language: Finnish
SUVUN KUNNIA JA MUITA KERTOMUKSIA HAWAII-SAARILTA
Kirj.
Jack London
Suomentanut
Vilho Oksanen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.
SISÄLLYS:
Suvun kunnia.
Koonan sheriffi.
Koolau pitaalinen.
Chun Ah Chun.
Suvun kunnia.
Percival Ford kummeksui tuloaan. Eihän hän tanssinut. Eikä välittänyt
paljoakaan sotilashenkilöistä. Kuitenkin hän tunsi heidät kaikki — nuo
Meripaviljongin _lanaissa_ pyörähdellen liukuvat ihmiset, upseerit
vastapuhdistetuissa valkoisissa univormuissa, herrat valkeassa
ja mustassa, naiset paljain käsivarsin ja hartioin. Kaksi vuotta
Honolulussa oltuaan oli kahdeskymmenes rykmentti lähdössä uudelle
asemalleen Alaskaan, ja Percival Ford yhtenä saaren mahtavimmista
miehistä ei voinut auttaa sitä, että oli tullut tuntemaan upseerit ja
heidän naisensa.
Mutta tuttavuuden ja suvaitsemisen välillä oli suuri juopa. Armeijan
naiset peloittivat häntä hieman. Ne olivat niin tyyten erilaisia
kuin ne naiset, joista hän piti parhaiten — vanhanpuoleiset
naiset, vanhatpiiat ja kuivahkot neitoset sekä hyvin vakavat
kaikenikäiset naiset, joita hän tapasi kirkossa, kirjastossa ja
lastentarhatoimikunnissa, jotka nöyrinä tulivat häneltä raha-avustuksia
ja neuvoja hakemaan. Niitä naisia hän hallitsi henkisellä
etevämmyydellään, suurella rikkaudellaan ja ylhäisellä asemallaan
Hawaiin kauppa-aatelin keskuudessa. Ja niitä hän ei pelännyt yhtään.
Sukupuolisuus ei niiden seurassa muistunut mieleen. Siinä se syy oli.
Niissä naisissa oli jotain muuta enemmän kuin tuoretta elämänhalua. Hän
oli liian arka, hän tunnusti sen itselleen, ja armeijan naisten paljaat
käsivarret ja alastomat hartiat, heidän suoraankatsovat silmänsä
sekä elämänhaluinen ja kiihoittava naisellisuutensa ärsyttivät hänen
arkatuntoisuuttaan.
Parempaan tulokseen hän ei tullut armeijan miestenkään suhteen,
jotka ottivat elämänsä liian keveästi, joivat, tupakoivat ja
kiroilivat kautta elämänsä, pitäen pääasiana lihan haluja yhtä
häpeämättömästi kuin heidän naisensakin. Hän oli aina kiusaantunut
armeijan miesten seurassa. Nämä näyttivät myös kiusaantuneilta. Ja
hän tiesi, että he nauroivat hänelle selän takana taikka säälivät
häntä ja kärsivät hänen seurastaan. Sitä paitsi he näyttivät jo
pelkällä läheisyydellään alleviivaavan hänen puutteitaan, ikäänkuin
kehoittaen tarkkaamaan heissä sitä, mitä hän ei osannut ja mistä
osaamattomuudestaan hän kiitti Jumalaa. Niini Samanlaisia he olivat
kuin naisensakin! Todellakin, Percival Ford ei ollut enempää naisten
mies kuin miestenkään mies. Silmäys häneen todisti sen. Hänellä oli
hyvä ruumiinrakenne, eikä hän ollut koskaan sairastanut, ei edes
lievää pahoinvointiakaan, mutta häneltä puuttui elinvoimaisuutta.
Hänellä oli negatiivinen elimistö. Hänen veressään ei ollut sitä
kuohuttavaa käyteainetta, joka olisi sen nostattanut noihin pitkiin
ja kapeihin kasvoihin, ohuihin huuliin, laihoihin poskiin ja pieniin,
teräviin silmiin. Tomunvärinen, suora ja harva olkikattotukka
ilmaisi saiturin sielua, ja ohut, erikoismuotoinen nenä teki
pikemmin linnunnokan vaikutuksen. Heikko veri kielsi häneltä paljon
elämännautintoja, sallien hänen mennä äärimmäisyyksiin vain yhdessä
asiassa, nimittäin vanhurskaudessa. Oikeaa, sovinnaista käyttäytymistä
hän noudatti tuskallisen tarkoin, sillä se oli hänen luonteelleen
yhtä välttämätöntä, kuin rakastaminen ja rakastettuna oleminen on
välttämätöntä tavalliselle ihmissuvulle.
Hän istui algaroba-puitten alla _lanain_ ja rannan välillä. Hänen
katseensa osui tuokioksi tanssijoihin, sitten hän käänsi päänsä pois
ja katseli merelle, hiljaa loiskuvien laineitten yli taivaanrannalla
loistavaa Etelän Ristiä kohti. Häntä ärsyttivät naisten paljaat
käsivarret ja hartiat. Jos hänellä olisi tytär, ei hän koskaan sallisi
hänen niin esiintyä, ei koskaan. Mutta hänen ajatuksensa olivat
vain tyhjää kuvittelua. Ajatusta ei elävöittänyt minkään tyttären
mielikuva. Hän ei nähnyt tytärtä, jolla oli käsivarret ja hartiat.
Sen sijaan hän hymyili kaukaiselle avioliittomahdollisuudelle. Hän
oli jo kolmenkymmenenviiden ikäinen ja ollen vailla persoonallista
rakkauskokemusta hän ei nähnyt rakkaudessa salaperäisyyden tenhoa, vaan
eläimellisyyttä. Jokainenhan voi naida. Japanilaiset ja kiinalaiset
kulit, jotka raatoivat sokeriviljelyksillä ja riisipelloilla, hekin
naivat. Poikkeuksetta he naivat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Se johtui siitä, että he olivat niin alhaisella elämän asteella. Eikäpä
heillä ollut muutakaan tekemistä. He olivat niinkuin armeijankin miehet
ja naiset. Mutta häntä odottivat toiset, korkeammat tehtävät. Hän
oli erilainen kuin he — he kaikki. Hän oli ylpeä siitä, mikä sattui
olemaan. Hänpä ei ollut syntynyt mitättömästä rakkaudenkipunasta.
Hän oli syntynyt korkean velvollisuudentunteen ja aatteelle
antautumisen vaikutuksesta. Hänen isänsä ei ollut mennyt naimisiin
rakkaudesta. Rakkauden hulluus ei ollut koskaan häirinnyt Isaac Fordia.
Noudattaessaan kutsumustaan mennä pakanoita käännyttämään hän ei ollut
ajatellut eikä halunnut mennä naimisiin. Tässä suhteessa Percival Ford
ja hänen isänsä olivat samanlaisia. Mutta lähetysseuran johtokunta
oli taloudellinen. Uus-englantilaisten tarkkuus arvioi ja päätteli,
että naineet lähetyssaarnaajat tulivat vähemmän maksamaan päätä kohti
ja tuottivat enemmän. Niin johtokunta pani Isaac Fordin menemään
naimisiin. Toimittipa se hänelle vaimonkin, toisen innokkaan sielun,
joka ei myöskään ajatellut naimista, vaan jonka ainoana tarkoitusperänä
oli pakanoiden keskuudessa työskenteleminen Herran viinamäessä. He
näkivät toisensa ensi kerran Bostonissa. Lähetysseuran johtokunta
liitti heidät yhteen, järjestäen kaikki toimitukset, ja viikon lopulla
he jo olivat naimisissa ja läksivät pitkälle merimatkalle Kap Hornin
ympäri.
Percival Ford oli ylpeä, että oli syntynyt sellaisesta avioliitosta.
