"Ratkaisematon kysymys."
Ylimielisyyteni oli jokseenkin lannistettu tuon ensimäisen
ruumiillisen ja toisen henkisen yhteenoton jälkeen professori
Challengerin kanssa. Iskusta polttavassa päässäni takoi alituisesti
ajatus, että tuon miehen puheessa oli jotakin totta, ja että tässä
olisi äärettömästi _Daily Gazettea_ varten kirjoitusaiheita, jos
joskus saisin siihen tilaisuuden. Tyhjät ajoneuvot odottivat kadulla,
minä hyppäsin niihin ja ajoin toimistoon. Mc Ardle oli paikallaan
kuten aina.
"Noo", huusi hän odottavan näköisenä, "kuinka kävi? Nyt olette
varmaan ollut kiirastulessa, nuori mies? Ei kai hän sentään
menetellyt kovakouraisesti?"
"Me olimme pienessä käsikähmässä aluksi."
"Sellainen konna! Entä sitten?"
"Hän tuli pian puheliaammaksi ja me juttelimme hetkisen. Mutta minä
en saanut hänestä mitään irti -- mitään julkaistavaa."
"Sitä minä en usko. Hän loukkasi teitä ja se on saatettava
julkisuuteen. Sellaista hirmuvaltaa ei suvaita, mr Malone. Meidän
täytyy opettaa miehelle, mikä on sopivaa, Huomenna suuntaan pienen
kirveltävän kirjoituksen häntä vastaan. Antakaa minulle vain
aineksia, niin kyllä minä poltinraudalla merkitsen tuon miehen
ainaiseksi. Professori Münchhausen -- sopisikohan tuollainen
päällekirjoitus? Sir John Mandeville redivivus -- Cagliostro --
kaikki historian pettureita ja ylvästelijoitä. Kyllä minä näytän,
että hän on oikea keinottelija."
"Siihen minä en myönny."
"Miksi ette?"
"Sen tähden, että hän ei ole mikään keinottelija."
"Mitä kummaa?" huusi Mc Ardle ulvoen. "Ette kai väitä, että uskotte
noita juttuja mammuteista, mastodonteista ja suurista merikäärmeistä?"
"Sellaisista en tiedä mitään enkä luule hänenkään niistä uneksivan.
Mutta minä uskon, että hän on keksinyt jotain uutta."
"Ryhtykää heti kirjoittamaan!"
"Tekisin mielelläni niin, mutta hän on uskonut minulle kaikki sillä
ehdolla, että en mitään päästä julkisuuteen." Muutamin lyhyin lausein
selitin, mitä professori oli kertonut. "Näin ovat asiat."
Mr Ardle näytti kummallisen epäilevältä. "Hyvä, mr Malone", sanoi
hän viimein, "ei kai kuitenkaan tuota tämän illan kokousta tarvitse
pitää salassa. Luulen että ei mikään lehti huolehdi siitä, sillä
Waldronia on täällä monin kerroin selostettu eikä kukaan tiedä, että
Challenger aikoo esiintyä. Siitä saamme hyvää ainesta, jos onni meitä
suosii. Tehän menette sinne ja hankitte meille mahdollisimman tarkan
selostuksen. Varaan tilaa lehdessä puoliyöhön asti."
Sinä päivänä oli minulla paljon tehtävää. Söin aikaisin päivällistä
Savage-klubissa Tarp Henryn kanssa, ja osittain kerroin hänelle
seikkailuni. Hän kuunteli epäilyksen hymyn värehtiessä hänen
kuopalleen painuneissa kasvoissaan ja nauroi menehtyäkseen
kuullessaan, että professori oli saanut minut uskomaan.
"Veli hyvä, eihän sellainen ole mahdollista todellisessa elämässä.
Ei kuka tahansa aivan odottamatta tee suuria löytöjä unohtaen
sitten takeet löytöjen todellisuudesta. Jättäkää nuo jutut
romaaninkirjoittajille. Mies miettii samallaisia kepposia, joita
näkee joka päivä eläintieteellisen puutarhan apinahuoneessa. Kaikki
on pelkkää lorua."
"Mutta tuo ameriikkalainen runoilija?"
"Ei semmoista ole ikinä ollut."
"Näinhän hänen luonnoskirjansa."
"Challengerin luonnoskirja."
"Olisiko _hän_ piirtänyt eläimen?"
"No varmasti. Kukas muu?"
"Mutta valokuvat?"
