Kuusi viikkoa he ajoivat häntä rotkosta rotkoon, tulivuoren huippujen

yli ja pitkin vuohenpolkuja. Kun hän piiloutui lantana-viidakkoon, he

järjestivät ajoketjun ja ajoivat häntä kuten jänistä lantana-viidakon

ja guava-pensaitten läpi. Mutta hän tunsi joka sopen. Kun puristus

kävi liian ahtaaksi, hänen varma luodikkonsa karkoitti takaa-ajajat

kauemmaksi, ja he saivat kuljettaa haavoittuneitaan alas rannikolle.

Toisinaan he koettivat ampua häntä hänen ruskean ruumiinsa hetkeksi

näyttäytyessä pensaitten välistä. Kerran viisi vainoojaa yllätti hänet

suojattomalla vuohenpolulla kourujen välissä. He tyhjensivät pyssynsä

häntä kohti, kun hän ontuen kiipesi ylös pyörryttävää polkua pitkin.

Jäljestäpäin he löysivät veripilkkuja ja tiesivät, että hän oli

haavoittunut. Kuudennen viikon lopulla he kyllästyivät. Sotilaat ja

poliisit palasivat Honoluluun, ja Kalalaun laakso jäi hänen haltuunsa,

vaikka takaa-ajajat aika-ajoin läksivät hänen jälkeensä ja joka kerta

vain omaksi tappiokseen.

Kahden vuoden kuluttua Koolau ryömi viimeisen kerran viidakkoon ja

makasi _ti_-lehtien ja villien inkiväärien seassa. Vapaana hän oli

elänyt ja vapaana hän oli kuoleva. Kevyt tihkusade kasteli häntä, ja

hän veti rääsyisen peitteen sairaitten jäseniensä suojaksi. Hänen

ruumiinsa oli verhottu öljytyllä nahkatakilla. Hänen mauserkiväärinsä

oli poikkipuolin hänen rinnoillaan, hellän hartaasti hän siveli sen

kostunutta piippua. Kädessä, jolla hän pyyhki, ei ollut enää sormia,

joilla hän olisi voinut vetää liipasinta.

Hän sulki silmänsä, ja ruumiinsa heikkoudesta ja aivojensa

väristyksestä hän tiesi loppunsa lähenevän. Kuten villieläin hän oli

ryöminyt piiloon kuolemaan. Puolittain tajuttomana haaveillen hän eli

uudelleen aikaisemman miehuutensa päivät Niihaussa. Elämän haihtuessa

ja sadepisarain seuloessa utua hänen ympärilleen hän näki vielä

viimeisen kerran olevansa kesytettävän hevosen selässä; villi varsa

kirmasi ja hyppi hänen allaan, satulan hihnat kiinnitettyinä vatsan

alitse, tai potki mielettömästi aitoja, lennättäessään cowboyta niiden

yli. Toisessa tuokiossa hän taas oli ajavinaan villejä ylämaan härkiä

laitumella ja vievinään niitä alas laaksoon. Hiki ja tomu tunki jälleen

pistävästi hänen silmiinsä ja sieraimiinsa.

Taas hänellä oli koko reipas, terveruumiinen nuoruutensa, kunnes

lähenevä hajaannus herätti hänet tajuntaan. Hän nosti luonnottomat

kätensä ja katseli niitä ihmetellen. Mutta kuinka? Miksi? Miten saattoi

hänen kukoistava nuori ruumiinsa muuttua tällaiseksi? Sitten hän

muisti, ja heti hän oli jälleen Koolau pitaalinen. Hänen silmäluomensa

vaipuivat väsyneesti alas, ja sadepisarat taukosivat rapisemasta

hänen korvissaan. Hänen ruumiinsa värähteli. Värähtelykin taukosi.

Hän nosti päätään, mutta se putosi takaisin. Sitten hänen silmänsä

aukenivat eivätkä enää sulkeutuneet. Hänen viimeinen ajatuksensa oli

hänen mauserissaan, ja hän puristi sitä rintaansa vasten kurttuisilla,

sormettomilla käsillään.

