yli ja pitkin vuohenpolkuja. Kun hän piiloutui lantana-viidakkoon, he
järjestivät ajoketjun ja ajoivat häntä kuten jänistä lantana-viidakon
ja guava-pensaitten läpi. Mutta hän tunsi joka sopen. Kun puristus
kävi liian ahtaaksi, hänen varma luodikkonsa karkoitti takaa-ajajat
kauemmaksi, ja he saivat kuljettaa haavoittuneitaan alas rannikolle.
Toisinaan he koettivat ampua häntä hänen ruskean ruumiinsa hetkeksi
näyttäytyessä pensaitten välistä. Kerran viisi vainoojaa yllätti hänet
suojattomalla vuohenpolulla kourujen välissä. He tyhjensivät pyssynsä
häntä kohti, kun hän ontuen kiipesi ylös pyörryttävää polkua pitkin.
Jäljestäpäin he löysivät veripilkkuja ja tiesivät, että hän oli
haavoittunut. Kuudennen viikon lopulla he kyllästyivät. Sotilaat ja
poliisit palasivat Honoluluun, ja Kalalaun laakso jäi hänen haltuunsa,
vaikka takaa-ajajat aika-ajoin läksivät hänen jälkeensä ja joka kerta
vain omaksi tappiokseen.
Kahden vuoden kuluttua Koolau ryömi viimeisen kerran viidakkoon ja
makasi _ti_-lehtien ja villien inkiväärien seassa. Vapaana hän oli
elänyt ja vapaana hän oli kuoleva. Kevyt tihkusade kasteli häntä, ja
hän veti rääsyisen peitteen sairaitten jäseniensä suojaksi. Hänen
ruumiinsa oli verhottu öljytyllä nahkatakilla. Hänen mauserkiväärinsä
oli poikkipuolin hänen rinnoillaan, hellän hartaasti hän siveli sen
kostunutta piippua. Kädessä, jolla hän pyyhki, ei ollut enää sormia,
joilla hän olisi voinut vetää liipasinta.
Hän sulki silmänsä, ja ruumiinsa heikkoudesta ja aivojensa
väristyksestä hän tiesi loppunsa lähenevän. Kuten villieläin hän oli
ryöminyt piiloon kuolemaan. Puolittain tajuttomana haaveillen hän eli
uudelleen aikaisemman miehuutensa päivät Niihaussa. Elämän haihtuessa
ja sadepisarain seuloessa utua hänen ympärilleen hän näki vielä
viimeisen kerran olevansa kesytettävän hevosen selässä; villi varsa
kirmasi ja hyppi hänen allaan, satulan hihnat kiinnitettyinä vatsan
alitse, tai potki mielettömästi aitoja, lennättäessään cowboyta niiden
yli. Toisessa tuokiossa hän taas oli ajavinaan villejä ylämaan härkiä
laitumella ja vievinään niitä alas laaksoon. Hiki ja tomu tunki jälleen
pistävästi hänen silmiinsä ja sieraimiinsa.
Taas hänellä oli koko reipas, terveruumiinen nuoruutensa, kunnes
lähenevä hajaannus herätti hänet tajuntaan. Hän nosti luonnottomat
kätensä ja katseli niitä ihmetellen. Mutta kuinka? Miksi? Miten saattoi
hänen kukoistava nuori ruumiinsa muuttua tällaiseksi? Sitten hän
muisti, ja heti hän oli jälleen Koolau pitaalinen. Hänen silmäluomensa
vaipuivat väsyneesti alas, ja sadepisarat taukosivat rapisemasta
hänen korvissaan. Hänen ruumiinsa värähteli. Värähtelykin taukosi.
Hän nosti päätään, mutta se putosi takaisin. Sitten hänen silmänsä
aukenivat eivätkä enää sulkeutuneet. Hänen viimeinen ajatuksensa oli
hänen mauserissaan, ja hän puristi sitä rintaansa vasten kurttuisilla,
sormettomilla käsillään.
