. Kuules, Alice täti, minusta tuntuu, että
aamiaisesta jo on kulunut hirveän pitkä aika; eikö sinulla ole antaa
pikku pojille leivoksia ja appelsiineja?"
"Lasten ei pidä koskaan syödä aterioiden välillä", sanoi rouva
Burton viipymättä. "Se pilaa heidän ruuansulatuksensa, ja he tulevat
ärtyisiksi."
"Silloin minä luulen, että ruuansulatukseni on jo nyt pilalla", sanoi
Willy, "sillä minä olen joskus hirveän äreä, ja Mike sanoo, ettei
pilaantunutta munaa voi pilata. Minulle olisi parasta saada leivos --
sellaisista, joissa on rusinoita ja sitruunaa, pidän eniten."
"Mutta vain tämä yksi ainoa", sanoi rouva Burton itsekseen
mennessään ruokasalin kaapille. Hän oli saanut vastustamattoman
halun kätkeä kasvonsa. "Enkä minä hiisku sanaakaan Harrylle", hän
jatkoi päättävästi. "Tuossa on Toddyllekin", sanoi rouva Burton, "ja
pitäkääpäs nyt kummatkin mielessänne, ettette saa tulla sisälle,
ennenkuin teitä kutsutaan!"
Willy läksi, ja hänen tätinsä sai kokonaisen tunnin olla niin rauhassa,
että se melkein häiritsi häntä; hän lähetti kutsumaan poikia sisälle.
Willy tuli kovalla touhulla ja kiireissään kysymään, mitä täti halusi,
ja kysymättä hän selitti, kuinka paljon hauskempi Burtonin kanakoppi
oli kuin heidän siellä kotona, johon pikku poikien oli aivan mahdoton
päästä sisälle. Toddy astuskeli vastahakoisesti taloa kohti, mutta
pysähtyi sitten ja istuutui nurmikolle, jossa hän kieriskeli ikäänkuin
jokin olisi häntä hyvin vaivannut.
"Mikä sinun on, Toddy", kysyi rouva Burton, jonka tarkka silmä huomasi,
että tuo nuori mies oli hyvin levoton.
"Niin", sanoi Toddy, "kun minä menin kanan petään, jotta oli muutamia
munia, ja olin olevinani kanaäiti, joka hautoo ja titten tulee
poikatia, joitta toitet ovat jutkeita ja toitet valkeita tai muttia
ja kaikitta niittä tulee niin hejttaitia untuvapalloja ja ne tulevat
minun vuoteeteeni nukkumaan joka yö, ja minä ajattelin, että minä annan
yhden valkoititta jakkaalle pikku vauva-titkolle ja yhden tinulle, kun
tinä olit niin kiltti, ja titten jotkut ne taat taavat poikatia, ja
minä ittuuduin petään, tiliä minulla ei ollut höyheniä ja tiedätköt,
kun minä noutin ylöt, ei tiellä ollut jälellä kuin ilkeää puujoa. Ja
minutta tuntuu oikein pahalta."
Rouva Burton käsitti heti tilanteen ja huusi: "Toddy, istu heti maahan.
Willy, juokse kotiin ja pyydä Maggielta Toddylle puhdas puku. Jane,
valmista kylpy."
"En minä ittu maatta", vikisi Toddy. "Tuntuu niin pahalta ja minä
tahdon, että minua pidetään hyvänä."
"Täti pitää sinusta niin paljon, Toddy", sanoi rouva Burton hellästi.
"Eikö se ole sinulle mieleen?"
"Ei!" huudahti nuori mies painokkaasti, "tuollaitetta pitämitettä ei
ole mitään apua pikku pojille, joilla on vaatteet munatta. Minä tahdon,
että tulet ulot ja ittut minun viejettäni ja pidät minua hyvänä."
Toddyn silmät sanoivat enemmän kuin hänen huulensa, ja rouva
Burton riensi ulos hänen luokseen kietaistuaan varovaisuuden
vuoksi leveän liinan vyötäisilleen. Toddy tervehti häntä
ylitsevuotavalla hellyydellä, josta oli omat seurauksensa. Sen saattoi
tarkkaamattominkin silmä havaita rouva Burtonin aamupuvusta Willyn
palatessa. Toddy kiedottiin huolellisesti halkomattoon ja vietiin
kylpyhuoneeseen, ja kun hän sieltä läksi pois, oli hän niin tyytyväinen
kohteluun ja hoitoon, että hän sanoi:
"Päätenkö minä joka päivä kylpyyn, jot minä koetan hautoa tinulle
kananpoikatia?"
