niitä vuoden. Se mursi minut. Mutta hän ei tiennyt siitä eikä kukaan
toinenkaan ihminen osannut sellaista aavistaa, lukuunottamatta
kirottua _hapa-haolea_, Stephen Kalunaa. Hän tiesi sen, mutta sitä en
minä taas tiennyt. Ja — niin tohtori Strowbridge tiesi sen myös. Hän
oli Yhdysvaltain lääkäreitä, ja hän tunsi pitaalin oireet. Nähkääs,
hänen toimenaan oli epäiltyjen tutkiminen ja niiden määrääminen
lähetettäväksi Honolulun tarkastusasemalle. Ja Stephen Kaluna oli myös
tarkka tuntemaan pitaalin oireita. Tauti raivosi hänen suvussaan, ja
neljä tai viisi hänen sukulaistaan oli jo lähetetty Molokaille.
"Turmion ilmitulo aiheutui Stephen Kalunan sisaren kautta. Kun tyttö
joutui epäilyksenalaiseksi, ja ennenkuin tohtori Strowbridge ehti saada
häntä käsiinsä, vei veli hänet piilopaikkaan. Lyte oli Koonan sheriffi,
ja hänen oli haettava tyttö esille.
"Me olimme kaikki sinä iltana Ned Austinin kapakassa Hilossa. Stephen
Kaluna oli myös siellä, kun astuimme sisälle, lasinsa ääressä ja
riitaisalla päällä. Lyte nauroi jollekin pilapuheelle — tuollaista
suurta ja hyväntahtoista jättiläisen naurua. Kaluna sylkäisi
ylenkatseellisesti lattiaan. Lyte huomasi sen, kuten toisetkin, mutta
ei tietääkseenkään. Kaluna haki riitaa. Hän otti loukkaantuakseen
siitä, että Lyte oli tullut hakemaan hänen sisartaan. Monella tavoin
hän osoitti närkästystään Lyten läsnäolosta, mutta Lyte ei välittänyt
siitä. Luulenpa Lyten olleen hieman pahoillaan, sillä hänen vaikein
velvollisuutensa oli pitaalisten pidättäminen. Ei ole hauskaa mennä
ihmisten asuntoihin ja riistää perheestä isä, äiti, lapsi, joka ei ole
tehnyt mitään pahaa, ja toimittaa hänet ikuiseen maanpakoon Molokaille.
Tietysti tämä on välttämätöntä yhteiskunnalle, ja Lyte, uskon minä,
olisi ollut valmis ensimmäisenä pidättämään oman isänsä, jos tämä olisi
joutunut epäilyksenalaiseksi.
"Vihdoin Kaluna sanoa tokaisi: 'Kuulkaas, Gregory, te olette hakemassa
Kalaniweoa, mutta häntä ette löydä.'
"Kalaniweo oli hänen sisarensa. Lyte vilkaisi häneen kuullessaan nimeään
mainittavan, mutta ei vastannut. Kaluna oli raivoissaan. Kaiken aikaa
hän puri hammastaan.
"'Sanonpa teille yhden asian', hän huudahti. 'Te joudutte itse
Molokaille, ennenkuin saatte Kalaniweon sinne. Sanon teille mikä
olette. Teillä ei ole oikeutta olla kunniallisten ihmisten seurassa.
Te pidätte hirveää melua velvollisuudestanne, eikö niin? Te lähetätte
monia Molokaille, vaikka tiedätte itse kuuluvanne sinne.'
"Olin nähnyt Lyten suuttuvan monta kertaa, mutta en koskaan ollut nähnyt
häntä niin suuttuneena kuin sillä hetkellä. Pitaali, tiedättehän,
ei ole leikin asia meidän keskuudessamme. Yhdellä loikkauksella hän
hyppäsi yli lattian ja niskasta tarttuen veti Kalunan ylös tuoliltaan.
Samalla hän ravisti miestä niin rajusti, että puolirotuisen hampaat
kalisivat.
