"Metsässä oli kaameata."
Olen jo sanonut -- tai ehkä en olekaan sitä sanonut, sillä muistoni
pettää minut usein nykyisin -- että olin tavattoman ylpeä, kun
kolme tovereitteni kaltaista miestä kiitti minua, arvellen minun
pelastaneen tai ainakin kerrassaan parantaneen aseman. Ollen nuorin
joukosta en ainoastaan ikääni vaan myös kokemuksiin, luonteeseen,
tietoihin ja kaikkeen siihen nähden, joka tekee ihmisestä miehen,
olin ensin ollut syrjäasemassa. Mutta nyt pääsin oikeuksiini. Oi,
kuinka tämä tuntui ihanalta! 'Ylpeys käy lankeemuksen edellä', sanoo
sananlasku, ja sen minäkin sain kokea. Tuo itsetyytyväisyyden tunne,
lisääntynyt itseluottamus saattoi minut samana yönä mitä kauheimpaan
seikkailuun, jonka pelkkä muistaminenkin tekee minut sairaaksi.
Kerronpa koko tapahtumain sarjan. Olin niin innostunut onnistuneesta
kiipeämismatkastani, että en voinut nukkua. Summerlee oli vartiana
ja istui kokoonkyyristyneenä pienen leiritulen luona. Hän oli
ihmeellisen kulmikkaan näköinen, pyssy oli hänen polvillaan ja
pukinpartansa heilahteli pään nuokkuessa. Lordi Roxton nukkui hiljaa
eteläameriikkalaiseen ponchoonsa [hihaton takki] kääriytyneenä,
ja Challenger kuorsasi niin että kaiku metsästä vastasi. Täysi
kuu paistoi kirkkaasti ja ilma oli raikas ja kylmä. Miten ihanaa
olisikaan tehdä tällaisena yönä pieni kävelyretki. Ja niin syntyi
ajatus: "Miksikä ei!" Hiipisin hiljaa täältä, tulisin Keskusjärvelle,
palaisin ennen aamiaista tarkat tiedot paikasta mukanani -- eikö
minua silloin pidettäisi seurueen tärkeimpänä henkilönä? Ja
Summerleen mielipide voittaisi, keksittäisiin joku poispääsy-keino
ja sitten palattaisiin Lontooseen tietoisina ennen muuta ylätasangon
keskusmysteriosta, jossa vain yksin minä olisin käynyt. Minä
ajattelin Gladya ja hänen lausettaan "sankarityöt ympäröivät meitä."
Olin kuulevinani hänen äänensä, kun hän sanoi tuon. Ajattelin myös Mc
Ardlea. Kuinka mainioita kolmenpalstan kirjoituksia sanomalehteen!
Mitkä ylenemisen mahdollisuudet! Ensi suuren sodan kirjeenvaihtajan
paikkaa tarjottaisiin varmasti minulle. Tartuin pyssyyn -- patruunia
oli taskuni täynnä -- ja työnnettyäni piikkipensaat syrjään
piilopaikkamme kulkuaukon kohdalta, pujahdin nopeasti metsään. Heitin
silmäyksen tiedottomaan Summerleehen, kelvottomaan vartiaan, joka yhä
istui nuokkuen kuin kiinalainen porsliininukke hiipuvan hiiloksen
äärellä.
Olin tuskin kulkenut sata kyynärää, kun jo syvästi kaduin äkkinäistä
päätöstäni. Olen ehkä jo monasti tässä selostuksessa maininnut,
että minulla on liian suuri kuvittelukyky ollakseni rohkea, mutta
että minä hirveästi pelkään näyttää pelkurilta. Ja tuo tunne ajoi
minua eteenpäin. En voinut luikerrella takaisin toimittamatta
jotakin. Vaikkapa toverini eivät olisi minua kaivanneetkaan, eivätkä
koskaan saaneet tietää heikkouttani, jäisi sieluuni sittenkin
ainaiseksi sietämätön häpeän tunne. Ja kuitenkin minä väristin
asemaani ajatellessani ja olisin antanut kaikki mitä minulla oli
suoriutuakseni kunnialla leikistä.
Metsässä oli kaameata. Puut olivat niin taajassa, niiden lehvät
levittäytyivät niin laajalti, että en voinut nähdä kuutamosta
muuta kuin että korkeimmat oksat siellä täällä muodostivat
taidokasta filigraanikudosta tähtikirkasta taustaa vastaan. Kun
silmät olivat ehtineet tottua pimeään, huomasin että puiden välit
olivat milloin tummempia, milloin vaaleampia -- toiset niistä voi
erottaa, toiset taas olivat sysimustia kuin luolain suut, ja minä
kauhulla ohikulkiessani väistin niitä. Minä ajattelin tuon kiusatun
iguanodoksen raivokasta ulvontaa -- tuota pöyristyttävää huutoa, mikä
oli metsässä kaikunut. Ajattelin myös tuota vertatihkuvaa käsnäistä
kärsää, jonka olin vilahdukselta nähnyt lordi Roxtonin soihdun
valossa. Ja nyt minä olin sen eläimen metsästysmailla. Koska tahansa
voi se hyökätä esiin pimeästä ja heittäytyä kimppuuni -- tuo nimetön
kauhea hirviö. Pysähdyin, otin patruunan taskustani ja aioin ladata
aseeni. Mutta mitä huomasinkaan! Kiireessä olin ottanut haulipyssyn
kiväärin sijasta.
