"Kuka olisi voinut sellaista aavistaa?"
Meille on tapahtunut jotain kauheata. Kuka olisi voinut sellaista
aavistaa? En näe mitään huoltemme loppua. Voi käydä niin, että
olemme pakoitetut viettämään koko elämämme tällä ihmeellisellä,
saavuttamattomalla paikalla. Minä olen vielä niin päästäni pyörällä,
että tuskin voin selvästi ajatella enemmän nykyisyyden tosiasioita
kuin tulevaisuuden mahdollisuuksia. Minun hämmästyneet aistini
näkevät kaiken tapahtuneen aivan hirvittävänä ja vastaiset hetket
näyttävät pimeiltä kuin yö.
Eivät milloinkaan ole ihmiset joutuneet vaikeampaan asemaan eikä ole
mitään hyötyä siitäkään, että ilmoittaisimme paikan maantieteellisen
aseman ja kehoittaisimme ystäviämme lähettämään tänne apuretkikunnan.
Vaikkapa he sen voisivat tehdä, olisi meidän kohtalomme kaikkien
inhimillisten laskelmien mukaan ratkaistu jo paljon ennen retkikunnan
saapumista Etelä-Ameriikkaan.
Suoraan sanoen olemme aivan yhtä kaukana ihmisten tarjoamasta avusta,
kuin jos olisimme kuussa. Jos me pelastumme, riippuu se vain meidän
henkilökohtaisista ominaisuuksistamme. Seuralaisinani on kolme
etevää miestä, joilla on terävä pää ja lannistumaton rohkeus. Vain
tämän tosiasian perustalla on ainoa toivomme. Vain katsellessani
tovereitteni huolestumattomia kasvonpiirteitä minä näen valoa tässä
pimeydessä. Muuten toivon, että minäkin ulkonaisesti kyllä olen
yhtä huolettoman näköinen kuin hekin. Sisällisesti olen täynnä
vaaranpelkoa.
Sallikaa minun niin yksityiskohtaisesti kuin mahdollista kertoa
teille niiden tapahtumain sarjat, jotka johtivat tähän onnettoman
tilanteeseen.
Lopettaessani viime kirjeeni minä mainitsin, että me olimme seitsemän
peninkulman päässä punervain kallioitten julmasta jonosta, mikä
epäilemättä kaarsi professori Challengerin kuvailemaa ylätasankoa.
Kallioitten korkeus näytti minusta nousevan muutamin paikoin yli
sen määrän, minkä professori oli maininnut, sillä jotkut niistä
kohosivat aina tuhannen jalan korkeuteen, ja ne olivat ihmeellisen
uurteisia, sillä tavalla, kuin minun luuloni mukaan, on laita
basalttiylängöissä. Jotakin samantapaista saa nähdä Salisbury
Cracsissa Edinburgin luona. Huipulla näki selviä kasvullisuuden
merkkejä -- äyräs oli pensaitten reunustama ja korkeita puita näkyi
loitompana. Niin pitkälti kuin voi nähdä, ei ollut huomattavissa
mitään, mikä olisi viitannut eläimellisen elämän olemassaoloon.
Sinä iltana me sijoitimme telttamme aivan kallion alle karulle ja
autiolle paikalle. Seinämät yläpuolellamme eivät olleet ainoastaan
äkkijyrkät vaan vieläpä ne yläosassaan kaartuivat ulospäin, niin
että ei voinut olla puhettakaan kiipeämisestä. Läheisyydessämme
oli se korkea ja kapea pylväsmäinen kallio, josta minä kai jo
mainitsin tämän kertomuksen alussa. Se muistuttaa leveätä punaista
kirkontornia. Sen huippu on ylätasangon kanssa samalla korkeudella,
mutta suuri kuilu eroittaa ne toisistaan. Pylvään päässä kasvoi
korkea puu. Sekä pylväskallio että varsinainen kallio olivat verraten
matalat -- luulen, että ne eivät nousseet yli viiden- tai kuudensadan
jalan.
"Juuri tuonne", sanoi professori Challenger puuta osoittaen, "oli
pterodaktyli lentänyt. Minä kiipesin puoliväliin kalliota enenkun
ammuin sen."
Kun Challenger puhui pterodaktylistään katsoin minä professori
Summerleeta ja olin hänessä ensi kerran huomaavinani joitakuita
alkavan luottamuksen ja katumuksen merkkejä. Hänen ohuet huulensa
eivät vetäytyneet pilkkahymyyn, päinvastoin hänen kasvoissaan
kuvastui jännitys ja hämmästys. Myöskin Challenger sen huomasi ja
iloitsi voiton esimausta.
"Tietystikin", sanoi hän töykeän sarkastiseen tapaansa, "professori
Summerlee arvelee, että minä puhuessani pterodaktylistä tarkoitan
haikaraa -- kuitenkin sellaista haikaraa, jolla ei ole höyheniä
vaan nahkamainen iho, kalvomaiset siivet ja hampaita leuoissa." Hän
virnisteli ja iski silmää sekä kumarteli, kunnes hänen kollegansa
käänsi selkänsä ja meni tiehensä.
Nautittuamme seuraavana aamuna yksinkertaisen aamiaisen, kahvia
ja maniokia -- meidän täytyy säästää varastoamme -- pidimme me
sotaneuvottelun harkiten miten parhaiten voisimme päästä yllämme
kohoavalle tasangolle.
Challenger toimi puheenjohtajana ja käyttäytyi niin juhlallisesti
kuin olisi hän ollut hovioikeuden presidentti. Kuvitelkaa hänet
suurella kivellä istuvana hullunkurinen pieni olkihattu päässänsä,
puoliksi sulkeutuneitten silmäluomien alta sinkoavan ylhäisen
katseensa meitä hallitessa, samalla kun hänen suuri partansa huojui
sinne tänne, hänen hitaasti käsitellessään meidän nykyistä asemaamme
ja vastaisia liikkeitämme.
Hänen edessään olisitte nähneet meidät kolme, -- minut,
päivänpolttamana, nuorena ja voimakkaana jalkamatkan ja
ulkoilmaelämän vaikutuksesta; Summerleen juhlallisena mutta vielä
kriitillisenä, tuo ikuinen piippu suussansa; lordi Roxtonin, miehen,
terävän kuin partaveitsi hoikkine, notkeine muotoineen pyssynkahvaan
nojautuneena ja haukankatseensa innokkaasti puhujaan kiinnitettynä.
Takanamme seisoivat eri ryhmissä molemmat tummat puolirotuiset sekä
pieni intiaanijoukko, mutta edessämme ja yllämme kohosivat nuo
mahtavat, punervat kallioseinämät, jotka estivät meitä pääsemästä
määrämme päähän.
"Minun ei tarvitse sanoa", huomautti johtajamme, "että minä täällä
viimeksi käydessäni yritin kaikkia keinoja päästäkseni kalliolle, ja
missä minä epäonnistuin, siinä ei kaiken todennäköisyyden nimessä
kellään toisellakaan ole onnistumisen mahdollisuuksia, sillä minä
olen tottunut vuorikiipeilijä. Silloin minulla ei ollut mitään niistä
kojeista, joita nyt varovaisuuden vuoksi olen ottanut mukaani. Niiden
avulla tiedän varmasti pääseväni tuon irrallisen kalliopylvään
huippuun, mutta kun suuri kallio on siitä erillään, on turhaa sinne
noustakaan. Viime kerralla minua kiirehti sadeajan lähestyminen
ja varastojeni vaillinaisuus. Nämä seikat rajoittivat aikaani ja
huomautan vain, että olen tutkinut vuorenseinämän kuuden penikulman
pituudelta tästä itään enkä löytänyt mitään tietä tuonne ylös. Mitä
nyt tekisimme?"
