Kolme päivää myöhemmin lähestyimme La Rochenoiren leiriä. Sydämeni
jyskytti kuin vasara, sillä enhän tiennyt, oliko Mirza enää elossakaan.
Matkalla sanoin Marxille, miten hänen tuli milloinkin menetellä, ja
neuvoin häntä parhaani mukaan. Kelpo poika oli kiintynyt Selimiin kuin
veljeensä; hän sanoi, että jos Selim ei enää ole hengissä, ampuu hän La
Rochenoiren kuin koiran.
La Rochenoiren leiriin opasti meidät eräs talonpoika, joka oli
sissipäällikön vakooja, vaikka hän koetti samalla uskotella meille
olevansa preussilainen vakooja ja kantavansa palkkaa heiltä. Hänen
nimensä oli Hugon.
Haihduttaakseni levottomuuttani aloin keskustella hänen kanssaan.
-- Te kai ansaitsette hyvästi rahaa, vai mitä? -- kysyin minä.
Hugon käänsi julmat kasvonsa minuun ja hymyili, muistuttaen silloin
hampaitaan näyttävää koiraa.
-- Ansio on kurja, -- vastasi hän, -- mutta Isä Jumala toimittaa
toisinaan lisää. Tuon tuostakin tapaa ruumiita, ja kun niitten taskuja
kaivelee, löytää lantteja, kelloja ja sormista sormuksia. Muuten
kuolisin nälkään.
-- Vai niin, te ryöstätte ruumiita?
-- Entä sitten? Luen joka kerta "ijankaikkisen rauhan", ja joskus
kaksikin. Monet eivät tee sitäkään. Isä Jumala on kyllä meille
armollinen. Ranskalaisia palvelen ilmaiseksi. Corbeau -- nielköön maa
hänet kitaansa! -- määräsi minut hirtettäväksi -- tosin kyllä palvelin
silloin vain preussilaisia, -- mutta La Rochenoire irroitti nuoran
kaulastani. Tästälähin, sanoi hän, tulee sinun ottaa maksu
preussilaisilta, mutta palvella meitä. Ja minä palvelenkin häntä kuin
koira. Tunnen täällä jokainoan pensaan. Vien preussilaiset minne hän
määrää, ja jos minä toisinaan kaivelenkin kaatuneitten taskuja, niin ei
hän siitä pahastu. Hän sanoo minua aina "naudaksi", ja siihen on
hänellä täysi oikeus, sillä onhan hän herrani ja isäntäni.
Kuljimme hetkisen äänettöminä. Sitten virkkoi Hugon:
-- Kohta olemme perillä.
Leiri sijaitsi metsässä, kaatuneiden puitten suojassa. Oppaamme teki
muutamia sovittuja merkkejä vahtisotilaalle, joka pidätti meitä, kunnes
vartiojoukko saapui. Tämä vei meidät sitten leiriin.
Saapuessamme sinne oli aurinko juuri laskeutumassa. Ei ainoatakaan
telttaa näkynyt, mutta kaikkialla oli olkilyhteitä. Jonkun matkan
päässä näkyi kymmenkunta vaunua ja niiden edessä laihoja hevoskaakkeja.
Vaunujen välissä istui kuormarenkejä, kestiten itseään juustolla ja
leivällä. Useimmat sotilaat lepäsivät oljilla, toiset olivat
kaivautuneet lyhteisiinsä niin että vain pää näkyi. Kokonaisuus teki
hyvin surullisen vaikutuksen: kuihtuneita, likaisia kasvoja,
pullistuneita, verisiä silmiä, repaleisia takkeja -- kaikki tuo teki
nuo olennot enemmän ryövärien kuin sotilaitten näköisiksi.
Meidät otettiin vastaan verrattain kylmästi. Kun vartiojoukko vei
meidät kentän poikki, kohottautui siellä ja täällä puitten juurien
joukosta esille hurjia kasvoja, ja käheä ääni kysyi:
-- Halloo! Lempo soikoon, keitä te tänne laahaatte?
