Kerran minäkin olin sankari.
Lordi Roxton oli lausunut oikean otaksuman arvellessaan, että
noiden kauheiden eläinten puremat olivat myrkyllisiä. Ensimäisen
seikkailumme jälkeisenä aamuna ylätasangolla saimme sekä Summerlee
että minä potea kovia tuskia ja kuumetta, ja Challengerin polvi oli
niin hellä ja ajettunut, että hän tuskin voi nilkuttaa eteenpäin. Me
pysyimme senvuoksi koko päivän leirissämme, ja lordi Roxton, meidän
vähillä voimillamme häntä auttaessa, koetti kohottaa ja lujittaa
linnoituksemme piikkiseiniä, jotka olivat meidän ainoa turvamme.
Muistan että minulla koko päivän oli se tunne, että meitä tarkasti
pidetään silmällä, vaikka en voinut tietää millä tavalla.
Tämä tuntemus oli niin voimakas, että minä kerroin siitä professori
Challengerille, joka kuitenkin pani sen kuumeesta johtuneen
kiihtymyksen tiliin. Yhtä mittaa minä pälyilin ympärilleni varmana
siitä, että jotain täytyisi näkyä, multa katseeni osui vain
piikki-aidan tummaan pensaikkoon ja yllämme humiseviin kaamean
synkkiin puihin. Siitä huolimatta tuli yhä voimakkaammaksi tuo
tunteeni, että jokin ilkeämielinen olento oli läheisyydessämme meitä
väijymässä. Ajattelin intiaanien taikauskoa, ajattelin Curupuria --
metsien vaanivaa henkeä -- ja olin valmis uskomaan, että me olimme
vihoittaneet tuon kauhean olennon, tunkeuduttuamme hänen etäisimpään
pyhäkköönsä.
Sinä yönä -- kolmantena Maple Whiten Maassa viettämistämme --
koimme me jotakin, joka teki meihin syvän vaikutuksen ja saattoi
meidät tuntemaan kiitollisuutta lordi Roxtonia kohtaan siitä,
että hän niin väsymättömästi oli työskennellyt saadakseen meidän
olomme mahdollisimman turvalliseksi. Nukuimme sammuneen nuotiomme
ympärillä, kun meidät äkkiä herätti kauhea huuto ja kiljunta, jonka
kaltaista en ole ikänäni kuullut. En osaa mihinkään verrata tuota
kamalaa rähäkkää, joka tuntui lähtevän muutaman sadan kyynärän
päästä leiristämme. Se oli yhtä korviasärkevä kuin lokomotiivin
vihellyspilli, mutta kun tämän ääni on kirkas, konemaisen terävä, oli
se laajempi ja syvempi sekä hirveintä vaaraa ja pelkoa todistava. Me
tukimme korvamme käsillämme estääksemme tuota hermoja tärisyttävää
ääntä särkemästä niitä. Kylmät hikikarpalot nousivat otsalleni, ja
kokemaini vaikutelmien kamaluus sai minut voimaan pahoin. Kidutetun
elämän kaikki kärsimykset, sen kauhu ja kirous, sen lukemattomat
surut tuntuivat yhdistyneen tähän kaameaan tuskantäyteen huutoon.
Ja tämän kimeän kirkunan ohella kuului toinen katkonaisempi ääni,
matala, käheä nauru, edellisen jylisevänä, sekaisena, ilkkuvana
säestyksenä. Kolme neljä minuuttia kesti tuo inhoittava kaksinlaulu,
pelästyneitten lintujen alkaessa puiden lehvissä pyrähdellä. Ja
sitten se loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Kauan aikaa me
istuimme sanattomina. Vihdoin lordi Roxton heitti risukimpun
hiillokseen, ja tulen loimu valaisi toverieni vakoilevat katseet ja
heitti lepattavan valon yllämme riippuviin suuriin oksiin.
"Mitä se oli?" kuiskasin minä.
"Siitä saamme pohtia aamulla", sanoi lordi Roxton. "Se oli meitä
hyvin lähellä -- aivan notkon alueella."
"Me olemme nyt saaneet kuulla esihistoriallisen murhenäytelmän,
kokeneet sellaisen draaman, joka esitettiin jonkun jura-lagunin
rantakaislikossa, kun toinen lohikäärme tappoi ja nujersi toisen
pohjamutaan", sanoi Challenger vakavammalla äänellä, kuin olin
koskaan kuullut hänen puhuvan. "Onneksi luotiin ihminen viimeiseksi.
Alkuaikoina oli liikkeellä sellaisia voimia, että ei mikään
inhimillinen mahti eivätkä mitkään keinotekoiset aseet olisi voineet
niitä vastustaa. Mitä olisivat miehen linko ja nuoli mahtaneet
taistelussa sellaisia voimia vastaan, joita olemme tänä yönä tulleet
tuntemaan! Yksinpä uudenaikainen pyssykin olisi todennäköisesti ollut
tehoton tuollaisten hirviöitten suhteen."
