"Lyhyesti sanottuna maailman suurin eläin."
Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun mrs Challenger syöksyi ruokasalista.
Tuo pikku nainen oli kovin kuohuksissaan. Hän asettui miehensä
tielle, kuten mieletön kananpoika asettuu verikoiran eteen. Hän oli
nähtävästi nähnyt minun jättävän huoneen, mutta ei ollut huomannut
minun palaavan.
"Sinä olet peto, George!" huusi hän. "Sinä olet loukannut tuota
kunnon nuorukaista," Professori näytti peukalollaan olkansa yli
minua. "Tuossa hän on takanani, terveenä ja reippaana." Rouva joutui
hämilleen ja olipa syytäkin. "Anteeksi, mutta en nähnyt teitä."
"Minä vakuutan, rouva, että ei ole mitään vaaraa."
"Hän on lyönyt silmäänne. Voi George, sellainen raakalainen sinä
olet! Yhä uusia skandaaleja. Kaikki ihmiset inhoavat ja pilkkaavat
sinua. Nyt on minun kärsivällisyyteni lopussa. Tämä tapaus on pahin
kaikista edellisistä."
"Älä juorua perheasioita maailmalle!"
"Tämä ei ole enää mikään salaisuus", huudahti hän. "Etkö sinä usko,
että koko tienoo, koko Lontoo siinä määrin --, Menkää tiehenne,
Austin, emme tarvitse teiltä nyt mitään. Etkö sinä usko, että kaikki
ihmiset juoruavat; sinusta. Ajattele arvoasi, sinä, jonka pitäisi
olla tuhansien ihmisten kunnioittama, suuren yliopiston rector
magnificus! Ajattele toki arvoasi, George!"
"Kuinka on laitasi, suloinen ystäväni?"
"Sinä koettelet liiaksi minun kärsivällisyyttäni. Hirviö -- kehno,
lörpöttelevä karhu -- sellaiseksi sinä olet tullut."
"Ole nyt kiltti, Jessie."
"Karjuva, hoilaava riitapukari."
"Jo riittää! Nyt rangaistuspallille!" sanoi hän.
Hämmästyksekseni kumartui hän, nosti vaimonsa korkealle mustalle
marmorista hakatulle jalustalle, joka oli hallin nurkassa. Se
oli vähintäin seitsemän jalkaa korkea ja niin kapea, että hän
tuskin voi säilyttää siinä tasapainonsa. Ei voi kuvitellakaan
mitään hassunkurisempaa kuin hän tuossa istumassa, kasvot vihasta
vääntyneinä, potkien jalkojaan ja ruumis putoamisen pelosta aivan
kankeana.
"Nosta minut alas!" pyysi hän valittaen.
"Sano 'ole niin hyvä!'"
"Sinä ilkeä George. Nosta minut heti maahan."
"Tulkaa kanssani työhuoneeseen, sir Malone."
"Tiedättekö, sir --!" sanoin minä katsoen hänen rouvaansa.
"Kuulehan, Jessie, mr Malone pyytää sinun puolestasi. Sano 'ole niin
kiltti', niin nostan sinut heti."
"Senkin peto! Ole niin hyvä! Ole niin hyvä!"
Hän nosti vaimonsa maahan kuin pienen linnun.
"Sinun täytyy olla kiltti, pikku ystäväni. Mr Malone on
sanomalehtimies. Huomiseen lehteen keittää hän tästä kaikesta
erinomaisen sopan ja myy tusinoittain lisälehtiä meidän
naapureillemme. Päällekirjoitus tulee kuulumaan: 'Kummallinen tapaus
ylhäisten parissa.' Sinä varmaan tunsit itsesi hyvin ylhäiseksi
tuolla jalustan kärjessä, vai kuinka. Pienemmällä painettuna on
otsikossa sanat: 'Katsaus erään riitaisen perheen kotielämään.' Hän,
mr Malone, kiskoo kappaleen kustakin, pitää hyvänään mitä roskaa
tahansa, kuten kaikki hänen laisensa -- porcus ex grege diaboli --
sika paholaisen karjassa. Se siitä asiasta. Mitä nyt, Malone?"
"Te olette todellakin sietämätön!" sanoin minä tulisesti.
Hän nauroi kuollakseen.
"Pian iskemme me jälleen yhteen", sanoi hän katsoen vuoroon minuun
vuoroin vaimoonsa samalla pullistaen laajaa rintaansa. Mutta
äkkiä hän muutti puhetapansa. "Suokaa anteeksi tämä kevytmielinen
perhepila, mr Malone," sanoi hän. "Kun huusin teitä tulemaan
takaisin, tein se vakavana enkä suinkaan aikonut sekoittaa teitä
meidän pieniin perhenapinoihimme. Nyt saat sinä, pikku vaimoseni,
mennä, äläkä enää ole pahoillasi." Hän asetti suuren kätensä vaimonsa
olkapäille. "Olet puhunut aivan totta, Jos olisin sinun tahtosi
mukainen, niin olisin kyllä parempi ihminen, mutta silloin en voisi
olla George Edward Challenger. Onhan paljon minua parempia miehiä,
mutta on vain yksi G.E.C. Pidä siis minut hyvänäsi sellaisena kuin
olen." Ja silloin suudella läimähytti hän häntä niin, ett siitä
raivostuin vielä enemmän kuin hänen pahuudestaan häntä kohtaan. "No,
mr Malone", sanoi hän äärettömät arvokkaasti, "saanko pyytää teitä
käymään tänne minun huoneeseeni."