"Minun nähdäkseni on olemassa vain yksi järjellinen ratkaisu",
sanoi professori Summerlee. "Jos te olette tutkinut vuoren itäisen
kyljen, täytyy meidän seurata sen vasenta sivustaa etsien sieltäpäin
ylöspääsymahdollisuuksia."
"Aivan oikein", sanoi lordi Roxton. "Tämä ylätasanko ei luultavasti
ole kovinkaan suuri ja meidän on parasta kiertää sitä kunnes joko
löydämme tien, jota myöten helposti pääsemme tuonne ylös, tai sitten
tulemme takaisin lähtöpaikallemme."
"Minä olen jo sanonut tälle nuorelle ystävällemme", sanoi Challenger,
joka aina puhui minusta kuin kymmenvuotiaasta koulupojasta,
"että kaikkien helposti kuljettavien teitten olemassaolo on sula
mahdottomuus jo siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kulkutie
olisi olemassa, ei huippu olisikaan eristetty eivätkä sellaiset ehdot
siellä vallitsemassa, jotka ovat niin ihmeellisesti vaikuttaneet
yleisiin säilymisenlakeihin. Minä kuitenkin myönnän, että voi löytyä
paikkoja, joista taitava kiipeilijä voi päästä huipulle mutta joista
kömpelö ja raskas eläin ei mitenkään voi laskeutua maahan. On aivan
varmaa, että _löytyy_ kohta, josta voi kiivetä ylätasangolle."
"Kuinka sen niin varmasti tiedätte, sir?" kysyi professori Summerlee
terävästi.
"Koska edeltäjäni, ameriikkalainen Maple White, on päässyt sinne
kiipeämään. Kuinka hän muuten olisi voinut nähdä tuon pedon, jonka
hän piirsi luonnoskirjaansa?"
"Nuo teidän pakinanne poikkeavat syrjään todistettujen faktojen
tieltä", intti professori Summerlee itsepäisesti. "Myönnän, että
teidän ylätasankonne on olemassa, koska olen sen nähnyt, mutta vielä
en ole tullut vakuutetuksi siitä, että se voisi tarjota nähdäksemme
mitään elämän ilmauksia."
"Sillä mitä te, sir, myönnätte tai olette myöntämättä on määrättömän
pieni merkitys. Olen kuitenkin ilahtunut huomatessani että kuitenkin
ylätasanko on mahtunut käsityskykyynne." Hän katseli ylös sitä kohden
ja meidän hämmästykseksemme hyppäsi heti alas kiveltä, kävi käsiksi
Summerleen kaulukseen ja väänsi hänen kasvonsa ylöspäin. "Katsokaa
nyt, sir", huusi hän käheänä innostuksesta, "Joko teille nyt käy
selväksi, että ylätasangolla on meille näytettävänä animalista
elämää?"
Minä olen maininnut, että tuuhea, vihreä pensasseppele kiersi pitkin
kallion reunaa. Näistä pensaista pistihe nyt esiin musta kiiltävä
esine. Kun se hitaasti ojentautui ja jäi riippumaan kuilun ylle,
huomasimme me sen olevan suuren käärmeen, jolla oli omituisen litteä,
lapiomainen pää. Se liikkui huojuen yläpuolellamme minuutin ajan ja
aamuaurinko kimalteli sen liukkaista kiemurtelevista silmukoista.
Sitten se hitaasti vetäytyi taaksepäin ja katosi. Summerleesta oli
tämä niin mielenkiintoista, että hän vastaansanomatta oli antanut
Challengerin kääntää hänen päänsä ylöspäin. Mutta nyt työnsi hän
virkaveljensä luotaan ja saavutti tavallisen arvokkaisuutensa.
"Minua ilahuttaisi suuresti, professori Challenger", sanoi hän, "jos
voisitte esittää päähänpistonne käymättä kiinni kurkkuuni. Ei edes
ylen yleisen pytonormin ilmaantuminen voi mielestäni oikeuttaa teitä
käyttämään sellaisia vapauksia."
"Mutta elämää on tuolla ylhäällä joka tapauksessa", vastasi toinen
aivan riemuitsevasti. "Ja kun minä nyt teistä jokaiselle --
olkoon joukossamme kuinka ennakkoluuloisia ja typeriä yksilöitä
tahansa -- olen kouraantuntuvalla tavalla todistanut tämän tärkeän
johtopäätöksen oikeudellisuuden, olen minä sitä mieltä, että teemme
parhaiten lähtiessämme liikkeelle, vasemmalta puolelta hakeaksemme
nousupaikkoja kalliolle."
Maa kallion juurella oli kivistä ja epätasaista, niin että
eteenpäinkulku oli hidasta ja vaivalloista. Äkisti me kuitenkin
näimme jotain, joka vaikutti meihin virkistävästi. Löysimme vanhan
leiripaikan jäännöksiä, muutamia tyhjiä Chicagon leimalla merkittyjä
säilykerasioita, pullon, jonka kyljestä vielä voi lukea sanan
"Konjak", rikkinäisen rasianaukaisijan ja joukon muita jätteitä,
jotka todistivat matkamiesten käyneen paikalla. Rääsyinen revelty
sanomalehti näkyi olevan _Chicago Democrat_, mutta siinä ei ollut
päivänmäärää.
"Se ei ole minun", sanoi Challenger. "Se on varmaan Maple Whiten."
Lordi Roxton oli mielenkiinnolla katsellut suurta saniaispuuta, joka
varjosti leiriä. "Katsokaahan tätä", sanoi hän. "Minä luulen, että se
on tarkoitettu tienviitaksi."
"Varmasti se on tienviitta", sanoi Challenger. "Mitä muuta se voisi
olla? Kun meidän tienraivaajamme huomasi olevansa vaarallisella
matkalla, jätti hän tähän tämän merkin, jotta se, joka mahdollisesti
seuraisi hänen jälkiään, tietäisi mitä tietä hän on kulkenut. Ehkä
tuonnempanakin tapaamme samanlaisia osoituksia."
Niin tapahtuikin, mutta ne olivat laadultaan kauheita ja kovin
yllättäviä. Aivan vuoren juurella kasvoi jono bamburuokoja,
samanlainen, jonka läpi matkallamme olimme kulkeneet. Monet niistä
olivat kaksikymmentä jalkaa pitkiä, ja niiden kärjet suippenivat niin
teräviksi, että ne olivat aivankuin vaarallisia keihäitä. Me kuljimme
bambumetsän sivua myöten, mutta silloin minä näin jotakin valkoista
sen keskellä. Tutkiessani huomasin sen olevan lihattoman pääkallon.
Se oli irtaantunut luurangosta, joka oli jonkun askeleen päässä
maassa. Käyttäen intiaanien suuria puukkoja raivasimme tieltämme
puita senverran, että voimme tarkemmin tutkia tämän murhenäytelmän
yksityisseikkoja. Vaatteista ei ollut enää paljon tietoa, mutta
lahonneissa jaloissa oli kengänriekaleita jäljellä, ja niistä voi
päättää kuolleen olleen eurooppalaisen. Luiden joukosta löysimme
New-Yorkissa olevan Hudsonin liikkeen valmistaman kellon ja perät
kynävarsineen. Myös oli siellä hopeainen savukekotelo, jonka kuoreen
oli kaiverrettu "J. C. -- A. E. S." Metallin kiilto todisti, että
onnettomuus ei ollut tapahtunut kovin kauan sitten.