Chun Ah Chun.

Chun Ah Chunin olemuksessa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli

lyhyenläntä ja laiha, kuten kiinalaiset yleensä, ja hänellä oli

kiinalaisen kapeat hartiat. Ohimenevä matkailija, sattuessaan

silmäilemään häntä Honolulun kaduilla, olisi voinut luulla häntä

pesulaitoksen tai räätälinverstaan hyväntahtoiseksi omistajaksi,

ja mitä hyväluontoisuuteen ja hyvinvointiin tulee, olisi tuo arvio

ollutkin oikea, vaikkakin liian alhainen. Sillä hän oli yhtä sopuisa

kuin menestyväkin, eikä hänen varallisuutensa määrää tiedetty. Oli

kyllä hyvin tunnettua, että hän oli suunnattoman varakas, mutta se

"suunnaton" merkitsi vain tuntematonta ylimalkaan.

Ah Chunilla oli älykkäät silmät, pienet kuin näverinreiät ja mustat

kuin napit. Mutta ne olivat kaukana toisistaan ja niiden yllä oli

ilmeinen ajattelijan otsa. Ah Chunillakin oli probleeminsa, ja niitä

oli ollutkin hänellä koko elämänsä ajan. Eivät ne silti koskaan olleet

häntä huolestuttaneet. Hän oli todellinen filosofi, ja olipa hän sitten

tavallisena kulina tai monen miehen isäntänä, niin hänen sielunsa

oli aina sama. Joka hetki hän säilytti levollisen mielentyyneytensä,

jota ei hämmentänyt eikä järkyttänyt kova kohtalo. Kaikki hän otti

tyynesti vastaan, olivatpa ne sitten pomon iskuja sokerikentällä tai

sokerinhinnan alenemista, kun hän omisti nuo sokeriruokoviljelykset

itse. Ja niin hän kallionlujalla varmuudella selviytyi sellaisista

kysymyksistä, joita vain harvoilla on ratkaistavana, saatikka sitten

kiinalaisella talonpojalla.

Hän oli juuri sellainen kiinalainen talonpoika, joka on syntynyt

olemaan kaiket päivät pellolla kuin elukka, mutta sattuman oikusta

päässyt pakoon, kuten prinssi haltijasadussa. Ah Chun ei muistanut

isäänsä, pikkuista maanviljelijää eräässä kylässä lähellä Kantonia,

eikä hän paljon muistanut äitiäänkään, joka oli kuollut hänen ollessaan

kuusivuotias. Mutta hän muisti kunnioituksella setäänsä — Ah Kow'ia

— jolla hän oli palvellut orjan tavoin kuudennesta ikävuodestaan

kaksikymmentäneljävuotiaaksi. Sitten hän oli päässyt pois,

sitouduttuaan kolmeksi vuodeksi työhön Hawaiin sokeriplantaashille

viidenkymmenen sentin päiväpalkasta.

Ah Chun oli ahkera ja tarkkaavainen. Hän huomasi sellaisetkin

pikkuseikat, joita tuskin yksi tuhannesta pani merkille. Kolme

vuotta hän työskenteli viljelyksillä, ja sen ajan kuluttua hän tiesi

sokeriruokojen viljelemisestä enemmän kuin ylipomot, jopa enemmän kuin

itse isännöitsijä, ja olipa tämä hämmästynyt niitä tietoja, joita

tuolla laihalla kulilla oli työnsuorittamisesta. Mutta Ah Chun ei

tutkinut ainoastaan sokerin tuotantoa. Hän tutki myös sitä, kuinka

miehet pääsevät sokeritehtaitten ja - viljelysten omistajiksi. Se

hänelle ensiksi selvisi, etteivät he niiksi päässeet omien kättensä

työllä. Hän tiesi sen, sillä hän oli tehnyt työtä kaksikymmentä vuotta

itsekin. Miehet, jotka rikastuivat, rikastuivat toisten työstä. Ja

rikkain oli se mies, jolla oli suurin luku työläisiä raatamassa.

