"Ne saavutukset olivat todellisia."
Me olimme luulleet, että vainoojamme, apinamiehet, eivät tienneet
meidän piilopaikastamme mitään, mutta tulimme pian huomaamaan että
olimme erehtyneet. Metsässä ei kuulunut risahdustakaan, ei yksikään
lehti värähtänyt. Mutta meidän olisi pitänyt ottaa oppia ensimäisestä
kokemuksestamme ja muistaa, kuinka viekkaasti ja sitkeästi nuo
olennot voivat vartioida ja väijyä aina sopivan hetken koittoon asti.
Minä en voi joutua lähemmäksi kuolemaa, kuin olin tuona aamuna,
tulkoon osakseni elämässäni kohtaloita millaisia tahansa. Mutta
kerronpa järjestyksessä kuinka kaikki kävi.
Kaikki me heräsimme väsyneinä ja voimattomina eilispäivän kauheitten
mielenliikutusten ja riittämättömän ravinnon vaikutuksesta. Summerlee
oli edelleen niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan, mutta
tuossa vanhassa miehessä oli annos vihaista tuikeutta, joka ei
suostunut tunnustamaan minkäänlaista lamautumista. Yhteisen
neuvottelun jälkeen me päätimme vielä pari tuntia pysyä paikallamme,
syödä hyvin ansaitsemamme aamiaisen ja sitten lähteä vaeltamaan
Keskusjärven ympäri ylätasangon toiseen laitaan noille luolille,
joissa minun havaintojeni mukaan intiaanit asuivat. Olimme varmat
siitä, että meidän vapauttamaimme intiaanien suositus takaisi meille
heidän tovereittensakin lämpimän vastaanoton. Sitten me työmme
tehtyämme ja tultuamme yhä paremmin tuntemaan Maple Whiten Maata
keskittäisimme kaikki ajatuksemme tuohon elämällemme niin tärkeään
ongelmaan, miten pääsisimme pakenemaan ja palaamaan kotia. Itsensä
Challengerin oli tunnustaminen, että olimme täyttäneet tehtävämme ja
että ensimäinen velvollisuutemme oli saattaa sivistyneelle maailmalle
tieto tekemistämme hämmästyttävistä löydöistä.
Me voimme nyt lähemmin tarkastella noita pelastamiamme intiaaneja.
He olivat pienikasvuisia, jänteviä, notkeita ja hartevia, heillä oli
sileä musta tukka, joka oli nahkapaulalla sidottu niskaan ja heidän
lantioverhonsa olivat niinikään nahkaiset. Heidän kasvonpiirteensä
olivat tasaiset, hyvinmuodostuneet ja hyvänluontoiset. Heidän
korvanipukkansa, jotka nyt roikkuivat reveltyinä ja verisinä,
todistivat, että niihin oli kiinnitetty koristuksia, jotka
apinamiehet nyt olivat ryöstäneet. Heidän puheensa, jota me emme
ymmärtäneet, sujui virtanaan heidän keskustellessaan keskenään, ja
kun he osoittivat toisiaan ja kerran toisensa jälkeen toistivat
sanan _"Accala"_, ymmärsimme me, että tämä oli heidän kansansa nimi.
Toisinaan pelko ja viha vääristivät heidän kasvonsa ja he puristivat
nyrkkejänsä kohti ympäröiviä metsiä ja huusivat: _"Doda! Doda!"_,
joka luultavasti oli heidän vihollistensa nimi.
"Mikä on mielipiteenne heistä, Challenger?" kysyi lordi John.
"Päivänselvää on ainakin, että tuo pikku vekkuli, jonka otsalta
hiukset ovat ajellut, on muita arvokkaampi." Tosiaan oli ilmeistä,
että tuo mies erosi toisista, eivätkä he koskaan rohjenneetkaan
puhua hänelle osoittamatta syvää kunnioitusta. Hän näytti olevan
nuorin heistä ja kuitenkin hän oli niin ylpeä ja ylhäinen, että
kun Challerger laski suuren kätensä hänen päänsä päälle, vavahti
hän kuin hevonen kannustettaessa, hänen tummat silmänsä salamoivat
ja hän vetäytyi jonkun matkan päähän professorista, Laskien käden
rinnallensa hän arvokkaasti lausui tämän jälkeen useita kertoja sanan
_"Maretas"_. Professori ei ollut milläänkään vaan tarttui lähintä
intiaania olkapäähän ja alkoi pitää hänestä esitelmää, aivankuin hän
olisi ollut spriihin pantu esine luentosalissa.
"Tämä kansakunta", sanoi hän korkealla äänellä, "tutkittakoon
sen pääkallon muotoa, kasvojen kulmaa tai muita tunnuksia, ei
ole suinkaan alhaisasteinen, päinvastoin meidän on asetettava se
huomattavasti korkeammalle tasolle kuin kaikki tähän asti tuntemani
etelä-ameriikkalaiset heimot. On mahdotonta selittää, kuinka
tuollainen rotu olisi voinut täällä kehittyä. Muuten on olemassa
sellainen juopa apinaihmistenkin ja tällä ylätasangolla vielä elävien
primitiivisten eläinten välillä, että ei voi olettaa heidänkään
täällä voineen kehittyä."
