Hämmästyttäviä kokemuksia.
On tapahtunut paljon ihmeellisiä asioita ja yhä vielä tapahtuu.
Minulla on käytettävänäni ainoastaan viisi muistikirjaa ja käärö
leveitä paperikaistaleita sekä yksi ainoa stylografikynä, mutta
niin kauan kun voin kättäni liikuttaa, aion kirjoittaa muistiin
kokemuksiani ja vaikutelmiani, sillä koska me olemme ainoat ihmiset
maailmassa, jotka ovat sellaisia ilmiöitä saaneet nähdä, on
äärettömän tärkeätä, että minä kirjoitan ne paperille niinkauan kun
ne vielä verekseltä muistan, ja ennenkun meitä alituisesti uhkaava
kohtalo meidät nujertaa. Viekö Zambo nämä kirjeet joelle, tai voinko
itse jollakin ihmeellisellä tavalla päästä kotiin, vai joku rohkea
tutkijako joskus huomaa jälkemme ja ehkä täydellisen lentokoneen
avulla pääsee tänne ja löytää tämän käsikirjoituspinkan, en tiedä
-- varmaa on vain, että nämä kirjoitelmani joutuvat jälkimaailmalle
seikkailujen vuosikirjojen klassillisina lisinä.
Sen päivän jälkeisenä aamuna, jona Gomez oli meidät halpamaisesti
pettänyt, ja me olimme suljetut ylätasangolle, saimme uuden lisän
kokemuksiimme. Tämä ensimäinen havainto ei tosin millään tavalla
vaikuttanut edullisesti käsitykseeni uudesta olinpaikastamme. Kun
aamun jo sarastaessa nukahdettuani heräsin, huomasin jalassani
jotakin kummallista. Housuni olivat kurtussa, niin että ihoni näkyi
puolisukan varren yläpuolelta. Ja tässä paljaassa ihossa oli kiinni
suuri purppuranvärinen viinamarja. Hämmästyneenä kumarruin ottaakseni
käteeni sen, mutta kauhukseni se särkyi hyppysissäni, ja siitä
pärskyi verta joka taholle. Inhonhuudahdukseni oli kutsunut molemmat
professorit paikalle.
"Perin ihmeellistä", sanoi Summerlee kumartuen pohkeeni yli. "Suuri
punkki, jolla ei varmasti vielä ole nimeä."
"Vaivojemme esikoinen", selitti Challenger ankaran pedantisella
tavallaan. "Kunnioittakaamme sitä nimellä _Ixodes Maloni_. Pistoksen
aiheuttaman tuskan korvaa varmaan se kunnia, että saatte nimenne
kirjoitetuksi zoologian kuolemattomiin papereihin. Onnettomuudeksi
rutistitte kuoliaaksi tuon kauniin eläimen juuri silloin kun se oli
imenyt itsensä kylläiseksi."
"Tuo inhoittava eläin!" huudahdin minä.
Professori Challenger kohotti paheksuvasti pensasmaisia
kulmakarvojaan ja laski toisen käpälänsä minun olkapäälleni.
"Teidän pitäisi kehittää tieteellistä silmäänne ja vapautunutta
tieteellistä aistianne", sanoi hän. "Minun filosofisen käsityskantani
mukaan on punkki suikulaisine imutorvineen ja venyvine vatsoineen
yhtä kaunis luonnonilmiö kuin riikinkukko tai revontulet. Loukkaannun
kuullessani teidän puhuvan siitä noin halventavalla tavalla. Toivon
kuitenkin että me kyllin uutterasti etsittyämme vielä löydämme toisen
samanlaisen."
"Niin, varmaankin", sanoi Summerlee pisteliäästi, "sillä sellainen
katosi juuri nyt teidän paidankauluksenne alle."
Challenger hyppäsi pystyyn ulvoen kuin eläin ja pyyhkien raivoissaan
takinkaulustaan saadakseen sen pois. Summerlee ja minä nauroimme
niin että tuskin voimme häntä auttaa. Riisuttuamme hänet näimme,
että hänen ihonsa oli ylt'yleensä mustan karvan peittämä, ja tässä
viidakossa me saavutimme kuljeskelevan punkin, ennenkun se oli
ehtinyt pistää häntä. Kaikki lähellä olevat pensaat olivat täynnä
näitä inhoittavia eläimiä, ja oli päivän selvää, että meidän täytyi
muuttaa leirimme toiseen paikkaan.