Työsopimuksensa päätyttyä Ah Chun sijoitti säästönsä pieneen

tuontiliikkeeseen, perustaen sen yhdessä erään toverinsa Ah Yungin

kanssa. Siitä paisui suuri toiminimi "Ah Chun & Ah Yung", joka kauppasi

mitä tahansa, Intian silkistä ja ginseng-juuresta linnunlantasaariin ja

neekerilaivoihin saakka. Sillä välin Ah Chun oli ryhtynyt kokiksi. Hän

oli hyvä keittäjä ja oli kolmen vuoden kuluttua kallispalkkaisin kokki

Honolulussa. Hänen edistymisensä sillä alalla oli varma, ja hän oli

hullu jättäessään sen, kuten Dantin, hänen työnantajansa sanoi hänelle.

Mutta Ah Chun tunsi oman tarkoitusperänsä paremmin, ja se tuotti

hänelle kolminkertaisen hullun nimen ja viisikymmentä dollaria palkan

yli hänen erotessaan kokintoimestaan.

"Ah Chun & Ah Yung" -liike menestyi. Ah Chunin ei tarvinnut enää

olla kokkina. Silloin oli erinomaiset keinotteluajat Hawaiilla.

Sokeriviljelyksiä laajennettiin ja työväkeä tarvittiin. Ah Chun

huomasi aseman ja perusti työväentuontitoimiston. Hän tuotti tuhansia

Kantonin kuleja Hawaiille, ja hänen varallisuutensa alkoi kasvaa.

Hän ryhtyi sijoittamaan rahojaan. Hänen nappisilmänsä huomasivat

edullisia kauppoja siinä, missä monet pelkäsivät vararikkoa. Hän osti

pilahinnalla kalalammikon, joka tuotti myöhemmin hänelle viisisataa

prosenttia ja jolla hän monopolisoi Honolulun kalamarkkinat. Hän ei

pitänyt ohjelmapuheita, ei esiintynyt politiikassa eikä hommaillut

vallankumouksia, vaan hän aavisti edeltäpäin tapaukset, selvemmin ja

kaukonäköisemmin kuin ne miehet, jotka niitä panivat toimeen. Älynsä

silmin hän näki Honolulun nykyaikaisena kaupunkina sähkövaloineen,

aikana, jolloin se vielä oli syrjäinen ja alkuperäinen hiekkasärkkä

merestä kohenneilla hedelmättömillä koralliriutoilla. Niinpä hän

osti maata. Hän osti sitä kauppiailta, jotka tarvitsivat käteistä

rahaa, hurjastelevilta kauppiaitten pojilta, leskiltä ja orvoilta ja

pitaalitaudin tähden Molokaille karkoitetuilta; ja sitten vuosien

vieriessä tarvittiin niitä hänen ostamiaan maa-aloja, tarvittiin yhteen

ja toiseen varastohuoneita, liikerakennuksia ja hotelleja varten. Hän

vuokrasi, myi, osti ja jälleen myi.

Mutta toisetkin asiat luistivat yhtä hyvin. Hän uskoi rahaa eräälle

hylkiökapteeni Parkinsonille, johon ei kukaan voinut luottaa. Sitten

Parkinson purjehti salaperäisille merimatkoille pikku 'Vega'lla. Ja

Parkinsonista pidettiin hyvää huolta hänen kuolemaansa saakka, ja

vuosien perästä Honolulu sai hämmästyä kuultuaan, että brittiläinen

fosfaattitrusti oli ostanut Draken ja Acornin linnunlanta-saaret

kolmesta neljännesmiljoonasta. Sitten tulivat kuningas Kalakaun ajat

ja lihavat herkkupäivät, jolloin Ah Chun maksoi kolmesataa tuhatta

dollaria opiumiluvasta. Vaikka hän maksoikin kolmannesmiljoonan siitä

monopolista, oli rahojen sijoitus siitä huolimatta erinomainen, sillä

voitto-osuudet tuottivat hänen käsiinsä Kalalau-plantaashin, mikä

vuorostaan tuotti hänelle kolmekymmentä prosenttia seitsemäntoista

vuotta, ja lopulta hän sen myydessään sai siitä puolitoista miljoonaa

dollaria.