"'Mitä tarkoitat?' kysyi Lyte. 'Sylkäise ulos, mies, taikka minä
kuristan sinut!'
"Tiedättehän Lännessä olevan puheenpartena, että miehen pitää hymyillä
puhuessaan. Sama on meillä saarelaisillakin puheenpartena, mutta se
ei koske pitaalia. Mikä liekin Kaluna ollut, ainakaan hän ei ollut
pelkuri. Niin pian kuin Lyte hellitti otteensa, hän vastasi: 'Minä
sanon teille mitä tarkoitan. Te olette pitaalinen itsekin.'
"Lyte lennätti puolirotuisen äkkiä tuolilleen, mutta jo sävyisämmin.
Sitten hän purskahti nauruun, vilpittömään, sydämelliseen nauruun.
Mutta hän nauroi yksinään, ja sen huomattuaan hän katsoi meitä
kasvoihin. Minä menin hänen luokseen ja koetin saada hänet lähtemään
pois, mutta hän ei ottanut pyyntöäni huomioonsa. Hän tuijotti vain
Kalunaan, joka hypisteli hermostuneesti kaulaansa, kuin pyyhkiäkseen
pois hänen sormiensa jäljet. Tuo liike oli aivan vaistomainen.
"Lyte katsoi meitä kasvoihin, siirtyen hitaasti toisesta toiseen.
"'Jumal'auta, miehet! Jumal'auta!' sanoi hän.
"Mutta se ei ollut puhetta enää. Se oli ennemmin käheää kauhun
kuiskausta. Pelko tukkesi hänen kurkkunsa, ja luulenpa, ettei hän
koskaan ennen elämässään ollut tuntenut pelkoa.
"Sitten hänen jättiläismäinen optimisminsa palasi ja hän naurahti
jälleen.
"'Mainiota pilaa — kuka hyvänsä sen keksikään!' sanoi hän. 'Minä tarjoan
ryypyt. Mutta, miehet, älkää tehkö sitä enää kellekään. Se on liian
vakavaa. Sanon teille, että kuolin tuhannen kuolemaa tuossa tuokiossa.
Ajattelin vaimoani ja lapsiani, ja...'
"Hänen äänensä murtui ja hän loi silmänsä puolirotuiseen, joka yhä
piteli kurkkuaan. Hän oli hämillään ja huolissaan.
"'John', sanoi hän kääntyen minuun.
"Hänen iloinen, täyteläinen äänensä soi korvissani. Mutta minä en voinut
vastata. Hengitin raskaasti sinä hetkenä ja tunsin, etteivät kasvoni
näyttäneet oikeilta.
"'John!' huudahti hän uudelleen, astuen askeleen lähemmä.
"Hän huudahti nimeni pelokkaasti, ja kaikista painajaisista hirveintä
oli kuulla pelokkuutta Lyte Gregoryn äänessä.
"'John, John, mitä tämä merkitsee?' jatkoi hän yhä pelokkaammin. 'Se
on leikkiä, eikö olekin? John, tässä on käteni. Jos minä olisin
pitaalinen, tarjoisinko kättäni? Olenko minä pitaalinen, John?'
"Hän ojensi kätensä, ja mitä minä välitin taivaasta tai helvetistä!
Hän oli ystäväni! Tartuin hänen käteensä, vaikka vihloikin sydäntäni
nähdessäni hänen kasvojensa kirkastuvan.
"'Se oli vain leikkiä, Lyte', sanoin minä. 'Olimme ajattelemattomia.
Sinä olet oikeassa. Asia on liian vakava leikin aiheeksi. Emme tee sitä
toiste.'
"Hän ei nauranut nyt. Hän hymyili kuin mies hymyilee herättyään pahasta
unesta ja ollen vielä painajaisen vallassa.
"'Ali right, sitten', sanoi hän. 'Älkää tehkö sitä enää, Mutta sanonpa,
miehet, että te saitte minut taannoin etelän helteeseen hetkiseksi.
Katsokaahan, miten olen hiessä.'