"Kukahan hän mahtaa olla?" kysyi lordi Roxton. "Miesraukka, joka
ainoa hänen luistaan on ruhjoutunut."
"Ja bambu kasvaa hänen pirstoutuneitten kylkiluittensa
välissä", sanoi Summerlee. "Kyllähän se kasvaa nopeasti, mutta
käsittämättömältä minusta tuntuu, että tämä kuollut ruumis on voinut
maata tässä siksi, että ruoko on kasvanut kaksikymmentä jalkaa."
"Miehen identtisyyttä en epäile", sanoi professori Challenger.
"Kulkiessani virtaa ylöspäin, ennenkun saavutin teidät haciendassa,
kyselin tietoja Maple Whitesta. Parassa eivät tienneet mitään. Hänen
skitsikirjassaan oli kuva, joka esitti häntä syömässä aamiaista
erään papin kanssa Rosariossa, ja siitä sain tienviitan etsiessäni.
Onnistuin saamaan tietoja tästä papista, ja vaikka hän oli hyvin
halukas kiistelemään ja pani pahakseen, kun minä huomautin,
mikä käänteentekevä vaikutus nykyaikaisella tieteellä on hänen
uskonoppiinsa, antoi hän minulle tarpeelliset selvitykset. Maple
White kulki Rosarion kautta neljä vuotta sitten ja kaksi vuotta
ennemmin, kun minä näin hänen kuolleen ruumiinsa. Silloin hän ei
ollut yksinään, vaan ystävänsä, erään ameriikkalaisen, nimeltä James
Cover, kera, joka oli odottanut veneessä, eikä pastori niin ollen
ollut häntä tavannut. Luulen senvuoksi, että ei ole epäilemistäkään,
että nämä eivät olisi James Coverin maalliset jäännökset."
"Eikä myöskään ole epäilemistäkään, millä tavalla hän kuoli. Hän
on pudonnut tai työnnetty kallionreunalta ja on pudotessaan tullut
seivästetyksi. Kuinka voisi muuten selittää nuo ruhjotut luut ja
kuinka hänet olisivat lävistäneet hänen päänsä yläpuolelle ulottuvat
piikit?"
Seisoimme sanattomina noita pirstoutuneita jäännöksiä katsellen ja
tuntien todeksi lordi Roxtonin sanat. Kallion uhkaava reuna pistihe
yli bambuviidakon. Varmasti oli hän pudonnut tuolta maahan. Mutta
oliko hän todella _pudonnut_? Oliko tapahtunut onnettomuus? Vai
jo alkoivat pelottavat ja onnettomuutta ennustavat mahdollisuudet
keräytyä tämän tuntemattoman maan ympärille.
Me astuimme vaieten edelleen ja puikkelehdimme kallioitten ympäri,
jotka olivat tasaisia ja keskeytymättömiä kuin etelänapamaitten
jääkentät. Viiden peninkulman matkalla en nähnyt en rakoa enkä koloa.
Mutta yht'äkkiä keksimme jotakin, joka antoi meille uutta toivoa.
Sateensuojaisessa kallionsyvennyksessä oli nuoli, joka osoitti länttä
kohti.
"Taas Maple White", sanoi professori Challenger. "Hänellä näytti
olleen aavistus, että hänen jälkiään aletaan tutkia."
"Hänellä oli siis varastossaan liitua?"
"Löysin hänen matkalaukussaan olleitten tavaroitten joukosta laatikon
värillisiä liituja. Muistuttelen, että valkeata oli vain lyhyt pätkä
jäljellä."
"Siinä meillä on varma todistus", sanoi professori Summerlee. "Emme
voi muuta kuin seurata hänen ohjaustansa ja kulkea länteen päin."
Kuljettuamme noin viisi peninkulmaa löysimme taas toisen nuolen
vuorenseinämässä. Tässä vuori ensi kerran muodosti pienen halkeaman.
Siinä oli vielä toinenkin eteenpäin viittaava merkki, joka näytti
osoittavan, että etsittävä kohta oli korkeammalla kuin meidän
jalkaimme alla oleva maa.
Seisoimme juhlallisessa paikassa, sillä vuorenseinämät olivat
niin jättiläismäiset ja sinisestä taivaasta näkyvä juova niin
kapea ja vihertävän vuorenreunan varjostama, että vain hämärä
valonheijastus lankesi pohjaan. Emme olleet syöneet moneen tuntiin
ja olimme äärettömästi uupuneet kulkemisesta kivisellä tiellä ja
epäsäännöllisestä matkasta, mutta hermomme olivat niin jännittyneet,
että emme voineet pysähtyä. Annoimme intiaanien tehtäväksi leirin
pystyttämisen, ja me neljä molempien puolirotuisten kera tunkeuduimme
ahtaaseen solaan.
Sen suu oli vain neljäkymmentä jalkaa leveä ja kapeni äkkiä
loppuen terävään kulmaan, joka oli aivan liian jyrkkä ja liukas
kiivettäväksi. Tätä ei tienraivaajamme ollut voinut tarkoittaa.
Me käännyimme takaisin -- koko sola oli noin neljännespeninkulman
pituinen -- ja äkkiä keksi lordi Roxtonin terävä katse jotakin
erinomaista. Ylhäällä varjossa oli tummempi pyöreä kohta. Sehän ei
voinut olla muu kuin luolan suu.
Vuoren juurella oli tässä kohden joukko irtonaisia kiviä ja niiden
avulla voimme kiivetä. Päästessämme kolon luo, hälvenivät kaikki
epäilykset. Siinä oli vuorikäytävän suu, ja sitä paitsi sen toisessa
sivussa oli tuo sama osoittava nuoli. Tästä paikasta Maple White ja
hänen onnettomuustoverinsa olivat vuorivaelluksensa alkaneet.
Olimme aivan liian innostuneita palataksemme leiriin -- ensimäisen
tutkimusmatkan täytyi alkaa heti. Lordi Roxtonilla oli laukussaan
sähkölyhty, ja se oli meidän valoneuvonamme. Lordi kulki etunenässä
ja me seurasimme hänen kantapäillään.
Luola oli ilmeisesti veden syövyttämä, sillä sen seinämät olivat
kiiltävät ja lattia pyöreiden kivien peittämä. Se ei ollut
sen korkeampi, kuin että mies töin tuskin voi seistä siellä
taivuttamatta selkäänsä. Sen pituus suoraan vuoren sisään päin oli
viisikymmentä syltä, mutta sitten se muodosti 45 asteen kulman. Pian
se tuli yhä kaltevammaksi, ja meidän täytyi nelin kontin ryömiä
eteenpäin irtonaisten kivien yli, jotka pahasti pyöriskelivät
kulkiessamme. Äkkiä huudahti lordi Roxton. "Luola on tukossa!" sanoi
hän.
Me tungeskelimme hänen selkänsä takana ja näimme kellervän valojuovan
avulla muurin murtunutta basalttia, joka ulottui aina kattoon asti.
"Katto on sortunut!"