Summerlee kohotti äkisti kättänsä.
"'Hiljaa!" huudahti hän. "Minä kuulen koko ajan jotakin."
Hiljaisuudesta kuului tasaisia tassuttelevia askeleita. Selvästi
jokin eläin lähestyi -- pehmeitten mutta painavien, varovasti maahan
laskettujen käpäläin tömähdellessä. Se hiipi hitaasti leirin ympäri
ja pysähtyi käytävän suulle. Eläimen hengitys kuului matalana
nousevana ja laskevana huohotuksena. Vain heikko aita erotti meidät
tuosta yön aaveesta. Me olimme kaikin tarttuneet pyssyihimme, ja
lordi Roxton oli vetänyt syrjään erään aidan oksista avatakseen
tirkistysreiän.
"Pyhän Yrjänän nimessä!" kuiskasi hän. "Minä luulen näkeväni hirviön!"
Minä kumarruin katsomaan hänen olkansa yli. Tosiaan, minäkin näin
sen. Puiden tummista varjoista erottautui jotakin vielä tummempaa --
jotakin suurta, uhkaavaa, horjuvaa -- jokin villiä voimaa ja ilkeyttä
puhkuva olento. Se oli ainoastaan noin hevosen korkuinen, mutta nuo
hämärät ääriviivat todistivat kestävyyttä ja voimaa. Läähättävä
hengitys, tasainen ja kuuluva kuin työskentelevän höyrykoneen ääni,
todisti, että sillä oli jättiläisvoimainen elimistö. Kerran kun
se liikahti, olin näkevinäni kauhistuttavan vihreän silmäparin
leimuavan. Lehdet vapisivat aivan kuin eläin olisi pyrkinyt eteenpäin.
"Luulen että se aikoo hypätä", sanoin minä ja jännitin liipasinta.
"Älkää ampuko! Älkää ampuko!" kuiskasi lordi Roxton. "Pyssynlaukaus
yön hiljaisuudessa kuuluu peninkulmain matkan päähän. Säästäkää se
viime valtiksi."
"Jos peto pääsee aidan yli, olemme kuoleman omat", sanoi Summerlee ja
puhuessaan hänen äänensä muuttui hermostuneeksi nauruksi.
"Se ei saa tulla tälle puolelle", sanoi lordi Roxton, "mutta ampukaa
vasta viime hädässä. Ehkä minä saan tuon veitikan nöyrtymään. Joka
tapauksessa aion koettaa."
"Ja nyt teki hän rohkeimman teon, minkä elämässäni olen nähnyt.
Hän kumartui nuotiolle, otti palavan oksan ja pujahti käytävään
tekemästään laskuportista pimeyteen. Eläin läheni heti kauheasti
mylvien. Lordi Roxton ei epäillyt hetkeäkään, vaan riensi kepein
askelin sitä vastaan ja linkosi leimuavan kekäleen sen otsikkoon.
Näin nyt vilaukselta hirmuiset jättiläissammakon kasvot, joiden iho
oli käsnikäs, ja lerpattavan, verisen suun. Silmänräpäyksessä se
ryntäsi metsään päin, ja meidän kauhea vieraamme oli kadonnut."
"Minä arvasin ettei hän pidä valkeasta", sanoi lordi Roxton hymyillen
palatessaan luoksemme ja heittäessään oksan nuotioon.
"Teidän ei olisi pitänyt antautua sellaiseen vaaraan?" huusimme
hänelle kaikin.
"Muu ei auttanut. Jos se olisi päässyt tänne joukkoomme, olisimme me
ampuneet toisiamme, koettaessamme hätyyttää sitä. Jos taas olisimme
ampuneet aidan yli ja haavoittaneet sitä, olisi se kyllä pian ollut
kimpussamme puhumattakaan siitä, että me olisimme herättäneet
koko seudun yö-unestaan. Pää-asiahan on että olemme jokseenkin
onnellisesti selvinneet koko jutusta. Mikähän tuo veitikka mahtoi
olla?"
Oppineet herrat katsahtivat toisiinsa epäillen.
"Minä puolestani en voi sitä varmasti luokittaa", sanoi Summerlee ja
otti tulen piippuunsa nuotiosta.
"Evätessänne lausuntonne, osoitatte te melkoista tieteellistä
vaiteliaisuutta", sanoi Challenger pöyhkeän alistuvaisesti. "Itse
koetan käyttää ymmärrettävää sanamuotoa ja teen sen todenmukaisen
väitteen, että me tänä yönä olemme olleet tekemisissä jonkun
lihaasyövän dinosauruksen kanssa. Olen jo ennen viittaillut siihen
suuntaan, että niitä eläisi tällä ylätasangolla."
"Meidän ei pidä unohtaa", huomautti professori Summerlee, "että on
ollut olemassa paljon esihistoriallisia olentoja, jotka eivät koskaan
ole tulleet meidän tietopiiriimme. Olisi julkeata väittää, että me
voimme antaa heti nimen kaikille olennoille, joita me mahdollisesti
täällä tapaamme."