Taas tunsin että minun täytyisi kääntyä takaisin. Tässähän minulla
nyt oli oivallinen syy epäonnistumiseeni -- syy minkä tähden ei
kukaan pitäisi minua pelkurina. Mutta ylpeyteni nousi vastustamaan jo
tuota sanaakin "epäonnistua". Minä en voinut, en saanut tehdä noin.
Kivääri oli yhtä hyödytön kuin haulipyssykin sellaisten vaarojen
varalle, jotka minua ehkä uhkasivat. Jos palaisin leiriin vaihtamaan
asetta, niin tuskin pääsisin huomaamattomasti pujahtamaan takaisin.
Ja jos minut nähtäisiin, tulisi siinä kaikenlaisia selvittelyjä, enkä
minä enää saisi koettani pysymään omana tietonani. Hetken epäiltyäni
mursin luontoni ja jatkoin matkaani käyttökelvoton pyssy kainalossani.
Metsän pimeys oli herättänyt levottomuuttani, mutta vielä enemmän
kammotti minua kuun valkea aavemainen valovirta. Pensaisiin
piiloutuneena kurkistelin iguanodonien puutonta notkoa. Ei
ainoatakaan hirviötä näkynyt. Mahdollisesti tuon yhden surullinen
kohtalo oli karkoittanut toiset pois laitumiltaan. Sumuisessa
hopeanhohtoisessa yössä en nähnyt minkään elävän olennon jälkeäkään.
Tulin senvuoksi rohkeammaksi ja riensin tuon pienen kentän poikki.
Sen toisella puolella löysin taas joen, joka oli minun oppaani. Se
oli iloinen seuralainen, riemullisesti se huppelehti juostessaan,
aivan kuin kotiseutuni rakas vanha puro, jonka äärellä ennen lapsena
olin huvikseni illoin onkinut. Tätä seuraten tulisin varmaan järvelle
ja päinvastaiseen suuntaan kulkien saapuisin sitä myöten takaisin
leiripaikallemme. Usein täytyi minun jättää se näkyvistäni taajan
metsän takia, mutta aina kuulin sen lorinan ja loiskeen.
Vähitellen varsinainen metsä harveni ja pensaat sekä siellä täällä
kohouvat korkeat puut tulivat sijalle. Voin senvuoksi nopeasti
rientää eteenpäin ja nähdä itse, vaikka minua ei nähty. Minä astuin
juuri pterodaktylusten rämeen ohitse, kun kuulin räpyttävien siipien
suhinaa ja läheltäni lähti lentoon yksi noita suuria eläimiä,
joiden siipien väliä on vähintäin kaksikymmentä jalkaa. Kun se
leijaillessaan sattui varjostamaan kuuta, ja valo lankesi sen
kaivomaisten siipien läpi, näytti tuo eläin lentävältä luurangolta
valkeata troopillista sädeloistoa vastaan. Minä ryömin pensaiden
suojaan, sillä tiesin kokemuksesta, että tuon eläimen yksi ainoa
huuto kokoaa satoja samanlaisia inhoittavia olentoja pääni ympärille.
Vasta kun se oli laskeutunut maahan, uskalsin minä hiipien jatkaa
matkaani.
Yö oli ollut jokseenkin hiljainen, mutta kun minä nyt pyrin
eteenpäin, kuului korviini kumea, jymisevä ääni, taukoamaton humina.
Se kasvoi yhä ja viimein se kuului aivan läheltäni. Seisoessani
hiljaa oli ääni tasainen ja keskeytymätön, aivan kuin sen aiheuttaja
olisi pysynyt paikallaan. Se oli kuin kiehuva kattila tai poriseva
suuri pata. Pian keksin mistä se johtui. Näin järven tai oikeammin
lammikon, sillä se ei ollut suurempi kuin Trafalgar Squarella
oleva vesiallas. Suuri pikimäinen aine, jonka pinta nousi ja laski
suurina kaasukuplina, oli lammikon sisällyksenä. Sen yläpuolella
oleva ilma värisi kuumuudesta ja ympäröivä maa oli niin polttavaa,
että sitä tuskin voi käsin koskettaa. Oli aivan selvää, että suuri
vulkaaninen purkaus, joka ajast'aikoja sitten oli muodostanut
tämän kummallisen ylätasangon, ei ollut vielä kokonaan tyhjentänyt
voimaansa. Mustuneita kiviä ja laavakasoja olin jo ennenkin nähnyt
ylätasangon rehevän kasvullisuuden keskessä, mutta tämä asfalttilampi
oli ensimäinen täysin pätevä todistus; tässä oli nyt vanhan kraaterin
suu. Minulla ei ollut aikaa lähemmin tutkia sitä, sillä minun täytyi
rientää, jos aioin ehtiä aamuksi takaisin leiriin.