Turhaan irroitimme me muutamia pienempiä kiviä. Tästä oli seurauksena
vain se, että suuremmat kivet irtausivat sekä olivat vähällä
vieriä ja murskata meidät. Oli selvää, että emme kyenneet estettä
poistamaan. Maple Whitea päämääräänsä johtanut tie ei ollut enää
kuljettavissa.
Kovin apein mielin ryömimme me pimeän tunnelin läpi ja palasimme
leiriin.
Ennenkun jätimme solan tapahtui kuitenkin jotakin, jonka seuraukset
vaikuttivat ratkaisevasti.
Seisoimme rotkossa neljänkymmenen jalan päässä luolan suusta, kun
äkkiä suunnattoman suuri kivi vieri ohitsemme hirveätä vauhtia.
Itse emme voineet nähdä mistä päin se putosi, mutta palvelijamme,
puolirotuiset, jotka olivat seisoneet luolan suun kohdalla, sanoivat,
että se oli vierinyt heidän ohitsensa ja sen vuoksi oli sen täytynyt
pudota ylätasangolta. Silmätessämme ylöspäin, emme voineet kalliolla
huomata mitään liikettä. Ei kuitenkaan ollut epäilemistäkään, että
kivi oli meitä kohti tähdätty, ja tämä taas ilmeisesti todisti, että
ylätasangolla oli ihmisiä -- pahansuopia ihmisiä.
Me peräydyimme kiireesti rotkosta innokkaasti puhellen uudesta
kokemuksestamme ja sen vaikutuksesta suunnitelmiimme. Tilanne oli
jo ennestään arveluttava, ja jos vielä luonnonesteisiin yhtyy
ihmisten tahallinen vastustus, niin on osamme toivoton. Eikä
sittenkään juolahtanut mieleemme, tuota muutamia satoja jalkoja
päämme yläpuolella olevaa vehreyttä pälyillessämme, kääntyä takaisin
Lontooseen tutkimatta sen salattuja syvyyksiä.
Tarkastellessamme asemaamme olimme yksimielisiä siitä, että oli
parasta jatkaa kulkemista ylätasangon ympäri ja koettaa löytää
tie tuonne ylös. Vuorenreunama, jonka korkeus oli huomattavasti
vähentynyt, oli jo alkanut suuntautua enemmän pohjoista kohden, ja
ympyrän piirin kaartumisesta päättelimme, että ympärysmitta ei voinut
olla kovinkaan suuri. Pahimmassa tapauksessa olisimme muutaman päivän
perästä lähtökohdassamme.
Sinä päivänä marssimme me noin kaksikymmentäkaksi peninkulmaa, mutta
ei tapahtunut mitään toivomaamme muutosta. Lienee sopiva mainita,
että aneroidibarometrimme näyttää meidän olevan kolmetuhatta jalkaa
merenpinnan yläpuolella, sillä me olemme taukoamatta kohonneet
ylöspäin sen jälkeen kun jätimme kanoottimme, Kasvi- ja eläinkunta
on muuttunut aivan toisenluontoiseksi. Olemme osaksi vapautuneet
noista kauheista hyönteisistä, jotka ovat troopillisten seutujen
matkustajien pahin vaiva. Muutamia palmuja ja joukko sanajalkalajeja
on vielä jäljellä, mutta Amazonseutujen puut ovat loppuneet. Näillä
karuilla kallioilla oli hauska löytää konvolvuluksia, ristikukkia ja
begonioita, jotka kaikki herttaisesti muistuttivat kodistamme. Siellä
oli aivan saman värinen punainen begonia, jonka olen nähnyt erään
Streathamin huvilan ikkunassa -- mutta nyt huomaan takertuneeni liian
yksityisluontoisiin asioihin.
Sinä iltana -- puhun edelleen kiertokulkumme ensi päivästä -- koimme
jotakin, joka täydellisesti kumosi kaikki epäilyksemme.
Kun te, hyvä mr Mc Ardle, nyt luette tätä, niin tulette huomaamaan,
että sanomalehti ei ole minua lähettänyt matkaan syyttä suotta,
vaan professorin annettua julkaisuluvan, saa maailma valmistautua
kuulemaan jotakin perin kummallista. En tahdo julaista näitä
artikkeleja, ennenkun voin Englantiin tullessani tuoda mukanani
varmat todistuskappaleet. Muussa tapauksessa minut kyllä
leimattaisiin sanomalehtitoimen Münchhauseniksi. Olen vakuutettu,
että te ajattelette niinkuin minäkin, ettekä aseta sanomalehtemme
mainetta tällaiseen uhkayritykseen, ennenkun voimme ottaa vastaan sen
arvostelujen ja luulevaisuuden myrskyn, jonka tällaiset kirjoitukset
ehdottomasti nostavat. Tämän ihmeellisen selostuksen, joka vanhassa
sanomalehdessä voisi saada jonkun ääretöntä huomiota herättävän
päällekirjoituksen, täytyy siis piiloutua toimittajan pöytälaatikkoon
odottamaan aikaansa.
Tuo sattumus tuli ja meni kuin salamanleimaus, eikä sillä ollut
seurauksia -- paitsi meidän henkilökohtaisiin mielipiteisiimme.
Tapahtui näet seuraavaa. Lordi Roxton oli ampunut ajoutin, joka on
pieni sianmuotoinen eläin, ja kun intiaanit olivat saaneet toisen
puolen, paistoimme me toista puolta nuotiossa. Hämärän laskeuduttua
oli ilma tullut koleaksi, ja olimme kaikki vetäytyneet hyvin lähelle
roihua. Ei ollut kuutamoa mutta tähdet loistivat, niin että voi
eroittaa kappaleen matkaa tasangolle päin. Silloin äkkiä tulla
viuhui pimeästä, tuosta mustasta yöstä jokin, joka suhisi kuin
aeroplani. Koko joukkueemme peittyi nahkamaisten siipien varjoon,
ja minä näin äkkiä pitkän, käärmemäisen kaulan, punaisen, nälkäisen
silmäparin ja näykkivän nokan, jossa hämmästyksekseni loisti rivi
valkeita hampaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli olento kadonnut
-- sekä meidän illallisemme. Suuri musta varjo, läpimitaltaan
kaksikymmentä jalkaa, leijaili ilmassa; parin sekunnin ajan estivät
nuo suunnattomat siivet tähtiä näkymästä, mutta sitten eläin hävisi
kallion reunan taakse. Istuimme joka ainoa äänettömänä nuotion
ympärillä, kuten Vergilius kertoo sankareitten istuneen raivotarten
heitä lähestyessä. Summerlee ensimäisenä otti puhevuoron.
"Professori Challerger", sanoi hän särkyneellä, liikutuksesta
väräjävällä äänellä, "minun täytyy pyytää teiltä anteeksi. Sir, olen
menetellyt väärin ja pyydän, että unhoittaisitte kaiken menneen."
Oli kaunista puhua noin, ja ensi kerran nuo miehet puristivat
toistensa kättä. Näin paljon voitimme, nähtyämme ensimäisen
pterodaktyluksen. Vähät siitä vaikka menetimmekin illallisen, kun
näimme kaksi sellaista miestä sovussa.