Chun Ah Chun.
Chun Ah Chunin olemuksessa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli
lyhyenläntä ja laiha, kuten kiinalaiset yleensä, ja hänellä oli
kiinalaisen kapeat hartiat. Ohimenevä matkailija, sattuessaan
silmäilemään häntä Honolulun kaduilla, olisi voinut luulla häntä
pesulaitoksen tai räätälinverstaan hyväntahtoiseksi omistajaksi,
ja mitä hyväluontoisuuteen ja hyvinvointiin tulee, olisi tuo arvio
ollutkin oikea, vaikkakin liian alhainen. Sillä hän oli yhtä sopuisa
kuin menestyväkin, eikä hänen varallisuutensa määrää tiedetty. Oli
kyllä hyvin tunnettua, että hän oli suunnattoman varakas, mutta se
"suunnaton" merkitsi vain tuntematonta ylimalkaan.
Ah Chunilla oli älykkäät silmät, pienet kuin näverinreiät ja mustat
kuin napit. Mutta ne olivat kaukana toisistaan ja niiden yllä oli
ilmeinen ajattelijan otsa. Ah Chunillakin oli probleeminsa, ja niitä
oli ollutkin hänellä koko elämänsä ajan. Eivät ne silti koskaan olleet
häntä huolestuttaneet. Hän oli todellinen filosofi, ja olipa hän sitten
tavallisena kulina tai monen miehen isäntänä, niin hänen sielunsa
oli aina sama. Joka hetki hän säilytti levollisen mielentyyneytensä,
jota ei hämmentänyt eikä järkyttänyt kova kohtalo. Kaikki hän otti
tyynesti vastaan, olivatpa ne sitten pomon iskuja sokerikentällä tai
sokerinhinnan alenemista, kun hän omisti nuo sokeriruokoviljelykset
itse. Ja niin hän kallionlujalla varmuudella selviytyi sellaisista
kysymyksistä, joita vain harvoilla on ratkaistavana, saatikka sitten
kiinalaisella talonpojalla.
Hän oli juuri sellainen kiinalainen talonpoika, joka on syntynyt
olemaan kaiket päivät pellolla kuin elukka, mutta sattuman oikusta
päässyt pakoon, kuten prinssi haltijasadussa. Ah Chun ei muistanut
isäänsä, pikkuista maanviljelijää eräässä kylässä lähellä Kantonia,
eikä hän paljon muistanut äitiäänkään, joka oli kuollut hänen ollessaan
kuusivuotias. Mutta hän muisti kunnioituksella setäänsä — Ah Kow'ia
— jolla hän oli palvellut orjan tavoin kuudennesta ikävuodestaan
kaksikymmentäneljävuotiaaksi. Sitten hän oli päässyt pois,
sitouduttuaan kolmeksi vuodeksi työhön Hawaiin sokeriplantaashille
viidenkymmenen sentin päiväpalkasta.
Ah Chun oli ahkera ja tarkkaavainen. Hän huomasi sellaisetkin
pikkuseikat, joita tuskin yksi tuhannesta pani merkille. Kolme
vuotta hän työskenteli viljelyksillä, ja sen ajan kuluttua hän tiesi
sokeriruokojen viljelemisestä enemmän kuin ylipomot, jopa enemmän kuin
itse isännöitsijä, ja olipa tämä hämmästynyt niitä tietoja, joita
tuolla laihalla kulilla oli työnsuorittamisesta. Mutta Ah Chun ei
tutkinut ainoastaan sokerin tuotantoa. Hän tutki myös sitä, kuinka
miehet pääsevät sokeritehtaitten ja - viljelysten omistajiksi. Se
hänelle ensiksi selvisi, etteivät he niiksi päässeet omien kättensä
työllä. Hän tiesi sen, sillä hän oli tehnyt työtä kaksikymmentä vuotta
itsekin. Miehet, jotka rikastuivat, rikastuivat toisten työstä. Ja
rikkain oli se mies, jolla oli suurin luku työläisiä raatamassa.
