"Näky, jota en koskaan unhota."
Juuri kun aurinko laski tänä alakuloisena iltana, näin minä intiaanin
yksinäisen haahmon allani olevalla suurella tasangolla. Hän oli
meidän pelastuksemme ainoa heikko toivo, ja millä seurasin häntä
katseillani, kunnes hän haihtui illan sumuihin, jotka auringon viime
säteitten punertamina kohosivat minun ja etäisen virran väliin.
Oli jo aivan pimeä kun minä palasin hävitetylle leirillemme, ja
viimeinen minkä näin oli Zambon tulen punainen loimu -- alangon ainoa
valopilkku, samoinkuin tuo uskollinen palvelija oli minun synkeän
mieleni ainoa lohdullinen tukikohta. Ja kuitenkin minä nyt tunsin
olevani iloisempi kuin mitä olin ollut tämän ankaran kohtalon iskun
minua kohdattua. Tuntui toki hyvältä ajatella, että nyt maailma
ainakin saisi tietää, mitä me olimme toimineet, niin että pahimmassa
tapauksessakaan eivät nimemme hukkuisi ruumiittemme mukana, vaan
jälkimaailma saisi ne tietää yhdessä vaivojemme tulosten kanssa.
Kauheata oli nukkua tässä hirvittävässä leirissä, mutta ei ollut
muutakaan keinoa. Varovaisuus olisi kyllä vaatinut pysyttelemään
valveilla, mutta uupunut ruumiini sai minut vakuutetuksi siitä, ettei
se olisi mahdollista. Minä kiipesin suuren gingkopuun oksalle, mutta
en löytänyt mitään varmaa kiinnekohtaa, ja varmaan olisin pudonnut
niskani nurin, jos olisin siellä nukahtanut. Laskeuduin takaisin
maakamaralle ja tuumin mitä voisin tehdä. Lopuksi suljin leirin
sisäänkäytävän ja sytytin nuotion; syötyäni sitten tukevan aterian
vaivuin uneen, josta herääminen oli laadultaan yhtä odottamaton kuin
mieluinen. Aikaisena aamuhetkenä juuri päivän koittaessa laski joku
kätensä olkapäälleni. Rynnättyäni pystyyn ja tempaistuani pyssyni
jokainen hermoni jännittyneenä minä huudahdin ilosta tuntiessani
aamun sarastuksessa lordi John Roxtonin, joka oli laskeutunut
polvillensa minun viereeni.
Se oli hän -- ja kuitenkaan se ei ollut hän. Jättäessäni hänet
viimeksi oli hän ollut mieleltään tyyni, asultaan moitteeton
ja vaateparreltaan siisti. Nyt hän oli kalpea, katse oli hurja
ja hengitys läähättävä, ikäänkuin hän olisi juossut kauan ja
kovaa. Hänen laihat kasvonsa olivat revellyt ja veriset, hänen
vaatteensa roikkuivat riekaleina ja mitään lakkia hänellä ei ollut.
Minä tuijotin häntä hämmästyneenä, mutta hän ei antanut minulle
tilaisuutta kysymysten tekoon. Hän haali kokoon varastojamme
puhuessaan.
"Kas niin, pitäkää nyt kiirettä, nuori mies!" huusi hän. "Ottakaa
molemmat pyssyt. Minulla on toiset kaksi. Ja kaikki patruunat mitä
vaan saatte mukananne kulkemaan. Täyttäkää taskunne! Edelleen vähän
ruokaa! Puoli tusinaa läkkirasioita saa riittää. Hyvä on! Älkää
huoliko nyt puhua tai ajatella mitään! Pankaa jalat allenne, muuten
olemme hukassa!"
Voimatta unenpöpperöisenä käsittää mitä tämä kaikki merkitsi, juoksin
minä kuin mieletön hänen jäljessään metsässä, pyssy kummassakin
kainalossa ja erilaiset kompeet käsissäni. Hän syöksyi paksujen
pensaikkojen halki kunnes päätyi tiheään vesakkoon. Sinne hän
rynkäisi piikeistä välittämättä, heittäytyi suin päin pensaitten
keskeen ja veti minut kyyrysilleen kanssansa.
"Kas täällä on hyvä!" hän läähätti. "Täällä olemme turvan takana.
Aivan varmaan he ohjaavat tiensä leirille. Tämä aie on tietysti
heidän ensimäisensä, Mutta me vältämme heidät täällä."
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä vähän vedettyäni henkeä.
"Missä ovat professorit? Ja ketkä meitä vainoavat?"
"Apinaihmiset", vastasi hän. "Ne ovat julmia petoja! Älkää korottako
ääntänne, sillä niillä on hyvä kuulo myöskin terävä näkö, mutta,
sikäli kuin olen voinut huomata, ei hajuaistia, joten minä en usko
heidän voivan nuuskia meitä täältä. Missä te, nuori ystävämme, olette
ollut? Oli hyvä, että pääsitte koko rytäkästä."
Lyhyesti minä kuiskailin, mitä olin kokenut, nähnyt ja kuullut.
"No ei sekään hauskaa ollut", sanoi hän kuultuaan kertomukseni
dinosauriosta ja kuopasta. "Seutu ei oikein sovi lepokodin paikaksi,
vai mitä arvelette? Mutta minulla ei ollut mitään käsitystä sen
mahdollisuuksista, ennenkun nuo hornanhenget hyökkäsivät kimppuumme.