Kamala oli tuo retki, eikä sen muisto koskaan mielestäni hälvene.
Minä milloin hiljaa hiivin eteenpäin, milloin melkein ryömin
pysähtyen pamppailevin sydämin joka kerta kun kuulin oksien
taittuvan jonkun petoeläimen kulkiessani edelläni. Toisinaan kohosi
äkkiä näkyviin suuria mykkiä varjoja, jotka tuntuivat astuvan
sametinhienoin käpälin, mutta sitten ne taas hävisivät. Monasti
minä kyllä pysähdyin aikoen kääntyä takaisin, mutta joka kerta
voitti ylpeyteni pelon, ja minä ponnistelin eteenpäin saavuttaakseni
päämääräni.
Vihoviimein -- kelloni oli silloin yksi yöllä -- näin veden välkkyvän
viidakon pensaiden lomitse ja kymmenen minuutin perästä olin
Keskusjärven rannalla. Minua janotti kovasti ja niinpä laskeuduin
juomaan tuota raikasta kirkasta vettä. Leveä poljettu tie johti
rantaan, joten minä ilmeisesti olin eläinten juomapaikalla. Aivan
lähellä vedenkalvoa oli suuri erillinen laavalohkare. Minä kiipesin
sille, ja sen kupeella maaten oli minulla mainio näköala joka
suuntaan.
Heti ensi silmäyksellä näin jotakin perin kummallista. Kun kuvasin
suuren puun latvasta aukeutuvaa näköalaa, sanoin huomanneeni vastassa
kohoavien kallioitten juurella rivin tummia täpliä, joita arvelin
luolien suiksi. Katsoessani nyt samoja kallioita näin kaikkialla
pyöreitä valoläikköjä, punertavia selvästi eroavia pyörylöitä,
jotka pimeässä muistuttivat linjalaivan kanuunanreikiä. Ensin
luulin ilmiötä jostakin vulkanisesta purkauksesta syntyneeksi
laavahehkuksi, mutta sitä se ei voinut olla. Jos tuolla olisi ollut
liikkeellä vulkanisia voimia, olisi niiden alkukohdan täytynyt
sijaita syvyydessä eikä ylhäällä kallionkoloissa. Mitä ihmettä tuo
mahtoi olla? Kummallista mutta nytpä sen keksin. -- Näiden punaisten
pilkkujen täytyi heijastua luolissa palavasta valosta -- ihmiskäsien
sytyttämistä valkeista. Tällä ylätasangolla oli siis ihmisiä! Minkä
loistavan havainnon olinkaan tehnyt. Onnistunut oli tutkimusmatkani!
Nytpä meillä tosiaan oli uutisia Lontoossa kerrottaviksi!
Kauan minä siinä makasin tarkastellen noita punaisia lepattavia
valopilkkuja. Vaikka ne olivat noin kymmenen peninkulman päässä
minusta, voin kuitenkin selvästi havaita, kuinka ne toisinaan
kirkkaina loistivat ja toisinaan pimenivät jonkun kulkiessa niiden
ohi. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin voinut ryömiä heidän
luokseen, tutkiskella heitä ja viedä tovereilleni pienen kuvauksen
tässä ihmemaassa asuvan rodun ulkonäöstä ja luonteenlaadusta!
Nythän en sitä mitenkään voinut tehdä, mutta emme me millään muotoa
saattaisi poistua tältä ylätasangolta, ottamatta tästä asiasta
todellista selkoa.
Gladysjärvi -- minun oma järveni -- päilyi peilikirkkaana, ja kuun
kilot heijastuivat sen kalvossa. Järvi oli jokseenkin matala,
sillä monin paikoin kohosi hiekkasärkkiä vedenpinnasta, jolla minä
alituiseen näin elonmerkkejä, milloin vain vesipyörylöitä, milloin
jonkun ilmaan singahtavan hopeasuomuksisen kalan, milloin jonkun
uivan merihirviön koukkuisine vuolukivenvärisine selkineen. Kerran
näin keltaisella hietikolla jonkin olennon, joka muistutti suurta
kömpelöruumiista ja pitkäkaulaista joutsenta ja joka velttona astua
tallusteli eteenpäin. Äkkiä se hyppäsi veteen ja heti senjälkeen
näin siitä vain taipuneen kaulan ja terävänokkaisen pään, ja vinhaa
vauhtia se kiiti yli veden. Ja sitten se sukelsi kadoten näkyvistäni.
