"Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä."
Minä kirjoitan tätä päivä päivältä, mutta toivoen, että
ennenkun pääsen loppuun, on aurinko jo päässyt pilkahtamaan
pilvien lomista. Me olemme täällä yhä edelleen tietämättä
mitään poispääsymahdollisuuksia, ja tämä vaikuttaa meihin hyvin
masentavasti. Voin kuitenkin hyvin kuvailla mielessäni, että vielä
tulee päivä, jolloin me iloitsemme siitä, että meidän oli pakko
pysytellä täällä niin kauan, sillä täten tulimme tuntemaan yhä uusia
tämän paikan ihmeitä ja saimme lisätietoja sen elävistä olennoista. 15
Intiaanien voitto ja apinamiesten häviö oli kohtaloittemme
käännekohta. Itse asiassa me siitä hetkestä asti olimme ylätasangon
herroja, sillä alkuasukkaat katselivat meitä pelon ja kiitollisuuden
sekaisilla tunteilla, kun me ihmeellisillä keinoillamme olimme
auttaneet heitä tuhoamaan verivihollisensa. Omasta puolestaan
heillä ehkä olisi voinut olla ilon syytä, jos olisivat saaneet niin
kauhistuttavan epäluotettavat olennot lähtemään tiehensä, mutta itse
he eivät ehdotelleet meille mitään keinoja, millä olisimme päässeet
alamaan tasangoille. Ennen oli -- sikäli kuin ymmärsimme heidän
merkkejään -- ollut olemassa vuorikäytävä, jota myöten voi päästä
paikalle ja sen toisen suun me olimme nähneet alhaalta käsin. Tätä
vuorikäytävää pitkin sekä intiaanit että apinaihmiset epäilemättä
olivat kiivenneet huipulle, ja Maple White tovereineen oli tullut
samaa tietä. Viime vuonna, kauhean maanjäristyksen sattuessa, oli
kuitenkin käytävän yläosa luhistunut ja kadonnut jäljettömiin.
Intiaanit voivat vain pudistaa paitansa ja kohottaa olkapäitään,
kun me teimme tiettäväksi, että olisimme halunneet päästä alas. On
mahdollista, että he eivät voi, mutta kukatiesi he eivät tahdokaan
auttaa meitä täältä pois.
Voittoisan sotaretken loputtua ajettiin apinakansan viimeiset
jäännökset ylätasangon toiseen ääreen -- heidän valitushuutonsa
olivat hirvittäviä -- ja heidät sijoitettiin intiaaniluolien
läheisyyteen, jossa he tästä lähtien tulisivat isäntäinsä valvomiksi
työjuhdiksi. Pimeän tultua voi tästä vankileiristä kuulla pitkällistä
vaikerrusta.
Kahden päivän kuluttua taistelusta olimme me liittolaisinemme
palanneet ylätasangon ylitse ja pystyttäneet leirimme heidän
kallioittensa juurelle. He koettivat saada meitä muuttamaan heidän
luoliinsa, mutta tähän ei Roxton millään muotoa tahtonut suostua,
koska me hänen vakuutustensa mukaan silloin olisimme joutuneet
heidän valtaansa, jos he olisivat olleet mieleltään petollisia. Me
säilytimme siis riippumattomuutemme ja aseemme olivat aina valmiina
kaiken mahdollisen varalta, vaikkakin meillä oli mitä parhaimmat
suhteet villien kanssa. Me kävimme myös usein vieraskäynneillä
heidän luolissaan, jotka olivat sangen merkillisiä asumuksia,
vaikkakaan emme voineet ratkaista, olivatko ne ihmiskäsin tehtyjä
vai luonnon muodostamia. Ne olivat kaikki samassa rivissä, erään
hauraan kivilajin muodostuksia, joka näytti olevan jonkunlainen
lomakerros yläpuolella punerviksi kallioiksi muodostuneen basaltin ja
alapuolisen kovan graniittiperustan välillä. Luola-aukot olivat noin
kahdenkymmenen jalan korkeudessa maankamarasta ja niihin päästiin
pitkiä kiviportaita myöten, jotka olivat niin kapeat ja jyrkät,
ettei mikään suuri eläin voinut nousta niitä. Sisältä olivat luolat
lämpöisiä ja kuivia ja etääntyivät eri kauaksi suoraan vuoren sisään.
Seinät olivat sileitä ja niiden koristuksiksi oli hiillytetyillä
kepeillä piirretty mainioita kuvia ylängön ihmeellisistä eläimistä.
Jos kaikki elämä tästä maasta loppuisi, niin saisivat tulevaisuuden
tutkijat näitten luolien seinistä toki todistuksia noitten
tavattomien eläinten dinosaurioitten, iguanodonien ja joutsenliskojen
-- hiljattaisesta olemassaolosta maanpäällä.
Saatuamme tietää, että alkuasukkaat pitivät noita valtavan suuria
iguanodoneja kesynä karjanaan ja että ne olivat vain pelkkiä
vaeltavia lihavarastoja, olimme tulleet siihen luuloon, että ihminen,
jopa noinkin alkeellisesti varustettu, oli anastanut tasangon
ylivallan. Tulimme kuitenkin pian näkemään, ettei asianlaita ollut
tällainen, vaan että hän sai olla siellä vain armosta. Kolmantena
päivänä siitä kun olimme tuoneet leirimme intiaaniluolien lähistölle
sattui onnettomuus. Challenger ja Summerlee olivat tuona päivänä
lähteneet järvelle, jossa muutamat alkuasukkaista heidän johtaminaan
keihästivät suurten liskolajien edustajia. Lordi Roxton ja minä
olimme jääneet leiriin, joukon intiaaneja ollessa asettuneina luolien
edustan ruohoiselle rinteelle, missä he tekivät kukin askareitaan.