Ihmisiä syövät papuanit saivat minut kerran käsiinsä, mutta ne olivat
perin herttaisia tuon hylkiömäisen joukon rinnalla."
"Kertokaahan miten kaikki on tapahtunut", pyysin minä.
"Oli aikainen aamu. Oppineet ystävämme olivat juuri heränneet. He
eivät olleet vielä edes joutuneet riitaan. Mutta silloin alkoi sataa
apinoita. Niitä putosi eräästä puusta kuin omenoita. Luultavasti
ne olivat pimeän aikana kokoontuneet, kunnes yllämme oleva suuri
puu ei enää kestänyt niiden painoa. Minä ammuin niistä yhden, mutta
ennenkun olimme ehtineet tointua hämmästyksestämme, olivat ne
iskeneet kyntensä meidän hartioihimme. Minä kutsuin niitä apinoiksi,
mutta niillä oli sauvoja ja kiviä käsissä ja ne räkättivät aivan
kuin olisivat puhuneet. Lopputulos oli se, että he sitoivat meidän
kätemme selän taa käännöskasveilla ja me totesimme heidän olevan
kaikkia muita eläimiä korkeammalla kehityskannalla. Apinaihmisiä
he ovat, puuttuvia renkaita, jotka minä toivoisin vielä nytkin
puuttuviksi. He kantoivat pois haavoittuneen toverinsa -- se vuoti
verta kuin teurastettu porsas -- ja heittäytyivät kyyrysilleen
meidän ympärillemme, ja jos koskaan jääkylmä murhaamisvimma kuvastuu
joillakin kasvoilla, niin kyllä nyt heidän. He olivat suuria
juntikoita, ihmisten kokoisia ja paljon voimakkaampia. Heillä oli
ihmeellisen lasimaiset silmät punaisten, sierettyneitten silmäluomien
alla, ja niin he siinä nyt kyttäsivät ja katsoa muljottivat meihin
taukoamatta. Challenger ei vähistä säikähtele, mutta jo hänkin hieman
kömmähti. Hän pääsi sentään jaloilleen ja kiljui heille, että he
kävisivät käsiksi ja tekisivät lopun näytelmästä. Minä luulen, että
tapauksen äkkinäisyys oli pannut hänen päänsä hiukan pyörälle, sillä
hän raivosi ja kiroili aivankuin olisi ollut järjiltään. Jos apinat
olisivat olleet joukko hänen rakastamiaan sanomalehtimiehiä, ei hän
olisi voinut solvata heitä pahemmin."
"No, mitä ne tekivät?" Minä olin aivan järkytetty tästä
tavattomasta kertomuksesta, jonka toverini kuiskasi korvaani, hänen
terävän katseensa koko ajan väijyessä ja ladatun pyssyn ollessa
ampumavalmiina.
"Minä luulin että viimeinen hetkeni oli tullut, mutta heille
näytti tulleen toinen tuuma. He räkättivät ja puhuivat täyttä
päätä keskenään. Sitten eräs heistä tuli Challengerin luokse. Nyt
te varmaan hymyilette kun sanon, että he olivat aivan sukulaisten
näköisiä. Minä en olisi tätä uskonut, ellen olisi omin silmin
nähnyt. Tuo vanha apinauros oli heidän johtajansa -- eräänlainen
punainen Challenger, jolla oli kaikki ystävämme kauneustunnukset
vain vielä jonkunverran enemmän kehittyneinä. Hänellä oli sama
lyhyt ruumiinrakenne, samat leveät hartiat, pyöreä rintakehä, ilman
kaulaa, suuri punertava parta, takkuiset kulmakarvat ja silmissään
sama ilme 'mitä tulimmaista te minusta tahdotte?' sekä kaikki
muutkin hänen omituisuutensa. Kun apinauros asettautui Challengerin
viereen ja laski kätensä hänen olkapäällensä oli yhtäläisyys aivan
hämmästyttävä. Summerlee oli vähän hysteerinen ja nauroi kunnes
alkoi itkeä. Apinaihmiset nauroivat hekin -- ainakin alkoivat he
narskuttaa niin että se tuntui naurulta -- ja sitten he ryhtyivät
kuljettamaan meitä metsän läpi. Pyssyihin ja laatikkoihin he
eivät koskeneet arvelivat kai niitä vaarallisiksi -- mutta kaikki
irtonaiset ruokavaramme he ottivat mukaansa. Summerlee ja minä saimme
osaksemme jokseenkin huonoa kohtelua matkalla -- jonka voi huomata
ihostani ja vaatteistani -- sillä he kuljettivat meitä suorinta tietä
orjantappuroitten ja pensaitten läpi; heidän oma ihonsa on paksun
nahan tapaista. Mutta Challengerilla ei ollut mitään hätää. Neljä
heistä kantoi häntä olkapäillään ja hän matkusti kuin roomalainen
keisari, Mitä se oli?"
Omituinen, napsuttava ääni, joka muistutti kastanjetteja, kuului
etäältä.
"Siellä ne ovat!" sanoi seuralaiseni ja latasi toisen kaksoispyssyn.