"Aivan niin. Meidän täytyy tyytyä oletettuun luokitteluun. Huomenna
saamme varmaan uusia todistuksia, jotka ehkä ovat vakuuttavampia.
Mutta ennen sitä käykäämme jatkamaan keskeytynyttä untamme."
"Mutta ei ilman vartiaa", tokaisi lordi Roxton päättävästi.
"Tällaisessa maassa on hyvä olla aina varuillaan. Tästälähin on
kullakin kahden tunnin vartiopalvelus."
"Minä alan, polttelenpahan samalla piippuani", sanoi professori
Summerlee.
Ja sen yön perästä emme uskaltaneet koskaan nukkua ilman vartiaa.
Aamulla me pian huomasimme, mistä oli aiheutunut tuo kauhea meteli,
joka meidät yöllä oli herättänyt. Iguanodon-kenttä oli ollut julman
teurastuksen näyttämönä. Luulimme ensin, nähdessämme vihreällä
nurmikolla suuria verilätäköitä ja lihankappaleita, että paljon
eläimiä oli tässä saanut surmansa, mutta kun lähemmin tutkimme
jäännöksiä, huomasimme, että koko tämä teurasvarasto muodosti
yhteensä vain yhden suunnattoman suuren eläimen, jonka toinen ehkäpä
ei suurempi mutta raatelevaisempi peto oli voittanut.
Professorimme antautuivat syvämietteisiin todisteluihin ja laskelmiin
tutkien tarkasti kaikki nämä palaset, joissa näkyi terävien
hampaitten tai suurien kynsien jälkiä.
"Me emme voi vielä sanoa lopullisesti ratkaisuamme", sanoi professori
Challenger istuessaan suuri valkoinen lihankappale polvellaan.
"Jotkut merkit panevat ajattelemaan sapelihampaista tiikeriä,
jollaisia vielä tapaamme breccialuolissamme, mutta tämä eläin oli
varmasti suurempi ja matelijain luokkaan kuuluva. Minä puolestani
olen taipuvainen pitämään sitä allosauriona."
"Tai megalosauriona", sanoi Summerlee.
"Niin juuri. Mikä lihaasyövä dinosaurio hyvänsä. Niiden joukkoon
kuuluvat animalisen elämän kaikkein kauheimmat tyypit, mitä
milloinkaan on elänyt maapallomme kirouksena ja museoitten
siunauksena." Hän nauroi äänekkäästi omalle sukkeluudelleen, sillä
vaikka hän ylimalkaan ei käsittänyt leikinlaskua, piti hän mitä
onnistuneimpina omia kömpelöitä sanasutkauksiaan.
"Mitä varovaisempia olemme sitä parempi", sanoi lordi Roxton
kuivasti. "Emmehän tiedä kuka tai mitä on läheisyydessämme. Jos
tuo äskeinen veitikka palaa syömään aamiaistaan ja yllättää meidät
täällä, niin silloin ei paljon naureta. Kesken kaiken, mikä tuo
iguanodonin ihossa oleva merkki on?"
Suomuksisessa vuolukiven värisessä nahassa vähän lapaluun yläpuolella
oli kummallinen asfalttimaisesta aineesta muodostunut rengas. Ei
kukaan meistä voinut ymmärtää sen merkitystä, vaikka Summerlee luuli
huomanneensa samanlaisia pari päivää sitten näkemissämme poikasissa.
Challenger ei sanonut mitään vaan oli hyvin ylpeän ja ylimielisen
näköinen, ikäänkuin tahtoen näyttää, että hän olisi kyllä voinut
puhua, jos vain olisi tahtonut. Lordi Roxtonin täytyi viimein pyytää
häntä avaamaan suunsa.
"Jos teidän armonne todellakin hyväntahtoisesti suvaitsee, niin
minä mielelläni lausun mielipiteeni", sanoi hän hyvin ivallisesti.
"En ole tottunut kuulusteltavaksi tavalla, jota te, mylord, pidätte
sopivana. En ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt pyytää teiltä lupa
harmittomaan pilaani."
Vasta kun lordi nöyrästi oli pyytänyt anteeksi, heltyi tuittupäinen
ystävämme. Kun hänen kiihoittuneet tunteensa olivat rauhoittuneet,
alkoi hän puhua pitäen kaatuneella puunrungolla seisten meille
pienen luennon tapansa mukaan sellaisella äänellä, että olisi
luullut sen olevan tarkoitettu tuhatpäisen kuulijakunnan arvokkaaksi
valistukseksi.