Äkkiä kaikui räikeän meluisa merkinanto ja sana "Itopu!" kuului
sadoilta huulilta. Joka taholta tuli miehiä, naisia ja lapsia, jotka
kaikki ryntäsivät etsimään turvaa ja kiitivät hurjaa vauhtia portaita
ylöspäin.
Kun me kohotimme katseemme, näimme me heidän heiluttavan käsiään
ja viittovan meitä kiirehtimään luoksensa. Me olimme kumpikin
tarttuneet kivääreihimme ja juoksimme katsomaan mikä oli hätänä.
Lähimmästä lehdosta syöksyi samassa esiin kaksitoista tai viisitoista
intiaania. He juoksivat henkensä edestä ja heidän kintereillään tulla
möyrästi kaksi hirveätä petoa, juuri samoja, jollainen minuakin oli
vainonnut yksinäisellä vaelluksellani. Muodoltaan ne muistuttivat
suunnattomia sammakoita ja ne liikkuivat omituisesti loikaten, mutta
niiden mittasuhteet olivat kuulumattoman valtavat, suuremmat kuin
suurimmankaan elefantin. Me olimme ennen nähneet niitä vain pimeässä,
ja ne ovatkin yöeläimiä, jotka näyttäytyvät päivisin vain silloin kun
niitä niiden koloissa hääritään. Nyt me olimme aivan hämmästyksen
lamauttamia nähdessämme ne, sillä niiden täplikkäällä, käsnäisellä
nahalla oli aivan kalamainen loisto, ja auringonvalo heijasti siitä
alituisesti vaihtelevan sateenkaarivälkkeen eläimen liikkuessa.
Meillä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa niiden katselemiseen, sillä
kädenkäänteessä ne olivat saavuttaneet pakenijat ja aikaansaivat
suurta hävitystä heidän joukossaan. Niiden keinona oli koko
painollaan rynnätä uhrinsa päälle ja jättää se siihen vertavuotavana
ja murskattuna hypätäkseen sitten seuraavan päälle. Nuo onnettomat
intiaanit huusivat kauhusta, mutta vaikka he kuinka juoksivat, olivat
he avuttomia näitten jättiläiseläinten säälimätöntä päättäväisyyttä
ja uskomatonta ketteryyttä vastaan. Toinen toisensa jälkeen he
sortuivat maahan ja heitä oli jäljellä enää tuskin puoli tusinaa,
kun toverini ja minä olimme ehtineet auttamaan heitä. Meidän apumme
heitä kuitenkin vähän hyödytti ja itse jouduimme nyt samaan vaaraan.
Parin sadan kyynärän päästä me tyhjensimme pyssymme lennättäen
petoihin kuulan toisensa jälkeen. Seuraukset olivat joka tapauksessa
samat, kuin jos olisimme viskelleet heitä paperipalloilla.
Näitten matelijain hidas luonto ei suuresti välittänyt haavoista,
ja niiden gangliot, jotka eivät ole yhteydessä aivojen kanssa
vaan ovat selkäytimen haarautumia, ovat nykyaikaisilla aseilla
saavuttamattomissa. Ainoa minkä voimme oli se, että saimme niiden
eteenpäinmenon estetyksi, johtamalla niiden huomion pyssyjemme
pamauksiin ja tulenliekkeihin, ja täten saimme alkuasukkaille
ja itsellemme aikaa rynnätä pelastaville portaille. Mutta missä
kahdennenkymmenennen vuosisadan räjähtävät kuulat olivat tehottomia,
siinä alkuasukkaitten strophantus-nesteeseen kastetut myrkytetyt
nuolet, joihin vielä lisäksi oli hierottu mädännyttä lihaa, tekivät
vaikutuksensa. Tuollaisista nuolista ei metsästäjällä ollut
suurtakaan hyötyä, sillä niiden vaikutus oli tämäntapaisten eläinten
hitaan verenkierron takia varsin vitkallinen, niin että eläin ennen
taintumistaan olisi ehtinyt surmata vainoojansa.
Mutta nyt kun molemmat hirviöt tulivat jäljessämme aina portaille
asti, lensi niitä vastaan oikea nuolisade luolan kustakin aukosta.
Lyhyen hetken perästä ne olivat muuttuneet aivan sulkapeittoisiksi,
mutta osoittamatta mitään tuskanmerkkejä ne voimattomassa raivossa
kuopivat ja tömistivät uhriensa luo johtavia portaita, onnistuivat
pääsemään jonkun kyynärän ylöspäin, mutta lipuivat taas maahan.
Lopuksi kuitenkin myrkky alkoi vaikuttaa. Toinen eläimistä päästi
kumeasti jylisevän valituksen ja laski suuren litteän päänsä maahan.
Toinen alkoi ulvoen ja kirkuen tuskasta hypellä, mutta pian sekin
suistui pitkäkseen haavoittuneena vääntelehtien, ja muutaman hetken
perästä se virui kankeana ja liikkumattomana.
Äänekkäästi riemuiten kiirehtivät nyt intiaanit alas luolistaan ja
panivat toimeen hurjan voittotanssin kuolleitten eläinten ympärillä,
melkein hulluina ilosta, kun oli onnistuttu kaatamaan kaksi heidän
vaarallisimmista vihollisistaan. Samana iltana he hakkasivat
palasiksi ja veivät pois ruumiit, ei syötäväksi -- sillä myrkky
vaikutti yhä edelleen -- vaan jotta ne eivät tartuttaisi mitään
ruttomaista sairautta. Suuret matelijasydämet -- parin sohvatyynyn
kokoiset -- jätettiin kuitenkin paikoilleen, ja ne yhä hitaasti
sykkivät, laajentuen ja kokoonvetäytyen, osoittaen kauheata,
ruumiista erillistä elämää. Vasta kolmantena päivänä niiden toiminta
lakkasi ja nuo hirveät elimet olivat hiljaa paikallaan.
