V.

Yöllä yhdistyivät joukkomme taas; edellä puolenpäivän taistelimme vielä

kerran tai oikeammin yllätimme erään sairassaattueen ja tuhosimme sen

täydellisesti. Sitten alkoi kova elämä melkein yli-inhimillisine

vaivoineen, uskomattomine marsseineen, puutteineen, unettomine öineen,

alituisine vainoineen, ansoineen ja molemminpuolisine väsymättömine

hävityssotineen. Preussilaisten kärsivällisyys oli uskomaton! He eivät

tietenkään voineet, lyötyään ensin suuria armeijoja, sietää pienen,

viissatamiehisen joukon uhmaa. Liikkuvien preussilaisten kolonnain

johtajat pitivät kunnia-asianaan tuhota perinpohjin nuo kirotut

ranskalaiset sissit, joita he eivät pitäneet edes sotilaina.

Milloinkaan ei oltu kuultu sotilaitten suusta niin tosia sanoja kuin

nämä: "me riipuimme preussilaisten kimpussa kuin takkiaiset!" Joka

päivä ympäröi meitä rautainen rengas, mutta aina vaan turhaan.

Sotilaamme hurjistuivat yhä entisestään alituisissa tappeluissa, ja

ankarasta kurista huolimatta yltyivät he usein mitä raaimpiin

väkivaltaisuuksiin ei ainoastaan vankeja, vaan myöskin ranskalaista

maalaisväestöä vastaan.

Liikkuvien preussilaisten kolonnain johtajat luulivat usein ajavansa

meitä takaa, vaikka oikeastaan me, tosin näennäisesti paeten,

vainosimmekin joka hetki heitä. Pieninkin varomattomuus heidän

puoleltaan tuotti heille uuden tappion. Mutta eipä La Rochenoiren

erinomainen sotanero ollutkaan vielä koskaan esiintynyt sellaisessa

loistossa kuin noina vaikeina aikoina. Hänen rohkeutensa oli vallan

uskomaton, mutta kylläpä onni häntä suosikin. Toisinaan antoi hän

tahallaan piirittää itsensä ja heittäytyi sitten vastustamattomalla

raivolla vihollisen kimppuun. Sattui kerran, että kahdeksantuhannen

miehen suuruinen divisioona kiiruhti eteenpäin pikamarssissa, luullen

ajavansa meitä takaa, mutta mepä ajoimmekin heitä takaa aivan

kintereillä, yllätimme heidät eräänä yönä ja tuhosimme kolmannen osan

koko joukosta. Kerran sovitti La Rochenoire siten, että kaksi

preussilaista joukkoa ampui tunnin ajan toisiaan, luullen

pippuroitsevansa meitä. Hänen kylmäverisyytensä oli yhtä suuri kuin

sotilaallinen taitavuutensakin. Näin usein yöllisten taistelujen aikana

tuon pienen miehen seisovan aseettomana pahimmassa kuulasateessa,

sikaari hampaissa, välinpitämättömästi seuraamassa taistelun menoa.

