Saavuimme perille vasta myöhään yöllä. Emme tavanneet hra La Grangea
emmekä Lydiaa kotoa. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja hiljaista oli
sekä huvilassa että puistossa. Huomasin, että Lydian odottamaton
poissaolo oli ankara isku Selimille. Varmasti oli hän toivonut saavansa
levähtää ja antautua niiden suloisten tunteiden valtaan, jotka niin
kauan olivat olleet hänen sielustaan karkoitettuna, ja nyt kohtasi
häntä tämä pettymys. Ehkä hän toivoi löytävänsä jonkun kirjeen tai
saavansa tervehdyksen, sillä hän tiedusteli tarkkaan palvelustytöltä,
joka ei kuitenkaan tietänyt kertoa muuta kuin että herrasväki oli
matkustanut pois, luvaten palata kolmen päivän kuluttua. Minusta oli
tämä matka aivan luonnollinen, mutta Selimiin koski se kovemmin kuin
olin luullut, sillä hän ei voinut peittää levottomuuttaan. Hänelle ei
tapaus itse asiassa mitään merkinnyt, mutta tällaisissa olosuhteissa
tuntui se kuitenkin kovaonnisuudelta.
Pelkkä oleskelu Lydian kodissa vaikutti suotuisasti Selimiin. Ankaruus
ja jäykkyys katosi hänen kasvoiltaan, ja ne saivat lempeämmän ilmeen.
Välillämme muuttui suhde heti lämpöisemmäksi. Tuima sissipäällikkö
muistutti taas ylioppilas Selimiä. Hän tarttui minua käsivarresta ja me
aloimme samoilla ympäri taloa. Salaperäisen viehätyksen tarjoaa
rakastuneelle se huone, jossa hänen rakastettunsa on ollut ja asunut.
Suloiset muistot yhtyvät surullisiin ja siihen kaikuun, joka seinistä
toistuu. On ikäänkuin jokainen noista kaiuista kertaisi: hän on poissa.
Astuimme ensin Lydian huoneeseen. Molemmin puolin toalettipöytää oli
porsliinimaljakoita ja niissä kuihtuneita kukkia, ja pöydällä näkyi
kruunun muotoinen kampa, jommoisia naiset pitävät hiuksissaan. Mirza
kääntyi ikkunaan päin, mutta minä näin kuitenkin, että hän kohotti
kamman huulilleen. Hän mahtoi todella rakastaa Lydiaansa.
Muuten ei mistään voinut päättää Lydian hiljakkoin huoneessa
oleskelleen. Vuodeverho oli poissa, eikä peitekään ollut paikallaan;
joku armoton käsi oli korjannut pois kaiken, mikä olisi voinut
muistuttaa huoneen omistajattaresta. Huonekalut valkoisine
päällysverhoineen olivat kasatut päällekkäin, ja seinillä riippuvat
peilit ja kuvat olivat muslimilla verhotut. Mirza paljasti kuvat. Yksi
niistä esitti Lydiaa lapsena lyhyissä hameissa. Kuva oli vanha
kellastunut dagerrotypi. Kasvot saattoi kyllä eroittaa, mutta valkoiset
sukat olivat vain kahtena valkoisena tahrana, ja tumma hame suli
kokonaan taustaan. Mieleni teki nauraa kuvalle, sillä Lydia ei ollut
lapsena suinkaan ollut kaunis, ja lisäksi oli hänellä kuvassa
pelästynyt ilme, silmät siristävät ja suu avoinna. Selim kääntyi pois,
ikäänkuin ei hän olisi tahtonut nähdä minun välinpitämättömänä tai
pilkallisena katsovan kuvaa. Luultavasti se hänen mielestään näytti
erinomaisen miellyttävältä ja suloiselta, mutta minulla oli oma
mielipiteeni. Selim oli liian järkevä tai liian vähän tunteellinen.
Hetkisen kuluttua laski hän vastenmielisenä kuvan kädestään ja virkkoi:
-- Tuohan on irvikuva! Purskahdin sydämelliseen nauruun, ja hän yhtyi
siihen. Sitten jätin hänet yksikseen muistojensa pariin ja palasin
upseerien luo, jotka olivat kokoontuneet ruokasaliin juomaan viiniä ja
polttamaan piippua.