Ja me palasimme siihen huoneeseen, jonka me kymmenisen minuuttia
sitten olimme niin meluisasti jättäneet, Professori sulki oven
huolellisesti, osoitti minulle nojatuolia ja toi savukerasian eteeni.
"Väärentämätöntä San Juan Coloradoa", sanoi hän. "Helposti
kiihoittuviin henkilöihin, jollainen tekin olette, vaikuttaa
narkotika tyynnyttävästi. Älkää herran nimessä purko sitä! Leikatkaa
-- ja leikatkaa kunnioittavasti.' Nojautukaa mukavasti taapäin ja
kuunnelkaa tarkasti, mitä minä suvaitsen teille ilmoittaa. Jos
tahdotte tehdä jotakin huomautuksia, niin jättäkää ne toistaiseksi.
"Ensin pari sanaa teidän palaamisestanne huoneeseeni hyvinansaitun
ulosheitännän jälkeen" -- hän kierteli partaansa ja katseli minua
röyhkeästi kuten ärsyttääkseen taisteluun -- "hyvinansaitun
ulosheitännän jälkeen, sanoin minä. Teidän tuolle hätäilevälle
poliisille antamanne vastaus oli syynä tuloonne. Olin huomaavinani
siinä hitusen oikeudentuntoa -- joka tapauksessa enemmän
oikeudentuntoa, kuin mitä teidän ammatissanne on tavallista.
Myöntäessänne antaneenne aihetta tapaukseen ja että syy oli teidän,
annoitte te näytteen ennakkoluulottomuudestanne ja käsityskykynne
laajakantoisuudesta, ja tuo vaikutti edullisesti minuun. Se
ihmissuvun alaluokka, johon te epäilemättä kuulutte, on aina ollut
minun älyllisen näköpiirini alapuolella. Teidän sananne kohottivat
asemaanne melkoisesti. Kiinnititte huomiotani. Senvuoksi pyysin teitä
tulemaan vielä kerran huoneeseeni, jotta voisin lähemmin tutustua
teihin. Tahdotteko ystävällisesti ravistaa savuketuhkanne tuohon
bambu-pöydällä olevaan pieneen japanilaismaljakkoon."
Kaiken tämän oli hän puhua jyristänyt aivan kuin suurelle
auditoriolle. Hän oli kääntänyt kirjoitustuolinsa niin että hän istui
nyt suoraan minua kohti, pöhöttyneenä kuin muodoton sammakko. Hän
nojasi päätään taaksepäin ja silmät olivat puoleksi ummessa. Nyt
kääntyi hän äkkiä sivullepäin ja ainoa, minkä voin nähdä hänestä, oli
tavattoman pörröiset hiukset ja punainen ulospäin taipunut korva.
Hän penkoi kirjoituspöydällä olevia paperipinoja. Hetken perästä
istui hän jälleen minua vastapäätä jokseenkin risainen skitsikirja
kädessään.
"Aion puhua Etelä-Ameriikasta kanssanne", sanoi hän. "Pyydän säästyä
kaikista huomautuksistanne. Ensinnä täytyy teidän tietää, että ei
sanaakaan siitä, mitä nyt teille puhun, saa tulla julkisuuteen ilman
minun nimenoomaista suostumustani. Todennäköisesti en koskaan anna
teille siihen lupaa. Ymmärrättekö minua?"
"Mutta tuo on liian kova määräys", sanoin minä. "Varmasti
asiaa-ymmärtäväisesti laadittu selostus --"
Hän pani kirjan takaisin pöydälle.
"Riittää jo", sanoi hän. "Keskustelumme on loppunut."
"Ei, ei, suostun mihin ehtoihin tahansa!" huudahdin minä. "Mikäli
voin ymmärtää, ei ole tässä valitsemisen varaa."
"Ei todellakaan."
"No siis minä lupaan."
"Kunnianne kautta?"
"Kunniani kautta."
Hän katsoi minuun ja minä voin lukea epäilystä hänen julkeasta
katseestaan.
"Mitä minä tosiaankaan tiedän teidän kunniastanne?" sanoi hän.
"Te käytätte sentään liian suuria vapauksia", huudahdin minä
harmistuneena. "Ei koskaan elämässäni ole kukaan minua näin
röyhkeästi loukannut."
Minun hyökkäykseni näytti häntä enemmän miellyttävän kuin suututtavan.
"Pyöreäkalloinen", mutisi hän. "Lyhytpäinen, harmaasilmäinen,
mustatukkainen, vivahtaa hiukan neekeriin. Luultavasti kelttiläinen?"
"Minä olen irlantilainen, sir,"
"Irlantilainen -- irlantilainen?"
"Niin, sir."
"Se selittää asian. Saadaan nähdä. Te olette luvannut pitää
luottamustani arvossa. Sanon teille mielelläni, että luottamukseni
ei ole täydellinen. Mutta joka tapauksessa annan teille
mieltäkiinnittäviä tietoja, Ensinnäkin tiedätte kai, että minä
kaksi vuotta sitten tein matkan Etelä-Ameriikkaan -- sillä on vielä
kerran huomattava sija tieteen historiassa. Matkani tarkoitus oli
varmentaa Wallacen ja Bateksen tekemiä loppupäätelmiä, ja tuo voi
olla mahdollista ainoastaan tutkimalla esitettyjä tosiasioita juuri
samallaisten ehtojen vallitessa. Vaikkapa ei matkallani olisi ollut
muitakaan tuloksia, olisi se ollut hyvin tärkeä, mutta oleskellessani
siellä sattui jotain odottamatonta, joka avasi tutkimukselle aivan
uuden suunnan.