-- Ne ovat boulevardikeikareita!
-- Tule tänne vaan, pieni nahkapoika, -- huusi eräs Marxille, --
isänmaa tarvitsee leivonpaistia!
-- Kylläpäs sinä tyhmittelet, -- puuttui toinen, tarkastaen Marxin
parrattomia kasvoja, eihän se mikään leivonen ole, vaan valepukuinen
tyttö. Näetkös, kuinka se sipsuttelee varpaillaan!
-- Vieköön piru sinut varpainesi päivinesi! Jos se on tyttö, niin sitä
parempi!
Marx heristi heille nyrkkiä, minä etsin katseellani Mirzaa, mutta en
nähnyt häntä missään. Aloin jo miettiä uhkauksemme täytäntöön panoa La
Rochenoiren suhteen. Saavuimme nyt muutamien suurten puitten luo,
joiden takaa oli kuulunut valittavaa ääntä. Katsahdettuani sinne oli
aivan kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämeltäni: ensimäinen, jonka
näin, oli Selim Mirza. Ajutantin univormuun puettuna keskusteli Mirza
ylen tuttavallisesti pienen, kähärätukkaisen ylpeännäköisen ja
kellerväkasvoisen miehen kanssa. Arvasin, että se oli La Rochenoire.
Hiukan sivulla seisoi tanakkarakenteinen, rokonarpinen ja tavattoman
ruma mies. Lakin asemesta oli hänen päänsä likaisessa, verisessä
kääreessä. Hän oli, kuten sittemmin tulin tietämään, luutnantti Simon,
La Rochenoiren oikea käsi.
Vartiojoukko pysähtyi äänettömänä jonkun matkan päähän heistä. Mirza
loi meihin pikaisen välinpitämättömän katseen, sitten kääntyi hän pois,
ikäänkuin ei olisi koskaan ennen nähnyt meitä, ja pudotti sormella
tuhan sikaristaan. La Rochenoire ja Simon eivät alussa liioin
välittäneet meistä. He olivat nimittäin kumpikin tahollaan toimessa;
toinen keskusteli Mirzan kanssa ja toinen valvoi muutamien talonpoikien
kurittamista. Talonpoika-raukat, joita vartiojoukon upseerin selityksen
mukaan syytettiin siitä, että he olivat opastaneet preussilaisia
leiriin, vapisivat joka jäsenessään. Simon käski heidän tarkasti
katsoa, mitä tovereille tapahtui. Kaksi onnetonta istui kolmannen
päällä ja ruoski hänet verille; sitten nousi suomittu ylös, joi
kulauksen viiniä ja kääntyi lähimmän toverin puoleen, sanoen:
-- Nyt on teidän vuoronne, vaariseni.
Simon valvoi toimitusta, lyöden tahtia käsillään ja toistaen
yhtämittaa:
-- Kovemmin!
La Rochenoire ja Mirza kuiskailivat vähän väliä toisilleen. He
näyttivät olevan mitä parhaimpia ystäviä.
Vihdoin päättyi rankaisutoimitus. Vartiojoukon upseeri ilmoitti tulomme
La Rochenoirelle. Tämä katsahti nyt ensi kerran meihin. En ole koskaan
eläissäni nähnyt sellaisia silmiä. Ne olivat harmaat ja himmeät ja
aivan kuin sammuneet.
-- Simon, vie nuo miehet sisälle, -- sanoi hän, lyhyeen ja terävästi.
Simon otti esille rasvaisen muistikirjan ja merkitsi siihen meidän
nimemme; sitten luovutti hän meidät nuorelle Touvenir-nimiselle
upseerille, sanoen:
-- Neljäs ruotu, Blainen ja Renardin numeroille.
Touvenir osoitti meille kummallekin olkilyhteemme, sanoen lyhyesti:
-- Levätkää nyt.
Siten tulimme leiriin.