Hän oli syntynyt ylhäällä ja oli itse mielestään henkinen ylimys. Ja
hän oli ylpeä isästään. Se oli hänen intohimonsa. Isaac Fordin ankara,
suora ryhti oli syöpynyt hänen mieleensä ja oli hänen ylpeytenään.
Tuon Herran sotilaan pienoiskuva oli hänen pöydällään. Ja hänen
makuuhuoneensa seinällä riippui Isaac Fordin muotokuva, maalattu sinä
aikana, jolloin hän oli ollut monarkian palveluksessa pääministerinä.
Ei niin, että Isaac Ford olisi tavoitellut ylhäistä asemaa ja maallista
rikkautta, mutta hän oli pääministerinä ja sittemmin pankkiirina
ollut suuremmaksi hyödyksi lähetystoimelle. Saksalainen ryhmä ja
englantilainen ryhmä sekä koko saaren kauppiaskunta oli ivannut
Isaac Fordia kauppasieluiseksi sielujenpelastajaksi; mutta hän,
tämän poika, tiesi asiat paremmin. Kun alkuasukkaat irtaantuivat
äkillisesti feodaalisesta taloudestaan eikä heillä ollut käsitystä
maaomaisuuden hoidosta ja merkityksestä ja he niin ollen laskivat
sormiensa läpi laajat maa-alueet, niin Isaac Ford astui kauppiaskunnan
ja saaliin väliin ja otti siten haltuunsa suuren omaisuuden. Mutta
hän ei pitänyt suunnatonta omaisuuttaan omanaan. Hän piti itseään
Jumalan taloudenhoitajana. Maatiloista saamillaan tuloilla hän oli
rakennuttanut kouluja, sairaaloita ja kirkkoja. Ja syytön hän oli
siihen, että sokeri oli laskujen mukaan tuottanut neljäkymmentä
prosenttia, että hänen perustamansa pankin rautatiehommat menestyivät,
ja että muiden seikkain ohella viisikymmentä tuhatta acrea Oahun
laidunmaata, minkä hän oli ostanut dollarilla acren, kasvoi yhdeksän
tonnia sokeria acrella joka kahdeksassatoista kuukaudessa. Eikö kaiken
totuuden nimessä Isaac Ford sopinut — niin Percival Ford ajatteli
itsekseen — sankarihahmossa seisomaan Kamehameha I:n patsaan vieressä
Oikeustalon edustalla? Isaac Ford oli kuollut, mutta Percival, hänen
poikansa, jatkoi hänen työtänsä yhtä lujasti, jos kohta ei niin
taitavasti.
Hän käänsi katseensa jälleen _lanaihin_. Mitä oikeastaan oli eroa, hän
kysyi itseltään, ruohopukuisen, säädyttömän _hula_-tanssin ja hänen
oman rotunsa naisten avokaula-tanssin välillä? Oliko sillä oleellista
eroa? Vai oliko kysymys vain eri asteista?
Hänen juuri harkitessaan tätä kysymystä laskeutui käsi hänen olalleen.
"Hohoi, Ford, mitä te täällä teette? Eivätkö juhlat teitä hituistakaan
huvita?"
"Koetan ottaa niihin osaa katsellen, tohtori Kennedy", vastasi Percival
Ford vakavana. "Ettekö istahda?"
Tohtori Kennedy istahti ja taputti käsiään. Valkopukuinen japanilainen
palvelija saapui nopeasti paikalle.
Kennedy tilasi whiskyä ja soodavettä; sitten hän kääntyi Fordin puoleen
sanoen:
"En kysynyt teiltä tietenkään."
"Mutta jospa otan jotakin", sanoi Ford painavasti. Tohtori näytti
hämmästyvän, ja palvelija odotti. "Poika, sitruunavettä, ole hyvä."
Tohtori naurahti sydämellisesti, kuin asia olisi koskenut häntä, ja
vilkaisi soittajiin _hau_-puitten alle.
"Mitä, sehän on Aloha-orkesteri", sanoi hän. "Luulin sen koittavan
Hawaiin Hotellissa tiistai-illoin. Vähänpä siellä lie elämää nyt,
luulemma."
Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi erääseen soittajaan, joka soitti
kitaraa ja lauloi hawaiilaisia lauluja kaikkien soittimien säestämänä.
Vakaviksi kävivät hänen kasvonsa ja ne pysyivät vakavina hänen
kääntyessään toverinsa puoleen.
"Katsokaahan, Ford, eikö teidän ole jo aika jättää Joe Garland rauhaan?
Mikäli tiedän, te vastustitte Edistystoimikunnassa hänen lähettämistään
Valtioihin, ja siitä haluan nyt puhua kanssanne. Luulisin puolestani
teille olevan hauskaa saada hänet maasta pois. Silloinhan voisitte
mukavasti lakata vainoamasta häntä."
"Vainoamasta?" Percival Fordin kulmakarvat kohosivat kysyvästi.
"Sanokaa sitä miksi tahdotte", jatkoi Kennedy. "Olettehan ahdistellut
tuota miesparkaa jo vuosikausia. Se ei ole hänen syynsä. Joskus tulette
sen myöntämään."
"Eikö hänen syynsä?" Percival Fordin ohuet huulet vetäytyivät tiukasti
yhteen hetkeksi. "Joe Garland on laiska ja irstas. Hän on aina ollut
heittiö, hylkiö."
"Mutta eihän se anna teille oikeutta vainota häntä. Olen seurannut
menettelyänne alusta asti. Ensiksi opistosta tultuanne, kun tapasitte
hänet viljelyksellä työssä, te poltitte hänet kuin vieraan _lunan_ — te
miljooninenne ja hän kuudenkymmenen dollarin kuupalkkoineen."
"Ei ensiksi." Percival Ford puhui virallisella äänenpainolla, jolla hän
oli tottunut puhumaan komitean kokouksissa. "Annoin hänelle ensiksi
varoituksen Isännöitsijä sanoi hänen olevan pystyvän _lunan_. Sitä
vastaan minulla ei olekaan mitään sanottavaa. Mutta sitä vastaan kyllä,
kuinka hän kulutti joutohetkensä. Hän repi hajalle nopeammin kuin minä
ehdin rakentaa. Mitä hyötyä oli sunnuntaikouluista, iltakouluista ja
ompeluosastoista, kun Joe Garland oli siellä joka ilta helvetillisine
ja iankaikkisine tum-tumming-kitaroineen ja _ukulele_-lauluineen,
vahvoine ryyppyineen ja _hula_-tansseineen. Sen jälkeen kuin olin
varoittanut häntä, tapasin hänet — en voi unohttaa sitä — alhaalla
asunnoilla. Kuulin _hula_-laulut jo ennen kuin näin näyttämön. Ja
nähdessäni sen oli siellä kolme tyttöä häpeämättöminä kuutamossa
tanssimassa — tyttöjä joille minä olin opettanut puhtaita elämäntapoja
ja, siivoa käyttäytymistä. Ja sitten siellä oli kolme tyttöä, jotka
muistaakseni olivat juuri päässeet lähetyskoulusta. Tietysti erotin
Joe Garlandin työstä. Samanlaisen tiesin hänen olleen Hilossakin.
Ihmiset sanoivat minun menneen yli valtuuksieni, kun kehoitin Masonia
ja Fitchiä erottamaan hänet. Mutta lähetyssaarnaajat kehoittivat minua
niin menettelemään. Hänhän oli heidän työlleen pahennukseksi."
"Sen jälkeen kuin hän oli päässyt työhön teidän rautatiellenne, hänet
erotettiin ilman syytä", ilmoitti Kennedy.
"Eipä", oli nopea vastaus. "Kutsuin hänet yksityistoimistooni ja
keskustelin hänen kanssaan puolisen tuntia."