"Te tiedätte -- tai luultavasti _te ette_ tänä puolisivistyneenä
aikakautena tiedä, että suuret osat Amazon-virran ympärillä
olevista maista ovat vielä tutkimattomia, ja että suuri joukko
lisäjokia, joista useimpia ei ole kartalle merkitty, laskee
pääjokeen. Velvollisuuteni oli käydä noissa vähän tunnetuissa
maissa tutkimassa niiden kasvikuntaa; ja tämä antoi arvokkaan
lisän suureen, monumentaaliseen zoologia-teokseeni, joka antaa
oikeuden olemassaololleni. Työni päätyttyä satuin paluumatkalla
viettämään yöni pienessä intiaanikylässä, joka sijaitsi erään
sivujoen yhtymäkohdassa pääjokeen. Sivujoen nimen säilytän omana
tietonani. Alkuasukkaat olivat cucamaintiaaneja, hyväluontoista
mutta rappiotunutta heimoa, jonka henkinen lahjakkuus nousee tuskin
keskinkertaisen lontoolaisen tasolle. Olin menomatkallani onnistunut
parantamaan muutamia heistä, ja persoonani oli tehnyt syvän
vaikutuksen heihin, jonka vuoksi en lainkaan ihmetellyt huomatessani
paluumatkalla, että minua oli odotettu. Heidän merkinannoistaan
huomasin, että joku mitä kipeimmin tarvitsi minun taitoani lääkärinä,
ja minä seurasin päällikköä erääseen luolaan. Astuessani sinne
huomasin heti, että sairas, jonka avuksi minua oli kutsuttu, oli
juuri heittänyt henkensä. Hämmästyksekseni hän ei ollutkaan intiaani,
vaan valkoihoinen -- hyvinkin valkoinen mies, tahtoisin sanoa,
sillä hän oli valkotukkainen ja hänellä oli muutamia albinoksen
tuntomerkkejä. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset, hän oli äärettömän
laiha ja näytti kauan kärsineen säästä johtuvista vaikeuksista.
Mikäli voin saada selkoa alkuasukkaitten puheista, oli hän heille
aivan outo ja oli saapunut perin uupuneena metsäin halki kulkien
heidän kyläänsä.
"Miehen laukku oli hänen vieressään ja minä aloin tutkia sen
sisällystä, Hänen nimensä oli kirjoitettu erääseen laukussa olevaan
nahkapalaan -- Maple White, Lake Avenue, Detroit, Michigan, ja tuolle
nimelle minä aina nostan hattuani. En sano liikaa väittäessäni, että
se kerran, kun asian todellista arvoa aletaan ymmärtää, kirjoitetaan
minun oman nimeni rinnalle.
"Laukun sisällyksestä kävi selville, että mies oli ollut
taidemaalari ja runoilija, joka oli matkustanut tänne vaikutelmia
keräilemään. Löysin joitakuita runonpätkiä. En pidä itseäni
pätevänä niitä arvostelemaan, mutta arvelen kuitenkin niiden olleen
jokseenkin ala-arvoisia. Siellä oli myös jokseenkin arkipäiväisiä
jokimaalauksia, värilaatikko, värillisiä liituja, muutamia
siveltimiä, tuo kirjoituspöydälläni oleva käyrä luu, nidos Baxterin
'Koi ja perhonen'-nimistä teosta, halpa revolveri ja muutamia
patruunia. Ei ainoatakaan vaatekappaletta näkynyt. Joko oli hänen
koko omaisuutensa laukussa tai olivat vaatteet matkan varrella
hukkuneet. Olen nyt luetellut ameriikkalaisen bohemin koko omaisuuden.
"Olin juuri menemäisilläni hänen luotaan, kun huomasin, että
jotakin pistihe esiin hänen resuisen takkinsa alta. Se oli hänen
skitsikirjansa ja se oli silloin aivan yhtä kulunut kuin nyt.
Minä voin vakuuttaa, että Shakespearen ensimäistä folianttia ei
ole säilytetty sellaisella kunnioituksella, jolla minä olen tätä
pyhäinjäännöstä aina tallettanut. Ojennan nyt tämän teille ja pyydän
teitä tarkastamaan sen sisältöä sivu sivulta."
Hän sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin tuolissaan, terävän
arvostelevin katsein seuraten, minkä vaikutuksen tämä asiakirja
minuun tekisi.