Ennen levolle paneutumistani menin tarkastamaan vahteja. Yö oli pimeä
ja kylmä. Metsän laidassa ulvoi susi, ja sen ulinassa oli jotain
valittavaa. Kylässä huusi joku talonpoika tytärtään tai vaimoaan:
-- Rosina! Rosina!
Palasin takaisin puutarhan kautta. Lydian huoneen ikkunat olivat
valaistut. Nähtävästi istui Selim vielä siellä.
Luulin tapaavani hänet unelmiinsa vaipuneena mutta hän olikin
syventynyt tutkimaan karttaa.
-- Saksalaiset ovat päivämarssin päässä täältä, -- virkkoi hän minulle.
-- Heidän voimansa on melkoinen, mutta ylihuomenna teemme hyökkäyksen.
-- Kukapa tietää, vaikka jo huomenna joutuisivat tekemisiin La
Rochenoiren kanssa, -- vastasin minä.
Hän kohautti olkapäitään.
-- Sitä parempi. On jo aika tehdä loppuselvitys hänen kanssaan, vaikka
hän onkin heikko vastustaja.
-- Sinä olet liian varma itsestäsi.
-- Tulevaisuus sen osoittaa.
Ja lausuessaan sanan tulevaisuus katsahti hän karttaan ja laski sen
päälle kätensä.
Koko seuraavan aamupäivän jakeli hän käskyjä. Hän odotti taistelua.
Mutta "kismetin" tahto oli, että hänen tuli sitä ennen taistella se
kamppailu, josta minä olin hänelle ennustanut.
Kello oli kolme, ja me istuimme paraikaa päivällispöydässä, kun ovi
äkkiä avautui ja sisään astui La Rochenoire.
Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oli hän suorittanut matkan, joka
muutoin vaati kolme päivää. Hän oli pölyinen ja väsynyt, kasvot olivat
levolliset ja katse jäykkä kuten ainakin, eikä liikutuksen värettäkään
voinut huomata hänen kasvoillaan; hän oli nyt enemmän papin näköinen
kuin koskaan ennen.
Hänen astuessaan sisään ponnahtivat hänen entiset upseerinsa seisomaan.
Mirza katsoi häneen merkillisesti, hänen silmänsä säihkyivät, mutta hän
pysyi tyynenä. Nähtävästi oli hän valmistautunut tähän, sillä hän
viittasi ajutantilleen, joka heti poistui.
La Rochenoire astui pari askelta lähemmäksi. Hänen uhkaava katseensa
oli lakkaamatta tähdättynä Mirzaan.
-- Lähetin teille eilen määräyksenä, -- virkkoi hän matalalla äänellä.
-- Minusta oli tarpeetonta totella sitä.
Toinen puoli La Rochenoiren kasvoista alkoi vavahdella, kuten aina
taisteluissakin.
-- Minä vangitsen teidät, -- sanoi hän levollisesti.
Mirza kohautti olkapäitään ja kääntyi sanoen:
-- Michaelis, ota kiinni tuo hullu!
Samassa astui huoneeseen ajutantti neljän sotamiehen kera. Sotamiehet
marssivat säntillisin askelein La Rochenoiren luo ja asettuivat vaieten
seisomaan hänen kummallekin puolelleen.
-- Tasavallan nimessä vangitsen minä teidät, -- sanoi ajutantti.
Oli aivan kuin La Rochenoire olisi lyyhistynyt kokoon, ja hänen
kasvonsa kävivät synkiksi. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki --
Mirzan kosto ja käyttämät keinot. Hän tiesi joutuneensa ansaan ja
kadottaneensa kaikki pelastuksen mahdollisuudet.
Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat sanojaan turhaan.
Lukemattomien taistelujen voittaja, pelätty sissi oli nyt täydellisesti
häviöllä. Hänen kasvoillaan ei näkynyt teeskenneltyä ylpeyttä, eikä
halveksumista; hän ei katsonut musertavasti Mirzaan, vaan pysyi
liikkumattomana, tietäen varsin hyvin, että vastustus oli turhaa ja
hänen arvoaan alentavaa.