Työsopimuksensa päätyttyä Ah Chun sijoitti säästönsä pieneen
tuontiliikkeeseen, perustaen sen yhdessä erään toverinsa Ah Yungin
kanssa. Siitä paisui suuri toiminimi "Ah Chun & Ah Yung", joka kauppasi
mitä tahansa, Intian silkistä ja ginseng-juuresta linnunlantasaariin ja
neekerilaivoihin saakka. Sillä välin Ah Chun oli ryhtynyt kokiksi. Hän
oli hyvä keittäjä ja oli kolmen vuoden kuluttua kallispalkkaisin kokki
Honolulussa. Hänen edistymisensä sillä alalla oli varma, ja hän oli
hullu jättäessään sen, kuten Dantin, hänen työnantajansa sanoi hänelle.
Mutta Ah Chun tunsi oman tarkoitusperänsä paremmin, ja se tuotti
hänelle kolminkertaisen hullun nimen ja viisikymmentä dollaria palkan
yli hänen erotessaan kokintoimestaan.
"Ah Chun & Ah Yung" -liike menestyi. Ah Chunin ei tarvinnut enää
olla kokkina. Silloin oli erinomaiset keinotteluajat Hawaiilla.
Sokeriviljelyksiä laajennettiin ja työväkeä tarvittiin. Ah Chun
huomasi aseman ja perusti työväentuontitoimiston. Hän tuotti tuhansia
Kantonin kuleja Hawaiille, ja hänen varallisuutensa alkoi kasvaa.
Hän ryhtyi sijoittamaan rahojaan. Hänen nappisilmänsä huomasivat
edullisia kauppoja siinä, missä monet pelkäsivät vararikkoa. Hän osti
pilahinnalla kalalammikon, joka tuotti myöhemmin hänelle viisisataa
prosenttia ja jolla hän monopolisoi Honolulun kalamarkkinat. Hän ei
pitänyt ohjelmapuheita, ei esiintynyt politiikassa eikä hommaillut
vallankumouksia, vaan hän aavisti edeltäpäin tapaukset, selvemmin ja
kaukonäköisemmin kuin ne miehet, jotka niitä panivat toimeen. Älynsä
silmin hän näki Honolulun nykyaikaisena kaupunkina sähkövaloineen,
aikana, jolloin se vielä oli syrjäinen ja alkuperäinen hiekkasärkkä
merestä kohenneilla hedelmättömillä koralliriutoilla. Niinpä hän
osti maata. Hän osti sitä kauppiailta, jotka tarvitsivat käteistä
rahaa, hurjastelevilta kauppiaitten pojilta, leskiltä ja orvoilta ja
pitaalitaudin tähden Molokaille karkoitetuilta; ja sitten vuosien
vieriessä tarvittiin niitä hänen ostamiaan maa-aloja, tarvittiin yhteen
ja toiseen varastohuoneita, liikerakennuksia ja hotelleja varten. Hän
vuokrasi, myi, osti ja jälleen myi.
Mutta toisetkin asiat luistivat yhtä hyvin. Hän uskoi rahaa eräälle
hylkiökapteeni Parkinsonille, johon ei kukaan voinut luottaa. Sitten
Parkinson purjehti salaperäisille merimatkoille pikku 'Vega'lla. Ja
Parkinsonista pidettiin hyvää huolta hänen kuolemaansa saakka, ja
vuosien perästä Honolulu sai hämmästyä kuultuaan, että brittiläinen
fosfaattitrusti oli ostanut Draken ja Acornin linnunlanta-saaret
kolmesta neljännesmiljoonasta. Sitten tulivat kuningas Kalakaun ajat
ja lihavat herkkupäivät, jolloin Ah Chun maksoi kolmesataa tuhatta
dollaria opiumiluvasta. Vaikka hän maksoikin kolmannesmiljoonan siitä
monopolista, oli rahojen sijoitus siitä huolimatta erinomainen, sillä
voitto-osuudet tuottivat hänen käsiinsä Kalalau-plantaashin, mikä
vuorostaan tuotti hänelle kolmekymmentä prosenttia seitsemäntoista
vuotta, ja lopulta hän sen myydessään sai siitä puolitoista miljoonaa
dollaria.