Mutta ensimäiseksi oli sovittava asiasta uskollisen neekerimme
kanssa, joka pian ilmestyi pilarikalliolle heittäen sieltä meille
kaakaopurkkeja ja keksilaatikoita. Varastostamme tuli hänen jättää
itselleen elintarpeita niin paljon, että hän voisi tarvittaessa elää
kaksi kuukautta. Intiaanit saisivat lopun palkakseen oppaina olostaan
ja siitä, että veivät kirjeemme Amazonjoelle. Jonkun tunnin perästä
näimme me heidän hanhenmarssissa kulkevan tasangolle päin, mytty
päänsä päällä, koettaen päästä samoamaan sitä tietä, jota me juuri
olimme tulleet. Zambo jäi meidän kallion juurella olevaan kotaamme,
muodostaen ainoan yhdyssiteen meidän ja alapuolellamme olevan
maailman kanssa.
Ja nyt meidän piti ratkaista, mitä oli tehtävä. Me muutimme
leiripaikkamme noiden punkkeja täynnä olevien pensaiden läheisyydestä
vähän matkan päässä sijaitsevaan pieneen notkelmaan, joka kaikilta
puolilta oli puiden ympäröimä. Notkelman lähellä kaivoimme esiin
mainion lähteen, ja sen reunalla me nyt istuimme tehden ensi
suunnittelujamme. Linnut lauloivat lehviköissä -- erikoisesti
yhden laulutapa oli meille tuntematon -- mutta muuten ei näkynyt
elonmerkkiäkään.
Ensinnä täytyi meidän ottaa tarkasti selkoa, kuinka paljon meillä oli
tarveaineita käytettävänämme. Yhteensä se, mitä itse olimme tuoneet
mukanamme, ja Zambon heittämät tavarat muodostivat tyydyttävän
varaston. Oli tärkeintä mahdollisesti uhkaavien vaarojen varalta,
että meillä oli neljä kivääriä ja niihin kuuluvia patruunia
tuhatkolmesataa. Sen lisäksi oli meillä haulipyssy, mutta siihen
vain sataviisikymmentä patruunaa. Ruokavaroja oli useaksi viikoksi,
olipa tupakkaakin, sekä joitakuita tieteellisiä kojeita, kuten suuri
kaukoputki ja hyvä kiikari. Me kokosimme tavaramme yhteen kohtaan,
ja ensimäinen varovaisuustoimenpiteemme oli kaataa kirveillämme ja
puukoillamme piikkipensaita, jotka me sitten ladoimme päällekkäin
läpimitaltaan noin viidenkymmenen sylen suuruiseksi ympyräksi. Tämä
oli meidän päämajamme -- meidän pakopaikkamme vaaran uhatessa ja
tavara-aittamme. Fort Challengeriksi me sen nimitimme.
Oli jo keskipäivä, ennenkun olimme saaneet turvatuksi asemamme, mutta
kuumuus ei ollut lainkaan tukahuttava, ja ylätasangon ilmasto oli
kasvullisuutensakin laatuun nähden lauhkea. Pyökkiä, tammia vieläpä
koivujakin oli meitä ympäröivien puiden joukossa. Valtava ginkopuu
[Salispuria adiantifolia] nosti latvaansa yli kaikkien muiden puiden
levitellen runsaita Venuskutrejaan rakentamamme linnoituksen yli. Sen
suojassa me jatkoimme keskusteluamme, samalla kun lordi Roxton, joka
ratkaisevalla hetkellä oli heti ottanut käskyvallan, ilmoitti meille
huomionsa.
"Niin kauan ei ole mitään hätää, kun meitä ei ole ainoakaan ihminen
tai eläin nähnyt tai kuullut", sanoi hän. "Siitä hetkestä, jona ne
saavat tietää meidän täällä olomme, alkavat meidän vastuksemme. Ei
mikään osoita, että meidät olisi huomattu. Meidän on parasta olla
hiljaa ja vakoilla maata. Olisi erittäin hyvä, jos saisimme tarkastaa
naapurejamme ennenkun seurustelemme heidän kanssansa."
"Mutta meidän täytyy päästä eteenpäin", uskalsin huomauttaa.
"Tietysti, poikaseni. Meidän täytyy päästä eteenpäin. Mutta me
emme saa koskaan mennä niin pitkälle, että emme voi peräytyä
varustuksiimme. Ennen kaikkea tulee meidän karttaa ampumista niin
kauan, kun ei ole elämä tai kuolema kysymyksessä."
"Mutta te ammuitte itse eilen", sanoi Summerlee. "Tein sen, mutta
sitä ei voinut estää. Silloin tuuli sitäpaitsi ankarasti ja sen
suunta oli ylätasangolta poispäin. Ei ole luultavaa, että laukaus
kuului kauaksikaan ylätasangolla. Apropos, minkä nimen annamme
paikalle? Meidän tehtävämme kai on ristiä tämä lapsi?"
