"Uuden maailman etuvartiot."
Kotona olevat ystävämme varmaan iloitsevat kanssamme, sillä me
olemme saavuttaneet päämäärämme ja voimme lausua, että professori
Challengerin esitys tähän asti on osoittautunut totuudenmukaiseksi.
On kyllä totta, että emme vielä ole ylätasangolla, mutta me olemme
saapuneet sen juurelle ja professori Summerleekin on tullut hiukan
epävarmemmaksi. Ei hän hetkeäkään vielä ole myöntänyt, että hänen
kilpailijansa olisi oikeassa, mutta hän ei ole enää niin itsepäinen
väitteissään, vaan useimmiten vaikenee arvostelevasti. Tartun
kertomukseni lankaan siinä kohden, johon viime kerralla sen jätin.
Meidän täytyy lähettää kotiinsa eräs intiaanimme, joka on loukannut
itsensä, ja minä jätän kirjeeni hänelle, vaikka luulenkin, ettei se
koskaan tule perille.
Kun viimeksi kirjoitin, aioimme juuri jättää intiaanikylän, jonne
olimme tulleet Esmeraldalla. Minun täytyy alkaa tiedonantoni ikävin
uutisin, sillä ensimäinen henkilökohtainen epämiellyttäväisyys --
en puhu mitään professorien välisestä alituisesta torasta -- sattui
meille sinä iltana ja oli jo vähällä saada traagillisen lopun. Olen
jo ennen maininnut englantia puhuvan puolirotuisemme, Gomezin,
-- hyväntahtoisen kelpo miehen mutta taipuvaisen uteliaisuuteen,
jonka ominaisuuden luulen olevan hyvin yleisen sellaisilla
ihmisillä. Viimeisenä iltana hän taisi piiloutua lähelle sitä majaa,
jossa me teimme suunnitelmiamme, ja sieltä keksi hänet kauhea
neekerimme Zambo, joka on uskollinen kuin koira ja vihaa hirveästi
puolirotuisia; Zambo raahasi hänet meidän eteemme. Gomez tarttui
veitseen, ja ellei neekeri olisi ollut niin väkevä ja ajoissa
huomannut hänen aiettaan, olisi hän nyt vainaja. Asia päättyi
torumiseen, ja molempien riitaveljien täytyi sopia kättä lyöden,
ja minä toivon rauhan palautuvan. Molemmat oppineet herramme taas
riitelivät hellittämättömästi ja katkerina, Täytyy tunnustaa, että
Challenger on riidanhaluinen, mutta Summerleella on terävä, pisteliäs
kieli, joka pahentaa asian. Eilen illalla sanoi Challenger, että
häntä ei koskaan huvittanut kulkea Thimes-kujaa ja silmäillä virtaa
ylöspäin, sillä on surullista katsoa lopulliseen päämaaliinsa.
Hän on nimittäin vakuutettu siitä, että hänen luunsa joutuvat
Westminster Abbeyhin. Summerlee vastasi happamasti hymyillen, että
veli siis tietää, missä Millbankin vankila on sijainnut. Challengerin
itserakkaus oli siksi suuri, että mikään tuollainen ei häntä
loukannut. Hän vain hymyili partaansa ja toisti: "Oh, todellakin!
Todellakin!" myöntyväisellä äänellä kuten puhutaan lapsille. Ja
lapsia he ovatkin molemmat -- toinen äksy ja kärtyinen, toinen kauhea
ja raakamainen, vaikka molemmat nerokkaina miehinä olivat joutuneet
aikansa tiedemiesten eturiviin. Äly, luonne, sielu -- vasta tultuaan
tuntemaan elämää voi huomata, kuinka erilaisia nuo kolme ovat.
Jo seuraavana päivänä me todella lähdimme matkaan. Kaikki tavaramme
saimme mahtumaan molempiin kanootteihin ja itse majoituimme
niihin siten, että sovun vuoksi asetimme professorit erikseen.