-- "Pankaa tekin kaikki panokset pyssyihin, sillä me emme antaudu
elävinä, emme missään tapauksessa. Kas tuollaista ääntä he pitävät
ollessaan vihaisia. Totisesti, me tuotamme heille mielipahaa, jos he
käyvät kimppuumme. Me emme antaudu kädenkäänteessä. Kuuletteko nyt
niiden räkätystä?"
"Etäältä."
"Heidän urkkijajoukkueitansa on kyllä hajaantuneina kaikkialle
metsään. Minähän keskeytin onnettomuustarinani. Pian olivat he
saattaneet meidät kaupunkiinsa -- tuhatkunta oksista ja lehdistä
punottua majaa, jotka sijaitsevat suuria puita kasvavassa lehdossa
lähellä jyrkänteen reunaa. Sinne on tästä kolme tai neljä engl.
peninkulmaa. Nuo saastaiset elukat sormeilivat minua kaikkialta
ja minusta tuntuu kuin en enää koskaan saisi itseäni puhtaaksi.
He sitoivat meidät nuoriin -- se joka käsitteli minua osasi tehdä
solmuja kuin merimies -- ja niin me jäimme makaamaan jalat pystyssä,
yhden juntikan nuija kädessä vartioidessa meitä. Kun minä sanon
'me' tarkoitan minä Summerleeta ja itseäni. Vanha Challenger istui
puussa, söi hedelmiä ja näytti pitävän hyvin hauskaa. Velvollisuuteni
on kuitenkin tunnustaa, että hän myös hankki meille vähän hedelmiä
ja omin käsin hellitti kahleitamme. Jos olisitte nähnyt hänen
istuvan tuolla ylhäällä ja narskuttavan kaksoisveljensä kanssa ja
voimakkaalla bassoäänellään laulavan: 'Kaikukohon laulu maamme,
niinkuin ukko jyrisee' -- sillä kaikenlainen musiikki tuntui heitä
suuresti huvittavan ette olisi voinut pidättää nauruanne, mutta,
kuten hyvin ymmärrätte, meillä ei ollut suurta naurunhalua. Hän sai
muutamin rajoituksin tehdä mitä hän tahtoi, mutta meitä vartioitiin
ankarasti. Meille kaikille oli suureksi lohdutukseksi, kun tiesimme
teidän juoksevan vapaana ja huolehtivan arkistosta.
"Ja nyt, nuori mies, saatte kuulla jotakin hyvin merkillistä. Te
sanotte nähneenne ihmisten jälkiä, nuotiopaikkoja, loukkuja ja
muuta sellaista. Voitteko uskoa, kun sanon, että me olemme nähneet
itse alkuasukkaita. Oikeita kuvatuksia he olivat, pieniä poloisia,
masentuneita raukkoja, mutta sitä ei sovi suinkaan ihmetellä. Nuo
oikeat ihmiset näyttävät asuvan sillä ylätasangon puolella, missä
te näitte luolia -- ja apinaihmisille taas kuuluu tämä puoli.
Alituinen sota käy heidän välillään. Sellaiset ovat olosuhteet, jos
minä ne olen oikein ymmärtänyt. Eilen näyttävät apinamiehet saaneen
saaliikseen tusinan oikeita ihmisiä ja kuljettaneen heidät vankeina
kaupunkiinsa. Ette ole milloinkaan kuullut mitään, mitä voisitte
verrata näiden eläinten räkätykseen ja kiljunaan. Ihmiset olivat
pieniä punaisia miehiä, ja niitä oli niin purtu ja kynsitty, että
ne tuskin pääsivät kulkemaan. Apinamiehet tappoivat kaksi heistä
paikalla -- yksinkertaisesti tempaisivat toiselta kädet irti -- ja
tuo näytti kovin vastenmieliseltä. Urhoollisia pikku veitikoita
he vaan olivat, tuskin kuuli ainoatakaan valitushuutoa. Mutta me
voimme sangen pahoin katsellessamme tuota. Summerlee pyörtyi ja
itsensä Challengerin oli vaikea pysytteleidä puussa. Nyt kai ne ovat
lähteneet loitommaksi, vai miten teistä tuntuu?"
Me kuuntelimme tarkasti, mutta metsän syvää rauhaa keskeyttivät vain
lintujen huudot. Lordi John jatkoi kertomustaan.
"Onni teille, kun pelastuitte tästä kirotusta sattumasta. Tuo
intiaanisaalis saattoi heidät unohtamaan teidän olemassaolonne,
muuten he varmasti olisivat kiiruhtaneet takaisin leiriin, ja silloin
olisi ollut teidän vuoronne. Tietystikin he, kuten sanotte, ovat
koko ajan istuneet puussa ja pitäneet meitä silmällä, ja he tiesivät
aivan hyvin, että me emme ole tavallisia ilmiöitä täällä. Nyt he
eivät kuitenkaan osanneet ajatella muuta kuin uutta saalistansa,
ja sentähden minä, eikä joukko apinoita, herätti teidät aamulla.
Kauheita asioita tapahtui sitten. Kaikki on kuin pahaa unta. Te
kai muistatte ylätasangon juurella olevan bambupiikki-pensaikon,
missä me näimme tuon ameriikkalaisen miehen luurangon? Se on
aivan apinakaupungin alapuolella ja juuri sinne saavat heidän
vankinsa hypätä. Jos tutkisimme tarkoin, löytäisimme varmaan
suuren joukon luurankoja sieltä. Heillä on jonkunlainen raivattu
paraatipaikka ylhäällä jyrkänteen reunalla, ja menot suoritetaan
hyvin juhlallisesti. Kurjat pakanat saavat hypätä alas toinen
toisensa jälkeen, ja suurimman hauskuutuksen tuottaa katseleminen,
murskautuvatko he vain kuoliaaksi, vai seivästyvätkö bamburuokoihin.