"Te erotitte hänet saamattomuuden perusteella?"
"Siveettömän elämän takia, jos suvaitsette."
Tohtori Kennedy naurahti ilkeästi. "Kuka hitto teille on antanut
luvan esiintyä tuomarina ja lautakuntana? Tilanomistusko teille antoi
oikeuden noitten kuolemattomien sielujen valvontaan? Minä olen ollut
lääkärinänne. Voinko ehkä huomispäivänä odottaa määräystänne, että
minun on luovuttava skottilaisesta whiskystä taikka menetän teidät
hoidokkinani? Joutavia! Ford, te otatte elämän liian vakavasti. Sitä
paitsi, kun Joe joutui kiikkiin salakuljetuksesta (hän ei ollut teidän
työssänne silloin) ja lähetti teille sanan, pyytäen teitä maksamaan
hänen sakkonsa, niin te jätitte hänet kuuden kuukauden raskaaseen
pakkotyöhön rantasärkille. Älkää unohtako, että jätitte Joe Garlandin
silloin pulaan. Te syöksitte hänet tylysti alas. Mutta muistanpa vielä
sen päivän, jolloin tulitte kouluun — me asuimme siellä, mutta te
kävitte vain päiväoppilaana — ja kun teidät otettiin sakkiin. Kolmasti
veden alle uima-altaassa, muistattehan, oli tapa, jolla uusi tulokas
aina vastaanotettiin. Mutta te panitte vastaan. Sanoitte, ettette osaa
uida. Olitte säikähtynyt, hermostunut —"
"Kyllä, kyllä muistan", sanoi Percival Ford hitaasti. "Olin todellakin
säikähtynyt. Ja minä valehtelin, sillä osasin uida... Mutta olin
peloissani."
"Ja muistatteko kuka piti puolianne? Kuka valehteli paremmin kuin te
voitte valehdella ja vannoi tietävänsä, ettette osannut uida? Kuka
hyppäsi altaaseen ja veti teidät ylös ensimmäisen kerran jälkeen ja oli
joutua itse hukuttamisen vaaraan, kun toiset pojat tiesivät, että te
_osasitte_ uida?"
"Tietysti muistan", vastasi toinen kylmästi. "Mutta pojan jalomielinen
teko ei oikeuta elämänikäistä väärää elämää."
"Mutta Joe ei ole koskaan tehnyt vääryyttä teille — mieskohtaista ja
suoranaista tarkoitan."
"Ei", oli Percival Fordin vastaus. "Mutta sepä se juuri tekeekin minun
menettelyni moitteettomaksi. Mieskohtaista vihaa minulla ei olekaan
häntä vastaan. Hän on huono ihminen, siinä kaikki. Hänen elämänsä on
huonoa —"
"Toisin sanoen, hän ei ole teidän kanssanne samaa mieltä, miten elämä
on elettävä", keskeytti tohtori.
"Sanottakoon vaikka niinkin. Se ei muuta asiaa. Hän on laiskuri —"
"Eipä ihme", keskeytti toinen taas, "kun muistamme, kuinka monesta
paikasta olette hänet ajanut pois".
"Hän on siveetön —"
"Oh, olkaa nyt, Ford. Älkää intoilko. Te olette puhdasverinen
uus-englantilainen. Joe Garland taas puoleksi _kanakki_ [valkoihoisten
käyttämä nimitys Hawaii-saarten alkuasukkaista]. Teidän verenne on
heikkoa. Hänen kuohuvaa. Elämä on teille toista, hänelle toista. Hän
nauraa ja laulaa ja tanssii koko ikänsä iloisena, epäitsekkäänä,
kaikkien ystävänä kuin lapsi. Te vaellatte elämänne läpi kuin kiertävä
rukouspyörä, eikä teillä ole muita ystäviä kuin vanhurskaat, ja niitä
ovat mielestänne vain ne, jotka ovat kanssanne yhtä mieltä siitä, mikä
on oikein. Mutta loppujen lopuksi, kuka sen voi sanoa? Te elätte kuin
erakko. Joe Garland elää kuin rehti mies. Kumpi on saanut elämältä
enemmän? Mehän olemme elämän palkoissa, kuten tiedätte. Kun palkka
on liian pieni, heitämme toimemme hiiteen, joka, uskokaa minua, on
jokaisen järkevän itsemurha. Joe Garland nääntyisi nälkään sillä
palkalla, minkä te saatte elämältä. Katsokaa, hän on luotu erilaiseksi.
Te taas nääntyisitte hänen palkallaan, joka on laulua ja rakkautta —"
"Himoa, jos suvaitsette", kuului vastaus.
Tohtori Kennedy hymyili.
"Rakkaus on teille seitsenkirjaiminen sana, jonka merkityksen tunnette
vain sanakirjasta. Mutta todellinen rakkaus, uhrautuva, sykkivä,
hellä, sitä te ette tunne laisinkaan. Jos Jumala loi teidät ja minut,
miehet ja naiset, niin uskokaa minua, hän loi myöskin rakkauden. Mutta
palatkaamme asiaan. On jo aika teidän jättää Joe Garland rauhaan. Se
ei ole arvokasta. Se on raukkamaista. Teidän on ojennettava hänelle
auttava käsi."
"Miksikä minun enemmän kuin teidänkään", tiedusti toinen. "Miksi ette
itse ojenna hänelle kättä?"
"Minä olen ojentanut. Tarjoan hänelle kättä nytkin. Koetanhan saada
teitä luopumaan Edistystoimikunnan hommasta hänen poislähettämisekseen.
Minä olen hommannut hänelle paikan Mason & Fitchillä. Olen hommannut
hänelle viisi-kuusi paikkaa, mutta joka paikasta te olette toimittanut
hänet pois. Mutta älkäähän huoliko. Älkää unohtako yhtä seikkaa —
vähäinen suorasukaisuuteni ei tehne teille pahaa — ei ole kaunista
peliä työntää toisen syntejä Joe Garlandin niskoille. Ja tiedättehän,
te kaikkein vähimmin olette sopiva sitä tekemään. Se todellakaan, mies,
ei osoita hyvää aistia. Tämä on joka tapauksessa sopimatonta."
"Nyt en ymmärrä puhettanne", vastasi Percival Ford. "Te ajatte takaa
joitakin epämääräisiä perinnöllisyys- ja vastuuttomuusteorioja. Mutta
kuinka mikään teoria voi pitää Joe Garlandia syyttömänä hänen vääriin
tekoihinsa ja samalla pitää minua mieskohtaisesti vastuunalaisena
niistä — vastuunalaisempana kuin ketään muuta, itse Joe Garlandkin
mukaan luettuna — sitä en voi käsittää."
"Joko häveliäisyys, luullakseni, estää teitä minua käsittämästä, tai
se on makuasia", kivahti tohtori Kennedy. "Seurapiirin takia voi kyllä
ummistaa silmänsä muutamille seikoille, mutta teidän käytöksenne menee
pitemmälle."
"Missä asiassa, pyytäisin tietää?"
Tohtori Kennedy suuttui. Syvempi puna kuin oikean skottilaisen whiskyn
nostattama leimahti hänen kasvoilleen, kun hän vastasi:
"Teidän isänne poika!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Piru vieköön, mies, pitääkö minun puhua teille vieläkin selvempää
kieltä. Mutta jos kerran tahdotte, olkoon menneeksi — Isaac Fordin
poika — Joe Garland — teidän veljenne!"
Percival Ford istui tyynenä, mutta loukkaantunut ja hämmentynyt ilme
kasvoilla. Kennedy katsoi häneen uteliaana, mutta minuuttien hiljaa
vieriessä hänet valtasi ällistys ja säikähdys.
"Hyvä jumala!" hän vihdoin huudahti. "Enhän vain sanonut teille
sellaista, mitä ette vielä tiedäkään."