"Hän huokasi ja pyyhki hikeä otsaltaan lähtiessään tarjoilutiskiä kohti.
"'Se ei ollut pilaa', sanoi Kaluna äkkiä.
"Minä katsoin häneen murhaavasti. Mutta en tohtinut puhua taikka lyödä.
Sillä se olisi jouduttanut ratkaisua, jota vielä mielettömästi koetin
torjua.
"'Se ei ole leikkiä', toisti Kaluna. 'Te olette pitaalinen, Lyte
Gregory, ja teette väärin käydessänne käsiksi kunniallisten miesten
lihaan — puhtaitten miesten lihaan.'
"Silloin Gregory leimahti.
"'Leikki on mennyt jo liian pitkälle! Jätä se! Jätä se, Kaluna, sanon,
taikka pehmitän sinut!'
"'Menkää ensin bakteriologiseen tarkastukseen', vastasi Kaluna, 'ja
pehmittäkää sitten minut, jos vielä haluatte. Katsokaa kuvastimeen.
Siitähän sen näette itsekin. Jokainenhan tuon huomaa. Teillehän on
kehittymässä leijonan kasvot. Katsokaa, tuossa on ihottuma levinnyt
silmienne yläpuolelle.'
"Lyte tuijotti ja tuijotti, ja näin miten hänen kätensä vapisivat.
"'Minä en näe mitään', sanoi hän vihdoin, kääntyen _hapa-haoleen_.
'Sinulla on musta sydän, Kaluna. Enkä häpeä sanoa, että olet tuottanut
minulle kauhun, jota ei ole sopiva toiselle tuottaa. Pidän kuitenkin
kiinni puheestasi. Menen järjestämään tämän asian nyt. Lähden suoraan
tohtori Strowbridgen luo. Ja kun palaan, varokin!'
"Katsomattakaan meihin hän astui ovelle.
"'Odota täällä, John', sanoi hän viitaten minulle, etten seuraisi häntä.
"Seisoimme siinä kuin kummitusjoukkue.
"'Se on totta', sanoi Kaluna minulle. 'Tekin voitte sen nähdä.'
"Toiset katsoivat minuun, ja minä nyökkäsin. Harry Burnley kohotti
lasinsa huulilleen, mutta laski sen pois maistamatta. Hän läikytti
siitä puolet tiskille. Hänen huulensa värähtivät kuin itkevän lapsen.
Ned Austin kalisteli jäälaatikkoa. Hän ei kuitenkaan hakenut mitään.
Kukaan ei puhunut. Harry Burnleyn huulet värisivät kovemmin kuin
ennen. Äkkiä hän hirvittävä ilme kasvoissaan iski Kalunaa nyrkillään
kasvoihin. Syntyi kahakka. Emme yrittäneet keskeyttää heitä. Emmekä
olisi liikahtaneet, vaikka hän olisi tappanut tuon puolirotuisen.
Se oli kamalaa kuritusta. Mutta me emme surkeilleet. En muistakaan,
milloin Burnley lakkasi ja laski tuon raukan ryömimään tiehensä. Kaikki
olimme niin kiihoittuneita.
"Tohtori Strowbridge kertoi kohtauksen minulle perästäpäin.
Hän oli viipynyt myöhään työssään, kun Lyte saapui hänen
vastaanottohuoneeseensa. Lyte oli jo saanut takaisin entisen
rohkeutensa ja astui reippaasti sisään, Kalunalle hieman suutuksissaan,
mutta muuten entisellään. 'Mitä saatoin tehdä?' kysyi tohtori minulta.
'Tiesin taudin hänessä olevan. Olin huomannut sen jo kuukausia. Sitä
en voinut sanoa hänelle. En voinut sanoa: on. Kerronpa teille, että
silloin itkin. Hän pyysi bakteriologista tarkastusta. 'Leikatkaa
kappale ihoa, tohtori, ja toimittakaa koe', hän pyysi kiihkeästi.
'Leikatkaa kappale ihoa ja toimittakaa koe', hän yhä kertasi.