He veivät meidätkin katsomaan näytelmää, ja koko lauma asettui
jyrkänteelle. Neljä intiaaneista hyppäsi, ja ruo'ot lävistivät heidät
kuin sukkapuikko voikimpaleen. Ei ollut lainkaan kummallista, että
ruoko kasvoi tuon löytämämme onnettoman yankeen reiden lävitse. Tämä
oli inhoittavaa, mutta mieltäkiinnittävää samalla. Tunsi eräänlaista
viehätystä, kun näki heidän noin sukeltavan syvyyteen, vaikkakin
ajatteli, että meidän vuoromme oli kai hypätä ensi kerralla.
"Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. He säästivät kuusi intiaania
täksi päiväksi -- niin olin minä ymmärtävinäni asian -- ja
luulenpa tarkoituksen olleen sellaisen, että me olisimme näytöksen
loistokohta. Challenger ehkä välttäisi kohtalonsa mutta Summerlee
ja minä olimme merkityt. Heidän kielensä oli enemmän kuin puoleksi
viittomista, joten ei ollut vaikeata heitä ymmärtää. Minä huomasin
ajan tulleen tehdäkseni jotain meidän pelastukseksemme. Olin jo
varemmin aprikoinut asiaa, ja yhtä ja toista oli minulle selvinnyt.
Kaikki riippui minusta, sillä Sumerleesta ei ollut mihinkään,
ja paljon paremmin ei ollut Challengerinkaan mahdollisuuksien
laita. Vain kerran he kohtasivat ja silloinkin joutuivat riitaan
keskenään, kun eivät olleet samaa mieltä näitten punapäisten petojen
tieteellisestä luokittamisesta. Toinen väitti, että tämä eläinlaji
oli Javan dryopithecus, toinen taas, että se oli pithecanthropus.
Selvää hulluutta, arvelin minä -- eikö totta? Mutta, kuten sanoin,
minulle oli selvinnyt yhtä ja toista, jota ehkä voisi käyttää
yhteiseksi hyödyksi. Ensiksikin, nämä eläimet eivät puuttomalla
maalla voineet juosta niin nopeasti kuin ihmiset. Niillä on, nähkääs,
lyhyet, väärät jalat ja raskas ruumis. Vieläpä Challengerkin voisi
niistä edistää muutaman kyynärän sadan matkalla ja te ja minä
olisimme heidän silmissään aivan ilmiömäisiä pikajuoksijoita. Lisäksi
tulee se seikka, että he eivät ymmärrä mitään pyssyistä. Minä en
usko heidän käsittäneen, kuinka se haavoittui, jota minä ammuin.
Voisimmepa vain päästä käsiksi pyssyihimme, olisi kaikki mahdollista.
"Minä nousin sentähden aamulla varahin, potkaisin vartiaani selkään,
niin että hän suistui suullensa, ja livistin täyttä vauhtia leirille.
Siellä minä löysin teidät ja pyssyt ja tässä me nyt olemme."
"Mutta professorit!" huudahdin minä aivan järkytettynä.
"Niin, kas kyllä me kiiruhdamme sinne noutamaan heitä. Minä en
voinut ottaa heitä mukaani. Challenger istui puussa ja Summerlee
ei ollut enää tarpeeksi voimissaan. Ainoa mahdollisuus oli hakea
pyssyt ja koettaa vapauttaa heidät. On kyllä mahdollista, että he
kostonvimmoissaan ovat lyöneet heidät kuoliaaksi. En kuitenkaan usko,
että he haluaisivat koskea Challengeriin, mutta Summerleen tilasta
en käy takuuseen. Hänet he kuitenkin joka tapauksessa olisivat
lopettaneet -- siitä olen aivan varma, niin että minä en ainakaan ole
pahentanut hänen asemaansa. Mutta kunnia vaatii meitä kiirehtimään
sinne takaisin ja tekemään kaiken voitavamme. Nuori ystävä,
valmistukaa siis kaikkein pahimpaan, sillä on aivan epätietoista mitä
ennen iltaa tapahtuu."
Olen koettanut selostaa lordi Johnin katkonaisen puheen, hänen
lyhyet, voimalliset lauseensa ja hänen puolittain leikillisen,
puolittain ylimielisen ajatustensa ilmaisutavan, mikä oli niin
hänen kaltaisensa. Mutta hän olikin syntynyt johtajaksi. Kun vaara
oli suurimmillaan, hänen huolettomuutensa vain eneni, ja hänen
lauselmissaan ilmeni entistä suurempi voima, hänen kylmät silmänsä
kipenöivät hehkuvaa eloisuutta ja hänen ylöspäin kierretyt viiksensä
liikahtelivat tuimasti ja iloisesti. Hänen intonsa antautua
vaaroihin, hänen seikkailujen jännittäväisyydestä nauttiva luontonsa,
hänen mielipiteensä että jokainen elämässä meitä kohtaava vaara
on vain urheilun muoto, kamppaus oman itsen ja kohtalon välillä,
kuoleman ollessa veikan varana, kaikki tämä teki hänet sellaisina
hetkinä korvaamattomaksi toveriksi. Me aioimme juuri nousta
piilopaikastamme, kun äkisti tunsin hänen kätensä ranteellani.