Hän ei säästänyt ihmisiä, ei säälinyt sotilaita; hän oli usein

uskomattoman julma maalaisväestölle, mutta ei hän säästänyt

itseäänkään. Hänen ollessaan joka päivä silmieni edessä aloin muodostaa

itselleni kuvan hänen luonteestaan. Hän oli saanut kasvatuksensa

jesuiitoilta, ja hänellä oli ollut aikomus itsekin mennä hengelliseen

säätyyn. Tämä kasvatus antoi hänen koko olemukselleen kuten

himoilleenkin omat rauhalliset, kylmät muotonsa, joista kuitenkin himot

voimakkaampina puhkeilivat. Parisissa ollessaan oli hän ensin

kadottanut uskonsa ja sitten oppinut karttamaan ihmisiä; hän oli köyhä,

ja halveksumiseen liittyi sittemmin myöskin viha. Näin tuli hänestä

ylimys ei niin paljon ajatuksiltaan kuin seurustelutavoiltaan. Hänen

markiisinarvonsa joka tuntui melkein ivalta hänen köyhyydessään,

helpoitti hänen pääsyään ylhäisiin piireihin. Hän ei toivonut mitään

korkeampaa kuin saada nähdä Henrik V Ranskan kuninkaana, sillä hän

tiesi, että tämän hallitessa voisivat miehet sellaiset kuin hän kohota

korkealle ja saada tilaisuutta polkea toisia jalkoihinsa, mikä olisi

ollut hänen suurin ilonsa. Kaikesta huolimatta oli hän epäilijä sekä

uskonnon asioissa että myöskin mielipiteissään ylimalkaan. Ei kylliksi,

että hän ei rakastanut Ranskaa, -- hän vielä halveksikin sitä. Hän soti

taistellakseen. Pariisin pilaantuneessa ilmapiirissä oli hän kadottanut

kyvyn eroittaa hyvän pahasta. Hänestä ne olivat samaa. Tämä paatumus ja

hänen kiihkeät, synnynnäiset intohimonsa tekivät hänestä mitä

vaarallisimman ihmisen, etenkin kun hänet oli luotu toiminnan mieheksi.

Sellaisen ihmisen kanssa oli Mirza antautunut taisteluun elämästä ja

kuolemasta. Aluksi olin aivan varma siitä, että hän joutuu alakynteen

tässä voimien mittelyssä, mutta ennen pitkää tulin huomaamaan, että

Mirzakin oli vaarallinen vastustaja. Näennäisesti vallitsi heidän

välillään kuitenkin mitä parhain sopu. He olivat tähän saakka

menestyksellä taistelleet preussilaisia vastaan, ja myöntää täytyy,

että tähän onnistumiseen ei suinkaan vaikuttanut vähäisessä määrässä

Mirza, joka kaikin puolin osottautui Simonia etevämmäksi.

Lopuksi, oltuamme täten kuukauden päivät sokkosilla vihollistemme

kanssa, kävi asemamme epätoivoiseksi. Liikkuvat kolonnat saarsivat

meitä joka puolelta; pakoon hiipiminen viisisatamiehisen joukon kanssa

kävi lopulta mahdottomaksi, samoin ruokavarojen hankkiminen;

sotaneuvottelussa päätimme sentähden jakautua kahtia. Toisen osaston

päälliköksi tuli Mirza, toisen La Rochenoire. Molemmat toivoivat täten

voivansa hiipiä pois Haute-Saônen maakunnasta ja helpommin saavansa

muonavaroja. Päätimme kuitenkin olla etenemättä kauemmaksi kuin yhden

päivämarssin päähän toisistamme siltä varalta, että apua tarvittaisiin.

Siitä lähtien alkoi Mirza toimia itsenäisesti. Tunnustan olleeni

utelias näkemään, kuinka hän suoriutuisi, sillä asema oli jokseenkin

vaarallinen. Mutta minä luotin häneen, ja kaikki kävikin yli

odotusteni. Heti ensimäisenä päivänä eron jälkeen taisteli hän

voitokkaasti ulaanien kanssa; siinä taistelussa hän oli vähällä

menettää henkensä. Sitten viekasteli hän vihollisten käsistä niin

liukkaasti, että minä aloin pitää häntä itse La Rochenoireakin

taitavampana. Toisinaan luulin, että hän oli nouseva tähti ja aivan

ensiluokkainen, ja minä olen varma, että hän itsekin oli vakuutettu

siitä. Sotilaat alkoivat pian jumaloida häntä ja seurasivat häntä

sokeasti tuleen. Kuitenkin oli Mirza melkein yhtä ankara kuin La

Rochenoire, mutta paljon varovaisempi. Kun joku sotilaista oli tehnyt

kepposen ja Selim katsahti häneen kalveten, tiesi sotilas, että leikki

ei ollut lähellä. Häntä kutsuttiin neidiksi harvinaisen kauneutensa

tähden. Kerran kuulin erään sotilaan nuotion ääressä sanovan

toverilleen:

-- Kun neiti käy kalpeaksi, on viimeinen hetki käsissä.