Minä jouduin professori Challengerin toveriksi; hän oli mitä
parhaimmalla tuulella, liikkui kuin kuumeessa, ja hänen kasvonsa
loistivat pelkkää hyväntahtoisuutta. Olen jo oppinut tuntemaan hänen
mielialojensa vaihtelut, enkä ollenkaan hämmästyisi, vaikka ukkonen
jyrähtelisi päivän paistaessakin. On mahdotonta olla iloinen, ja yhtä
mahdotonta olla surullinen hänen seurassaan, sillä joka hetki tuntee
väristyttävää pelkoa siitä, milloin hänen vaarallinen luonteensa
tekee jonkun äkkikäänteen.
Kaksi päivää me matkasimme vastavirtaa, pitkin jokseenkin suurta
jokea; se oli noin satasen kyynärää leveä ja väriltään tumma
mutta läpinäkyvä, niin että tavallisesti pohja näkyi. Amazonjoen
sivujoet ovat enimmäkseen tällaisia, muutamat taas ovat valkeita ja
läpinäkymättömiä, riippuen maasta, jonka läpi ne virtaavat. Tummat
todistavat huonoa kasvullisuutta, kirkkaat taas savista maaperää.
Kaksi kertaa olimme vähällä osua pyörteisiin ja koskiin ja meidän
täytyi väistää niitä kantamalla kanootteja puoli peninkulmaa.
Vesistön molemmilla rannoilla kasvavat puut olivat ikivanhoja,
ja jokseenkin helposti voi tunkeutua niiden läpi, joten meidän
oli helppo kantaa kanoottejamme. En koskaan unohda tämän matkan
juhlallista salaperäisyyttä. Puiden korkeus ja runkojen paksuus oli
minulle, kaupunginlapselle, aivan uskomatonta. Ne kohosivat komeina
pilareina korkeuteen, kunnes me suunnattoman etäällä päittemme
yläpuolella erotimme hämärästi niiden haarautuvan göötiläisinä
ylöspyrkivinä polvekkeina, muodostaen yllemme laakean katon, jonka
läpi joku yksinäinen auringonsäde pääsi pujahtamaan ja heitti kapean
loistavan juovan tuohon majesteetilliseen pimeyteen. Astuessamme
tuota lahonneitten kasvien muodostamaa paksua pehmeätä mattoa,
hiipi sieluumme harras hiljaisuus kuten luostariholvin hämärässä,
ja professori Challengerinkin äänekäs puhelu muuttui kuiskaukseksi.
Yksin ollen en olisi tiennyt näiden jättiläispuiden nimiä, mutta
molemmat tiedemiehemme neuvoivat meitä maallikoita. Tämä maa on
kasvullisuutensa puolesta maailman rikkain seutu, mutta hyvin köyhä
animalisen elämän tuotteista. Kauniit orkideat ja kummallisen väriset
jäkälät ympäröivät puitten juuria, ja harhailevan auringonsäteen
sattuessa kultaiseen allamandaan tai kirkkaanpunaiseen tacsoniaan
tai ipomoean tummaan sineen, oli vaikutus suorastaan sadunomainen.
Näissä metsäseuduissa pyrkii elämä, joka kammoaa pimeyttä, aina
kohti valoa. Jokainen kasvi, pieninkin, yrittää ylöspäin ja ellei
itse jaksa, turvautuu se voimakkaamman ja pitemmän veljensä apuun.
Tavalliset köynnöskasvit ovat suuria ja reheviä, ja monet muut
kasvit, jotka eivät muualla tiettävästi kiertele, oppivat täällä
taidon päästä synkän metsän läpi. Niinpä esim. tavallinen nokkonen,
jasmiini ja jacitara-palmu köynnöstyvät setripuiden runkoihin ja
saavuttavat niiden huiput. Näissä majesteetillisissa holvikäytävissä
kulkiessamme emme nähneet jälkeäkään animalisesta elämästä, mutta
päittemme yläpuolella eli auringonpaisteessa käärmeitä, apinoita,
lintuja ja laiskiaisia kurkistellen syvyyteen meidän pieniä horjuvia
olentojamme. Aamun valjetessa huusivat mölyapinat kuorossa ja
päivemmällä kuului vain hyönteisten surina kuin etäinen kosken pauhu,
ja kaikki oli puunrunkojen ylhissä saleissa hiljaista. Kerran nähtiin
sentään vääräsäärinen vaaniva eläin -- joko muurahaisnieliäinen tai
-karhu vaivalloisesti kömpimässä eteenpäin varjojen keskellä. Tämä
oli ainoa Amazon-metsässä näkemäni elonmerkki.
