Näin kuuluva oli kirje, jonka luin ääneen Tarp Henrylle, kun tämä oli
tullut aikaisin konttoriin kuullakseen minun uhkayritykseni tulokset.
Hän sanoi vain: "Luulen, että on olemassa joku uusi voide, nimeltään
cuticura tai joku sentapainen, joka taitaa olla parempi kuin
arnicatinktuuri." Muutamilla ihmisillä on aivan omat käsityksensä
huumorista.
Saadessani kirjeen oli kello jo lähes puoli yksitoista, mutta --
kiitos hyvän taksametriauton -- olin ajoissa perillä. Suurenmoinen
pylväskäytävä ja ikkunoissa riippuvat paksut uutimet todistivat, että
tuo kauhistuttava professori oli rikas mies. Oven avasi kummallinen,
tummahko, kuivahko epämääräisen ikäinen olento, jolla oli yllään
tumma nuttu ja ruskeat nahkasäärystimet. Päättelin itsekseni, että
hän oli autonkuljettaja, joka oli täyttänyt yhtä mittaa muuttelevien
tallimestarien paikan. Hän mittaili minua vaaleansinisillä silmillään
kiireestä kantapäähän.
"Odotettuko?" hän kysyi.
"Sopimuksen mukaan."
"Onko teillä kirje mukananne?"
Näytin kirjeenkuorta.
"Hyvä." Hän tuntui hyvin harvasanaiselta. Seurasin häntä läpi
käytävän, mutta äkkiä astui minua vastaan pieni nainen, tulleena
luultavasti -- ruokasalin ovesta. Hän oli säteilevän vilkas,
tummasilmäinen pieni rouva, näöltään enemmän ranskatar kuin
englantilainen.
"Vain silmänräpäys", hän sanoi. "Te saatte odottaa, Austin. Astukaa
tähän huoneeseen, sir. Saanko kysyä, oletteko ennen tavannut
miestäni?"
"En, rouva, minulla ei ole ollut kunniaa tavata häntä ennen."
"Silloin pyydän hänen puolestaan jo edeltäkäsin anteeksi. Minun
täytyy sanoa teille, että hän on mahdoton, kerrassaan mahdoton
henkilö. Kun tiedätte asian ennakolta, on teidän helpompi antaa
hänelle anteeksi."
"Olette hyvin hienotunteinen, rouva."
"Kiiruhtakaa huoneesta, jos hän sattuisi suuttumaan. Älkää jääkö
kauaksi aikaa puhelemaan hänen kanssaan. Muutamat ihmiset ovat
siten joutuneet suuriin ikävyyksiin. Voi syntyä julkinen skandaali,
ja minä ja me muut saamme paljon kärsiä. Ettehän vain aio puhua
Etelä-Ameriikasta hänen kanssaan?"
En voinut naiselle valehdella.
"Varjelkoon meitä taivas! Se aine on kaikista vaarallisin. Te
ette varmasti usko sanaakaan hänen puheistaan -- enkä minä sitä
lainkaan ihmettele. Mutta älkää sanoko sitä hänelle, hän raivostuu.
Olkaa uskovinanne häntä, niin pääsette ehkä koko jutusta ilman
vastenmielisyyksiä. Muistakaa, että hän uskoo itse kaikki. Siihen
voitte luottaa. Rehellisempää miestä ei ole koskaan elänyt.
Nyt te ette saa viipyä täällä kauempaa, muuten alkaa hän vetää
vääriä johtopäätöksiä. Jos hän näyttäytyisi vaaralliseksi hyvin
vaaralliseksi -- niin soittakaa kelloa ja pitäkää häntä loitolla
itsestänne siksi kun minä tulen. Hänen pahimmillaankin ollessaan saan
minä hänet tavallisesti taipumaan."
Näin rohkaisevasti puhuttuaan jätti hän minut tuon hiljaisen Austinin
haltuun, joka meidän lyhyen keskustelumme aikana oli odottanut
jäykkänä kuin pronssiin valettu kuva, ja niin vietiin minut käytävän
toiseen päähän asti. Koputin ovelle, eläimen lyhyt mylvähdys
huoneesta, ja minä olin kahden kesken professorin kanssa.
