"Huomenna häviämme me tuntemattomaan maailmaani."
En tahdo väsyttää niitä, jotka mahdollisesti lukevat
tämän kertomuksen, selostamalla meidän komeata matkaamme
Booth-höyrylaivalla; en halua myöskään kertoa Parassa viettämästämme
viikosta. Tahdon kuitenkin lausua tunnustukseni Pereina da
Pinta-yhtiön meille osoittamasta suuresta hyväntahtoisuudesta,
kun tehtiin meidän varustuksiamme. Lyhyesti vain mainitsen, että
jokimatkallamme pitkin leveätä sameata ja liejuista vesistöä
kuljetti meitä hiukan pienempi höyrylaiva kuin se, joka oli tuonut
meidät yli Atlantin. Viimeksi olimme me kulkeneet Obidos-salmesta
ja saapuneet Manaos-kaupunkiin. Mr Shortman, brittiläisen ja
brasilialaisen kauppayhtiön edustaja, pelasti meidät kaupungin vähän
houkuttelevasta majatalosta. Hänen vierasvaraisessa haciendassaan me
kulutimme aikaa siihen päivään asti, jona saimme avata professori
Challengerin meille jättämän kirjeen. Ennenkun alan kertoa sen päivän
yllätyksistä, tahtoisin vielä kuvata uhkamatkani tovereita ja niitä
muita osanottajia, jotka jo olemme koonneet Etelä-Ameriikassa. Puhun
vapaasti ja avomielisesti ja ainehistoni jätän teidän, Mc Ardle,
käytettäväksenne ja hyväksyttäväksenne, koska tämä kyhäykseni teidän
toimestanne joutuu maailmalle.
Professori Summerleen tieteelliset ansiot ovat siksi tunnetut,
että en tahdo niitä enää toistaa. Hän on paremmin varustettu
kestämään rasittavia tutkimusmatkoja, kuin ensi näkemältä voisi
otaksua. Hänen pitkä laihajäntereinen ruumiinsa ei hevillä tunne
väsymystä, ja hänen kuiva, puoleksi pisteliäs, usein hyvin
epähieno esiintymistapansa ei välitä ympäristöstä. Vaikka hän on
kuudenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen, en ole koskaan kuullut
hänen valittavan matkojemme vaivoja. Olin pitänyt retkikunnallemme
vahinkona, että hän tuli mukaan, mutta nyt huomasin hänestä olevan
ainakin yhtä paljon hyötyä kuin itsestäni. Luonteeltaan on hän
karkea ja luulevainen. Hän ei alusta alkain ole salannut, että hän
piti professori Challengeria täydellisenä petkuttajana, ja että me
kaikki olimme lähteneet etsimään jotakin olematonta, sekä että me
todennäköisesti kaikkien vaivojemme palkaksi saamme vain pettymyksiä
ja vaaroja Etelä-Ameriikassa ja Euroopassa pilkkaa ja naurua. Koko
matkan Southamptonista Manaokseen väsytti hän meitä puhumalla aina
tätä samaa laihojen kasvojen vääristyessä ja ohuen pukinparran
tutistessa. Jätettyämme laivan ja noustuamme maihin, on kaunis ja
vaihteleva hyönteis- ja lintumaailma vienyt hänen koko huomionsa,
sillä hän on suurenmoisen rehellinen tieteellisyyshartaudessaan.
Kaiket päivät harhailee hän metsissä lintupyssy ja hyönteislippo
olallaan ja iltaisin täyttää hän monet hankkimistaan eläimistä.
Hänen toisarvoisiin ominaisuuksiinsa kuuluu myös se seikka, että
hän pukeutuu hyvin huolimattomasti ja polttaa pientä piippunysää,
jota ilman hänet harvoin näkee. Nuoruudessaan on hän ollut mukana
erinäisillä tieteellisillä tutkimusmatkoilla -- hän oli Robertsonin
mukana Papuassa -- eikä leiri- ja kanoottielämä ole hänelle
tuntematon.
Lordi John Roxton ja professori Summerlee muistuttavat osaksi
toisiaan, mutta osaksi ovat he toistensa täydelliset vastakohdat.