Mutta pian siirtyi katseeni noista kaukana tarkkaamistani ilmiöistä
johonkin, joka kulki aivan ohitseni. Kaksi vyötiästä muistuttavaa
eläintä oli tullut juomapaikalle ja kyykistynyt vedenrajaan. Niiden
juodessa lipoi niiden pitkä, liikkuva kieli suuhun ja suusta
ulos. Komea haarasarvinen hirvi, ylpeä eläin, joka esiintyi kuin
kuningas, tuli naaraansa ja kahden vasikan kera juomaan asettuen
vyötiäisten viereen. Toista niin komeata eläintä ei ole varmaan koko
maailmassa, sillä ainakin ne hirvet, joita minä ennen olen nähnyt,
olisivat ulottuneet tätä tuskin rintaan asti. Äkkiä se varoittavasti
pärskähytti ja katosi joukkoineen kaislikkoon, ja samalla myös
vyötiäiset pötkivät pakoon. Uusi mitä peloittavin eläin lähestyi
astellen tietä pitkin.
Ensin minä ihmettelin, missä ennen olin nähnyt tuon kömpelön olennon,
sen koukkuisen kolmikulmaisen selän ja ihmeellisen lintumaisen pään,
joka ulottui melkein maahan asti. Mutta sitten minä äkkiä muistin.
Tämähän on stegosaurus -- juuri sama eläin, jonka kuvan Maple White
on piirtänyt luonnoskirjaansa ja joka ensimäisenä veti Challengerin
huomion puoleensa. Tuossa se nyt oli -- mahdollisesti vielä aivan
sama eläin, jonka amerikkalainen taiteilija oli tavannut. Maa tömisi
sen äärettömän painon alla, ja kun se ahmi vettä kitaansa, vastasi
läiskinään hiljaisen yön kaiku. Viisi minuuttia se oli niin lähellä
minun laavalohkarettani, että olisin käteni ojentamalla voinut
koskettaa sen selässä törröttäviä inhoittavia särmiä. Mutta sitten se
mennä hölkötti pois kadoten kalliolohkareitten keskeen.
Katsoessani kellooni näin sen jo olevan puoli kolme, joten minun
siis täytyi lähteä paluumatkalle. Minun oli helppo määrätä matkani
oikea suunta, sillä koko ajan olin tarkannut, että pieni puro
tuli olemaan aivan lähellä vasemmalla puolellani, ja se laski
Keskusjärveen kivenheiton matkan päässä siitä suuresta kivestä,
jolla minä olin pitkänäni. Lähdin siis matkaan sangen hyvilläni,
sillä olin mielestäni tehnyt suuren työn ja minulla oli tovereilleni
tuliaisina melko kaunis osinkolisä uutisia. Arvokkain uutinen oli
tietysti noiden tulella valaistujen luolien havaitsemus ja tieto
siitä, että niissä eli joitakin luola-asukkaita. Mutta sitäpaitsi
voin vielä kuvata Keskusjärveä. Voin vakuuttaa, että siinä eli paljon
ihmeellisiä eläimiä, ja että olin nähnyt monia muinaisaikaisia
lajeja, joita ei koskaan ennen oltu tavattu. Kulkiessani ajattelin,
että eipä mahtanut olla maailmassa monta ihmistä, jotka olisivat
viettäneet tätä ihmeellisemmän yön ja sen kuluessa enemmän
laajentaneet inhimillisen tietämisen piiriä.
Minä kapusin rinnettä ylös ja olin ehkä ehtinyt matkani puolitiehen,
kun ajatukseni palasivat nykyiseen asemaani, kuullessani ihmeellistä
ääntä takanani. Se oli korskahtelevaa murinaa, hillittyä, syvää
ja äärettömän uhkaavaa. Varmasti oli joku tuntematon eläin
läheisyydessäni, mutta kun en mitään nähnyt, kiirehdin ainoastaan
askeleitani. Olin tätä vauhtia kulkien ehtinyt ehkä noin puoli
englanninpeninkulmaa, kun ääni taas kuului takaani, mutta nyt
uhkaavampana. Sydämeni lakkasi lyömästä, kun älysin, että eläin,
oli se sitten mikä tahansa, ajoi minua takaa. Polveni tutisivat ja
hiukseni nousivat pystyyn. Oli aivan luonnollista, että nämä hirviöt
paloittelivat toisiaan oman olemassaolonsa turvaamiseksi, mutta
hämmästyttävä ja kauhua herättävä oli ajatus, että ne kääntyisivät
nykyajan ihmistä vastaan ja seuraisivat tarkasti vaanien luomakunnan
herran jälkiä. Muistin heti nuo vertatihkuvat kasvot, jotka olimme
nähneet lordi Roxtonin soihdun valossa, ja tämä muistikuva oli kuin
kaamea näky Danten Helvetin alimmista kerroksesta. Vapisevin polvin
ja tuijottavin silmin seisoin tähyten kuun valaisemaa tietä takanani.