Jo aikaisemmin, Kamehamehan hallitessa, hän oli ollut oman maansa,

Kiinan, konsulina — arvo, joka ei ollut aivan merkityksetön; ja

Kamehameha IV:n aikana hän muutti Hawaiin kansalaiseksi voidakseen

naida Stella Alendalen, joka oli ruskeanahkaisen kuninkaan alamainen,

vaikka hänen suonissaan virtasikin enemmän anglosaksilaista verta kuin

polyneesialaista. Hänen rotunsa oli tosiaankin niin sekoittunut, että

sen alkuperästä oli jäljellä vain kahdeksas- ja kuudestoistaosia.

Myöhemmässä vaiheessa oli hänessä isoäitinsä-äidin, prinsessa

Paahaon kautta kuninkaallista verta. Stella Alendalen isä oli

kapteeni Blunt, englantilainen seikkailija, joka oli ollut Kamehameha

I:n palveluksessa, ensimmäisenä hänen päällikkökunnassaan. Hänen

isoisänsä oli New Bedfordista kotoisin oleva valaanpyyntikapteeni, ja

hänen isänsä taas oli portugalilais-italialainen sekaverinen, joka

oli vuorostaan sulautunut englantilaiseen sukuvereen. Laillisesti

hawaiilaisena oli Ah Chunin morsian kuitenkin enemmän kolmea muuta

kansallisuutta.

Ja tähän sukusekoitukseen Ah Chun puolestaan toi mongolilaisen

lisäkkeen. Tällä tavalla hänen ja Mrs. Ah Chunin lapsissa oli yksi

kolmaskymmeneskahdesosa polyneesialaista, kuudestoistaosa italialaista,

kuudestoista osa portugalilaista, puolet kiinalaista ja yksitoista

kolmaskymmeneskahdesosaa englantilaista ja amerikkalaista verta.

Mahdollisesti Ah Chun olisi kieltäytynyt tästä avioliitosta, jos hän

olisi ennakolta tiennyt, mikä merkillinen perhe siitä naimisesta

oli koituva. Olipa se merkillinen monella tavalla. Ensiksikin hyvin

hedelmällinen. Viisitoista tytärtä ja poikaa, enemmän kuin puolet

tyttäriä. Kolme poikaa syntyi ensin; sitten tuli peräkanaa koko tusina

tyttäriä. Rotusekoitus osoittautui erinomaiseksi. Hedelmällisyys

ei yksin sitä todistanut, vaan lapset olivat lisäksi terveitä ja

virheettömiä. Mutta mikä eniten perheen suhteen hämmästytti, oli

lapsien tavaton kauneus. Kaikki tytöt olivat kauniita — eteerisen

kauniita. Mamma Ah Chunin pyöreät muodot näyttivät lieventäneen pappa

Ah Chunin laihoja kulmia, niin että tyttäret olivat norjan solakoita

kuin pajun virvat, olematta kuitenkaan laihoja tai täyteläisiä.

Kasvojen piirteissä kuvastui kullakin kaukainen aasialainen leima,

jonka vanha ja uusi Englanti sekä Etelä-Eurooppa olivat sievistäneet.

Ei voinut huomata, ellei tiennyt, että raskas kiinalainen veri virtasi

heidän suonissaan; mutta selityksen saatuaan näki kyllä kiinalaisten

piirteitten jäljet.