Edellinen on kaksikymmentä vuotta nuorempi, mutta hänen kasvonsa
ovat aivan yhtä laihat ja suoniset. Hänen ulkomuotonsa luulen
kuvanneeni jo siinä luvussa, joka jäi Lontooseen. Hän on aina hieno
ja pukeutuu aistikkaasti sekä ajelee partansa vähintäin kerran
päivässä. Toimenmiesten tavoin on hän puheessaan hyvin lakooninen,
mutta on nopea vastaamaan tehtyyn kysymykseen ja kärkäs yhtymään
keskusteluun sekä lausuu mielipiteensä kummallisen jyrkästi,
puoleksi huvittavasta. Hänen maailman- ja eritoten Etelä-Ameriikan
tuntemuksensa on hämmästyttävän laaja, ja hän uskoo järkähtämättömäsi
matkamme suuriin mahdollisuuksiin, eikä tätä uskoa järkytä professori
Summerleen ivahymy. Hänen äänensä on lempeä ja esiintymistapansa
hiljainen, mutta hänen tuikkiviin sinisiin silmiinsä kätkeytyy myös
raivoisa viha ja järkkymätön päättäväisyys. Hän puhui vähän omista
Brasiliassa ja Perussa saavuttamistaan ansioista, mutta sain niistä
käsityksen huomatessani miten ihastuneina hänet ottivat vastaan
jokiseudun asukkaat, jotka hänessä tervehtivät esitaistelijaansa
ja suojelijaansa. Punaisen päällikön -- niin he häntä kutsuivat --
urotyöt kulkivat satuna kansan suussa, mutta todetkin asiat olivat
kyllä hyvin kummallisia, kuten myöhemmin sain kuulla.
Lordi John oli joitakuita vuosia sitten käynyt Ei-Kenenkään-maassa,
joka on Perun, Brasilian ja Colombian välisessä tuntemattomassa
seudussa. Tällä alueella kasvaa villiä kautschukkipuuta, joka on,
kuten Kongossa, tullut alkuasukkaille sellaiseksi vitsaukseksi, että
sitä voi verrata ainoastaan heidän pakkotyöhönsä espanjalaisten
hallussa olevan Darienin vanhoissa hopeakaivoksissa. Kourallinen
ilkeitä "puolirotuisia" hallitsi maata, asesti halulliset intiaanit,
teki muut orjikseen ja epäinhimillisesti kiduttaen pakotti heidät
kokoamaan kautschukkia, joka sitten jokea myöten lähetettiin
Paraan. Lordi Roxton ryhtyi noiden onnettomien puolustajaksi, mutta
sai osakseen vain uhkauksia ja soimauksia. Silloin julisti hän
todellisen sodan Pedro Lopezia, orjanomistajain johtajaa vastaan,
keräsi karanneita orjia, asesti heidät ja toimeenpani sotaretken,
joka päättyi siten, että hän omakätisesti tappoi tuon pelätyn
"puolirotuisen" ja kumosi hänen edustamansa järjestelmän.
Eipä siis ollut ihme, että tuota punatukkaista, silkinhieno-äänistä
ja siistiä miestä katseltiin hyvin uteliaasti tuon suuren
Etelä-Ameriikan joen rantaseuduissa, vaikka tunteet olivat tietysti
myös eroavia, sillä alkuasukkaitten kiitollisuus sai vastineekseen
sen ryhmän vihamielisyyden, joka tahtoi rahallisesti hyötyä
heidän ruumiinvoimistaan. Hänen edellisten kokemuksiensa tuottama
käyttökelpoinen hyöty oli taito puhua "lingoa geralia", joka oli
kummallinen sekoitus osaksi portugaliasta ja intiasta, ja jota
käytetään koko Brasiliassa.