-- Entä sitten? -- vastasi toinen. -- Neiti voi olla sekä äiti että

piru, mutta La Rochenoire on pelkkä piru.

Ankara, vaivalloinen sotilaselämämme ei kuitenkaan ollut vailla

hupaisia välikohtauksia. Marssiessamme kerran erään metsän läpi,

sukelsi puitten välistä äkkiä esille mies: "Seis! Mikä sinä olet

miehiäsi?" -- "Vallakkialainen", vastasi hän, "syntyisin Galiziasta,

palvellut turkkilaisessa ja italialaisessa armeijassa sekä

ranskalaisessa muukalaisjoukkueessa, ollut Meksikossa ja Algierissä."

-- "Mitä sinä tahdot?" -- "Palvella." Asetimme hänet riviin.

Ei ollut vielä puoltakaan päivää kulunut, kun vallakkialainen

osottausi liukaskielisemmäksi mieheksi koko joukossa. Hän nolasi

suupalteimmatkin, antoi heille pilkkanimiä, lainasi heiltä rahoja,

joita ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen, petkutti heitä

korttipelissä ja veijasi kaikin tavoin. Joka ilta lauloi hän erään

tyhmän, yksitoikkoisen laulun jostain ovivahdista ja pani sotilaat

nauramaan itsensä puolikuoliaiksi. Laulu päättyi sanoilla: "Hei, herra

ovivahti, annappas avaimet!" Lausuessaan sana "ovivahti" osoitti

vallakkialainen jotakuta sotilasta. Tällä tavoin "ovivahdiksi"

nimeämistä pidettiin suurena kunniana. Saattoipa sen johdosta kehkeytyä

riitoja ja tappelultakin.

-- Minusta se ei koskaan tee ovivahtia! huusi muuan sotilaista

huitaisten kiukkuisena nuttunsa maahan.

-- Sinusta, senkin huuhkaja, joka olet tullut kolme vuotta liian

aikaisin maailmaan! -- vastasi vallakkialainen. -- Tiedätkös, missä

kalat kasvavat? Hä? Tiedätkös, mikä eroitus on vesi- ja tuulimyllyllä?

Hä?

Ja ennenkun hämmästynyt sotamies oli ennättänyt tointua, remahtivat

toiset äänekkääseen nauruun, jonka usein keskeytti preussilaisten

pyssynpauke.

Tällä tavoin meni kaksi viikkoa. Kolmannella viikolla oli meidän pakko

antautua taisteluun, joka saattoi La Rochenoiren urotyöt kokonaan

varjoon. Leiriimme saapui eräänä iltana kolmisensataa miestä Emile

Corbeaun sissijoukosta, tuoden mukanaan noin viisikymmentä hevosta.

Joukkoa komentava upseeri kertoi, että eräs liikkuva kolonna oli

edellisenä päivänä lyönyt heidät täydellisesti ja ajoi luultavasti

heitä takaa. Sotilaat olivat säälittävän näköisiä. Siitä huolimatta

päätti Mirza heidän tukemanaan vastustaa preussilaisia tai oikeammin

mennä heitä vastaan ja yllättää heidät takaapäin. Kolonaan kuului

yhdeksänsataa miestä, joista kaksisataa oli ratsumiehiä, ja sitä

komensi nuori, mutta sangen taitava upseeri nimeltä Otto von

Hohenstein, joka oli sissien kauhu. Niin kuuluisan vastustajan

voittamismahdollisuus houkutteli Mirzaa, ja annettuaan Corbeaun

sotilaitten vahvistaa itseään ruualla ja juomalla komensi hän heti

miehet jalkeille.

