rauhassa, mutta jos he eivät jätä meitä rauhaan, silloin rettelön
alku on heidän syynsä ja samaten sen rangaistus. Minun sormeni ovat
mennyttä, niinkuin näette." Hän nosti kädentynkiään, jotta kaikki
voisivat nähdä. "Vielä minulla on sentään yksi peukalo jäljellä, ja
sillä voin painaa liipasinta yhtä lujasti kuin sen poistippuneilla
naapureilla ennen vanhaan. Me rakastamme Kauaita. Eläkäämme täällä tai
kuolkaamme täällä, mutta älkäämme lähtekö Molokain vankilaan. Tauti
ei ole meidän syntiämme. Miehet, jotka saarnasivat jumalan sanaa ja
rommin sanaa, tuottivat taudin niitten orjakulien muassa, jotka tekevät
työtä meiltä ryövätyillä mailla. Minä olen ollut tuomari. Minä tunnen
lain ja oikeuden ja sanon teille, että on väärin ryöstää mieheltä
maa, sairastuttaa hänet kiinalaiseen tautiin ja sitten panna hänet
loppuiäkseen vankilaan."
"Elämä on lyhyt ja päivät ovat kärsimystä", sanoi Koolau. "Juokaamme ja
tanssikaamme ja olkaamme niin onnellisia kuin voimme."
Eräältä kallioiselta rinteeltä tuotiin kurpitsaleilejä ja annettiin
niiden kiertää ympäri. Niissä oli ti-kasvin juuresta valmistettua,
kiihoittavaa juomaa. Kun tämä tulinen neste virtasi heidän ruumiinsa
läpi ja kohosi heidän aivoihinsa, unohtivat he nykyisen kurjuutensa ja
olivat miehiä ja naisia taas. Nainen, joka vuodatti kuumia kyyneliä
tyhjistä silmäkuopistaan, oli jälleen elämänhaluinen nainen, kun hän
kaiutteli _ukulele_-säveliä ja koroitti äänensä villiin rakkaushuutoon,
sellaiseen kiljuntaan, joka voi olla peräisin ainoastaan alkuperäisen
maailman metsien pimennoista. Ilma värisi hänen huudostaan, joka oli
pehmeän käskevä ja houkutteleva. Kiloliana tanssi matolla naisen laulun
rytmikkäässä tahdissa, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Rakkaus
karkeloi kaikissa hänen liikkeissään, ja hetken kuluttua tanssi hänen
vieressään matolla nainen, jonka vahvat lantiot ja voimakkaat rinnat
muodostivat taudinsyömien kasvojen kanssa ristiriidassa olevan kuvan.
Se oli elävältä kuolleen tanssia, sillä heidän runnelluissa ruumiissaan
elämä vielä kaipasi ja lempi. Taas nainen, jonka sokeista silmistä
juoksivat kuumat kyyneleet, lauloi rakkauslaulua, ja taas tanssivat
lemmentanssijat lämpimänä yönä, ja taas kiersivät leilit, kunnes heidän
aivoissaan kihisi ja kuohui eivätkä he muistaneet matojen ryömimistä
ja väsymystä. Ja naisen kera matolla tanssi solakka tyttö, jolla oli
kauniit ja neitseelliset kasvot, mutta jonka koukistuneet käsivarret
nousivat ja laskivat osoittaen taudin tuhoa. Ja ne kaksi tylsämielistä
nenäänsä honottaen tanssivat sivussa eriskummaista, outoa ja lystikästä
tanssiaan, esittäen lemmen irvi-ilveilyä, samoinkuin he itsekin olivat
elämän hirtehishuvikseen muovailemia.
Mutta naisen laulu särkyi puolitiessä ja tanssijat taukosivat, kun
kaikkien katseet kääntyivät kuiluun päin merelle, jossa raketti nousi
ilmaan kuin kummitus kuutamoisen ilman läpi.