Kaunottarina Ah Chunin tytöt olivat harvinaisia. Ei missään oltu

sellaisia nähty. He eivät muistuttaneet mitään niin paljon kuin

toisiaan, mutta kuitenkin oli kullakin yksilölliset piirteensä. Ei

voinut erehtyä pitämään toista toisena. Tosin saattoi ehkä Maud,

joka oli sinisilmäinen ja keltahiuksinen, muistuttaa silmänräpäyksen

Henriettaa, komeaa tummaveristä naista, jolla oli hehkuvat, mustat

silmät ja tummat hiukset. Ja se yhtäläisyys, joka oli johtavana

lankana koko sisarparvessa, kaikista erikoispiirteistä huolimatta,

oli Ah Chunin lahjoittama. Hän oli antanut ruumiinrakenteen, johon

anglosaksilainen, latinalainen ja polyneesialainen rotu olivat

lisänneet sulonsa sekä älynsä. Mrs. Ah Chunilla oli omat ajatuksensa,

joille Ah Chun antoi arvonsa, vaikka ei suvainnutkaan niitä silloin,

kun ne olivat ristiriidassa hänen oman filosofisen tyyneytensä

kanssa. Rouva oli tottunut koko ikänsä asumaan eurooppalaiseen

tapaan. Hyvä! Ah Chun lahjoitti hänelle eurooppalaisen herrastalon.

Myöhemmin, kun hänen tyttärensä ja poikansa kasvoivat suuremmiksi,

hän rakennutti kesähuvilan, tilavan ja suurenmoisen sekä yhtä

yksinkertaisen kuin mahtavankin. Sen lisäksi hän ajan oloon laittoi

talon Tantalus-vuoristoon, mihin perhe voi paeta, kun "tautituuli"

puhalsi etelästä. Ja Waikikiin hän rakennutti suuren rannikkoasumuksen,

niin laajan ja asemaansa nähden niin erikoisen, että kun Yhdysvaltain

hallitus sittemmin otti sen linnoitusta varten, oli siitä suoritettava

suunnaton lunastushinta. Kaikissa hänen taloissaan oli biljardi- ja

tupakkahuoneet sekä vierashuoneet paviljonkeineen. Talojen sisustus oli

ylellisen yksinkertainen. Ah Chunin perhekunta vietti muhkeata elämää,

ruhtinaalliset menot suoritettiin ilman komeilua — kiitos perheen

hienostuneen maun.

Ah Chun oli vapaamielinen kasvatusasioissa. "Ei väliä kuluista",

selitti hän Parkinsonin päivinä, kun tuo saamaton merimies ei

ymmärtänyt, mitä varten 'Vega' oli tehtävä merikuntoiseksi. "Te

purjehditte kuunarilla, minä maksan laskut." Ja samaa periaatetta hän

noudatti tyttäriensä ja poikiensa suhteen. Heidän oli saatava paras

kasvatus säästämättä kulunkeja. Harold, esikoinen, oli opiskellut

Hanvardissa ja Oxfordissa. Albert ja Charles olivat käyneet Yalen

yliopistolliset kurssit. Ja tyttäret, vanhimmasta nuorimpaan, olivat

saaneet alkukasvatuksensa Millsin seminaarissa Kaliforniassa ja

jatkaneet Vassarilla, Wellesleyllä tai Bryn Mawrilla. Useat heistä

saivat vielä loppusilauksen Euroopassa. Ja niin palasivat Ah Chunin

pojat ja tyttäret kaikesta maailmasta hänen luokseen neuvomaan muoteja

hänen asuntojensa sisustuksia järjesteltäessä. Ah Chun itse piti

loistavaa itämaista komeutta parhaana, mutta hän oli filosofi ja näki

selvästi, että hänen lastensa maku oli hyvä Lännen mittojen mukaan.

Tietenkään eivät hänen lapsensa olleet tunnettuja Ah Chunin nimellä.