Jo aikaisemmin, Kamehamehan hallitessa, hän oli ollut oman maansa,
Kiinan, konsulina — arvo, joka ei ollut aivan merkityksetön; ja
Kamehameha IV:n aikana hän muutti Hawaiin kansalaiseksi voidakseen
naida Stella Alendalen, joka oli ruskeanahkaisen kuninkaan alamainen,
vaikka hänen suonissaan virtasikin enemmän anglosaksilaista verta kuin
polyneesialaista. Hänen rotunsa oli tosiaankin niin sekoittunut, että
sen alkuperästä oli jäljellä vain kahdeksas- ja kuudestoistaosia.
Myöhemmässä vaiheessa oli hänessä isoäitinsä-äidin, prinsessa
Paahaon kautta kuninkaallista verta. Stella Alendalen isä oli
kapteeni Blunt, englantilainen seikkailija, joka oli ollut Kamehameha
I:n palveluksessa, ensimmäisenä hänen päällikkökunnassaan. Hänen
isoisänsä oli New Bedfordista kotoisin oleva valaanpyyntikapteeni, ja
hänen isänsä taas oli portugalilais-italialainen sekaverinen, joka
oli vuorostaan sulautunut englantilaiseen sukuvereen. Laillisesti
hawaiilaisena oli Ah Chunin morsian kuitenkin enemmän kolmea muuta
kansallisuutta.
Ja tähän sukusekoitukseen Ah Chun puolestaan toi mongolilaisen
lisäkkeen. Tällä tavalla hänen ja Mrs. Ah Chunin lapsissa oli yksi
kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista, kuudestoistaosa italialaista,
kuudestoista osa portugalilaista, puolet kiinalaista ja yksitoista
kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista verta.
Mahdollisesti Ah Chun olisi kieltäytynyt tästä avioliitosta, jos hän
olisi ennakolta tiennyt, mikä merkillinen perhe siitä naimisesta
oli koituva. Olipa se merkillinen monella tavalla. Ensiksikin hyvin
hedelmällinen. Viisitoista tytärtä ja poikaa, enemmän kuin puolet
tyttäriä. Kolme poikaa syntyi ensin; sitten tuli peräkanaa koko tusina
tyttäriä. Rotusekoitus osoittautui erinomaiseksi. Hedelmällisyys
ei yksin sitä todistanut, vaan lapset olivat lisäksi terveitä ja
virheettömiä. Mutta mikä eniten perheen suhteen hämmästytti, oli
lapsien tavaton kauneus. Kaikki tytöt olivat kauniita — eteerisen
kauniita. Mamma Ah Chunin pyöreät muodot näyttivät lieventäneen pappa
Ah Chunin laihoja kulmia, niin että tyttäret olivat norjan solakoita
kuin pajun virvat, olematta kuitenkaan laihoja tai täyteläisiä.
Kasvojen piirteissä kuvastui kullakin kaukainen aasialainen leima,
jonka vanha ja uusi Englanti sekä Etelä-Eurooppa olivat sievistäneet.
Ei voinut huomata, ellei tiennyt, että raskas kiinalainen veri virtasi
heidän suonissaan; mutta selityksen saatuaan näki kyllä kiinalaisten
piirteitten jäljet.