"Ne ovat sotilaita", selitti Koolau. "Huomenna tulee taistelu. On hyvä
nukkua ja valmistua."
Pitaaliset tottelivat kavuten vuorenonkaloihinsa. Koolau jäi yksin
liikkumattomana kuutamoon ja istui luodikko polvillaan, katsellen
alhaalla olevia aluksia, jotka laskivat maihin rannikolle.
Kaukaisen Kalalaun laakson ylänne oli hyvin valittu turvapaikka.
Kilolianaa lukuunottamatta, joka tunsi takapolut ylhäällä äkkijyrkillä
vuorenseinämillä, ei ihminen voisi päästä syvänteeseen muuten kuin
hinautumalla erästä veitsenterävää harjannetta myöten. Tämä taipale
oli sadan jaardin pituinen ja tuskin kahdentoista tuuman levyinen.
Kummallakin sivulla ammotti syvyys. Pienikin harha-askel oikealle
tai vasemmalle, ja mies syöksyy surman suuhun. Mutta kerran yli
päästyään hän olisi maallisessa paratiisissa. Kasvullisuuden rehevä
meri peitti seudun, vihreät aaltomaiset köynnökset ulottuivat
seinämältä seinämälle, vuorenkielekkeeltä riippui alas viiniköynnöksiä,
ja sanajalkoja pujotteli lukemattomissa halkeamissa. Koolau oli
hallituksensa monien kuukausien aikana saanut tovereineen taistella
tätä kasvullisuuden merta vastaan. Tiheä viidakko oli raivattu
edemmäksi banaani-, appelsiini- ja mangopuiden ympäriltä, jotka
kasvoivat villinä. Pienillä aukeamilla kasvoi villejä nuolenjuuria;
kalliopengermillä, joille oli kokoiltu multaa, oli meloneja ja
_taro_-tilkkuja; ja jokaisella avoimella paikalla, minne auringonsäteet
voivat tunkeutua, oli _papala_-puita, raskaina kultaisten hedelmien
painosta.
Koolau oli vetäytynyt tähän turvapaikkaan alempaa rannikkolaaksosta.
Ja jos täältä oli peräydyttävä, niin hän tunsi syvänteiden kätkössä
piilopaikkoja, joihin hän voi johtaa alamaisensa turvaan. Ja nyt hän
makasi luodikko vierellään, tähystellen tiheän pensaikon läpi rannalla
olevia sotilaita. Hän huomasi, että heillä oli mukanaan suuria tykkejä,
joista valo heijastui kuin peilistä. Terävä harjanne oli juuri hänen
edessään. Hän voi nähdä miesten ryömivän ylöspäin sitä kohti pieninä
pilkkuina. Hän huomasi samalla, etteivät ne olleet sotilaita, vaan
poliiseja. Jos nämä epäonnistuvat, sitten sotilaat tulevat.
Hän pyyhkäisi hyväillen luodikkonsa piippua ja tutki varmuuden vuoksi,
että se tekisi tehtävänsä. Hän oli oppinut ampumaan ajaessaan villiä
karjaa Niihaussa, jolla saarella hänen taitonsa tarkka-ampujana
oli unohtumaton. Ryömivien miespilkkujen kasvaessa suuremmiksi ja
lähetessä hän arvioi välimatkaa, tutki tuulen suuntaa ja laski tarkoin,
ettei ampuisi yli tähtäyspilkkojen, jotka olivat niin kaukana hänen
alapuolellaan. Mutta hän ei ampunut. Eikä ilmaissut itseään, ennenkuin
he ehtivät harjanteen päähän. Sittenkään hän ei näyttäytynyt, vaan
puhui viidakosta.
"Mitä te tahdotte?" tiedusti hän.
"Me tahdomme Koolau pitaalisen", oli vastaus. Mies, joka johti
alkuasukaspoliiseja, oli itse sinisilmäinen amerikkalainen.
"Teidän täytyy palata takaisin", sanoi Koolau.