Oli yö. Metsä oli niin paksun sumun peitossa, että töin tuskin kykeni

näkemään omaa kättään. Me lymysimme pensaikossa molemmin puolin

maantietä. Oli niin hiljaista, että me kuulimme selvästi sydämiemme

lyönnit. Hengen menettämisen uhalla oli kaikenlainen puhelu kielletty,

ja minun tehtävänäni, joka nyt olin upseeri, oli valvoa sotilaita ja

etenkin vallakkialaista, joka ei mitenkään ollut voida hillitä

kieltään. Me olimme saaneet tarkat ohjeet: kun Mirza laukaisi

pistolinsa, oli se merkki taistelun alkamiseen. Kuinka sotilaitten

sydämet jyskyttivät levottomina. Mikään ei niin hermostuta sotamiestä

kuin väijyksissä makaaminen ja odottaminen.

Vihdoin kuului pyörien ratinaa ja säännöllisiä askeleita. Silloin tuli

sellainen hiljaisuus, että saattoi eroittaa jokainoan lehden rapinan

puissa. Askeleet lähestyivät, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi

etujoukko, kuusi ulaania. He tupakoivat kaikessa salaisuudessa. Kun he

pääsivät meidän kohdallemme, ratsasti muuan heistä toverinsa luo, ja me

kuulimme heidän keskustelevan pimeässä:

-- Annappas tulta!

-- Hae sitä ranskalaisilta!

Pian olivat he ennättäneet ohitsemme, ja taas oli hiljaista. Vihdoin

saapui pääjoukko. Etunenässä tuli ratsuväki, sitten jalkaväki, kaikki

jokseenkin hajanaisissa riveissä. Saattoi selvästi havaita, että he

eivät aavistaneetkaan minkäänlaista yllätystä, sillä he olivat

laiminlyöneet tavallisimmatkin varokeinot. Marssiessaan pitivät he

kovaa melua, kuten saksalaisilla on tapana, ja lauloivat kuorossa

voimakkaasti, korostaen joka tavua: "Viisi -- paria -- nahkaisia --

sukkia!"

Ja molemmin puolin maantietä väijyi heitä kuolema.

Kun he olivat ehtineet meidän kohdallemme, pamahti äkkiä pistolin

laukaus.

Siihen vastattiin heti rätisevällä ratsupyssyjen tulella tien

vasemmalta puolelta. Nousi tavaton meteli, josta kuului laukauksia ja

huutoja: "järjestäkää rivit!" sekä saksalaisten päällikön voimakas,

levollinen ja toisinaan yli kaiken kajahteleva ääni. Muodostettiin

rintama vasemmalle, ja me peityimme oksien alle, joita kuulat katkoivat

ja pudottelivat niskaamme. Äkkiä pamahti toinen laukaus tien oikealta

puolelta. Saksalaiset muodostivat nyt kaksi rintamaa, mutta sillävälin

sulki Mirza tien kummastakin päästä. Luoteja sateli joka puolelta.

Savu teki pimeyden yhä sankemmaksi. Sotilaamme ulvoivat saksalaisten

ympärillä kuin nälkiintynyt susilauma. Onnettomat preussilaiset

luulivat Jumala ties kuinka suuren ylivoiman heitä pimeässä

piirittävän. He ampuivat umpimähkään. Ulaanien hevoset alkoivat hirnua

ja hyppivät pelosta pystyyn; se yhä lisäsi sekasortoa. Koko joukkue

läksi eteenpäin -- silloin pamahti yhteislaukaus tervetuliaisiksi ja

pani heidät peräytymään. Taaskin laukaus. Hevoset alkoivat pillastua ja

mylläkkä kävi yhä suuremmaksi. Kuului huuto: "Valkeata! Valkeata!"

Saksalainen päällikkö sai onnettoman päähänpiston, nim. valaista tie.