Mutta vaikka esihistoriallista elämää olikin vuorella, niin
todennäköisesti sitä ei ollut ylen runsaasti, sillä seuraavina
kolmena päivänä me emme enää nähneet mitään. Me vaelsimme
hedelmättömän ja vastenmielisen maa-alan läpi, jossa vaihtelivat
kiviset erämaat ja autiot nevat, ja kallioitten pohjois- ja
itärinteillä asusti villiä lintuja. Tältä kohdalta on paikka melkein
luoksepääsemätön, ja ellemme olisi löytäneet kovahkoa pengermää,
joka kiersi jyrkänteen rinnettä, olisi meidän täytynyt palata
takaisin. Monta kertaa ulottui liete ja muta aina vyötäisiimme asti
kahlatessamme eteenpäin vanhassa puoleksi troopillisessa suolammessa.
Asiaa pahensi melkoisesti se seikka, että jaracaca-käärme -- koko
Etelä-Amerikan myrkyllisin ja vaarallisin -- oleskeli mielellään
näissä seuduissa. Kerta kerran perästä tuli niitä vastaamme
kiemurrellen ja kaarrellen löyhkäävän suon pintaa pitkin, ja meidän
täytyi aina pitää pyssymme ampumakunnossa ollaksemme valmiina
hyökkäysten varalta. Eräs rämeikössä oleva, jäkälää kasvava syvennys
kangastelee alati mielessäni kaameana muistona. Se lienee ollut
noiden petojen pesäpaikka, ja koko rinne vilisi niitä. Kaikki
matelivat ne meitä kohti, sillä jaracaca-käärme pyrkii aina kohti
ihmisiä. Niitä oli aivan liian paljon voidaksemme ne ampua, sentähden
läksimme me käpälämäkeen ja juoksimme kunnes lopen uupuneina
vaivuimme maahan. En koskaan unohda näkyä, joka nähtäväksi aukeni,
kun sitten katsahdimme taaksemme. Etäällä kauheitten seuraajiemme
päät ja kaulat pistivät esiin kaislain keskestä. Olemme kutsuneet
paikkaa jaracaca-suoksi sillä kartalla, jota valmistelemme.
Täällä olivat kalliot kadottaneet punaisen värinsä ja muuttuneet
suklaan ruskeiksi; huippujen kasvullisuus ei ollut niin rehevää, ja
kallion korkeus näytti täällä olevan vain noin kolme- tai neljäsataa
jalkaa, mutta mitään keinoa ei ollut päästä ylöspäin. Päinvastoin
seinämät näyttivät vielä entistä jyrkemmiltä.
"Mutta lienee toki varmaa", sanoin minä miettiessämme asemaamme,
"että sateen jollakin tavoin täytyy päästä juoksemaan alas
ylätasangolta. Vuorissa täytyy olla vesikanavia."
"Nuori ystävämme on hetkeksi jättänyt pimeyden ja elää elämänsä
valohetkeä", sanoi professori Challenger taputtaen minua olalle.
"Totta kai veden jonnekin täytyy joutua", penäsin yhä.
"Hän ei luovu vakaumuksestaan. Surullisinta on, että me omin silmin
olemme nähneet, että vuorilta ei tule mitään vesikanavia."
"Minne vesi sitten joutuu?" kysyin.
"Luulen voivamme varmasti otaksua, että koska vesi ei pääse ulospäin,
täytyy sen juosta sisäänpäin."
"Ylätasangon keskellä olisi järvi?"
"Oletan niin."
"On todennäköistä, että järvisyvänne on entinen kraateri", sanoi
Summerlee. "Koko muodostuma on ilmeisesti vulkaaninen. Mutta haluanpa
päästä selville, viettääkö ylätasanko keskustaansa kohti, ja onko sen
keskessä järvi, joka on salaojittunut maanalaisten kanavien kautta
Jaracaca-suon liejuun."
"Ehkä haihtuminen estää vedenpinnan kohoamisen", huomautti
Challenger, ja niin syventyivät molemmat oppineet herrat
tieteelliseen väittelyyn, joka maallikolle oli pelkkää hepreaa.
Seitsemäntenä päivänä päätimme vuorikierroksemme, sillä saavuimme
ensimäiseen, erillistä vuoripilaria vastapäätä olevaan leiriimme.
Mielemme oli jokseenkin apea, sillä olimme etsineet tarkkaan, ja oli
aivan varma, että ei ainoastakaan kohdasta voi notkeinkaan ihminen
menestyksellisesti kiivetä. Paikasta, johon Maple White oli piirtänyt
liitumerkkinsä, ja josta hän oli kiivennyt ylös, oli nyt aivan
mahdoton nousta.
Mitä oli tehtävä? Ruokavarastomme, jota ampumamme metsänriista
lisäsi, oli vielä runsas, mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin
se loppuisi. Parin kuukauden perästä on sadeaika, ja silloin meidän
täytyisi lähteä leiristämme. Kallioseinä oli marmoriakin kovempaa,
ja aikamme ja työvälineemme eivät olisi riittäneet, jos olisimme
yrittäneet hakata portaat noin korkealle. Ihmekö siis, jos me sinä
iltana katselimme synkkinä toisiimme ja monta sanaa vaihtamatta
ryömimme huopiemme alle.
Muistan että sinä iltana nukahtaessani Challenger etukumarassa istui
nuotion ääressä aivan kuin suuri sammakko, muodottoman suuri pää
käsien varassa, ajatuksiinsa vaipuneena, ollenkaan huomaamatta, että
minä toivotin hänelle hyvää yötä.
Mutta seuraavana aamuna herätessämme oli Challenger kuin
toinen mies; koko hänen olentonsa säteili tyytyväisyyttä ja
itseluottamusta. Kokoontuessamme aamiaiselle, katsoi hän meihin
torjuvin, teeskennellyn ujoin katsein, aivankuin olisi tahtonut
sanoa: "Tiedän kyllä ansainneeni kaiken kunnian, mutta älkää lausuko
sitä ääneen, sillä silloin minä punastun." Hänen partansa kohosi,
rinta aaltoili ja kädet olivat tiukasti housuntaskuissa. Varmaan
hän mielikuvituksissaan näki itsensä seisomassa tuossa asennossa
Trafalgar Sqarella vielä vapaana olevalla jalustalla lisäten Lontoon
monien muistomerkkien lukua.
"Heureka!" huusi hän vaikeitten hampaitten loistaessa parran läpi.
"Hyvät herrat, onnitelkaa minua ja onnitelkaa toisianne! Kysymys on
ratkaistu!"
"Olette löytänyt tien tuonne ylös?"
"Uskallan luulla niin."
"Ja missä?"
Vastaukseksi osoitti hän oikealla olevaa vuoripilaria. "Mutta me emme
koskaan pääse kuilun yli", sanoin minä huoahtaen.
"Me voimme ainakin nousta huipulle", sanoi hän. "Kun olemme saapuneet
sinne, näytän teille että kekseliäitten aivojen keinovaroja ei
ole vielä kaikkia käytetty. Murkinoituamme sulloimme kokoon
kaikki, mitä johtajamme piti tarpeellisena. Hän otti kerän vahvaa
ja kevyttä köyttä, jota oli noin sataviisikymmentä jalkaa, sekä
rautasinkilöitä, palikoita ja muita tarvekaluja. Lordi Roxton oli
tottunut vuorikiipeilijä, ja Summerlee oli myös nuoruutensa päivinä
kiipeillyt, joten minä olin huonoin joukosta. Mutta voimani ja
notkeuteni korvasivat puuttuvan kokemukseni."