Olen jo ennen maininnut, että lordi John Roxton oli eräänlainen
Etelä-Ameriikka-intoilija. Hän ei voinut innostumatta puhua tästä
suuresta maasta, ja tuo innostus oli tarttuvaa, sillä huolimatta
tietämättömyydestäni kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisena ja
uteliaana. Kunpa minä voisin kertoa kaiken niin lumoavasti kuin
hän teki. Siinä oli yhdistyneinä asioitten tarkka tietäminen ja
voimakas mielikuvitus, joka antoi sanoille niiden tenhovoiman,
niin että vihdoin professorinkin ivallinen ja ennakkoluuloinen
hymyily katosi ja hän alkoi tarkasti kuunnella. Lordi kertoi
tästä mahtavasta joesta, joka jo aikaisin löydettiin -- sillä
muutamat ensimäisistä valloittajista matkustivat sitä myöten läpi
koko etelä-ameriikkalaisen siirtomaan -- mutta jonka alituisesti
vaihtuvain rantojen takaiset alueet olivat aivan tuntemattomia.
"Mitä tuo on?" huudahti hän pohjoiseen päin osoittaen. "Metsää,
rämeikköä, läpipääsemätöntä tiheikköä. Kuka voi tietää, mitä sinne
kätkeytyy? Sanokaa, mitä? Ja tuolla etelässä sitten? Liejuisia
metsäseutuja, joissa ei koskaan valkea mies ole käynyt. Kaikki on
tutkimatonta ja ennen aavistamatonta. Paitsi jokien kapeita uomia
ei mitään muuta tunneta. Kuka voi sanoa, mikä sellaisessa maassa
onkaan mahdollista! Miksi ei ukko Challenger olisi voinut puhua
totta?" Näiden kehoittavien sanojen johdosta palasi ivallinen hymyily
professori Summerleen kasvoille, ja hän alkoi hiljaa ja epäävästi
pudistella päätään, piippunysästään tupruavan savupilven takana.
Ja nyt lienen toistaiseksi sanonut kylliksi molemmista valkoisista
seuralaisistani, joiden luonne ja viat -- kuten omanikin -- ilmenevät
kyllä kertomuksen ohella. Mutta me olemme jo pestanneet joitakuita
palvelijoita, jotka ehkä hyvinkin suuresti vaikuttavat kohtaloihimme.
Ensimäkien oli Zambo-niminen neekeri, musta Herkules, yhtä
myöntyväinen mutta myös yhtä älykäs kuin hevonen. Hänet pestasimme
Parassa sen höyrylaivayhtiön henkilökunnasta, jonka palveluksessa hän
oli oppinut puhumaan hiukan englantia.
Samoin me Parassa otimme palvelukseemme Gomezin ja Manuelin, kaksi
joen yläjuoksussa asuvaa sekarotuista, jotka juuri olivat tulleet
sieltä lastinaan punapuita. He olivat molemmat asuneet elämänsä
ajan joen ylävesistöissä, jonne me juuri aioimme lähteä, ja tämän
tähden lordi John otti heidät palvelukseemme. Gomezilla oli vielä se
etu, että hän osasi puhua englantia. Nämä miehet olivat halukkaat
olemaan oppaina, keittämään ruokaa, soutamaan ja palvelemaan
kaikella tavalla viidentoista dollarin kuukausipalkalla. Sitäpaitsi
oli meillä palveluksessamme kolme Mojo-intiaania Boliviasta. Tämän
seudun asukkaita pidetään parhaina kalastajina ja laivanrakentajina.
Etevintä niistä kutsuimme me heimonsa mukaan Mojoksi ja toiset saivat
nimen José ja Fernando. Kolme valkeata miestä, kaksi sekarotuista,
yksi neekeri ja kolme intiaania muodosti siis retken henkilökunnan,
joka Manaoksessa odotti ohjeita ennenkun lähtisi oudolle matkallensa.
Pitkä viikko loppui vihdoinkin, ja odotettu hetki koitti. Kuvitelkaa
istuvanne Hacienda St. Ignation hämärässä arkihuoneessa, kahden
peninkulman päässä Manaoskaupungista sisämaahan päin. Ulkopuolelta
heijastui auringonvalon keltainen messinkiloiste, jota vastaan
palmupuiden varjot lankesivat tummina ja voimakkaina. Ilma oli
täynnä hyönteisten alituista surinaa -- troopillinen, monta oktaavia
käsittävä kuoro -- mehiläisten syvästä möyrybassosta moskiittien
heikkoon piipitykseen. Toisella puolella verantaa oli perattu,
kaktusaitauksen ympäröimä ja kukkivien pensaskasvien koristama
puutarha, jossa suuret siniset perhoset ja pienet hunajalinnut
lentelivät somina kaarroksina kukasta kukkaan. Me istuimme tuolla
huoneessa pöydän ympärillä, ja edessämme oli suljettu paperikäärö.