"Tohtori Strowbridgen itku sai Lyten vakuutetuksi. 'Claudine' oli
lähdössä seuraavana aamuna Honoluluun. Tapasimme hänet, kun hän
oli menossa jo laivaan. Nähkääs, hän oli päättänyt ilmoittautua
terveyslautakunnalle. Emme osanneet tehdä mitään hänen hyväkseen.
Hän oli lähettänyt liian monta Molokaille mennäkseen sinne itse.
Siksi kehoitimme häntä lähtemään Japaniin. Mutta hän ei ottanut sitä
kuuleviin korviinsakaan. 'Minä otan lääkkeeni, toverit', oli kaikki
mitä hän sai sanotuksi, ja hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan. Se
ajatus oli niin vallannut hänet.
"Kaikki asiansa hän järjesti Honolulun tarkastusasemalta käsin ja
meni Molokain sairassiirtolaan. Mutta kovin lannistui hänen mielensä
siellä. Sikäläinen lääkäri kirjoitti meille, että hän oli vain varjo
entisestään. Suri niin vaimoaan ja lapsiaan. Hän tiesi, että me olimme
ottaneet heidät huolenpitoomme, mutta silti heidän kohtalonsa vaivasi
hänen mieltään. Kuuden kuukauden kuluttua lähdin Molokaille. Minä
istuin lasiseinän toisella puolella ja hän istui toisella. Katselimme
toisiamme lasin läpi ja keskustelimme puhetorven kautta. Mutta kaikki
oli toivotonta. Hän oli päättänyt pysyä siellä. Neljä kuolettavaa
tuntia todistelin hänelle ja lopulta uuvuin. Ja höyrylaivan vihellys
lisäksi kiirehti minua lähtemään.
"Mutta sittenkään emme voineet jättää asiaa silleen. Kolme kuukautta
myöhemmin vuokrasimme 'Halcyon'-kuunarin. Alus oli opiumin
salakuljettaja ja purjehti kuin noiduttu. Sen omistaja teki rahaa mistä
hyvänsä, ja me teimme hänen kanssaan sopimuksen Kiinan-matkasta. Hän
purjehti San Fransiskosta, ja muutamia päiviä myöhemmin me läksimme
Landhousen purrella risteilemään. Se oli vain viiden tonnin jahti,
mutta me kiidimme sillä viisikymmentä mailia koillistuulen suuntaan.
Meritautiko? En milloinkaan ole siitä niin kärsinyt. Maan kadottua
näkyvistä tapasimme 'Halcyon'in, ja Burnley sekä minä menimme laivaan.
"Laskimme Molokaille yhdentoista tienoissa yöllä. Kuunari käännettiin
lähtövalmiiksi, ja me sousimme maihin laivaveneellä Kalawaon kohdalle —
paikalle, missä Isä Bamien kuoli, tiedättehän. Laivuri oli rohkea mies.
Revolverit vyössä hän astui pelottomasti edellämme. Kolmisin oikaisimme
Kalaupapan niemekkeen poikki, noin kahden mailin matkan. Kuvitelkaa
mielessänne olevanne sysipimeässä yössä vainuamassa yhtä miestä
tuhansien pitaalisten joukosta. Nähkääs, jos olisimme siirtolassa
nostaneet hälyytyksen, niin se olisi vienyt yrityksemme hukkaan. Paikka
oli outo ja pilkkopimeä. Pitaalisten koirat tulivat ulos ja haukkuivat
meitä; harhailimme ympäri neuvottomina ja eksyneinä.
"Laivuri pelasti pulasta. Hän vei meidät ensimmäiseen yksinäiseen
taloon. Suljimme oven perässämme ja otimme tulta. Sisällä oli kuusi
pitaalista. Pudistimme ne hereille ja puhuimme heille maan kielellä.