"Miten lienee valokuvien laita. Tehän sanoitte vain nähneenne linnun."
"Pterodaktyluksen."
"Hänhän niin sanoi. Hän pani teidät uskomaan, että se oli
pterodaktylus."
"Entäs luut sitten?"
"Toinen oli otettu lihakattilasta ja somistettu tätä tilaisuutta
varten. Jos on oikein kätevä ja asioihin perehtynyt, niin voi
petkuttaa luilla yhtä hyvin kuin valokuvillakin."
Minusta alkoi tuntua vastenmieliseltä. Ehkäpä hän piankin olisi
voittanut uskoni. Mutta silloin keksin onnellisen ajatuksen.
"Tahdotteko tulla kanssani kokoukseen", kysyin.
Tarp Henry näytti empivän.
"Hänestä ei enää pidetä, tuosta kunnon Challengerista", sanoi
hän. "Monella on hänen kanssaan selvittämättömiä asioita. Hän on
luullakseni Lontoon vihatuin mies. Jos lääketieteen ylioppilaita
saapuu kokoukseen, niin varmasti syntyy meteli. En tahdo olla mukana
tuollaisissa mellakoissa."
"Kyllä teidän pitäisi olla häntä kohtaan edes sen verran
oikeudenmukainen, että kuuntelisitte, miten hän puolustaa itseänsä."
"Epäilemättä tekisin siinä oikein. No niin. Tulen kanssanne illalla."
Tullessamme saliin näimme, että osanotto oli paljon suurempi
kuin olimme odottaneet. Pitkä rivi sähkövaunuja toi kokoukseen
valkopartaisia professoreja vaatimattomampien jalankulkijani
loppumattoman jonon alkaessa tungeksia holvatussa käytävässä.
Kuulijakunta näytti siis tulevan sekä lukuisaksi että tieteelliseksi.
Heti istuuduttuamme paikallemme huomasimme, että nuorekas, melkeinpä
poikamainen mieliala vallitsi parvekkeella ja salin peräosassa.
Luodessani silmäyksen ympärilleni huomasin monta penkkiriviä
täpötäynnä noita mainittuja lääketieteen ylioppilaita. Varmaan
olivat kaikki suuret sairaalat lähettäneet tänne joukon kuulijoita.
Luentosalissa vallitsi hyväntahtoinen mutta vallaton mieliala.
Laulettiin riemullisia laulunpätkiä, ja oudolta tuntui sellainen meno
tieteellisen luennon johdatuksena; siellä täällä huomasi ivailunkin
halua, ja se ennusti hauskaa iltaa vaikka arvatenkin hieman
epämiellyttävää niille, jotka sattuivat joutumaan pilkan esineiksi.
Kun esimerkiksi vanha tohtori Meldrun, päässään kaikkien tuntema
suuri hattunsa ylöspäin käännettyine reunoineen, näyttäytyi
korokkeella, kysyttiin monelta taholta: "Mistä olette saanut tuon
savutorven?" niin että hän heti otti hatun päästään ja hämillään
piilotti sen tuolinsa alle. Luuvaloisen professori Wadleyn
nilkuttaessa paikalleen kysyttiin mitä lempeimmällä äänellä salin
joka puolelta, kuinka hänen varpaansa laita oli, ja hän näytti siitä
huomattavasti vihastuvan. Innokkaimmiksi paisuivat mielenosotukset
uuden tuttavuuteni, professori Challengerin, astuessa paikalleen
korokkeen ensi rivin päähän. Kun ensimäinen vilahdus hänen mustasta
parrastaan huomattiin, puhkesi sellainen tervehdyshuudahdusten
myrsky, että aloin epäillä noiden joukkojen tulleen tänne, ei
luennon takia, vaan kuultuaan huhuna, että professori ottaisi osaa
keskusteluun.