Niinkuin hän oli muuttunut tavallisesta kulista monimiljonääriksi,

niin hänen nimensäkin oli muuttunut. Mamma Ah Chun oli kääntänyt

sen A'Chuniksi, mutta hänen viisaat jälkeläisensä olivat poistaneet

heittomerkin ja kirjoittivat hienosti Achun Ah Chun ei pannut

vastaan. Hänen nimensä käännös ei vähääkään ollut ristiriidassa hänen

hyvinvointinsa eikä hänen tyynen filosofiansa kanssa. Sitä paitsi

hän ei ollut ylpeä. Mutta kun hänen lapsensa kävivät tärkkipaidassa

ja kovissa kauluksissa sekä frakissa, niin se ärsytti häntä. Ah Chun

ei suosinut sellaista. Hän pukeutui laajaan kiinalaiseen viittaan,

eivätkä he voineet mielistelyillä eikä vaatimuksella saada häntä

luopumaan tavoistaan. He eivät olleet turhaan olleet Amerikassa. He

olivat oppineet boikottauskeinoja kuten järjestyneet työläiset. Ja Ah

Chunia boikotettiin hänen omassa talossaan, mamma Ah Chunin avulla ja

yllätyksellä. Mutta Ah Chun itse, Lännen kulttuuriin perehtymättömänä,

oli sen sijaan perehtynyt Lännen työasioihin. Ollen itse suuri

työnantaja hän osasi pitää puolensa kamppailussa ja pani heti

kapinoivia jälkeläisiään vastaan sulun. Hän erotti palvelijalaumansa,

sulki tallit ja lukitsi talonsa, mennen itse asumaan Kuninkaalliseen

Hawaiin Hotelliin, jossa liikkeessä hän osui olemaan mahtavin osakas.

Perhe pyristeli avuttomana ystäviensä luona vieraisilla. Sillä aikaa Ah

Chun levollisesti johti monia liikkeitään, veteli savuja hopeapäisestä,

pitkävartisesta piipustaan ja ihmetteli jälkeläistensä päähänpistoja.

Tämä kysymys ei silti häirinnyt hänen levollisuuttaan. Hän tunsi

filosofisessa sielussaan, että se kypsyttyään kyllä selviää. Tällä

tempullaan hän antoi perheelleen läksyn, että niin mukautuva kuin hän

olikin, hän siitä huolimatta oli Achunin perheen ehdoton diktaattori.

Perhe piti puoliaan viikon, sitten se palasi Ah Chunin luo, ja samassa

koko palvelijajoukko oli koossa kesähuvilalla jälleen. Ja sen jälkeen

ei noussut riitaa, kun Ah Chun tuli loistossaan vastaanottohuoneeseensa

sinisessä silkkiviitassa, topatuissa tohveleissa ja mustasilkkisessä,

punanappisessa päähineessä tai kun hän halusi vedellä savuja

ohutvartisesta, hopeapesäisestä piipustaan, paperosseja ja sikareja

polttelevain upseerien ja siviiliherrain seurassa avarilla kuisteilla

tai tupakkahuoneessa.

Ah Chunilla oli huomattava asema Honolulussa. Vaikk'ei hän

esiintynytkään seurapiireissä, oli hänellä pääsy kaikkialle. Hän

ei käynyt missään muualla kuin kaupungin kiinalaisten kauppiaiden

seuroissa, mutta hänen kotonaan kävi vieraita ja hän oli aina isäntä

talossaan ja pöytänsä pää. Huolimatta siitä, että hän oli synnynnäinen

kiinalainen talonpoika, hän johti hienoa kulttuuripiiriä, eikä ollut

hänen vertaistaan koko saaristossa. Eikä saarilla ollut ketään niin

ylpeää, joka ei olisi voinut astua hänen kynnyksensä ylitse ja nauttia

hänen vieraanvaraisuuttaan. Ensiksikin vallitsi Achunin huvilassa

moitteeton seurasävy. Sitten siihen vaikutti Ah Chunin valta. Ja

viimeksi että hän oli moraalin esikuva ja rehellinen liikemies.