Mirzan kasvoilla ilmeni sitävastoin voittajan ylimielisyys. Hän ei
suvainnut edes katsahtaakaan La Rochenoireen. Hänen mielestään ei tämä
enää ollut kilpailija, hänen vertaisensa vastustaja, vaan tavallinen
syytetty -- _un pauvre diable_, jolle ei maksanut vaivaa tuhlata
enempää ajatuksia kuin sotalain pykälät määräsivät.
Tuossa kaikessa, tuossa äkillisessä osien vaihdossa, La Rochenoiren
laisen ylpeän miehen nöyrtymisessä oli jotakin niin järkyttävää, että
kaikki se, mitä tämän jälkeen seurasi, tuntui mitättömältä siihen
verrattuna.
-- Viekää hänet ulos! -- komensi Mirza.
Sotamiesten täsmälliset askeleet kajahtelivat kolkosti ja pahaa
ennustavina. La Rochenoire vietiin siihen taloon, jossa me olimme
viettäneet yömme, käydessämme ensi kertaa La Maressa.
Kun vangittu oli viety pois, vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus.
Kiusallinen tunne valtasi kaikki.
Sotilaat eivät juuri ylimalkaan ole kehuttavia kristittyjä, he eivät
ole anteeksiantavaisia vihamiehiään kohtaan, jotka joutuvat heidän
käsiinsä, mutta kuitenkin tunsin minä nyt katkeraa, suuttumusta Mirzaa
kohtaan. La Rochenoire oli tullut hänen luokseen aseettomana, ja hän
oli vastaanottanut entisen päällikkönsä samana järkkymättömänä, mutta
mahtavampana miehenä, jolla oli julmiin sotalain pykäliin nojautuva
tuomitsemisoikeus ja joka oli varma voitostaan ja omasta hengestään.
Sanalla sanoen kaikki edut olivat yhdellä puolella.
Sitäpaitsi tiesin, ettei Mirza osoittaisi mitään armoa.
Sotaoikeus istui. Tuomarit olivat Michaelis, Marx ja minä. Mirza toimi
puheenjohtajana, Touvenir kirjurina.
La Rochenoire tuotiin sisään. Kun katsahdin häneen, oli minusta aivan
kuin hän olisi noiden tuntien kuluessa käynyt vähintään vuotta
vanhemmaksi, mutta hän oli levollinen tai oikeammin aivan
välinpitämätön.
Kun syytökset oli luettu, kysyi Mirza, mitä hänellä oli sanottavana
puolustuksekseen; hän kohautti vain olkapäitään. Tutkinnon päätyttyä
vietiin hänet takaisin vankeuteen. Sitten ryhdyimme tekemään päätöstä.
Mirza ei äänestänyt.
Muistutin tuomareille, että syytetty oli johtanut runsaasti
neljäkymmentä voitokasta taistelua. Näytti siltä kuin sanani olisivat
tehneet vaikutuksen.
Lopuksi me äänestimme. La Rochenoire tuomittiin kuolemaan.
Minut määrättiin viemään hänelle tieto tuomiosta. Tehtävä oli perin
kiusallinen. Vastoin kaikkia oletuksia ei hän ottanut minua vastaan
ainoastaan tyynesti, vaan vieläpä kohteliaasti. Kun minä surullisen
tehtäväni suoritettuani valmistauduin lähtemään, virkkoi hän:
-- Tiesin teidän äänestävän kuolemantuomiota vastaan. Jos teidän
äänenne olisi ratkaissut tuomion, olisitte te tehnyt minulle huonon
palveluksen.
Ennen lähtöäni tarkastin vahdit. Kaksi sotilasta seisoi oven edessä ja
yksi humalatarhan puoleisen ikkunan alla.
La Rochenoirella ei ollut minkäänlaisia pakenemismahdollisuuksia.
Sitten palasin päämajaan, mutta sinä yönä en saanut unta silmiini.
Koska tuomion täytäntöönpanon tuli tapahtua La Rochenoiren sotilaitten
läsnäollessa, määrättiin minut noutamaan La Rochenoiren jälelle jäänyt
joukko.
Se vei vähintään kaksi päivää. En tuntenut erikoista halua lähteä sille
retkelle, mutta vielä vähemmin olisin suonut Mirzan lähettävän jonkun
toisen.
Otin sentähden kymmenkunnan Corbeaun ratsumiestä mukaani ja läksin
matkaan.
