"Minä olin Herran ruoska."
Lordi John Roxton ja minä käännyimme yhdessä Vigo Streetille
ja astuimme tuon kuulun aristokratisen variksenpesän hämärään
porttisolaan. Pitkän puolipimeän käytävän päässä työnsi uusi ystäväni
auki erään oven ja kiersi sähkönappulaa. Joukko lamppuja, jotka
loistivat värillisten verhojen läpi, valaisi rikasvivahteiseksi
suuren huoneen. Seisoessani avonaisessa ovessa katsellen eteeni
sain ensimäiseksi vaikutuksen erinomaisesta mukavuudesta ja
loistosta, joka yhtyi miehekkyyteen ja voimaan. Kaikkialla
kävivät käsikädessä rikkaan miehen loisteliaisuus ja maku sekä
nuorenmiehen piittaamattomuus ja järjestyksen puute. Lattialle
oli levitetty kallisarvoisia nahkoja ja monivärisiä itämaalaisia
mattoja. Maalauksia ja vaskipiirroksia, joiden suuren arvon ja
harvinaisuuden minunkin tottumaton silmäni huomasi, upeili seinillä.
Skitsejä nyrkkitaistelijoista, tanssijattarista ja rotuhevosista
oli rinnakkain aistillisen Fragonardin, sankarillisen Girardetin
ja Turnerin kuvien kera. Näiden monenlaisten koristusten lisäksi
huomasin myös voitonmerkit, jotka heti toivat mieleen, että
lordi Roxton oli yksi aikansa huomattavimpia ja monipuolisimpia
urheilijoita ja voimamiehiä. Tummansininen ja vaaleanpunainen airo
toisiinsa kiinnitettyinä puhuivat soutumestaruuksista, säiläin ja
taistelukäsineitten todistaessa toista urheilulajia. Reunuksen tapaan
oli seinälle asetettu komeita eläimenpäitä; niitä oli kaikista
maanosista ja Lado Enclaven harvinainen sarvikuono työnsi ivallisesti
huuliansa toisten ohi.
Keskellä suurta punaista mattoa oli Ludvig XIV:nnen aikuinen
kultakoristeinen pöytä, ihana muinaiskalu, mutta nyt lasin
jälkien ja savukkeitten turmelemana. Pöydällä oli hopeatarjotin
savukekalustoineen sekä kullatussa pullossa jotakin juotavaa.
Vaikeneva isäntäni täytti pari lasia. Osoitettuaan minulle tuolin
ja pantuaan toisen laseista eteeni tarjosi hän minulle pitkän
hienon havannan. Sen jälkeen istuutui hän minua vastapäätä ja
katsoi kauan ja herkeämättä minuun ihmeellisine vilkuttavine
häikäilemättömine silmineen, jotka olivat kylmät ja vaaleansiniset,
aivan jääkerrostumain väriset. Savukkeestani nousevan kevyen sumun
läpi näin hänen kasvojensa yksityiskohdat, ja ne olivat minulle
monista valokuvista tutut -- tuo voimakkaasti taipunut nenä,
kuopallaan olevat ryppyiset posket, tummat punaiseen vivahtavat
päälaelta ohuet hiukset, kierretyt miehekkäät viikset ja pieni
piikkiparta ulkonevassa leuassa. Hänessä oli jotain, joka muistutti
Napoleon III:nnesta, jotain Don Quixotesta, ja samalla jotakin
perin tyypillistä maalla asuvalle englantilaiselle herrasmiehelle,
tuolle vilkkaalle reippaalle ulkoilmanystävälle, joka rakastaa
koiria ja hevosia. Hänen ihonsa olivat aurinko ja ilma muuttaneet
tiilenruskeaksi. Hänen kulmakarvansa olivat tuuheat ja antoivat
luonnostaan kylmille silmille villin leiman -- vaikutus, jota
lisäsi hänen kiinteä ryppyinen otsansa. Kasvot olivat laihat mutta
hyvin voimakkaat -- hän oli monasti näyttänyt, että vain harva
englantilainen kykenee kestämään sellaisia ponnistuksia, kuin hän.