Huolimatta siitä, että liikemoraali saarilla oli korkeammalla kuin

mannermaalla, voitti Ah Chun Honolulun muut liikemiehet täsmällisen

tarkalla rehellisyydellään. Sananpartena oli, että hänen sanansa oli

yhtä luotettava kuin hänen takauksensakin. Allekirjoitusta ei koskaan

pyydetty häneltä sitoumuksen varmuudeksi. Hän ei koskaan pettänyt

sanaansa. Kaksikymmentä vuotta Hotchkisin — Hotchkis & Morterson

yhtiöstä — kuoleman jälkeen tavattiin hänen jättämistään papereista

muuan muistiinpano kolmenkymmenentuhannen dollarin lainasta Ah Chunin

nimelle. Asia oli tapahtunut Ah Chunin ollessa yksityisneuvoksena

Kamehameha II:n aikana. Noina sekavina ja rauhattomina rahanteon

aikoina asia oli häipynyt hänen muististaan. Ei ollut velkakirjaa

eikä laillista maksuvelvoitusta, mutta Ah Chun suoritti täydelleen

Hotchkisin perillisille vapaaehtoisesti koko summan korkoineen. Samoin

hän menetteli mentyään suulliseen takaukseen onnettoman Kakiku Ditch

Schemen puolesta, silloin kun vilkkainkaan mielikuvitus ei pitänyt

takausta tarpeellisena. — "Kirjoittakaa hänen maksuosoituksensa

kahdellesadalle tuhannelle, epäröimättä, herrat, epäröimättä", — oli

sihteerin lausunto, joka turhaan oli lähetetty Ah Chunin aikomuksia

urkkimaan. Ja monen samanlaisen tapauksen ohella, jotka todistivat

hänen sanansa pitävyyttä, oli siihen aikaan saarilla tuskin ketään

toista mainittavaa henkilöä, joka ei kerran ja toisenkin olisi saanut

nauttia avuliaisuutta raha-asioissa Ah Chunin kädestä.

Ja niinpä Honolulussa mielenkiinnolla seurattiin hänen merkillisen

perheensä kasvamista kummastuttavaksi arvoitukseksi, ja salaisella

myötätunnolla asetuttiin Ah Chunin puolelle, voimatta kuvitella, miten

hän oli menettelevä. Mutta Ah Chun itse ymmärsi kysymyksen selvemmin

kuin he. Perhe ei sitä arvannut. Ah Chun näki, ettei hänelle ollut

sijaa tämän hänen kupeittensa ihmeellisen siemenen seassa, ja hän

ajatteli tulevia vuosia, hyvin tietäen, että hän oli käyvä heille yhä

vieraammaksi. Hän ei ymmärtänyt lapsiaan. Heidän keskusteluaiheensa

eivät herättäneet hänen mielenkiintoaan, eikä hän käsittänyt niistä

mitään. Lännen kulttuuri oli vieras hänelle. Hän oli aasialainen

viimeiseen soluunsa saakka, mikä merkitsi, että hän oli pakana. Heidän

kristinuskonsa oli hänelle joutavaa. Mutta kaiken tämän hän olisi

sietänyt epäoleellisena, jos hän vain olisi ymmärtänyt tuota nuorta

väkeä itseään. Kun Maud esimerkiksi kertoi hänelle, että talouslaskut

kuukaudessa olivat kolmekymmentätuhatta — sen hän ymmärsi, kuten hän

ymmärsi Albertin pyynnön saada viisituhatta ostaakseen kuunarijahti

"Muriel'in" ja päästäkseen Hawaiin Purjehdusklubin jäseneksi. Mutta

heidän kaukaisempia ja mutkikkaampia harrastuksiaan hän ei käsittänyt.

Eikä hän ollut hidas ymmärtämään, että jokaisen pojan ja tyttären

tarkoituksena oli johtaa häntä sellaisiin ajatuksen sokkeloihin,

mistä hän ei uskaltaisi toivoa pois pääsevänsä. Aina hän törmäsi

sitä muuria vasten, joka erotti Idän Lännestä. Heidän sielunsa oli

luoksepääsemätön, ja samalla hän tunsi, että hänen sielunsa oli yhtä

luoksepääsemätön heille.