"Toden totta", hän kuiskasi, "tuossa niitä nyt tulee!"
Paikalta, missä olimme pitkänämme, näimme runkojen ja oksien
muodostaman pylväskäytävän holvineen. Tällä kertaa apinamiehet
liikkuivat käyden. He tulivat hanhenmarssissa väärine saarineen
ja kyttyräselkineen, käsien silloin tällöin viiltäessä maata, ja
yhtenään he kurottelivat paitansa oikealle ja vasemmalle eteenpäin
nilkuttaessaan. Niiden kumarainen asento vähensi niiden pituutta,
mutta otaksun minä niiden olleen ainakin viiden jalan mittaisia;
kädet olivat pitkät ja rinta valtavan suuri. Monilla niistä oli
sauvat käsissään ja etäältä katsoen ne muistuttivat pörröisiä,
epämuodostuneita ihmisolentoja. Hetken näin ne selvästi, sitten ne
taas katosivat näkyvistäni pensaitten taa.
"Ei tällä kertaa", sanoi lordi John, joka oli tarttunut pyssyynsä.
"Meidän on parasta olla hiljaa, kunnes he ovat lopettaneet
etsimisensä ja poistuneet. Sitten ottakaamme pohti, voisimmeko
päästä takaisin heidän kaupunkiinsa ja osua heidän kaikkein arimpaan
kohtaansa. Häärätkööt nyt aikansa, me lähdemme sitten liikkeelle."
Me käytimme aikamme avaamalla yhden säilykerasioistamme ja
käymällä käsiksi aamiaiseemme. Toverini ei ollut sitten eilisaamun
nauttinut muuta kuin vähän hedelmiä ja söi nyt kuin nälkiintynyt
ainakin. Lopulta me taskut täynnä patruunia ja pyssy kummassakin
kädessä lähdimme salaiselle retkellemme. Ennen sitä me kuitenkin
huolellisesti panimme merkille pensaikossa olevan piilopaikkamme ja
sen aseman Fort Challengerista katsoen, jotta me tarpeen tullessa
voisimme löytää sinne takaisin. Hiljaa hiivimme me pensaitten välissä
kunnes pääsimme kallion reunalle, vanhan leirimme lähistölle. Täällä
me pysähdyimme ja lordi John teki minulle selvää suunnitelmistaan.
"Niin kauan kun tiheä metsä meitä ympäröi, ovat nuo lurjukset meidän
herrojamme", sanoi hän. "He voivat huomata meidät, mutta me emme
näe heitä. Mutta avoimella kentällä on asianlaita toinen. Siellä me
voimme liikkua heitä nopeammin. Sentähden täytyykin meidän niin paljon
kuin mahdollista pysytteleidä puuttomalla maalla. Ylätasangon
ulkoreunoilla kasvaa vähemmän puita kuin sen sisäosissa. Sitä pitkin
meidän siis on kuljettava. Kulkekaa hitaasti, pitäkää silmät auki
ja pyssy valmiina. Ja ennen kaikkea, älkää antautuko vangiksi niin
kauan kun teillä on yksikin patruuna jäljellä. Muistakaa että tämä on
viimeinen neuvoni."
Kun me tulimme kallion reunalle, pilkistin minä alas ja näin
uskollisen, mustan Zambomme, joka istui kivellä tupakoimassa. En
tiedä mitä olisinkaan tahtonut antaa saadakseni huutaa häntä luokseni
ja kertoa hänelle, miten meidän laitamme oli, mutta se olisi ollut
hyvin varomatonta, sillä vihollisemme olivat ehkä kuulomatkan päässä.
Tuntui kuin metsät olisivat ihan vilisseet apinaihmisiä; tämän tästä
kuulimme heidän ihmeellisesti narskuttavan räkätyksensä. Me aina
silloin kätkeydyimme lähimpään pensaaseen ja olimme hiljaa, kunnes
äänet lakkasivat kuulumasta. Meidän kulkumme sujui näinollen sangen
hitaasti ja ainakin kaksi tuntia oli kulunut, ennenkun minä lordi
Roxtonin hitaista liikkeistä huomasin, että lähestyimme määräpaikkaa.
Hän viittoi minulle, että makaisin hiljaa paikallani, ja ryömi itse
eteenpäin. Seuraavana hetkenä oli hän taas luonani, kasvojensa
innosta vavahdellessa.
"Tulkaa!" sanoi hän. "Kiiruhtakaa! Minä toivon Jumalan nimessä,
ettemme tule liian myöhään!"
Tunsin vapisevani hermostuneesta jännityksestä ryömiessäni eteenpäin
hänen vierellään ja pensaitten välistä silmäillessäni edessäni olevaa
paikkaa.