Vastaukseksi kävivät Percival Fordin posket harmaiksi.
"Tämä on ilkeää pilaa", sanoi hän, "hirveätä leikinlaskua".
Tohtori oli saavuttanut mielenmalttinsa. "Jokainen sen tietää", sanoi
hän. "Luulin siis teidänkin tietävän. Ja jollette ennen sitä ole
tiennyt, niin olipa jo aika teidän saada tietää, ja minä olen iloinen
voidessani sanoa sen teille suoraan. Joe Garland ja te olette veljeksiä
— velipuolia."
"Se on vale!" huusi Ford. "Ette tarkoita täyttä totta. Joe Garlandin
äiti oli Eliza Kunilio." (Kennedy nyökkäsi.) "Muistan hänet hyvin,
hänellähän oli ankkalammikko ja _taro_-tarha. Hänen isänsä oli Joseph
Garland, rantajätkä." (Tohtori Kennedy pudisti päätään.) "Vasta pari
tai kolme vuotta sitten hän kuolikin. Hän oli tavallisesti päissään. Se
on syynä Joe Garlandin irstaisuuteen. Siinä teille perinnöllisyyttä."
"Eikö kukaan ole kertonut sitä teille?" virkkoi Kennedy ihmetellen
hetken kuluttua.
"Tohtori Kennedy, te olette sanonut minulle hirveän asian, enkä minä
voi jättää sitä silleen. Teidän täytyy joko todistaa se taikka...
taikka..."
"Todistakaa se itse. Kääntykää ympäri ja katsokaa häntä. Näette hänen
profiilinsa. Katsokaa hänen nenäänsä. Sehän on Isaac Fordin nenä.
Teidän nenänne on vain ohut jäljennös siitä. Tuo on alkuperäinen.
Katsokaa. Piirteet ovat täysinäisemmät, mutta ne ovat kaikki siinä."
Percival Ford katsoi tuota kanakkia, puolirotuista, joka soitti –
_hau_-puun alla, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, kuin hän
olisi tuijottanut omaa haamuaan. Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi
hänelle epäilemätöntä yhdennäköisyyttä. Taikka oikeastaan, hänhän se
oli tuon toisen, täysilihaksisen ja vankkatekoisen miehen haamu. Ja
hänen sekä tuon toisen kasvojenpiirteet muistuttivat täydelleen Isaac
Fordin piirteitä. Eikä kukaan? ollut sanonut sitä hänelle. Joka ainoan
piirteen Isaac Fordin kasvoissa hän tunsi. Isänsä pienoiskuvia, muoto-
ja valokuvia, kulki hänen sielunsa silmien editse, ja yhä hän löysi
niistä sekä noista hänen edessään olevista kasvoista yhdennäköisyyksiä
ja toisiaan muistuttavia piirteitä. Oli kuin paholaisen taika olisi
jäljentänyt Isaac Fordin ankarat piirteet noihin aistillisiin ja
irstaisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Mies sattui
kääntämään kasvonsa, ja väläykseltä oli Percival Ford näkevinään
isävainajansa tuijottavan vastaansa Joe Garlandin kasvoista.
"Mutta eihän se mitään merkitse", kuuli hän heikosti tohtori Kennedyn
sanovan. "Sekaisia olivat suhteet entispäivinä. Tiedättehän sen.
Olettehan sellaista nähnyt koko elämänne ajan. Merimiehet naivat
kuningattaria ja siittivät prinsessoja ja niin edelleen. Se oli
tavallista näillä saarilla."
"Mutta ei minun isäni ollut sellaisissa mukana", keskeytti Ford.
"Siinä sitä ollaan." Kennedy kohautti olkapäitään. "Maailman mahla ja
elämän savu. Vanha Isaac Ford oli kylliksi ankara ynnä muuta, eikä
näitä asioita voi selittää, ei edes itselleen. Hän ei ymmärtänyt sitä
enempää kuin tekään. Elämän savua, siinä kaikki. Älkääkä unohtako yhtä
seikkaa, Ford. Isaac Fordin veressä oli hieman hillittömyyttäkin, ja
Joe Garland peri sen — kaiken sen maailman mahlan ja elämän savun; te
taas peritte kaiken Isaac Fordin askeettisen veren. Ja se seikka, että
teidän verenne on kylmää, säädyllistä ja kurinalaista, ei oikeuta teitä
rypistämään kulmianne Joe Garlandille. Kun Joe Garland repii mitä te
rakennatte, niin muistakaa, että siinä on vain vanhan Isaac Fordin
molemmat puolet; hän repii toisella kädellään alas, minkä hän toisella
rakentaa. Te olette Isaac Fordin oikea käsi, sanokaamme, Joe Garland
taas hänen vasen kätensä."
Percival Ford ei vastannut, ja äänettömyyden vallitessa Kennedy
tyhjensi unohtuneen whiskysoodansa. Taempaa kuului automobiilin käskevä
törähdys.
"Siellä tulee kone", sanoi tohtori Kennedy nousten. "Minun on
jouduttava. Ikävä kyllä, että olen järkyttänyt teidän rauhaanne,
mutta samalla olen iloinen. Ja tietäkää yksi asia. Isaac Fordin veren
hillitsemätön osa oli tavattoman vähäinen, mutta Joe Garland peri sen
kaiken. Ja toinen asia. Jos isänne vasen käsi loukkaa teitä, älkää
hakatko sitä poikki. Sitä paitsi ei Joessa ole mitään vikaa. Suoraan
sanoen, jos saisin valita, kummanko teistä ottaisin autiolle saarelle
kanssani asumaan, niin valitsisin Joen."
Pieniä, paljasjalkaisia lapsia juoksi hänen ohitseen ruohikossa
leikkien, mutta Percival Ford ei nähnyt heitä. Hän tuijotti vain
herkeämättä _hau_-puun alla laulavaan mieheen. Muuttipa hän välillä
paikkaansakin lähemmäksi. Meripaviljongin konttoristi meni ohitse,
ontuen vanhuuttaan ja vastahakoisia jalkojaan laahaten. Hän oli ollut
neljäkymmentä vuotta saarilla. Percival Ford viittasi hänet luokseen,
ja toinen totteli kunnioittavasti, ihmetellen, että Percival Ford hänet
huomasi.
"John", sanoi Ford, "minä haluan teiltä muutamia tietoja. Ettekö
istuisi?"
Konttoristi istuutui kömpelösti, odottamattomasta kunniasta
huumaantuneena. Hän räpytteli silmiään ja supatti: "Kyllä, sir, kiitän
nöyrimmästi."
"John, kuka on Joe Garland?"
Konttoristi tuijotti häneen, räpytti silmiään, kakisteli kurkkuaan eikä
vastannut mitään.
"Antaa tulla vaan", kehoitti Percival Ford. "Kuka hän on?"
"Te pilkkaatte minua, sir", sai toinen änkytetyksi.
"Minä puhun teille vakavasti."
Konttoristi ponnahti taapäin.
"Ettehän tarkoittane sanoa, ettette tiedä sitä?" kysyi hän, joten hänen
kysymyksensä sisälsi samalla vastauksenkin.
"Minä tahdon tietää."
"Niin, tuota, hän on —" John jätti lauseensa kesken ja katsoi toiseen
avuttomasti. "Eikö hra Ford kysyisi joltakin toiselta? Kaikki luulevat
teidän tietävän. Me luulimme aina..."
"Hyvä on, jatkakaa."
"Me luulimme aina, että... että... se oli syynä, miksi te häntä
vainositte."
Isaac Fordin pienois- ja valokuvat kiitivät hänen poikansa aivojen
läpi, ja Isaac Fordin haamu näkyi hänelle ilmassa. "Toivotan teille
hyvää yötä, sir", kuuli hän konttoristin sanovan ja näki hänen alkavan
ontua pois.