Ja kuitenkin oli tässä salaperäisessä hämärässä jotain kummallista,
joka todisti ettei ihmiselämäkään ollut meistä kaukana. Matkamme
kolmantena päivänä kuulimme me kummallisen, syvän sykkivän äänen
ilmassa, rytmillisen ja juhlallisen, joka hiljeni ja taas kuului
koko aamupäivän. Molemmat veneet lipuivat eteenpäin vain muutaman
kyynärän päässä toisistaan kuullessamme ensi kerran tuon sykinnän,
ja intiaanimme istuivat hiljaa ja liikkumattomina kuin pronssiin
valetut, innokkaasti kuunnellen ja kauhun kuvastuessa kasvoilla.
"Mitä tämä on?" kysyin minä.
"Rumpuja", vastasi lordi Roxton huolettomasti, "sotarumpuja. Olen
ennenkin niiden äänen kuullut."
"Niin, sir, sotarumpuja", lisäsi Gomez. "Villejä intiaaneja; ne
vaanivat meitä joka askeleellamme, kunnes saavat meidät tapetuiksi."
"Kuinka ne voivat meitä vaania?" kysyin katsoen tyhjään avaruuteen.
Puolirotuinen kohotti leveitä olkapäitään. "Sen tietävät paraiten
intiaanit itse. Heillä on omat keinonsa. He vaanivat meitä. He
puhuvat rumpukieltä keskenään. Tappavat meidät, jos vain voivat."
Saman päivän iltapäivänä -- taskualmanakkani väitti sen olevan
tiistain, elokuun 18 päivän -- kuului vähintäin kuusi tai seitsemän
rumpua eri tahoilta. Välistä olivat lyönnit nopeat, toisinaan ne taas
harvenivat, toisinaan kuuli aivan selvästi, että ne olivat kysymyksiä
ja vastauksia -- kaukaa idästä kuului nopea staccato-pärinä, johon
pohjoisesta vastasi ukkosmainen jylinä. Tässä alituisessa pauhinassa
oli jotakin hermojatärisyttävää ja uhkaavaa, mikä näytti muodostuvan
tavuttain sanoiksi: "Me tapamme teidät, jos voimme!" joka toistui
loppumattomasti. Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt. Luonnonrauha
ja lohdullinen tyyneys heijastui ympärillämme, mutta kaukaa kuului
kanssaihmistemme viestinä: "Me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Koko päivän rummut pauhasivat, milloin jylisten, milloin kuiskaten,
ja niiden merkitys kuvastui soutajiemme kasvoilla. Näyttipä
ylpeän puolirotuisenkin mieli olevan hyvin järkytetty. Mutta
ensi kerran olivat Summerlee ja Challenger rohkeuden, nimittäin
tieteellisen rohkeuden, edustajia. He pysyivät tyyninä kuin Darwin
Argentinassa gauchojen keskellä ja Wallace malajilaismetsästäjien
parissa. Armelias luonto on niin järjestänyt, että ihmisaivot
eivät voi ajatella samalla kertaa kahta asiaa, niin että ollessaan
tieteellisen innostuksen vallassa ei ihminen kiinnitä huomiotansa
henkilökohtaisiin vaaroihin. Välittämättä noista salaisesti
uhkaavista koko päivän kestävistä äänistä, panivat molemmat
professorit merkille jokaisen näkemänsä linnun, jokaisen rannalla
kasvavan pensaan, ja olivat monasti kiukkuisesti eri mieltä, jolloin
Summerlee mutisi ja Challenger pauhasi, mutta kumpainenkaan ei
kuullut intiaanien rummutusta; he istuivat yhtä rauhallisina kuin
ennen poltellessaan savukkeita St. James Streetin varrella olevassa
Royal Society-klubissa. Vain kerran alkoivat he puhua intiaaneista.