Useampia ehdotuksia -- parempia ja huonompia -- lausuttiin, mutta
Challengerin ehdotus voitti.
"Sitä voidaan kutsua vain yhdellä tavalla", sanoi hän, "Sen täytyy
saada löytäjänsä nimi. Tämä on Maple Whiten Maa."
Maple Whiten Maan nimen se sai -- niin kutsutaan sitä sillä
kartalla, jonka olen saanut tehdäkseni, ja niin mainitaan sitä myös
tulevaisuuden atlaksessa.
Ensimäinen tehtävämme on nyt ottaa selkoa Maple Whiten Maasta. Olimme
omin silmin nähneet, että paikalla asui tuntemattomia olentoja ja
Maple Whiten luonnoskirjan mukaan piti siellä löytyä vielä hirveämpiä
ja vaarallisempia eläimiä. Bamburuo'on seivästämä luuranko, jonka
oli täytynyt pudota ylhäältä päin, todisti, että maassa asui
ilkeämielisiä ihmisiä. Koska meidät ilman pakomahdollisuuksia
oli teljetty sellaiseen maahan, oli asemamme sangen vaarallinen,
ja järkemme kehoitti meitä hyväksymään kaikki lordi Roxtonin
kokemustensa perustalla laatimat varovaisuustoimenpiteet. Mahdotonta
oli meidän pysähtyä tämän salaperäisen maailman rajalle, kun me
jokainen sydänjuuriamme myöten vapisimme halusta tunkeutua eteenpäin
ja päästä sen sisäisen olemuksen perille.
Me suljimme sentähden varustetun leirimme kulkutien, tukkimalla
sen suun piikkipensailla; pieni turva- ja varastopaikkamme oli nyt
kokonaan piikkiaidan ympäröimä. Hitaasti ja varovasti lähdimme nyt
käymään kohti tuntematonta kulkien lähteestämme alkavan puron vartta
myöten, joka neuvoisi meille paluutien.
Tuskin olimme päässeet alkua pitemmälle, kun saimme aavistuksen
siitä, että tällä matkalla näkisimme monia kummallisia asioita.
Kuljeskeltuamme muutaman satasen kyynärää taajassa metsässä, jonka
puulajit olivat aivan tuntemattomia -- Summerlee, seurueen botanisti,
arveli niiden olevan havupuiden ja käpypalmujen heimolaisia, jotka
jo aikoja sitten olivat hävinneet tunnetusta maailmasta saavuimme
seutuun, jossa puro alkoi leventyä ja lopulta laajeni suoksi. Maa
kasvoi runsaasti omituisenmuotoista ruokoa, joka kuului olevan
_Hippuris vulgaris'ta_ eli vesikuusta, ja sanajalkoja, jotka kaikki
huojuivat navakassa tuulessa. Äkkiä pysähtyi edellä kulkenut lordi
Roxton ja kohotti kättänsä.
"Katsokaa!" huudahti hän. "Varmaan olemme löytäneet kaikkien lintujen
kantaisän jäljet."
Pehmeässä maassa näkyi todella suuria kolmivarpaisen jalan merkkejä.
Eläin -- mitä lajia lieneekin ollut -- oli kulkenut suon yli ja
kadonnut metsään. Kaikki pysähdyimme tutkimaan sen mahdottoman suuria
jälkiä. Jos tämä eläin todellakin oli lintu -- ja mikä muu eläin
olisi voinut tehdä tuollaisia jalanjälkiä -- niin oli sen jalka
niin paljon suurempi kamelikurjen jalkaa, että sen korkeuden täytyi
suhteellisesti olla aivan suunnaton. Lordi Roxton katseli vaanien
ympärilleen ja pani kaksi patruunaa pyssyynsä.
"Panen metsästäjämaineeni pantiksi siitä, että jäljet ovat aivan
tuoreet. Eläin on kulkenut tästä noin kymmenen minuuttia sitten.
Katsokaahan kuinka vesi vielä pulppuilee jalanjäljissä! Totta tosiaan
-- tässähän on poikanenkin juossut."
Ja todellakin oli tuossa pienemmät samanmuotoiset jäljet.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" huudahti professori Summerlee riemuiten
ja osoitti jotakin, joka muistutti suuren ihmiskäden jälkeä noiden
kolmivarpaisten merkkien keskellä.
"Tuttu muodostuma!" huudahti Challenger ihastuneena. "Olen nähnyt
noita kivettymissä. Tämä on sellainen eläin, joka kulkee pystyssä
kolmivarpaisilla jaloillaan ja toisinaan panee viisisormisen
etukäpälänsä maahan. Ei tämä mikään lintu ole, hyvä Roxton --
varmasti ei ole mikään lintu."
"Nelijalkainenko sitten?"