"Miten kummalla he sitten ovat tänne joutuneet?" kysyi lordi John
Roxton.
"Sitä kysymystä tullaan varmasti innokkaasti pohtimaan kaikissa
Euroopan ja Ameriikan tieteellisissä seuroissa", vastasi professori.
"Minun tulkintani, minkä arvoinen se sitten lieneekin" -- hän
pöyhisti rintaansa tavattomasti ja katseli ympärilleen ärsyttävän
kopeasti sanoessaan viimeiset sanat -- "on sellainen, että kehitys
on jatkunut tälle maalle omituisten ehtojen vallitessa aina
luurankoisten tasolle saakka ja että vanhat lajit ovat säilyneet
ja eläneet yhdessä uudempien kanssa. Me löydämme täältä esim. niin
nykyaikaisia eläimiä kuin tapiirin -- jolla on kunnioitettavan
pitkä sukuluettelo --, suuren hirven ja muurahaisnieliäisen yhdessä
jurakauden matelijalajien kanssa. Tämähän on ilmeistä. Ja nyt me
tapaamme apinaihmisen ja intiaanin. Mitä sanookaan tiede heidän
ilmaantumisestaan? Minä voin selvitykseksi esittää vain ulkoakäsin
tapahtuneen maahantulon. On luultavaa, että Etelä-Ameriikassa on
elänyt ihmisenmuotoinen apina ja että se ammoisina aikoina on
löytänyt tiensä tälle paikalle sekä kehittynyt täällä kohtaamiksemme
olennoiksi, joista muutamat" -- tässä hän loi silmänsä minuun --
"ovat ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa puolesta siksi edistyneitä,
että jos niillä olisi vastaava määrä älyllisyyttä, ne olisivat --
en epäile sitä sanoa -- kunniaksi mille nykyään elävälle rodulle
tahansa. Mitä intiaaneihin tulee, niin päättelen minä niiden olevan
viimeisiä alhaalta tulleita vaeltajia. Nälänhädän ahdistamina tai
vainottuina he ovat paenneet tänne korkealle. Kohdattuaan täällä
villipetoja, pakenivat he noihin nuoren ystävämme kuvailemiin
luoliin, mutta he ovat saaneet olemassaolostaan taistella kovaa
kamppailua villipetojen ja ennen muita apinaihmisten kanssa,
jotka ovat pitäneet heitä tungettelijoina ja sotineet heitä
vastaan säälimättömästi ja suuremmille eläimille tuntemattomalla
viekkaudella. Tästä myös selviää, että intiaanien luku on sangen
rajoitettu. No niin, hyvät herrat, olenko tulkinnut arvoituksen
oikein vai löytyykö ehkä vielä joku hämärä kohta?"
Professori Summerlee oli niin perin heikko, että hän ei jaksanut
riidellä, mutta hän kiivaasti pudisti päätänsä osoittaakseen
omaavansa aivan toisen mielipiteen. Lordi John pyyhkäisi ohutta
tukkaansa ja teki tiettäväksi, ettei hän voinut ryhtyä mihinkään
kiistaan, kun häneltä puuttui siihen edellytykset. Mitä minuun tulee,
siirsin minä tapani mukaan keskustelun aivan jokapäiväisille ja
käytännöllisille aloille, huomauttamalla, että yksi intiaaneista oli
kadoksissa.
"Hän on mennyt noutamaan vettä", sanoi lordi John. "Me annoimme
hänelle tyhjän läkkirasian ja hän lähti niine hyvineen."
"Vanhalle leirillekö?" minä kysäsin.
"Ei, vaan tuolle puitten välissä olevalle purolle. Sinne on
korkeintaan parisataa kyynärää. Miten kauhean kauan hän viipyy."
"Minä lähden ottamaan selvää hänestä", sanoin minä. Otin pyssyni ja
aloin astella puroa kohden jättäen ystäväni valmistamaan vaatimatonta
aamiaistamme. Teistä ehkä tuntuu että menettelin varomattomasti
edes täksi pieneksi ajaksi jättäessäni oivallisen suojapaikkamme,
mutta teidän täytyy muistaa, että me olimme monen peninkulman päässä
apinakaupungista, että, sikäli kuin silloin tiesimme, apinamiehet
eivät olleet keksineet piilopaikkaamme ja että minä en missään
tapauksessa peljännyt heitä kun minulla oli pyssy kädessäni. Minä en
vielä ollut oppinut tuntemaan heidän viekkauttaan ja voimaansa.
Kuulin puron lorisevan vähän matkan päässä, mutta sen ja minun
välillä oli tiheikkönä kasvavia pensaita ja puita. Aioin juuri
raivata tieni niitten halki kohtaan, joka oli tovereitteni näköpiirin
ulkopuolella, kun erään puun alla vesakossa näin jotakin punaista.
Kun tulin lähemmäksi kauhistuin nähdessäni siinä kaipaamani
intiaanin kuolleena. Hän virui kyljellään polvet koukussa ja pää
eriskummallisella tavalla vääntyneenä, niin että näytti siltä kuin
hän olisi katsellut oman olkapäänsä ylitse. Minä päästin kirkaisun
ilmoittaakseni ystävilleni, että jotain oli hullusti, riensin
paikalle ja kumarruin katsomaan kuollutta. Suojelusenkelini oli
varmaan silloin vierelläni, sillä jonkunlainen pelontapainen vaisto
tai mahdollisesti joku lehtien kahahdus sai minut katsomaan ylös.