Muutamia päiviä myöhemmin heräsin äkkiä yöllä ja tunsin itseni
sairaaksi. Oljet, joilla lepäsin, olivat kosteat. Heti auringon
laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja sitten oli alkanut sataa,
eli oikeammin oli puitten lehdille alkanut laskeutua paksua sumua, joka
tihkui nyt pisaroina alas vuoteisiimme. Tippumisen ääni kiihoitti
hermojani. Tunsin itseäni ahdistavan ja olevani onneton. Kaikki tuntui
minusta menevän huonosti. Näin joka päivä Mirzan, mutta en ollut vielä
vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hänen käytöksensä La Rochenoirea
kohtaan on minulle käsittämätön. Mistä johtui tuo ystävyys? Selim oli
hänen ajutanttinsa, kuinka on selitettävä tämä nopea ja odottamaton
virkaylennys? Aavistelin, että viekas ranskalainen oli virittänyt ansan
ja leikitteli nyt Mirzan kanssa kuin kissa. Nämä ajatukset tekivät
minut levottomaksi. Ja koko ajan loiskivat pisarat herkeämättä,
rapisivat lehdiltä lehdille yhä nopeammassa tahdissa. Kuume alkoi
nousta, ja aivoni työskentelivät yhä rauhattomammin. Kun ajattelin,
että me jäisimme tähän joukkoon, jossa vain petos ja ansat kaikkialla
väijyivät, jouduin aivan epätoivoon. Millä kaipuulla ajattelinkaan
vakinaista armeijaa, sen ratsastavia rykmenttejä, jotka keskellä
valoisaa päivää syöksyivät kuin myrskytuuli vihollista vastaan! Ja me?
Meidän täytyi kuin susien samoilla pimeydessä, väijyä metsissä ja
pensaikoissa, hyökätä takaapäin vihollistemme kimppuun... Aloin tuntea
inhoa tuota elämää kohtaan, ennen kun olin ehtinyt sitä vielä
kokeakaan. En voinut nukkua, mutta vaivuin hetkisen kuluttua
jonkinlaiseen horrostilaan. Muutamia tunteja kuuntelin pisarain
putoamista ja jonkun linnun tai pimeyden hengen ääntä, yksitoikkoista:
"to-to, to-to!" Mikähän lintu se mahtoi olla, joka pimeydessä ja
sateessa sillä tavalla äänteli? Toisinaan kuvittelin sen joksikin
yliluonnolliseksi, kuolemaa ennustavaksi olennoksi.
Sitten aloin nähdä näkyjä. Tumma metsä vetäytyi kaikilta puolin
taaksepäin ja muodosti ikäänkuin neljä seinää. Olin olevinani jossakin
huoneessa lapsuuteni kodissa. Pöydällä paloi lamppu ja sen ympärillä
istuivat isä, äiti ja sisaret. Mutta sitten katosivat nuo olennot ja
sijalla näin kaksi tuntematonta tyttöä, jotka selailivat jotakin
vanhaa, kuvitettua aikakirjaa. Asetuin heidän taaksensa ja kurkistin
kuvaa. Se oli kömpelö, keskiaikainen puupiirros Azincourt'in
taistelusta. Alle oli piirretty goottilaisin kirjaimin: "Azincourt'in
taistelu". Säpsähdin äkkiä ilman minkäänlaista aihetta, näky katosi, ja
taas oli ympärilläni metsä ja pimeys, ja korvissani kaikui vesipisarain
loiskina ja toverien raskas hengitys.
Haihduttaakseni näyt mielestäni aloin sanoa itselleni: sinä olet
metsässä, palvelet vapaajoukossa, La Rochenoire on päällikkö, Mirza
ajutantti, vieressäsi nukkuu Marx... Mutta minua peloitti, en tiedä
mikä. Pelkäsin, jotta mieleni teki huutaa apua.
Äkkiä kajahti kimakka vihellys, ja kaikki heräsivät. Päästin
helpoituksen huokauksen. Tämä oli ainakin todellisuutta! Sotamiehet
hyppäsivät pystyyn, ja neljännestunnin kuluttua olivat rivit
järjestyksessä. Luutnantit seisoivat paljastetuin miekoin komppaniainsa
edessä ja ilmoittivat kuiskien toisilleen määräyksiä. Tuokion kuluttua
ilmestyi La Rochenoire, ja hänen lähestyessään vaikeni surina, jota
aina riveistä ja etenkin ranskalaisten riveistä kuuluu. Oli aivan kuin
sotilaat olisivat nähneet itse kuoleman lähestyvän.