"Miranha- tai Amajucaintiaaneja", sanoi Challenger osoittaen
peukalollaan kaikuvaan metsään.
"Aivan oikein, sir", vastasi Summerlee. "Saamme varmaan todeta, että
näiden heimojen puhekieli on polysyntetistä, ja että ne itse ovat
mongooleja."
"Tietysti on se polysyntetistä", sanoi Challenger sääliväisestä
"Mikäli minä tiedän ei näissä seuduissa ole olemassakaan mitään muuta
kielityyppiä, ja minä olen kuitenkin tutkinut niitä yli sadan. Teidän
mongoolisuusteoriaanne epäilen suuresti."
"Ja minä kun luulin, että hyvin rajallisetkin vertailevan anatomian
tiedot olisivat näyttäneet sen todeksi", sanoi Summerlee katkerasti.
Challenger nosti leukaansa, niin että vain parta näkyi hatunreunan
alta. "Epäilemättä sen tieteenhaaran rajalliset tiedot johtaisivat
sellaisiin tuloksiin, mutta henkilö, jolla on tyhjentävät tiedot,
johtuu toisiin lopputuloksiin." He vilkaisivat toisiinsa uhmaten, ja
koko ajan kuului heidän ympärillään kuiskaus: "Me tapamme teidät --
me tapamme teidät, jos vain voimme!"
Sinä yönä ankkuroimme me kanoottimme raskailla kivillä virran
keskelle ja valmistauduimme mahdollisen hyökkäyksen varalta. Mutta
mitään ei tapahtunut, ja päivän koittaissa me jatkoimme matkaamme
rummunpärinän hiljalleen tauotessa. Kolmen aikaan iltapäivällä me
saavuimme jyrkän, enemmän kuin peninkulman pituisen vesiputouksen
kohdalle, jossa professori Challengerin venhe viime matkalla oli
kaatunut. Tässä oli ensimäinen joskin vähäpätöinen todistus hänen
kertomuksensa totuudesta.
Intiaanit kantoivat ensin meidän kanoottimme, sitten tavaramme nuoren
metsän läpi, joka täällä oli hyvin taajaa, ja me neljä valkoihoista
kuljimme pyssy olalla heidän ja niiden vaarojen keskellä, jotka
mahdollisesti uhkasivat meitä metsässä. Ennen iltaa olimme
onnellisesti väistäneet vesiputouksen ja tulleet siitä noin kymmenen
englannin peninkulman päähän, ja yöksi me pysähdyimme. Olimme silloin
minun laskuni mukaan kulkeneet noin sata peninkulmaa sivujokea myöten
sen jälkeen kun jätimme pääjoen.
Aikaisin seuraavan päivän aamuna alkoi matkamme varsinaisin ja
tärkein osa. Jo aamunkoitosta asti oli professori Challenger ollut
hyvin levoton ja pälyillen katsellut molempiin joen jyrkänteisiin.
Äkkiä hän huudahti hyvillään ja osoitti erästä puuta, joka
omituisesti käyristyneenä taipui yli joen.
"Miksi te tuota sanotte?" kysyi hän.
"Sehän on assai-palmu", sanoi Summerlee.
"Aivan niin. Tämä assai-palmu on tienviittani. Salainen ovi on
puolen peninkulman päässä täältä joen toisella rannalla. Ei mitään
koloa ole puiden välissä. Se seikkahan juuri on niin ihmeellinen
ja salaperäinen. Tuolla, missä näette vaaleanvihreitä kaisloja
tummanvihreiden kasvien välissä, tuolla suurten puitten keskellä on
minun oma tuntemattomaan maailmaan johtava oveni. Menkäämme sinne,
niin saatte nähdä!"