Puitten lehvät ulottuivat melkein minun päähäni asti, ja niitten
lomista ojentautui hitaasti kaksi pitkää väkevää punakarvaista kättä.
Vain silmänräpäys ja nuo suuret, luihut kädet olisivat kiertyneet
kaulaani. Minä hypähdin taaksepäin, mutta vaikka liikkeeni olivat
nopsat, olivat nuo kädet vieläkin nopsemmat. Äkillisen hyppyni
takia niiden kohtalokas ote tosin jäi saamatta mutta toinen niistä
tarttui niskaani, toinen kasvoihini. Minä kohotin molemmat käteni
suojellakseni kurkkuani, mutta seuraavana hetkenä oli suuri kämmen
lipunut kasvoilleni ja levittäytynyt siihen. Minä melkein kohosin
maasta ja tunsin sietämätöntä painetta, joka pakotti pääni yhä
enemmän ja enemmän takakenoon, kunnes niskan pingoittuminen tuli
suuremmaksi, kuin mitä voin kestää. Olin pyörtymäisilläni, mutta
kiskoin kuitenkin kaikin voimin apinaihmisen kättä, saadakseni sen
irti leuastani. Kohottaessani katseeni näin kauheat kasvot kylmine,
vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat omiini. Noissa hirveissä
silmissä oli jotakin hypnoottista. En jaksanut kauemmin tehdä
vastarintaa. Kun peto tunsi, että minä hänen otteessaan lamauduin,
välkkyi pari suden hampaita ja peljättävä suu vetäytyi hymyyn,
leuan ote tuli lujemmaksi ja sitä painettiin yhä enemmän ylös- ja
taapäin. Kevyt, opaalinvärinen sumu laskeutui silmieni eteen ja
oli kuin pienet hopeakellot olisivat soineet korvissani. Kumeasti
ja kaukaa kuului pyssynlaukaus ja minulla oli jonkunlainen käsitys
siitä että pudota mätkähdin maahan ja jäin siihen tiedottomana ja
liikkumattomana.
Tullessani tajuihini makasin selälläni nurmella pensastossa olevassa
piilopaikassamme. Joku oli tuonut purosta vettä ja lordi John
Roxton kostutteli kasvojani, professorien huomattavasti levottomina
koettaessa pitää päätäni pystyssä. Hetken aikaa pilkisteli esiin
ihminen noitten tieteellisten naamioitten takaa. Pikemmin säikähdys
kuin mikään suoranainen vahinko oli aiheuttanut pyörtymiseni, ja
puolen tunnin perästä, huolimatta särkevästä päästäni ja kankeasta
niskastani, minä taas olin pystyssä valmiina ottamaan vastaan mitä
tahansa.
"Teidän henkenne oli hiuskarvan varassa", sanoi lordi John. "Kun
minä kuulin teidän huutonne ja näin päänne puolittain vääntyneenä
sekä koipenne ilmassa sätkyttelevän, luulin minä, että seurueemme
oli tullut yhtä henkeä pienemmäksi. Minä kiireessä ampua paukautin
petoa kohti, mutta hän joka tapauksessa päästi teidät käsistään ja
katosi kuin nuoli. Totta totisesti, toivoisinpa, että minulla olisi
viisikymmentä pyssyillä asestettua miestä! Silloin minä tekisin lopun
koko tuosta inhoittavasta roskaväestä ja jättäisin tämän maan hiukan
siistimmäksi kuin mikä se oli tullessamme tänne."
Oli siis aivan ilmeistä, että apinaihmiset olivat jollain tavalla
keksineet meidän piilopaikkamme ja että meitä vartioitiin joka
taholta. Meidän ei suuresti tarvinnut peljätä heitä päivän aikana,
mutta pimeän tultua he luultavasti ryntäisivät kimppuumme, niin
että oli parasta koettaa mahdollisimman pian päästä pois heidän
läheisyydestään. Kolmella puolellamme oli tiheää metsää ja siellä
he voivat väijyä meitä. Mutta neljännellä puolella -- sillä joka
vietti järveä kohti -- kasvoi parhaastaan vain matalaa pensaikkoa
ja joku harva puu, joiden väliin siellä täällä jäi aivan avoimia
kohtia. Juuri tuota tietä minä olin kulkenut yksinäisellä retkelläni
ja se vei suoraan intiaaniluolille. Kaikkien mahdollisten syitten
perustalla meidän oli valittava tämä suunta.
Vaikealta tuntui meistä vain vanhan leirimme jättäminen, ei
ainoastaan sinne jääneitten varastojen takia, vaan vielä enemmän
sentähden, että meidän näin ollen täytyi luopua yhteydestä Zambon
kanssa, joka oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä rengas.
Meillä oli tosin riittävä määrä patruunia ja kaikki pyssymme,
niin että me ainakin jonkun aikaa voisimme tulla toimeen omin
neuvoin, ja sitäpaitsi me toivoimme voivamme pian palata ja jälleen
päästä yhteyteen neekerin kanssa. Hän oli varmasti luvannut pysyä
paikoillaan ja me emme epäilleet, etteikö hän pitäisi sanaansa.