La Rochenoire tuli Mirzan seuraamana. He kävelivät verkalleen rivejä
pitkin. Sotilaat seisoivat suorina kuin aidanseipäät ja tekivät
kunniaa. Siellä täällä lausui hän jonkun sanan upseereille. Hetkisen
perästä kuului komento ja rivit jakautuivat kahtia... Toinen puoli
marssi La Rochenoiren ja Mirzan johdolla oikealle, toinen, johon Marx
ja minä kuuluimme, marssi Simonin johdolla suoraan eteenpäin.
Täydellinen pimeys vallitsi vielä. Tummat puuröykkiöt ja juurineen
kaatuneet rungot muodostivat mitä salaperäisimpiä kuvioita. Aavemaisuus
kuvastui kaikkialla. Me marssimme eteenpäin äänettöminä ja aivan
hiljaa. Ajattelevalle ihmiselle on sotapalvelus siinäkin suhteessa
epämieluista, ettei tiedä etukäteen, minne milloinkin komennetaan. Käsi
kulettaa häntä vain kuin shakkinappulaa, ja sillä hyvä. Niin oli
minunkin laitani. Tiesin, että La Rochenoire oli ottanut osaa siihen
taisteluun, josta olimme kuulleet melua La Mareen, ja että hän oli
kärsinyt tappion. Arvelin senvuoksi, että meidän nyt oli määrä kostaa
tuo tappio, mutta minne me olimme matkalla ja kuinka vahvan voiman
kanssa joudumme tekemisiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään
aavistusta.
Hetkisen kuluttua loppui metsä. Yöllistä taivaanrantaa vasten kuvastui
kukkula tuulimyllyineen ja lukumäärältään kolmeenkymmeneen nousevine
rakennuksineen, joita me varovasti lähestyimme. Tuulimyllyn ikkunasta
loisti valoa, ja sen alla häämöitti ratsupyssyynsä nojaavan
preussilaisen vahtisotilaan tumma, liikkumaton varjo. Vaikka pensaat
estivätkin meitä näkymästä ja me liikuimme mahdollisimman varovasti,
kuuli vahtisotilas kuitenkin hiipimisestämme johtuvan rapinan. _Wer
da?_ kajahti hiljaisuudessa, ja heti senjälkeen pamahti laukaus;
punainen salama välähti pimeydessä.
Silloin kiljaisimme me kuin yhdestä suusta ja syöksyimme suin päin
taloja kohti, joista vastattiin heti kivääritulella. Kohta oli taistelu
täydessä käynnissä. Marx, minä ja muutamia muita sotilaita riensimme
Simonin johdolla juoksujalassa erään tuvan ovelle ja aloimme
väkivoimalla pyrkiä sisälle, vihollisen ampuessa ikkunoista ja
katoilta. Ovi murtui, ja me säntäsimme sisälle. Saksalaiset ampuivat
meitä, mutta osaamatta. Joka puolella oteltiin pyssynperillä,
pistimillä ja lopuksi nyrkeillä ja hampailla. Samaan aikaan
tunkeutuivat sotilaamme toisiinkin taloihin. Kaikkialla vaikenivat
laukaukset ja oteltiin käsikähmässä. Meidän tuvassamme muuttui taistelu
pian raivoisaksi temmellykseksi. Rätisten taittuivat ratsupyssyt,
pistimet kalskuivat ja taistelevat ähkyivät. Preussilaiset ja
ranskalaiset temmelsivät lattialla toinen toistensa päällä, kiskoivat
toisiaan tukasta ja purivat. Muuan kookas preussilainen tarttui Marxia
kurkkuun ja molemmat kaatuivat lattialle, mutta Marx, joka oli voimakas
kuin härkä, pääsi heti päälle, asetti polvensa vihollisen rinnalle ja
alkoi kohlia hänen päätänsä kivistä lattiaa vasten. Samassa heittäytyi
toinen preussilainen hänen päällensä. Minä aijoin kiirehtiä Marxille
avuksi, mutta sain iskun rintaani ja kaaduin pitkin pituuttani uunin
viereen, jossa paloi vielä tuli.
Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä. Tultuani jälleen tuntoihini en
ensi aluksi voinut liikuttaa jäsentäkään. Tupa oli tyhjä, ja hiljaisuus
vallitsi kaikkialla. Tuli oli uunissa sammunut. Ankarain ponnistusten
jälkeen sain käännetyksi kasvoni lattiaa vasten ja kohottauduin hiukan
kyynäspäilleni. Ensimäinen, jonka kalpeassa valaistuksessa näin, oli
Simonin ruumis, joka ammolla suin ja julmasti irvistäen lepäsi
vieressäni. Sitten pyörryin uudestaan. Toinen heräämiseni oli jo paljon
miellyttävämpi. Lepäsin vuoteessa enkä lattialla. Ensiksi näin Mirzan
kauniit, huolestuneet kasvot kumartuneena ylitseni.
-- Sinäkö siinä? -- kysyin minä.
-- Minä, -- vastasi hän iloisesti, -- olin hieman peloissani sinusta,
mutta huomaankin, ettei mitään vaaraa olekaan.
Itse asiassa tunsin itseni aivan terveeksi.
Rintaani sattunut isku oli saattanut minut tunnottomaksi, mutta ei
vahingoittanut minua mitenkään. Hengitin taas vapaasti ja kivutta.
Minulla ei ollut sentään vähintäkään halua nousta ylös, tyydyin vain
katselemaan ympärilleni. Huomasin olevani samassa huoneessa, missä
toissapäivänä tai eilen tappelimme. Kaikkialla näkyi taistelun jälkiä:
ikkunaruudut olivat sirpaleina, uuni puoleksi revitty, seinillä
veripilkkuja, lattialla muurinsaven siruja, mutta ei ainoatakaan
ruumista. Avonaisista ikkunoista paistoi aurinko sisälle, ja ankarat
tuulenpuuskat nostivat savua kytevästä takasta, joka taas alkoi hehkua.
Väkevä katku tunkeutui sieramiin.
-- Kuinka kauan olen oikeastaan nukkunut? -- kysyin Selimiltä.
-- Kokonaisen vuorokauden -- ja kuin tukki.
-- Ja sinä et ole haavoittunut?
-- Sain vain pienen naarmun.
Hän kääri ylös paidan hihan ja ojensi marmorivalkean käsivartensa,
jossa näkyi pitkä punainen nirhama ja siniset hampaan jälet.
-- Nämä saksalaiset eivät sentään anna teurastaa itseään kuin lampaat.
-- Mutta mehän löimme heidät?
-- Siitä voit olla varma. Tuskin yksikään pääsi pakenemaan.
-- Ja te riensitte meitä auttamaan?
-- Niin.
-- Missä Marx on? -- kysyin hetkisen kuluttua.
-- Patrullissa; Marx on jo korpraali.
-- Simonhan kaatui, eikö niin?
-- Niin, hän lepää jo haudassa.
-- Kuka sai hänen paikkansa?
-- Minä.
Minä nousin istumaan.
-- Selitä minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!
Mirza alkoi nauraa.
-- Upseerit ovat hieman tyytymättömiä, mutta La Rochenoire ei tahdo
kuulla puhuttavankaan kenestäkään toisesta Simonin seuraajaksi.
-- Minä en ymmärrä yhtään mitään!
-- Ja kuitenkin on kaikki niin yksinkertaista. Puhutaan, että
ranskalaiset tulevat riisumaan aseensa. Siinä ei voi mitenkään olla
perää, mutta niin puhutaan. Jos huhu toteutuu, joutuu La Rochenoire,
joka on luopunut hallituksesta, perin tukalaan asemaan.