Minä pyysin tavata _kokuaa_. Kokua on terveyslautakunnan palkkaama
apulainen, puhdas alkuasukas, joka hoitaa pitaalisia, sitoo niiden
haavoja ja niin edespäin sekä asuu siirtolassa. Odotimme talossa ja
pidimme silmällä asukkaita, sillä välin kuin laivuri läksi yhden kanssa
kokuaa hakemaan. Tämä löytyikin pian, ja laivuri toi hänet tullessaan
revolverilla uhaten. Laivurin jäätyä taloa vartioimaan Burnley ja minä
läksimme kokuan opastamina Lyten taloon. Hän asuikin yksin.
"'Uskoin teidän tulevan, toverit', sanoi Lyte. 'Älä kajoa minuun, John.
Kuinka Ned ja Charley voivat ja koko joukko? Olen valmis lähtemään nyt.
Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta. Missä vene on?'
"Kiiruhdimme takaisin toiseen taloon laivuria hakemaan. Mutta hälyytys
oli noussut jo. Valot vilkkuivat taloissa ja ovet paukkuivat. Olimme
sopineet siitä, ettei ammuttaisi paitsi ehdottoman pakon tullen. Ja kun
meidän täytyi pysähtyä mennessämme, iskimme nyrkeillä ja revolverin
perillä. Minä jouduin otteluun erään ison miehen kanssa. En voinut
saada häntä irti itsestäni, vaikka kahdesti survaisin häntä lujasti
kasvoihin nyrkilläni. Hän tarrautui minuun kiinni, ja siinä rymäkässä
kaaduimme kamppaillen ja kolhien toisiamme. Hän kiskoi minua mukanaan.
Joku tuli lyhty kädessä. Silloin näin hänen kasvonsa. Kuinka voinkaan
kuvailla, miten kauheat ne olivat! Ne eivät olleet kasvot — kasvojen
jätteet tai kamala irvikuva kasvojen piirteistä, elävä raunio —
nenätön, huuleton. Toinen korva oli turvonnut ja riippui muodottomana
olkapäälle. Olin raivoissani. Hän likisti minua niin lujasti itseään
vasten, niin että tuo korvalehti kosketti kasvojani. Silloin
hullaannuin. Se oli kamalaa. Aloin kurikoida häntä revolverillani.
Kuinka siinä kävikään, sitä en tiedä, mutta juuri kun olin
pääsemäisilläni irti, hän tarttui minuun hampaineen. Puolet kädestäni
oli hänen huulettomassa suussaan. Silloin iskin häntä revolverilla
silmien väliin, ja hänen hampaansa heltisivät."
Cudworth näytti minulle kättään kuunvalossa, ja minä saatoin nähdä
arvet. Ne näyttivät koiranpuremilta.
"Ettekö pelännyt tartuntaa?" kysäisin.
"Pelkäsin. Seitsemän vuotta odotin. Tiedättehän, tauti tarvitsee pitkän
ajan kehittyäkseen. Täällä Koonassa odotin, vaan ei sitä tullut.
Mutta sen seitsemän vuoden aikana ei koskaan mennyt päivää eikä yötä,
etten aina tutkinut... etsinyt..." Hänen äänensä murtui, kun hän
katseli kuutamossa välkkyvää merta lumipeitteisten vuorenhuippujen
vierellä. "En mitenkään ollut kestää sitä ajatusta, että menettäisin
Koonan enkä koskaan enää saisi olla Koonalla. Seitsemän vuotta! Olen
pysynyt terveenä. Mutta siksi olen naimaton. Olin kihloissa. Mutta
sairastumistani peläten en uskaltanut mennä naimisiin. Tyttö ei
ymmärtänyt. Hän lähti valtioihin ja joutui naimisiin. Enkä koskaan sen
jälkeen ole nähnyt häntä.
"Juuri kun olin päässyt irti pitaalisesta poliisimiehestä, kuului
temmellystä ja kavioiden kapsetta aivan kuin ratsuväen hyökkäyksessä.