Heti La Maren ulkopuolella näkivät sotilaat kirkon lähellä miehen, joka
aikoi piiloutua hautuumaan aidan taakse. He ottivat miehen kiinni ja
laahasivat hänet eteeni.
Tunsin hänet entiseksi oppaaksemme Hugoniksi.
-- Mitä sinä täältä haet? -- kysyin ankaralla äänellä.
Hugon oli päissään tai teeskenteli.
-- Minä tunnen täällä joka pensaan, -- sammalsi hän. -- Herra kapteenin
luvalla aijon mennä huvilaan. Se on täynnä sotilaita. Hiivin aidan
vierustaa pitkin, sillä luulin teitä saksalaisiksi, mutta sitten tuli
tuo sotamies ja aikoi lävistää minut pistimellä -- ja hän on
maanmieheni...
Hän alkoi itkeä.
-- Mene nukkumaan! Sinä olet juovuksissa!
-- Hätä viekottelee ihmistä juomaan, herra kapteeni. Tänään sitä on
vaunuissa, huomenna vaunujen alla... Mutta päinvastoinkin... Eilen
pelkäsivät sotilaat häntä, huomenna ampuvat he hänet.
Epäilys alkoi herätä mielessäni.
-- Oletko tavannut La Rochenoirea? -- kysyin.
-- Siellä on kauheasti sotamiehiä, herra kapteeni. Ne eivät laske
lähelle. Ajattelin: minäpä nukun hautuumaalla. Tänään eletään, huomenna
sinne kuopataan.
Hetkisen tuntui minusta kuin La Rochenoiren olisi jollain tavoin
onnistunut keskustella Hugonin kanssa ja lähettää tämä hakemaan
sotilaitaan. Mutta sitten nauroin tälle ajatukselle. Olihan Selimillä
puolta enemmän sotilaita kuin hänellä, eikä Hugon mitenkään voinut
saavuttaa La Rochenoiren joukkoa ennen minua. Jätin hänet sentähden
maantielle, ja me jatkoimme matkaamme. En voinut käsittää, mikä ihme
oli lennättänyt tiedon La Rochenoiren kohtalosta hänen sotilaittensa
korviin ennen minun saapumistani. Upseerit ja miehistö ottivat minut
vastaan synkkinä, äänettöminä.
Kukaan ei sentään osoittanut uhmaa. He olivat parvi lampaita, joiden
kanssa sain menetellä niinkuin itse halusin.
Annoin palauskäskyn, ja me läksimme heti liikkeelle.
Puolenpäivän aikaan annoin sotilaitten huoahtaa pari tuntia; sitten
jatkettiin matkaa yhä nopeammin. Talonpojat piiloutuivat kylissä,
sivuuttaessamme heidät, Ennättääkseni mahdollisimman pian La Mareen
päätin hankkia ajoneuvoja, ja otin kaikki hevoset ja vaunut, mitä
matkan varrella oli saatavissa. Kaikkialla vastasi kuitenkin pitäjän
määri:
-- Ei ole.
Mutta kun minä asetin revolverinpiipun hänen otsalleen, oli kylmällä
teräksellä ihmeellinen kyky sytyttää määrissä isänmaanrakkautta;
ajoneuvoja ilmestyi heti.
Me lähestyimme La Marea myöhään yöllä ja hyvässä järjestyksessä.
Ratsastin ratsumiehineni puoli Ranskan penikulmaa edellä. Tahdoin olla
ensimäinen, ja sitäpaitsi oli minun annettava tieto tulostamme
etuvartijoille.
Kylästä emme kuulleet pienintäkään ääntä, ja kaikkialla oli pilkkosen
pimeää. Mirza noudatti aina suurempaa varovaisuutta kuin La Rochenoire
eikä antanut koskaan sytyttää valkeata öiseen aikaan.
Olimme jo aivan lähellä kirkkoa. Aliupseerini ratsasti luokseni:
-- Luutnantti, -- sanoi hän, -- etuvartijat ovat nukahtaneet.
-- Mahdotonta, vastasin minä. Siitä seuraa kuolemanrangaistus.
Kuu kumotti helakasti. Etuvartijoita ei näkynyt missään.