-- Sentähden hän siis suosii sinua?
-- Niin, jotta minä taas puolestani, jos niin tarvitaan, suosisin
häntä. Rikkaana ulkomaalaisena otettiin minut Parisissa vastaan
kaikkialla, ja minä tein tuttavuutta useimpien niitten henkilöitten
kanssa, joilla nyt on suurin vaikutusvalta Ranskassa. Ja mikä on
suuriarvoisempaa, kaikki pitivät minusta. Minä olin "_persona grata_",
ja siksipä voikin sanani merkitä jotakin. Oleskeluni tässä
vapaajoukossa ja huomattu asemani tuottaa La Rochenoirelle suosiota
johtavissa piireissä. Ellei niin olisi, ei toinen meistä olisi enää
elävitten joukossa. Kun tulin leiriin, katsoi hän minua harmailla
silmillään aivan kuin susi lammasta, joka tulee pyytämään yösijaa hänen
luolassaan. Mutta minä selitin tahtovani vain tapella, ja koska hän
tappeli parhaiten, niin tulin hänen luokseen. Hän vainusi ansaa ja
nauroi pilkallisesti. Hän oli jo kääntynyt Simoniin, antaakseen merkin
ampua minut, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että se murha
tuottaisi diktaattorin ja muiden johtohenkilöitten suoranaisen vihan.
Hän luuli varmasti pääsevänsä minusta suuremmitta vaaroitta jo
ensimäisessä taistelussa. Nähdessäni hänen hymynsä sanoin minä:
"Luultavasti tuntuu teistä naurettavalta, kun minä tulen juuri silloin
kun puhutaan aseitten riisumisesta." Puhe aseitten riisumisesta oli
ensimäinen koukku, jonka hänelle viritin. Hän synkistyi ja alkoi
kysellä, mitä minä asiasta tiesin. Vastasin, että jos minä olisin
tavannut diktaattorin, niin olisin nyt voinut antaa varmempia tietoja,
sillä diktaattori oli aina kunnioittanut minua ystävyydellään ja
luottamuksellaan.
Se oli toinen koukku. La Rochenoire ei pelkää, mutta hän tietää, että
tuon toissilmäisen kanssa ei ole leikkiminen. Mikä hänelle tulisi
eteen, jos armeija riisuisi aseensa? Silloin vaatisi toissilmäinen
hänet varmasti tilille. Sitäpaitsi oli La Rochenoirella toisiakin
tuumia. Hän on kunnianhimoinen, ja hän luottaa Henrik V:nen
valtaanpääsemiseen, toivoen sen takaavan hänelle loistavan aseman
tulevaisuudessa. Hän toivoo silloin saavansa kostaa kaikki nöyryytykset
ja köyhästä markiisista, jolla ei Parisissa ollut varaa ostaa
itselleen edes kunnollista sikaaria, tulevansa vaikutusvaltaiseksi
valtiomieheksi. Niin, niin, valtaan päästessään olisi tuolla miehellä
edessään loistava tulevaisuus, jos vain minuakin ei olisi tuossa
tulevaisuudessa.
-- Sinä olet antautunut vaaralliseen leikkiin.
-- Sen kyllä tiedän, mutta minä olen rauhallinen. Kuulehan vielä. La
Rochenoire tietää, että ennen Henrikkiä täytyy tuon toissilmäisen
diktaattorin mahtikauden tulla, ja hän tietää myöskin, että se aika
saattaa käydä hänelle vaaralliseksi, sitä suuremmalla syyllä, kun
Gambetta ja hän, jotka tuntevat toisensa jo klubiajoilta, eivät koskaan
ole pitäneet toisistaan. Hänen täytyy niin ollen hankkia itselleen
jonkinlaista turvaa siksi ajaksi, ja sen hän luulee saavansa minusta.
Mirza alkoi nauraa.
-- Minä pelaan vaarallista peliä, mutta minä suoriudun voittajana,
sillä olen nähnyt hänen korttinsa, kun hänellä sitävastoin ei ole
aavistustakaan minun korteistani.