Hän tunsi miehen, erään apulais-sheriffin niiltä ajoilta, jolloin hänet
oli karkoitettu Niihausta Kauain poikki ulos laakson rotkoihin.
"Kuka olet?" kysyi sheriffi.
"Minä olen Koolau, pitaalinen", kuului vastaus.
"Sitten tule ulos. Me haemme sinua. Kuolleena taikka elävänä maksetaan
päästäsi tuhannen dollaria. Et voi paeta."
Koolau nauroi ääneen viidakossa.
"Tule ulos!" komensi sheriffi, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän
neuvotteli poliisien kanssa, ja Koolau näki, että he valmistuivat
hyökkäämään hänen kimppuunsa.
"Koolau!" huusi sheriffi. "Koolau, minä tulen luoksesi."
"Sitten katso ensin tarkasti aurinkoa, merta ja taivasta, sillä
viimeisen kerran näet ne elämässäsi."
"Kuulehan nyt, Koolau", sanoi sheriffi levollisesti. "Minä tunnen sinut
kuoleman ampujaksi. Mutta et voi ampua minua. Minä en ole koskaan
tehnyt sinulle mitään vääryyttä."
Koolau mörähti viidakossa.
"Minä sanon, etten koskaan ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä, vai
olenko?"
"Teethän minulle vääryyttä, kun yrität viedä minut vankilaan", oli
vastaus. "Ja teet minulle vääryyttä, kun koetat ansaita tuhannen
dollaria päästäni. Jos tahdot elää, niin pysy siinä, missä olet."
"Minun on tultava luoksesi. Ikävä kyllä, mutta se on velvollisuuteni."
"Kuolet, ennenkuin pääset tänne."
Sheriffi ei ollut pelkuri. Kuitenkin hän epäröi. Hän katsoi kummallakin
puolellaan ammottavaan kuiluun, silmäsi pitkin harjannetta, jota hänen
täytyi kulkea, mutta rohkaisi sitten luontonsa.
"Koolau!" huusi hän.
Mutta viidakko pysyi äänettömänä.
"Koolau, älä ammu. Minä tulen."
Sheriffi kääntyi, antoi muutamia käskyjä poliiseille ja aloitti sitten
vaarallisen kulkunsa. Hän eteni hitaasti. Se oli kuin köydellä kävelyä.
Hänellä ei ollut muuta tukea kuin pelkkä ilma. Laavakallio murtui hänen
jalkainsa alla, ja irtaantuneet kappaleet kierivät syvyyteen. Aurinko
paahtoi hänen niskaansa, ja hänen kasvonsa olivat hiestä märkinä.
Kuitenkin hän eteni, kunnes pääsi puolitiehen.
"Seis!" komensi Koolau viidakosta. "Askel vielä ja minä ammun."
Sheriffi pysähtyi, koettaen pysytellä tasapainossa tyhjyyden yllä.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät olivat päättävät. Hän
nuolaisi kuivia huuliaan, ennenkuin puhui.
"Koolau, ethän ammu minua, tiedän, ettet tahdo ampua."