Muutamat mieltyneet naurunpuuskaukset etummaisissa penkeissä
istuvien hyvinpuettujen kuulijain taholta todistivat ylioppilaitten
mielenosoitusten hyväksymistä. Tervehdykset eivät itse asiassa
olleet muuta kuin huutamista, lihaa syövien eläinten häkistä
kuuluvaa mylvinää, kun eläinraukat kuulevat ruokaa tuovan vartijan
askelten lähestyvän. Tuo kaikki oli hyvin sopimatonta ja kuitenkin
se minusta tuntui vain meluisalta tervetulon-toitotukselta; he
vastaanottivat näin melskeisesti miehen, joka oli heitä enemmän
huvittanut ja ihmetyttänyt kuin vihoittanut tai herättänyt heidän
vastenmielisyyttään. Challenger hymyili laimeasti osoittaen
suvaitsevaista halveksimista, aivankuin hyväntahtoinen mies kärsii
pieniä nalkuttavia koiranpenikoita. Hitaasti hän istuutui, hengähti
syvään niin että rintakehä huomattavasti laajeni, siveli hyväilevästi
suurta partaansa ja katsahti silmät puoleksi ummessa hieman
ylimielisesti yli salin, joka oli väkeä täynnä. Hänen tulostaan
johtunut melu ei ollut vielä täysin tauonnut, kun puheenjohtaja,
professori Ronald Murray, ja luennoitsija Waldron astuivat esiin ja
toimitus alkoi.
Suokoon professori Murray minulle anteeksi, kun sanon, että hän,
kuten kaikki muutkin englantilaiset, ei voi puhua kyllin kuuluvalla
äänellä. Se seikka, että henkilöt, joilla on jotakin sanottavaa,
eivät viitsi nähdä sen verran vaivaa, että oppisivat taidon saada
puheensa kuulumaan, on yksi nykyajan kummallisia salaisuuksia.
Professori Murray suuntasi muutamia syvämietteisiä ajatelmia valkeaan
kaulaliinaansa ja pöydällä olevaan vesipulloon samalla leikillisesti
silmäten oikealla puolellaan olevaan hopeasauvaansa. Sen jälkeen hän
istuutui ja mr Waldron, hyvin mainehikas ja suosittu luennoitsija,
nousi puhumaan yleisen suosionsorinan kuuluessa. Hän oli ankara,
laihanpuoleinen, karkeaääninen pönäkkä mies, mutta hänellä oli
eräs mainio avu: hän osasi omaksua toisten ajatuksia ja esittää ne
kyllin tajuttavasti jopa jännittävästikin asiaa ymmärtämättömille.
Lisäksi hänellä oli taito esittää hupaisia käänteitä aivan
odottamatta, niin että hänen käsitteleminään tasauspisteitten
etenemiset ja luurankoisten muodostumat tuntuivat hyvin hauskoilta
kiistakysymyksiltä.
Hän kehitteli ajatuksiaan selväpiirteisesti, toisinaan hyvin
maalailevastikin, luomakuntaa ylhäältä katsoen. Hän kuvaili
maapalloa -- valtavaa määrää kiehumistilassa olevaa kaasupaljoutta,
joka kierteli avaruudessa. Sitten kuvaili hän sen tiheytymistä,
kokoonkutistumista, joka muodosti vuoret, hyöryä, joka muuttui
vedeksi, ja sen näyttämön hitaasti edistyvää valmistumista, jolla
elämän selvittämätöntä näytelmää esitetään. Itse elämän alkuperästä
lausui hän vain joitakin epävarmoja ja varovaisia viittauksia. Hän
piti jokseenkin epäilemättömänä, että elämän itu ei olisi voinut
säilyä sellaisessa tulikoetuksessa. Sentähden on se tullut myöhemmin.
Olisiko se syntynyt maapallon jäähtymisestä, epäorganisesta elämästä?
Paljon mahdollista. Olisivatko sen idut tulleet tänne muualta,
esimerkiksi meteoreista? Tuskin luultavaa. On viisainta, sanoi hän,
kun sen seikan selvitykseksi ei määrätä mitään tarkkoja oppeja. Me
emme voine -- emme ainakaan tähän asti ole voineet laboratorioissamme
saada organista elämää syntymään epäorganisista aineista. Kuolleen
ja elävän luonnon välisen kuilun yli ei meidän kemiamme ole vielä
siltaa kyennyt rakennuttamaan. Mutta luonnolla itsellään oli
korkeampi ja kehittyneempi kemia, joka, tehden työtä äärettömin
voimin pitkien ajanjaksojen aikana, varmaan on voinut päästä meille
saavuttamattomiin tuloksiin. Tähän täytyy meidän pysähtyä.