Hän oli noin kuusi jalkaa pitkä, mutta näytti lyhemmältä harteittensa
pyöreyden tähden. Sellainen oli lordi John Roxton tuossa minua
vastapäätä istuessaan pureskellen tuimasti savukettaan ja tuijottaen
minuun läpitunkevin katsein pitkän kiusallisen hiljaisuuden
vallitessa.
"No niin", sanoi hän viimein, "nyt on arpa heitetty, nuori
ystäväni." Hän puhui skotlantilaisesi murtaen. "Te ja minä olemme
arvan nostaneet. Otaksun, ettei teillä saliin astuessanne ollut
aavistustakaan tällaisesta -- vai kuinka?"
"Ei aavistustakaan."
"Samoin oli minunkin laitani. Ei aavistustakaan. Ja nyt olemme
pääsemättömissä. On vain kolme viikkoa siitä kun tulin kotiin
Ugandasta; olen vuokrannut tilan Skotlannista, vuokrasopimuksen olen
allekirjoittanut ja kaikki sitä mukaan. Kyllä tämä on kaunista, vai
mitä te arvelette? Kuinka on teidän laitanne?"
"Tämä sattui minulle vallan sopivasti. Olen sanomalehtimies -- _Daily
Gazetten_ palveluksessa."
"Tosiaan -- tehän sanoitte sen ilmoittautuessanne. Apropos, minulla
on teille hiukan työtä, tahdotteko auttaa minua?"
"Varsin kernaasti."
"Eihän teillä ole mitään vastaansanottavaa, vaikka onkin kysymys
pienestä vaarasta?"
"Millaisesta vaarasta?"
"On kysymys Ballingerista -- hän on vaara. Olettehan kuullut hänestä
puhuttavan?"
"En."
"Nuori mies, missä te olette elänyt? Sir John Ballinger on seutunsa
paras hockey-pelaaja. Vain minä voin kilpailla hänen kanssaan
tasaisella pinnalla, mutta jos on kysymys vastuksenottamisesta, niin
on hän minua etevämpi. On tunnettu salaisuus, että milloin hän ei
harjoittele, hän juo lujasti -- ottaa häviönsä uudelleen, kuten hän
sanoo. Tiistaina sai hän viinahulluuskohtauksen ja on sen jälkeen
raivonnut kuin hornanhenki. Hänen huoneensa on tämän yläpuolella.
Lääkärit sanovat, että tuo kunnon mies kuolee, ellei hän syö jotain,
mutta kun hän makaa revolveri vieressä peitteellään ja vannoo
ampuvansa kuusi kuulaa jokaiseen, joka häntä yrittää lähestyä, niin
palvelijat ovat tehneet lakon. Häntä on vaikea käsitellä, ja hän
ampuu mainiosti, mutta eihän voi antaa Grand Nationalin voittajan
maata ja kuolla tuolla tavalla."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin.
"Minä olin ajatellut, että te ja minä käymme häneen käsiksi. Hän
nukahtaa tietysti joskus, ja pahimmassa tapauksessa hän meistä toisen
tappaa, -- toinen voi silloin huolehtia hänestä. Jos voimme kietoa
peitteen hänen käsiinsä ja sitten telefonoida vatsapumppua, voimme me
saada tuon kunnon ystävän vatsaan sen ruuan, jota hän tarvitsee."
Tämä oli hiukan vastenmielinen ja odottamaton lisäys minun
viikkotöihini. Itse en pidä itseäni kovinkaan rohkeana. Minulla
on irlantilaisen voimakas kuvittelukyky, joka tuntemattoman ja
koettelemattoman tekee kauheammaksi kuin se onkaan. Toiselta puolen
olen kasvatettu häpeämään heikkoutta ja kauhua. Olen varma siitä,
että voisin heittäytyä äkkijyrkänteeltä alas -- kuten hunnit
historian oppikirjan mukaan -- jos rohkeuteni pantaisiin koetukselle.
Ylpeys ja pelko vaikuttivat minuun eikä mikään rohkeus --. Vaikkakin
jokainen hermoni pingoittui kauhusta ajatellessani tuota viskyä
täynnä olevaa miestä, jonka luulin olevan seuraavassa ylemmässä
kerroksessa, vastasin kuitenkin mitä surullisimmalla äänellä olevani
valmis seuraamaan lordia. Kun lordi Roxton vielä kerran huomautti,
kuinka vaarallinen yritys oli, aloin jo vihastua.