Hän astui vielä askeleen. Luoti pysäytti hänet puolikäännökseen. Hänen
kasvoilleen tuli kysyvän hämmästynyt ilme, kun hän kallistui ollen
putoamaisillaan. Hän yritti pelastautua heittäytymällä poikkipuolin
harjanteelle, mutta samassa hän tunsi kuolevansa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli terävä harjanne tyhjä. Sitten hyökkäsi viisi
poliisimiestä yhdessä jonossa harjanteelle, ja samassa toiset
alkoivat ampua. Se oli kamalaa. Viisi kertaa veti Koolau liipasinta
niin nopeasti, että laukaukset läksivät yhtenä rätinänä. Muuttaen
asemaansa ja painautuen syvemmälle suojaan kuulilta, jotka viuhuen
leikkasivat ilmaa, hän kurkisti ulos. Neljä poliisia oli seurannut
sheriffiä. Viides retkotti poikkipuolin harjanteen selällä vielä
hengissä. Vähän matkan päässä, enää ampumatta, olivat jäljelläolevat
poliisit. Suojattomalla kalliolla he olivat toivottomasti alttiina
tulelle. Ennenkuin he ehtisivät hiipiä alas, voisi Koolau nokkia heidät
viimeiseen mieheen. Mutta hän ei ampunut, ja heidän neuvoteltuaan otti
yksi heistä valkoisen aluspaitansa ja heilutti sitä lippuna. Toisen
seuraamana läksi hän yrittämään harjanteelle haavoittuneen toverinsa
luokse. Koolau ei antanut mitään merkkiä itsestään, mutta seurasi
heidän toimiaan, kun he peräytyivät alas laaksoon.
Kahta tuntia myöhemmin Koolau tarkkasi toisesta viidakosta poliisien
yritystä nousta laakson vastakkaiselta sivulta. Hän näki villivuohien
pakenevan heidän edellään, kun he kiipesivät korkeammalle ja
korkeammalle. Vihdoin hän epäili arvioimiskykyään ja kutsutti
Kilolianan, joka ryömi hänen sivullaan.
"Ei, siellä ei ole tietä", sanoi Kiloliana.
"Vuohet?" kysyi Koolau.
"Ne tulevat yli seuraavasta laaksosta, mutta eivät voi päästä tänne.
Siinä ei ole tietä. Nuo miehet eivät ole viisaampia kuin vuohet. He
saisivat surmansa pudotessaan. Vahtikaamme."
"Ne ovat urhoollisia miehiä", sanoi Koolau. "Vahtikaamme."
Kylki kyljessä he makasivat kukkien joukossa; keltaisia _hau_-kukkia
putoili ylhäältä heidän päällensä heidän seuratessaan mieshiukkasten
nousua ylöspäin, kunnes kolme heistä luiskahti, kieri ja syöksyi vuoren
reunan yli ja putosi puolen tuhannen jalan syvyiseen rotkoon. Kiloliana
nauraa hihitti.
"Niistä ei ole haittaa meille enää", sanoi hän. "Heillä on tykkejä",
virkkoi Koolau vastaukseksi. "Sotilaat eivät ole vielä puhuneet."
Helteisenä iltapäivänä nukkuivat useimmat pitaaliset luolissaan
kallioitten kouruissa. Koolau torkkui vastapuhdistettu luodikko
polvillaan oman luolansa suulla. Vääräkätinen tyttö makasi alempana
viidakossa ja vahti harjannepolkua. Äkkiä Koolau hypähti pystyyn,
kun kova pamaus kuului rannikolta. Seuraavassa silmänräpäyksessä
tuntui, kuin taivaan kansi olisi revennyt. Hirmuinen ääni pelästytti
hänet. Oli kuin kaikki jumalat olisivat tarttuneet taivaankanteen ja
repäisseet sen halki käsissään, kuten nainen repäisee puuvillakankaan
kaistaleiksi. Se oli hirveä revähdys, ja se läheni. Koolau vilkaisi
varovasti ylöspäin nähdäkseen. Korkealla vuorenhuippua vasten pommi
räjähti mustaa savua tupruttaen. Kallio särkyi ja kivet sinkoilivat
jyrkänteen juurelle.
Koolau pyyhkäisi kädellään hikisiä kulmakarvojaan. Hän oli hirveästi
järkytetty. Hänellä ei ollut kokemusta pommitulesta, ja tämä oli
peloittavampaa kuin mitä hän oli kuvitellut.
"Yksi", sanoi Kapahei, äkkiä päättäen laskea laukaukset.