Nyt johtui puhuja animalisen elämän aloille; tämä alkoi alhaisissa
nilviäisissä ja heikoissa merieläimissä nousten yhä korkeammalle,
askel askeleelta, matelijoitten ja kalojen kautta, kunnes viimein
tultiin eläviä sikiöitä synnyttävään kengururottaan, imettäväisten,
siis myös jokaisen kuulijan, ilmeiseen kantaisään. -- "Ei, ei!"
huusi eräs epäileväinen ylioppilas etäältä salista. -- Jos tuo
punakaulaliinainen nuori herra, joka luulee, että hänet on kuorittu
munasta, tahtoisi odottaa häntä luennon päätyttyä, huvittaisi häntä
tavattomasti sellaisen harvinaisuuden näkeminen. -- Naurua. --
Oli kummallista ajatella, että luonnon kautta aikakausien jatkuva
kehitysprosessi päättyy tuon punaliinaisen miehen luomiseen.
Mutta olisiko prosessi jo pysähtynyt? Voisiko tätä herraa pitää
lopullisena tyyppinä -- kehityksen pysyväisenä huippukohtana? Hän
toivoi, että nuori mies punaisine kaulaliinoineen ei loukkaantuisi,
kun hän -- luennoitsija -- otaksui, että vaikka tällä herralla
olisi suuriakin avuja yksityiselämässään, ei sentään voitaisi pitää
maailmankaikkeuden suurta prosessia oikein määriteltynä, jos he nyt
täydellisesti lopettaisivat kuvaukseen hänestä. Evolutio, kehitys,
ei ole mikään jo purkautunut voima, vaan vaikuttaa se yhä edelleen,
vieläpä lienee yhä suurempia sen tuotteita odotettavissa.
Näin hetken ivailtuaan keskeyttäjäänsä yleisön nauraa
hihittäessä, kääntyi hän jälleen kuvaukseensa ammoisien aikojen
ilmiöistä, merien kuivumisesta, hiekkasärkkien synnystä, niiden
laitapuolilla vallitsevasta jäykästä ja tahmeasta elämästä,
täpötäysistä laguuneista, merieläinten taipumuksesta etsiä
turvapaikkansa rämeisiltä rannoilta, niitä siellä odottavasta
ruuan yltäkylläisyydestä ja tavattoman runsaasta kasvullisuudesta.
"Näistä, hyvät herrat ja naiset", lisäsi hän, "polveutuvat nuo
inhoittavat sisiliskolajit, jotka vielä peloittavat meitä Wealdonin
ja Solenhofenin liuskakivitasangoilla, mutta jotka onneksi olivat
kuolleet sukupuuttoon jo ennenkun ensimäinen ihminen eli meidän
planeetallamme."
"Ei ole todistettu!" jylisi ääni korokkeelta.
Mr Waldron oli ankara kurinpitäjä ja voi ruoskia huumorillaan --
kuten esimerkki punahuivisesta herrasta todistaa -- ja senvuoksi
oli vaarallista keskeyttää häntä. Tämä huudahdus tuntui hänestä
kuitenkin niin tahdittomalta, että hän ei tietänyt, miten hänen piti
tilanne käsittää. Niin käyttäytyy Shakespeare-ihailija mautonta
Baron-kiihkoilijaa kohtaan ja astronomi, jota kiusaa intoileva
maantonkija. Hän keskeytti hetkeksi puhettaan ja toisti: "Jotka
olivat kuolleet sukupuuttoon ennenkuin ihminen esiintyi."
"Ei ole todistettu!" kajahti sama ääni vielä kerran.
Waldron katsoi ihmettelevästi korokkeella istuvien professorien rivin
päästä päähän, kunnes hän keksi Challengerin, joka istui tuolissaan
taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja huvitetun näköisenä,
aivankuin hän olisi hymyillyt unissaan.
"Ymmärrän!" sanoi Waldron kohauttaen olkapäitään, "ystäväni
professori Challenger sanoi sen", ja yleisön nauraessa jatkoi hän
luentoansa, aivankuin tämä seikka olisi selittänyt kaiken, eikä muuta
olisi tarvittu.
Mutta siihen ei asia päättynyt. Mitä teitä luennoitsija osuikaan
menneitten aikojen asumattomiin seutuihin, johtivat ne aina
hänet lausumaan jotakin sukupuuttoon kuolleista olioista ja
esihistoriallisesta ajasta, ja heti kuului professorin mylvinä.
Kuulijakunta alkoi sitä odottaa ja karjua ihastuneena sen kuuluessa.