Näkemääni en koskaan unhoita. Kaikki oli niin velhomaista, niin
mahdotonta, etten tiedä miten sitä kuvailisin, en liioin kuinka sen
itsekään voin uskoa, jos saan elää ja muutaman vuoden perästä istun
Savage-klubin sohvalla ja annan katseeni lipua Thimesin säännöllisen
yksitoikkoisilla rantamilla. Minä tiedän että tämä silloin tuntuu
minusta hurjalta painajaiselta, kuumehoureen kauhukuvalta. Minä sen
kuitenkin nyt kuvailen, kun se tuoreelta on muistossani, ja ainakin
löytyy yksi -- tarkoitan vieressäni kostealla nurmella lojuvaa miestä
-- joka tietää etten valehtele.
Suuri avoin kenttä oli edessämme -- muutamia satoja syliä kunnakkin
-- ja viheriä turve sekä matalat saniaiset peittivät sen aina
kallion reunaan saakka. Kenttää reunusti puitten puoliympyrä, johon
oli oksien lomiin, toinen toisensa yläpuolelle rakennettu lehvistä
punottuja majoja. Jos kuvailee mielessään varissiirtokuntaa, missä
kukin pesä on pieni talo, saa käsityksen näystä. Majojen ovilla ja
puitten oksilla kuhisi apinakansaa, jotka suuruussuhteista päättäen
olivat naaraita ja poikasia. He olivat taulun taustana ja kaikki
he vilkkaalla mielenkiinnolla katselivat samaa näytelmää, joka
kauhistutti ja järkytti meitä.
Kentälle oli lähelle kallion reunaa kokoontunut muutamiin satoihin
nouseva joukko noita pörröisiä, punapäisiä hyyppiöitä. Monet niistä
olivat tavattoman suuria ja kammottavan näköisiä. Eräänlainen kuri
vallitsi joukossa, sillä kukaan ei yrittänytkään särkeä muodostunutta
säännöllistä riviä. Sen edessä oli pienoinen intiaanijoukko; ne
olivat todellisia punanahkoja, joiden iho välkkyi auringon paisteessa
kuin kiilloitettu vaski. Pitkä, laiha valkea mies seisoi heidän
vieressään pää painuneena ja käsivarret ristissä, ja koko hänen
olentonsa todisti hänen olevan pelon ja kauhun vallassa. Ei voinut
erehtyä; tämä oli professori Summerleen luiseva haahmo.
Vankien murheellisen ryhmän edessä ja ympärillä näkyi muutamia
apinamiehiä, jotka tarkasti heitä vartioivat, niin että heidän oli
mahdoton päästä pakenemaan. Mutta jyrkästi erillään kaikista muista
ja lähellä jyrkännettä seisoi kaksi olentoa, jotka olivat niin
tavattomia ja näissäkin olosuhteissa niin hullunkurisen näköisiä,
että ne ehdottomasti kiinnittivät huomiota puoleensa. Toinen
oli toverimme, professori Challenger. Hänen takkinsa jäännökset
riippuivat repaleina hänen olkapäillään, mutta hänen paitansa oli
kadonnut aivan jäljettömiin ja hänen suuri partansa sekoittautui
hänen valtavan rintansa mustaan pörröön. Lakkinsa hän oli kadottanut,
ja matkamme aikana kasvanut tukka liehui hurjassa epäjärjestyksessä
hänen päänsä ympärillä. Yksi ainoa vuorokausi näytti muuttaneen
hänet, nykyaikaisen sivistyksen korkeimman tuotteen, kaikkein
edustavimmaksi Etelä-Ameriikan villi-ihmiseksi. Hänen vieressään
seisoi hänen herransa, apinamiesten kuningas. Hän oli, kuten lordi
John oli sanonut, professorimme jäljennös kaikessa, vain sillä
eroituksella, että väritys tässä mustan sijasta oli punainen. Sama
lyhyt, leveä haahmo, samat raskaat olkapäät, sama käsivarsien
eteenpäin riippuminen, sama tuuhea rinnalle lainehtiva parta. Ainoa
huomattava ero oli silmäkulmien yllä; apinamiehen vierevä otsa ja
matalana kaartuva pääkallo muodosti jyrkän vastakohdan eurooppalaisen
leveälle otsalle ja suurenmoiselle pääkallolle. Muuten kuningas joka
suhteessa oli professorin hullunkurinen irvikuva.
Kaikki tämä, joka on vaatinut niin pitkän ajan tullakseen
kuvailluksi, selvisi minulle parina silmänräpäyksenä. Mutta meillä
olikin muuta mietittävää, sillä muudan jännittävä näytelmä oli juuri
käynnissä. Kaksi apinamiehistä oli tarttunut erääseen intiaaneista
ja raahasi häntä jyrkänteelle. Kuningas kohotti kätensä merkiksi.
He tarttuivat tuon onnettoman käsiin ja jalkoihin ja heilahuttivat
häntä pari kertaa edestakaisin tavattoman väkivaltaisesti. Kauhealla
vauhdilla lennättivät he nyt tuon kurjan raukan reunaman yli. Hän
ihan kohosi kaarena ilmaan ennenkun alkoi vajota. Kun hän katosi
näkyvistä, ryntäsi koko seurue, vartioita lukuunottamatta, jyrkänteen
reunalle, ja tuli syvä hiljaisuus, jonka seuraavana hetkenä keskeytti
hurjan ihastuksen kiljunta. He juoksivat kehässä ja kieputtivat
pitkiä karvaisia käsiään ilmassa mylvien riemusta. Sitten he taas
vetäytyivät reunalta etäämmälle, asettautuivat riviin ja odottivat
seuraavaa uhria.