Todellakin omituinen paikka. Löydettyämme tuon vaaleanvihreän
ruovikon osoittaman kohdan työntelimme me kanoottejamme muutamia
satoja kyynäröitä ruovikon läpi ja silloin aukeni eteemme uusi tyven
suvanto, jossa vesi kirkkaana ja läpinäkyvänä kareili hietapohjalla.
Tähän laskeva pieni joki oli noin kaksikymmentä kyynärää leveä, ja
kasvullisuus sen rantamilla hyvin rikas. Ei kukaan, joka ei olisi
huomannut, että ruovikko jonkun matkan päässä vaihtui pensaisiin,
olisi voinut aavistaa, että siellä oli sellainen vesistö, eikä
uneksiakaan sellaisesta satumaasta, joka siellä avautui.
Sillä satumaa se oli -- ihmeellisin satumaa, mitä ihmisen
mielikuvitus voi esiin loihtia. Komeat kasvit yhtyivät meidän
päittemme yläpuolella poimuuntuneina toisiinsa muodostaen
luonnollisen suojuksen, ja tämän vihreän kaarikatoksen alla
virtasi kultaisessa hämärässä vihreä läpikuultava joki, kauniina
jo itsestäänkin, mutta noiden harvinaisten valoläikähdysten
kaunistamana, jotka kuin siivilöityinä ja vaimennettuina tunkeutuivat
läpi katoksen. Kristallinkirkkaana, peilityynenä ja vihreänä päilyi
joki lehtikatoksensa alla, ja jokainen aironveto synnytti tuhansia
kristallileikkeleitä sen loistavalle pinnalle. Tämä oli sopiva
tie ihmeitten maahan. Kaikki intiaanien jäljet olivat kadonneet,
mutta animalista elämää ilmeni enemmän, ja eläinten kesyys todisti,
että täällä asti ei yksikään metsästäjä ollut koskaan käynyt.
Toimeliaat pienet mustat samettiapinat, joilla oli lumivalkeat
hampaat ja loistavat veitikkamaiset silmät, lörpöttelivät meidän ohi
kulkiessamme. Toisinaan alligatori syöksyi rantaäyräältä veteen.
Kerran kurkisteli meitä tummakarvainen tapiiri pensaikosta ja mennä
lönkytteli sitten metsään. Mutta näimmepä myös keltaisen notkean
suuren puuman hiipivän vesakossa, ja sen vihreät ilkeät silmät
säkenöivät vihaa, kun se näki meidät. Lintumaailma oli sangen rikas,
erityisen paljon oli kahlaajia; haikarat ja ibikset kerääntyivät
valkoisiksi ja punaisiksi ryhmiksi rantojen puunkaroille ja
kristallikirkkaassa vedessä, jota me sousimme, vilisi kaikenmuotoisia
ja -värisiä kaloja.
Kolme päivää kuljimme me tässä vihreässä tunnelissa. Etäämpää saattoi
tuskin erottaa, missä vihreä vesi loppui ja vihreä holvikaari alkoi.
Luonnon rauhaa eivät täällä häirinneet ihmisten jäljet.
"Täällä ei ole intiaaneja. He pelkäävät Curuparia", sanoi Gomez.
"Curupari on metsien henki", selitteli Roxton, "mutta sillä nimellä
tarkoitetaan yleensä pahoja henkiä, Intiaaniraukat luulevat, että
täällä on jotain pelättävää, eivätkä sen vuoksi tule tänne päin."