Nuo ylioppilaita täynnä olevat penkit säestivät ja joka kerta
kun Challengerin parta liikahti ennenkuin sana vielä oli ehtinyt
kuuluville, huusivat sadat äänet: "Ei ole todistettu", johon
kuului vastauksena ainakin yhtä monista suista: "Järjestykseen!",
"Hävetkää!" Waldron oli kyllä karaistu luennnoitsija ja voimakas
mies, mutta hän menetti otteensa. Hän alkoi empiä, kangertaa, toistaa
ennen sanomaansa ajatusta, sotkeutui pitkään lauseeseensa ja kääntyi
viimein raivoisana näiden häiriöitten aiheuttajan puoleen.
"Tämä on todellakin sietämätöntä!" huusi hän tähdäten vihaisen
katseen korokkeelle. "Minun täytyy pyytää teitä, professori
Challenger, luopumaan näistä tyhmistä ja epäkohteliaista
keskeytyksistänne."
Salissa tuli hiljaista ja ylioppilaat istuivat ihastuksen valtaamina
hiljaa, ollakseen todistajina Olympon korkeitten jumalien välillä
syntyneessä riidassa. Challenger kohotti hitaasti suunnattoman
ruumiinsa tuolista.
"Minä puolestani pyydän teitä, mr Waldron", sanoi hän, "herkeämään
väittämästä sellaista, mikä ei ole täysin yhtäpitävää tieteellisten
tosiasioiden kanssa."
Nämä sanat päästivät myrskyn valloilleen. "Hävetkää! Hävetkää!"
"Antakaa hänen puhua!" "Ajakaa ulos hänet!" "Työntäkää hänet alas
korokkeelta!" "Selvää pilaa!" huudettiin kahta puolta keskeltä
naurun hälinää, johon sekoittui voimakkaita paheksumishuutoja.
Puheenjohtaja oli hypännyt pystyyn, löi käsiään yhteen ja koetti
tulla huomioonotetuksi. "Professori Challenger -- henkilökohtaiset
-- mielipiteet -- myöhemmin", olivat kiinnekohdat, jotka voi
erottaa tuosta sekasotkusta. Alkuperäinen keskeyttäjä hymyili,
siveli partaansa ja istuutui jälleen. Waldron, tulipunaisena ja
taistelunhaluisena jatkoi luentoansa. Jos hän joskus lausui jonkin
väitteen heitti hän vihaisen silmäyksen vastustajaansa. Tämä näytti
nyt nukkuvan rauhallisesti äskeinen leveä onnellinen hymy kasvoillaan.
Viimein loppui luento -- arvattavasti aikaisemmin kuin mitä oli
aiottu, sillä yleissilmäys oli kiireellinen ja hajanainen. Todistelun
lanka oli armottomasti kulunut ja kuulijakunta oli levoton ja
odottavainen. Waldron istuutui, ja kuiskuteltuaan pari sanaa
puheenjohtajan kanssa astui professori Challenger esiin ja meni
korokkeen reunalle. Sanomalehteäni varten kirjoitin hänen puheensa
muistiin sanasta sanaan.
"Hyvät naiset ja herrat", alkoi hän, salin takapenkeiltä häntä
kaiken aikaa keskeytettäessä. "Pyydän anteeksi, tarkoitin naiset,
herrat ja lapset. Anteeksiantamaton virhe, sillä unohdin huomattavan
osan kuulijakunnastani", melua, jonka aikana professori seisoi
käsi kohotettuna nyökäyttäen hyväntahtoisesti suurta päätään,
aivan kuin olisi hän tahtonut antaa joukolle siunauksensa. --
"Minua on pyydetty kiittämään sir Waldronia juuri kuulemastamme
hyvin eloisasta ja suurta kuvittelukykyä todistavasta esityksestä.
Siinä oli erinäisiä kohtia, joiden suhteen minä en voi olla
samaa mieltä, ja velvollisuuteni oli toki huomauttaa siitä, kun
sellaista esiintyi. Siitä huolimatta on mr Waldron hyvin toteuttanut
aikeensa selostaessaan yksinkertaisella ja mieltäkiinnittävällä
tavalla planeettamme historiaa yleisen olettamuksen perustalla.
Kansantajuiset luennot ovat helposti kuunneltavia, mutta mr
Waldron", -- tässä hän hymyili ja vilkaisi luennoitsijaan -- "suokaa
anteeksi minulle, mr Waldron, väitteeni, että ne pakostakin ovat
pinnallisia ja harhaan johtavia, koska niiden täytyy soveltua
sivistymättömän kuulijakunnan käsittämiskykyyn." -- Ironista riemua.