"John!" huusi hän äkkiä.
John tuli takaisin ja seisahtui hänen lähelleen, vilkuttaen silmiään ja
hermostuneesti huuliaan liikutellen.
"Ettehän ole vielä sanonut minulle mitä tiedätte."
"Oh, Joe Garlandistako?"
"Niin, Joe Garlandista. Kuka hän on?"
"Hän on teidän veljenne, sir, jos sanon mitä ei pitäisi."
"Kiitoksia, John. Hyvää yötä."
"Ettekö tiennyt sitä?" uteli vanha mies halukkaana jäämään seuraan nyt,
kun vaikea paikka oli mennyt ohitse.
"Kiitoksia, John. Hyvää yötä", kuului toistamiseen.
"Niin, sir. Kiitoksia, hra Ford. Taitaapa tulla sade. Hyvää yötä, sir."
Kirkkaalta taivaalta, tähtien ja kuutamon täyttämältä, vihmoi sade
niin hienona ja ohuena kuin höyryn vihma. Kukaan ei välittänyt siitä;
lapset leikkivät edelleen, juoksivat paljain jaloin ruohikossa ja
hyppäsivät hiekkaan, ja muutamassa minuutissa sade lakkasi. Kaakossa
kuvastui Timanttivuoren huippu mustana varjona kraaterimuodostumineen
terävästi tähtitaivasta vasten. Uneliaan tovin takaa syöksähti
mainingin kuohu vaahtoisana hiekan yli ruohikkoon, ja kaukana ulompana
voi erottaa muutamia uimareita mustina pilkkuina kuutamossa. Valssia
laulavain äänet häipyivät, ja hiljaisuuden keskeytti jostakin puitten
alta kajahtava naisen nauru, joka samalla helkkyi rakkautta. Se pani
Percival Fordin sävähtämään ja muistutti hänelle tohtori Kennedyn
sanoja. Alhaalta rannan hiekalle vedettyjen kanoottien luona hän näki
kanakki-miehiä ja -naisia raukeina nojailevan kuin lootuksen-syöjät,
naisilla yllään valkea _holokus_; ja yhtä "holokusta" vasten hän näki
kanootin perämiehen tumman pään nojaavan naisen olkapäähän. Kauempana
alhaalla, missä hiekkasärkät levisivät laguunin aukon vierellä, hän
näki miehen ja naisen kävelevän käsikkäin. Kun he ehtivät _lanain_
valojen luo, hän huomasi naisen käden siirtyvän vyötäisille ja
päästävän irti sille kierretyn käsivarren.
Ja kun he menivät hänen ohitseen, Percival Ford tunsi heidät ja
nyökkäsi kapteenille ja majurin tyttärelle. Elämän savua, mietti hän
itsekseen. Ja jälleen kaikui pimeästä _algaroba_-puun alta rakkautta
helkkyvä naisen nauru, ja hänen tuolinsa taitse vei japanilainen
lapsentyttö makuulle muuatta paljasjalkaista poikaa. Laulajain äänet
sulivat hiljaa ja pehmeästi hawaiilaiseen rakkauslauluun, ja upseerit
naisineen, käsivarret toistensa ympäri kiedottuina, liukuivat ja
pyörivät _lanaissa_; ja taas nauroi nainen _algaroba_-puitten alla.
Mutta Percival Ford tunsi vain inhoa tuota kaikkea kohtaan. Häntä
kiusasi naisen rakkausnauru, perämiehen nojaava pää valkeata
_holokusta_ vasten, rannalla kävelevä pari, tanssivat upseerit
naisineen, rakkauslauluja laulavain äänet ja hänen veljensä, joka
lauloi toisten mukana _hau_-puun alla. Varsinkin tuo naisen nauru
erityisesti kiusasi häntä. Outo ajatussarja heräsi hänen mielessään.
Hän oli Isaac Fordin poika, ja mitä kerran oli Isaac Fordille sattunut,
voisi sattua hänellekin. Tämä ajatus sai heikon sydämen syöksemään
hänen poskilleen häpeän punan. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi piillä
hänen veressään. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi saanut äkkiä
tietää, että hänen isänsä oli ollut pitaalinen ja hänen oma verensä
sisälsi tuon hirveän taudin ituja. Isaac Ford, ankara Herran sotilas —
ulkokullattu mies! Mitä eroa olikaan hänen ja minkä rannan maleksijan
välillä tahansa? Suvun kunnia, se kunnian talo, jota Percival Ford oli
rakentanut, tuntui jo luhistuvan raunioksi.
Tunnit kuluivat, armeijalaiset nauroivat ja tanssivat,
alkuasukas-orkesteri soitteli, ja Percival Ford yhä ponnisteli etsien
ratkaisua äkilliseen ja masentavaan ongelmaan, joka oli vyörynyt hänen
päälleen. Hän rukoili hiljaa, kyynärpää pöydällä, pää käden varassa,
väsyneen katselijan näköisenä. Tanssien välillä armeijalaiset ja
siviilimiehet naisineen pyrähtivät hänen luokseen ja lörpöttelivät
tavanmukaisia lörpötyksiään, ja heidän palattuaan _lanaihin_ hän jatkoi
kesken jäänyttä ponnisteluaan siitä, mihin se oli katkennut.
Hän alkoi sovitella yhteen Isaac Fordin särkynyttä ihannekuvaa, ja
liiteaineena hän käytti taitavaa ja ovelaa logiikkaa. Ja se oli sitä
lajia, joka on valmistettu itsekkäitten ihmisten aivo-laboratorioissa,
ja se tepsi. Kieltämättä hänen isänsä oli ollut hienompaa savea kuin
nuo ihmiset hänen ympärillään; mutta kuitenkin oli vanha Isaac ollut
vasta muodostusasteellaan, jotavastoin hän, Percival Ford, oli jo
valmis tuote. Se todistelu asetti isän jälleen arvoonsa ja samalla
nosti hänen omaa arvoansa ylemmä. Hänen vähäpätöinen minänsä kasvoi
jättiläissuureksi. Hän oli kyllin suuri antamaan anteeksi. Se ajatus
ihan hehkui hänessä. Isaac Ford oli ollut suuri, mutta hän oli
suurempi, sillä hän voi antaa Isaac Fordille anteeksi, vieläpä asettaa
hänet uudelleen pyhälle paikalleen muistissaan, vaikkapa se paikka ei
ollutkaan enää aivan niin puhdas kuin ennen. Hän hyväksyi senkin, ettei
Isaac Ford ollut välittänyt ainoasta harha-askeleensa hedelmästä. Hyvä,
hän ei myöskään välitä siitä.
Tanssiaiset taukosivat vihdoin. Orkesteri soitti lopuksi "Aloha Oen" ja
valmistui lähtemään kotia. Percival Ford kutsui käsiään yhteen lyömällä
japanilaisen palvelijan.
"Sano tuolle miehelle, että minä tahdon tavata häntä", sanoi hän Joe
Garlandia osoittaen. "Käske hänen tulla tänne heti."
Joe Garland lähestyi pysähtyen kunnioittavasti muutaman askeleen päähän
hänestä, hermostuneesti hypistellen kitaraa, joka yhä riippui hihnasta
hänen olkapäällään. Toinen ei pyytänyt häntä istumaan.
"Te olette minun veljeni", sanoi Percival Ford.
"Niin, senhän tietää jokainen", oli vastaus, kummastuneella
äänensävyllä lausuttu.
"Niinpä luulen, tietää niinkin", virkkoi Percival Ford kuivasti. "Mutta
minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänä iltana."
Velipuoli odotti, ja häntä vaivasi äänettömyys, joka syntyi Percival
Fordin miettiessä puheen jatkoa.