Kolmantena päivänä huomasimme ilmeisesti, että kauan emme voisi
jatkaa kanoottikulkuamme, sillä uoma tuli yhä matalammaksi. Tämän
tästä veneemme tarttui pohjaan. Lopulta me vedimme veneet ruovikkoon
ja vietimme siellä yötä. Seuraavana aamuna lähdimme, lordi Roxton
ja minä, tarkastusmatkalle kulkien metsän läpi joen suuntaan, mutta
kun vesi yhä väheni, palasimme me takaisin ja ilmoitimme professori
Challegerin arvelun todeksi, nimittäin että olimme kulkeneet
kanooteillamme niin pitkälle kuin oli mahdollista. Me vedimme ne
sen vuoksi maihin, piilotimme ne pensaikkoon ja löimme kirveillämme
lähellä oleviin puihin rasteja, jotta palatessamme voisimme ne
löytää. Sen jälkeen jaoimme me kannettavamme -- pyssyt, ampumavarat,
ruokatavarat, teltan, huovat ja monet muut kapineet -- sälytimme ne
hartioillemme ja aloimme taivaltaa matkamme vaivalloisinta osaa.
Heti alussa sävähtivät meidän ruutitynnyrimme, kunnon professorit,
ilmi kiistaan, Challenger oli meihin yhdyttyään ollut koko seurueen
johtajana, ja se seikka oli koko ajan ilmeisesti suututtanut
Summerleeta. Kun hän nyt määräsi virkaveljellensä erityisen
velvollisuuden aneroidi-barometrin kantamisen -- niin puhkesi kauan
pidätetty rajuilma valloilleen.
"Pyydän kysyä, sir", sanoi Summerlee teeskennellyn tyynesti, "millä
oikeudella te annatte tällaisia määräyksiä?"
Challenger katsoa mulkoili häneen pöyhistelevästi.
"Minä teen sen, professori Summerlee, koska olen retkikunnan johtaja."
"Minun täytyy sanoa, sir, että minä en tunnusta teitä sellaiseksi."
"Todellakin!" Challenger kumarsi kömpelön ivallisesti. "Tahtoisitteko
täsmälleen määritellä minun asemani?"
"Kyllä, sir. Te olette mies, jonka totuudenmukaisuutta epäillään,
ja tämä komitea on tullut tänne ottamaan asiasta selkoa. Te, sir,
matkustatte tuomarienne seurassa."
"Oi, mitä pitää minun kuulla", sanoi Challenger ja istuutui kanootin
reunalle, "Siinä tapauksessa te taivallatte eteenpäin, ja minä tulen
jäljessä niin kuin minua haluttaa. Ellen minä ole johtaja, ei kukaan
voi vaatia, että minä johtaisin."
Onneksi oli joukossamme kaksi nerokasta miestä lordi Roxton ja minä
-- jotka estimme oppineita professorejamme riidanhaluisuutensa
ja houkkamaisuutensa tähden lähettämästä meitä tyhjin toimin
Lontooseen takaisin. Mutta kyllä tarvittiin monet puheet, monet
rukoukset ja selvitykset heitä rauhoittamaan. Viimein marssi
Summerlee uhmailevasti hymyillen piippuinensa edellä ja Challenger
astua köpitti mutisten perässä. Juuri näihin aikoihin huomasimme
me sattumalta, että nuo molemmat oppineet eivät voineet sietää
Edinburghissa vaikuttavaa tohtori Illingworthia. Siitä hetkestä asti
käytimme tätä pelastuskeinonamme; jos epäsopua syntyi professoriemme
kesken, mainitsimme me ohimennen tuon skotlantilaisen zoloogin nimen,
jolloin molemmat riitapukarit tulivat heti ystäviksi ja yksimielisinä
lausuivat suuren halveksumistunteensa yhteistä kilpailijaansa kohtaan.
Hanhenmarssissa kuljimme edelleen pitkin jokiäyrästä. Joki kapeni
tavalliseksi puroksi ja lopulta hävisi suureen, sienimäiseen,
vihreämättäiseen rämeikköön, johon me vajosimme polvia myöten. Seutu
oli aivan moskiittiparvien ja muiden epämiellyttävien hyönteisten
vallassa, niin että iloitsimme suuresti päästyämme kovalle maalle
ja löydettyämme tien, jota kulkien voimme välttää tuon myrkyllisen
nevan. Etäämmälle kuului kuin urkujen soittoa, niin kovaääninen oli
hyönteisten surina.