Olin avannut kirjan valmiina hämmästymään, mutta millä tavalla, siitä
ei minulla ollut vähintäkään aavistusta. Ensi sivu tuotti minulle
pettymyksen, sillä siinä oli vain hyvin lihavan miehen kuva ja alle
oli kirjoitettu: "Jimmy Colver postiveneessä." Ja sitten seurasi
luonnoksia intiaaneista ja heidän elämästään. Seuraavalla sivulla
oli iloista, hyvinvoipaa hengen miestä esittävä skitsi, kun tämä
leveälierinen olkihattu päässä istui hyvin laihaa eurooppalaista
vastapäätä, ja kuvan alle oli kirjoitettu: "Aamiainen Fra Cristeforon
kanssa Rosariassa." Naistutkielmia ja kuvia lapsista, sitten
eläinpiirroksia kuten: "Merilehmä hietikolla", "Kilpikonnia ja niiden
munia", "Mustia adjutia miritipalmun alla" -- eräs sikaa muistuttava
eläin. Viimeisenä oli kahden sivun suuruinen luonnos, joka esitti
pitkäkuonoisia ja hyvin epämiellyttäviä matelijoita. En käsittänyt
tästä mitään ja sanoin sen professorille. "Nuo taitavat olla
krokodiileja."
"Alligatoreja, alligatoreja! Varsinaisia krokodiileja ei esiinny
Etelä-Ameriikassa. Näiden ero --"
"Minä vaan tahtoisin sanoa, että en löydä kirjasta mitään tavatonta
-- en mitään, joka vahvistaisi teidän väitteenne."
Hän hymyili ylimielisesti.
"Kääntäkää lehti", sanoi hän.
En voinut yhtyä hänen ihastukseensa. Seuraavana oli kokosivun
suuruinen luonnos, karkeavärillinen maisemamaalaus -- sellainen,
jota ulkoilmamaalarit käyttävät apunaan valmistaessaan jotakin
suurta teostansa. Sen etualalla oli kalpean vihervä ruohikko, joka
pengermittäin kohoutui ja päättyi tummanpunaiseen ennen näkemieni
basalttimuodostumien tapaisesti ryhmittyneeseen kallioharjanteeseen.
Se muodosti taustalla keskeytymättömän muurin. Eräässä kohdassa oli
rotkon harjanteesta erottama ylöspäin suippeneva kallio, jota somisti
suuri puu. Kaiken tämän taustalla sininen, troopillinen taivas.
Kapea, kasvullisuutensa vuoksi vihreä juova reunusti punaista vuorta.
"Noo?" sanoi hän.
"Epäilemättä omituinen muodostuma", sanoin minä, "mutta minä en ole
siinä määrin geoloogi, että voisin sanoa tätä harvinaiseksi."
"Harvinaiseksi!" huudahti hän. "Se on ainoa laatuaan! Aivan
uskomaton! Ei kukaan ole vielä keksinyt tuollaista mahdolliseksikaan.
Jatkakaa tarkasteluanne!"
Minä käänsin lehteä ja huudahdin hämmästyksestä. Siinä oli koko sivun
täyttävä kuva ihmeellisimmästä eläimestä, mitä koskaan olin nähnyt.
Se oli ooppiuminpolttajan uni, mielipuolen näky. Pää oli linnun,
ruumis turvonneen sisiliskon, riippuvassa hännässä törröttivät piikit
ja koukkuisen selän pykälämäinen reuna näytti riviin asetetuilta
kukonharjoilta. Tämän eläimen edessä seisoi pieni kummallinen mies
tai ihmishaamuinen kääpiö katsellen eläintä.
"No mitä sanotte tästä?" sanoi professori riemuitsevana hykerrellen
käsiään.
"Tämä on ennen kuulumatonta -- luonnotonta."
"Mutta mikä on hänelle antanut aiheen tuollaisen eläimen
piirtämiseen?"
"Joltakin kauppamatkustajalta ostettu paloviina, sen vakuutan!"
"Vai niin, vai tuo on paras selitys, jonka te asialle keksitte."
"Niin, saanko kuulla myös teidän selityksenne, sir."
"Minun on aivan yksinkertainen. Tämä eläin on olemassa -- se on
piirretty luonnon mukaan."
Olisin nauranut leveästi, ellen olisi muistanut tapaa, millä äsken
menimme portaita alas.
"Epäilemättä, epäilemättä", sanoin minä myöntelevästi, kuten
mielipuolen puheisiin ainakin. "Minun täytyy myöntää", jatkoin,
"että tuo pieni ihmiskuva tuottaa minulle päänvaivaa. Jos se olisi
intiaani, todistaisi se ilmeisesti, että joku kääpiöheimo on olemassa
Ameriikassa, mutta minun mielestäni tämä on eurooppalainen, olkihattu
päässään."
Professori puhisi kuin vihainen härkä.
"Te olette todellakin tieteen raja-asteilla", sanoi hän. "Te
laajennatte minun mielipidettäni mahdollisesta. Aivohalvautumista!
Mentalista pehmentymistä! Perin ihmeellistä!"
Hän oli liian epäjohdonmukainen suututtaakseen minua. Vihastuminen
olisi vienyt voimia, sillä jos tuolle miehelle suuttuu, ei siitä tule
loppua koskaan. Tyydyin vetämään suuni heikkoon hymyilyyn. "Minusta
mies oli kovin pienen näköinen", sanoin minä.
"Katsokaa tuota!" sanoi hän eteenpäin kumartuen ja osoittaen kuvaa
makkaraa muistuttavalla, karvaisella etusormellaan. "Näettekö tuota
eläimen takana kasvavaa kasvia. Te kai luulette sitä voikukaksi tai
kaalinkuvuksi? Eikö mitä, se on elfenluupalmu ja se on viisikymmentä
tai kuusikymmentä jalkaa korkea. Ymmärrättekö, että mies on
tarkoituksen vuoksi tuohon asetettu. Ei hän olisi todellisuudessa
saanut rauhassa seistä tuota eläintä piirtämässä. Maalari on tehnyt
luonnoksen itsestään osoittaakseen oikeita suhteita. Hän oli --
sanokaamme viisi jalkaa pitkä. Puu on kymmenen kertaa pitempi, ja
tuommoinen on ennen kuulumatonta."