Toinen ja kolmas pommi lensivät vinkuen vuorenseinän yli ja räjähtivät
silmänkantamissa. Kapahei piti järjestelmällisesti laskua. Pitaaliset
ryömivät esiin luolistaan. Ensin he säikähtivät, mutta pommien
jatkuvasti lentäessä heidän ylitseen he rauhoittuivat ja alkoivat
ihmetellä näytelmää. Ja ne kaksi tylsämielistä kirkuivat ihastuksesta,
tehden villejä hyppyjä joka kerta pommien lentäessä ohitse. Koolau
sai takaisin rohkeutensa. Eihän pommitus ollut aikaansaanut vahinkoa.
Nähtävästi he eivät voineet tähdätä sellaisilla suurilla heittoaseilla
niin pitkän matkan päästä yhtä tarkasti kuin luodikoilla.
Mutta asema muuttui. Pommit alkoivat putoilla matalammalle. Yksi
räjähti alhaalla viidakossa harjanteen päässä. Koolau muisti tytön,
joka makasi siellä vahdissa, ja juoksi alas katsomaan. Savua nousi
vielä pensaikosta hänen ryömiessään sinne. Hän oli hämmästynyt. Oksat
olivat pirstaleina ja poikki. Missä tyttö oli maannut, siinä oli
vain kuoppa jäljellä. Tyttö itse oli revennyt kappaleiksi. Pommi oli
räjähtänyt juuri hänen kohdallaan.
Tähysteltyään ensin, etteivät sotilaat yrittäneet tulla harjanteen
poikki, hän juoksi takaisin luolille. Koko ajan pommit vonkuivat ja
laakso kajahteli räjähdyksistä. Kun hän tuli luolien luo, näki hän
nuo kaksi tylsämielistä luolan edessä tarttuneina toisiinsa käsillään
sormentynkineen. Vielä juostessaan Koolau näki mustan savun nousevan
tylsämielisten paikalta. Heidän ruumiinsa olivat räjähdyksen voimasta
lentäneet irti toisistaan. Toinen makasi liikkumattomana, mutta toinen
veti itseään käsillään luolaa kohti. Hänen jalkansa raahautuivat
avuttomina hänen perässään. Hän näytti ihan kylpevän veressä, jota
juoksi hänen ruumiistaan, ja ryömiessään hän ulisi kuin pieni koira.
Kapaheita lukuunottamatta pitaaliset olivat paenneet luoliin.
"Seitsemäntoista", laski Kapahei. "Kahdeksantoista", lisäsi hän.
Tämä viimeinen pommi sattui suoraan erääseen luolaan. Räjähdys
tyhjensi luolat. Mutta siitä luolasta ei ilmaantunut ketään. Koolau
ryömi pistävän katkeran savun läpi. Neljä ruumista makasi siellä
hirvittävästi ruhjottuina. Yksi heistä oli sokea nainen, jonka
kyyneleet eivät enää milloinkaan vuotaneet.
Ulkopuolella Koolau näki kansansa kauhuissaan jo alkavan kiivetä
vuohenpolkua, joka vei syvänteestä pois, piiloutuakseen kukkuloiden
väliin ja rotkoihin. Haavoittunut tylsämielinen veti itseään heikosti
vaikeroiden eteenpäin, koettaen seurata toisia. Mutta ensimmäisellä
kallionsyrjällä hänen voimansa pettivät ja hän putosi takaisin.
"Olisi kai parasta tappaa hänet", sanoi Koolau Kapaheille, joka yhä
istui samalla paikalla.
"Kaksikymmentäkaksi", vastasi Kapahei. "Kyllä, parasta on tappaa hänet.
Kaksikymmentäkolme — kaksikymmentäneljä."
Tylsämielinen vaikeroi surkeasti nähdessään luodikon piipun suunnattuna
häntä kohti. Koolau epäröi, sitten hän laski pyssyn alas.
"Se on vaikea tehtävä", virkkoi hän.
"Olet hullu, kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäkuusi", sanoi Kapahei.
"Anna kun minä näytän."