Nousu ei tosiaan ollutkaan niin vaikeata, vaikka toisinaan kyllä
hiukset nousivat pystyyn kauhusta. Ensimäinen puolisko meni
kutakuinkin, mutta sitten kävi vuori yhä jyrkemmäksi, ja viimeisten
viidenkymmenen jalan matkalla pysyimme kiinni kalliossa lujasti
tarrautuen käsin ja varpain sen pieniin epätasaisuuksiin. En minä
eikä liioin Summerlee olisi koskaan päässyt perille, ellei Challenger
olisi huipulle ehdittyään kiinnittänyt köyttä siellä kasvavaan
paksuun puuhun. Oli omituista nähdä, että semmoinen miehen-möhkäle
kuin Challenger, oli niin notkea. Mutta köysi tukenamme kävi matka
epämukavaa tietä helpostikin, ja pian olimme kaikin pienellä
ruohikkoisella, kallion huipun muodostavalla tasolla, joka oli
läpimitaten noin kaksikymmentäviisi jalkaa.
Hengähdettyäni silmäsin ympärilleni tuota maata, jonka läpi
olimme kulkeneet, ja mitä suurenmoisin näköala aukeni eteeni.
Koko Brasilian tasanko näytti olevan aivan allamme ulottuen yhä
kauemmas ja kauemmas ja etäällä taivaan rannassa päättyen hämäriin
sinertäviin sumupilviin. Etualalla oli pitkä valtavan suurten kivien
ja sanajalkapuitten peittämä rinne; kauempana keskikohdalla, pistäen
esiin satulanmuotoisesta kukkulasta, vilahtelivat bamburuokojen
keltaiset ja vihreät kyljet, ja mieleeni muistui ponnistelumme
tuon aarniometsän läpi. Sitten kasvullisuus vähitellen lisääntyi
muodostaen lopulta komean metsän, joka ulottui silmänkantamattomiin,
varmasti kahtatuhatta peninkulmaa etäämmälle.
Nautin yhä tästä ihmeellisestä panoraamasta, kun professorin painava
käsi kosketti olkapäätäni.
"Tännepäin, nuori ystäväni", sanoi hän. "_Vestigia nulla retrorsum_.
Älkää koskaan katselko taaksenne, aina eteenpäin kohti meidän ihanaa
päämääräämme."
Kääntyessäni ympäri huomasin heti, että ylätasanko oli yhtä
korkealla kuin se paikka, jossa seisoin, ja sen vihreät pensaat
ja puut näyttivät olevan niin lähellä, että oli mahdoton uskoa,
että ne olivat yhä edelleen saavuttamattomissa. Välimatka meistä
ylätasangolle oli noin neljäkymmentä jalkaa, mutta aivan yhtä hyvin
olisi se voinut olla neljäkymmentä peninkulmaa. Pitelin toisella
kädelläni puunrungosta kiinni ja kurkistin syvyyteen. Tuolla
alhaalla häämöittivät palvelijaimme tummat haamut katsellen meihin
päin. Vuorenseinämä oli tässä kohden aivan pystysuora, samaten kuin
vastakkaisellakin sivulla.
"Tämä on todella kummallista", sanoi professori Summerlee kärtyisellä
äänellään.
Käännyin ja silloin huomasin hänen tarkkaavaisena tutkivan puuta,
josta minä pitelin kiinni. Tunsin sileän kaarnan ja pienet
röyheltävät lehdet. "Kas", huudahdin, "tämähän on pyökki."
"Niin onkin", sanoi Summerlee. "Kansalaisemme vieraalla maaperällä."
"Ei vain kansalainen, hyvä sir", sanoi Challenger, "mutta
myös käyttääkseni vielä tuota samaa vertausta, mitä arvokkain
liittolainen. Tästä pyökistä tulee meidän pelastajamme."
"Totta totisesti!" huudahti lordi Roxton. "Silta!"
"Niinpä niin, ystäväni, silta. En minä suotta eilen käyttänyt
tunnin aikaa, keskittääkseni älyäni asemamme ratkaisuun. Muistan
kerran tehneeni nuorelle ystävällemme sen huomautuksen, että G.E.C.
esiintyy enimmin edukseen silloin, kun hän on ahdingossa. Ja eilen
illalla olimme me kaikin pälkähässä -- sitä ei voitane kieltää. Mutta
missä tahdonvoima ja äly yhtyvät, siinä kyllä keino keksitään. On
hankittava nostosilta, jonka voi pudottaa kuilun yli. Sellainen on
tässä!"
Tämä on todellakin loistava ajatus! Puu oli noin kuusikymmentä
jalkaa pitkä, ja jos se vain putoaisi oikeaan kohtaan, ulottuisi se
mainiosti syvyyden yli. Challenger oli heittänyt kirveen olalleen
lähtiessämme kiipeämään. Nyt ojensi hän sen minulle.
"Nuorella ystävällämme on sekä lihaksia että jänteitä", sanoi hän.
"Hän on sopivin tähän työhön. Pyydän kuitenkin, että ystävällisesti
kokonaan herkeätte itse ajattelemasta ja teette juuri niinkuin minä
sanon."
Hänen käskynsä mukaan iskin kirveeni puuhun, niin että se varmasti
kaatuisi toivottuun suuntaan. Se oli kasvanut hiukan vinosti
ylätasankoon päin, joten tehtävä ei ollut vaikea. Iskin runkoon
kaikin voimin, ja lopuksi lordi ja minä vuorottelimme. Tunnin ajan
kuului ankaraa pauketta, puu huojui ja kaatui haudaten oksansa
toisella puolella oleviin pensaisiin. Katkennut runko vieri aivan
tasomme reunalle, ja hetken ajan luulimme, että se kieriäisi yli
sen. Mutta se pysähtyi muutaman tuuman päähän reunasta, ja tässä oli
meillä silta tuntemattomaan maahan.
Sanomatta sanaakaan puristimme me kaikki professori Challengerin
kättä; hän nosti olkihattuaan ja kumarsi syvään jokaiselle erikseen.
"Vaadin itselleni kunnian päästä ensimäisenä tuntemattomaan maahan",
sanoi hän. "Sopiva aihe johonkin tulevaisuuden historialliseen
maalaukseen."
Hän oli lähestynyt siltaa, kun lordi Roxton tarttui hänen
käsivarteensa.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "tämän en salli tapahtua."
"Ettekö te salli sen tapahtua?" Hän heitti päätään taaksepäin ja
parta työntihe eteenpäin.
"Niin kauan kun on kysymys tieteestä, seuraan teidän johtoanne, kuten
tiedätte, koska ei voida kieltää, että te olette tiedemies. Mutta
teidän on toteltava minua silloin, kun astutaan minun alalleni."
"Teidän alallenne, sir?"
"Kaikilla meillä on oma alamme, ja sotilasala on minun. Minun
käsitykseni mukaan me nyt hyökkäämme uuteen maahan, joka voi olla
täpötäynnä kaikenlaisia vihollisia, vaikka emme sitä varmasti
tiedäkään. Ei ole lainkaan menettelytapani mukaista syöksyä sokeasti
vaaraan ilman järjen ja kärsivällisyyden rahtuakaan."
Vastalause oli liian järkevä tullakseen hylätyksi.
Challenger nakkasi niskojaan ja kohautti olkapäitään,
"No, sir, mitä ehdotatte?"