"Ei, vaan matelija -- dinosaurus. Vain sellainen eläin on voinut
jättää tuollaisia jälkiä. Aikanaan tuottivat ne paljon päänvaivaa
tutkijoille -- mutta kuka olisi voinut toivoakaan enää saavansa nähdä
itse eläimiä."
Hänen sanansa kuolivat kuiskaukseen, ja me seisoimme kaikin
hämmästyksestä sanattomina. Jälkien johtamina olimme kulkeneet läpi
rämeikön ja sitten tunkeutuneet tiheiköstä väljemmille aloille.
Etäämmällä oli notkelma, jossa huomasimme viisi mitä ihmeellisintä
eläintä, jollaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Pensaiden taakse
kyykistyneinä jäimme niitä katselemaan.
Niitä oli, kuten sanoin, luvultaan viisi -- kaksi täysi-ikäistä
ja kolme poikasta. Ne olivat hirvittävän suuria. Jo poikasetkin
olivat elefantin kokoisia, ja molemmat vanhemmat olivat suurempia
kuin mitkään ennen näkemäni eläimet. Niiden iho oli vuolukiven
väristä, suomuista, sisiliskon ihoa muistuttavaa pintakerrosta,
ja se välkehti auringonpaisteessa. Kaikki ne istuivat leveän,
voimakkaan häntänsä varassa suurilla kolmisormisilla takajaloillaan,
pitäen kiinni pienillä viisisormisilla eturaajoillaan siitä
oksasta, jota pureksivat. En luule voivani antaa teille selvempää
kuvausta niiden ulkonäöstä kuin jos sanon, että ne olivat kengurun
näköisiä, kaksikymmentä jalkaa korkeita, mutta että itse ruumis oli
krokotiilimainen.
Kauan me liikkumattomina katselimme tuota omituista näytelmää.
Tuuli kävi juuri meitä vastaan, ja me olimme hyvässä piilossa,
joten uskalsimme rauhassa tarkastella. Poikaset leikkivät tehden
kömpelöitä hyppyjä vanhempainsa ympärillä. Ne ponnahtivat korkealle
ilmaan ja putosivat sitten mätkähtäen maahan. Vanhempien voima näytti
olevan rajaton, sillä kun toisen niistä oli vaikea ulottua syömään
erästä oksaa, kiersi se etujalkansa rungon ympäri ja katkaisi tuon
jokseenkin suuren puun, aivan kuin se olisi ollut vain heikko vesa.
Tuo teko osoitti minusta lihasten voimakasta kehittyneisyyttä,
mutta samalla aivojen alhaisasteisuutta, sillä kaatuessaan puu koko
painollaan osui eläimen päähän ja sai tämän kimeästi ulvahtamaan, --
joka taas osoitti, että vaikka eläin olikin suuri, ei se kuitenkaan
loputtomasti voinut kärsiä tuskaa. Tapaus sai sen epäilemään paikan
turvallisuutta, koska se nyt alkoi löntystää naaraan ja kolmen
poikasen seuraamana metsää kohti. Puunrunkojen lomitse näimme vielä
eläinten vuolukivenvärisen pinnan välähtelevän ja niiden päiden
pistävän esiin viidakon puiden yläpuolella. Sitten ne hävisivät
näkyvistämme.
Minä katsahdin tovereihini. Lordi Roxton tähysteli sormi pyssyn
hanassa, ja hänen terävässä katseessaan kuvastui metsästäjän into.
Mitä hän olisikaan tehnyt saadakseen tuollaisen pään Albanyyn
tupakkahuoneensa seinälle, lieden yläpuolelle, ristiinsidottujen
airojen viereen! Ja kuitenkin järki esti häntä, sillä tämän
tuntemattoman maan ihmeitten tutkiminen onnistuisi meiltä vain
sillä ehdolla, että maan asukkaat eivät saisi tietää meistä mitään.
Molemmat professorit olivat mykkiä ihastuksesta. Innoissaan olivat
he tietämättään tarttuneet toisiaan käsistä ja seisoivat kuin kaksi
lasta ihmettä katselemassa. Challengerin poskia kaunisti enkelimäinen
hymy, ja Summerleen virnistelevät kasvot pehmensi hämmästyksen ja
kunnioituksen tunne.
"_Nunc dimittis_!" huudahti hän viimein. "Mitähän tästä sanotaan
Englannissa?"
"Veli Summerlee, minä tiedän kyllä mitä Englannissa tullaan
sanomaan", -- lausui Challenger. "Väitetään yleisesti, että te olette
kirottuja valehtelijoita ja tieteen puoskareita -- aivan niinkuin te
ja monet muut sanoitte minusta."
"Mutta kun meillä on valokuvia, joita voimme näyttää heille?"