"Olen taipuvainen hyväksymään ystäväni, professori Summerleen,
mielipiteen, että nämä merkit ovat asfalttia. Koska tämä ylätasanko
on vulkaaninen muodostuma ja asfaltti on plutonisten voimain
vaikutuspiiriin kuuluva aine, en epäilekään, ettei sitä olisi
ollut vapaana juoksevassa tilassa, ja eläin on ollut sen kanssa
kosketuksessa. Paljon tärkeämpi on kysymys tämän lihaasyövän pedon
olemassaolosta. Mehän osapuilleen tiedämme, että tämä ylätasanko
ei ole tavallista englantilaista kreivikuntaa suurempi. Tällä
rajoitetulla alueella on lukemattomien vuosien aikana elänyt paljon
eläintyyppejä, jotka jo ovat kadonneet muusta maailmasta. On päivän
selvää, että jos nuo lihaasyövät hirviöt niin pitkien aikamäärien
kuluessa olisivat saaneet esteettömästi lisääntyä, olisivat ne
syöneet loppuun ruokavaransa, ja olisi heidän täytynyt luopua
elintavoistaan ja eläinruoasta, tai kuolla nälkään. Me näemme,
että niin ei ole tapahtunut. Meidän täytyy siis olettaa, että
luonnon tasapaino on säilynyt jonkun vastavaikutuksen avulla, mikä
rajoittaa näiden eläinten lukua. Perin mieltäkiinnittävä kysymys,
joka odottaa ratkaisuansa, on senvuoksi tuon vastavaikutuksen ja
sen käytäntöönsoveltuneisuuden keksiminen. Toivon että me myöhemmin
saamme tilaisuuden tutkia lähemmin lihaasyöviä dinosauruksia."
"Ja minä toivon, että emme enää ikinä niitä näkisi."
Professori kohotti vain kulmakarvojaan aivankuin tekee koulumestari,
kun joku ilkeä koulupoika on tehnyt nenäkkään huomautuksen.
"Ehkäpä professori Summerleella on jotakin sanomista tämän
asian yhteydessä", sanoi hän ja oppineet herrat kohosivat nyt
ohennettuihin tieteellisiin ilmapiireihin, joissa syntyneisyysmäärien
mahdollisuudet mitattiin elantotarpeiden vähentyneellä käytöllä,
olemassaolon taistelua tutkittaessa.
Sinä aamupäivänä me kartoitimme osan ylätasankoa, ja välttäen
pterodaktylien rimpeä me pysyttelimme puron itäpuolella. Sillä
taholla oli maa vielä taajan metsän peittämää, niin että me vaivoin
pääsimme eteenpäin.
Tähän asti ollen kuvannut ainoastaan Maple Whiten Maan kauhuja,
mutta oli sillä muunlaisiakin kokemuksia meille tarjottavana. Koko
aamupäivän kuljimme me ihanien kukkien keskessä -- huomasin,
että ne useimmiten olivat joko valkeita tai keltaisia, mitkä
värit professorien selvityksen mukaan olivat kukkaismaailman
alkuperäisimmät. Monin paikoin oli maa aivan niitten peittämä, ja
nilkkoihin asti me vajosimme tuohon ihmeelliseen pehmeään mattoon,
jonka tuoksu oli niin suloinen ja voimakas, että se aivan huumasi.
Tuttu Englannin mehiläinen surisi ympärillämme. Monet puut, joiden
lehvien alitse me kuljimme, ja joista toiset olivat tuttuja lajeja,
toiset outoja muunnoksia, nuokkuivat hedelmien painamina. Tarkastaen
millaisia puita eläimet karttoivat, vältimme me myrkyttymisen
vaaran ja saimme hyvältämaistuvan lisän ruokaamme. Kulkiessamme
näimme metsiköissä paljon polkuja, joita villipedot olivat tehneet,
ja pehmeämmissä kohdissa oli kummallisia jalanjälkiä, muun muassa
iguanodoksen. Eräässä viidakossa näimme kerran noita jättiläispetoja,
ja lordi Roxton voi kiikarinsa avulla todeta, että myös näiden iholla
oli asfalttitahroja, vaikka ei samoissa ruumiinosissa, kuin aamulla
näkemillämme eläimillä. Tätä ihmettä emme voineet selvittää.
Me tapasimme monta eläinlajia, kuten piikkisikoja, suomuisia
muurahaiskarhuja ja monivärisiä pitkäkoipisia villisikoja.
Vilahdukselta näimme erään kukkulan yli vinhaa vauhtia juoksevan
suuren tummanruskean eläimen. Se juoksi niin nopeasti, että emme
voineet erottaa yksityiskohtia. Mutta jos se, kuten lordi Roxton
väitti, kuului hirvien sukuun, niin oli se yhtä suuri kuin ne
suunnattomat irlantilaiset hirvet, joita silloin tällöin kaivetaan
esiin kotimaani rämeistä.
Tuon salaperäisen leirissämme tapahtuneen kotitarkastuksen jälkeen
me aina palasimme sinne hyvin arkoina. Tällä kerralla oli kuitenkin
kaikki koskemattomana. Samana iltana me pidimme laajan neuvottelun
nykyisestä asemastamme, ja minun täytyy se juurtajaksain toistaa,
koska se johti meidät saamaan täydellisempää tietoja Maple Whiten
Maasta, kuin mitä olisimme monen viikon tutkimusmatkoilla voineet
itsellemme hankkia. Summerlee aiheutti ensin väittelyn. Hän oli
ollut koko päivän hyvin riidanhaluinen, ja nyt sanoi lordi Roxton
varomattomasti jotakin meidän huomispäivän tehtävistämme, ja se sai
hänen pahantuulensa puhkeamaan ilmoille.