Varahin iltapäivällä me lähdimme taipaleelle, Nuori ylimys
kulki ensimäisenä tietä näyttäen, mutta hän jyrkästi kieltäytyi
kantamasta mitään kuormaa. Heti hänen jäljessään astuivat molemmat
henkiinjääneet intiaanit, meidän vähäiset kompeemme selässään.
Me neljä valkoista miestä muodostimme jälkijoukon ja ladatuin pyssyin
me kuljimme valmiina ampumaan. Lähtiessämme matkaan kuului takanamme
olevista tiheistä, synkistä metsistä äkkinäinen kiljunta, joka voi
merkitä pakomme herättämää raivoa tai pilkkaavaa halveksumista.
Katsoessamme taaksemme näimme vain puitten tiheät lehvät, mutta tuo
pitkällinen ulvonta puhui niiden suojassa vaanivien vihollistemme
määrättömästä paljoudesta. Me emme kuitenkaan huomanneet mitään
vainoamisaikeita ja pian olimme tulleet tasaiselle kentälle ja siis
heidän valtansa ulkopuolelle.
Kulkiessani siinä meistä neljästä viimeisenä, en voinut olla
hymyilemättä, katsellessani omituisen näköisiä tovereitani. Oliko
tuo komeutta rakastava lordi John Roxton, joka kerran oli istunut
Albanyssa persialaisten mattojen ja kallisarvoisten taulujen
keskellä värillisten lamppujen ruusunhohteisessa valaistuksessa?
Ja oliko tuo sama valtavan vaikutuksen tekevä professori, joka oli
pöyhistellyt suuren mahonkisen kirjoituspöytänsä takana kirjastossaan
Enmore Parkissa? Ja lopuksi oliko tämä sama juhlallinen ja ryhdikäs
herra, joka oli käyttänyt puheenvuoroa kokouksessa Zoologisella
laitoksella? Kolme kaikkein resuisinta souvaria Surreyn kylätiellä
ei olisi voinut olla näitä pahemman näköiset. Me olimme tosin olleet
ylätasangolla vasta viikon päivät, mutta meidän varavaatteemme
olivat alhaalla leirissä ja tämä viikko oli ollut meille kaikille
kovin vaikea -- vähimmin vaikea kuitenkin minulle, joka en ollut
joutunut apinaihmisten käsiteltäväksi. Kaikki kolme ystävääni olivat
kadottaneet päähineensä ja olivat sen tilalle sitoneet nenäliinoja,
heidän vaatteensa roikkuivat riepuina, ja heidän ajamattomat,
likaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi. Sekä
Summerlee että Challenger ontuivat aika lailla, ja minä puolestani
olin vielä niin väsynyt aamullisesta kauhukokemuksestani, että
vaivoin jaksoin laahustaa eteenpäin, ja kaulani oli kankea kuin tukki
tuon murhaintoisen pedon puristuksen jäljiltä. Me olimme todellakin
surullinen seurue ja minua ei lainkaan hämmästyttänyt huomatessani,
että intiaanimme silloin tällöin kääntyivät meitä katselemaan kauhun
ja hämmästyksen kuvastuessa heidän kasvoillaan.
Illan suussa me saavuimme järven rannalle ja päästyämme pensaikosta
kirkkaan vedenkalvon näkyviin, päästivät intiaanimme äänekkään
ilokirkaisun ja osoittelivat innokkaasti järvelle. Ja meitä kohtasi
todellakin ihmeellinen näky. Peilikirkkaalla järvellä kiiti
kokonainen suuri laivasto kanootteja meidän rantaamme kohti. Ne
olivat usean peninkulman päässä, kun me ensiksi ne huomasimme,
mutta ne lähestyivät sangen nopeaan, niin että soutajat pian voivat
eroittaa keitä me rannalla seisojat olimme. Samassa he päästivät
kaikuvan riemuhuudon, ja me näimme heidän nousevan teljoilta ja
hurjasti heiluttavan keihäitä ja airoja. Mutta sitten he taas kävivät
käsiksi työhönsä, lipuivat lentäen meitä vielä erottavan vesimatkan
yli ja ryntäsivät meidän luoksemme, heittäytyen voimallisin
tervehdyshuudoin nuoren ylimyksen jalkoihin. Lopulta muudan heistä,
vanhahko mies, jolla oli suurilla loistavilla lasihelmillä koristetut
kaula- ja rannerenkaat ja mustatäpläinen, merenpähkinänvärinen
kaunis talja harteille heitettynä, kiiruhti esiin ja syleili
pelastamaamme nuorukaista. Hän katsoi sitten meihin ja teki muutamia
kysymyksiä, jonka jälkeen hän hyvin arvokkaasti lähestyi meitä ja
syleili meistä kutakin vuorotellen. Hänen käskystään heittäytyi koko
heimo kasvoilleen maahan osoittaakseen meille kunnioitustaan. Minä
puolestani tunsin tulevani ujoksi ja hämilleni näin nöyrähenkisen
palvomisen esineeksi jouduttuni ja samoja tunteita voin lukea
Roxtonin ja Summerleen kasvonpiirteistä, mutta Challenger oikein
lekotteli ja levittäytyi kuin kukka päivänpaisteessa.