Joskus, kun saan läkkirasiaa paremman kirjoituspöydän ja tuhruista
lyijykynää sekä viimeistä ryvettynyttä muistiinpanokirjaa
paremmat kirjoitusneuvot, minä annan täydellisemmän kuvauksen
Accala-intiaaneista, heidän parissaan viettämästämme ajasta ja Maple
Whiten Maan ihmeellisistä olosuhteista. Muistini ei tällöin tule
minua koskaan pettämään, sillä niin kauan kuin elän ja hengitän,
tulee jokaisen täällä sattuneen seikan ja kokemuksen muisto säilymään
yhtä selvänä ajatuksissani kuin lapsuuden varhaisimmat merkilliset
tapahtumat. Mitkään uudet vaikutteet eivät voi piirtyä niin syvälle
mieleeni. Kun saan aikaa, tulen kuvailemaan sitä ihmeellistä,
järvellä viettämäämme kuutamoyötä, jolloin nuori ichthyosaurus
-- kummallinen puoleksi hylkeen, puoleksi kalan näköinen olento,
jolla oli luun peittämät silmät kuonon kummallakin puolella ja
kolmas silmä pään keskellä -- takertui erään intiaanin verkkoon
ja oli kaataa kanoottimme, ennenkun me onnistuimme saamaan sen
maihin. Samana yönä vihreä vesikäärme lennähti ylös vedenkalvosta
ja silmukoissaan vei syvyyteen Challengerin venheen soutajan. Tulen
myöskin kertomaan siitä suuresta, valkeasta, yöllisestä eläimestä --
vielä tänäänkään emme tiedä oliko se nelijalkainen eläin vai matelija
-- joka eli järven itäpuolella olevassa tympäisevän liejuisessa
rimmessä ja pimeässä liikkui sinne tänne levittäen ympärillensä
heikkoa fosforivaloa. Intiaanit pelkäsivät sitä niin suuresti,
ettemme saaneet heitä lähtemään mukaamme sinne; itse kävimme siellä
kahdesti ja kummallakin kerralla näimme eläimen, vaikkakaan emme
saaneet raivatuksi itsellemme tietä tuolle upottavalle rimmelle,
missä se oleili. Voin vaan sanoa, että se näytti lehmää suuremmalta
ja sillä oli omituinen myskinhaju. Tulen myöskin kertomaan siitä
suuresta linnusta, joka eräänä päivänä ajoi Challengeria takaa
aina luolien vapaakaupungille asti -- se oli suuri juokseva lintu,
paljon strutsia korkeampi, jolla oli korppikotkan kaula ja niin
kauhistuttavan näköinen pää, että lintu oli kuin kulkeva kuolema.
Challengerin kiivetessä portaille lintu ojensi nokkansa ja sieppasi
hänen toisen kengänpohjansa aivankuin veitsellä leikaten. Mutta
sillä kertaa nykyaikaiset aseet näyttäytyivät käyttökelpoisiksi,
ja tuo suuri lintu, joka jaloista päähän oli yhdentoista jalan
mittainen, sen nimi on phororachus, jos saa uskoa hengästynyttä mutta
äärimmäisen ihastunutta professoria -- sortui Roxtonin ampumana
maahan liehuvien höyhenien ja kolisevien luitten sekamelskana,
inhoittavien keltaisten silmien mulkoillessa tuosta kaaoksesta.
Saisinpa vain elää ja nähdä tuon lattean, julman kallon kerran
omassa lokerossaan muitten voitonmerkkien joukossa Albanyssa.
Lopuksi en olisi hiukan selostamatta toxodonia, tuota valtavaa,
kymmenen jalan suuruista marsua, ulkoisine torahampaineen, jonka me
kerran tapoimme, sen juodessa järven rannalla. Kaikkea tätä minä
kerran perinpohjaisemmin kuvailen, ja hermoja-ärsyttäneiden päivien
lomiin liitän noitten ihanien kesäiltojen kuvauksia, jolloin me,
kirkkaan sinisen taivaan yllämme kaareutuessa, hyvinä tovereina
lojuimme korkeassa ruohikossa ja ihmettelimme pilvissä leijailevaa
ihmeellistä lintua sekä kummallisia, tuntemattomia eläimiä, jotka
ryömivät esiin koloistaan meitä katselemaan, suurten pensaitten
aivan nääntyessä mehuisten hedelmäin painoon ja somien kukkien
pilkistellessä ruohikosta. Mielinpä myös kertoa noista pitkistä,
kuutamoisista öistä, joina me keinuimme suuren järven hohtavalla
pinnalla, vavisten ja hämmästyneinä katsellen satumaisten hirviöitten
molskahduksista syntyviä suuria pyörylöitä sekä vihertävää hohdetta
syvyydessä, mikä syntyi jonkun eriskummallisen eläimen liikkuessa
tuolla alhaalla pimeän rajoilla. Näihin kuvaelmiin mieleni ja
kynäni vielä tulevaisuudessa palaavat, antaakseni niistä silloin
yksityiskohtaisemman selonteon.