Kaunottarina Ah Chunin tytöt olivat harvinaisia. Ei missään oltu
sellaisia nähty. He eivät muistuttaneet mitään niin paljon kuin
toisiaan, mutta kuitenkin oli kullakin yksilölliset piirteensä. Ei
voinut erehtyä pitämään toista toisena. Tosin saattoi ehkä Maud,
joka oli sinisilmäinen ja keltahiuksinen, muistuttaa silmänräpäyksen
Henriettaa, komeaa tummaveristä naista, jolla oli hehkuvat, mustat
silmät ja tummat hiukset. Ja se yhtäläisyys, joka oli johtavana
lankana koko sisarparvessa, kaikista erikoispiirteistä huolimatta,
oli Ah Chunin lahjoittama. Hän oli antanut ruumiinrakenteen, johon
anglosaksilainen, latinalainen ja polyneesialainen rotu olivat
lisänneet sulonsa sekä älynsä. Mrs. Ah Chunilla oli omat ajatuksensa,
joille Ah Chun antoi arvonsa, vaikka ei suvainnutkaan niitä silloin,
kun ne olivat ristiriidassa hänen oman filosofisen tyyneytensä
kanssa. Rouva oli tottunut koko ikänsä asumaan eurooppalaiseen
tapaan. Hyvä! Ah Chun lahjoitti hänelle eurooppalaisen herrastalon.
Myöhemmin, kun hänen tyttärensä ja poikansa kasvoivat suuremmiksi,
hän rakennutti kesähuvilan, tilavan ja suurenmoisen sekä yhtä
yksinkertaisen kuin mahtavankin. Sen lisäksi hän ajan oloon laittoi
talon Tantalus-vuoristoon, mihin perhe voi paeta, kun "tautituuli"
puhalsi etelästä. Ja Waikikiin hän rakennutti suuren rannikkoasumuksen,
niin laajan ja asemaansa nähden niin erikoisen, että kun Yhdysvaltain
hallitus sittemmin otti sen linnoitusta varten, oli siitä suoritettava
suunnaton lunastushinta. Kaikissa hänen taloissaan oli biljardi- ja
tupakkahuoneet sekä vierashuoneet paviljonkeineen. Talojen sisustus oli
ylellisen yksinkertainen. Ah Chunin perhekunta vietti muhkeata elämää,
ruhtinaalliset menot suoritettiin ilman komeilua — kiitos perheen
hienostuneen maun.
Ah Chun oli vapaamielinen kasvatusasioissa. "Ei väliä kuluista",
selitti hän Parkinsonin päivinä, kun tuo saamaton merimies ei
ymmärtänyt, mitä varten 'Vega' oli tehtävä merikuntoiseksi. "Te
purjehditte kuunarilla, minä maksan laskut." Ja samaa periaatetta hän
noudatti tyttäriensä ja poikiensa suhteen. Heidän oli saatava paras
kasvatus säästämättä kulunkeja. Harold, esikoinen, oli opiskellut
Hanvardissa ja Oxfordissa. Albert ja Charles olivat käyneet Yalen
yliopistolliset kurssit. Ja tyttäret, vanhimmasta nuorimpaan, olivat
saaneet alkukasvatuksensa Millsin seminaarissa Kaliforniassa ja
jatkaneet Vassarilla, Wellesleyllä tai Bryn Mawrilla. Useat heistä
saivat vielä loppusilauksen Euroopassa. Ja niin palasivat Ah Chunin
pojat ja tyttäret kaikesta maailmasta hänen luokseen neuvomaan muoteja
hänen asuntojensa sisustuksia järjesteltäessä. Ah Chun itse piti
loistavaa itämaista komeutta parhaana, mutta hän oli filosofi ja näki
selvästi, että hänen lastensa maku oli hyvä Lännen mittojen mukaan.
Tietenkään eivät hänen lapsensa olleet tunnettuja Ah Chunin nimellä.