"Ei ole lainkaan mahdotonta, että joku ihmissyöjäheimo piilotteleikse
pensaikoissa odottaen aamiaistaan", sanoi lordi Roxton vilkaisten
sillan yli. "On parasta ottaa selvä asiasta ennenkun ollaan
satimessa. Olkaamme toki iloisia ja toivokaamme, ettei mitään ikävää
ole pelättävissä, mutta samalla toimikaamme aivan kuin asianlaita
olisi päinvastoin. Malone ja minä laskeudumme jälleen laaksoon
noutamaan neljää pyssyä ja Gomezia sekä toista puolirotuista. Sitten
joku meistä menee kuilun yli, ja toiset ovat pyssyinensä valmiina
häntä auttamaan, jos jotain tapahtuisi hänen ottaessaan selkoa voiko
koko seurue mennä toiselle puolelle."
Challenger istuutui puunkannolle ääneen valittaen kärsimättömänä,
mutta Summerlee ja minä olimme yksimieliset siinä, että lordi
Roxtonilla oli määräämisvalta käytännöllisissä pikkuasioissa.
Laskeutuminen oli nyt helppoa, kun köysi oli apuna vaikeimmassa
kohdassa. Tunnissa olimme me tuoneet kiväärimme ja pyssymme. Myös
puolirotuiset olivat kiivenneet huipulle ja lordi Roxtonin käskystä
tuoneet mukanaan ruokavaroja siltä varalta, että tutkimusmatka
kestäisi kauan. Kaikilla meillä oli mukanamme täysinäiset
patruunalaukut.
"Ja nyt, Challenger, tahdotteko todellakin olla ensimäisenä
paikalla?" sanoi lordi Roxton saatuamme valmiiksi kaikki varustukset.
"Olen hyvin kiitollinen teidän armollisesta luvastanne", sanoi
professori vihaisena; minä luulen, ettei koskaan ole kukaan
niin kovasti asettunut vastustamaan toisen holhousta. "Koska te
hyväntahtoisesti tämän sallitte, niin tahdon minä tietysti olla
tienraivaajana."
Kirves olalla istuutui Challenger kahtareisin puunrungolle, hyppäsi
eteenpäin ja oli pian toisella puolella. Hän kömpi seisaalleen ja
heilutti käsivarsiaan ilmassa. "Vihdoinkin!" huusi hän. "Vihdoinkin!"
Minä katsoin häntä kauhuissani ja odotin melkein, että joku kauhea
olio ryntäisi metsästä ja tappaisi hänet. Mutta mitään muuta ei
tapahtunut, kuin että kummallinen kirjava lintu pyrähti lentoon juuri
hänen jalkainsa juuresta ja katosi puitten väliin.
Summerlee oli toinen järjestyksessä. Hänen hintelän ruumiinsa
tarmokas sitkeys on todella hämmästyttävä. Hän tahtoi välttämättä,
että me panisimme kaksi pyssyä hänen selkäänsä, jotta hänen päästyään
toiselle puolelle molemmat professorit olisivat asestettuja. Sitten
oli minun vuoroni, ja minä koetin olla katsomatta tuonne kammottavaan
syvyyteen. Summerlee ojensi pyssynperänsä minua kohti ja sitten
tartuin hänen käteensä. Lordi Roxton sen sijaan _kulki_ aivan
tyynesti yli kuilun -- kulki aivan ilman tukea. Hänellä mahtoi olla
teräksiset hermot.
Ja niin olimme nyt me neljä siinä satumaassa, siinä kadonneessa
maailmassa, jonka Maple White oli löytänyt. Kaikki käsitimme tämän
olevan riemuhetken. Kuka olisi voinut aavistaa tässä piilevän syyn
meidän suurimpaan onnettomuuteemme. Suokaa minun muutamin sanoin
kuvata tuota musertavaa iskua.
Olimme kääntäneet selkämme siltaan päin ja kulkeneet noin
viisikymmentä syltä, kun kuulimme kauheata jyskettä. Yhteisen vaiston
ajamina me syöksyimme takaisin sitä tietä, jota olimme tulleetkin.
Silta oli poissa!
Alhaalta kallion juurelta keksin minä pian rykelmän oksia ja rungon
sirpaleita. Siellä oli meidän pyökkimme. Olikohan ylänteen reuna
murtunut ja silta sen vuoksi sortunut? Ensin selitimme kaikin asian
niinpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät puolirotuisen
Gomezin tummat kasvot vuoripilarin toiselta puolelta. Niin, kyllähän
se oli Gomez, mutta ei enää tuo entinen Gomez mielistelevine
hymyineen ja ystävällisine ilmeineen. Hänen silmänsä leimusivat,
kasvot olivat väännyksissä ilmaisten vihaa ja sädehtien tyydytetyn
kostonhimon hillitöntä iloa.
"Lordi Roxton!" huusi Gomez. "Lordi John Roxton!"
"Mikä on asianne?" vastasi hän. "Tässä olen."
Vihlova nauru kaikui yli kuilun.
"Niin, siellä te olette, te englantilainen koira, ja sinne täytyy
teidän myös jäädä. Olen odottanut ja odottanut, ja nyt viimein
sattui tilaisuus. Teidän mielestänne oli vaikea päästä sinne. Vielä
vaikeammaksi luulen paluun käyvän. Te kirotut narrit, nyt te olette
loukossa joka ainoa!"
Olimme niin hämmästyneet, ettemme osanneet puhua mitään. Me seisoimme
eteemme tuijottaen. Suuri murtunut, ruohikosta törröttävä oksa
osoitti, mistä hän oli saanut vipulaitteen hävittääkseen sillan.
Kasvot olivat kadonneet, mutta hetken perästä ne näkyivät entistä
enemmän vihaa uhkuvina.
"Me aioimme surmata teidät sillä kivimöhkäleellä, jonka luolan
suulta vyörytimme", huusi hän, "mutta tämä tapa oli parempi, sillä
se on hitaampi ja kauheampi. Teidän luunne valkenevat siellä
ylätasangolla, ei kukaan tiedä, missä ne ovat, eikä tule niitä
hautaamaan. Kuolemanne hetkellä ajatelkaa Lopezia, jonka te ammuitte
Putomayojoella viisi vuotta sitten. Minä olen hänen veljensä, ja
tapahtukoon mitä tahansa, lähden elämästä onnellisena, sillä hänen
kuolemansa on kostettu." Mielettömänä heristi hän meille nyrkkiänsä,
ja sitten kaikki vaikeni.
Jos puolirotuinen olisi toteuttanut kostonsa ja sitten kadonnut,
olisi kaikki hänelle hyvin onnistunut. Mutta hänen narrimainen
vastustamaton latinalainen taipumuksensa esiintyä draamallisesti
aiheutti hänen perikatonsa. Roxtonia, joka kolmessa maassa oli
hankkinut itselleen nimen "Herran ruoska", ei niin vaan vaaratta
saanut parjata. Puolirotuinen laskeutui laaksoa kohti kallion toista
sivua, mutta ennenkun hän oli ehtinyt maahan, oli lordi Roxton
juossut ylätasangon reunaan sellaiseen kohtaan, josta hän voi nähdä
miehen. Kuului pyssynpaukahdus ja vaikka me emme mitään nähneetkään,
kuulimme parkatisun ja putoavan ruumiin synnyttämän jymähdyksen.
Roxton palasi, kasvot jäykkinä kuin graniitti.
"Olen ollut sokea tyhmyri", sanoi hän katkerasti.
"Ymmärtämättömyyteni on saattanut teidän tähän kurjuuteen.