Mutta, kysytte te luultavasti, miksi näitä tarkasteluja ja
miksi tällaista viivyttelyä, kun teidän ja toverienne olisi
yötä päivää pitänyt suunnitella keinoja, miten päästä palaamaan
ulkopuoliseen maailmaan? Vastaan siihen, että yksikään meistä ei
ollut toimimatta tähän suuntaan, mutta kaikki meidän ponnistelumme
olivat tähän asti rauenneet tyhjiin. Erään asian olimme pian
tulleet huomaamaan. Intiaanit eivät millään muotoa tahtoneet auttaa
meitä lähtöaikeissamme. Kaikissa muissa suhteissa he olivat meidän
ystäviämme -- voisipa melkein sanoa: meidän nöyriä orjiamme -- mutta
kun otettiin kysymyksenalaiseksi, eivätkö he tahtoisi auttaa meitä
valmistamaan ja kuljettamaan siltaa erottavan kuilun ylitse, tai
kun koetimme saada heitä antamaan meille nahkavöitä tai köynnöksiä
punoaksemme niistä köyttä, kohtasi meitä hyväntuulinen mutta ehdoton
kielto. He hymyilivät, vilkuttivat silmiään, puristivat paitansa
eivätkä antaneet suostumustaan. Tuo vanha ylimyskin epäsi yhtä
jyrkästi meidän pyyntömme, ja ainoastaan Maretas, pelastamamme
nuorukainen, katseli meitä miettiväisenä ja liikkeillään merkitsi,
että hänestä oli ikävää, kun meidän toiveitamme vastustettiin.
Aina siitä asti, kun apinaihmiset niin ratkaisevasti oli voitettu,
he pitivät meitä jonkunlaisina yliluonnollisina olentoina, joilla
oli voitto ihmeellisen aseensa putkessa, ja he uskoivat, että
niinkauan kun me olisimme heidän luonaan, heitä onni seuraisi.
Meille tarjottiin ilmaiseksi pieni punaposkinen vaimo ja oma luola
kullekin, jos vain unohtaisimme oman kansamme ja kaikiksi ajoiksi
jäisimme ylängölle. Tähän asti olimme olleet heille ystävällisiä,
vaikkakin toiveemme kävivät toiseen suuntaan, mutta olimme
aivan selvillä siitä, että meidän oli pidettävä salassa kaikki
alaslaskeutumishankkeemme, sillä meillä oli syytä peljätä, että
hätätilassa voitaisiin käyttää väkivaltaa meidän pysyttämiseksi
paikallamme.
Dinosaurioitten vaarasta huolimatta -- mikä ei ole varsin suuri
muulloin kun öisin, sillä, kuten jo olen huomauttanut, ne ovat
elintavoiltaan parhaasta päästä yöeläimiä -- olen kahdesti viime
viikkojen aikana käynyt vanhalla leirillämme tapaamassa neekeriämme,
joka edelleen suorittaa vartiopalvelusta vuoren juurella. Minä
tähystelin allani olevaa laajaa tasankoa nähdäkseni siellä
pyytämämme apujoukon lähestyvän, Mutta tuo suuri kaktusta kasvava
alue levittäytyi tyhjänä ja autiona aina bambupensaitten etäiseen
näköalanrajaan saakka.
"Pian ne tulee, massa Malone. Ennenkun viikko on loppu, intiaanit
pala, tuo köysiä ja ottama teidät alas." Tällainen oli Zambon
rohkaiseva vakaumus.
Minulle sattui jotain hieman outoa palatessani tältä toiselta
leirimatkaltani, joka pakotti minut olemaan yönkin poissa
tovereitteni parista. Minä palasin taas tuota tuttua tietä ja olin
päässyt arviolta peninkulman matkan päähän pterodaktylien rimmeltä,
kun äkisti näin minua lähestyvän hyvin merkillisen ilmiön. Se
oli mies, joka kulki taivutettujen putkien telineessä, niin että
hän joka puolelta oli kuin kellomaisen häkin ympäröimä. Kun olin
tullut lähemmäksi, jouduin vielä enemmän ihmeisiini tuntiessani
miehen lordi John Roxtoniksi. Kun hän huomasi minut, ryömi hän pois
eriskummallisesta verhostaan ja tuli luokseni hymyillen, vaikkakin,
kuten minusta näytti, hieman hämillään.
"Kas hyvää päivää, nuori ystävä", sanoi hän, "kukapa olisi arvannut
täällä toisemme tapaavamme?"
"Mitä merkillistä te puuhailette?"
"Olen käynyt katsomassa ystäviäni pterodaktylejä", sanoi hän.
"Mutta miksi?"
"Ne ovat mieltäkiinnittäviä eläimiä, eivätkö olekin? Mutta eivät
lainkaan seuranhaluisia. Kauhean epäkohteliaita vieraille, kuten
hyvin muistanette. Otin sentähden hartioilleni tämän häkin, joka
estää heitä liiaksi lähentelemästä minua."
"Mutta mitä te aiotte tehdä tuolla rimmellä?" kysyin minä.
Hän katsoi minua terävästi ja minä näin hänen katseessaan
jonkinlaista epäröimistä mutta myöskin vihastusta.
"Ettekö luule, että muutkin kuin professorit tahtovat saada selvää
asioista ja olosuhteista?" sanoi hän viimein. "Minä tutkistelen noita
simasuita. Olkoon tämä kylläksi sanottu."
"Älkää panko pahaksenne", sanoin minä.
Hänen hyvä tuulensa palasi ja hän alkoi nauraa.
"En minä pane pahakseni, nuori ystävä. Minä aion hankkia
Challengerille kesyn tuollaisen. Se on eräs aikeeni. Ei, en tahdo
teitä mukaani. Minulla ei ole mitään hätää häkissäni, mutta teidän
laitanne on toinen. Hyvästi näkemiin. Illaksi palaan leiriin."
Hän erosi minusta ja minä näin hänen katoavan puitten sekaan tuossa
ihmeellisessä häkissään.