Tällä kertaa oli Summerleen vuoro. Kaksi hänen vartioistaan tarttui
hänen ranteisiinsa ja raastoi hänet julman väkivaltaisesti ylänteen
äärelle. Hänen hontelo ruumiinsa ja pitkät säärensä sätkyttelivät ja
ponnistelivat vastaan, aivankuin hän olisi ollut kananpoika, jota
vedetään ulos häkistä. Challenger oli kääntynyt kuninkaan puoleen
ja mielettömänä väänteli käsiänsä. Hän kerjäsi, pyysi ja rukoili
toverinsa hengen puolesta. Apinamies työnsi hänet töykeästi luotaan
ja puristi päätänsä. Se oli hänen viimeinen tietoinen liikkeensä
tässä maailmassa. Lordi Johnin pyssy pamahti, ja kuningas vaipui
maahan punaisena, matelevana massana.
"Ammu, poikaseni, ammu!" huusi toverini.
Arkipäiväisimmänkin ihmisen sielussa on ihmeellisiä punaisia
onkaloita. Minä olen luonteeltani hellämielinen ja monasti ovat
silmäni kostuneet, kun olen kuullut haavoittuneen koiran ulvovan.
Mutta nyt minut valtasi verenhimo. Minä olin hypähtänyt pystyyn ja
tyhjensin ensin toisen pyssyn, sitten toisen, latasin ja ammuin
uudelleen ja tuossa touhussani kiljuin ja huusin murhaamisintoa
puhkuen. Me kaksi saimme aikaan hirmuisen hävityksen neljällä
pyssyllämme. Molemmat Summerleeta hallinneet vartiat olivat kaatuneet
ja itse hän horjui sinne tänne kuin päihtynyt, hämmästyksessään
voimatta käsittää, että hän taas oli vapaa. Apinamiesten tiheät
joukot juoksivat puoleen ja toiseen, ihmetellen, mistä tämä
hävityksen kauhistus tuli ja mitä se mahtoi merkitä. He huojuivat,
liikehtivät, kirkuivat ja rohistuivat kaatuneitten kasaan. Äkillisen
päähänpiston saaneina ryntäsivät he sitten kiljuvana laumana puihin
suojaa hakemaan, jättäen tantereelle suuren joukon surmattuja
tovereitaan. Vangit olivat nyt yksinään jääneet kentän keskelle.
Challengerin nopeasti toimivat aivot olivat käsittäneet tilanteen
oikein. Hän tarttui hämmentyneen Summerleen käsivarteen ja molemmat
juoksivat meitä kohden. Kaksi vartioista yritti liikata jäljessä,
mutta lordi Johnin kuulat kaasivat heidät. Me kiiruhdimme ystäviämme
vastaan ja pistimme heidän kummankin käteen ladatun pyssyn. Mutta
Summerleen voimat olivat lopussa. Hän töintuskin jaksoi hoiperrella
eteenpäin. Apinamiehet alkoivat jo tointua tyrmistyksestään. Niitä
tuli esiin pensaista aikeissa sulkea meidän paluutiemme. Challenger
ja minä vedimme Summerleeta mukanamme ja tuimme häntä kumpikin
puoleltamme, lordi Johnin turvatessa paluumatkamme, ampumalla kerta
kerran perästä pensaikoista pilkisteleviä ilkeästi irvisteleviä
päitä. Englannin peninkulman matkan nuo räkättävät pedot olivat
kintereillämme. Mutta silloin taukosi vaino, sillä alettiin tuntea
meidän voimamme eikä tahdottu pitemmälti antautua varmasti tapaavan
pyssyn uhreiksi. Kun me vihdoin olimme päässeet leiriimme, katsoimme
me ympärillemme ja huomasimme olevamme yksinämme.
Niin me luulimme, -- mutta erehdyimme. Tuskin olimme sulkeneet
orjantappuraveräjämme ja puristaneet toistemme käsiä sekä
heittäytyneet pitkäksemme kuulimme me jalkojen töminää ja heti
senjälkeen hiljaista uikutusta oven ulkopuolelta. Lordi John
ryntäsi esiin pyssy kädessä ja aukaisi veräjän. Siinä nyt nuo neljä
henkiinjäänyttä pientä intiaania makasivat edessämme, pelosta
vavisten, mutta samalla rukoillen meiltä suojelusta. Ilmehikkäällä
kädenliikkeellä eräs heistä osoitti ympäröiviä metsiä, tarkoittaen,
että ne olivat täynnä vaaroja. Senjälkeen lankesi hän lordi John
Roxtonin eteen, kietoi kätensä hänen jalkojensa ympärille ja painoi
kasvonsa niitä vastaan.
"Kas nyt tulimmaista", huudahti päällikkömme ja aivan hämillään
kierteli viiksiänsä, "mitä merkillistä me teemme näille ihmisille.
Nouseppas nyt, ukkoriepu, äläkä hankaa kasvojasi saappaitani vasten."
Summerlee istui jo täyttämässä vanhaa piippuansa tupakalla.
"Meidän on vietävä heidät turvaan", sanoi hän. "Te olette temmaisseet
meidät muut kuoleman kidasta. Kunniani kautta, se ei ollut huonosti
tehty!"