Kaikki oli hiljaista kuin unen maisemassa. Kuun hohde ja mustat
varjot olivat ainoa, minkä erotin. Mutta läpi hiljaisuuden kaikui
taas läpitunkevana ja uhkaavana, entistä voimakkaammin tuo kurluttava
ratiseva ääni. Nyt eläin aivan selvästi oli päässyt jälilleni ja
lähestyi minua joka hetki.
Olin aivan herpautunut ja katselin yhä äsken kulkemaani tietä.
Silloin minä sen äkkiä näin. Se liikkui pensaitten keskessä saman
kentän toisella puolella, jonka yli minä juuri olin tullut. Voin
havaita suuren mustan haahmon, joka sitten hyppäsi kuun valaisemalle
alueelle. Sanon tahallani "hyppäsi", sillä eläin liikkui voimakkailla
takaraajoillaan kengurun tapaisesti pystyasennossa etujalkojen
ollessa taipuneina sisäänpäin. Se oli äärettömän suuri ja voimakkaan
näköinen, aivan kuin takajaloillaan seisova elefantti, mutta
eläimen isokokoisuudesta huolimatta sen liikkeet olivat tavattoman
nopeat, Ensin nähdessäni sen muodon arvelin sitä vaarattomaksi
iguanodoniksi, mutta vaikka tiesinkin perin vähän näistä asioista,
huomasin kuitenkin pian, että se oli aivan toisenlainen eläin. Suuren
kasvissyöjän hirvimäisen pään sijassa oli tällä leveät litteät
rupikonnamaiset naamaosat, jotka paljon muistuttivat leirissämme
vieraillutta hirviötä. Sen villi huuto ja kauhistuttava tahdonvoima
saivat minut vakuutetuksi siitä, että tämä oli nyt suuri lihaasyövä
dinosaurus, kauhein eläin, mikä milloinkaan on maata polkenut.
Liikkuessaan laskeutui tuo hirviö nuuskimaan maata noin joka
kahdenkymmenen kyynärän päässä. Se vainusi minun jälkiäni. Toisinaan
se vähän erehtyi, mutta sitten se taas palasi sille tielle, jota minä
olin äsken tullut.
Vielä nytkin kohoavat suuret hikikarpalot otsalleni tätä kauheata
ilmiötä muistellessani. Mitä tehdä? Mitätön haulipyssy oli kädessäni.
Siitä ei ollut apua. Epätoivoissani etsiskelin katseillani kalliota
tai suurta kiveä, mutta olin pensaisella ahomaalla, jossa kasvoi vain
ohuita nuoria puita, ja tiesin että seuraajani olisi voinut katkaista
melko suurenkin puun niinkuin oljenkorren. Ainoa mahdollisuuteni
oli pako. En voinut esteettömästi kulkea rosoisella epätasaisella
tanterella, mutta kun lohduttomana katsahdin ympärilleni,
keksin kovaksi poljetun tien, joka kulki minun polkuni poikki.
Tutkimusmatkoillamme olimme nähneet monta tuollaista eläinten tietä.
Jos nyt sitä pitkin lähtisin pakenemaan, voisin ehkä pelastautua,
sillä minä olen hyvä pikajuoksija. Heitin kelvottoman pyssyni
luotani ja juoksin nyt puoli englanninpeninkulmaa ennätyksellä, jota
en ennen ollut voinut saavuttaa. Jalkojani särki, rinta kohosi ja
kaulani oli haljeta ilman puutteesta, mutta tuo eläin oli jäljissäni,
minun täytyi juosta, yhä juosta. Viimein minä pysähdyin melkein
kykenemättömäksi liikuttamaan jäsentäkään. Luulin jo välttäneeni
vaaran. Takanani oleva tie oli tyhjä. Mutta silloin taas pensaat
kahisivat, kuului jättiläismäisten jalkojen töminää, hirviön
keuhkojen huohotusta, ja taas oli se siis lähelläni. Se oli aivan
kintereilläni. Olin mennyttä miestä.
Miten tyhmästi olinkaan tehnyt, kun en ennemmin ollut lähtenyt
käpälämäkeen. Ensin oli se seurannut jälkiäni vaistonsa avulla,
ja senvuoksi oli se joutunut hitaammin. Mutta kun minä lopulta
lähdin juoksemaan, oli se todella huomannut minut, ja nyt sitä
johti näkönsä, sillä poljettu tie osoitti pakoni suunnan. Kun se
oli päässyt mutkan ohi, lähti se tulemaan kauheata vauhtia. Kuu
valaisi sen suuret tapillaan olevat silmät, kauheat hammasrivit
välkkyivät sen avonaisesta kidasta ja kynnet kiilsivät voimakkaissa
etukäpälissä. Kirkaisten kauhusta minä käännyin ja ryntäsin hurjaa
vauhtia eteenpäin. Takanani kuului yhä selvemmin pedon raskas
läähättävä hengitys. Joka hetki luulin sen tarrautuvan selkääni. Joku
ryskähti, minä putosin, yhä putosin, ja sitten kaikki hiljeni ja
pimeni.