Pitihän minun muistaa, että nämä ihmiset eivät voi antaa anteeksi
heimolaisensa surmaa ja minun olisi pitänyt olla varovaisempi."
"Kuinka kävi tuon toisen? Tarvittiin kai kaksi henkeä viskaamaan
puuta paikoiltaan."
"Olisin voinut hänet ampua, mutta jätin hänet sentään henkiin.
Ajattelin, että hän ehkä oli syytön siihen. Ehkä olisi ollut paras
tappaa hänet, sillä -- kuten te sanotte -- hänhän oli apuna teossa."
Kun nyt olimme nähneet Gomezin teon, olimme kukin muistavinamme
jotakin onnettomuutta ennustavaa hänen käytöksessään -- hän oli
aina halunnut saada selkoa meidän suunnitteluistamme, seisoskellut
kuuntelemassa teltan ulkopuolella, meidän neuvotellessa keskenämme,
ja silloin tällöin olimme hänen katseessaan lukeneet salattua vihaa.
Me pohdimme yhä asiaa koettaen asettautua uuteen asemaamme niin
mukavasti kuin suinkin. Silloin outo tapaus kiinnitti huomiotamme.
Valkeapukuinen mies -- epäilemättä eloon jäänyt puolirotuinen --
juoksi henkensä kaupalla. Hänen perässään ainoastaan muutaman
askelen päässä näkyi Zambo -- meidän aulis neekerimme -- tuo
ebenholtsivärinen jättiläinen syöksyvän. Me näimme kuinka hän
saavutti pakolaisen ja takaapäin kietaisi kätensä hänen ympärilleen.
Molemmat kierivät nyt toistensa yli maahan. Hetken perästä nousi
Zambo, katsoi maassa makaavaa, heilutti iloisesti meille kädellään ja
alkoi juosta meitä kohti. Valkea ruumis lepäsi liikkumattomana maassa.
Molemmat vihamiehemme olivat nyt saaneet surmansa, mutta heidän
tuottamansa vahinko oli ja pysyi. Ei ollut mitään mahdollisuutta
palata pienelle kalliolle. Me olimme olleet maailmankansalaisia,
ja nyt oli meidän maailmamme supistunut tähän ylätasankoon.
Maailma ja ylätasanko olivat ehdottomasti erillään toisistaan.
Tuolla alhaalla oli kanoottejamme kohti viettävä tasanko. Kaukana,
sinipunervan autereisen taivaanrannan takana juoksi pieni joki,
joka vei sivistyksen yhteyteen. Mutta välirengas puuttui. Ei mikään
ihmisnero osaisi rakentaa siltaa nykyisen ja entisen elämämme välillä
olevan kuilun yli. Yksi ainoa silmänräpäys oli katkaissut kaikki
olemassaolomme ehdot.
Tällöin opin täydellisesti tuntemaan miehekkäät toverini. He
olivat tosin vakavia ja ajattelevaisia, mutta ehdottoman tyyniä.
Toistaiseksi emme voineet muuta kuin odottaa Zambon paluuta. Pian
hänen mustat rehelliset kasvonsa näkyivät kallioreunan takaa ja hänen
herkulesmainen vartalonsa ilmestyi kohta kalliotornin huipulle.
"Mitä minä teke?" huusi hän. "Te minulle sano ja minä teke."
Helppo kysyä mutta vaikea vastata. Yksi asia oli meille selviö. Hän
oli ainoa meitä muuhun maailmaan yhdistävä, luotettava yhdysside.
Hän ei saanut meitä jättää millään ehdolla. "Ei, ei", huusi hän. "Ei
minä jättä. Mitä tapahtuu, te löytä minu aina täällä. Ei voi pitää
intiaani paikoilla. He sano jo liian paljon. Curupuri elää täällä
ja senvuoksi he mene. Kun te jätti, minä ei ole voinut pitää heitä
kurissa."
Tosiasia oli että intiaanimme monella tavalla olivat viime aikoina
osoittaneet olevansa väsyneitä matkaan ja tahtovansa palata kotiinsa.
Me käsitimme Zambon puhuneen totta siinä, ettei hän voinut heitä
pidättää.
"Pyydä heitä odottamaan huomiseen, Zambo", huusin minä. "Lähetän
kirjeen heidän mukanaan."
"Sen kyllä minä teke, sir. Minä lupaa, että he odotta huomiseen",
sanoi neekeri. "Mutta mitä minä teke teille nyt?"
Hän sai paljon tehtävää, ja tuo uskollinen mies suoritti kaikki
erittäin hyvin. Ensiksi irroitti hän köyden pyökin kappaleista ja
heitti sen toisen pään meille. Se ei ollut tavallista vaatenuoraa
paksumpi, mutta se oli tavattoman kestävää, ja vaikka emme
voineetkaan käyttää sitä siltana, olisi se välttämätön kiipeämistä
varten, jos siihen täytyisi ryhtyä. Sitten kiinnitti hän nuoran
toiseen päähän ruokatavarakäärön, ja meidän onnistui saada se
vedettyä yli kuilun. Täten saimme ruokavaroja viikoksi. Lopuksi
kipusi hän alas noutamaan yhtä ja toista tarpeellista -- ampumavaroja
ja muuta sellaista, jonka onnistuimme saamaan omalle puolellemme
heittämällä köyden hänelle ja vetämällä sen taas varovasti takaisin.
Oli jo ilta tulossa, kun hän kapusi alas, vakuutettuaan meille, että
hän kyllä pidättäisi intiaanit seuraavaan päivään.
Senvuoksi minä melkein koko ensimäisen yöni ylätasangolla vietin
kirjoittamalla lyhdyn himmeässä valossa muistiin kaikkea mitä tähän
asti on tapahtunut.
Me söimme illallista ja leiriydyimme kallion reunamalle, sammuttaen
janomme apollinariksella, jota oli pari pulloa saamissamme
laatikoissa. Olisimme mitä kipeimmin tarvinneet vettä, mutta minä
luulen, että yksinpä lordi Roxtonillakin oli ollut tänään seikkailuja
kylliksi yhden päivän osaksi, niin että kellään meistä ei ollut
halua lähteä tutkimaan vierasta maata. Me emme sytyttäneet tulta ja
kartoimme kaikkia tarpeettomia ääniä.
Huomenna -- tai oikeammin tänään, sillä aamu jo sarastaa kun
tätä kirjoitan -- lähdemme me ensimäiselle tutkimusmatkallemme
tuntemattomaan maahan. Enpä tiedä, koska taas saan tilaisuuden
kirjoittaa -- saanenko koskaan. Näen että intiaanit vielä ovat tuolla
alhaalla, ja olen varma, että uskollinen Zambo kohta tulee noutamaan
kirjeeni. Tulkoon tämä onnellisesti perille!
P. S. Mitä enemmän asemaamme ajattelen, sitä lohduttomammalta se
tuntuu. En näe mitään palaamismahdollisuutta. Jos ylätasangon
reunalla kasvaisi joku korkea puu, niin voisimme kaataa sen ja
käyttää sitä paluusiltana, mutta viidenkymmenen sylen alalla reunasta
ei kasva ainoatakaan sellaista. Yhdistyneet voimamme ovat liian
heikot sellaisen kuljettamiseen. Nuora on tietysti liian lyhyt
ulottuakseen maahan asti. Ei, asemamme on toivoton -- aivan toivoton!