Lordi John Roxtonin tuossa tapaamuksessamme osoittama ihmeellinen
käytös ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, miten professori
Challenger viime aikoina oli ruvennut esiintymään. En voi vaieten
sivuuttaa sitä, että hänessä oli jotakin intiaaninaisten mielestä
erinomaisen viehättävää, ja hänellä oli aina kädessään suuri, tuuhea
palmunoksa, jolla hän hätisteli heitä pois kuin kärpäsiä, heidän
tullessaan liian tungettelevaisiksi. Nähdä hänen operetti-sulttaanin
tavoin mahtavuutensa vertauskuva kädessään marssivan ulospäin
käännetyin varpain ja suuri musta parta liehumassa edessään, iso
liuta suurisilmäisiä nuoria intiaanityttöjä jäljessään, oli kuva,
jota tökerömpää ja hullunkurisempaa en tältä ajalta muista. Mitä
Summerleehen tulee, tunsi hän suurta mielenkiintoa ylängön hyönteis- ja
lintumaailmaan, ja hän käytti kaiken aikansa -- paitsi sitä
huomattavaa osaa, joka omistettiin Challengeria vastaan tähdättyjen
solvausten latelemiseen, kun tämä ei toimittanut meitä pois
pälkähästämme -- eläimiensä puhdistamiseen ja täyttämiseen.
Challengerilla oli tapana joka aamu lähteä yksinään kävelylle ja
palata takaisin merkitsevän juhlallisin ilmein, ikäänkuin hänellä
olisi ollut joku suuri yritys yksinään harteillaan. Eräänä päivänä
hän tuli luoksemme palmunoksa kädessään ja ihailijattariensa joukko
kintereillään sekä vei meidät salaiselle työpaikalleen tehdäkseen
selvää meille aikeistaan.
Paikka oli palmulehdon keskessä oleva pieni aukeama. Lehdossa
pulppusi sellainen kuohuva liejulähde, jota jo kerran olen kuvaillut.
Sen reunamilla oli levällään joukko nahkaviilekkeitä, joita oli
leikelty iguanodonin taljasta, sekä suuri ilmaton rakko, joka näytti
olevan järvestä pyydystetyn suuren kalaliskon kuivattu vatsalaukku.
Rakko oli toisesta päästään neulottu umpeen ja vastakkaisessa
päässä oli vain pieni reikä. Muutamia bamburuokoja oli pistetty
reikään ja ruokojen toiset päät olivat yhteydessä lähteen liejusta
pulpahtelevien kaasukanavien kanssa. Pian alkoi käpristynyt kalvo
laajeta ja osoittaa sellaisia kohoamistaipumuksia, että Challenger
katsoi parhaaksi kiinnittää sitä pitelevät köydet viereisten puitten
runkoihin. Puolessa tunnissa oli muodostunut melko iso ilmasäiliö,
ja köysien kiristymisestä ja tempoutumisesta voi päättää, että
sillä oli huomattavan suuri kantovoima. Challenger, kuin onnellinen
isä esikoisensa äärellä, hymyillen ja itsetietoisen tyytyväisenä
partaansa sivellen katseli tehelmäänsä. Summerlee ensin keskeytti
hiljaisuuden.
"Ei suinkaan teidän tarkoituksenne, Challenger, mahda olla sellainen,
että meidän pitäisi nousta tuohon hökötykseen?" sanoi hän happamasti.
"Tarkoitukseni, rakas Summerlee, on täten osoittaa teille tämän
laitteeni kantovoimaisuus, ja tultuanne siitä vakuutetuiksi voitte
ilman epäilystä käyttää hyväksenne sen tarjoamia mahdollisuuksia."
"Heittäkää tuollaiset päähänpistot heti mielestänne", sanoi Summerlee
hyvin riidanhaluisesti. "Eivät mitkään maailman voimat saisi minua
yhtymään mokomaan hassutukseen. Lordi John, minä toivon, että ette
myönny tällaiseen mielettömyyteen."
"Keinot ovat monet, täytyy myöntämäni", sanoi päällikkömme.
"Tahtoisin halusta nähdä kuinka se toimii."
"Sen te pian tulette näkemään", sanoi Challenger. "Olen
tässä muutamina päivinä käyttänyt aivojeni kaiken voiman
laskeutumisongelman ratkaisemiseen. Olemme vakuutetut siitä, että
kiipeämällä emme voi päästä vuoriseinää alas ja mitään tunnelia ei
ole olemassa. Me olemme yhtä kyvyttömiä rakentamaan siltaa kuilun
ylitse pylväskalliolle, josta tulimme ylängölle. Miten sitten
voisin keksiä keinon päästäksemme täältä pois? Joku aika sitten
minä huomautin tälle nuorelle ystävällemme, että tavattoman kevyttä
kaasua tulvi esiin liejulähteestä. Ilmapalloajatus tuli silloin
mieleeni. Minä tunnustan, että tiiviin kaasusäiliön keksiminen tuotti
minulle paljon tutkimista ja päänvaivaa, mutta näiden mateli joitten
valtavien sisälmysten tarkastelu saattoi minut selviämään ongelmasta.
Kas tässä on tulos!"
Hän vei toisen kätensä rääsyisen takkinsa etukappaleelle ja osoitti
toisella ylpeästi keksintöänsä.
Kaasupussi oli nyt paisunut laajuussuhteiltaan varsin huomattavaksi
sekä huojui ja tempoi kiinnittimiään. "Tämä on sulaa hulluutta!"
intti Summerlee. Roxton sitävastoin oli peräti innostunut. "Hänellä
on pää oikealla paikallaan!" kuiskasi hän minulle ja sanoi sitten
ääneen Challengerille: "Mutta miten on gondoolin laita?"
"Se tulee nyt olemaan huomioni lähinnä seuraava esine. Olen jo
suunnitellut kuinka se valmistetaan ja kiinnitetään. Sitä ennen
kuitenkin näytän teille, että laite voi kantaa kunkin meistä
erikseen."
"Te kai tarkoitatte että kaikki samalla kertaa?"