Herättyäni tiedottomasta tilastani, joka ei kuitenkaan ollut
voinut kestää kauempaa kuin muutaman minuutin, tunsin inhoittavaa
pistävää löyhkää. Kurottaessani käteni pimeässä osui se suureen
lihakappaleeseen, ja toinen käteni tapasi kauhean ison luun.
Yläpuolellani näin kaistaleen tähtikirkasta taivasta, ja sen valossa
huomasin makaavani syvän kuopan pohjassa. Hitaasti nousin pystyyn
ja aloin tunnustella, miten oli laitani. Koko ruumiini oli arka ja
kankea, mutta ei mikään jäsen ollut vioittunut. Kun sekaiset aivoni
olivat päässeet selville asemastani, katsahdin kauhuissani ylöspäin
odottaen näkeväni tuon kauhean pään kelmeätä sineä vasten. Mutta
hirviötä ei näkynyt eikä mitään ääntä kuulunut tuolta ylhäältä. Aloin
vähitellen liikuskella tunnustellen paikkaa, jonne niin sopivalla
tavalla olin syöksynyt.
Kuten jo sanoin, olin kuopassa, joka oli jyrkkäreunainen,
tasapohjainen ja noin kahdenkymmenen jalan levyinen. Sen pohjalla oli
suuria lihakappaleita, useimmat mätänemisen viimeisellä asteella.
Ilma oli myrkyllinen ja ilettävä. Kuljeskellessani noiden lahoavien
jäännösten seassa, töyttäysin jotakin kovaa esinettä vasten ja tulin
huomaamaan, että suuri pylväs oli hakattu keskelle hautaa. Se oli
niin korkea, että en ulottunut sen kärkeen, ja sen pinta tuntui
rasvaiselta.
Äkkiä muistin että minulla oli tulitikkulaatikko taskussani.
Raapaisin tulen ja voin nyt saada käsityksen paikasta, jonne olin
pudonnut. Sen tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään. Tämä
oli -- ihmiskäden kaivama salakuoppa. Keskellä oleva pylväs oli
noin kymmenen jalkaa pitkä, kärjellinen ja siihen seivästettyjen
eläinten hyytyneen veren mustaama. Hajallaan viruvat jätteet olivat
peräisin uhreista, jotka oli kiskottu pois paalusta, jotta se olisi
taas valmiina pyydyksenä seuraaville hautaan syöksyville. Muistin
silloin Challengerin sanoneen, että tällä ylätasangolla ei voinut
asua ihmisiä, koska niitten heikoilla aseillaan olisi ollut mahdoton
puolustautua täällä eleleviä petoja vastaan. Mutta nyt tämänkin asian
oikea laita tuli selville. Asukkailla oli pienisuisia luolia, jonne
suuret sauriot eivät voineet tunkeutua, sitäpaitsi he kehittyneine
aivoineen olivat keksineet panna pauloja ja rakentaa oksilla
peitettyjä salahautoja juuri kovaksi poljetuille eläinpoluille ja
siten surmata pedot heidän voimastaan ja notkeudestaan huolimatta.
Ihminen oli sentään ja pysyi luomakunnan herrana.
Notkean miehen ei ollut vaikea kiivetä vierua seinämää ylös, mutta
kauan minä epäilin ennenkun uskalsin nousta tuon kauhean pedon
ulottuville. Kuinka voin olla varma siitä, ettei se vaani pensaikossa
odotellen paluutani? Sain kuitenkin uutta rohkeutta muistaessani
Challengerin ja Summerleen keskustelun suurten saurioitten tavoista.
Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että nämä hirviöt olivat vailla
aivoja, että äly ei ollut saanut tilaa niiden pienten pääkallojen
loukoissa, ja että jos ne olivat hävinneet maailmasta, oli siihen
ollut syynä niiden oma tyhmyys, joka teki ne kykenemättömiksi
seuraamaan vaihtelevia elinehtoja.
Jos nyt eläin olisi ollut minua väijymässä, olisi tämä todistanut
sen käsittäneen tapauksen, ja tämä taas osoittaisi kykyä yhdistää
syy ja seuraus. Paljon luultavampaa oli, että eläin, joka toimi
ailahtelevan raateluvaistonsa johtamana, luopui metsästyksestä
sitten kun minua ei enää näkynyt ja hetken hämillään odotettuaan
ryhtyi väijymään toista saalista. Minä kiipesin haudan reunalle ja
katselin ympärilleni. Tähdet himmenivät, taivas yhä valkeni ja lauha
aamutuuli puhalsi ihanasti kasvoihini. Vihollistani ei näkynyt eikä
kuulunut. Hitaasti nousin haudasta ja istuin maahan ollen joka hetki
valmiina hyppäämään takaisin piilopaikkaani, jos joku vaara uhkaisi.