Niinkuin hän oli muuttunut tavallisesta kulista monimiljonääriksi,
niin hänen nimensäkin oli muuttunut. Mamma Ah Chun oli kääntänyt
sen A'Chuniksi, mutta hänen viisaat jälkeläisensä olivat poistaneet
heittomerkin ja kirjoittivat hienosti Achun Ah Chun ei pannut
vastaan. Hänen nimensä käännös ei vähääkään ollut ristiriidassa hänen
hyvinvointinsa eikä hänen tyynen filosofiansa kanssa. Sitä paitsi
hän ei ollut ylpeä. Mutta kun hänen lapsensa kävivät tärkkipaidassa
ja kovissa kauluksissa sekä frakissa, niin se ärsytti häntä. Ah Chun
ei suosinut sellaista. Hän pukeutui laajaan kiinalaiseen viittaan,
eivätkä he voineet mielistelyillä eikä vaatimuksella saada häntä
luopumaan tavoistaan. He eivät olleet turhaan olleet Amerikassa. He
olivat oppineet boikottauskeinoja kuten järjestyneet työläiset. Ja Ah
Chunia boikotettiin hänen omassa talossaan, mamma Ah Chunin avulla ja
yllätyksellä. Mutta Ah Chun itse, Lännen kulttuuriin perehtymättömänä,
oli sen sijaan perehtynyt Lännen työasioihin. Ollen itse suuri
työnantaja hän osasi pitää puolensa kamppailussa ja pani heti
kapinoivia jälkeläisiään vastaan sulun. Hän erotti palvelijalaumansa,
sulki tallit ja lukitsi talonsa, mennen itse asumaan Kuninkaalliseen
Hawaiin Hotelliin, jossa liikkeessä hän osui olemaan mahtavin osakas.
Perhe pyristeli avuttomana ystäviensä luona vieraisilla. Sillä aikaa Ah
Chun levollisesti johti monia liikkeitään, veteli savuja hopeapäisestä,
pitkävartisesta piipustaan ja ihmetteli jälkeläistensä päähänpistoja.
Tämä kysymys ei silti häirinnyt hänen levollisuuttaan. Hän tunsi
filosofisessa sielussaan, että se kypsyttyään kyllä selviää. Tällä
tempullaan hän antoi perheelleen läksyn, että niin mukautuva kuin hän
olikin, hän siitä huolimatta oli Achunin perheen ehdoton diktaattori.
Perhe piti puoliaan viikon, sitten se palasi Ah Chunin luo, ja samassa
koko palvelijajoukko oli koossa kesähuvilalla jälleen. Ja sen jälkeen
ei noussut riitaa, kun Ah Chun tuli loistossaan vastaanottohuoneeseensa
sinisessä silkkiviitassa, topatuissa tohveleissa ja mustasilkkisessä,
punanappisessa päähineessä tai kun hän halusi vedellä savuja
ohutvartisesta, hopeapesäisestä piipustaan, paperosseja ja sikareja
polttelevain upseerien ja siviiliherrain seurassa avarilla kuisteilla
tai tupakkahuoneessa.
Ah Chunilla oli huomattava asema Honolulussa. Vaikk'ei hän
esiintynytkään seurapiireissä, oli hänellä pääsy kaikkialle. Hän
ei käynyt missään muualla kuin kaupungin kiinalaisten kauppiaiden
seuroissa, mutta hänen kotonaan kävi vieraita ja hän oli aina isäntä
talossaan ja pöytänsä pää. Huolimatta siitä, että hän oli synnynnäinen
kiinalainen talonpoika, hän johti hienoa kulttuuripiiriä, eikä ollut
hänen vertaistaan koko saaristossa. Eikä saarilla ollut ketään niin
ylpeää, joka ei olisi voinut astua hänen kynnyksensä ylitse ja nauttia
hänen vieraanvaraisuuttaan. Ensiksikin vallitsi Achunin huvilassa
moitteeton seurasävy. Sitten siihen vaikutti Ah Chunin valta. Ja
viimeksi että hän oli moraalin esikuva ja rehellinen liikemies.