Se oli laivuri. Hän oli aavistanut näin käyvän ja pannut nuo siunatut
pitaaliset satuloimaan neljä hevosta. Mekin olimme jo valmiit. Lyte oli
selviytynyt kolmesta kokuasta, ja me vapautimme Burnleyn useammista.
Koko siirtola oli mylläkässä silloin, ja joku alkoi ampua meitä
winchesterillä. Kunhan se vain olisi ollut itse Jack McVeigh, Molokain
ylijohtaja.
"Sepä oli ratsastusta! Pitaaliset hevoset, pitaaliset satulat,
pitaaliset suitset, pikimusta pimeys, viuhuvat kuulat ja tietä tuskin
minkäänlaista. Ja laivurin hevosena oli muuli, eikä hän osannut
kunnolleen ratsastaakaan. Mutta me pääsimme venheelle, ja kun työnsimme
sitä ranta-aallokon läpi, kuulimme hevosten tulevan Kalaupapasta mäkeä
alas.
"Te aiotte mennä Shanghaihin. Tapaatte Lyte Gregoryn siellä. Hän
työskentelee eräässä saksalaisessa liikkeessä. Ottakaa hänet
päivälliselle. Tarjotkaa hänelle viiniä ja antakaa hänelle kaikkea
parasta, mutta älkää antako hänen maksaa mitään. Lähettäkää lasku
minulle. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Honolulussa, ja hän tarvitsee
rahansa heille. Suurimman osan palkastaan hän lähettääkin heille ja
elää itse erakkoelämää. Ja kertokaa hänelle Koonasta. Täällä hänen
sydämensä on. Kertokaa hänelle kaikki mitä tiedätte Koonasta."
Koolau pitaalinen.
"Koska olimme sairaita, he riistivät meidän vapautemme. Me olemme
totelleet lakia. Emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ja kuitenkin he
panisivat meidät vankeuteen. Molokai on vankila. Senhän tiedätte.
Niulin sisar lähetettiin Molokaille seitsemän vuotta sitten. Hän ei
nähnyt sisartaan sen koommin. Eikä hän saakaan häntä milloinkaan nähdä.
Tytön täytyy olla siellä kuolemaansa saakka. Tämä ei ole hänen tahtonsa
eikä se ole Niulinkaan tahto. Se on valkoisten miesten tahto, jotka
maata hallitsevat. Ja keitä ovat nämä valkoiset miehet? Kyllä tunnemme.
Isämme ja isoisämme jo heidät tunsivat. He saapuivat kuin lampaat ja
puhuivat lempeästi. Hyvin he osasivatkin puhua lempeästi, sillä me
olimme voimakkaita ja meitä oli paljon, ja kaikki saaret olivat meidän.
Niinkuin sanoin, he puhuivat lempeästi. Heitä oli kahta lajia. Toinen
laji pyysi meidän lupaamme saarnatakseen meille jumalansanaa, ja
toinen taas kysyi lupaa saadakseen käydä kauppaa kanssamme. Sellainen
oli alku. Nyt ovat kaikki saaret heidän, kaikki maa, kaikki karja —
kaikki on heidän. Ne, jotka saarnasivat meille jumalansanaa, ja ne,
jotka saarnasivat rommin sanaa, ovat menestyneet ja tulleet suuriksi
päälliköiksi. He asuvat kuin kuninkaat monihuoneisissa taloissa, ja
suurilukuinen palvelijajoukko hoitelee heitä. Ja vaikka heillä ei
mitään ollut, niin he omistavat nyt kaiken, ja jos minä tai joku
kanakki nälkäänsä valittaa, he vain irvistävät ja sanovat: 'Miks'ette
tee työtä? Sitä on kyllä viljelyksillä.’"