"Muistatteko ensimmäisen päivän kouluun tultuani, kun pojat
sukelluttivat minua?" kysyi hän. "Miksi te piditte minun puoltani?"
Velipuoli hymyili ujosti. "Senkö takia, että tiesitte?"
"Niin, sen takia."
"Mutta minä en tiennyt silloin", sanoi Percival Ford kuivakiskoisesti.
"Niinkö", vastasi toinen. Taas tuli äänettömyys.
Palvelijat alkoivat sammutella valoja _lanaissa_.
"Te tiedätte... nyt", virkkoi velipuoli yksinkertaisesti.
Percival Ford rypisti kulmiaan. Sitten hän katsoi toiseen tutkivin
silmin.
"Paljonko vaaditte, jos lähdette saarilta ettekä palaa koskaan
takaisin?" tiedusti hän.
"Eikö koskaan palata?" änkytti Joe Garland. "Saaret ovat ainoa maa,
minkä tunnen. Toiset maat ovat kylmiä. En tunne muita maita. Minulla
on paljon tuttavia täällä. Muissa maissa en kuulisi yhdenkään äänen
lausuvan: '_Aloha_, Joe-poikani!'"
"Minä sanoin: ei koskaan palata", kertasi Percival Ford. "'Alameda'
lähtee huomenna San Fransiskoon."
Joe Garland oli hämmentynyt. "Mutta miksikä?" kysyi hän. "Te tiedätte
nyt, että me olemme veljeksiä."
"Juuri sen takia", oli vastaus. "Kuten itse äsken sanoitte, tietävät
sen kaikki. Minä maksan runsaasti."
Kaikki epäröinti ja hämminki katosi Joe Garlandista.
Muodostumaisillaan ollut silta heidän välillään katkesi.
"Te siis tahdotte, että lähden", kysyi hän.
"Tahdon, että lähdette ettekä koskaan palaa", vastasi Percival Ford.
Ja sinä silmänräpäyksenä, ohikiitävässä leimauksessa hän näki veljensä
kohoavan yläpuolelleen kuin vuoren ja tunsi itse kutistuvansa ja
painuvansa mikroskoopilliseen mitättömyyteen. Mutta ei ole hyvä
kenenkään nähdä itseänsä todellisena, eikä kukaan voi katsella minäänsä
oikeassa valossa kauan ja jäädä elämään; ja vain tuokion välähdyksessä
Percival Ford näki itsensä ja veljensä oikealta näkökulmalta.
Seuraavassa tuokiossa häntä hallitsi taas mitätön ja vaativa itsekkyys..
"Kuten sanoin, minä maksan runsaasti. Teidän ei tarvitse kärsiä
puutetta. Minä maksan hyvin."
"Olkoon menneeksi", sanoi Joe Garland. "Lähden."
Hän yritti poistua.
"Joe", kutsui toinen. "Tapaatte lakimieheni huomisaamuna. Viisisataa
heti ja kaksisataa kuukaudessa niin kauan kuin pysytte poissa."
"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi Joe Garland hiljaa. "Olette
liian ystävällinen. Mutta olipa miten tahansa, luulen, etten tahdo
teidän rahojanne. Lähden huomenna 'Alamedassa'."
Hän poistui, mutta ei sanonut hyvästiä.
Percival Ford löi käsiään yhteen.
"Poika", sanoi hän japanilaiselle, "sitruunavettä".
Ja lasinsa yli kumartuneena hän hymyili kauan ja itseensä tyytyväisenä.
Koonan sheriffi.
"Te ette voi olla mieltymättä saaren ilmastoon", sanoi Cudworth minun
ylisteltyäni Koonan rannikon ihanuuksia. "Olin nuori mies, vasta
opistosta päässyt, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulin tänne.
Enkä lähde täältä milloinkaan pois, paitsi tietysti käymäsiltään. Ja
varoitanpa teitä, jos teillä on maan päällä joku rakas paikka, ettette
viipyisi täällä liian kauan, muuten tulee tämä paikka rakkaammaksi."
Olimme juuri lopettaneet päivällisen, jota tarjottiin pohjoiseen
päin viettävässä _lanaissa_, vaikka mitäpä merkitystä pohjoisella
on niin miellyttävässä ilmastossa. Kynttilät oli sammutettu, ja
hintelä, valkopukuinen japanilainen palvelija hiipi kuin kummitus
hopeaisen kuutamon poikki, tarjottuaan meille sikareja, ja häipyi
huvilan pimentoon. Katselin banaanipuiden ja guava-pensaiden lomitse
peilityynelle merelle, joka oli tuhannen jalkaa alempana. Siitä asti
kuin viikko sitten olin pienellä rannikkohöyrylaivalla tullut maihin
ja oleskellut Cudworthin luona, ei tuuli ollut kertaakaan myllertänyt
tämän rauhaisan meren pintaa. Tosin siellä kävi tuulen henkäyksiä,
mutta ne olivat vienoimpia länsituulen viriä, mitä milloinkaan
puhalteli suvisilla saarilla. Ne eivät olleet tuulia, vain henkäilyjä —
pitkiä, kukkastuoksuisia henkäilyjä tässä rauhan sopukassa.
"Mikä onnen maa!" huudahdin minä.
"Missä jokainen päivä on toisensa kaltainen ja kaikki päivät ovat
paratiisin päiviä", lisäsi Cudworth. "Ei mitään yllätyksiä satu
koskaan. Ei ole liian kuuma eikä liian kylmä, vaan aina paras ilma.
Oletteko huomannut, kuinka maa ja meri henkivät vuoroon tervehdyksiä
toisilleen?"
Tosiaankin olin huomannut tuon miellyttävän, tahdikkaan henkäilyn.
Joka aamu olin seurannut meren huountaa sen alkaessa hitaasti levitä,
samalla leyhytellen maalle mitä lempeintä, pehmeintä otsonia. Se
saattoi meren pinnan väreilemään, vain hiukan tummentaen sitä, ja jätti
sinne tänne tyyniä täpliä, jotka väreillen ja päilyen vaihtelivat ollen
alttiina tuulenhengen oikullisille hyväilyille. Ja joka ilta olin
seurannut meren henkäysten haihtumista taivaalliseen lepoon ja kuullut
maan huokausten vienosti humisevan kahvipensaissa ja apinanleipäpuissa.
"Tämähän on ikuisen tyvenen maa", sanoin. "Tuuleeko täällä milloinkaan
— puhaltaako koskaan oikea tuuli? Ymmärrättehän mitä tarkoitan?"
Cudworth pudisti päätään ja viittasi itään päin.
"Kuinkapa se voi puhaltaa tuon sulun takaa, joka seisauttaa sen?"
Kaukana ylhäällä kohosivat Mauna Loan ja Mauna Kean valtavat huiput,
jotka näyttivät tavoittelevan tähtirikasta taivasta. Kaksi ja puoli
mailia meidän päittemme yläpuolelle ne kohottivat päänsä, valkeina
lumesta, jota tropiikin aurinko ei voinut sulattaa.
"Kolmenkymmenen mailin päässä, voisin siitä lyödä vetoa, tulee
neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa."
Minä hymyilin epäilevästi.
Cudworth astui _lanain_ puhelimeen. Hän puhui peräkkäin Waimeaan,
Kohalaan ja Hamakuaan. Puhelun huudahdukset kertoivat minulle tuulen
puhaltavan: "Vai tuulee siellä kovasti, häh?... Kuinka kauan?...
Vain viikonko?... Haloo, Abeko siellä?... Jaha, jaha... Vai yritätte
istuttaa kahvipensaita Hamakuan rannikolle... Hiiteen teidän
tuulenhalkaisijanne! Näkisittepä minun puitani."
"Myrsky raivoaa", sanoi hän minulle pantuaan paikoilleen puhelintorven.