"Mitäkö me teemme tänään, huomenna ja aina tästälähin? Me etsimme
tietysti keinoa päästäksemme pois tästä loukusta, johon olemme
joutuneet. Te kaikki mietitte, miten pääsisitte tunkeutumaan yhä
syvemmälle tähän maahan. Minä pidän parempana, että ajattelemme
poispääsyä."
"Minua ihmetyttää, sir", raivosi Challenger sivellen majesteetillista
partaansa, "että tiedemies voi ajatella noin epäjalosti. Te olette
nyt maassa, joka kunnianhimoista luonnontutkijaa houkuttelee enemmän
kuin mikään muu maa maailman luomisesta asti, ja te ehdotatte, että
me lähtisimme pois ja jättäisimme kaiken tutkimattomaksi saatuamme
vasta mitä pinnallisimpia tietoja. En olisi sentään sellaista
odottanut teiltä, professori Summerlee."
"Teidän täytyy muistaa", vastasi Summerlee katkerasti, "että
Lontoossa on suuri auditorioni jokseenkin kelvottoman viransijaisen
käsissä. Tämä tekee minun asemani toiseksi kuin teidän, professori
Challenger, sillä mikäli minä tiedän ei teille ole koskaan uskottu
mitään kasvatustehtävää."
"Aivan oikein", sanoi Challenger, "olisi pyhyyden loukkausta käyttää
ala-arvoisiin toimiin tällaisia aivoja, jotka kykenevät mitä
korkeimpaan itsenäiseen tutkimustyöhön. Olen sentähden kieltäytynyt
kaikista koulutoimista, joita minulle on tarjottu."
"Esimerkiksi?" kysyi Summerlee ivallisesti. Lordi Roxton riensi
väliin kääntääkseen puheen muihin asioihin.
"Minun mielestäni tekisimme kunnottomasti, jos lähtisimme Lontooseen,
ennenkun olemme lähemmin tutkineet maata."
"Minä en liioin uskaltaisi mennä toimitukseen, vielä vähemmin ukko.
Mc Ardlen näkyviin", sanoin minä. -- Tehän suotte anteeksi, että minä
selostan sananmukaisesti, vai kuinka, sir? -- "Hän ei koskaan antaisi
minulle anteeksi, että niin paljon palstantäytettä jäisi käyttämättä.
Sitäpaitsi, mitäpä hyödyttää tuosta asiasta kiistellä, kun me emme
kuitenkaan voi päästä täältä pois, vaikka tahtoisimmekin."
"Nuori ystävämme korvaa monet sivistyksensä aukot luontaisen terveen
järkensä avulla", huomautti Challenger. "Me emme sekaannu hänen
surkuteltavan ammattinsa harrastuksiin, mutta, kuten hän sanoo, me
emme voi päästä pois täältä, joten on turha vaiva puhua asiasta."
"On turha vaiva tehdä mitään muuta kuin sitä", mutisi Summerlee
piippunysänsä takaa. "Sallikaa minun huomauttaa, että meidän
tulollamme on ollut määrätty tarkoitus, jonka meille Lontoon
Zoologisen laitoksen kokous on uskonut. Oli tutkittava professori
Challengerin väitelmien totuudenmukaisuutta. Velvollisuuteni on
tunnustaa, että me nyt voimme todistaa ne tosiksi. Varsinainen
tehtävämme on siis päättynyt. Tämän ylätasangon yksityisseikat
taas ovat siksi moninaiset, että tarvittaisiin suuri retkikunta
asiaankuuluvine varustuksineen tutkimaan niitä. Jos me nyt
ryhtyisimme tuohon työhön, olisi siitä ainoana mahdollisena
seurauksena vain se, että me emme koskaan palaisi takaisin edistämään
tiedettä tällä hankkimallamme lisällä. Professori Challenger hän
keksi keinon, millä me pääsimme tälle ylätasangolle. Nyt meidän tulee
vaatia häneltä yhtä suurta kekseliäisyyttä, päästäksemme takaisin
siihen maailmaan, josta olemme tulleetkin."
Myönnän että professori Summerleen tekemä ehdotus oli hyvin järkevä.
Myös Challenger kallisti korvansa tuolle huomautukselle, että hänen
vihollisensa eivät koskaan tulisi kumotuiksi, jos hänen väitelmiensä
todenperäisyysvakuutukset jäisivät julistamatta.