Kuoreen oli professori Challengerin terävällä käsialalla kirjoitettu
sanat:
"Ohjeita lordi John Roxtonille seurueineen. Avattava Manaossa
viidentenätoista päivänä heinäkuuta täsmälleen kello kaksitoista."
Lordi Roxton oli pannut kellon eteensä pöydälle.
"Vielä täytyy meidän odottaa seitsemän minuuttia", sanoi hän. "Tuo
kunnon vanhus on hyvin tarkka." Professori Summerlee hymyili
pilkallisesti tarttuessaan kääröön.
"Aivan yhtä hyvin voimme avata tämän nyt tai seitsemän minuutin
perästä, asia ei siitä muutu", sanoi hän. "Kaikki on keinottelua ja
mielettömyyttä, johon ikävä kyllä tämän kirjoittaja useasti on tehnyt
itsensä syypääksi."
"Sitä ei voi avata, meidän täytyy noudattaa pelin sääntöjä", sanoi
lordi Roxton. "Me olemme täällä professori Challengerin luvalla, ja
olisi hävittömän kehnosti tehty, ellemme noudattaisi sananmukaisesti
hänen määräyksiään."
"Tämä vasta on kaunista!" kivahti professori harmistuneena. "Enhän
tiedä mitä tuossa paperikäärössä on, mutta jos siitä emme saa kyllin
vakuuttavia ja todistavia tietoja, niin palaan minä takaisin Parasta
Bolivialla. Minulla on toki tärkeämpääkin tehtävää kuin koluta ympäri
maailmaa ja kumota tuon mielipuolen väitteitä. Nyt, Roxton, on kai jo
määrä-aika."
"Niin on", sanoi lordi John. "Nyt on aika." Hän otti kynäveitsen
taskustaan ja avasi kuoren. Siitä otti hän kokoonkäännetyn
paperiarkin, käänsi sen auki ja levitti pöydälle. Siihen ei ollut
mitään kirjoitettu. Hän käänsi sen. Myös toinen puoli oli tyhjä. Me
katsoimme toisiimme sanattomiksi hämmästyneinä. Hiljaisuuden katkaisi
professori Summerlee puhkeamalla äänekkääseen nauruun.
"Tämähän on julkinen tunnustus", huusi hän. "Mitä me vielä pyydämme.
Mies tunnustaa olevansa keinottelija. Nyt meillä ei ole muuta
tehtävää kuin palata kotimaahamme ja paljastaa hänet julkeana
petturina."
"Näkymätöntä mustetta", arvelin minä.
"Enpä luule", sanoi lordi Roxton ja piti paperia päivää vasten.
"Nuori ystäväni, teitä on turha yrittää pettää. Minä takaan että ei
koskaan ole mitään tälle paperille kirjoitettu."
"Saanko astua huoneeseen?" kuului jylisevä ääni parvekkeelta.
Valojuovan yli oli kulkenut hartiakkaan olennon varjo. Tämä
ääni! Tuo tavaton hartiain leveys! Hämmästyksestä änkyttävinä
hypähdimme me seisomaan, kun Challenger, pyöreä poikamainen
olkihattu päässään, Challenger, kädet housuntaskuissa ja puolikengät
ulospäin kääntyneissä jaloissaan näyttäytyi ovella. Hän heitti
päätään taapäin ja seisoi tuossa säteilevässä auringonpaisteessa
muinaisassyrialaisine partoineen, ja luonteenomaisen ylimielisyytensä
pilkistäessä puoleksi suljettujen silmäluomien alta.