Aamupäivän tapahtumat päättyivät tunnin myöhästyneeseen
aamiaispäivälliseen, niin että rouva Burton sai pitää kiirettä
pukeutuessaan päiväkäyntejä varten. Hän ei kuitenkaan kadottanut
mielenmalttiansa niin, että olisi unohtanut mahdollisen vaaran, jolle
hänen kotinsa hänen poissa ollessaan saattoi joutua alttiiksi. Siksipä
hän kutsuikin pojat luokseen, ja heidän mieliinsä hänen onnistui
terottaa iltapäivän velvollisuudet ja oikeudet. Hänen miehensä olisi,
kuten kaikki miehet, ja miesten tapaan surkeasti sokeana lasten
todelliselle luonteelle, varmaankin arvellut, että tällaisessa
tapauksessa tarvittiin vain peitettyjä uhkauksia ja rumaa lahjomista;
mutta rouva Burton oli sukupuolelleen ja omaksumillensa periaatteille
uskollinen. Hän vetosi yhä edelleen lasten parempaan "minään".
"Lapsukaiset", sanoi hän kietoen kätensä kummankin pojan ympäri. "Alice
tädin täytyy tänäpäivänä mennä ulos tunniksi tai pariksi. Kukahan
mahtanee sill'aikaa pitää huolta kodista?"
"Minä tulen kanttati", sanoi Toddy antaen suudelman seurata pyyntöään.
"En voi ottaa sinua mukaan, rakkaani", sanoi rouva Burton suudellen
takaisin Toddya. "Matka on sinulle liian pitkä, mutta täti palaa
rakkaan pikku Toddynsa luokse niin pian kuin hän vain voi."
"Tinä menet jalan tinne, mihin menet, etkö menekin?" sanoi Toddy
luikerrellen pois tätinsä sylistä. "Titten en tahdo lähteä kanttati, en
vaikka mikä oliti."
Rouva Burtonin ote höltyi huomattavasti, mutta hän ei unohtanut
velvollisuuttaan.
"Kulkaapas pojat", sanoi hän. "Eikö teistä ole hauska nähdä koteja,
jossa kaikki on kauniisti järjestyksessä, niin kuin teillä kotona ja
täällä?"
"On _minusta_", sanoi Willy. "Minusta tuntuu, että taivaassa on melkein
sellaista; arkihuoneita ja tauluja ja kirjoja ja piano. Mutta taivaassa
ei tarvitse koskaan lakaista, eihän, eihän siellä ole ollenkaan roskia
ja likaa. Mutta millähän Jumala huvittaa pikku enkeleitä, kun he
tahtovat leipoa savileipiä, eivätkä voi?"
"Alice täti selittää sen sinulle, kun täti tulee takaisin, Willy, mutta
pikku enkelit eivät tahdo koskaan leipoa savileipiä."
"Mutta isä sanoo, ettei ihmisten mieli muutu, kun he kuolevat", sanoi
Willy, "ei suinkaan pikku poika-enkeltenkään mieli silloin muutu."
Rouva Burton päätti mielessään, että hän joskus sopivampana aikana
antaisi pojille järjestelmällistä uskonnonopetusta, joka voisi korjata
langon puutteelliset kuvaukset. Tällä hetkellä aurinko kuitenkin
jo kiiruhti painumaan Aasiaa kohti, eikä hänellä vielä näyttänyt
olevan nimeksikään toivoa siitä, että tavarat kodissa säilyisivät
vahingoittumattomina.
"Molemmathan te pidätte huoneista, joissa kaikki on paikoillaan",
jatkoi rouva Burton, kun Toddy vitkasteli.
"_Minä_ en pidä", sanoi Toddy. "Ne ovat tellaitia paikkoja, joitta itot
ihmitet aina tanovat 'ei taa kotkea pikku pojille, jotka tahtoitivat
pitää hautkaa'."
"Mutta Toddy", puheli rouva Burton, "huvitteleminen on samaa kuin oppia
iloitsemaan kaikesta kauniista. Aivan maailman alusta asti ovat ihmiset
miettineet, millä keinoin saada kotinsa oikein kauniiksi."
"Mutta eivät ainakaan Adam ja Eva", sanoi Toddy, "Jumala oli laittanut
heille kaikki valmiikti, ja hän antoi heidän tehdä mitä ikinä he
tahtoivat. Kyllä kait Kainilla ja Abelilla oli hautkempaa kuin kellään
muilla pojilla maailmatta."
"Oi, ei suinkaan", sanoi rouva Burton, "hehän eivät koskaan saaneet
olla tuossa kauniissa puutarhassa. Heidän vanhempansa saivat koko
lailla vaivata päätään, että saisivat kotinsa kauniiksi. Ajatteleppas
vain, kuinka monen ihmisen on täytynyt miettiä ja suunnitella,
ennenkuin maailma on voinut tulla niin kauniiksi, kuin mitä se
nykyään on! Kun katselet äitisi ja minun vierashuoneita, näet, kuinka
tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten on täytynyt tehdä työtä, ennenkuin
kaikki mitä niissä on, on voitu aikaansaada."
"No voi ihmettä!" huudahti Toddy, jonka silmät ihmetyksestä
suurenemistaan suurenivat, "tehän on kauhean kummallitta!"
"Niin, ja kaikki viisaat ihmiset, jotka nykyään elävät, tekevät hekin
samoin", jatkoi rouva Burton, jota saavuttamansa menestys suuresti
rohkaisi, "ja pikku poikien tulisi koettaa tehdä samoin. Jokaisen
tulisi koettaa iloita siitä mikä on kaunista, sen sijaan, että hän
vahingoittaa sitä. Hänen tulisi tahtoa parantaa, ei pahentaa. Pikku
poikienkin pitäisi näin ajatella."