Koolau pysähtyi. Hän kohotti kätensä ja muodottomiksi koukistuneilla
sormillaan otti päästään loistavan hibiscus-kiehkuran, joka seppelöi
hänen mustia hiuksiaan. Kuu hopeoi näkyä säteillään. Oli rauhallinen
yö, vaikka ne, jotka istuivat hänen luonaan ja kuuntelivat, olivat
taistelussa olleitten näköisiä. Heidän kasvonsa muistuttivat leijonan
kuonoa. Millä töllötti tyhjä sija sillä paikalla, missä nenän piti
olla, millä taas käsivarren tynkä näytti paikkaa, mistä se oli mädännyt
pois. Siinä oli miehiä ja naisia kolmisenkymmentä, jotka olivat pedon
merkillä leimatut.
He istuivat seppelöityinä kukkien tuoksussa ja tähtiyön kirkkaassa
valossa. Heidän huulensa liikkuivat kummallisesti, ja heidän kurkkunsa
kähisivät hyväksyvästi Koolaun puheelle. Nämä ihmiset olivat olentoja,
jotka kerran olivat olleet miehiä ja naisia. Mutta nyt he eivät
olleet enää pitkään aikaan olleet kumpiakaan. He olivat epäsikiöitä
— kauhistus ja kaiken ihmisyyden luonnoton irvikuva. Hirveästi
runneltuja rampoja, olentoja, jotka näyttivät siltä, kuin heitä olisi
vuosituhansia kidutettu helvetissä. Heidän kätensä, mikäli niitä oli
jäljellä, olivat kuin harpyian linnunjalat. Heidän kasvonsa olivat
muodottomat ja hirveät kuin jonkun hullun jumalan ruhjomat elämän
koneistossa. Siellä ja täällä oli kasvoja, joista se hullu jumala
oli riiponut puolet pois, ja eräs nainen vuodatti kuumia kyyneleitä
kahdesta hirveästä kuopasta, joissa hänen silmänsä olivat kerran
olleet. Jotkut kärsivät kauheita tuskia, ja voihke kohoili heidän
rinnastaan. Toiset rykivät äänellä, joka vihloi kuin silkkikangasta
olisi repäisty. Kaksi tylsämielistä, jotka muistuttivat enemmän
suuren apinan sikiöitä kuin ihmisiä, liikkui ja soperteli kuutamossa
kultaisten kukkien keskellä. Eräs, jonka korvalehdet roikkuivat kuin
läpät hänen olkapäillään, otti loistavan tulipunaisen oranssinkukan
ja koristi sillä hirveän korvansa, joka lepsutti hänen liikkeittensä
mukaan.
Koolau oli näitten olioitten kuningas. Ja tämä oli hänen
kuningaskuntansa — kukkiin peittyvä syvänne esiinpistävine vuorineen
ja kukkuloineen, joilla villivuohet kiipeilivät. Kolmella sivulla
kohosivat jylhät kallioseinämät troopillisen kasvullisuuden
kukkaköynnösten ihmeellisessä verhossa, jotka tunkivat luolien suihin
— rajoittivat Koolaun alamaisten kalliosyvännettä. Neljännellä
sivulla maa päättyi kammottavaan kuiluun, ja kaukana alhaalla voi
nähdä kukkuloiden huippuja ja kuiluja, joiden juurella vaahtosivat
ja kohisivat Tyynenmeren aallot. Kauniilla ilmalla alukset pääsivät
maihin kallioiselle rannalle, joka johti Kalalaun laaksoon, mutta vain
hyvin kauniilla ilmalla. Ja rohkeapäiset vuoristolaiset ainoastaan
voivat kiivetä rannikolta Kalalaun laakson korkeimmalle kohdalle,
siihen vuorenrinteiden väliseen kouruun, missä Koolau hallitsi. Mutta
niitten vuoristolaisten täytyi olla hyvin kylmäpäisiä ja heidän tuli
tuntea villivuohien polut hyvin tarkoin. Oli ihmeellistä, kuinka tuo
ihmismassa raajarikkoja oli kyennyt laahaamaan avuttoman kurjuutensa
vuohenpolkuja pitkin tälle luoksepääsemättömälle paikalle.
"Veljet", alkoi Koolau.