"Tosin tuo on kehittymätöntä kansakuntaa", sanoi hän ja siveli
partaansa heitä katsellessaan, "mutta heidän käyttäytymistapansa
korkeammalla asteella olevia henkilöitä kohtaan kelpaisi meidän
edistyneemmille eurooppalaisillemme esikuvaksi. Luonnonihmisen
vaistot ovat ihmeellisen välittömät."
Oli ilmeistä, että alkuasukkaat olivat sotaretkeltä, sillä kullakin
intiaanilla oli keihäs, luulla terästetty pitkä bamburuoko, ja
eräänlainen kivinen nuija tai taistelukirves, joka oli kiinnitetty
vyötäröille. Synkät, kiukkuiset katseet, joita he loivat meidän juuri
jättämäämme metsään, ja heidän alituinen "Doda"-sanan toistamisensa
todistivat selvästi, että he olivat muodostaneet apuretkikunnan
ja lähteneet matkaan pelastaakseen vanhan ylimyksen pojan tai
kostaakseen hänen kuolemansa, sillä kaikesta voi päättää tuon
nuoren miehen siksi. Koko heimo ryhtyi nyt neuvottelemaan istuutuen
ympyrään; me taas otimme paikkamme lähistölle asettautuen eräälle
basalttimöhkäleelle ja seurasimme sieltä keskustelujen kehitystä.
Kaksi tai kolme soturia puhui ja lopuksi meidän nuori ystävämme
piti voimallisen juhlapuheen, jota hän säesti niin puhuvilla
kasvonilmeillä ja liikkeillä, että me ymmärsimme kaikki, aivankuin
olisimme osanneet hänen kieltänsä.
"Mitä hyödyttää palata?" hän sanoi. "Ennemmin tai myöhemmin sen
kuitenkin täytyy tapahtua. Teidän toverinne ovat tapetut. Mitä siitä
vaikka minä olenkin onnellisesti palannut? Toiset ovat kuitenkin
saaneet surmansa. Meillä ei koskaan ole minkäänlaista turvallisuutta.
Nyt me olemme kokoontuneet ja valmiina." Ja sitten hän osoitti
meitä. "Nuo muukalaiset ovat meidän ystäviämme. He ovat suuria
taistelusankareita ja vihaavat apinaihmisiä yhtä kiihkeästi kuin
mekin. He hallitsevat" -- tässä hän viittasi taivasta kohden -- "he
hallitsevat ukkosta ja salamaa. Koska muulloin meillä on tarjona
tällainen etu? Rynnätkäämme heidän kimppuunsa ja joko kuolkaamme
nyt tai vastedes eläkäämme turvallisesti. Kuinka muuten häpeämättä
voisimme palata naistemme luo?"
Nuo pienet punanahkaiset soturit kuuntelivat tarkasti puhujan sanoja
ja hänen lopetettuaan suosionhuudot puhkesivat esiin ja miehet
heiluttelivat alkuperäisiä aseitaan ilmassa. Vanha ylimys astui
meidän luoksemme ja teki meille muutamia kysymyksiä osoittaen metsiin
päin. Roxton antoi hänelle merkin, että hän odottaisi vastausta, ja
kääntyi sitten meidän puoleemme.
"Teidän asianne on päättää miten menettelette", sanoi hän. "Minulla
puolestani on vielä hanhi kynittävänä tuon apinakansan kanssa, ja jos
juttu päättyisi siten, että me kerta kaikkiaan lopettaisimme heidän
olemassaolonsa, niin eipä taitaisi olla maaemolla siitä suurta surua.
Minä lähden noitten pikku vekkulien matkaan enkä totisesti aio jättää
heitä pulaan. Mitä te sanotte, nuori mies?"
"Tietysti tulen mukaan."
"Ja te, Challenger?"
"Kaikella muotoa aion avustaa."
"Entä te, Summerlee?"
"Minusta tuntuu siltä, että me sangen huomattavasti poikkeamme tämän
retkikunnan tarkoitusperistä, lordi John. Minä vakuutan teille, että
jättäessäni professorinpaikkani Lontoossa ei silmämääränäni ollut
lähteä villijoukon etunenässä sotaretkelle ihmisiä muistuttavien
apinoitten siirtokuntaa vastaan."
"Näin ihmeellisesti voi kuitenkin joskus käydä", sanoi Roxton
hymyillen. "Nyt on sitäpaitsi juuri siitä kysymys, ja mikä on teidän
päätöksenne?"
"Tämä on sangen epäiltävä yritys", sanoi Summerlee tapansa mukaan
taipuisana kysymysten perinpohjaiseen pohtimiseen, "mutta jos te
kaikin annatte suostumuksenne, en ymmärrä, kuinka yksinäni voisin
jäädä tähän paikoilleni."
"Asia on siis ratkaistu", sanoi Roxton, jonka jälkeen hän kääntyi
ylimyksen puoleen ja löi kädellään pyssyänsä.