"Kyllä minä koetan muittaa ten", sanoi Toddy katse kaukana harhaillen,
"minutta on niin hijveän hautkaa, kun pikku pojat ajattelevat tamoja
atioita kuin itot ihmitet."
"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton nousten, "ethän tahdo, että
Alice tädin kodissa mikään joutuu epäjärjestykseen, ethän? Sinä tahdot
hoitaa kaikkea hänen poissaollessaan, aivan kuin olisit aikamies, etkö
tahdokin?"
"Kyllä, ihan vajmatti", sanoi Toddy.
"Ja minä myöskin", sanoi Willy.
"Te olette molemmat oikein miehekkäitä poikia, ja minä tuon teille
mukanani jotakin oikein hauskaa", sanoi rouva Burton suudellen molempia
poikia jäähyväisiksi. "Kas vaan!" kuiskasi hän itsekseen astuessaan
ulos puutarhaportista. "Mitähän minun herrani ja mieheni sanonee
kuullessaan tästä saavuttamastani voitosta! Hän olisi jättänyt lapset
palvelijain huostaan; minä olen ylpeä siitä, että olen jättänyt
heidät heidän itsensä hoidettaviksi." Kun rouva Burton paria tuntia
myöhemmin palasi, oli häntä eteisovella vastassa kaksi hyvin likaista
pikku poikaa, jotka olivat hyvin jännittyneen ja tärkeän näköisiä.
"Me teimme juuji niin kuin tinä kätkit, Alice täti", sanoi Toddy. "Me
emme kotkeneet mihinkään, me ajattelimme vain, miten voitimme laittaa
maailman kauniimmakti. Tulet nyt vaan kattomaan."
Kiiruhtaen käyntiään rouva Burton seurasi poikia vierashuoneeseen.
Huonekalut, taulut, kirjat ja pikku esineet olivat kaikki aivan kuin
hänen lähtiessään; muutamia parannuksia oli kuitenkin suunniteltu ja
jo osaksi toimeen pantu. Eräs useita metriä pitkä, laattiasta kattoon
ulottuva alaston osa seinää, jolla vain muutamia tauluja riippui, oli
kauvan aikaa loukannut rouva Burtonin taiteellista silmää. Nyt hän sai
nähdä, että muutkin, joilla on hyvä maku, tunsivat samoin.
"Minusta ei mikään huone ole hauska, jos ei ole kukkia", sanoi Willy.
"Isän ja äidin mielestä on myöskin niin, ja siksi me ajattelimme, että
tekisimme sinut iloiseksi, jos hankimme kukkia tänne."
Laattialla oli hevoskuormallinen kiviä kasassa, jonka järjestelystä
ei puuttunut aistia. Kivet muodostivat jonkunlaisen keinotekoisen
vuoren; ja tämän huipulla sekä tunkeutuneena jokaisen kiven koloon
ja halkeamaan oli koko joukko maantiehiekkaa. Muutamista kivien
halkeamista pisti esiin jonkun verran kuihtuneita sananjalkoja,
joista selvästi saattoi nähdä, että niitä oli moneen kertaan kivien
koloon soviteltu ja että ne olivat moneen kertaan pudonneet kuivaan
hiekkaan, joka osaksi peitti niiden juuria. Kiviröykkiön juurta
kiersi usean metrin pituinen rönsy Virginialaista kiertokasvia, ja
huipulta luikertelihe alas huolellisesti oksitettu Datura strammonium
(hulluruoho). Nuo kolme kaunosielua katselivat hetkisen sanattomina;
sitten Toddy katsahti ylös enkeli-ilmein ja sanoi:
"Eiköt ole kaunitta?"
"Minä toivon, että se, mitä meille tuot, on jotakin hirveän hauskaa",
huomautti Willy, "sillä tuossa oli kauhean paljon työtä. En ole
koskaan elämässäni ollut niin väsynyt. Äidin kukka on suuressa
laatikossa, mutta me emme löytäneet mitään laatikkoa, emmekä löytäneet
palvelustyttöjä, että olisimme heiltä voineet kysyä. Tämä ei ole se
hulluruoho, jonka kukat ovat aivan kuin kauniit maljat, mutta isä
sanoo, että tämä on paljon terveellisempi kuin se toinen viljelty laji.
Sananjaloilla näkyy olevan jano, mutta kun minä en oikein tiennyt,
kuinka minä niitä kastelisin, ilman että matto kastuisi, päätin odottaa
siksi kun sinä tulet kotiin, että voisin sinulta kysyä."
Silkkihameet vain vähän kahahtivat -- ja pojat olivat yksin. Kun
herra Burton puoli tuntia myöhemmin palasi kaupungista, huomasi hän,
että hänen vaimonsa oli harvinaisen vähäpuheinen, ja että kaksi
poikaviikaria torikoreista seuloi hiekkaa eteismatolle ja rakenteli
kivikasoja rakennuksen edustalle.