"Minä teen aina pilaa Aben kahvista. Hänellä on viisisataa acrea,
ja hän on tehnyt ihmeitä tuulenmurtajalla, mutta kuinka hän saa ne
juurtumaan, on minusta käsittämätöntä. Tuuleeko? Ainahan se puhaltaa
Hamakuan puolella. Kohala ilmoittaa kuunarin purjehtivan purjeet
toisessa reivissä Hawaiin ja Mauin välisessä salmessa ja sittenkin
olevan aika tiukalla."
"Vaikeata uskoa", vastasin epävarmana. "Eikö pienintäkään vihuria
milloinkaan pääse tuolta ympäri tänne puhaltamaan?"
"Ei ainoatakaan. Meidän puolen maahenkäys on aivan erillään siitä ja
alkaa Mauna Kean ja Mauna Loan tältä sivulta. Maa näet henkii lämpöä
nopeammin kuin meri ja puhaltaa siten yöllä merellepäin. Päivällä
maa lämpenee nopeammin kuin meri, ja meri henkäilee vuorostaan
maallepäin... Kuunnelkaahan! Tuossapa tuleekin maahenkäys juuri,
vuorituuli."
Kuulin sen todellakin tulevan hiljaa kahisten kahvi-, pensaissa,
häilyttäen apinapalkoja ja humisten sokeriruovostossa. _Lanaissa_ oli
kuitenkin vielä hiljaista. Sitten saapui ensimmäinen vuoristotuulen
tuntu, suloisena, vienotuoksuisena, silkinpehmoisena, viininvilpoisena
— kuten vain Koonan vuoristotuuli voi olla.
"Ihmettelettekö, että Koona vei sydämeni kahdeksantoista vuotta
sitten?" kysyi Cudworth. "En milloinkaan voi sitä enää jättää. Se olisi
kuolemani. Kauheata. Täällä oli toinenkin mies, joka rakasti Koonaa
niin hartaasti kuin minäkin. Luulenpa hänen rakastaneen enemmänkin,
sillä hän oli syntynyt täällä Koonan rannikolla. Hän oli suuri mies,
paras ystäväni, joka oli minulle enemmän kuin veli. Mutta hän jätti sen
kuitenkin eikä kuollut."
"Rakkausko syynä?" arvailin. "Nainenko?"
Cudworth pudisti päätään.
"Eikä milloinkaan palannut takaisin, vaikka hänen sydämensä aina ikävöi
tänne kuolemaansa asti."
Hän pysähtyi ja katseli alas Kailuan rantatuliin. Minä tupakoin ääneti
ja odotin.
"Hän oli jo rakastunut... vaimoonsa. Sen lisäksi oli hänellä kolme
lasta, joita hän rakasti. He ovat Honolulussa nykyjään. Poika on
opistossa."
"Jostakin pahanteostako?" kysäisin vähän ajan kuluttua uteliaana.
Hän pudisti päätään.
"Hän ei ollut syyllinen mihinkään rikokseen eikä syytettynä mistään
muustakaan. Hän oli Koonan sheriffi."
"Te puhutte arvoituksia", sanoin.
"Siltä kai kuulostaa", myönsi hän, "ja helvetillinen se tarina onkin".
Cudworth katsoi minuun tutkivasti hetkisen ja palasi sitten äkkiä
kertomukseensa.
"Hän oli pitaalinen. Ei syntymästään; kukaan ei ole sellainen
syntymästään. Hän sairastui siihen. Tämä mies — mutta mitäpä se
merkitsee! Lyte Gregory oli hänen nimensä. Kaikki _kamainat_ tuntevat
jutun. Hän oli puhdasverinen amerikkalainen, mutta samaa voimakasta
rakennetta kuin vanhat Hawaiin päälliköt. Mitalleen kuusi jalkaa ja
kolme tuumaa. Hän painoi alastomana kaksisataakaksikymmentä naulaa,
eikä hänessä ollut luotiakaan, joka ei olisi ollut puhdasta lihaa
tai luuta. Hän oli voimakkain mies, mitä olen nähnyt. Voimailija ja
jättiläinen. Hän oli ystäväni. Mies kuin jumala. Ja hänen sydämensä ja
henkensä oli yhtä kaunis kuin hänen ruumiinsakin.
"Olisipa hauska tietää, mitä te tekisitte, jos näkisitte ystävänne,
veljenne riippumassa jyrkänteen reunalla, putoamaisillaan,
syöksymäisillään syvyyteen, ettekä kykenisi mitään tekemään. Tuo oli
juuri samanlaista. Minä en voinut tehdä mitään. Näin onnettomuuden
tulevan enkä voinut tehdä mitään. Jumal'auta, mies! Mitä minä voin
tehdä? Onnettomuuden merkit olivat pahaenteisinä ja selvinä hänen
kulmillaan. Ei kukaan muu sitä huomannut. Sen takia että hänestä pidin
niin paljon, olin siinä uskossa, etteivät muut sitä huomanneet. En
voinut luottaa järkeni todistukseen. Niin mahdotonta se oli kaikessa
kauheudessaan. Kuitenkin turmion merkit olivat hänen kulmillaan ja
korvissaan. Olinhan nähnyt ne — ohutta pöhöttymää korvalehdillä —
oh, niin vienoa kuin mitä lievintä päivetyksen punerrusta. Pidin
sitä silmällä kuukausia. Sitten vastoin toivoani tuo vieno tummennus
levisi molempien silmäkulmien yläpuolelle ohuena punerruksena. Olisin
voinut luulla sitä auringonpolttamaksi, mutta siinä oli kiilto
niin näkymätön, kiilto kuin pieni kipuna, mikä näyttäytyy hetkisen
ja sitten katoaa. Koetin luulla sitä auringon polttamaksi, mutta
enhän voinut. Tiesin toisin. Ei kukaan huomannut sitä niin selvästi
kuin minä, Stephen Kalunaa lukuunottamatta, enkä saanut sitäkään
tietää ennen kuin perästäpäin. Minä näin turmion tulevan kaikessa
kauheudessaan, mutta kieltäydyin ajattelemasta tulevaisuutta.
Pelkäsin. En voinut muuta. Ja yöt itkin. Hän oli ystäväni. Me
kalastelimme Niihaussa. Ajoimme villiä karjaa Mauna Kealla ja Mauna
Loalla. Kesytimme hevosia ja merkitsimme polttimella härkiä Carte
Ranchilla. Metsästimme vuohia pitkin Halaekalaa. Hän opetti minulle
sukellustaitoa ja rannikkouintia, kunnes olin melkein yhtä taitava
kuin hänkin, — hän oli taitavampi kuin tavallinen kanakki. Näin hänen
sukeltavan viidentoista sylen syvyyteen ja voivan viipyä veden alla
kaksi minuuttia. Hän oli merielävä ja vuoristolainen. Hän voi kavuta
mihin hyvänsä vuohetkin uskalsivat kapuilla. Eikä pelännyt mitään.
Kerran hän joutui haaksirikkoon 'Luga laivalla ja ui aallokossa
kolmekymmentä mailia kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa. Hänellä
oli voimia taistella ärjyviä hyökyjä vastaan, jotka teitä ja minua
veisivät kuin hyytelöä mukanaan. Hän oli suuri, mainio mies. Me
otimme yhdessä osaa vallankumoukseen. Olimme molemmat romanttisesti
uskollisia kuningasmielisiä. Häntä ammuttiin kahdesti ja hänet
tuomittiin kuolemaan. Mutta hän oli liian suuri mies tasavaltalaisten
tapettavaksi. Hän nauroi heille. Myöhemmin he osoittivat hänelle
kunniaa ja nimittivät hänet Koonan sheriffiksi. Hän oli yksinkertainen
mies, poika, joka ei koskaan vanhentunut. Eikä hänellä ollut
monimutkaista aivostoa. Hänen henkensä ilmauksissa ei ollut kieroutta
eikä viisastelua. Hän kävi suoraan asiaan, ja hänen esiintymisensä oli
aina yksinkertaista.