"Oi taivas!" huudahdin minä. "Te uskotte siis että eläin -- Charing
Crossin asema olisi ollut liian pieni karsina tuota elukkaa varten."
"Liioittelematta voi sanoa, että tämä on hyvin huomattava ilmiö",
sanoi professori hyvin tyytyväisenä.
"Mutta", huudahdin, "ei toki voi yhden ainoan luonnoksen
perustalla kumota koko ihmissuvun kokemuksia" olin selaillut
kirjan loppuun, eikä siellä ollut mitään toista samantapaista --
"tämähän on jonkun kuljeskelevan ameriikkalaisen taiteilijan tekemä
luonnos, taiteilijan, joka on tehnyt sen haschischin huumaamana
tai kuumehoureessa tai ainoastaan tyydyttääkseen oikukasta
mielikuvitustaan. Teidänlaisenne tiedemies ei voi puolustaa
tuollaista positionia."
Vastaukseksi otti professori esiin erään kirjan pöydältä.
"Tämä on hyvin lahjakkaan ystäväni Ray Lankesterin mainio
erikoistutkielma", sanoi hän. "Täällä on kuva, jonka luulisin teitä
huvittavan; Miltä jurakauden Dinosaur Stegosaurus näytti eläessään.
-- Yksin takajalka on kaksi kertaa niin suuri kuin täysi-ikäinen
ihminen! Noo, mitä tästä sanotaan?"
Hän ojensi minulle avatun kirjan. Minä peräydyin pari askelta
taaksepäin nähdessäni kuvan. Tämä hävinneen maailman uudelleen
muovailtu eläin muistutti suuressa määrin tuntemattoman taiteilijan
luonnosta.
"Tämä on epäilemättä perin kummallista", sanoin minä.
"Mutta ettekö myönnä, että se vaikuttaa ratkaisevasti?"
"Voihan yhtäläisyys olla satunnaistakin, tai ehkä tuo ameriikkalainen
on nähnyt samallaisen kuvan ja säilyttänyt sen epäselvänä
muistissaan. Aistihäiriön sattuessa on se voinut juohtua hänen
mieleensä."
"Olkoon asianlaita vaikkapa niinkin", sanoi professori
pitkämielisesti. "Tahdotteko ystävällisesti katsoa tätä luuta." Hän
antoi nyt minulle kuolleen omaisuudesta huomattavimman jäännöksen.
Luu oli noin kuusi tuumaa pitkä, peukaloani hiukan vahvempi ja
toisessa päässä näytti olevan rustontapainen pitennys.
"Minkähän tunnetun luontokappaleen luu tämä on?" kysyi professori.
Minä tutkistelin sitä tarkalleen koettaen loihtia esiin puoleksi
unohtuneita tietojani.
"Se voisi olla ihmisen tavallista vahvempi solisluu", sanoin minä.
Isäntäni kumosi otaksumani halveksivin kädenliikkein. "Ihmisen
solisluu on taipunut. Tämä sitävastoin on suora. Sen pinnalla on
syvennys, joka todistaa suuren jänteen kulkeneen sen poikki, eikä
niin ole asianlaita solisluussa."
"Siinä tapauksessa täytyy minun tunnustaa, etten tiedä, mikä se on."
"Teidän ei tarvitse hävetä tietämättömyyttänne, sillä minä luulen,
ettei koko South Kensington-museon henkilökunta voi sanoa tälle
nimeä." Hän otti eräästä pillerirasiasta herneen kokoisen luun.
"Minun ymmärrykseni mukaan", sanoi hän, "vastaa tämä ihmisruumiista
otettu luu sitä, joka on teidän kädessänne. Tästä saatte käsityksen
olennon suuruudesta. Rustomuodostuma todistaa, että tämä eläin ei
ole mikään kivettynyt jäännös, vaan elää meidän päivinämme. Mitä te
sanotte siitä?"
"Voisi ajatella, että elefantti --"
Hän teki torjuvan liikkeen aivankuin lauseeni olisi häneen sattunut
kipeästi.
"Älkää puhuko elefanteista Etelä-Ameriikassa! Jokainen kansakoulun
läpikäynyt --"
"No, joku muu etelä-ameriikkalainen eläin sitten", keskeytin häntä,
"esimerkiksi tapiiri."
"Te, nuori mies, voitte kyllä olla varma siitä, että minä tunnen
tieteeni alkuperusteet. Tämä luu ei voi olla tapiirin eikä minkään
muunkaan eläinopissa mainitun eläimen. Se on hyvin suuren, voimakkaan
ja -- kaiken verrannollisuuden perustalla -- hyvin julman eläimen,
joka kyllä elää maapallolla, mutta ei ole vielä tullut tutkimusten
huomioon. Joko nyt olette vakuutettu?"
"Minä olen ainakin hyvin innostunut."
"Silloin tilanne ei ole toivoton. Minä arvelen, että jossakin teissä
piilee joku määrä älyä ja sitä meidän juuri on etsiskeltävä. Nyt me
jätämme kuolleen ameriikkalaisen ja tarkastamme kuinka sitten kävi.