Hän pyörähti ja raskas kivenlohkare käsissään lähestyi haavoittunutta
olentoa. Kun hän oli juuri kohottanut kätensä iskuun, räjähti pommi
yläpuolella, vapauttaen hänet siitä pakosta ja samalla pannen lopun
hänen laskuilleen.
Koolau oli yksinään syvänteessä. Hän katseli raadollisen kansansa
matelemista kukkulanharjalla ja näki sen katoavan kukkulan taa. Sitten
hän kääntyi ja meni alas viidakkoon, missä tyttö oli saanut surmansa.
Pommitus yhä jatkui, mutta hän viipyi. Kaukana alhaalla hän näki
sotilaitten kiipeävän ylöspäin. Eräs pommi räjähti kahdenkymmenen
jalan päässä. Painautuessaan maata vasten hän kuuli pomminsirpaleiden
lentelevän läheltä ylitseen. _Haun_-kukkia satoi hänen päälleen. Hän
kohotti päätään tähystääkseen alas polulle ja huokasi. Oli peloissaan.
Kiväärinkuulat eivät peloittaneet häntä, mutta tämä pommituli oli
kauhistuttavaa. Joka kerta pommin räjähtäessä hän vavahti, mutta joka
kerta hän kuitenkin nosti päätään, jälleen tähystäen polulle.
Vihdoinkin pommitus lakkasi. Sen syyksi hän arvasi, että sotilaat
olivat ehtineet lähelle. He ryömivätkin pitkin polkua peräkkäin, ja
hän koetti laskea heidän lukumääräänsä. Heitä oli vähintään sata tai
sinnepäin — kaikki tulivat hänen, Koolau pitaalisen takia. Hän tunsi
ylpeyttä sellaisesta kunniasta. Tykeillä ja kivääreillä varustettuina
tulivat poliisit ja sotilaat häntä vastaan, ja hän oli ainoastaan
yksi mies tai oikeammin rampa miehen jäännös. Olivat tarjonneet
tuhat dollaria hänestä, kuolleena tai elävänä. Koko elämässään hän
ei ollut nähnyt niin paljon rahaa. Tuo ajatus oli katkera. Kapahei
oli ollut oikeassa. Hän, Koolau, ei ollut tehnyt vääryyttä kellekään.
Kun _haolit_ tarvitsivat työmiehiä anastamalleen maalle, he tuottivat
kiinalaisia kuleja, ja niiden mukana oli tullut tämä tauti. Ja nyt, kun
hän oli siihen sairastunut, oli hän tuhannen dollarin arvoinen — mutta
ei omaksi hyödykseen. Vain hänen arvoton raatonsa, joko taudinsyömänä
tai pommin repimänä, oli tuon rahasumman arvoinen.
Kun sotilaat ehtivät veitsenteräharjanteelle, oli hän valmiina
varoittamaan heitä. Mutta hänen katseensa sattui surmatun tytön
ruumiiseen, ja hän pysyi vaiti. Kun kuusi sotilasta oli uskaltautunut
vaaralliselle harjanteelle, hän avasi tulen. Eikä lopettanut,
ennenkuin harjanne oli puhdistettu. Hän tyhjensi makasiinin, latasi
ja tyhjensi jälleen. Hän ampui keskeymättä. Kaikki hänen kärsimänsä
vääryydet kuohuivat hänen aivoissaan, ja hän oli koston raivossa.
Kaikki vuohenpolulla alhaalla olevat sotilaat ampuivat, ja vaikka he
olivat pitkällään ja hakivat suojaa maanpinnan syvennyksistä, olivat
he alttiina hänen tulelleen. Kuulat räiskivät ja vihelsivät hänen
ympärillään. Eräs uursi mennessään vaon hänen päänahkaansa ja toinen
pyyhkäisi ihoa rikkomatta hänen olkapäätään. Se oli verilöylyä,
jossa yksi mies surmasi. Sotilaat alkoivat peräytyä, kuljettaen
haavoittuneitaan edellään. Heitä ammuskellessaan Koolau tunsi palaneen
lihan käryä. Hän vilkaisi ensin viereensä ja huomasi sitten, että se
läksi hänen omasta kädestään. Kuumetessaan hänen pyssynsä oli sen
synnyttänyt. Pitaalitauti oli syönyt enimmät hermot hänen käsistään, ja
vaikka hänen lihansa paloi ja hän huomasi sen, ei hän tuntenut kipua
siitä.