Toisena päivänä siitä kun olimme jättäneet kanootit huomasimme, että
seudun maisemat muuttivat luontoa. Tiemme kohosi keskeytymättä, ja
vähitellen metsät harvenivat ja menettivät troopillisen rehevyytensä.
Lietteisen Amazontasangon suunnattoman suuret puut väistyivät täällä
fenix- ja kookospalmujen tieltä. Kosteammissa syvännepaikoissa
levittelivät mauritiapalmut miellyttävästi riippuvia lehtiään.
Me matkustimme aivan kompassin mukaan, ja pari kertaa professori
Challenger joutui kiistaan molempien intiaanien kera, jolloin
-- toistaaksemme professorin harmistuneet sanat -- koko seurue
yksimielisesti "luotti enemmän kehittymättömien villi-ihmisten
puutteelliseen vaistoon kuin eurooppalaisen sivistyksen korkeimpaan
tuotteeseen." Kolmantena päivänä näyttäytyi todeksi, että olimme
menetelleet oikein, kun Challenger myönsi tuntevansa useita merkkejä
ensimäiseltä matkaltaan; eräässä kohdassa keksimme me tulen mustaamia
kiviä, jotka epäilemättä olivat leiripaikan jäännöksiä.
Kuljimme yhä ylöspäin ja meiltä meni kaksi päivää ennenkun pääsimme
erään kivisen rinteen yli. Kasvikunta oli taas muuttunut, ja
elfenluupuu oli ainoa, jota täällä vielä kasvoi, paitsi ääretöntä
määrää orkideoja, joiden joukossa opin tuntemaan harvinaisen
_Nuttonia Vexillorian_ ja cattleian sekä odontoglossumin
ihanat ruusunhohtavan tulipunaiset kukat. Piikivipohjaisia ja
sanajalkarantaisia puroja pulppusi esiin kukkulan kapeista solista,
ja joka ilta leiriydyimme me jonkun joenpoukaman rantamalle,
josta pyydystimme itsellemme herkulliseksi illalliseksi pieniä
siniselkäisiä, kooltaan ja muodoltaan Englannin forelleja
muistuttavia kaloja.
Yhdeksäntenä päivänä siitä, kun olimme jättäneet kanoottimme,
kuljettuamme noin satakaksikymmentä englannin peninkulmaa loppuivat
puut vähitellen ja niiden sijalla kasvoi vain pensaita. Mutta nyt
tuli eteemme oikea bambumetsä, niin taaja, että meidän täytyi raivata
tietä itsellemme intiaanien leveäteräisillä puukoilla. Tämän esteen
läpi tunkeutuminen vei meiltä aikaa koko päivän kello seitsemästä
aamulla kahdeksaan illalla -- paitsi kahta parin tunnin keskeytystä.
Ei voi ajatella mitään ikävämpää ja yksitoikkoisempaa puuhaa,
sillä kaikkein avonaisimmillakaan paikoilla en nähnyt muuta kuin
korkeintaan kymmenen kyynärää eteeni, ja tiheimmillä kohdilla oli
näköalani lordi Roxtonin pumpulinutun selkäpuoli ja puiden keltaiset
putket molemmilla sivuillani. Ylhäältä pilkisti kapea valojuova ja
viisitoista jalkaa päittemme yläpuolella näyttivät putkien huiput
huojuvan tummansinistä taivasta vasten. En tiedä, mitkä eläimet
asuvat tällaisissa tiheikkömetsissä, mutta usein kuulimme me suurten
petojen liikkuvan läheisyydessämme. Juuri pimeän maille laskeutuessa
pääsimme me pois bambumetsästä ja leiriydyimme heti lopen väsyneinä
tuon raskaan päivätyön tehtyämme.
Aikaisin seuraavana aamuna olimme taas liikkeellä ja huomasimme
maan jälleen muuttaneen luonnettaan. Takanamme kohosi bambumuuri.