-- Ja tiedätkö miksi sellaista peliä sanotaan?
Mirza joutui raivoihinsa.
-- Vehkeilyksi! -- huudahti hän, -- petokseksi! Sellaista oli hänen
pelinsä. Marillacin kuolema, hänen vaimonsa lankeemus ja kuolema,
Lydian kyyneleet -- siinä on pelin hedelmät. Ja minäkö epäröisin ja
valitsisin kostoni keinoja? Mitä minä sitten teen? Kuinka menettelen?
Jos sinä tiedät toisia keinoja, niin sano. Ammunko hänelle luodin
otsaan, niin ettei hän tiedä, miksi ja kuka hänet ampui? Ensimäinen
uljas preussilainen voi tehdä sen minun asemestani. Ja sitten! Huono
maine tarttuu nimeen niin ettei siitä milloinkaan voi vapautua.
Sellaisesta kostosta en totisesti huoli. Sitäpaitsi, ethän sinä
sotkeudu asiaan; älä siis saarnaa siveyttä! Jos sinä olisit minun
asemassani, luovuttaisit sinä kai Lydian hänelle ilman muuta ja
siunaisit vielä päällepäätteeksi, lopuksi kurkistaen kuvastimesta,
soveltuuko marttyyrikruunu sinulle hyvin. Mutta minä olen toisenlaista
ainesta, minä! Päämäärään johtavat keinot pidän hyvinä. Sitäpaitsi olen
saanut ne määräyksinä, ja minun täytyy ne täyttää. Olen sotilas.
-- Tee kuten haluat, mutta varo itseäsi! Oleskelemisesi näin lähellä La
Marea voi herättää hänessä epäilyksiä, ellei hän ole aivan sokea.
Selim oli vielä kiihdyksissä, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen ja
sanoi:
-- Ei! Kaikki seikat yhdistyvät viemään tuon lurjuksen turmioon.
Lopetettuani suhteeni Lydian kanssa aloin elää entistä hurjemmin. Sinä
tunnet kovaonnisen luontoni. Minä rakastuin sittemmin tai olin
rakastuvinani ainakin kymmeneen kertaan. Tarvitsin uusia vaikutelmia.
La Rochenoire, joka tietää sen, ei silmänräpäystäkään epäile, että minä
enää muistelisin Lydiaa.
Sitten lisäsi hän nopeasti ja ikäänkuin tahtomattaan:
-- Ihmettelen itse itseäni.
Minä purskahdin nauramaan.
-- Mutta älä loukkaa Lydiaa ja minua epäilyksilläsi! -- huudahti hän
jälleen intohimoisesti. -- Rakastan häntä kunniallisen miehen tavoin.
-- Aijotko mennä hänen kanssaan naimisiin?
-- Aijon, luonnollisesti.
-- Ja sitten palaatte te kai takaisin Puolaan? Vanha isoisäsi, joka
istuu takkavalkean ääressä sudentaljalla, odottaa sinua joka päivä.
Mirza ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoillaan kuvastui syvä
liikutus. Varmaankin ikävöi hän sitä rauhallista elämää, joka hänen
lapsuutensa kodissa vallitsi. Tunsin Mirza Demidowiczin suvun yhtä
hyvin kuin omani. Kaikki olivat he nuoruutensa päivinä hurjastelleet,
mutta kun se aika oli mennyt ohi, olivat he palanneet takaisin
lapsuutensa kotiin. Sellainen oli ollut hänen isoisänsä, sellainen
hänen isänsä, ja sellainen oli hän varmasti itsekin. Kehoitin häntä
pysymään sanassaan Lydian suhteen: menemään naimisiin hänen kanssaan ja
viemään hänet kotiinsa. Keskustelu päättyi luutnantti Touvenir'in
tuloon.
-- Määräys päälliköltä.
Mirza katsoi hänelle ojennettuun paperiin ja virkkoi sitten:
-- Hyvä.
Tuntia myöhemmin olimme matkalla La Rochenoiren luo.