Täydellinen hiljaisuus ja koittava päivä rohkaisivat mieltäni, ja
minä aloin hiipiä hiljaa sitä tietä, jota olin tullutkin. Jonkun
matkan päästä löysin pyssyni ja pian senjälkeen puron, joka taas
tuli oppaakseni. Monen monta kertaa vilkuilin pelokkaana taakseni
kulkiessani kotiinpäin.
Mutta äkkiä johduin muistamaan tovereitani, joiden luota illalla
olin lähtenyt. Läpi kirkkaan ja tyynen aamuilman kuului kaukaa yhden
ainoan pyssynlaukauksen synnyttämä pamaus. Pysähdyin kuuntelemaan,
mutta sitten oli taas kaikki hiljaa. Ensin tulin levottomaksi
ja pelkäsin jonkun onnettomuuden sattuneen. Mutta sitten olin
keksivinäni asialle yksinkertaisemman ja luonnollisemman selvityksen.
Nythän oli jo täysi päivä. Aivan varmaan he olivat huomanneet, että
minä en ollut leirissä, luulleet minun eksyneen metsään ja ampuneet
minulle merkinantolaukauksen. Kyllähän me olimme sopineet, että ei
kenenkään pitäisi ampua, mutta jos he luulivat minun olevan vaarassa,
eivät he tuota ajattelisi. Nyt täytyi minun kaikin mokomin rientää
heitä rauhoittamaan.
Olin raukea ja lopen uupunut, enkä senvuoksi voinut kulkea niin
nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta lopulta saavuin kuitenkin
tuttuihin seutuihin. Vasemmalla puolellani levittäytyi pterodaktylien
rimpi, edessäni iguanodonien viidakko, Nyt erotti minut Fort
Challengerista vain kapea metsäkaistale. Hälventääkseni tovereitteni
levottomuutta huusin heille iloisella äänellä. Mutta en saanut
mitään vastausta. Rohkeuttani lamautti tuo onnettomuutta ennustava
hiljaisuus. Aloin juosta. Tuossa oli leiri edessäni, sellaisena kuin
sen jätin, mutta käytävä oli auki. Syöksyin sisään. Kauhistuttava
näky kohtasi katsettani tuona viileänä aamuhetkenä. Kaikki
matkatavaramme olivat hujan hajan maassa. Toverini olivat teillä
tietämättömillä, ja sammuneen nuotion vieressä inhoittava verilätäkkö
värjäsi nurmen punaiseksi.
Jouduin tämän odottamattoman kauhunkuvan nähdessäni aivan suunniltani
ja olin menettää järkeni. Muistan hämärästi kuin unennäköä, että
syöksyin metsään, harhailin tyhjän leirin ympärillä ja hurjana huusin
tovereitani nimeltä. Mutta hiljaisesta metsästä ei kuulunut mitään
vastausta. Jouduin mitä suurimpaan epätoivoon ajatellessani, että en
koskaan enää saisi heitä nähdä, että olin nyt yksin ja turvattomana
tässä kauhujen maassa pääsemättä täältä pakenemaan, ja että minun nyt
olisi pakko elää ja kuolla näitten hirviöitten luolassa. Olin aivan
sekaisin, niin että raastoin hiuksiani ja taoin päätäni. Nyt vasta
minä älysin, kuinka suuressa määrin olin luottanut seuralaisiini,
Challengerin tyyneen itsetietoisuuteen ja lordi Roxtonin
ylimieliseen, hymyilyttävään kylmäverisyyteen. En tiennyt, mitä minun
piti tehdä, ja minnepäin lähteä.
Istuttuani hetkisen aivan tylsänä, päätin tutkia tovereitteni
onnettomuuden laatua ja syytä. Leirissä vallitseva kauhea
epäjärjestys todisti, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja
kuulemani pyssynlaukaus ilmoitti minulle koska tämä tapahtui.
Kun vain yksi laukaus ammuttiin, täytyi kaiken tapahtua
silmänräpäyksessä. Pyssyt olivat maassa ja lordi Roxtonin haulikossa
oli vielä patruuna jäljellä. Challengerin ja Summerleen huovat olivat
lieden luona, josta päättäen heidät oli yllätetty unessa. Ampuma- ja
ruokatavaralaatikkomme olivat hujan hajan valokuvakoneitten ja
levyjen sekamelskassa, mutta mitään niistä ei ollut hävinnyt. Sen
sijaan kaikki säiliöistä puretut runsaat ruokatavaramme olivat
kadoksissa. Päätin että hävitystyön tekijät olivat eläimiä, sillä
alkuasukkaat olisivat tietysti ottaneet mukaansa niin paljon kuin
mahdollista.