"Väärennettyjä, Summerlee. Kömpelösti väärennettyjä!"
"Mutta jos meillä on itse eläin mukanamme?"
"Sitten he kai uskovat. Voi kyllä tapahtua, että Malone ja muut
Fleet Streetin lörpöttelijät ovat pakoitetut piankin julistamaan
maailmalle meidän kunniamme. Elokuun kahdentenakymmenentenätoisena
päivänä näimme me viisi elävää iguanodonia Maple Whiten Maassa
eräässä notkossa. Kirjoittakaa tämä muistikirjaanne, nuori ystäväni,
ja lähettäkää uutinen lehdellenne."
"Ja valmistukaa sitten kiitokseksi tekemään tuttavuutta toimittajan
saappaananturoitten kanssa", sanoi lordi Roxton. "Asiat näyttävät
hiukan toisilta katsottuina Lontoon latitudilta, poikaseni. Hyvin
moni jättää kokemuksensa kertomatta, koska hänellä ei ole toivoa
tulla ymmärretyksi. Ja mitä moitittavaa siinä on? Jonkun kuukauden
kuluttua tuntuu tämä meistä itsestämmekin unennäöltä. Miksi te
nimititte eläimiä?"
"Iguanodoneiksi", sanoi Summerlee. "Niiden jalanjälkiä on kaikkialla
Hastingsin hiekkakivissä Kentissä ja Sussexissa. Olosuhteet ovat
muuttuneet, ja nuo pedot ovat jo kuolleet. Täällä sitävastoin
elinehdot ovat entisellään ja täällä pedot vielä elävät."
"Jos me täältä ehjin nahoin pois pääsemme, niin on minulla
tuollaisen elukan pää mukanani," sanoi lordi Roxton. "Luulenpa että
Somali-Ugunda yhdistyksen jäsenet olisivat viheriäisiä kateudesta,
jos he sen näkisivät. -- En tiedä, mitä te, hyvät ystävät, arvelette,
mutta minusta tuntuu, että me nyt kuljemme jokseenkin heikolla
jäällä."
Minulla oli sama salaperäisyyden ja ympäröivän vaaran tunne. Puiden
varjot uhkasivat, ja silmätessämme niiden oksia täytti kauhu ja pelko
mielemme. Näkemämme suuret ihme-eläimet olivat tosin kömpelöitä ja
sävyisiä, jotka eivät ketään yrittäneetkään vahingoittaa, mutta tässä
kummallisuuksien maassa olisi ehkä toisia -- hurjia, petomaisia
eläinlajeja, jotka vuorten ja metsikköjen kätkössä sijaitsevista
pesistään voisivat hyökätä kimppuumme. Tiesin peräti vähän
esihistoriallisen ajan merkillisyyksistä, mutta muistan kuitenkin
eräästä kirjasta lukeneeni, että silloin oli olemassa eläimiä, jotka
käyttivät elantonaan leijonia ja tiikereitä aivan niinkuin kissa elää
rottia ja hiiriä syömällä. Voisihan Maple Whiten Maankin metsissä
olla sellaisia! Kohtalojen kirjaan oli kirjoitettu, että meidän
samana aamuna -- ensimäisenä uuteen maahan jouduttuamme piti tulla
huomaamaan mitkä moninaiset ja kummalliset vaarat meitä todella
olivat uhkaamassa. Sattui inhoittava seikkailu, jota minä kauhulla
muistelen. Jos -- kuten lordi Roxton sanoi -- iguanodonien notkelma
kerran tuntuu meistä unennäöltä, niin varmaan pterodaktylien rimpi
ahdistaa mieltämme kuin painajainen. Mutta kuvaanpa asiat, niinkuin
ne tapahtuvat.
Me samosimme hyvin hitaasti eteenpäin, osaksi siitä syystä, että
lordi Roxton kulki edellä vakoilemassa ennenkun antoi meille luvan
tulla jäljessään, osaksi siitä syystä, että melkein joka toisella
askelella jompikumpi professoreista huudahtaen ihastuksesta
kumartui tutkimaan jotakin ennestään tuntematonta kukkaa tai
hyönteistä. Olimme kaiken kaikkiaan kulkeneet ehkä pari kolme
Englannin peninkulmaa pysytellen puron oikealla puolella, kun
saavuimme jokseenkin laajalle puuttomalle kentälle. Kaistale
metsää päättyi kalliolouhikkoon ja koko tasanko oli vierinkivien
peittämä. Me lähestyimme hitaasti noita kallioita kulkien pensaiden
keskitse, jotka ulottuivat vyötäisiimme asti; silloin me äkkiä
kuulimme kummallista matalaa vaakkumista ja viheltävää ääntä, joka
keskeytymättömästi täytti ilman ja tuntui tulevan aivan meidän
edestämme. Lordi Roxton kohotti kättään sen merkiksi että meidän
täytyi pysähtyä, jonka jälkeen hän itse -- kumartuneena juosten
-- pian raivasi itselleen tien kalliolohkareille. Me näimme hänen
katsovan alaspäin ja tekevän käsillään hämmästyksen eleitä. Koko
hänen olentonsa osoitti, että siellä oli jotakin ihmeellistä mutta
samalla vaarallista.