Huolimatta siitä, että liikemoraali saarilla oli korkeammalla kuin
mannermaalla, voitti Ah Chun Honolulun muut liikemiehet täsmällisen
tarkalla rehellisyydellään. Sananpartena oli, että hänen sanansa oli
yhtä luotettava kuin hänen takauksensakin. Allekirjoitusta ei koskaan
pyydetty häneltä sitoumuksen varmuudeksi. Hän ei koskaan pettänyt
sanaansa. Kaksikymmentä vuotta Hotchkisin — Hotchkis & Morterson
yhtiöstä — kuoleman jälkeen tavattiin hänen jättämistään papereista
muuan muistiinpano kolmenkymmenentuhannen dollarin lainasta Ah Chunin
nimelle. Asia oli tapahtunut Ah Chunin ollessa yksityisneuvoksena
Kamehameha II:n aikana. Noina sekavina ja rauhattomina rahanteon
aikoina asia oli häipynyt hänen muististaan. Ei ollut velkakirjaa
eikä laillista maksuvelvoitusta, mutta Ah Chun suoritti täydelleen
Hotchkisin perillisille vapaaehtoisesti koko summan korkoineen. Samoin
hän menetteli mentyään suulliseen takaukseen onnettoman Kakiku Ditch
Schemen puolesta, silloin kun vilkkainkaan mielikuvitus ei pitänyt
takausta tarpeellisena. — "Kirjoittakaa hänen maksuosoituksensa
kahdellesadalle tuhannelle, epäröimättä, herrat, epäröimättä", — oli
sihteerin lausunto, joka turhaan oli lähetetty Ah Chunin aikomuksia
urkkimaan. Ja monen samanlaisen tapauksen ohella, jotka todistivat
hänen sanansa pitävyyttä, oli siihen aikaan saarilla tuskin ketään
toista mainittavaa henkilöä, joka ei kerran ja toisenkin olisi saanut
nauttia avuliaisuutta raha-asioissa Ah Chunin kädestä.
Ja niinpä Honolulussa mielenkiinnolla seurattiin hänen merkillisen
perheensä kasvamista kummastuttavaksi arvoitukseksi, ja salaisella
myötätunnolla asetuttiin Ah Chunin puolelle, voimatta kuvitella, miten
hän oli menettelevä. Mutta Ah Chun itse ymmärsi kysymyksen selvemmin
kuin he. Perhe ei sitä arvannut. Ah Chun näki, ettei hänelle ollut
sijaa tämän hänen kupeittensa ihmeellisen siemenen seassa, ja hän
ajatteli tulevia vuosia, hyvin tietäen, että hän oli käyvä heille yhä
vieraammaksi. Hän ei ymmärtänyt lapsiaan. Heidän keskusteluaiheensa
eivät herättäneet hänen mielenkiintoaan, eikä hän käsittänyt niistä
mitään. Lännen kulttuuri oli vieras hänelle. Hän oli aasialainen
viimeiseen soluunsa saakka, mikä merkitsi, että hän oli pakana. Heidän
kristinuskonsa oli hänelle joutavaa. Mutta kaiken tämän hän olisi
sietänyt epäoleellisena, jos hän vain olisi ymmärtänyt tuota nuorta
väkeä itseään. Kun Maud esimerkiksi kertoi hänelle, että talouslaskut
kuukaudessa olivat kolmekymmentätuhatta — sen hän ymmärsi, kuten hän
ymmärsi Albertin pyynnön saada viisituhatta ostaakseen kuunarijahti
"Muriel'in" ja päästäkseen Hawaiin Purjehdusklubin jäseneksi. Mutta
heidän kaukaisempia ja mutkikkaampia harrastuksiaan hän ei käsittänyt.
Eikä hän ollut hidas ymmärtämään, että jokaisen pojan ja tyttären
tarkoituksena oli johtaa häntä sellaisiin ajatuksen sokkeloihin,
mistä hän ei uskaltaisi toivoa pois pääsevänsä. Aina hän törmäsi
sitä muuria vasten, joka erotti Idän Lännestä. Heidän sielunsa oli
luoksepääsemätön, ja samalla hän tunsi, että hänen sielunsa oli yhtä
luoksepääsemätön heille.