"En. Suunnitelmani on sellainen, että kukin laskeutuu erikseen kuin
laskupurjeella, ja pallon vetää takaisin eräänlainen koneisto, jonka
minä vaikeudetta tulen täydellistyttämään. Jos se voi kantaa ja
laskea alas yhden ihmisen, on se täyttänyt kaikki vaatimukset, mitä
sille voidaan asettaa. Nyt minä näytän teille, mihin se kelpaa."
Hän osoitti erästä kohtalaisen suurta basalttikiveä, jossa oli
syvä kouru keskessä, niin että siihen voi helposti kiinnittää
köyden. Köyden olimme tuoneet mukanamme ylängölle käytettyämme sitä
apunamme kiivetessämme pylväskalliolle. Se oli ainakin sadan jalan
pituinen ja ohkaisuudestaan huolimatta hyvin kestävä. Hän oli tehnyt
nahasta jonkunlaisen vyön, josta riippui monia nahkasäikeitä. Tämä
vyö asetettiin pallon laelle ja riippuvat säikeet koottiin sen
alapuolelle, niin että paine tuli jakaantumaan suurelle pinnalle.
Basalttimöhkäle sidottiin kiinni säikeisiin ja nuora sai riippua
siitä alas, Challengerin kuitenkin ensin kiedottua sen kolmeen
kertaan käsivartensa ympärille.
"Nyt minä näytän teille palloni kantovoiman", sanoi professori
iloisen odotuksensa ihastuttamana. Sanottuaan tämän leikkasi hän
veitsellään poikki kaikki kiinnittimet.
Koskaan ei retkikuntamme ole ollut suuremmassa häviämisen vaarassa.
Pullistunut pallo lennähti kauhealla vauhdilla ilmaan. Häthätää
tempautui Challenger maankamaralta ja raahautui mukaan. Minä töin
tuskin ehdin iskeä käsivarteni hänen vyötäisillensä, kun jo itse
kohosin ilmaan. Pihtinä tarttui nyt lordi John minun koipeeni, mutta
minä tunsin, että hänkin kohosi maasta. Silmänräpäyksen ajan jo
olin näkevinäni neljä seikkailijaa nuoraan ripustetun makkaranipun
muotoisena rivinä leijailevan yli tutkimansa maan. Mutta onneksi
köyden jännityskyvyllä sentään oli rajansa, vaikkakaan ei sellaista
näyttänyt olevan tuon lurjusmaisen kaasun kantovoimalla. Se katkesi
ja me olimme ryökkiönä maassa nuoranpalasten ympäröiminä. Kun
me tuosta rytäkästä vihdoin selviydyimme jaloillemme, näimme me
korkealla sinitaivaalla pienen tumman täplän; basalttimöhkäle siinä
nousi avaruuteen.
"Ihanata!" huudahti koskaan kauhistumaton Challenger hieroessaan
loukkaantunutta käsivarttaan. "Erittäin perinpohjainen ja täysin
tyydyttävä näyte! En ollut voinut ajatella tällaista menestystä.
Hyvät herrat, lupaan viikossa valmistaa toisen pallon, ja te voitte
olla varmat siitä, että kotimatkamme alkaa täysin taatulla ja
turvallisella taipaleella."
Tähän asti olen järjestyksessä kuvannut kaikki sattuneet tapahtumat.
Nyt minä lopetan kertomukseni vanhassa leirissämme, jossa Zambo meitä
niin kauan on odottanut. Kaikki vastuksemme ja vaaramme ovat nyt
takanamme etäisinä kuin uni noilla suurilla punertavilla kallioilla,
jotka kohoavat päittemme yläpuolella. Me olemme vahingoittumattomina
päässeet laskeutumaan alas, vaikkakin aivan odottamattomalla tavalla,
ja kaikki on nyt hyvin. Kuuden viikon tai kahden kuukauden perästä
olemme Lontoossa, ja ehkäpä tämä kirje ei tule käsiinne paljoa
ennen sitä, kun itse olemme ehtineet perille. Meidän sydämemme jo
malttamattomina lyövät ja ajatuksemme edeltäkäsin rientävät tuohon
meille niin rakkaaseen suurkaupunkiin. Ja sentään -- mitkähän
seikkailut meitä siellä odottavatkaan, kuinka kertomuksemme otetaan
vastaan? Vaistoni sanoo minulle, että kokemuksiemme viimeisestä
luvusta voi tulla kaikkein jännittävin ja vaiherikkain.
Sen päivän iltana, jona Challengerin omakätisesti rakentama pallo oli
tuottanut meille tuon kuvailemani vaarallisen seikkailun, tapahtui
meidän kohtaloissamme muutos. Olen jo sanonut, että vain pelastamamme
nuori ylimys oli osoittanut myötätuntoa lähtöyrityksillemme. Hän
oli ainoa, jolla ei ollut halua pidättää meitä vieraassa maassa
vastoin omaa tahtoamme. Tämän oli hän sanonut meille ilmehikkäällä
merkkikielellään. Sinä päivänä tuli hän leirillemme heti pimeän
langettua maille ja hän jätti minulle -- jostain syystä, luultavasti
siitä, että hän ja minä olimme enimmin samanikäiset, hän aina oli
kääntynyt minun puoleeni -- pienen tuohikäärön, jonka jälkeen hän
juhlallisesti osoitti ylempänä olevaa luolariviä, pani sormen
huulillensa pyytäen asian salassa pitämistä ja hiipi taas takaisin
kansansa luokse.
Minä otin tuohipalasen nuotion ääreen ja me tutkimme sitä kaikin
miehissä tulen valossa. Se oli noin jalan levyinen ja sen sisäsivulle
oli piirretty muutamia viiruja, jotka minä huolellisesti olen
kopioinut.
Ne olivat hiilellä selvästi kuvatut tuolle valkealle pinnalle, ja
ensin minä melkein luulin niillä olevan jonkunlaisen musikaalisen
merkityksen, arvellen niiden olevan joitakin nuotteja.