Vanhus puristi meidän käsiämme intiaanien riemuitessa ja huutaessa
kovemmin kuin ennen koskaan. Oli liian myöhäistä ryhtyä samana iltana
rynnäkköön, ja siksi intiaanit asettautuivat nopeasti viritetyn
nuotion ympärille. Kaikilla puolilla alkoivat nyt heidän tulensa
välkkyä ja savuta. Muutamat heistä, oltuaan hetken aikaa poissa,
palasivat ajaen edellään suurta iquanodonia. Samoin kuin muilla oli
tälläkin kyljessään suuri asfalttiläikkä, ja vasta nähtyämme erään
alkuasukkaista nousevan ja omistajan ilmein antavan suostumuksensa
eläimen teurastamiseen, tajusimme me vihdoinkin, että nämä tavattoman
suuret eläimet olivat nautakarjan tapaan yksityisomaisuutta, ja nuo
meille niin paljon päänvaivaa tuottaneet merkit olivatkin omistajain
leimoja. Kun ne olivat avuttomia, hitaita ja ruohoasyöviä eläimiä,
joilla oli tavattoman suuret jäsenet mutta perin pienet aivot, voi
niitä lapsi paimentaa ja ajaa. Muutaman hetken perästä tuo suunnaton
eläin oli teurastettu ja sen kimpaleita riippui kymmenisellä
leiritulella yhdessä suurten suomuisten ganoidikalojen kanssa, jotka
keihäillä seivästämällä oli pyydystetty järvestä.
Summerlee oli paneutunut nukkumaan hiekalle, mutta me muut
kuljeskelimme järven rantamalla koettaen saada lisää tietoja tästä
ihmeellisestä maasta. Kaksi kertaa me tapasimme sinisiä savikuoppia,
jollaisia olimme nähneet pterodaktylien rimmellä. Ne olivat vanhoja
vulkanisia ilmareikiä ja jostain syystä ne herättivät Roxtonin
suurta mielenkiintoa. Challengerin mieltä taas erikoisesti kiinnitti
kuohuva, pulpahteleva mutalähde, jonka pinnalle joku kummallinen
kaasu muodosti suuria, halkeilevia rakkuloita. Hän pisti lähteeseen
onton putken ja huudahti ihastuksissaan kuin koulupoika, kun hänen
viedessään palavan tulitikun putken päähän kuului kova pamaus ja
näkyi sininen liekki. Vielä enemmän hän ihastui, kun hän, suljettuaan
nahkaisella tupolla putken pään, sai sen kaasun täyttämänä nousemaan
ilmaan.
"Palavaa ja epäilemättä ilmaa kevyempää kaasua. Minä uskallan
varmasti väittää, että siinä on suuri määrä vetyä tai ehkä
jotain muuta kevyttä kaasua, jota tieteemme ei vielä tunne. G.E.
Challengerin keinot eivät ole vielä läheskään loppuneet, nuori
ystäväni. Vielä minä varmaan voin teille näyttää, kuinka suuri nero
voi käyttää koko luontoa hyväkseen." Hän kopeili jostakin salaisesta
aikeestaan, mutta ei puhunut siitä sen enempää.
Rannalla emme nähneet mitään niin ihmeellistä, kuin mitä edessämme
karehtiva suuri vedenkalvo nähtäväksemme tarjosi. Meitä oli niin
paljon ja olimme pitäneet sellaista meteliä, että olimme pelottaneet
pois kaikki elävät olennot, ellen ota lukuun muutamia pterodaktylejä,
jotka leijailivat korkealla yllämme, vaanien itselleen teurastetun
eläimen jäännöksiä; muuten ympäröi leiriämme täydellinen hiljaisuus.
Toisin oli Keskusjärven laita, jonka pinta hehkui ruusunvärisenä
laskevan auringon sitä valaistessa. Siellä kiehui ja kohoili
harvinaisen elämän ilmiöitä. Suuria, liuskakiven värisiä selkiä
ja korkeita, piikkisiä selkäeviä nousi näkyviin hopeisen vaahdon
ympäröiminä, ja seuraavana hetkenä ne taas painuivat syvyyteen.
Etäiset hiekkasärkät kuhisivat omituisia ryömiviä olentoja, valtavia
kilpikonnia, kummallisia sisiliskoja, ja joukossa näkyi myös
tavattoman suuri litteä olio, joka muistutti suunnatonta matelevaa,
värisevää suuresta rasvaisesta nahasta tehtyä mattoa, hiljalleen
järveä kohti hivuutumassa. Siellä täällä pilkisti vedestä esiin
korkeita käärmeenpäitä, jotka kiitivät eteenpäin pieni vaahtoinen
hevosenkenkä edessään ja kauan värehtivä vanavesi jäljessään, kohoten
ja laskien miellyttävissä joutsenentapaisissa aaltokaarteissa. Kun
yksi näistä eläimistä oli tulla kohahtanut meistä vain muutaman
sadan sylen päässä olevalle hiekkasärkälle ja näyttänyt meille
sukkulamaisen ruumiinsa ja pitkän käärmeenkaulan takana olevat suuret
evänsä, Challenger ja Summerlee, jotka olivat kävelleet meidän
luoksemme, puhkesivat hämmästyksen ja ihastuksen kaksinlauluun.
"Plesiosaurus! Makeanveden-plesiosaurus!" huudahti Summerlee.