-- "Kansantajuisia luennoitsijoita voi verrata loiseläimiin." -- Mr
Waldronin harmistunut vastustava kädenliike. -- "He tavoittelevat
mainetta tai himoitsevat rahaa työstä, jonka heidän köyhät
tuntemattomat veljensä ovat suorittaneet. Joku pieninkin uusi totuus,
joka on saatu selville laboratoriossa, yksi ainoa kivi, joka on
tieteen temppelirakennukseen liitetty, on arvokkaampi kuin tuollaiset
esitykset, jotka voivat huvittaa vapaahetkinä, mutta eivät voi jättää
mitään hyödyllisiä tuloksia. En lausu tätä yleistä totuutta millään
muotoa erikoisesti halventaakseni mr Waldronia, vaan huomauttaakseni
hänelle todellisista arvoista, ettei hän tekisi valtiorikosta." --
Kun professori oli ehtinyt niin pitkälle, kuiskasi mr Waldron jotakin
puheenjohtajalle, joka puoleksi kohottautui ja lausui joitakin
tuimia sanoja vesipullollensa. -- "Riittänee jo siitä asiasta!" --
Äänekkäitä ja kestäviä suosiohuutoja. -- "Siirryn aineeseen, joka on
paljon mieltäkiinnittävämpi. Missä kohdissa minä, joka ennen kaikkea
olen tutkija, asetin kysymyksenalaiseksi luennoitsijan lausuntojen
oikeudenmukaisuuden? Tein sen kosketeltaessa maapallon animalisen
elämän eräitten tyyppien olemassaoloa. En puhu aineesta ainoastaan
dilettanttina, enkä, saanen sanoa, kansantajuisena luennoitsijana,
vaan puhun niinkuin se puhuu, jonka tieteellinen omatunto pakottaa
häntä pysymään kiinni tosiseikoissa, sanoessani että mr Waldron on
aivan väärässä luullessaan, että koska hän itse ei ole nähnyt niin
kutsuttuja esihistoriallisia eläimiä, niitä ei olisi olemassakaan. Ne
ovat todellakin, kuten hän sanoi, meidän esi-isiämme, mutta ne ovat,
käyttääkseni tätä lausetapaa, meidän aikalaisiamme esi-isiä, joita
vielä voi löytää inhoittavine ja kauhistuttavine tuntomerkkeineen,
kun vaan on kyllin voimakas ja peloton etsimään niiden olinpaikkoja.
Olentoja, joiden luullaan kuuluvan jurakauteen,' ihme-eläimiä,
jotka voisivat kerralla nielaista meidän suurimmat ja julmimmat
imettäväisemme, on vielä olemassa." -- Nyt kuului huutoja: "Pötyä!"
"Todistakaa se!" "Kuinka te sen tiedätte?" "Ei pidä paikkaansa!"
-- "Kuinka minä tämän tiedän, kysytään. Tiedän sen siitä, että
olen käynyt niitten salaisissa olinpaikoissa. Tiedän sen, koska
olen nähnyt niistä muutamia." -- Kättentaputuksia, levottomuutta.
Eräs ääni: "Valehtelija!" -- "Olenko minä valehtelija?" Yleinen
raivokas riemu. "Kuulinko oikein? Sanoiko joku minua valehtelijaksi?
Tahtooko se, joka kutsui minua valehtelijaksi, olla ystävällinen
ja nousta seisomaan, että opin hänet tuntemaan." -- Eräs ääni:
"Täällä hän on, sir!" ja joukko ylioppilaita nosti ilmaan viattoman
pienen silmälasiniekan, joka kaikin voimin rimpuili vastaan.
"Uskalsitteko te kutsua minua valehtelijaksi?" -- "En, sir, en!"
huusi syytetty ja katosi kuin tuhka tuuleen. "Jos joku täällä
salissa olijoista uskaltaa epäillä minun totuudenmukaisuuttani,
puhun mielelläni pari sanaa hänen kanssaan luennon päätyttyä." --
"Valehtelija!" -- "Kuka sanoi niin?" -- Taas nostettiin ilmaan tuo
viaton huolimatta hänen rimpuilustaan, -- "Minä tulen sinne teidän
luoksenne --" Nyt huudettiin kuorossa: "Tule, rakas, oi tule!"
Tästä keskeytyi puhe hetkeksi, jonka ajan puheenjohtaja seisoi
huitoen molemmilla käsillään aivankuin olisi johtanut laulukuoroa.