"Ei tämä asia puhumalla parane", sanoin. "Menkäämme."
Nousin ja hän teki samoin. Tyytyväisesti naurahtaen taputti hän minua
pari kertaa rinnalle ja työnsi minut takaisin tuoliini.
"Hyvä on, poikaseni", sanoi hän. "Olette sopiva."
Katsoin häneen ällistyneenä.
"Jack Ballingerista olen jo tänä aamuna itse pitänyt huolen", sanoi
hän. "Hän ampui reiän nuttuni hihaan onneksi hänen vanha kätensä
vapisi -- me saimme hänen ylleen pakkopaidan ja viikon perästä on
hän terve taas. Enhän vain loukannut teitä, nuori mies? Näin meidän
kesken sanottuna on tuo Etelä-Ameriikan juttu otettava vakavalta
kannalta, ja tahdon saada sinne toverikseni miehen, johon voin
luottaa. Panin teidät koetukselle, ja te kestitte sen oivallisesti.
Nähkääs, kaikki riippuu teistä ja minusta, sillä ukko Summerleeta
saamme alun pitäin hoidella kuin pientä lasta. Mutta -- ettehän te
vain ole se Malone, joka ehkä saa piakkoin Rugby-lakkinsa Irlannille?"
"Ehkä varajäsenenä."
"Olin tuntevinani teidät. Minä olin katsomassa kilpailuanne
Richmondin kanssa -- paras kilpailu koko sesongin aikana. En koskaan
laiminlyö Rugby-kilpailua, sillä _se_ jalkapallopeli on kaikkia
muita miehekkäämpi. Mutta enhän pyytänyt teitä tänne puhuakseni
kanssanne urheilusta. Ottakaamme selkoa matkasta. Thimesin etusivulla
ovat laivankulut. Keskiviikkona kahdeksan päivän perästä lähtee
Booth-höyrylaiva Paraan, ja jos voimme sopia professorin kanssa
matkasta, niin luulen, että lähdemme silloin -- vai kuinka? -- Jaha,
kyllä minä puhun hänen kanssaan. Kuinka on teidän matkavarustustenne
laita?"
"Sanomalehteni huolehtii niistä."
"Osaatteko ampua?"
"Jokseenkin samalla tavalla kuin kaikki muutkin ylioppilaat."
"Armias, ovatko asiat niin hullusti? Te nuoret miehet opettelette
viimeiseksi ampumaan. Te olette pistimettömien mehiläisten
kaltaisia, kun on kysymyksessä pesän suojaaminen. Taidattepa tulla
noloiksi jonakuna päivänä kun joku varastaa teiltä hunajanne.
Etelä-Ameriikassa opitte kyllä tähtäämään oikein, sillä ellei
professorimme ole hullu tai valehtelija, niin saamme nähdä
ihmeellisiä asioita ennenkun tulemme takaisin. Minkälainen pyssy
teillä on?"
Hän meni tammikaapille ja sen oven avautuessa näin loistavia
kiväärinpiippurivejä, jotka tuossa muistuttivat urkupillejä.
"Minä tässä katson, mitä voin luovuttaa teille tykistöstäni", sanoi
hän.
Ja niin otti hän toisen kauniin pyssyn toisensa jälkeen, aukaisi ja
sulki hanoja ja hyväili niitä kuin äiti lastaan. "Tämä kaunis kapine
teitä varmaan huvittaa. Minä ammuin tuon hirviön tällä." Hän osoitti
sarvikuonoa. "Vain kymmenen kyynärää ja tuo olisi liittänyt _minut
omiin_ kokoelmiinsa.
"Toivon teidän tuntevan Gordonninne, sillä hän on hevosen ja pyssyn
runoilija. Katsokaapa, tässä on mainio kapine: 470, _kaukoputken
näyttökyky, kaksinkertainen ejektori_, kantaa vaakasuorassa suunnassa
kolme ja viisikymmentä. Tätä pyssyä minä kolme vuotta sitten käytin
perulaisia orjarääkkääjiä vastaan taistellessani. Minä olin niiden
maanäärien Herran ruoska, sen takaan, vaikka sitä ei olekaan
missään Sinisessä kirjassa sanottu. Sattuu tilaisuuksia, nuori
mies, jolloin jokaisen täytyy nousta puolustamaan ihmisoikeutta
ja oikeamielisyyttä, jos tahtoo jälkeenpäin tuntea täyttäneensä
velvollisuutensa. Sen tähden ryhdyin pieneen sotaan omin voimin.