"Ajatelkaahan että minä saan nähdä tällaisen näyn. Ikionnelliset
olemme me, kunnon veli Challenger, kaikkien maailman alusta
eläneitten eläintieteilijäin rinnalla!!"
Vasta kun yö oli tullut ja villien liittolaistemme tulet alkoivat
hehkua pimeässä, meidän molemmat tiedemiehemme irroittautuivat tämän
muinaisjärven herättämästä innostuksestaan.
Heti päivän valjettua alettiin leirissämme liikkua ja tunnin
perästä olimme lähteneet unohtumattomalle sotaretkellemme. Minä
olen usein aprikoinut, että minusta vielä aikaa voittaen voisi
tulla sotakirjeenvaihtaja. Mutta niin hurja ei ole mielikuvitukseni
koskaan ollut, että olisin voinut uneksiakaan mistään sentapaisesta
taistelusta, joka nyt tuli kuvattavakseni. Kas tässä ensimäinen
pikaviesti taistelutantereelta.
Rivimme olivat yöllä vielä vahvistuneet, sillä luolilta oli
tullut uusi lähetys alkuasukkaita, ja meitä oli nyt noin neljän- tai
viidensadan miehen voimainen joukko samoamassa eteenpäin.
Muutamia tiedustelijoita pantiin kulkemaan rivien edellä ja heidän
jäljessään muu väki taajana armeijana nousi pensaita kasvavaa
rinnettä, kunnes saavuttiin metsän rintaan. Täällä jakaantuivat
miehet keihäänheittäjien ja kaarella-ampujain kahteen ohueen,
kevytliikkeiseen riviin. Roxton ja Challenger sijoittautuivat oikean
siiven päähän Summerleen ja minun ottaessa paikkamme äärimmäisiksi
vasemmalle. Tämä oli kivikauden aikainen sotajoukko jota me
seurasimme taisteluun -- me, joilla varustuksina oli St. James's
Streetiltä ostetut pyssynrakennustaiteen viimeiset tuotteet.
Meidän ei kauan tarvinnut odottaa vihollisiamme. Hurja, rämäkkä
kirkuna kuului metsän laidasta, ja äkisti ryntäsi esiin joukko
apinamiehiä aseinaan nuijia ja kiviä, aikeissa murtaa intiaanien
rintaman keskuksen. Heidän rynnäkkönsä oli urhoollinen mutta
mieletön, sillä suurina, vääräsäärisinä ja kömpelöinä he eivät
voineet aukealla kentällä olla tasavoimaisia kissamaisen notkeitten
vastustajiensa kanssa. Oli kauheata nähdä noiden hurjien petojen
vaahtoavin suin ja kiiluvin silmin ryntäävän tavoittamaan ketteriä
vihollisiaan, jotka aina väistyivät heidän tieltänsä, samalla kun
nuoli toisensa jälkeen iskeytyi heidän omaan ruumiiseensa. Eräs suuri
apinamies juoksi ohitseni tuskasta mylvien ja ainakin kymmenisen
nuolta rinnassaan. Armeliaisuudesta lennätin kuulan hänen otsaansa,
ja hän kaatua mätkähti aloepuitten sekaan. Tämä oli ainoa ampumani
panos, sillä hyökkäys oli kohdistunut rintaman keskukseen, ja
intiaanit olivat ilman meidän, apuamme torjuneet sen. En luule että
yksikään näistä metsänrannasta esiin rynnänneistä apinoista palasi
sinne takaisin.
Mutta vielä verisemmäksi taistelu muuttui tultuamme puitten keskeen.
Ainakin tunnin ajan siitä kun olimme päätyneet metsään kesti
raivoista kahakkaa, ja meidän oli joskus vaikea pitää puoliamme.
Juosten esiin pensaista apinamiehet nuijineen kävivät intiaanien
kimppuun ja ehtivät joskus iskeä heistä kolme, neljä kuoliaaksi,
ennenkun heidät saatiin keihästetyiksi. Heidän hirveät iskunsa
musersivat kaiken, mikä tielle sattui. Tuollainen isku teki
lopun Summerleen pyssystä ja seuraava isku olisi ruhjonut hänen
pääkallonsa, ellei eräs intiaani olisi työntänyt keihästään pedon
sydämeen. Toiset apinamiehet, jotka istuivat yllämme olevissa puissa,
heittelivät maahan kiviä ja pölkkyjä ja pudottautuivat joskus itsekin
kädet suorina meidän yllemme ja tappelivat hurjasti, kunnes ne
saatiin tapetuiksi. Kerran jo liittolaisemme ankarasti ahdistettuina
alkoivat horjua, ja elleivät meidän pyssymme olisi niin hyvin tehneet
tehtäväänsä, olisivat he varmasti joutuneet alakynteen. Mutta nyt
vanha ylimys taas kokosi joukkonsa ja ne ryntäsivät niin vimmatusti,
että apinamiehet alkoivat horjua ja väistyä tieltä. Summerleehan
oli kadottanut aseensa, mutta minä pamauttelin niin nopeasti kuin
voin, ja toiselta sivustalta kuului toverien laukausten mäjähtely.