Sen lisäksi vuosien vieriessä ja vanhentuessaan hän huomasi yhä

enemmän ja enemmän hakevansa omaa lajiaan. Kiinalaiskorttelin tuoksut

olivat herkkua hänelle, ja katua kulkiessaan hän nautti niistä, sillä

ne veivät hänen mielikuvituksensa takaisin Kantonin kapeille ja

mutkitteleville kujille, siellä kuhisevaan elämään ja liikkeeseen.

Hän katui, että oli leikkauttanut palmikkonsa miellyttääkseen Stella

Alendalea. Hän mietti vakavasti oliko hänen uhrauksensa ollut sen

arvoinen ja kasvattaisiko hän palmikkonsa uudelleen. Ruoka, jonka

hänen kallispalkkainen kokkinsa valmisti hänelle, ei kutkuttanut hänen

kitalakeaan niin miellyttävästi kuin kiinalaiskorttelin ummehtunut

ravintola ruokalajeineen. Hän nautti enemmän tunnin tupakoimisesta

ja tarinoimisesta kahden tai kolmen kiinalaisen tuttavan kanssa

kuin ylellisten ja hienojen päivällisten johtamisesta, joista hänen

huvilansa oli kuuluisa ja joissa Amerikan ja Euroopan valitut istuivat

pitkän pöydän ääressä, miehet ja naiset samanarvoisina — naiset

jalokivineen, jotka välkkyivät valkeilla kauloilla ja käsivarsilla,

miehet iltapuvuissaan — ja kaikki jaarittelivat sekä nauroivat

puheenaiheille ja sukkeluuksille, jotka olivat hänelle pelkkää

latinaa tai eivät ainakaan herättäneet hänen mielenkiintoaan eivätkä

huvittaneet häntä.

Mutta kiusana ei ollut ainoastaan hänen muukalaisuutensa ja hänen

kasvava halunsa palata takaisin kiinalaisille lihapadoille. Syynä oli

myöskin hänen rikkautensa. Hän oli kuvitellut saavansa elää rauhassa

vanhoilla päivillään, sillä hän oli saanut tehdä kovasti työtä.

Hänen palkkionaan voisi siis olla rauha ja lepo. Mutta hän tiesi,

ettei se olisi mahdollista hänelle, hänen suunnattoman rikkautensa

vuoksi. Merkit ja enteet sen osoittivat. Sellaista hän oli nähnyt

aikaisemminkin. Tuossa oli esimerkiksi hänen vanha työnantajansa

Dantin, jolta lapset olivat lain varjolla ottaneet omaisuuden ja

panneet hänet holhouksen alaiseksi. Ah Chun tiesi liian hyvin, että

Dantin oli ollut köyhä mies, ja voitiin todistaa hänen aina järkevästi

hoitaneen liikettään. Ja vanhalla Dantinilla oli ollut vain kolme lasta

ja puoli miljoonaa, jotavastoin hänellä oli viisitoista lasta ja vain

hän itse tiesi, kuinka monta miljoonaa.

"Meidän tyttäremme ovat kauniita naisia", sanoi Ah Chun eräänä iltana

vaimolleen. "On myös monta nuorta miestä. Talo on aina täynnä nuoria

miehiä. Minun sikarilaskuni ovat nousseet koko runsaiksi. Miks'eivät he

mene naimisiin?"

Mamma Achun kohotti olkapäitään ja odotti.

"Naiset ovat naisia ja miehet miehiä — sepä on outoa, ettei naida. Ehkä

nuoret miehet eivät pidä tyttäristämme."

"Ah, he pitävät liiaksikin heistä", vastasi mamma Chun, "mutta katsos,

he eivät voi unhottaa, että sinä olet heidän isänsä."

"Mutta sinä unhotit, kuka minun isäni oli", sanoi Ah Chun painavasti.

"Ainoa mitä pyysit, oli, että leikkaisin palmikkoni."

Suvun kunnia · 第 4 / 5 段