Professori, tulipunaisena kasvoiltaan pullistuneine sieraimineen ja
ennenmainittuine partoineen, oli kauhean raivostunut. -- "Jokainen
suuri keksijä on kohdannut samanlaista epäluuloa -- varma hullujen
suvun tuntomerkki. Kun teille esitetään tosiasioita, ei teillä ole
sitä sisäistä havaintokykyä, sitä kuvitteluvoimaa, joka auttaisi
teitä käsittelemään asioita. Te voitte ainoastaan häväistä niitä
miehiä, jotka ovat uskaltaneet elämänsä avatakseen uusia aloja
tieteelle. Te vainootte profeettoja Galileita, Darwinia ja minua --"
Kestävää riemua ja täydellinen keskeytys.
Tämän olen kirjoittanut hätäisistä muistiinpanoistani, jotka antavat
heikon aavistuksen salissa vallinneesta sekamelskasta. Meteli oli
niin ääretön, että muutamat naiset lähtivät jo käpälämäkeen. Vakaviin
ja arvossapidettyihin senioreihinkin näytti sekä vallitseva henki
että arvostelu tarttuvan, niin että joku valkopartainen mies nousi
ja heristi nyrkkiään professorille. Koko luentosali porisi ja kiehui
kuin pata tulella. Professori astui askeleen eteenpäin ja kohotti
molemmat kätensä. Tuo näky oli niin valtavan miehekäs ja vaikuttava,
että melu ja huuto alkoi vähitellen hiljetä hänen käskevän liikkeensä
ja hallitsevan katseensa vaikutuksesta. Hänellä näytti olevan jotakin
erikoista sanottavaa, ja kaikki hiljentyivät kuullakseen mitä hän
aikoi lisätä.
"En tahdo teitä viivyttää", sanoi hän. "Se ei hyödyttäisi mitään.
Totuus on totuus, ja se melu, jonka jotkut mielettömät nuoret miehet
-- ja jotkut melkein yhtä mielettömät seniorit -- ovat nostaneet, ei
voi vaikuttaa mitään asioihin." -- Erinäisiä huudahduksia. -- "Ja
nyt asetan teidät koetukselle. Tahdotteko valita joukostanne yhden
tai useampia henkilöitä edustajinanne lähtemään matkalle, jotta
saataisiin selville esitysteni todellinen arvo?"
Mr Summerlee, vertailevan anatomian vanha koeteltu professori,
pitkä laiha töykeä mies, nousi yleisön joukosta. Hän oli aivankuin
kuivettunut teologi. -- Hänen tarkoituksensa oli, sanoi hän, kysyä
professori Challengerilta, oliko hän saavuttanut mainitsemansa
tulokset kaksi vuotta sitten tekemällään matkalla Amazonjoen
lähteille.
Professori Challenger sanoi ne siellä saaneensa.
Mr Summerlee halusi kuulla, kuinka oli mahdollista, että professori
Challenger väitti samoissa seuduissa tehneensä löytöjä, joiden ohi
Wallace, Bales ja monet tieteellisissä piireissä hyvin huomattavat
tutkimusmatkailijat olivat mitään keksimättä kulkeneet.
Professori Challenger vastasi, että mr Summerlee näytti sekoittavan
Amazonjoen Thimesjokeen, mutta huomautti että edellinen oli jonkun
verran suurempi. Ehkäpä mr Summerleeta huvittaisi tietää, sanoi hän,
että Orinocon kera, joka siihen yhdistyy, syöksyy tämä vesimäärä
viisikymmentätuhatta engl. peninkulmaa laajan alueen läpi, ja niin
suurella alalla voi helposti käydä niin, että toinen ihminen löytää
jotakin, jota toinen ei ole huomannut.
Katkerasti hymyillen selitti mr Summerlee, että hän on täydelleen
käsittänyt eron Thimesin ja Amazonjoen välillä, josta johtuu, että
jokainen edellistä koskeva väite voidaan tarkistaa, mutta ei silloin
kun on puhe jälkimäisestä. Hän olisi professori Challengerille
kiitollisuuden velassa, jos tämä voisi ilmoittaa sen maan latitudin
ja longitudin, jossa noita esihistoriallisia eläimiä on olemassa.
Professori Challenger vastasi että hänellä oli syytä säilyttää
toistaiseksi ominaan sellaiset tiedot, mutta että hän oli hyvin
halukas ryhtymällä erinäisiin varovaisuustoimenpiteisiin ilmoittamaan
ne kuulijakunnan valitsemalle komitealle. Tahtoiko mr Summerlee tulla
tuohon komiteaan _henkilökohtaisesti_ tutkiakseen hänen kertomuksensa
arvoa?