"Ja hän oli vilkas ja iloinen. En ole koskaan tuntenut niin luottavaa
miestä, enkä miestä niin tyytyväistä ja onnellista. Hän ei vaatinut
elämältä kaikkea mahdollista, eikä hänen elämässään ollut pettymyksiä.
Hän oli saanut täyden maksun, kuitannut laskun jo edeltäkäsin. Mitä
muuta hän olisi voinut kaivata, kun oli saanut tuon komean ruumiin
ja rautaisen rakenteen, tuon vastustuskyvyn, joka torjui tavalliset
taudit, ja tuon sielun terveyden? Ruumiillisesti hän oli täydellinen.
Ei koskaan elämässään hän ollut sairastanut. Hän ei tiennyt mitä
tavallinen päänsärkykään oli. Kun minä joskus tuskailin, katsoi hän
minuun ihmeissään ja sai minut nauramaan kömpelöillä myötätunnon
ilmauksillaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista asiaa kuin päänsärky.
Sangviinikkoko? Eipä ihme. Kuinka hän olisi voinutkaan olla
toisenlainen, kun hänellä oli niin hirveä elinvoima ja mahdottoman hyvä
terveys!
"Näyttääkseni teille, mikä usko hänellä oli onnensa tähteen ja miksi
hänellä oli tuo usko, kerron seuraavan jutun. Hän oli vielä nuorukainen
— olin juuri tutustunut häneen — kun hän joutui kerran pokerinpelaajani
sakkiin Wailukussa. Mukana oli eräs iso saksalainen, Schultz nimeltään,
joka pelasi raa'asti ja omavaltaisesti. Miestä oli onnistanut hyvin ja
hän oli aivan voittamaton, kun Lyte Gregory yhtyi peliin. Lyte lähti
peliin, kuten toisetkin, mutta Schultz pelasi kaikki ulos pelistä —
kaikki paitsi Lyten. Hän ei pitänyt saksalaisen pelitavasta ja haastoi
tämän uudelleen mukaan. Schultz kohotti vuorostaan ja Lyte vuorostaan.
Sillä tavoin peli sujui vuoroittaisin kohotuksin. Panokset olivat
isoja. Ja tiedättekö mitä Lytellä oli kädessään? Kuningaspari ja kolme
pikku ristiä. Se ei ole pokeria. Lyte ei pelannutkaan enää pokeria.
Hän urheili. Hän ei tiennyt mitä Schultzilla oli, mutta hän kohotti ja
kohotti, kunnes sai Schultzin kiljumaan, ja Schultzilla oli kolme ässää
koko ajan. Ajatelkaa sitä! Mies kuningasparilla pakottaa ässä-kolmikon
miehen varomaan!
"Well, Schultz osti kaksi korttia. Toinen saksalainen, Schultzin ystävä,
jakoi. Lyte tiesi silloin olevansa kolmea vastassa. Mitä hän teki nyt?
Mitä te olisitte tehnyt? Ostanut kolme korttia ja pitänyt kuninkaat
tietysti. Niin ei tehnyt Lyte. Hän pelasi uhallaan. Hän heitti
kuninkaat pois ja piti kolme pikku ristiä ja osti kaksi korttia. Hän
ei kertaakaan katsonut niihin. Mutta hän katsoi Schultziin, ja Schultz
kohotti — roimasti. Kun hänellä oli kolme ässää, niin hän tiesi Lyten
olevan kynsissään, koska hänellä oli kolme varmaa korttia Lyten lehtiä
vastaan ja tällä täytyi varmasti olla kolmea pienemmät. Schultz parka!
Hän oli aivan oikeassa otaksumisineen. Hän erehtyi siinä, kun luuli
Lyten pelaavan pokeria. He jatkoivat vuoroittaisia kohottamisiaan,
kunnes Schultzin varmuus alkoi hävitä. Ja koko aikana ei Lyte katsonut
kahta korttiaan, ja Schultz tiesi sen. Näin Schultzin ajattelevan,
vilkastuvan ja taas kohottavan. Mutta jännitys oli liian suuri hänelle.
"'Hellittäkää jo, Gregory', sanoi hän vihdoin. 'Olen jo höyhentänyt
teitä tarpeekseni. En halua enempää hävittää rahojanne. Olen saanut —'
"'Välipä sillä mitä olette saanut', keskeytti Lyte. 'Ettehän tiedä mitä
minulla on. Mitähän jos katsoisin.'
"Hän katsoi ja kohotti sata dollaria. Sitten he alkoivat taas ja
kohottivat vuoroin, kunnes Schultz helpotti ja laski taas kolme ässää
pöytään. Lyte laski myös viisi korttiaan. Ne olivat kaikki mustia.
Hän oli vetänyt kaksi ristiä lisää. Tiedättekö, sillä lailla hän
mursi Schultzin sisun pokerinpelaajana. Tämä ei pelannut enää samalla
rohkeudella. Hän menetti rohkeutensa ja hänen varmuutensa horjui.
"'Mutta kuinka voit niin tehdä?' kysyin Lyteltä perästäpäin. 'Tiesithän
hänen olevan voitolla, kun hän veti kaksi korttia. Sitä paitsi et
kertaakaan katsonut omia korttejasi.'
"'En tullut katsoneeksi', oli Lyten vastaus. 'Sillä tiesin niiden olevan
kaksi ristiä. Ja niiden täytyi olla kaksi ristiä. Luulitko minun
menneen peliin sitä varten, että se iso saksalainen löisi minut? Se oli
mahdotonta. Ei minua niin vain voiteta. Minun täytyi voittaa. Olisinpa
ollut maailman hämmästynein mies, elleivät ne kaikki olisi olleet
ristejä.'
"Tuo oli Lyten tapaista, ja juttu auttanee teitä paremmin arvostamaan
hänen suurenmoista rohkeuttaan. Kuten hän sanoi, hänen täytyi voittaa,
onnistua ja menestyä. Ja tässä kuten kymmenessätuhannessa muussakin
tapauksessa hän sen todisti. Ja todellakin häntä onnisti aina. Se
selitti hänen pelottomuutensa. Ei mitään voinut sattua hänelle. Hän
oli siitä vakuutettu, koska hänelle ei koskaan ollut mitään sattunut.
Silloin kun 'Luga' hukkui ja hän sai uida kolmekymmentä mailia, joutui
hän olemaan vedessä kaksi kokonaista yötä ja yhden päivän. Ja koko sinä
kauheana aikana hän ei kadottanut toivoaan, ei kertaakaan epäröinyt
pelastumistaan. Hän oli varma maihinpääsystään. Hän kertoi sen minulle
itse, ja minä uskon sen olleen totta.
"Well, tuollainen mies ystäväni Lyte Gregory oli. Hän oli erilaista
rotua kuin tavalliset kuolevaiset. Hän oli jumalaista alkuperää,
tavallisten tautien ja onnettomuuksien tapaamaton. Mitä tahansa hän
halusi, sen hän sai. Hän voitti vaimonsa, erään pienen kaunottaren,
Caruther-sukua, kymmenkunnalta kilpailijalta. Ja tyttö suostui häneen,
ja niin hän sai parhaan vaimon maailmassa. Hän tahtoi pojan. Hän sai.
Sitten hän tahtoi tytön ja toisen pojan. Hän sai ne. Ja ne olivat
oikeata laatua, puhtaita ja virheettömiä kaikin puolin, vankkarintaisia
ja saivat periä hänen terveytensä ja voimansa.