Hän makasi viidakossa hymyillen, kunnes muisti tykit. Epäilemättä
he alkavat uudestaan pommittaa ja tällä kerralla suoraan viidakkoa,
mistä hän oli tuottanut heille tuhoa. Tuskin oli hän ehtinyt
siirtyä takanansa olevaan matalaan kouruun, johon pommit eivät
voineet putoilla, kun pommitus alkoi jälleen. Hän laski laukaukset.
Kuusikymmentä kertaa oli tullut, ennenkuin tykkituli taukosi. Pikkuinen
ala oli räjähdyksen kuoppia täynnä, ja näytti aivan mahdottomalta,
että mikään elävä olento olisi voinut säilyä. Niin sotilaat luulivat,
kun he taas iltapäivän helteessä kiipesivät vuohenpolkua. Ja jälleen
heidän terävälle harjanteelle ehdittyään taisteltiin, ja jälleen he
peräytyivät rannikolle.
Kaksi päivää vielä piti Koolau tietä tukittuna, vaikka sotilaat
koettivat edelleen saavuttaa hänet lentävillä pommeilla
turvapaikastaan. Silloin saapui Paahau, muuan pitaalipoika, syvänteen
takaa hänen luokseen ja huusi hänelle, että Kiloliana oli vuohia
ajaessaan saanut pudotessaan surmansa ja että naiset säikäyksissään
eivät tienneet mitä tehdä. Koolau kutsui pojan alas ja jätti hänelle
luodikon, käskien vahtia polkua. Hän tapasi kansansa alakuloisena.
Suurin osa heistä ei voinut hankkia ruokaa itselleen, ja kaikki
olivat nälkään nääntymäisillään. Hän valitsi kaksi naista ja erään
miehen, joiden sairaus ei ollut vielä pitkälle kehittynyt, ja lähetti
heidät takaisin syvänteelle hakemaan ravintoa ja mattoja. Muita hän
rohkaisi ja lohdutti, kunnes heikommatkin heistä ryhtyivät rakentamaan
alkuperäisiä suojia itselleen.
Mutta ne, jotka hän oli lähettänyt ruokaa hakemaan, eivät palanneet,
ja hän riensi syvänteelle. Kun hän kääntyi kallion kulman takaa,
oli vastassa puoli tusinaa kiväärinlaukauksia. Eräs kuula repäisi
lihaa hänen olkapäästään, ja kivensirpale repi hänen poskeaan luodin
sattuessa kallionseinään. Siinä tuokiossa hän hypähti takaisin, mutta
samalla hän huomasi, että syvänne oli sotilaita kirjavanaan. Hänen oma
kansansa oli hänet pettänyt. Pommituli oli ollut liian hirveä, ja he
pitivät Molokain vankilaa parempana.
Koolau laskeutui takaisin ja heitti pois painavan patruunavyönsä.
Kallioiden rotkossa hän antoi vihollisen pään ja olkapäitten tulla
esille, ennenkuin veti liipasinta. Kahdesti tämä tapahtui, ja sitten
pienen viivytyksen jälkeen pään ja olkapäitten asemesta kohosi
valkoinen lippu muurin reunalle.
"Mitä te tahdotte?" tiedusti Koolau. "Sinut, jos olet Koolau,
pitaalinen", kuului vastaus.