Hän istui kääntyvässä tuolissa suuren kirjoja, karttoja ja
piirustuksia täynnä olevan pöydän takana. Astuessani huoneeseen
pyöritti hän tuolia nähdäkseen minut. Hänet nähdessäni henkeni
salpautui kurkkuun. Olin kyllä valmistautunut kohtaamaan jotakin
tavatonta, mutta en ollut osannut edes kuvitella noin valtavan
suurenmoista personallisuutta. Täytyi hämmästyä hänen rajatonta
suuruuttaan -- suuruuttaan ja valtavasti vaikuttavaa olentoaan.
Pää oli ääretön -- suurin mitä koskaan olen ihmisellä nähnyt. Olen
vakuutettu siitä, että jos olisin rohjennut asettaa päähäni hänen
silinterihattunsa, olisi se pudonnut korvilleni ja ehkä pysähtynyt
vasta olkapäilleni. Hänen kasvonsa ja partansa toivat mieleen jonkin
assyrialaisen eläimen. Kasvot olivat punaiset, parta aivan siniseen
vivahtavan musta, joka puolelta yhtä leveältä leikattu, niin että
se aaltoillen peitti rinnan. Hiukset olivat omituisesti vedetyt
pitkäksi mutkaksi suuren otsan yli. Silmät loistivat siniharmaina
pensasmaisten mustien kulmakarvojen alla -- ne olivat hyvin kirkkaat,
hyvin arvostelevaiset ja hyvin käskevät. Pöydän takaa voi vielä
nähdä tavattoman leveät hartiat ja tynnyrimäisen pyöreän rinnan. Sen
lisäksi näkyivät muodottoman suuret, mustain karvain peittämät kädet.
Tämä näky sekä ärjyvä, jylisevä ääni olivat ensimäiset vaikutelmani
kuuluisasta professori Challengerista.
"No?" sanoi hän ylimielisesti minuun vilkaisten. "Mistä on kysymys?"
Minun täytyi jatkaa petostani vielä ainakin jonkun aikaa, muuten
olisi vierailu heti loppunut.
"Te olette ystävällisesti sallinut minun tulla luoksenne tähän
aikaan", sanoin nöyrästi ja osoitin kirjeenkuorta.
Hän levitti kirjoituspöydällä olleen kirjeeni eteensä levälleen.
"Jaha, te olette siis tuo nuori mies, joka ei ymmärrä äidinkieltään,
eikö niin? Ellen erehdy, olette te sentään hyväntahtoisesti
hyväksynyt minun loppupäätelmäni?"
"Täydellisesti, sir, täydellisesti!" Puhuin vahvasti korostaen
sanojani.
"Tietysti, tietysti! Se lujittaa asemaani huomattavasti, vai
kuinka? Teidän ikänne ja ulkomuotonne lisäävät apunne vaikutusta.
Te olette todellakin parempi kuin tuo wieniläinen sikalauma, jonka
röhkiminen ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaavammalta kuin jonkun
brittiläisenkään sian." Hän mulkoili minuun aivan kuin minä sinä
hetkenä olisin todellakin edustanut tuota eläinlajia.
"Millaista röyhkeyttä olettekaan saanut kokea."
"Vakuutan, että voin kyllä itse puolustautua ja että en millään
ehdolla kaipaa teidän myötätuntoanne. Antakaa minun olla yksinäni,
sir, oman varman selkänojani varassa. Niin tuntee G.E.C. itsensä
onnelliseksi. Hyvä on, sir, koettakaamme parhaamme mukaan lyhentää
tätä vierailua, joka teille tuskin on mieluinen ja minulle
sanomattoman ikävä. Olette ilmoittanut minulle, että tahdotte
tehdä muutamia muistutuksia väitelmässäni mainittujen vaatimusteni
johdosta."
Hänen raaka suorasukaisuutensa, jolla hän kävi asioihin käsiksi, esti
kaikki pakokeinot. Minun täytyi näytellä osaani eteenpäin ja odottaa
parempaa tilaisuutta. Asia oli ennakolta ajateltuna näyttänyt kovin
yksinkertaiselta. Eiköpähän irlantilainen kekseliäisyyteni auttaisi
minua nyt, kun sitä niin tärkeästi tarvitsin. Hän tähtäsi minuun
terävät, teräksenharmaat silmänsä. "Antakaa kuulua, antakaa kuulua",
ärjyi hän.
"Minä olen nuori ja kokematon", sanoin typerästi hymyillen, "tuskin
muuta kuin harras totuudenetsijä. Minusta tuntui kuitenkin, että te
olitte hiukan liian ankara Weismannia kohtaan tässä kysymyksessä.