"Aivan erinomaista!" sanoi Challenger. "Aivan erinomaista! Emme
ainoastaan me yksilöinä, vaan koko Euroopan tiede on teille tästä
kiitollisuuden velassa. Minä en epäile sanoa, että professori
Summerleen ja minun kuolema olisi aiheuttanut suuren aukon
nykyaikaisen eläintieteen historiaan. Teidän nuori ystävänne ja te
itse olette tehneet erinomaisen työn."
Hän katsoi meihin, tutun isällisen hymyn kuvastuessa kirkkaana hänen
kasvoillaan, mutta kyllä Euroopan tiede vaan olisi hämmästynyt,
jos se olisi nähnyt valitsemansa suosikin, tulevaisuutensa toivon
takkuisille hiuksineen, paljaine rintoineen ja riekaleisine
vaatteineen. Suuri läkkirasia oli hänen polviensa välissä ja
hyppysissään oli hänellä iso kappale austraalialaista lampaanlihaa.
Intiaani katsoi häneen, mutta huudahti äkkiä, kumartui syvälle ja
turvaa etsien takertui lordi Johnin jalkaan.
"Älä pelkää, poikaseni", sanoi päällikkö ja taputti edessään olevaa
takkuista päätä. "Hän ei rohkene katsella teitä, Challenger, ja,
totta totisesti, siinä ei mitään kummaa. No noh, rauhoituhan nyt,
mies parka, hän on ihminen niinkuin me muutkin."
"Mutta hyvä sir!" huudahti professori.
"On teidän onnenne, Challenger, että te olette vähän muista
poikkeava. Jos ette olisi ollut niin kuninkaan näköinen, niin --"
"Kunniani kautta, lordi Roxton, te otatte kovin suuria vapauksia."
"Vaan tämä on totta."
"Pyydän teitä, sir, siirtymään toiseen aineeseen. Teidän
huomautuksenne eivät kuulu asiaan ja ovat aivan käsittämättömiä.
Keskustelun alaisena ollut kysymyshän oli tämä: Mitä teemme näille
intiaaneille? Parastahan olisi viedä heidät kotiin, kun vaan
tietäisimme, missä he asuvat."
"Siitä kyllä on meillä tieto", minä keskeytin. "He asuvat
Keskusjärven tuollapuolella luolissa."
"Tämä nuori ystävämme tietää missä he asuvat. Sinne on varmaan pitkä
matka täältä."
"Ainakin kaksikymmentä peninkulmaa."
Summerlee päästi valitushuudon:
"Minä ainakaan en jaksa kävellä sinne. Minusta tuntuu kuin vielä
kuulisin noiden petojen narskuttavan jäljessämme."
Kun hän sanoi tämän, kuulimme me todellakin kaukaa metsän
kätköpaikoista apinamiesten räkättävää kirkunaa. Intiaanit alkoivat
taas hiljaa uikuttaa peloissaan.
"Meidän täytyy lähteä matkaan ja reippaasti sittenkin!" sanoi lordi
John Roxton. "Te, nuori ystävä, tahtonette ystävällisesti auttaa
Summerleeta. Intiaanit saavat kantaa varastoa. Kas niin, tulkaa nyt,
ennenkun he näkevät meidät."
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olimme ehtineet pensaikossa
olevaan pakopaikkaamme ja ryömineet sinne. Koko päivän me kuulimme
apinamiesten kiukkuisia huutoja siltä taholta, missä meidän leirimme
oli, mutta kukaan heistä ei tullut meidän luoksemme, ja väsyneet
pakolaiset, sekä valkeat että punaiset, lepäsivät pitkään syvään
uneen vaipuneina. Itse olin nukahtanut illalla sikeästi, kun joku
ravisti käsivarttani, ja näin Challengerin polvistuneena vierelläni.
"Tehän pidätte päiväkirjaa kaikesta, mitä matkalla tapahtuu, ja
tarkoituksenne on julkaista se vast'edes, mr Malone?" sanoi hän hyvin
vakavasti.
"Minä olen matkalla yksinomaan sanomalehtimiehenä", vastasin.
"Aivan oikein. Te kai kuulitte lordi John Roxtonin lausuvan muutamia
hyvin epäonnistuneita huomautuksia, jotka näköjään viittailivat
siihen, että löytyisi jotain -- jotain yhtäläisyyttä --"
"Kyllä, minä kuulin."
"Minun ei tarvitse sanoa, että jos jotain sellaista tulisi
julkisuuteen -- jos tapahtumain kuvauksessanne ilmenisi jotakin
tuontapaista pilaa, panisin sen hyvin pahakseni."
"Aion ehdottomasti pysytellä totuudessa."
"Lordi Johnin huomautukset ovat välistä sangen haaveellisia, ja hän
voi selvittää kaikkein mahdottomimmalla tavalla sen kunnioituksen,
jota alhaisimmat rodut aina osoittavat arvokkuutta ja luonnetta
kohtaan. Ymmärrättekö tarkoitukseni?"
"Täydellisesti."
"Luotan teidän tunnollisuuteenne." Pitkän vaitiolon jälkeen hän
lisäsi: "Tuo kuningas oli todellakin aivan erikoinen ilmiö -- varsin
kaunis ja älykäs henkilö. Eikö teidänkin mielestänne?"
"Sangen merkillinen ilmiö", sanoin minä.
Ja keventynein mielin professori uudelleen nukahti.