Näimme preussilaisten sotamiesten kohottavan palavia olkilyhteitä

pistimiensä kärjissä. Veripunainen loimu valaisi tien ja lähimmät puut,

mutta meille siitä oli vain etua, sillä me näimme nyt paremmin tähdätä.

"Tähdätkää upseeria! Upseeria!" alkoivat miehemme huutaa. Palavien

olkilyhteitten valossa näimme ylpeän, kookkaan vartalon, kypärä päässä

ja kultasankaiset silmälasit nenällä, uhmaten seisovan vaunuissa

jaellen käskyjä. Tuli valaisi hänet päästä kantapäihin saakka.

"Upseeria!" toistivat äänet. Kuulat vinkuivat ilmassa, oljista

sinkoili kipinöitä ja palavia korsia, mutta upseeri seisoi yhä

vahingoittumattomana. Silloin kiiruhti Mirza luoksemme:

-- Tähdätkää upseeria! -- huusi hän, tempasi ratsupyssyn

vallakkialaisen kädestä ja tähtäsi. Pamaus! Nuori upseeri horjahti,

kallistui taaksepäin ja kaatui suin päin palavaan olkilyhteeseen. Oljet

sammuivat kuitenkin pian, preussilaisten laukaukset heikkenivät ja

harvenivat. He tekivät yhä vielä vastarintaa, mutta epätoivoisina,

meidän tulemme yhä kiihtyessä ja sotilaittemme eläimellisen karjunnan

käydessä yhä villimmäksi. Viiden minuutin kuluttua kuului komento:

"pistimet esille!" Silmänräpäyksen ajan näin taasen Mirzan, joka

etukenossa, miekka kädessä ryntäsi eteenpäin välkkyvien pistinten

ympäröimänä. Mutta yhtäkkiä alkoi taas joku olkilyhde loimuta

preussilaisten puolella, ja sen vieressä näkyi kahden pistimen väliin

kiinnitetty valkoinen nenäliina.

-- Heretkää, ne antautuvat! -- huudettiin joka taholta.

Niin tapahtuikin. Taistelu oli päättynyt.

Puolen tunnin kuluttua vallitsi tuolla verentahraamalla tiellä sama

hiljaisuus kuin äsken. Käskin korjaamaan ruumiit pois. Etsin itse Otto

von Hohensteinin, jonka kasvot olivat palohaavojen rumentamat, ja otin

haltuuni hänen paperinsa ja hänen vaimonsa tai morsiamensa valokuvan,

joka minulla vielä tänäänkin on tallella. Sitten läksin hakemaan

Mirzaa. Hän istui kannon päällä. Hän hengitti läähättäen, tukka hiestä

märkänä, kasvot ruudinsavun tahraamina, kädet vapisevina. Hänen

katseensa todisti ääretöntä ylpeyttä, jota hän ei välittänyt edes

salata. Seuraavien päivien kuluessa kasvoi hänen ylimielisyytensä

kasvamistaan. Hän ei ottanut vastaan minkäänlaisia neuvoja, eikä

pyytänytkään niitä. Upseereja kohtaan kävi hän mahtailevaksi ja samoin

muuttui hänen käytöksensä minuakin kohtaan, joten suhde välillämme kävi

yhä kylmemmäksi.

La Rochenoiresta emme puhuneet enää, mutta minä huomasin, että Mirza

alkoi halveksua vastustajaansa. Olihan hänen johdettavanaan nyt kaksin

verroin vahvempi joukko kuin La Rochenoiren. Miksikä hän siis pelkäisi?

Kahta päivää myöhemmin hyökkäsi hän Deux-Pontsin kylään, jossa

preussilainen osasto majaili. Hän ei hyökännyt sen kimppuun yöllä, vaan

keskellä kirkasta päivää. Hän pani toimeen oikean taistelun, ja se

tuotti hänelle uusia laakereita entisten lisäksi.