"Laskeutumis-kysymys on ensi näkemältä hyvin peloittava", sanoi hän,
"mutta luulen kuitenkin, että järki voi sen ratkaista. Taivun olemaan
samaa mieltä kollegamme kanssa siinä, että pitkä-aikainen oleskelu
Maple Whiten Maassa ei ole hyödyllistä, vaan täytyy meidän pian
ottaa puheeksi alaspääsyn mahdollisuudet. Minä kieltäydyn kuitenkin
ehdottomasti lähtemästä täältä, ennenkun olemme edes pintapuolisesti
tutkineet maata ja meillä on mukanamme kotiin vietäväksi
osapuilleenkaan luotettava kartta."
Professori Summerlee puhkui kärsimättömyyttä.
"Olemme nyt tuhlanneet kaksi päivää maan tutkimiseen", sanoi hän,
"emmekä tiedä yhtään enemmän sen topografiasta. Tasanko on tietysti
kauttaaltaan metsän peittämä ja kestäisi kuukausia ennenkun ehtisimme
tunkeutua sen läpi ja tutkia sen eri osien aseman ja suhteet. Toinen
olisi asianlaita, jos sen keskikohdalla olisi jokin vuorenhuippu,
mutta mikäli olemme nähneet, viettää maa tästä joka suunnalle. Mitä
kauemmas menemme, sitä vähemmän on mahdollisuuksia yleissilmäyksen
saamiseen."
Silloin minä keksin oivan ajatuksen. Katseeni sattui valtavan suureen
kuhmuiseen gingkopuun runkoon ja sen komeisiin haaroihin. Koska
tämän runko oli kaikkia muita puita vahvempi, täytyi puun olla myös
naapureitaan korkeampi. Kun kerran ylätasangon reuna joka puolelta
kohosi, niin voisihan tämä valtava puu olla koko maata hallitseva
vartiotorni! Aina pienestä poikapahaisesta, jona juoksentelin
Irlannissa, olen ollut rohkea ja taitava puunkiipeilijä. Toverini
olivat etevämpiä vuorta kiivettäessä, mutta kun minä pääsin puun
oksille, niin olin heidän mestarinsa. Kun vain ensin saisin jalkani
alimmalle oksalle, niin kyllä totta totisesti keinottelisin itseni
latvaan. Toverit ihastuivat tästä ajatuksesta.
"Nuori ystävämme", sanoi Challenger ja naureskeli niin että hänen
punaiset poskensa pullottivat kuin omenat, "omaa nuorallatanssijan
avuja, jotka olisivat sopimattomia -- jonkun ylemmän ja
vaikuttavamman toimialan ihmisille. Minä suostun hänen päätökseensä."
"Totta totisesti, nuori mies, te löitte naulan päähän!" sanoi lordi
Roxton taputtaen olkapäätäni. "En voi ymmärtää, kuinka emme sitä
ennen keksineet. Meillä on valoisaa vielä noin tunnin ajan, ja jos
otatte muistikirjanne mukaanne, voitte heittää nopean yleissilmäyksen
yli tasangon. Minä asetan nämä kolme ampumatavaralaatikkoa puun
juurelle, ja sitten me hinaamme teidät alimmalle oksalle."
Hän nosti minua laatikoille, mutta samassa tuli Challenger ja antoi
minulle semmoisen sysäyksen, että minä nuolena lennähdin puuhun.
Kietoen molemmat käteni oksan ympäri, teiskaroin jaloillani, ja
viimein sain kun sainkin nilkkani ja sitten polveni oksalle. Vielä
kolme suurta oksaa oli voitettavana ja sitten oli helppo päästä
eteenpäin, ja minä kiipesinkin sellaista vauhtia, että pian en
nähnyt enää maata lainkaan vaan pelkkä vihreä puunlehvikkö oli
alapuolellani. Silloin tällöin sattui esteitä ja kerrankin sain
kymmenen jalan mitan kiivetä köynnöskasvia pitkin, mutta kaikki
kävi hyvin, ja Challengerin jylisevä ääni kuului kuin syvyydestä.
Puu oli tavattoman suuri, eikä vieläkään näkynyt lehtikatos ylläni
harvenevan. Kavutessani näin sivullani kömpelön esineen, jota arvelin
joksikin parasitiksi. Pistin pääni oksien rakoon nähdäkseni paremmin,
mikä se oli, mutta hämmästyin ja pelästyin niin äärettömästi, että
olin vähällä pudota puusta.
Parin kolmen jalan päässä katselivat minua eräät kasvot. Eläin oli
ryöminyt parasitin taa ja kurkisti sieltä juuri kun minä katsoin
toiselta puolelta. Ne olivat ihmiskasvot, ainakin inhimillisemmät
kuin minkään ennen näkemäni apinan. Ne olivat pitkät, vaaleahkot ja
käsnäiset, kuono leveä, alaleuka ulkoneva ja siinä karkea parta.