Ja sitten tuli sekasorto ja pako. Kirkuen ja ulvoen nuo suuret
eläimet pakenivat pensaikoissa kaikkiin suuntiin, meikäläisten
kiljuessa hurjan ihastuksen valtaamina, nopeasti vainotessaan
pakenevia vihollisiaan. Kaikki lukuisten sukupolvien aikana käydyt
kahakat, kaikki tähän ahtaaseen historiaan sisältyvä viha ja julmuus,
kaikki rääkkäysten ja vainojen muistot saisivat nyt tänä päivänä
sovituksensa. Vihdoinkin ihminen pääsisi oikeuksiinsa ja ihmiseläin
saisi sille kuuluvan aseman. Vaikka pakenijat miten koettivat
rientää, olivat he liian hitaita välttääkseen nopsia vainolaisiaan
ja joka taholta noista tiheistä metsistä me kuulimme riemuitsevaa
kiljuntaa, jousenjänteen soinnahtelua ja rasahtelua ja jyminää, mikä
syntyi, kun apinamiehet putosivat piilopaikoistaan puista.
Minä liityin muihin nähdessäni, että Roxton ja Challenger olivat
tulleet meidän puolellemme.
"Nyt on juttu selvänä", sanoi Roxton. "Päätöksen me kai jätämme
heille. Luulenpa että mitä vähemmän siitä näemme, sitä paremmin
nukumme ensi yönä."
Challengerin silmät hehkuivat sotaista innostusta.
"Meillä on ollut suuri etuoikeus", sanoi hän tassutellessaan
edestakaisin kuin kilpataistelukukko, "saada olla mukana
historiallisesti ratkaisevassa taistelussa -- eräässä noista
kamppailuista, jotka ovat muodostaneet maailman kohtalon. Mitä,
hyvät ystävät, on, jos kansakunta voittaa toisen? Jonninjoutavaa
mitättömyyttä. Kävi kuinka kävi, tulos on aina sama. Mutta tällaiset
hurjat taistelut, jolloin aikojen aamuna luola-asukkaat voittivat
tiikerikansan tai elefantit ensi kerran saivat kokea, että heillä
oli voittajansa ja lannistajansa -- ne toivat matkassaan todellisia
saavutuksia, jotka olivat jonkin arvoisia. Ihmeellinen kohtalo on
tuonut meidät tällaisen sodan todistajiksi ja avustajiksi. Ihminen
tulee nyt tämän ylätasangon hallitsijaksi kaikiksi ajoiksi."
Tarvittiin raudanlujaa uskoa päämäärään, jotta voi hyväksyä näin
traagillisten keinojen käytön. Kun me yhdessä kuljimme metsän halki,
näimme me röykkiöittäin apinamiehiä, jotka kangistuneina, keihäitten
ja nuolien lävistäminä viruivat. Siellä täällä näkyi myös pieni ryhmä
murskattuja intiaaneja; ihmiseläin oli tässä asettunut vastarintaan
ja myynyt henkensä kalliista. Edessämme kuului yhä kiljuntaa ja
mölinää, joka osoitti paon suuntaa. Apinamiehet olivat ajetut
kaupunkiinsa ja siellä he olivat ryhtyneet viimeiseen vastarintaan;
taas heidät oli lyöty ja me tulimme oikeaan aikaan nähdäksemme
kauhean loppukohtauksen. Noin kahdeksankymmentä tai sata apinamiestä
-- viimeiset eloonjääneet uroot -- oli ajettu kalliojyrkänteen
reunalla olevalle kentälle, meidän toissapäiväisen urotyömme
näyttämölle. Meidän saapuessamme olivat keihäillä asestetut intiaanit
kaartaneet heidät puoliympyrään ja lyhyen hetken perästä oli
kaikki ohitse. Kolme- tai neljäkymmentä urhoollisinta sai surmansa
paikallaan. Toiset kirkuen ja vääntelehtien pakoitettiin syöksymään
alas noita samoja kuudensadan jalan syvyydessä olevia teräviä
bamburuokoja kohti, joihin he ennemmin olivat heittäneet vankinsa.
Challenger oli ollut oikeassa: ihminen oli tästä lähtien Maple
Whiten Maan hallitsija. Apinamiehet olivat hävitetyt sukupuuttoon,
apinakaupunki oli tuhottu, naaraat ja poikaset joutuivat orjuuteen
ja lukuisten sukupolvien aikana käyty pitkällinen kilpataistelu oli
saanut verisen päätöksen.
Meille voitto toi paljon etuja. Vielä kerran voimme käydä leirillämme
ja päästä varastoillemme. Vielä kerran voimme ilmoittaa itsestämme
Zambolle, jota etäältä näkemänsä apinoitten maahansyöksyminen oli
suuresti kauhistuttanut.
"Pois sieltä, massa -- pois sieltä!" huusi hän, silmiensä ollessa
lentämäisillään kuopistaan. "Paha henki varmasti otta, jos viipy
siellä."
"Siinä puhui järjen ääni", sanoi Summerlee vakaumuksella. "Olemme
saaneet jo tarpeeksemme seikkailuista, ja sellaiset eivät sovi meidän
luonteellemme eivätkä asemallemme. Oletan teidän pitävän sananne,
Challenger. Tästälähtien te omistatte kaiken tarmonne siihen, että
pääsisimme pois tästä kauhistuttavasta maasta ja voisimme palata
sivistyneeseen maailmaan."