Edessämme aukeni laaja tasanko, joka hiukan kohosi ja oli täpösen
täynnä sanajalkapuita. Aaltoilevana tuo maisema levittäytyi; vasta
kaukana näytti sen katkaisevan pitkä mutkitteleva harjanne. Sille
ehdimme me päivällisen aikaan, mutta sen takaa tuli näkyviin vain
matalahko laakso, joka vähitellen kohosi aina taivaanrantaan asti.
Mutta nyt sattui jotain, joka voi olla sangen tärkeätä -- mutta myös
aivan arvotontakin.
Professori Challenger, joka viimeksi pestattujen intiaanien kera
astui seurueen etunenässä, pysähtyi äkkiä ja osoitteli innokkaasti
oikealle. Samassa huomasimme me noin peninkulman matkan päässä jonkun
suuren, tumman linnun, joka hitaasti siipiään räpytellen nousi maasta
ja leijaili poispäin kadoten valtavien sanajalkojen sekaan.
"Näittekö sitä?" huusi Challenger haltioissaan. "Summerlee, näittekö
sitä?"
Hänen virkaveljensä katsoa tähysteli siihen suuntaan, jonne eläin oli
kadonnut.
"Miksi te tuota sitten luulitte?" kysyi hän.
"Olen vakuutettu siitä, että se oli pterodaktylus."
Summerlee alkoi nauraa hohottaa.
"Lorua! Sehän oli haikara, mikäli minä olen ikinä sellaista nähnyt."
Challenger oli niin suunniltaan, että hän ei voinut puhua. Hän
heilautti taakkansa selkäänsä ja jatkoi matkaansa. Lordi Roxton tuli
luokseni ja näytti entistä totisemmalta. Hänen kädessään oli hänen
zeiss-kaukoputkensa.
"Huomasin linnun ennenkun se lensi puiden väliin", sanoi hän. "En
käy päättämään, mikä lintu se oli, mutta metsästäjäkokemuksieni
perustalla voin väittää, etten ole koskaan eläissäni sellaista
nähnyt."
Näin ovat asiat. Olemmeko todellakin tuntemattoman maailman
kynnyksellä ja lienemmekö tosiaan kohdanneet sen uuden maan
etuvartiot, josta johtajamme puhuu? Olen kertonut teille tapauksen
sellaisenaan, ja te tiedätte nyt yhtä paljon kuin minäkin. Tämä oli
ainoa merkillinen tapahtuma, sillä muuta erikoista ei ole sattunut.
Ja nyt, arvoisat lukijani, sikäli kuin niitä koskaan saan, olen
kuljettanut teitä leveätä jokea ylöspäin, läpi korkean ruovikon ja
vihreän tunnelin, pitkää palmuja kasvavaa rinnettä pitkin, läpi
bambutiheikön ja halki sanajalkakentän. Määränpää oli nyt edessämme.
Noustuamme harjanteelle, järjestyksessä jo toiselle, aukeni eteemme
palmuja kasvava tasanko, ja me näimme tuon saman korkeitten
punertavien kallioitten rivin, joka oli minulle kuvasta tuttu.
Minulla on se nyt tätä kirjoittaessani edessäni, eikä kukaan epäile,
ettei se olisi sama. Sen lähin osa on noin seitsemän peninkulman
päässä leiripaikastamme, ja sitten jatkuu se silmänkantamattomiin.
Challenger käydä tassuttelee edestakaisin kuin kilpataistelukukko, ja
Summerlee vaikenee mutta näyttää yhä epäilevän. Yksi päivä vielä, ja
ainakin jotkut epäilykset ovat haihtuneet. Josén mukana, jonka käden
läpi tunkeutui katkennut bamburuoko ja joka välttämättä tahtoo päästä
kotiinsa, lähetän minä tämän kirjeeni ja toivon sydämestäni, että se
joskus joutuisi teidän käteenne. Kun tilaisuus sattuu, kirjoitan heti
jatkoa.