Tuuheiden pensasmaisten kulmakarvojen alapuolella tähystelevät
silmät olivat eläimelliset ja julmat, ja kun eläin aukasi kitansa
muristakseen minulle kirouksia, kuten luulin, huomasin, että
sillä oli koukkuiset, terävät koiranhampaat. Silmänräpäyksen ajan
leimusivat nuo kauheat silmät vihaa ja uhkausta. Mutta äkkiä niihin
tuli ääretön pelon ilme. Oksat taittuivat, kun tuo ruma eläin
syöksyi pakoon. Näin vilahdukselta karvaisen ruumiin, joka muistutti
punertavaa sikaa, ja sitten se hävisi lehvien ja oksien sekaan.
"Miten on laitanne?" huusi lordi Roxton alhaalta. "Onko jokin
hullusti?"
"Näittekö?" huusin minä kiedottuani käteni oksan ympäri ja joka
hermoni jännittyneenä.
"Jokin rytisi aivankuin te olisitte pudonnut. Mitä siellä tapahtui?"
Olin niin järkytyksissäni tämän apinan äkillisestä ja oudosta
ilmaantumisesta, että aioin jo kavuta alas kertomaan tovereilleni
kokemukseni. Mutta olin jo päässyt niin korkealle, että olisi ollut
nöyryyttävää kääntyä takaisin toimittamatta asiaansa.
Hengähdettyäni kotvan ja koottuani uusia voimia jatkoin kiipeämistä.
Kerran astuin lahonneelle oksalle ja jäin riippumaan käsieni varaan,
mutta ylipäänsä kävi nousu hyvin. Vähitellen harveni lehväkatos,
ja kasvoihini tuntuva tuulenhenki todisti, että olin korkeammalla
kuin metsän muut puut. Olin päättänyt olla katsomatta ympärilleni,
ennenkun olin ehtinyt latvaan asti, ja sen vuoksi kiipesin aimo
vauhtia kunnes sain käsiini ylimmän, huojuvan oksan. Istahdin
tanakasti mukavaan haarautumaan ja katsahdin sitten tämän ihmeellisen
maan eriskummallista panoraamaa.
Aurinko oli juuri laskemassa läntisen taivaanrannan taa, ja ilta
oli valoisa ja kirkas, niin että koko ylätasanko oli selvästi
nähtävissä. Täältä ylhäältä katsottuna se näytti olevan munamaisen
pyöreä, kolmekymmentä englannin peninkulmaa pitkä ja kaksikymmentä
leveä. Muuten itse laki oli aivan savutorven muotoinen, sillä kaikki
sivut viettivät keskessä olevaa jokseenkin suurta järveä kohti, Tämä
järvi päilyi vihervänä ja ihanana iltavalaistuksen värittämänä.
Sitä kehysti leveä kaislareunusta ja sen pinnan särkivät keltaiset
hiekkasärkät, jotka loistivat kuin kulta lempeässä auringonvalossa.
Joitakin pitkiä olentoja, liian suuria alligatoreiksi, liian
pitkiä kanooteiksi oli näiden hietikkojen reunoilla. Kaukoputkella
katsoessani minä kyllä näin, että ne olivat eläviä olentoja, mutta
niiden muotoa en voinut erottaa.
Edessäni oli metsien ympäröimä iguanodonien notko ja kauempana näkyi
pyöreä alue, joka epäilemättä oli pterodaktylien räme. Toisella
puolella oleva maisema tarjosi aivan toisenlaisia nähtävyyksiä.
Täällä ulkosivun basalttimuodostumat kaartuivat sisäpuolelle
noin parinsadan jalan korkuisena lohkeamana, jonka edessä oli
metsää kasvava rinne. Näiden punaisten kallioitten juurella vähän
maankamaraa korkeammalla voin kaukoputkella nähdä rivin tummia
reikiä, joita arvelin luolien aukoiksi. Yhdessä sisäänkäytävässä
häämöitti jotakin valkoista, mutta tarkemmin en sitä voinut erottaa.
Istuin piirtäen niin kauan kuin aurinko oli taivaalla ja lakkasin
vasta pimeän tultua, jolloin en enää nähnyt ympärilleni. Sitten
kipusin alas tovereitteni luo, jotka innokkaasti odottivat minua tuon
suuren puun juurella. Kerran minäkin olin retkikunnan sankari. Minä
yksin olin tämän keksinyt, minä yksin työn suorittanut, ja tässä
nyt oli kartta, joka korvaisi meille kuukauden sokean hapuilemisen
tuntemattomien vaarojen keskellä. Jokainen tovereistani puristi
kohteliaasti kättäni. Mutta ennenkun he alkoivat käsitellä kartan
yksityisseikkoja täytyi minun heille kertoa kohtaukseni apinan kanssa.
"Se on ollut täällä koko ajan", sanoin.
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi lordi Roxton.
"Siitä, että minulla koko ajan on ollut sellainen tunne, että
meitä joku pahansuopa olento vaanii. Mainitsin siitä jo professori
Challengerille."
Nuori ystävämme sanoi todellakin jotakin sentapaista. Hän on meistä
ainoa, jolla on kelttiläinen tempperamentti, ja senvuoksi on hänellä
tuollaisia vaikutteita.