Suunnittelin sen itse, kävin sen itse ja lopetin sen itse. Jokainen
näistä koloista kertoo orjain murhaajasta -- niitä on aikamoinen
joukko, eikö totta? Tuo syvä jäi ammuttuani Pedro Lopezin, heidän
kaikkien kuninkaansa, Putomayo-joella. -- Mutta tässä on jotain aivan
teitä varten." Hän otti esiin kauniin ruskean hopeahelaisen pyssyn.
"Hyvä perä, tarkka ampumaan, viisi patruunaa kerrallaan. Tämän varaan
voitte uskoa elämänne." Hän ojensi sen minulle ja sulki tammikaapin
ovat. "Apropos", jatkoi hän istuu tuessaan, "mitä tiedätte professori
Challengerista?"
"Näin hänet tänään ensikerran."
"Niin minäkin. Kummallista, että me molemmat kuljemme aivan oudon
miehen käskettävissä. Hän tuntuu olevan kopea ukkoräähkä. Hänen
tiedemiesveljensä, eivät tuntuneet olevan erityisesti ihastuneita
häneen. Kuinka te innostuitte tähän asiaan?"
"Kerroin hänelle lyhyesti aamupäivälliset kokemukseni, ja hän
kuunteli hyvin tarkkaavaisena. Sitten otti hän esiin Etelä-Ameriikan
kartan ja levitti sen pöydälle.
"Minä luulen, että jokainen sana, minkä hän lausui teille, oli
totta", selitti hän vakavana, "ja te arvaatte, että minä voin näitä
asioita arvostella. Etelä-Ameriikka on maanosa, jota rakastan,
ja luulen että ylipäänsä Darienin ja Fuegon välinen seutu on
suurenmoisin, rikkain ja ihmeellisin maapallomme osa. Sitä ei
vielä tunneta, eikä voida aavistaa mitä kaikkea siellä piilee.
Olen matkustanut sen äärestä ääreen, olen viettänyt kaksi vuotta
näissä seuduissa, juuri silloin kun kävin sotaa orjakauppiaita
vastaan, josta äsken kerroin. Ollessani siellä kuulin todella monia
samantapaisia juttuja -- intiaanien perimätietoja y.m., mutta
aivan varmaan perustuivat ne tosiasioihin. Mitä enemmän te, nuori
mies, tulette tietämään tästä maasta, sitä paremmin ymmärrätte,
että sieltä voi löytyä mitä tahansa -- _mitä tahansa_. Siellä on
joitakuita vesistöjä, joita väestö käyttää kulkuväylillään, mutta
muuten on kaikki hämärän peittämää. Täällä Matto Grandessa" -- hän
näytti savukkeella erästä kartan osaa -- "tai täällä yläkulmassa,
jossa kolme maata yhtyy, ei mikään minua kummastuttaisi. Kuten
hän, tuo professorikuvatus, sanoi, on siellä viisikymmentätuhatta
peninkulmaa leveältä jokea, joka juoksee melkein Euroopan kokoisen
metsän läpi. Te ja minä voisimme olla toisistamme yhtä kaukana
kuin Skotlanti on Konstantinopelista ja kuitenkin olemme samassa
suuressa brasilialaisessa metsässä. Ihminen on vain sinne tänne
tuohon labyrinttiin jättänyt jälkiä itsestään. Joki nousee ja laskee
lähes neljäkymmentä jalkaa ja puolet maata on ylipääsemätöntä nevaa.
Miksi ei sellaisessa maassa voisi olla jotakin uutta ja ihmeellistä?