Hiivimme hänen luokseen ja kumarruimme katsomaan tuonne suurten
kivien väliin. Näimme silloin suuren syvänteen, joka mahdollisesti
muinoin oli ollut ylätasangon tuolivuori-aukko. Se oli maljan
muotoinen ja sen pohjassa, muutamia satoja kyynäröitä siltä
paikalta, jossa me seisoimme, näkyi vihreävaahtoisia kaislareunaisia
vesilätäköitä. Paikka oli itsessään satumaisen merkillinen,
mutta sen asukkaat saattoivat sen muistuttamaan jotakin Danten
seitsemän kerroksen kohtausta. Paikka oli pterodaktylien tyyssija.
Meidänkin nähdäksemme oli niitä siellä satoja. Aukeaman koko pohja
ja lätäkköjen ympärykset vilisivät niiden poikasia ja iljettäviä
naaraita, jotka hautoivat nahkamaisia kellertäviä muniaan. Tästä
rääkyvästä räpyttelevästä inhoittavien matelijoiden joukosta lähti
tuo ilman täyttävä epämiellyttävä ääni, sekä löyhkäävä ummehtunut
ilma, joka teki meidät aivan sairaiksi. Mutta hirvittävät harmaat
ja ryppyiset koiraat istuivat kukin omalla kivellänsä muistuttaen
enemmän kuolleita kuivattuja muumioita kuin eläviä eläimiä. Ne
istuivat aivan liikkumattomina, niiden punaiset silmät vain pyörivät,
ja silloin tällöin ne sieppasivat hiirenloukkusuuhunsa jonkun
ohi lentävän korennon. Niiden suuret kaivomaiset siivet yhtyivät
toisiinsa käsivarren mutkassa, niin että ne muistuttivat kauheisiin
hämähäkinseitin värisiin huiveihin kääriytyneitä jätti-eukkoja,
joiden inhoittavat päät kurkoittautuivat esiin. Suuret ja pienet
yhteenlaskettuina oli noita kauheita eläimiä kolossa ainakin
tuhatkunta.
Tiedemiehemme olisivat mielellään jääneet tänne vaikka koko
päiväksi, siinä määrin oli heille mielenkiintoinen tämä tilaisuus,
joka tarjosi heidän tutkittavakseen esihistoriallisten aikakausien
elämää. He kiinnittivät huomionsa kivikkoon heitettyjen kalojen ja
kuolleitten lintujen jäännöksiin, joista voi vetää johtopäätöksen,
minkälaista ruokaa nämä olennot syövät. Kuulin heidän onnittelevan
toisiaan selvitettyään kysymyksen, minkätähden juuri tämän
lentävän lohikäärmeen muinaisjälkiä tavataan niin runsain määrin
muutamilla pienillä aloilla, kuten esimerkiksi Cambridge Greenin
hiekkariutoilla; nythän oli nähty, että ne elävät laumoittain.
Lopuksi Challenger innoissaan, näyttääkseen Summerleelle jotakin,
kurkoittautui yli kallionpartaan ja oli vähällä tuottaa meille
kaikille perikadon. Heti paikalla päästi lähin koiras kimeän
viheltävän huudon ja lentää pyrähytti kaksikymmentä jalkaa pitkine
kalvomaisine silpineen ilmaan. Naaraat ja poikaset ryömivät toistensa
luo lätäkköjen lähelle, samalla kun vartioivain urosten koko lauma
kohosi lentämään. Oli ihmeellistä nähdä satalukuisen lauman noita
suunnattoman suuria ja innoittavan näköisiä olentoja joutsenten
tavoin terävin leikkaavin siivenlyönnein nousevan ilmaan; mutta me
huomasimme pian, ettei tämä näky tuottanut meille pitkäaikaista
nautintoa. Alussa nuo rujot eläimet leijailivat suuressa kehässä
päästäkseen vakuutetuiksi vaaran todellisesta suuruudesta. Mutta
sitten ne laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, piiri tuli yhä
ahtaammaksi ja lopulta kaartelivat ne aivan meidän ympärillämme;
niiden suurten vuolukivenväristen siipien kuiva ratiseva viuhina
täytti ilman sellaisella äänten paljoudella, että mieleeni muistui
Hendonin aerodromi kilpasoutupäiviltä.