"Mitä lienevätkin, siitä vain olen vakuutettu, että ne ovat sangen
tärkeitä meidän kohtalollemme", sanoin minä. "Sen luin hänen
kasvoistaan, kun hän jätti käärön minulle."
"Ellei tuo nuori mies vaan ole luonnontilassa oleva velikulta",
huomautti Summerlee. "Luulisin että senluontoinen oliolaji on voinut
syntyä jo hyvin alhaisella kehitysasteella."
[Intiaanikartta luolista tuohipalaselle piirrettynä.]
"Ilmeisesti tämä on jonkunlaista kirjoitusta", sanoi Challenger.
"Se on aivan kuin helppohintaisen tavaran hintataulukko", arveli
lordi John, joka myös kurottautui sitä katsomaan. Mutta sitten hän
ojensi kätensä ja sieppasi hintataulukon itselleen.
"Tulkitsinpa todentotta arvoituksen väärin!" huudahti hän. "Tuo
pikku poika arvasi heti paikalle! Katsokaa tänne! Kuinka monta
näitä merkkejä onkaan? Kahdeksantoista. Yläpuolellamme olevassa
vuorenseinämässähän on juuri kahdeksantoista luola-aukkoa."
"Hän viittasi luolia kohden antaessaan minulle piirustuksen", sanoin
minä.
"Se ratkaisee asian. Tämä on luolien kartta. Niitä on
kahdeksantoista, ne ovat rivissä vierettäin, jotkut niistä ovat
lyhyitä, jotkut syviä, jotkut haarautuneita, aivan sellaisia kuin
miksi olemme ne nähneet. Tämä on tosiaan kartta ja tässä on tuon
kohdalla risti. Mitähän tuo risti merkinnee? Se on piirretty sen
luolan paikalle, joka pistää muita syvemmälle vuoreen."
"Se luola ulottuu varmaan läpi vuoren", huudahdin minä.
"Luulenpa että nuori ystävämme on ratkaissut arvoituksen oikein",
sanoi Challenger. "Jos ei luola aukeutuisi vastakkaiselle puolelle,
niin en ymmärrä miksi tuo nuorukainen, joka kaikesta päättäen
tarkoittaa meidän parastamme, olisi kiinnittänyt meidän huomiomme
siihen. Jos se tosiaan ulottuu läpi vuoren ja aukeutuu vastaavalla
kohdalla sen toisella puolella, niin siitä ei voi olla maahan sataa
jalkaa enempää."
"Sata jalkaa", mutisi Summerlee.
"Meidän köytemme on kai toki pitempi kuin sata jalkaa", huudahdin
minä. "Varmasti voisimme sitä tietä päästä maahan."
"Mutta ajatelkaa luolissa olevia intiaaneja", huomautti Summerlee.
"Noissa luolissa intiaanit eivät asu", sanoin minä. "Niitä käytetään
vain latoina ja varastohuoneina. Miksi emme heti lähtisi ottamaan
selvää asiasta?"
Ylätasangolla kasvaa muudan kuiva, pihkainen puulaji -- eräs
araucaria, sanoo botanistimme -- jota intiaanit käyttävät soihtuna.
Me kokosimme kukin kimpun noita oksia ja nousimme rikkaruohoa
kasvavia portaita myöten sille luolalle, joka kartalla oli merkitty
ristillä. Se oli tyhjä, kuten olin sanonut, ainoastaan joukko
suurensuuria nahkasiipiä lentää kahisteli ympärillämme meidän
kulkiessa eteenpäin. Kun emme millään muotoa tahtoneet herättää
intiaanien huomiota, hapuilimme pimeässä, kunnes olimme päässeet
muutamien polvekkeitten taa ja ehtineet kyllin syvälle luolaan. Vasta
sitten me sytytimme soihdut. Olimme komeassa, kuivassa tunnelissa,
jonka harmaat seinät olivat sileät ja vertauskuvallisten piirrosten
koristamat. Yllämme kaareutui holvimainen katto ja jalkojemme alla
välkkyi valkea hiekka. Me kiiruhdimme nopeasti eteenpäin, mutta äkkiä
me katkerasti pettyneinä huudahdimme ja pysähdyimme. Äkkijyrkkä
kallioseinä, jossa ei ollut edes sen kokoista halkeamaa, että rotta
olisi siitä päässyt pitemmälle, kohosi edessämme.
Murheellisina me katselimme odottamatonta estettä. Tämä ei ollut
minkään luonnonmullistuksen seuraus, kuten tuon kohoavan tunnelin
sulkeva seinä. Tämä oli aivan sivuseinien kaltainen. Tässä oli nyt ja
oli aina ollut umpikuja.
"Älkää sentään kadottako rohkeuttanne, ystävät", sanoi Challenger.
"Voittehan ainakin turvautua ilmapalloon, jonka olen lupautunut
käytettäväksenne valmistamaan."
Summerlee valitti ääneen.
"Voisikohan olla mahdollista, että olisimme tulleet väärään luolaan?"
minä huomautin.
"Älkää sitä kuvitelkokaan, nuori mies", sanoi Roxton osoittaen
sormellaan karttaa. "Seitsemästoista oikealta, toinen vasemmalta.
Kyllä se on juuri tämä luola."
Minä katsoin hänen osoittamaansa merkkiä ja päästin äkisti ilohuudon,
"Nyt minä ymmärrän, miten asiat ovat! Seuratkaa minua! Seuratkaa
minua!"
Soihtu kädessä kiirehdin takaisin samaa tietä jota olimme tulleet.
"Tässä", sanoin minä osoittaen muutamia edessämme olevia tulitikkuja,
"tässä me sytytimme soihdut. Tähän suuntaan menemällä pitäisi meidän
löytää oikealta kädeltä luolan pitempi haarautuma."