Arvannette, että en voinut jättää Amazon-jokea lähemmin tutkimatta
sitä. Muutamat seikat osoittivat, mistä päin kuollut vaeltaja oli
tullut. Intiaanilegendat olisivat olleet mainioita oppaita, sillä
minä huomasin että kaikkien jokiseudun heimojen kesken kerrottiin
yleisesti jostakin tuntemattomasta maasta. Te olette tietysti kuullut
puhuttavan Curupurista?"
"En, en koskaan,"
"Curupuri on metsien haltia, niin kauhea ja niin ilkeä, että sitä
täytyy paeta. Ei kukaan voi kuvata sen muotoa ja rakennetta, mutta
sen nimi herättää kauhua koko Amazon-seudussa. Kaikki heimot
ovat yksimieliset Curupurin elinpaikoista. Siltä suunnalta oli
ameriikkalainen tullut. Siinä oli jotakin kauhua herättävää. Minun
tehtäväni oli ottaa asiasta selkoa."
"Mitenkä menettelitte?" Kevytmielisyyteni oli hävinnyt. Tämä voimakas
mies vaati huomaavaisuutta ja kunnioitusta.
"Minä voitin alkuasukkaitten voimakkaan vastustuksen -- vastustuksen
sellaisen, joka meni niin pitkälle, että he eivät tahtoneet puhua
koko asiasta enää mitään, ja viisaasti käyttäen houkutusta ja
lahjoja pakkouhkailun ohella onnistuin saamaan kaksi henkilöä
oppaikseni. Monien vaiheiden jälkeen, joita en enää huoli kuvata,
kuljettuamme matkan, jonka pituutta en tahdo mainita, suuntaan,
josta vaikenen, tulimme vihdoinkin seutuun, jota ei koskaan ole
kuvattu, ja jossa ei kukaan muu kuin onneton edeltäjäni ollut käynyt.
Tahdotteko ystävällisesti katsoa hiukan tätä?" Hän ojensi minulle
puolilevynsuuruisen valokuvan. "Sen epäselvyys johtuu siitä", sanoi
hän, "että veneemme virran yli kuljettaessa kaatui ja laatikko,
jossa olivat meidän valmistamattomat filmimme, meni rikki surullisin
seurauksin. Ne vioittuivat joka ainoa, ja se oli korvaamaton
vahinko. Tämä on yksi niistä harvoista, joka osaksi pelastui. Teidän
täytyy hyväntahtoisesti tunnustaa tämän selityksen totuudellisuus
kaikkien puutteitten ja virheellisyyden suhteen. On paljon puhuttu
väärennyksistä. En halua kumota sellaista syytöstä."
Valokuva oli todellakin sangen erehdyttävä. Epäystävällinen
arvostelija olisi kyllä voinut selittää pahoin päin tahraisen pinnan.
Se oli harmaan epäselvä maisema ja kun lähemmin aloin erottaa
sen yksityisseikkoja, huomasin siinä pitkän, äärettömän korkean
vuorijonon, joka elävästi muistutti kauempaa nähtyä vesiputousta.
Etualalla oli viettävä osaksi metsää kasvava tasanko.
"Minä luulen, että tässä on aihe sama kuin tuossa maalatussa
taulussa", sanoin minä.
"Se on sama paikka", vastasi professori. "Minä löysin ameriikkalaisen
jäljet. Katsokaapa tätä!"
Hän näytti nyt lähempää otettua, vaikkakin hyvin vaillinaista kuvaa
samasta maisemasta. Voin selvästi erottaa erillään seisovan puitten
ympäröimän pyramiidin, joka oli erillään itse vuoresta.
"En epäile enää rahtuakaan", sanoin minä.
"Taas uusi voitto", lausui hän. "Eikö niin että jatkamme? Tahdotteko
ystävällisesti katsoa tuon vuoripilarin huippua. Näkyykö siinä
mitään?"
"Suunnattoman suuri puu."
"Ja puussa?"
"Suuri lintu", sanoin minä.
Hän ojensi minulle suurennuslasin.
"Niin", sanoin minä, "suuri lintu istuu puussa. Sillä näyttää olevan
melko suuri nokka. Taitaa olla pelikaani."
"En voi onnitella teitä näkemiskykynne vuoksi", sanoi professori.
"Pelikaani se ei ole, eikä edes mikään lintu. Ehkä teitä huvittaa
kuulla, että juuri tuon minä onnistuin ampumaan. Tämä oli
kokemuksistani säilyttämäni ainoa ehdoton todistuskappale, jonka
onnistuin tuomaan mukanani tänne."
"Teillä on siis se? Tuosta saan siis selvän todistuskappaleen."
"Minulla on ollut se. Se monien muiden arvokkaitten esineiden kera
hävisi surkeasti veneonnettomuudessa, joka pilasi valokuvani. Minä
tartuin siihen kohisevissa pyörteissä ja siivenpala jäi käteeni.
Maihin joutuessani olin tiedotonna, mutta suuremmoisen eksemplarini
kurja jäännös oli turmeltumaton. Minä näytän sen teille."
Eräästä laatikosta otti hän esiin jotakin, joka minun mielestäni
näytti olevan suuren yölepakon siiven yläosa. Se oli vähintäin kaksi
jalkaa pitkä taipunut luu, polvekemainen kudelma alapuolellaan.