Mirza toimi nyt vastoin La Rochenoiren käskyä ja odotti sen varmasti

saavan aikaan jotakin ratkaisevaa.

Samalla tuli tieto, että La Rochenoiren kimppuun oli hyökätty ja että

hän oli kärsinyt tuntuvan tappion. Tämän kuultuaan lausui Mirza

upseereille:

-- La Rochenoire tuhoaa ihmisiä, joista olisi minulle suurta hyötyä.

Upseerit katsoivat toisiinsa vaieten.

Sensijaan että Mirza hyökkäsi Deux-Pontsiin, olisi hän voinut

rientää La Rochenoirea auttamaan, sillä meillä oli nyt vapaampi

toimintamahdollisuus. Liikkuvat kolonnat olivat jo hajoitetut, ja

pääjoukkonsa lähettivät preussilaiset ranskalaista armeijaa vastaan.

Saman päivän iltana saapui muuan La Rochenoiren upseeri luoksemme,

tuoden määräyksen että Mirzan piti viipymättä saapua pääleiriin.

Muistan tuon kohtauksen aivan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut

eilen. Upseeri seisoi Deux-Pontsin maistraatin ovella, kaksi sormea

hatunreunassa, Selim istui pöydän ääressä lukien verkkaan

käskykirjettä.

Silmäilin häntä tarkkaavasti. Kärsimykset ja vaivat kuvastuivat hänen

kasvoillaan. Hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi ja vanhemmaksi, ja

hänen ennen niin lempeät, nuorekkaat kasvonsa ilmaisivat nyt ankaruutta

ja jäykkyyttä. Saattoi havaita, että hän oli tottunut itse käskemään,

eikä käskyjä vastaanottamaan.

Äkkiä nousi hän ylös, meni upseerin luo, repi käskykirjeen rikki hänen

silmiensä edessä ja heitti palaset lattialle.

-- Tervehtikää La Rochenoirea ja sanokaa, että minä lähden La Mareen,

-- sanoi hän kylmästi. Upseeri kumarsi ja meni. Sitten kääntyi Mirza

minuun:

-- Kutsu upseerit kokoon!

Muutamien minuuttien kuluttua palasin toverieni seuraamana.

-- Herrat ovat hyvät ja lukevat ääneen tämän kirjoituksen!

Joku upseereista luki diktaattorin käskykirjeen.

Mirza seisoi levollisena ja kylmäkiskoisena.

Synkkä hiljaisuus vallitsi.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi Selim. -- Oltuanne lain suojelusta vailla

oleva ryövärijoukkue, tulee teistä taas tasavaltalaisia sotureita.

Osoittamanne urhous on taivuttanut hallituksen anteeksiantoon. Minulla

on oikeus rangaista, mutta minä annan mieluummin anteeksi. Niille,

jotka eivät hyväksy menettelyäni, jota olen leiriin tultuani

noudattanut, ilmoitan että olen toiminut määräysten mukaan; sitäpaitsi

en ole velvollinen tekemään teille tiliä. Lisään vielä, että sen, joka

ryhtyy minua vastustamaan, ammutan heti.

Yksikään sana ei noussut vastustamaan tätä pontevata puhetta. Hetkisen

kuluttua astui vanhin upseeri, harmaahapsinen, italialaissyntyinen

Michaelis esiin, nosti sormensa hatun reunaan ja virkkoi:

-- Odotamme määräyksiä.

-- Ilmoittakaa sotamiehille päällikön vaihdos.

Upseeri meni, ja heti sen jälkeen kuului huuto:

"Eläköön tasavalta!" "Eläköön neiti!" ja "Alas La Rochenoire!",

ilmaisten meille, kuinka uutinen otettiin vastaan.

Jos La Rochenoire olisi kuullut nämä huudot, olisi hän kuningas

Salomonin ja Gelimerin tapaan voinut huudahtaa:

-- Kaikki on katoavaista!

Tuntia myöhemmin marssimme La Mareen.