Ja miksi me emme voisi sitä löytää? Sitäpaitsi", lisäsi hän noiden
kummallisen laihojen kasvojen loistaessa ihastuksesta, "siellä on
urheilun mahdollisuuksia. Minä olen kuin vanha pallo -- kaikki
valkea väri on minusta jo aikoja sitten kulunut. Elämä voi heitellä
minua sinne tänne jättämättä minuun mitään merkkiä. Mutta urheilun
uljuus, nuori mies, siinä on olemassaolon höyste. Sen merkeissä on
elämä jälleen elämisen arvoista. Me alamme kaikki tulla aivan liian
aroiksi, hitaiksi ja mukavuutta harrastaviksi. Olisipa minulla
suuri autio maa ja avarat seudut kuljettavana, pyssy kädessäni
ja etsittävänä jotain, joka on löytämisen arvoista. Olen ollut
sotilaana, ilmapurjehtijana ja vaikka minä, mutta tuo eläinmetsästys,
joka muistuttaa unta hummeri-illallisesta, on minulle ennenkokematon,
uusi mielenkiihoitus." Hän nauroi ajatellessaankin sitä.
Ehkä olen aivan liian kauan kuvannut uutta tuttavuuttani, mutta
hänestähän tulee matkatoverini pitkiksi ajoiksi, ja senvuoksi olen
koettanut esittää hänet sellaisena, jollaiseksi hän näyttäytyi
ensi kerran tavatessamme, olen koettanut kuvata hänen omituista
personallisuuttaan ja hänen hauskaa puhe- ja ajatustapaansa.
Saadakseni kokouksen selostuksen lehteen täytyi minun vihdoin
lähteä hänen luotaan. Lähtiessäni istui hän tuossa ruusunpunaiselta
hohtavassa huoneessa rasvaten mielipyssynsä lukkoa ja koko ajan hän
myhäili ajatellessaan meitä odottavia seikkailuja. Olin päässyt
selville siitä, että jos meitä vaarat olivat uhkaamassa, niin en
olisi koko Englannista voinut löytää rohkeampaa ja kylmäverisempää
miestä toverikseni.
Vaikka olinkin päivän monista vaiheista hyvin väsynyt, istuin
kuitenkin kauan juttelemassa Mc Ardlen, uutistoimittajan kanssa, ja
selitin hänelle koko tilanteen, jota hän piti niin tärkeänä, että
asia oli kerrottava päällikölle, sir Georg Beaumontille. Sovittiin,
että minä lähettäisin kotimaahan selostuksia seikkailuistani
Mc Ardlelle osotettuina kirjeinä, ja nämä kirjeet sitten joko
säännöllisesti julaistaisiin _Daily Gazettessa_ tai piiloitettaisiin
joksikin aikaa ja vasta sitten julaistaisiin riippuen professori
Challengerin toivomuksesta, sillä emmehän tienneet, mitä ehtoja hän
lisäisi niihin määräyksiin, jotka veisivät meidät tuntemattomaan
maahan. Vastaukseksi puhelinkeskusteluumme emme saaneet muuta kuin
raivoisan hyökkäyksen sanomalehteä vastaan ja lopuksi lupasi hän,
että jos ilmoitamme, millä laivalla lähdemme, niin antaa hän juuri
ennen lähtöä tarpeellisiksi katsomansa tiedot. Toiseen kysymykseemme
emme saaneet vastausta, Hänen vaimonsa vaikeroiva ääni kuului
puhelimessa, ja hän sanoi miehensä olevan jo kovin huonolla tuulella;
olisi parempi, ettemme häntä enää kiusaisi. Kolmannen kerran
päivemmällä koettaessamme soittaa kuului rätisevää ääntä, ja heti
kohta keskusasema ilmoitti, että professori Challengerin johto on
mennyt epäkuntoon. Luovuimme yrityksistä päästä hänen puheilleen.
Ja nyt, kärsivällinen lukijani, en voi enää puhua suorastaan
sinulle. Tästälähin -- jos joskus joku kertomus tästä matkasta
joutuu luettavaksesi -- tapahtuu se edustamani sanomalehden kautta.
Jätän tämän selonteon ihmeellisen tutkimusmatkamme aiheuttimista
toimittajalle, jotta siinä tapauksessa, etten minä koskaan hengissä
palaisi kotimaahani, voitaisiin tästä saada muutamia luotettavia
tietoja tapahtumista. Nämä viimeiset rivit kirjoitan höyrylaiva
Franciskan salongissa, ja luotsi ottaa kirjeen mukaansa palatessaan
ja jättää sen mr Mc Ardlelle. Ennenkun suljen muistikirjani,
maalailen sinulle kuvan, joka on viimeinen muisto jättämästäni
maasta. On kostea, sumuinen myöhäisen kevään aamu. Sataa tihuttaa.