"Suunnaton yölepakko", ehdottelin minä.
"Ei sinne päinkään", sanoi professori ankarasti. "Minunlaiseni
miehen, joka elää sivistyneessä tieteellisessä ilmapiirissä, on
vaikea käsittää, että zoologian kaikkein ensimäiset alkeet ovat niin
vähän tunnettuja. Voiko olla mahdollista, että te ette tunne noita
vertailevan anatomian alkeellisimpiakaan tosiseikkoja, että linnun
siipi vastaa käsivartta, kun lepakon siiven sitävastoin muodostaa
kolme pitentynyttä sormea, joita kalvot yhdistävät. Näin ollen ei
jalka vastaa käsivartta, ja näette kai itse, että tässä on vain yksi
kalvo, joka riippuu yhdestä ainoasta luusta siis tämä ei voi olla
lepakon luu. Mutta koska se ei ole lintu eikä lepakko, mikä se sitten
on?"
Pieni tietovarastoni oli nyt lopullisesti tyhjä.
"En tosiaankaan tiedä", sanoin minä.
Hän aukaisi taas tuon äskeisen erinomaisen teoksen.
"Tässä", sanoi hän osoittaen tavattoman kummallista lentävää ihmettä,
"on mainio tuota dimorfodonista tai pterodaktylista esittävä kuva;
tämä eläin on lentävä matelija jurakaudelta. Seuraavalla sivulla on
sen siipimekanikan piirustus. Olkaa hyvä ja verratkaa sitä kädessäni
olevaan kappaleeseen."
Hämmästyksen laine huuhteli rintaani tehdessäni vertailuja. Nyt
olin vakuutettu. Tästä ei voinut päästä minnekään. Yhteiset
todisteet olivat valtavia. Skitsit, valokuvat, kertomukset ja
tuo kappale jokaisen nähtävänä -- asia oli ratkaistu. Sen minkä
sanoin, sanoin lämmöllä, sillä minä käsitin, että professoria oli
oikeudettomasti kohdeltu. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan sulkien
silmänsä; suvaitsevaisesti hymyillen lämmitteli hän äkkinäisen
auringonpilkahduksen hetkellisessä valossa.
"Tämä on kummallisinta mitä koskaan olen kuullut!" sanoin, sillä
sanomalehti- eikä tiedemiesihastukseni oli herätetty. "Tämä on
jotakin valtavaa. Te olette tieteen Kolumbus, joka olette löytänyt
salatun maan. En voi sanoa, kuinka olen pahoillani, että teitä ensin
epäilin. Kaikki näytti niin mahdottomalta. Mutta nyt minä voin
tarttua oikeisiin todistuskappaleisiin kun näen ne edessäni, ja
näidenhän pitäisi kelvata kelle tahansa."
Professori kehräsi kuin kissa tyytyväisenä.
"Ja sitten, sir, mitä teitte te sitten?"
"Silloin oli sade-aika, mr Malone, ja varastoni olivat loppuneet.
Minä osittain tutkin tuon valtavan kallion, mutta en keksinyt mitään
keinoa, miten päästä sille. Nousu tuolle pyramiidin muotoiselle
kalliolle, josta ammuin pterodaktyluksen, oli helpompaa. Koska
olen jokseenkin tottunut alppikiipeilijä, onnistuin pääsemään sen
huipulle, ja siitä oli hyvä näköala yli tuon suuremman kallion
ylätasangon. Se näytti hyvin suurelta. En idässä enkä lännessä nähnyt
tuon viheriöivän vuorenselkämän loppuvan. Alapuolella on maa soista
ja karua, täynnä käärmeitä, hyönteisiä ja kuumehöyryjä. Se muodostaa
luonnollisen suojan tuolle kummalliselle maalle."
"Näittekö mitään muita jälkiä elävästä elämästä?"
"En, sir, en nähnyt, mutta sen viikon aikana, jonka vietimme
leiriytyneinä vuoren juurella, kuulimme toisinaan kummallisia ääniä
ylhäältä."
"Ettekö nähnyt tuota ameriikkalaisen piirustamaa eläintä? Kuinka te
tämän seikan selvitätte?"
"Meidän täytyy olettaa, että hän oli onnistunut pääsemään huipulle ja
siellä nähnyt tämän. Me siis tiedämme, että sinne korkeuteen on tie.
Me tiedämme myöskin, että sitä on vaikea kulkea, muutenhan eläimet
olisivat tulleet sitä myöten maahan ja levinneet lähiseuduille. Onhan
tämä aivan ilmeistä."
"Mutta miten voidaan selittää, että niitä on tuolla ylhäällä?"
"Sitä kysymystä ei olekaan helppo ratkaista", sanoi professori.