Niin kävikin. Emme olleet kulkeneet kolmeakymmentäkään kyynärää, kun
seinässä avautui suuri musta aukko. Astuimme sen sisään ja huomasimme
olevamme edellistä paljon suuremmassa luolakäytävässä. Henkeä
pidättäen ja äärimmäisen jännitettyinä riensimme me eteenpäin monta
sataa kyynärää. Äkkiä näimme holvikaarroksen mustasta pimeydestä
punaisen valon pilkoittavan. Hämmästyneinä pysähdyimme. Oli aivan
kuin palava salpa olisi asettunut tiellemme ja sulkenut sen. Nyt
me syöksyimme sitä kohti. Ei ääntä, ei lämpöä, ei liikettä ollut
havaittavissa, mutta yhä hehkui tuolla tuo suuri loistava valo,
hopeoiden koko luolan ja muuttaen hiekan hehkuviksi jalokiviksi.
Vasta tullessamme lähemmäksi näimme sen pyöreän reunan.
"Totta totisesti, sehän on kuu!" huusi lordi John. "Nyt, pojat, nyt
on tultu vuoren läpi, nyt on tultu vuoren läpi!"
Se oli todellakin täysikuu, joka paistoi suoraan kalliossa olevasta
aukosta. Tämä oli huomattavan suuri halkeama, isokokoista akkunaa
leveämpi ja aivan riittävän laaja meille. Kun me kurkottauduimme
siitä alas, huomasimme me, ettei alaslaskeutuminen tulisi
muodostumaan erittäin vaikeaksi ja ettei ollut järin pitkältä
maahan. Ei ollut kumma, ettemme alhaalta käsin olleet huomanneet
aukkoa, sillä kalliot sitä suojasivat ja sitäpaitsi sen alapuolista
kallioseinää myöten olisi ollut mahdoton kiivetä ylöspäin, joten
meillä ei tuolloin ollut mitään erikoista halua tarkastella lähemmin
tätä paikkaa. Nyt me joka tapauksessa tulimme vakuutetuiksi siitä,
että me köyden avulla voisimme päästä alas, ja suuresti iloissamme
palasimme leiriimme tekemään seuraavaksi illaksi matkavalmistuksiamme.
Kaiken mitä teimme täytyi tapahtua nopeasti ja salaa, koska
intiaanit vielä tänä viime hetkenä voisivat estää lähtömme.
Varastomme, pyssyjä ja patruunia lukuunottamatta, meidän täytyi
jättää sinne. Mutta Challengerilla oli yhtä ja toista vaikeasti
käsiteltävää tavaraa, jota hän innokkaasti tahtoi saada mukaansa,
varsinkin eräs kolli, josta en saa mainita mitään, tuotti meille
vaivaa enemmän kuin muut yhteensä. Päivä kului hitaasti, mutta
pimeän tullessa me olimme valmiit lähtemään taipaleelle. Suurella
vaivalla saimme tavarat rapuista ylös ja katsoimme sitten taaksemme,
luoden viimeisen silmäyksen tuohon ihmeelliseen maahan, joka kai
pian kadottaa eriskummallisen viehätyksensä ja joutuu metsästäjien
ja malminlouhijain saaliiksi mutta joka meille kullekin on ollut
lumouksen ja romantiikan satumaa, maa, jossa me olemme paljon
uskaltaneet, paljon kärsineet ja paljon oppineet -- meidän
maamme, jota me aina mielellämme omaksemme kutsumme. Vasemmalla
puolellamme olevista lähiluolista heijastui punertava, iloinen
valo, hälveten laajaan maisemaan. Allamme olevalta rinteeltä
kuului intiaanien naurua ja lauluja. Etäämpänä kohosivat metsät ja
ylängön keskellä pimeässä heikosti hohtaen levittäytyi tuo suuri
järvi, eriskummallisten hirviöitten kasvattaja. Seistessämme siinä
kuului räikeä, vinkuva ääni, jonkun velhomaisen eläimen huuto
kautta pimeyden. Oli kuin Maple Whiten Maa olisi huutanut meille
jäähyväisiksi. Me käännyimme ja kiirehdimme luolaan, josta oli tuleva
meidän kotiin vievä tiemme.
Kahden tunnin perästä olimme tavaroinemme ja omaisuuksinemme kallion
juurella. Ainoastaan Challengerin kollit olivat tuottaneet meille
jonkunverran vaikeuksia. Päästyämme alas jätimme kaikki siihen
ja riensimme kiireen kaupalla Zambon leirille. Aikaisin aamulla
sitä lähenimme, mutta näimme paikalla _yhden_ nuotiotulen asemesta
ainakin _kaksitoista_ sellaista. Apujoukko oli tullut. Sen muodosti
kaksikymmentä virralta tullutta intiaania, ja he toivat mukanaan
paaluja, köyttä ja kaikkea muuta, mitä voitaisiin tarvita sillan
rakentamiseen kuilun ylitse. Tavaroittemme kuljetus tulee näinollen
ainakin käymään helposti huomenna lähtiessämme paluumatkalle
Amazonjokea kohti.
Kiitollisin ja nöyrin mielin minä nyt siis lopetan selostukseni.
Silmämme ovat nähneet suuria ihmeitä ja kokemamme koettelemukset ovat
jalostaneet sielujamme. Kukin meistä on tavallaan tullut paremmaksi
ja ajattelevaisemmaksi ihmiseksi, Voi käydä niin, että saavuttuamme
Paraan jäämme sinne hankkimaan itsellemme vaatteita ja yhtä ja toista
muutakin. Siinä tapauksessa tulee tämä kirje perille yhtä postivuoroa
ennen minua, Muutoin se tulee Lontooseen samana päivänä kuin minäkin.
Kummassakin tapauksessa toivon, kunnon mr Ardle, pian saavani
puristaa teidän kättänne.