"Pelkään" sanoi hän kelloonsa vilkaisten, "tulevani joitakuita
minuutteja liian myöhään. Tunnustan, että jättäessäni tämän
kirjeen teille, aioin estää teitä avaamasta sitä, sillä luulin
ehtiväni ajoissa luoksenne. Tämä ikävä myöhästymiseni johtuu osaksi
epävarmasta luotsista osaksi matkaamme estäneestä hiekkasärkästä.
Pelkään että virkaveljeni, professori Summerlee, on saanut
pilkkaamisen aihetta."
"Tunnustan, sir", sanoi lordi John vakavana, "että tuntui
helpoitukselta nähdä teitä täällä, sillä matkamme olisi muuten
päättynyt hyvin nolosti. Mutta en vieläkään ymmärrä, miksi te olette
käyttäytynyt näin?"
Jättäen vastaamatta tuli professori Challenger puristamaan
tervehdykseksi minun ja lordi Roxtonin kättä, kumarsi hieman
halveksuvasti professori Summerleelle ja vaipui korituoliin, joka
ritisi ja ratisi hänen painonsa alla.
"Onko kaikki valmista matkaamme varten?" kysyi hän.
"Voimme lähteä huomenna."
"Siinä tapauksessa me myös lähdemme. Ette tarvitse mitään kirjallisia
neuvoja, kun teidän korvaamattomana apunanne on minun mukana-oloni.
Alusta asti olen päättänyt olla itse johtajana tutkimusmatkallanne.
Kuten tulette näkemään, voisivat kartat hyvin huonosti korvata minun
älyäni ja neuvojani. Pieni petokseni kirjekäärön suhteen johtuu taas
siitä, että jos olisin teille aikomukseni ilmaissut, olisitte te
kaikin keinoin koettaneet saada minua luopumaan matkastani."
"Minun mielestäni ei teillä siinä suhteessa ollut mitään pelättävää",
sävähti professori Summerlee, "onhan niin monta mahdollisuutta päästä
yli Atlantin."
Challenger löi häntä olalle suurella karvaisella kädellään.
"Olen aivan varma, että terve järki teille sanoo menetelleen! oikein
sekä että oli parasta minun näin itse huolehtia itsestäni, eikä
näyttäytyä ennenkun minua tarvittiin. Se hetki on tullut. Tästä lähin
olen minä retkikunnan käskijänä, ja minun täytyy pyytää teitä vielä
tänä päivänä järjestämään matkavalmistuksenne, niin että aikaisin
aamulla voimme lähteä. Minun aikani samoinkuin teidänkin, vaikka
vähemmässä määrin, on kallista. Ehdotan senvuoksi, että kulkisimme
niin nopeasti kuin mahdollista, kunnes minä olen näyttänyt teille
sen, jota tulitte tänne katsomaan.
"Lordi John Roxton oli vuokrannut meille suuren höyrylaivan nimeltä
Esmeralda, joka kuljettaisi meidät jokea ylöspäin. Ilmaston suhteen
oli samantekevää, mihin vuodenaikaan lähdimme matkaan, sillä
lämpömäärä vaihteli seitsemänkymmenen viiden ja yhdeksänkymmenen
asteen [Fahrenheit = 23-33 Celcius] välillä sekä kesällä että
talvella, ilman sanottavaa lämmön eroitusta. Sateen laita on
aivan toinen. Joulukuusta toukokuuhun kestää sade-aika, ja sillä
ajalla nousee joki noin neljäkymmentä jalkaa yli tavallisen
pintansa. Se kuohuu yli rantojen, leviää suuriksi laguuneiksi
yli äärettömien maa-alueiden ja muodostaa laajan alkuasukkaitten
Gapoksi nimittämän alan, joka on liian soista jalan kulkea ja liian
matalaa laivan päästä sen yli. Noin kesäkuussa alkaa vesi alentua
ja on matalimmillaan loka- ja marraskuussa. Meidän matkamme sattui
siis kuivana vuodenaikana, jolloin tuo suuri joki sivujokineen oli
normaalitilassaan.