Eivätkö myöhemmin ilmenneet tosiseikat ole pyrkineet -- vahvistamaan
hänen asemaansa?"
"Mitkä tosiseikat?" Hän puhui onnettomuutta ennustavan tyynesti.
"No niin, tiedän kyllä, että ne eivät ole mitään _varsinaisia_
tosiseikkoja. Minä tarkoitin vain tuota uutta ajatussuuntaa ja
yleistä tieteellistä käsitystä, jos niin saan ajatukseni ilmaista."
"Otaksun että tiedätte", hän sanoi ja alkoi kohta kohdalta kehitellä
lauseitaan, "että pääkallo indeksinä on pysyväinen tekijä?"
"Luonnollisesti", minä sanoin.
"Ja että telegonia vielä on _sub judice_."
"Epäilemättä,"
"Ja että protoplasma on jotakin muuta kuin partenogenetinen muna?"
"Varmasti on asia niin!" huudahdin minä rehennellen röyhkeydelläni.
"Mutta mitä se todistaa?" kysyi hän lempeällä mielistelevällä äänellä,
"Niin, sanokaa se", mutisin minä. "Mitä se todistaa?"
"Sanonko sen teille?" kysyi hän lempeästi. "Oi tehkää niin!"
"Niin, se todistaa", ärjyi hän ja nyt puhkesi vihdoin raivomyrsky,
"se todistaa, että te olette koko Lontoon pahin petturi -- alhainen
ryömivä mato, jossa on yhtä vähän tieteellisyyttä kuin ihmisyyttä."
Leimuava viha katseessaan oli hän hypähtänyt tuoliltansa. Tänä
jännityksen hetkenä en voinut kuitenkaan olla hämmästymättä
huomatessani, että hän oli lyhytkasvuinen, joten hänen päänsä
ulottui tuskin olkapäihini. Hän oli kokoonpuristunut Herkules,
jonka suunnaton elinvoima oli osittunut leveydeksi, vahvuudeksi ja
älyllisyydeksi.
"Sekasotkua!" huusi hän tukien sormillaan pöytään ja nyökytti
päätään. "Tieteellistä sekasotkua olen teille puhunut, sir.
Luulitteko viekkaudella voittavanne minut te, tuollainen lättäpää?
Te luulette kelpaavanne joka paikkaan, te kirotut kynäsankarit --
eikö niin? Te varmaan luulette, että teidän kiitoksenne voi nostaa
miehen, ja teidän moitteenne kaataa hänet. Meidän kaikkien täytyy
kumartaa teille ja koettaa saada teiltä suosiollinen arvostelu, eikö
totta? Toista täytyy auttaa oikeille jäljille, toinen saa kuulla
kunniansa. Kiistelevät syöpäläiset, kyllä minä teidät tunnen. Te
ette tiedä, missä teidän paikkanne on. Oli aika, jolloin teidän
korvanne leikattiin. Nyt te olette kokonaan kadottaneet tiedon
verrannollisuudesta. Ilmaan puhallettuja kaasuilmapalloja! Mutta
näytän teille teidän oikean paikkanne. Niin, sir, G.E. Challengeria
te ette nöyryytä. Vielä on yksi, joka on teidän herranne. Teitä
varoitettiin, mutta kun te kuitenkin tulitte, teitte sen omalla
vastuullanne. Maksakaa lunnaat, hyvä sir Malone, minä vaadin
lunnaita. Te olette antautunut vaaralliseen leikkiin ja minä melkein
uskon, että te olette sen menettänyt."
"Kuulkaahan, sir", sanoin peräytyen ovea kohti ja avaten sen, "voitte
olla kuinka hävytön tahansa. Mutta kaikella on rajansa. Te ette saa
koskea minuun."
"Enkö saa?" Hän lähestyi hitaasti ja kummallisen uhmailevalla
tavalla, mutta sitten pysähtyi hän ja pisti kätensä lyhyen takkinsa
taskuihin. "Minä olen muutamia teidänlaisianne heittänyt ovesta
pihalle. Te olette neljäs tai viides. Te maksatte minulle keskimäärin
kolme puntaa kappale. Kallista mutta aivan välttämätöntä. Miksei
teille voisi käydä samalla tavalla kuin teidän veljillenne. Pelkään
että niin tulee käymään!" Ja nyt alkoi hän taas astua hiipien ja
kannat ulospäin kuin tanssimestarilla. Olisin tietysti voinut rynnätä
ovelle, mutta se olisi ollut liian häpeällistä. Sitäpaitsi minä aloin
myöskin jo harmistua. Ensin olin tietysti syyllinen, mutta miehen
uhkaukset muuttivat aseman, niin että oikeus tuli minun puolelleni.