Sen lisäksi vuosien vieriessä ja vanhentuessaan hän huomasi yhä
enemmän ja enemmän hakevansa omaa lajiaan. Kiinalaiskorttelin tuoksut
olivat herkkua hänelle, ja katua kulkiessaan hän nautti niistä, sillä
ne veivät hänen mielikuvituksensa takaisin Kantonin kapeille ja
mutkitteleville kujille, siellä kuhisevaan elämään ja liikkeeseen.
Hän katui, että oli leikkauttanut palmikkonsa miellyttääkseen Stella
Alendalea. Hän mietti vakavasti oliko hänen uhrauksensa ollut sen
arvoinen ja kasvattaisiko hän palmikkonsa uudelleen. Ruoka, jonka
hänen kallispalkkainen kokkinsa valmisti hänelle, ei kutkuttanut hänen
kitalakeaan niin miellyttävästi kuin kiinalaiskorttelin ummehtunut
ravintola ruokalajeineen. Hän nautti enemmän tunnin tupakoimisesta
ja tarinoimisesta kahden tai kolmen kiinalaisen tuttavan kanssa
kuin ylellisten ja hienojen päivällisten johtamisesta, joista hänen
huvilansa oli kuuluisa ja joissa Amerikan ja Euroopan valitut istuivat
pitkän pöydän ääressä, miehet ja naiset samanarvoisina — naiset
jalokivineen, jotka välkkyivät valkeilla kauloilla ja käsivarsilla,
miehet iltapuvuissaan — ja kaikki jaarittelivat sekä nauroivat
puheenaiheille ja sukkeluuksille, jotka olivat hänelle pelkkää
latinaa tai eivät ainakaan herättäneet hänen mielenkiintoaan eivätkä
huvittaneet häntä.
Mutta kiusana ei ollut ainoastaan hänen muukalaisuutensa ja hänen
kasvava halunsa palata takaisin kiinalaisille lihapadoille. Syynä oli
myöskin hänen rikkautensa. Hän oli kuvitellut saavansa elää rauhassa
vanhoilla päivillään, sillä hän oli saanut tehdä kovasti työtä.
Hänen palkkionaan voisi siis olla rauha ja lepo. Mutta hän tiesi,
ettei se olisi mahdollista hänelle, hänen suunnattoman rikkautensa
vuoksi. Merkit ja enteet sen osoittivat. Sellaista hän oli nähnyt
aikaisemminkin. Tuossa oli esimerkiksi hänen vanha työnantajansa
Dantin, jolta lapset olivat lain varjolla ottaneet omaisuuden ja
panneet hänet holhouksen alaiseksi. Ah Chun tiesi liian hyvin, että
Dantin oli ollut köyhä mies, ja voitiin todistaa hänen aina järkevästi
hoitaneen liikettään. Ja vanhalla Dantinilla oli ollut vain kolme lasta
ja puoli miljoonaa, jotavastoin hänellä oli viisitoista lasta ja vain
hän itse tiesi, kuinka monta miljoonaa.
"Meidän tyttäremme ovat kauniita naisia", sanoi Ah Chun eräänä iltana
vaimolleen. "On myös monta nuorta miestä. Talo on aina täynnä nuoria
miehiä. Minun sikarilaskuni ovat nousseet koko runsaiksi. Miks'eivät he
mene naimisiin?"
Mamma Achun kohotti olkapäitään ja odotti.
"Naiset ovat naisia ja miehet miehiä — sepä on outoa, ettei naida. Ehkä
nuoret miehet eivät pidä tyttäristämme."
"Ah, he pitävät liiaksikin heistä", vastasi mamma Chun, "mutta katsos,
he eivät voi unhottaa, että sinä olet heidän isänsä."
"Mutta sinä unhotit, kuka minun isäni oli", sanoi Ah Chun painavasti.
"Ainoa mitä pyysit, oli, että leikkaisin palmikkoni."