"Virta on tässä melko vähäinen, sillä putous peninkulman matkalla
on vain kahdeksan tuumaa. Ei mikään vesistö voi olla soveliaampi
laivakululle kuin tämä kaakkoistuulella, jolloin purjelaiva voi
kulkea aina Perun rajoille asti ja sitten liukua takaisin virran
mukana. Matkamme sujui hyvin, sillä Esmeraldan voimakas koneisto
ei ollut tietääkseenkään veden virtavuudesta ja me menimme yhtä
nopeasti eteenpäin kuin tyvenellä sisämerellä. Kolme vuorokautta
laivamme puski luodetta kohti virtaa ylöspäin, joka sielläkin
tuhannen penikulman päässä suustaan oli niin leveä, että sen keskeltä
katsottuina molemmat rannat vain kapeina juovina häämöittivät
taivaanrannassa. Neljäntenä päivänä Manaoksesta lähtömme jälkeen
me poikkesimme eräälle sivujoelle, jonka suu oli yhtä leveä kuin
pääjoen. Se kapeni kuitenkin nopeasti ja parin päivän perästä me
tulimme erääseen intiaanikylään, jolloin professori välttämättä
tahtoi, että me nousisimme maihin ja Esmeralda lähetettäisiin
takaisin Manaokseen. Hän väitti meidän pian saapuvan niin virtaiseen
kohtaan, että höyrylaivalla oli mahdoton päästä eteenpäin. Hän lisäsi
kuiskaten, että me nyt lähenimme tuntemattoman maan rajapyykkejä
ja mitä vähemmän meillä oli ennakkoluuloja sitä parempi. Hän vaati
meiltä kunniasanamme, että emme julkaisisi emmekä millään muotoa
ilmaisisi kenellekään, mille kohdalle kartalla matkamme on meidät
vienyt, ja myöskin palvelijakunnan täytyi ottaa se valallensa. Tämän
tähden kirjoitan minä jonkun verran hämäräperäisesti ja tahdon jo
edeltäkäsin sanoa lukijoille, että mahdollisesti piirrettävissä
kartoissa tulee kyllä paikan suhde lähiseutuihin merkittäväksi
oikein, mutta kompassin merkit ovat tahallaan sekoitetut, jotta ne
eivät mitenkään voisi olla oppaina itse maahan. Olkootpa professori
Challengerin syyt asian salassa pitoon mitkä tahansa, ei meillä ollut
muuta neuvoa kuin hyväksyä ne, sillä hän olisi mieluummin luopunut
koko retkestä kuin perustellut meille asettamiaan ehtoja.
"Elokuun toisena päivänä me katkaisimme viimeisen siteen, joka oli
yhdistänyt meitä muuhun maailmaan, lähettämällä Esmeraldan takaisin.
Neljä päivää oli siitä kulunut, me olimme vuokranneet intiaaneilta
kaksi suurta kanoottia, jotka oli tehty niin kevyestä aineesta --
bamburuo'on kuoresta --, että me voimme ne vaivatta nostaa minkä
esteen yli tahansa. Näihin me olimme lastanneet kaikki tavaramme ja
pestanneet kaksi intiaania auttamaan soutamisessa. Kuulin niiden
olleen samat -- Ataca ja Ipetu -- jotka olivat olleet professori
Challengerin mukana hänen edellisellä matkallaan. He kauhistuivat jo
ajatellessaankin uutta samanlaista matkaa, mutta päällikkö on täällä
patriarkkaalisen itsevaltias, ja jos hän pitää asian edullisena,
on se heti ratkaistu. Huomenna me siis häviämme tuntemattomaan
maailmaan. Tämän selostukseni lähetän kanootilla myötävirtaan, ja
tämä voi olla viimeinen tieto meistä niille, jotka jännityksellä
seuraavat matkamme vaiheita. Sopimuksemme mukaan lähetän nämä teille,
Mc Ardle, ja saatte te muutella ja korjailla näitä mielenne mukaan.
Päättäen professori Challengerin esiintymistavan varmuudesta --
huolimatta professori Summerleen alituisesta epäluulosta -- tulee hän
vielä näyttämään väittämänsä asiat tosiksi, ja olen vakuutettu että
pian saamme kokea mitä kummallisimpia asioita."