"Ainoastaan yksi selvittämistapa on mahdollinen. Etelä-Ameriikka,
kuten ehkä olette kuullut, on graniittimaanosa. Juuri tällä kohdalla
on maan uumenissa ennen kaukaisessa muinaisuudessa tapahtunut
valtava vulkaninen mullistus. Huomautan vain, että nämä vuoret
ovat basalttipitoisia ja siis käyneet läpi liekkien. Noin Sussexin
kokoinen alue on kohonnut kaikkine siinä olevine elävine olentoineen
ilmaan ja jäänyt äkkijyrkkien ja niin kovien vuorenseinämien
eroittamaksi, että ne syövyttävät muuta seutua. Mikä on ollut
seurauksena? Luonnonlait ovat muuttuneet toisiksi. Ne moninaiset
seikat, jotka vaikuttavat maailman olemassaolontaisteluun, ovat
tässä tehdyt tehottomiksi tai ovat ne muuttaneet muotoa. On olemassa
eläinlajeja, jotka kaikkialta muualta ovat hävinneet. Huomannette,
että niin hyvin pterodaktylus kuin stegosaurus ovat jurakauden
aikaisia eläimiä ja näinollen hyvin vanhoja. Noiden kummallisten
satunnaisten seikkojen on onnistunut merkillisesti säilyttää ne
maailmassa."
"Teidän todistuksenne näyttävät minusta kerrassaan ratkaisevilta.
Teidän täytyy vain jättää ne asianomaisiin virastoihin."
"Niin luulin minäkin kaikessa yksinkertaisuudessani", sanoi
professori katkerasti. "Voin sanoa teille, kuinka siinä kävi. Joka
käänteessä kohtasin vain epäilystä, milloin tyhmyydestä, milloin
kateudesta johtuvaa. Minun luonteeni ei taivu kenenkään edessä
matelemaan, enkä tahdo todeta tosiseikkoja silloin kun sanojani
ei uskota. Ensimäisen ottelun jälkeen en ole alistunut esittämään
omistamiani yhtäpitäviä todisteita. Aloin vihata koko asiaa -- en
tahtonut siitä puhua. Kun teidänlaisenne miehet, jotka edustavat
suuren yleisön mieletöntä uteliaisuutta, tulivat häiritsemään
minua omassa kodissani, en kyennyt heitä arvokkaasti ja tyynesti
kohtelemaan. Myönnän olevani luonteeltani tulinen ja minä menetän
tasapainoni, jos suutun. Pelkään, että te olette sen huomannut."
Peitin kasvoni käsilläni ja vaikenin.
"Vaimoni on tämän johdosta ehdotellut minulle yhtä ja toista, mutta
sittenkin minä arvelen, että jokaisen kunnon miehen on tehtävä juuri
niin. Tänään aion antaa näytteen tahdonkyvystä mielenkiihtymyksen
hallitsijana, Kutsun teitä luennolleni." Hän otti pöydältä kortin
ja antoi sen minulle. "Te kai tiedätte, että mr Percival Waldron,
jokseenkin tunnettu ja suosittu luonnontutkija, luennoi tänä
iltana kello puoli yhdeksän Zoloogisen laitoksen salissa aineesta
'Aikakausien todisteet.' Minua on pyydetty istumaan korokkeella
ja ehdottamaan luennoitsijalle yhteinen kiitoslausunto. Sen
tehdessäni aion mitä hienotunteisimmin ja täsmällisimmin lausua
joitakuita tosiseikkoja, jotka herättävät auditoriumin huomiota ja
ainakin joissakuissa kuulijoistani halun tunkeutua yhä syvemmälle
aineeseen. En aio sanoa mielipidettäni millään tavalla kehoittavasti,
ymmärrättekö, vaan ainoastaan koetan osoittaa, että juuret ovat
paljon syvemmällä. Tulen olemaan äärettömän rauhallinen nähdäkseni
voittaisinko sellaisella itsehillitsemisellä suosiollisempia
tuloksia."
"Ja minä saan tulla sinne?" kysyin innokkaasti.
"Olette tervetullut", sanoi hän ystävällisesti. Hänen olennossaan
oli nyt jotakin niin äärettömän voimakasta ja lämmittävää, että
se vaikutti melkein valtavammalta kuin hänen vihansa. Hänen
hyväntahtoinen hymynsä oli niin ihmeellisen miellyttävä, vaikka hänen
poskensa äkkiä muuttuivatkin hänen puoliummessa olevien silmäinsä
ja suuren mustan partansa välissä paistaviksi punaisiksi omenoiksi.
"Tulkaa kaikella muotoa. On lohdullista ajatella, että minulla
salissa on yksi puoluelainen, olkoonpa vaikka kuinka kykenemätön ja
tietämätön itse aineesta. Sinne tulee paljon väkeä, sillä vaikka
Waldron on lavertelija, on hänellä paljon ystäviä ja suosijoita. Ja
nyt, mr Malone, on aikaani kulunut kanssanne enemmän kuin aioinkaan.
Ihminen ei saa kätkeä itseensä sitä, mikä on aiottu maailmaa varten.
Hauska tavata teitä luennolla. Ymmärrätte kai, että te ette saa
julaista mitään mitä olen teille ilmaissut."
"Mutta Mc Ardle -- sanomalehden toimitussihteeri tahtoo tietysti
tietää, mitä olen tehnyt."
"Sanokaa hänelle mitä tahdotte. Muun muassa voitte sanoa hänelle,
että jos hän aikookaan lähettää tänne jonkun toisen minua
ahdistamaan, niin tulen häntä vastaan ratsupiiska kädessä. Luotan
siihen, ettei mitään tästä paineta. Hyvä, minä uskon teihin.
Siis Zoloogisen laitoksen salissa kello yhdeksän tänä iltana."
Sain viimeisen vaikutteen punaisista poskista, sinisen mustasta
aaltoilevasta parrasta ja kärsimättömistä silmistä, kun hän heilutti
kättään minun jättäessäni huoneen.