Koolau unohti missä oli, unohti kaiken siinä maatessaan ja
ihmetellessään näiden _haolien_ merkillistä itsepintaisuutta, jotka
pitäisivät päänsä, vaikka taivas putoaisi alas. Niin, he pitivät päänsä
kaikessa, vieläpä vaikka kuolivatkin päämääräänsä pyrkiessään. Eikä hän
voinut olla ihailematta heitä, kuinka tuo tahto oli heissä voimakkaampi
elämää ja taivutti kaikki heidän valtansa alle. Hän oli vakuutettu
kamppailunsa toivottomuudesta. _Haolien_ hirveää tahtoa ei voinut
vastustaa. Vaikka hän tappoi tuhannen miestä, vieläkin he nousivat kuin
meren hiekka, ja heitä nousi aina enemmän ja enemmän. He eivät koskaan
tunnusta tappiotaan. Siinä oli heidän heikkoutensa ja heidän voimansa.
Siinä oli myös hänen kansansa onnettomuus. Hän näki nyt, kuinka
kourallinen jumalan saarnaajia ja rommin saarnaajia oli valloittanut
maan.
"Well, mitä sanot? Tahdotko tulla mukanamme?"
Se oli näkymättömän miehen ääni valkoisen lipun alla. Siellä hän oli
kuten toisetkin _haolit_ pyrkimässä suoraan loppuratkaisua kohti.
"Keskustelkaamme", vastasi Koolau.
Miehen pää ja olkapäät tulivat näkyviin, sitten koko hänen ruumiinsa.
Hän oli sileänaamainen, sinisilmäinen, kaksikymmentäviisivuotias
nuorukainen, hoikka ja kaunis kapteenin univormussaan. Hän läheni ja
pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän hänestä.
"Olet urhoollinen mies", sanoi Koolau ihmettelevästi. "Minähän voisin
tappaa sinut kuin kärpäsen."
"Ei, et voisi", oli vastaus.
"Miksi en voisi?"
"Siitä syystä että olet mies, Koolau, vaikka tosin sairas mies. Tunnen
tapasi, sinä tapat rehellisesti."
Koolau murahti, mutta oli salaisesti hyvillään.
"Mitä olette tehneet alamaisilleni?" kysyi hän. "Poika, kaksi naista ja
mies?"
"He antautuivat, kuten nyt pyydän sinuakin antautumaan."
Koolau naurahti epäilevästi.
"Minä olen vapaa mies", ilmoitti hän. "En ole tehnyt pahaa. Kaikki mitä
pyydän on saada jäädä yksinäni tänne. Olen elänyt vapaana, ja vapaana
tulee minun saada kuoliakin. En tahdo koskaan antautua vangiksi."
"Sitten kansasi on sinua viisaampi", vastasi nuori kapteeni. "Katsohan
— he tulevat tuossa."
Koolau kääntyi ja seurasi lähestyvää joukkonsa jäännöstä. Voihkien
ja valittaen tuo aavekulkue laahasi surkeita raajojaan ohitse. Se
antoi Koolaunkin maistaa syvemmin katkeruuttaan, sillä he kiroilivat
ja solvasivat häntä ohikulkiessaan, ja läähättävä akka, joka kulki
viimeisenä, pysähtyi ja ojensi laihat, nahkaiset petolinnun kyntensä
häntä kohti ja syyti kirouksia. Toinen toisensa jälkeen he hävisivät
kukkulan taa ja antautuivat piiloutuneille sotilaille.
"Voit mennä nyt", sanoi Koolau kapteenille. "Minä en koskaan antaudu.
Se on viimeinen sanani, Hyvästi." Kapteeni liukui vuoren yli
sotilaittensa luo. Seuraavassa tuokiossa ilman rauhan lippua hän nosti
hattunsa huotrallaan ylös ja Koolaun kuula lensi sen läpi. Iltapäivällä
he vielä pommittivat rannikolta häntä, ja kun hän peräytyi korkeaan,
luoksepääsemättömään onkaloon, seurasivat sotilaat hänen jäljissään.