Mutta eräs noista apinamaisista irvikuvista päästi äkkiä villin,
mielettömän kirkunan, ja Koolau odotti niin kauan kuin kimakka ääni
kaikui edestakaisin kallioseinämien väliä ja loittoni vähitellen
hiljaiseen yöhön.
"Veljet, eikö tämä ole omituista? Maa oli meidän, ja sittenkään se ei
ole meidän. Mitä nämä jumalan ja rommin saarnaajat antoivat meille
maastamme? Oletteko saaneet siitä yhtä dollaria, niin, yhtä dollaria?
Kuka teistä on saanut? Kuitenkin on maa heidän, ja vastaukseksi
kysymyksiimme he sanovat meille, että me voimme mennä työhön maalle,
heidän maalleen, ja se mitä tuotamme työllämme, tulee heidän hyväkseen.
Mutta entispäivinä meidän ei tarvinnut tehdä työtä. Ja koska olemme
sairaita, he vielä riistävät vapautemme."
"Kuka toi tämän taudin, Koolau?" tiedusti Kiloliana, laiha ja jänteikäs
mies kuin metsänpeikko, jolla olisi odottanut näkevänsä halkikaviot
jaloissa. Ja halkeamat niissä jaloissa olikin, totta kyllä, mutta
ne olivat suuria mätähaavoja ja visvaisia paiseita. Kuitenkin tämä
Kiloliana oli rohkein kiipijä heistä kaikista, mies, joka tunsi
jokaisen vuohenpolun ja joka oli opastanut Koolaun ja hänen surkeat
seuralaisensa Kalalaun syvänteen turviin.
"Jaa-a, hyvin kysytty", vastasi Koolau. "Koska me emme tahtoneet käydä
työhön peninkulmaisilla sokerikentillä, missä kerran meidän hevosemme
kävivät laitumella, he toivat kiinalaisia kuleja meren takaa. Ja heidän
muassaan tulivat kiinalaiset taudit — tämäkin, josta me kärsimme ja
jonka tähden he tahtovat viedä meidät Molokain vankeuteen. Me olemme
syntyneet Kauaissa. Olemme olleet muillakin saarilla, joku siellä,
toinen täällä, Oahussa, Mauissa, Hawaiilla ja Honolulussa. Aina me
kuitenkin palasimme Kauaihin. Miksi tulimme tänne takaisin? Siihen
täytyy olla syynsä. Sen tähden, että rakastamme Kauaita. Täällä olemme
syntyneet. Täällä olemme eläneet. Ja täällä me kuolemmekin — jos — jos
heikkosydämisiä ei ole joukossamme. He joutavat Molokaille, ja jos
sellaisia on, älkööt he viivytelkö täällä. Heikkoluontoiset menkööt
alas ja heidät lähetettäköön Molokaille. Mutta me pysymme paikoillamme
ja taistelemme. Emme halua kuolla. Meillähän on luodikoita. Te tunnette
kapean polun, jolla miesten täytyy ryömiä peräkkäin. Minä yksin, minä
Koolau, joka kerran olin cowboyna Niihaussa, voin puolustaa polkua
tuhattakin miestä vastaan. Tässä on Kapalei, joka joskus on ollut
tuomari ja kunnian mies, mutta joka nyt on ajettu rotta kuten me
kaikki. Kuulkaa häntä, hän on viisas mies."
Kapalei nousi. Kerran hän oli ollut tuomari. Hän oli käynyt Punahoun
opiston. Hän oli istunut herrojen ja päälliköitten ja korkeitten
edustajain joukossa, jotka suojelivat kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.
Sellainen mies oli Kapalei ollut. Mutta nyt, kuten Koolau sanoi,
hän oli takaa-ajettu rotta, lain ulkopuolella oleva luontokappale,
joka oli vajonnut niin syvälle kauhistuttavaan liejuun, että oli
lain yläpuolella yhtä hyvin kuin sen alapuolellakin. Hänen kasvonsa
olivat piirteitä vailla ja täynnä kummallisia rakoilevia halkeamia, ja
luomettomat silmät paloivat kulmakarvattomissa kuopissa.