Mr Summerlee: "Tahdon tulla." -- Suurta suosiota.
Professori Challenger: "Siinä tapauksessa tahdon teidän
käytettäväksenne hankkia sellaista ainesta, joka auttaa teitä
löytämään tien. Koska mr Summerlee tahtoo tarkistaa minun esitystäni
on tietysti oikein ja kohtuullista, että minä saan lähettää yhden tai
kaksi henkilöä hänen mukanaan tarkistamaan hänen tiedonantojaan. En
tahdo salata, että sillä matkalla saa kokea vaaroja ja vaikeuksia.
Mr Summerleella pitäisi olla joku nuorempi kollega mukanaan. Onko
vapaaehtoisia?"
Näin äkkiä sattuu toisinaan miehen elämässä suuria käänteitä. Kuinka
olisin voinut tähän saliin astuessani aavistaa, että velvoittaisin
itseni ottamaan osaa rajuimpaan seikkailuun, mistä koskaan olen
voinut uneksia! Mutta Gladys -- eikö hän ollut puhunut juuri
tällaisista tilaisuuksista? Gladys olisi varmasti kehoittanut minua
lähtemään. Olin hypähtänyt seisomaan. Minä puhuin enkä kuitenkaan
ollut ajatellut, mitä minun piti sanoa. Vieressäni istuva Tarp Henry
nyki minua takin liepeestä, ja kuulin hänen kuiskaavan: "Istu,
Malone, älä tee itseäsi yleisön pilkan esineeksi!" Samalla näin, että
eräs pitkä, laiha, jotakuta riviä edessäpäin istuva mies, jolla oli
tumma punertava tukka, oli myös noussut. Hän mulkoili minuun kovin
harmistunein katsein, mutta minä en antanut perään.
"Herra puheenjohtaja, minä tahdon tulla mukaan", toistin kerta kerran
perästä.
"Nimi! Nimi!" huudettiin ympärilläni.
"Nimeni on Edward Duna Malone. Olen _Daily Gazetten_ toimittaja ja
lupaan olla täydelleen ennakkoluuloton todistaja."
"Mikä on teidän nimenne, sir?" kysyi puheenjohtaja pitkältä
kilpailijaltani.
"Olen lordi John Roxton. Olen jo ennen matkustanut Amazonjokea
sen lähteille, tunnen maan ja olen erikoisen sopiva tälle
tutkimusmatkalle."
"Lordi John Roxtonin maine urheilijana ja matkailijana on laajalti
tunnettu", sanoi puheenjohtaja, "mutta samalla olisi kyllä hyvä saada
joku sanomalehtimies tällaisen retkikunnan mukaan."
"Siinä tapauksessa ehdotan minä", sanoi professori Challenger,
"että molemmat nämä herrat seuraavat professori Summerleeta hänen
matkallaan etsimään ja antamaan tietoja löytöjeni todellisuudesta."
Ja näin oli riemu- ja hurraahuutojen kaikuessa meidän kohtalomme
ratkaistu, ja ovea kohti syöksyvän ihmisvirran mukana olin
kulkeutunut salista aivan huumaantuneena minua niin äkkiä
kohdanneesta suurenmoisesta tehtävästä. Tultuani kadulle näin
vilaukselta joukon nauravia ylioppilaita katukäytävällä, ja kuinka
joukon keskessä kohosi ja taas laski suuri tavaton sateenvarjo.
Solvausten ja hurraahuutojen sekoittuessa toisiinsa vieri heti
senjälkeen professori Challengerin auto katua alaspäin, ja minä
astelin Regent Streetin kirkkaassa valaistuksessa muistellen Gladya
ja ihmetellen uutta tulevaisuuttani.
Äkkiä tunsin jonkun koskettavan minua käsivarteen. Käännyin ja
näin edessäni ilkamoivan käskevän silmäparin. Ne olivat tuon
pitkäkasvuisen laihan miehen, joka oli tarjoutunut toverikseni
kummalliselle tutkimusmatkalleni.
"Mr Malone, ellen erehdy", sanoi hän. "Meistähän tulee matkatoverit,
eikö niin. Asuntoni on tuolla toisella puolella, Albanyssa. Ehkäpä
teillä on puolituntinen minua varten; tahtoisin sanoa teille yhtä ja
toista tärkeätä."