"Olkaa hyvä, älkää koskeko minuun, sir. Sitä en kärsi."
"Varjelkoon!" Hänen mustat viiksensä kohosivat ja valkea hammasluu
tuli näkyviin hänen uhkamielisesti hymyillessään. "Ettekö todellakaan
kärsi sitä?"
"Älkää olko lapsellinen, professori!" huusin minä. "Kuinka teidän
siinä kävisi? Painan viisitoista stoonea, minulla on raudankovat
lihakset ja harjoitan ruumistani joka lauantai urheilukilpailuissa.
Minä en ole --"
Juuri silloin hyökkäsi hän kimppuuni. Oli onni, että olin avannut
oven, muutoin olisimme menneet suorin main sen läpi. Me pyöriskelimme
halki käytävän. Matkalla saimme tuolin mukaamme ja se seurasi meitä
kadulle asti. Suuni oli täynnä hänen partaansa, käsivartemme olimme
kietoneet toistemme ympärille, ruumiimme olivat kiinni toisissaan,
ja tuo kirottu tuoli tunkihe jalkansa meidän ympärillemme. Aina
valpas Austin oli työntänyt hallin oven auki. Me syöksyimme takaperin
kuperkeikkaa ulkoportaiden eteen asti. Olen nähnyt jossakin
akrobaattiesityksessä Mac-veljesten tekevän tuollaisia temppuja,
mutta kyllä varmaan tarvitaan harjoitusta ennenkuin voi niistä
suoriutua itseään telomatta. Tuoli meni säpäleiksi ennenkuin olimme
alhaalla, ja me itse erosimme toisistamme vasta katuojassa. Siellä
pääsi hän jaloilleen ja puhisi kuin hengenahdistuksessa.
"Oletteko saanut kylliksenne?" läähätti hän.
"Te kirottu riitapukari!" huusin minä ja koetin tointua.
Me olisimme jatkaneet ottelua, sillä hänessä paloi taisteluhalu,
mutta kaikeksi onneksi pelasti minut eräs vastenmielinen seikka.
Poliisiviranomainen seisoi vieressämme muistikirja kädessään.
"Mitä tämä on? Teidän sopisi hävetä", sanoi konstaapeli. Ne olivat
järkevimmät Enmore Parkissa kuulemani sanat. "No", sanoi hän minuun
kääntyneenä, "mitä täällä on tapahtunut?"
"Tuo mies hyökkäsi kimppuuni", sanoin minä.
"Hyökkäsittekö hänen kimppuunsa?"
Professori hengitti syvään, mutta ei sanonut mitään.
"Eikä tämä tapahdu ensi kertaa", sanoi konstaapeli päätään ravistaen,
"Te saitte viime kuussa samasta syystä ikävyyksiä. Nyt on tuolla
nuorella miehellä sinelmä silmän luona. Syytättekö häntä, sir?"
Minä hellyin.
"En", sanoin minä, "sitä en tee."
"Miksette?" sanoi konstaapeli.
"Syy oli minun. Minä tuppauduin hänen seuraansa. Hän varoitti minua."
Konstaapeli pisti muistikirjan kiinni.
"Jättäkää tuollaiset esiintymiset", sanoi hän. "Kas niin, menkää
eteenpäin, eteenpäin!" Viimeiset sanat lausuttiin teurastajapojalle,
palvelustytölle ja joillekuille muille toimettomille vetelehtijöille,
joita oli kokoontunut meidän ympärillemme. Hän käydä tömisti katua
eteenpäin vieden tuota pientä joukkoa edellään. Professori katsoi
minuun ja hänen katseessaan oli jotakin veitikkamaista.
"Tulkaa huoneeseen!" sanoi hän. "En ole vielä kaikkea selvittänyt
teidän kanssanne."
Tuo kuulosti melko tuikealta, mutta kuinka olikaan, seurasin häntä.
Palvelija Austin, joka koko ajan oli seissyt kuin puusta veistettynä,
sulki portin meidän jälkeemme.