-- Mitä tämä tietää? -- ajattelin levottomana. Kuitenkin odotin joka
hetki saavani kuulla:
-- _Qui vive?_
Mutta kaikkialla oli hiljaista.
Aliupseeri lähestyi taas minua ja kuiskasi:
-- Täällä on tapahtunut jotakin. Katsokaahan, kirkon ikkunat ovat
rikki.
Vilkaisin sinne. Kuun kalpeat säteet heijastuivat kirkon ikkunoista,
mutta toisin paikoin näkyi vain mustia reikiä.
-- Täällä on varmasti tapeltu, -- kuiskasi aliupseeri.
Hautuumaan portti oli auki. Me ratsastimme sisään.
Äkkiä kompastui hevoseni johonkin kovaan esineeseen, josta lähti kumea
kajahdus.
Luulin sitä pääkalloksi, joka oli joutunut ruohostoon, mutta määräsin
kuitenkin erään sotilaista ottamaan siitä selon.
Sotilas astui ratsailta, kurottautui alas ja ojensi sitten minulle
preussilaisen kypärän.
Ei siis ollut epäilemistäkään siitä, että Mirza oli minun
poissaollessani joutunut taisteluun ja marssinut sitten muille maille.
Ratsastimme kauemmaksi hautuumaalle ja tutkimme kaikki epätasaisuudet,
mitä maassa tapasimme.
Viisikymmentä askelta siltä paikalta, josta olimme löytäneet kypärän,
virui preussilaisen sotilaan ruumis. Saattoi selvästi nähdä, että hän
oli kuollut jo monta tuntia sitten; taistelun täytyi olla tapahtunut jo
edellisenä päivänä.
Tapasimme lukemattomia jälkiä siitä ruohostossa. Muutamin paikoin oli
maa kokonaan panosten jätteiden peitossa; kauempana lepäsi joukottaan
preussilaisten ruumiita, vielä kauempana ranskalaisten ruumiita ja
vieläkin etäämpänä ranskalaisia ja preussilaisia yhdessä mylläkässä
päällekkäin. Siinä oli oteltu käsirysyssä. Kuun säteet valaisivat
lukemattomia uusia ruumiskasoja. Kaikki näyttivät uneen vaipuneilta.
-- Huvilaan! -- huudahdin minä.
Nelistimme maantielle. Etäällä näkyi tummia ihmisjoukkoja lähestyvän:
siellä saapui joukkoni, joka nyt oli ehtinyt hautuumaan aidan toisen
päädyn kohdalle.
Pysähdytin heidät kädenviittauksella ja kiiruhdin itse ratsumiehineni
ohi tiellä viruvien ruumiitten. Pian näimme huvilan edessämme: yksi
ikkuna oli valaistu ja selkosen selällään; eteisen ovikin oli auki.
Riensin kiireesti sisälle. Ensimäinen huone oli tyhjä; salin oven
raosta loisti valoa.
Avasin oven ja jäin seisomaan kuin naulittuna.
Keskilattialla oli matala selkänojaton sohva, ja sillä lepäsi ruumis
hurstin peittämänä, niin että jäykistyneet kasvot vain näkyivät.
Molemmin puolin kuolleen päänalusta paloi kynttilä. Jalkopäähän oli
mustiinpuettu nainen polvistunut, painaen otsaansa sohvan käsinojaan,
kädet ristissä päälaella.
Astuessani sisään nousi hän ylös. Tunsin hänet Lydiaksi. Hän näytti
kalpealta ja valvoneelta, väsyneeltä ja melkein kivettyneeltä, mutta ei
itkeneeltä.
-- Mademoiselle Lydia! -- huudahdin hillitysti.
Hän lähestyi minua varpaillaan, ikäänkuin peläten häiritsevänsä
kuolleen lepoa, ja kuiskasi:
-- Hän on kuollut!
Sitten nojasi hän päänsä olkaani vasten. Kyyneleetön nyyhkytys puhkesi
hänen rinnastaan.
Vasta silloin johtui mieleeni, että kuollut ehkä olikin ukko La Grange.
Menin nopeasti sohvan luo ja kohotin hurstia. Kalma hengähti vastaani.
Kynttiläin keltainen valo lankesi sinervänkalpeille kasvoille.
Kasvot olivat -- Selim Mirzan.