"Nopeasti metsää kohti ja pysytelkää yhdessä!" huusi lordi Roxton
heiluttaen pyssynperäänsä. "Nuo konnat tarkoittavat täyttä totta."
Sinä silmänräpäyksenä kun me aioimme paeta, suppeni piiri niin
pieneksi, että lähimmät siivenkärjet olivat vähällä lyödä
meitä kasvoihin. Me koetimme iskeä eläimiä pyssyillämme, mutta
siitä ei ollut apua. Äkkiä pisti esiin sähisevä pitkä kaula
vuolukivenharmaasta renkaasta, ja julma ammottava nokka kurkottautui
meitä kohti. Ja sitä seurasi toinen ja kolmas. Summerlee huusi ja
vei käden kasvoilleen, joista purskahti verta. Tunsin aivankuin
naskali olisi pistetty niskaani, ja kova isku sai minut horjahtamaan.
Challenger kaatui ja kun minä kumarruin häntä nostamaan, sain
taas iskun takaapäin ja suistuin hänen päällensä. Samassa
silmänräpäyksessä kuulin lordi Roxtonin pyssyn paukahtavan, ja
kohottaessani päätäni näin yhden eläimen raadelluin siivin ryömivän
maassa sähisten ja sätkytellen, suu ammollaan ja mulkoilevat silmät
veristävinä -- muistuttaen keskiaikaisten maalauksien paholaista. Sen
toverit olivat kohonneet korkeammalle pelästyttyään tuota kauheata
ääntä, ja räpyttelivät nyt siipiään meidän päittemme yläpuolella.
"No nyt!" huusi lordi Roxton. "Nyt on henki pelastettava!"
Me hoipertelimme pensasmetsän läpi, mutta juuri kun ehdimme puitten
läheisyyteen, olivat raivottaret taas kimpussamme. Summerlee
työnnettiin kumoon, mutta me nostimme hänet nopeasti pystyyn ja
vedimme hänet mukanamme puunrunkojen suojaan. Kun olimme onnellisesti
sinne päässeet, olimme pelastuneet, sillä eläinten suurilla siivillä
ei ollut täällä liikkumistilaa. Kun me sitten ontuen kuljimme
leiriin päin piestyinä ja lamautuneina, näimme me niiden korkealla
sinitaivaalla metsäkyyhkysten näköisinä lentelevän ja aivan varmaan
seuraten silmillänsä meidän matkaamme. Kun me tulimme syvemmälle
metsään, luopuivat ne metsästyksestä, ja me emme nähneet niitä enää.
"Perin mielenkiintoinen ja vakuuttava kokemus", sanoi Challenger
pysähtyessämme purolle ja ryhtyi hautomaan ajettunutta polveansa.
"Olemme päässeet täydellisesti selville, Summerlee, vihastuneen
pterodaktyluksen tavoista."
Summerlee kuivaili verta otsassaan olevasta uurroksesta, ja minä
samalla aikaa sidoin niskalihaksissani olevaa epämieluista haavaa.
Lordi Roxtonin takin olkakappale oli repaleina, mutta pedon hampaat
olivat vain hipaisseet hänen ihoansa.
"On huomattava", jatkoi Challenger, "että nuori ystävämme on
eittämättömästi saanut iskun niskaansa, kun sitä vastoin lordi
Roxtonin takki on kynsin revitty. Minä puolestani sain korvapuustin
niiden siivistä, joten olemme kokeneet kuinka eri tavoilla he
hyökkäävät vihollisen kimppuun."
"Me olemme hädin tuskin pelastaneet henkemme", sanoi lordi Roxton
vakavana, "ja minä puolestani en voi kuvitella inhoittavampaa tapaa
lähteä tästä maailmasta kuin joutua tuollaisten petojen uhriksi.
Minun täytyi ampua, mutta ei ollut enää mitään muuta keinoa."
"Jos te ette olisi sitä tehnyt, emme me nyt istuisi tässä", sanoin
minä syvällä vakaumuksella.
"Ehkäpä siitä ei ollut mitään vahinkoa", sanoi hän. "Näissä metsissä
kuuluu kyllä usein paukahtavia ääniä puitten kaatuessa ja taittuessa,
niin että ne muistuttavat pyssynlaukausta. Mutta jos olette kanssani
samaa mieltä siinä, että meillä yhden päivän osaksi on kyllin
ollut jännitystä, niin teemme viisaimmin, kun riennämme leiriimme
huuhtomaan karbolilla haavojamme. Kukapa tietää, mitä vaarallisia
myrkkyjä noilla pedoilla voi olla inhoittavissa leuoissaan."