Kolme loistaviin sadetakkeihin kääriytynyttä olentoa rientää
katua pitkin suuren höyrylaivan nostosiltaa kohti, sillä lähtöä
osoittava lippu liehuu jo laivan katolla. Heidän edellään työntää
kantaja käsirattaita, jotka ovat täynnä matka-arkkuja -- huopia ja
kiväärilaatikoita. Professori Summerleen pitkä melankolinen haamu
kulkee tuolla laahustavin askelin ja pää riipuksissa jo vallan
tyytymättömänä matkaan. Lordi Roxton astuu reippain askelin, ja hänen
ohuet eloisat kasvonsa loistavat metsästyslaukun ja kaulaliinan
takaa. Minä puolestani olin iloinen, että matkavalmistelujen
ja sydäntäsärkevien jäähyväisten aika oli ohi, ja varmaan myös
käytökseni sitä todisti. Äkkiä juuri kun olimme astuneet laivaan,
kuului takaamme kauhea huuto. Professori Challenger lupauksensa
mukaan tuli meitä saattamaan. Hän saapuu huohottaen, tulipunaisena ja
vihoissaan.
"Ei kiitoksia", sanoo hän. "Tahdon päästä laivaan. Minulla on teille
pari sanaa sanottavana. Älkää luulkokaan, että minua teihin liittäisi
mitkään siteet, vaikka te lähdette tälle matkalle. Tahdon saada
teidät ymmärtämään, että minulle tämä on aivan yhdentekevää, ja minä
epään kaikki henkilökohtaisten sitoumusten vaatimukset. Totuus pysyy
totuutena, ja teidän tiedonantonne, millaisia ne sitten tulevatkin
olemaan, eivät vaikuta mitään, vaikka ne heikkolahjaisissa ihmisissä
herättävätkin ihmetystä ja uteliaisuutta. Minun tiedonantoni
neuvoineen ja opastuksineen ovat tässä käärössä. Teidän tulee avata
se saavuttuanne Amazon-joen varrella sijaitsevaan Manaoskaupunkiin
-- mutta vasta kuoressa olevana hetkenä. Olenko kyllin selvästi
lausunut ilmi ajatukseni? Panen kunnia-asiaksenne ennen esittämieni
ehtojen tarkan noudattamisen. En minä millään muotoa estä teidän
kirjeenvaihtoanne, mr Malone, koska teidän matkanne tarkoituskin
on erinäisten tosiseikkain tarkastelu, mutta minä vaadin, että te
ette koskettele määräpaikkaa koskevia yksityisseikkoja, ja toiseksi,
että mitään ei julaista ennenkun te olette palannut. Hyvästi, sir.
Te olette jonkun verran lieventänyt vihaani tuota kirottua ammattia
kohtaan, johon te onnettomuudeksenne olette antautuneet. Hyvästi,
lordi Roxton. Luuloni mukaan on tiede teille suljettu kirja, mutta
voin onnitella teitä uusien metsästyskenttien johdosta, joita
siellä tapaatte. Te varmaan _Fieldissä_ kerrotte sitten laajasti,
kuinka ammuitte ilmassa lentävän dimorfodonin. Hyvästi, professori
Summerlee. Jos te vielä olette kehitysmahdollinen, jota minä, totta
puhuakseni, epäilen, niin te palaatte Lontooseen varmasti viisaampana
miehenä, kuin minä nyt jätätte tämän kaupungin."
Ja niin käännähti hän ympäri, ja laivan kannelta näin paria minuuttia
myöhemmin tuon pienen jänterän miehen astumassa kaukana junaa kohti.
Ja nyt olemme me ehtineet kappaleen Kanaalia lounaaseen. Kello soi
viimeisen kerran kirjeiden hakua huomauttaen, ja se on luotsin
hyvästijätön merkki. Senjälkeen käy matka yli kuohuvan: aallokon.
Jumala siunatkoon kaikkia niitä, jotka jäävät kotimaahan, ja suokoon,
että onnellisesti palaisimme.