Mutta jos tässä olisi temmeltänyt vaikkapa vain yksi ainoakin eläin,
niin mitä olikaan silloin tapahtunut tovereilleni. Raivostunut peto
olisi varmasti repinyt heidät kappaleiksi ja jättänyt jätteet sinne
tänne. Tuo kauhea verilätäkkö puhui väkivallasta. Sellainen hirviö,
jonka minä olin yöllä nähnyt, voisi kantaa saaliinsa pois kevyesti
kuin kissa hiiren. Siinä tapauksessa olivat toiset toverit seuranneet
mukana. Mutta silloin he tietysti olisivat ottaneet pyssyt mukaansa.
Mitä enemmän minun sekaiset ja väsyneet aivoni koettivat asiaa
selvitellä, sitä hämärämmäksi se kävi. Harhailin metsässä, mutta en
löytänyt merkkiäkään, joka olisi ohjannut minua oikealle tolalle.
Kerran jo eksyinkin ja vain sattumalta, kauan harhailtuani löysin
leirin.
Äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka hiukan minua rauhoitti. En ollut
sentään aivan yksin maailmassa. Vuoren juurella kuulomatkan päässä
odotti uskollinen Zambo. Menin ylätasangon reunalle katsomaan häntä.
Aivan oikein! Tuolla hän istui huopiensa keskessä nuotion ääressä.
Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni jonkun toisen istuvan häntä
vastapäätä. Hetken aikaa jyskytti sydämeni ilosta, sillä luulin
jonkun tovereistamme päässeen täältä sinne. Mutta pian se toivo
petti. Nouseva aurinko valaisi miehen kasvot. Hän oli intiaani.
Huusin suurella äänellä ja heilutin nenäliinaani. Heti katsoi
Zambo ylöspäin, antoi merkin kädellään ja oli valmis kiipeämään
kalliohuipulle. Jonkun minuutin perästä seisoi hän aivan lähellä
minua ja kuunteli syvästi järkytettynä kertomaani tapausta.
"Itse paholainen heidät ottanut, massa Malone", sanoi hän. "Te olette
sen maassa, ja se otta teidät vielä kaikki. Paras totella minu, massa
Malone, ja tulla pois sieltä, muuten otta se teidät myös."
"Kuinka pääsen pois, Zambo?"
"Ottakaa köynnöskasvia puista, massa Malone, heittäkää tänne. Minä
lyö ne johonkin kantoon, ja silta valmis."
"Sitä me olemme kyllä ajatelleet, mutta täällä ei ole niin vahvoja
köynnöskasveja, että ne kannattaisivat meitä."
"Lähettäkää noutamaan köyttä, massa Malone."
"Kenen minä lähettäisin ja minne minä lähettäisin?"
"Intiaanikyliin, sir. Paljon nahkaköyttä intiaanikylissä. Tuolla
alhaalla olevan intiaanin voitte lähettää."
"Kuka hän on?"
"Yksi meidän intiaani. Toiset hänet pieksi ja otti hänen palkan.
Hän tuli takaisin meidän luo. Hän valmis viemään kirjeen, noutamaan
köyttä -- teke mitä vaan."
"Vie kirjeen! Miksikä ei? Hän ehkä voisi hankkia apua. Joka
tapauksessa hän huolehtisi siitä, että me emme turhaan ole elämäämme
uhranneet ja että meidän tieteelliset saavutuksemme joutuvat
kotona olevien ystäviemme tietoon. Minulla oli kaksi kirjettä
valmiina odottamassa. Päätin käyttää päiväni kolmannen kirjeen
kirjoittamiseen, joka selostaisi nykyisiä kokemuksiani. Ja nämä
kirjeet intiaani sitten saattaisi maailmalle. Käskin siis Zambon
tulemaan takaisin illalla ja vietin nyt surullisen ja ikävän päivän
selostamalla edellisen yöni kokemuksia. Kirjoitin myös muutamia riviä
erikseen, ja ne intiaanin piti jättää ensimäiseksi kohtaamalleen
valkealle miehelle tai kapteenille. Vannotin siinä vastaanottajaa
toimittamaan meille köyttä, koska henkemme riippui siitä. Nämä
kirjoitukset sekä kukkaroni, jossa oli kolme sovereigniä, heitin
illalla Zambolle. Rahaa saisi intiaani kaksin kerroin, jos hän
palaisi takaisin köyttä tuoden.
"Ja nyt te, hyvä mr Mc Ardle, ymmärrätte, millä vaikealla tavalla
tämä tiedonanto tulee käsiinne, ja saatte myös tietää totuuden,
vaikkapa ette enää koskaan saisi mitään kuulla onnettomasta
kirjeenvaihtajastanne. Nyt illalla olen liian väsynyt ja alakuloinen
tehdäkseni uusia suunnitelmia. Huomenna täytyy minun keksiä jokin
keino, miten voin pysytellä Zambon leirin yhteydessä etsiskellessäni
onnettomia tovereitani."