Varmaankaan ei kukaan maailman luomisesta asti ole kokenut sellaista
päivää kuin tämä. Aina odotti meitä joku uusi yllätys. Kun me puron
vartta pitkin lopulta päädyimme omaan notkoomme ja näimme leiriämme
ympäröivän pienoisen barrikadin, luulimme seikkailujemme vihdoinkin
loppuneen. Mutta saimmepa vielä ankaran ajattelemisen aiheen,
ennenkun pääsimme levolle. Fort Challengerin kulkutie oli koskematon,
vallitukset ehjät, ja kuitenkin oli siellä poissaollessamme käynyt
jokin ihmeellinen ja voimakas olio. Ei ainoakaan jalanjälki ollut
osoittamassa sen laatua, ainoastaan gingkopuun taipunut oksa saattoi
meidät aavistamaan, miten se oli tullut ja mennyt. Sen ilkeydestä ja
voimasta antoi kyllä selvän näytteen varaston epäjärjestys. Tavaramme
olivat heitetyt sikin sokin, suuri säilykerasia oli rikottu ja sen
sisällys ryöstetty. Yksi patruunalaatikko oli aivan rikkimuserrettu
ja metalliprojektiilit särjettyinä sen vieressä. Taas täytti
uhkaavan vaaran tunne sielumme ja kauhistuneina katselimme meitä
ympäröivien puitten tummia varjoja, joissa mahdollisesti piileskeli
joitakin kauheita olentoja. Rauhoittavaa oli silloin kuulla Zambon
äänen ja, ehdittyämme ylätasangon reunalle, nähdä hänen istuvan ja
hyväntahtoisesti virnistelevän vastapäisen pylväskallion huipulla.
"Kaikki hyvin, Challengerin joukko, kaikki hyvin!" huusi hän. "Minä
pysy täällä. Ei pelkä. Te löytä minu aina täältä, kun tahto."
Hänen rehelliset mustat kasvonsa sekä tuo suurenmoinen näköala, jonka
ääret ulottuivat lähes Amazonjoen sivu-uomalle saakka, muistutti
meille voimakkaasti, että me vielä olimme tämän maan kamaralla
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, eikä meitä oltukaan jonkun
lumouksen kautta siirretty toiseen sivistymättömään kiertotähteen.
Oli vaikea uskoa, että tuo etäisen taivaanrannan sinipunerva juova
ei ollut kovinkaan kaukana suuresta joesta, jossa suuret höyrylaivat
liikkuivat ja jonka äärillä ihmiset tekivät pikku askareitaan,
samalla kun me, eläen menneitten aikojen kummallisten eläinten
parissa, voimme vain katsella tuonne kauas ja uneksia kaikesta siitä,
mitä elämä siellä voi tarjota.
Vielä yksi tuon ihmeellisen päivän muistoista väikkyy mielessäni, ja
minä lopetan kirjeeni sillä. Molemmat professorit, joiden mielialaa
kärsimämme vammat ja vahingot varmaankin olivat masentaneet,
alkoivat väitellä, olivatko nuo ahdistajamme pterodaktylusten vai
dimorfodonien sukua, ja joutuivat kiivaaseen sanasotaan. Päästäkseni
kuulemasta tuota menin hiukan etäämmälle ja istahdin kaatuneelle
puunrungolle tupakoimaan, kun lordi Roxton tuli käyden minua kohti.
"Kuulkaa nyt, Malone", sanoi hän, "muistatteko tuon petojen onkalon?"
"No varmasti minä sen muistan."
"Sehän oli jonkinlainen vulkaninen aukeama, eikö niin?"
"Epäilemättä", sanoin.
"Panitteko merkille, millaista oli sen maanlaatu?"
"Pelkkiä kalliomöhkäleitä ja kiviä."
"Mutta veden partailla, jossa kasvoi kaislaa?"
"Siinä oli maa sinertävää. Se oli hyvin saven näköistä."
"Aivan niin. Sinisen saven täyttämä vulkanisen torven suu."
"Mitä siitä nyt enää?" kysyin.
"No muuten vaan, muuten vaan", sanoi hän palaten pitkin askelin
väittelevien miesten luo, joiden äänet kuuluivat yhtenäiseltä
duetolta. Summerleen korkeat kimeät sävelet erottautuivat selvästi
Challengerin heleästä bassosäestyksestä. En olisi kiinnittänyt
huomiotani lordi Roxtonin kysymyksiin, mutta kuulin hänen vielä
yönkin aikana mutisevan itsekseen: "Sinistä savea -- savea
vulkanisessa torvessa!" Nämä olivat viimeiset kuulemani sanat; sitten
minä lopen väsyneenä vaivuin syvään uneen.