"Telepatian koko teoria --" alkoi Summerlee täyttäen piippuansa.
"On liian laaja tässä käsitellä", keskeytti Challenger päättävästi.
"Sanokaa nyt" -- hän puhui kuin piispa pyhäkoululapselle --
"huomasitteko sattumalta, voiko tuo eläin taivuttaa peukalonsa käden
sisäsivun ylitse?"
"En, sitä en todellakaan huomannut."
"Oliko se hännällinen?"
"Ei ollut."
"Oliko sillä tarttumajalat?"
"Otaksun, että se ei olisi voinut niin nopeasti liikkua oksissa,
jollei se olisi niihin myös tarttunut jaloin."
"Etelä-Ameriikassa elää, ellen erehdy -- noin kolmekymmentä kuusi eri
apina lajia, mutta ihmistä muistuttava apina on siellä tuntematon.
Nyt kuitenkin saadaan selville, että sellainen löytyy tässä maassa,
eikä se ole tuo harvinainen gorilla-muunnos, jota on tavattu
vain Afriikassa ja Itämailla." -- Olin vähällä keskeyttää hänet
tokaisemalla, että olin nähnyt tämän eläimen serkun Kensingtonissa.
-- "Tämä on sitäpaitsi parrakas ja väritön, ja viimemainittu seikka
panee olettamaan, että se on viettänyt päivänsä puiden suojassa.
Meidän on ennen muuta ratkaistava kysymys onko tämä olento lähempänä
apinaa vai ihmistä, Jälkimäisessä tapauksessa lähenee se sitä
tyyppiä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsutaan 'puuttuvaksi
renkaaksi'. Ensimäinen velvollisuutemme on ratkaista tuo ongelma."
"Ei voi tulla kysymykseenkään," sanoi Summerlee tiukasti. "Kun me
nyt mr Malonen älyn ja notkeuden avulla" -- minun täytyy toistaa
hänen sanansa -- "olemme saaneet kartan, on ensimäinen ja ainoa
velvollisuutemme koettaa terveinä ja ehjin nahoin päästä pois tästä
kauheasta paikasta."
"Sivistyksen lihapatoja", mutisi Challenger.
"Sivistyksen mustepulloja, sir. Meidän tehtävämme on uskoa
aikakirjoille näkemyksemme ja jättää muille seikkaperäisempi
tutkimus. Siitähän olimme yksimielisiä jo ennenkun mr Malone antoi
meille kartan."
"Hyvä," sanoi Challenger, "minä myönnän tulevani rauhallisemmaksi,
kun saan varmuuden siitä, että tutkimusmatkamme tulokset joutuvat
ystäviemme tietoon. Vielä en tiedä mitään poispääsy-keinoa, mutta
en ole vielä milloinkaan käsitellyt ongelmaa, jota eivät kekseliäät
aivoni olisi voineet ratkaista. Minä lupaan huomenna suunnata kaiken
huomioni paluukysymykseen."
Ja silleen sai asia jäädä. Mutta samana iltana valmistettiin nuotion
ja yhden ainoan kynttilän valossa tämän kadonneen maan ensimäinen
kartta. Jokainen yksityisseikka, jonka minä vartiotornistani olin
hätäisesti merkinnyt muistiin, sai nyt tarkasti määrätyn paikkansa.
Challengerin lyijykynä kaareili tuon suuren tyhjän paikan yli, joka
tarkoitti sisäjärveä.
"Kuinka me tämän nimitämme?" kysyi hän. "Miksi emme ikuistuttaisi
tähän teidän nimeänne?" sanoi Summerlee happamalla tavallaan.
"Minä toivon, sir, että minun nimeni tulee saamaan muita
henkilökohtaisempia hyvityksiä jälkimaailmalta", vastasi Challenger
jyrkästi. "Typerinkin ihminen voi ikuistuttaa nimensä liittämällä
sen johonkin vuoreen tai jokeen. Sellaista muistomerkkiä minä en
tarvitse."
Summerlee veti suunsa hymyyn aikoen tehdä uuden hyökkäyksen, mutta
lordi Roxton riensi nopeasti väliin.
"Teidän, nuori mies, on annettava järvelle nimi", sanoi hän. "Te
näitte ensimäisenä sen, ja jos te tahdotte kutsua sitä 'Malonen
järveksi', niin on teillä, toden totta, oikeus siihen."
"Aivan oikein. Nuori ystävämme saa antaa järvelle nimen", sanoi
Challenger.
"Siinä tapauksessa", sanoin minä ja tunsin punastuvani, "annan sille
nimen 'Gladyn järvi'."
"Eikö teidän mielestänne 'Keskusjärvi' olisi sopivampi?" huomautti
Summerlee.
"Minä pidän edellistä parempana," Challenger katsoi minuun
osanottavasti ja ravisti suurta päätään. "Lapset ovat lapsia", sanoi
hän. "Olkoon sen nimi 'Gladyn järvi'."