Vain vähäisen osan matkasta kuljimme rautateitse. Ranskalaisten haltuun
jääneillä seuduilla oli nimittäin useimmat radat hävitetty, ja yleisen
sekasorron aikana ei kukaan välittänyt ryhtyä niitten uudelleen
rakentamiseen. Tämä vaikeutti suuresti sotajoukkojen liikkeitä, mutta
siihen aikaan tahtoivatkin kaikki yksimielisesti syöstä Ranskan
turmioon.
Haute-Saônen depardementti, missä La Rochenoire oleskeli, oli
saksalaisten vallassa. Päästyämme sen rajojen sisäpuolelle, aloimme
taas kulkea metsiä myöten ja liikuimme melkein yksinomaan öisin. Päivät
nukuimme humala- tai viinitarhoissa, tähystelimme ja teimme uusia
matkasuunnitelmia.
Pari päivää ennen tuloamme La Rochenoiren leiriin poikkesimme erääseen
La Mare-nimiseen kylään. Se ei tosin ollut aivan matkamme varrella,
mutta Selim selitti, että hänen täytyi saada tavata erästä hra La
Grangea, joka oli jonkun aikaa asunut siellä; häneen oli Mirza
tutustunut Parisissa.
Me lähestyimme kylää mitä varovaisimmin, sillä oli hyvinkin
mahdollista, että siellä majaili baijerilaisia tai preussilaisia
joukkoja. Oli jo pimeä, aurinko laskenut; ainoastaan lännessä kuulsi
vielä iltaruskon kajastus. Siellä täällä alkoi talojen ikkunoihin
ilmestyä valoa. Kaikkialla näytti vallitsevan mitä suloisin rauha. Me
ryömimme humalatarhassa kuin käärmeet, mutta koirat vainusivat meidät
ja alkoivat haukkua. Samassa näimme muutamia tummia olentoja, jotka
seisoivat aitauksen toisella puolella ja keskustelivat puoliääneen.
Me kumarruimme alas. Äänet vaikenivat, ja yksi olennoista kumartui yli
aidan ja tähysteli tarkasti humalatarhaan päin. Sitten alkoi taas
kuulua ääniä pimeydestä:
-- Mitä te tähystelette, ukko Grousbert?
-- Koirat haukkuvat! tuolla liikkuu jotakin.
-- Tuollako! Kuu alkaa juuri kohota taivaalle, ja silloin käyvät koirat
aina levottomiksi.
Toinen ääni lisäsi:
-- Ehkä siellä on kuolleitten sieluja? Sanotaan, että koirat vainuavat
ihmissieluja.
-- Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.
Sitten kuului huokauksia.
Mirza kuiskasi minulle:
-- Ne ovat varmasti sotilaita.
Miehet alkoivat aidan takana taas haastella, mutta vielä enemmän
kuiskaten:
-- Susia juoksentelee myöskin ympäristöllä. Sota siittää susia niinkuin
kaikkea muutakin pahaa.
-- Kylläpäs iltarusko oli tänään punainen! Jossain on kai taas
taisteltu.
-- Määri arvelee preussilaisten tulevan uudelleen tänne.
-- Suojelkoon meitä Pyhä Hubertus heistä!
Nyt nousi Selim piilopaikastaan ja huusi:
-- Halloo, ihmiset hyvät! Voitteko opastaa meidät hra La Grangen luo?
-- Oh!... -- kuului pelästyneitä ääniä. Mitä te olette miehiänne?
-- Tänään sotilaita, huomenna ties mitä! Neuvokaa meille tie, älkääkä
kyselkö.
Eräs miehistä virkkoi:
-- Minä seuraan teitä.
Käännyimme nyt leveälle tielle, jota verhosi läpinäkymätön pimeys.
Kuljettuamme satakunta askelta teki tie äkkinäisen mutkan oikeaan.
Etäämpänä kohosi pieni kirkko, jota ympäröi valkoinen, matala muuri ja
joukko puita; näiden lomitse pilkisti valaistuja ikkunoita.
-- Tuo on Pyhän Hubertuksen kirkko, virkkoi saattajamme, -- ja täällä
asuu La Grange.
Tulimme nyt puutarhaan, joka oli niin tiheä, että oksat levisivät
ikäänkuin holviksi käytävien yli. Puutarha näytti olevan perin huonossa
kunnossa. Sen keskustassa oli kaunis sveitsiläiseen malliin rakennettu
huvila, jonka seinät olivat villien viini- ja muitten köynnöskasvien
peitossa, jotta valaistut ikkunat tuikkivat kuin käärmeen silmät.
Eteisen ovi oli auki, ja me astuimme sisään. Ihmisiä ei näkynyt.
Eteinen oli pimeä, mutta kuu paistoi niin heleästi ikkunasta, että me
saatoimme eroittaa kaikki: keskellä lattiaa oli pöytä, seinänvierillä
kaappeja ja niiden päällä kuivaneita tähkäkimppuja.
Marx koputti ratsupyssyllä lattiaan. Samassa kuului askeleita,
viereiseen huoneeseen antava ovi avautui, ja naisolento -- luultavasti
palvelustyttö -- näyttäysi, mutta katosi heti, nähtävästi pelästyen.
Marx koputti kovemmin.
Hetkisen kuluttua ilmestyi sama naisolento uudestaan, pitäen lamppua
kädessään, ja hänen perässään tuli vanha harmaahapsinen ukko. Tämä
lähestyi meitä, nosti käden silmilleen ja kysyi verkkaan, mutta
verrattain kovalla äänellä:
-- Miksi te meluatte niin, ystäväiseni?
Sitten asetti hän käden korvalleen ja kysyi:
-- Hä?
Jos me olisimmekin melunneet, niin ei ukkoparka olisi sitä varmastikaan
kuullut, sillä kaikesta päättäen tuntui hän olevan kuuro.
-- Eikö minulla ole kunnia olla tuttu? huudahti Mirza, kumartuen ukkoon
päin.
Tämä tarkasti häntä, muisteli hetkisen ja virkkoi:
-- Ah, tekö se olettekin, kreivi?
Sitten lisäsi hän itsekseen, mutta aivan kuuluvasti:
-- Mitä hän näillä seuduilla tekee!
-- Minä aijon antautua sotapalvelukseen, vastasi Mirza.
-- Tervetuloa, tervetuloa kattoni alle!
Selim esitti Marxin ja minut, ja ukko kehoitti meitä astumaan sisälle,
mutta me pyysimme ensin saada muuttaa vaatteitamme, sillä me
muistutimme hieman liiaksi maantierosvoja. Palvelustyttö johdatti
meidät vierashuoneeseen.
Pukeutuessamme virkkoi Mirza:
-- Hän on kauheasti vanhentunut, muuttunut melkein lapseksi uudestaan.
-- Miksi sinä tahdoit häntä tavata? Hänhän on aivan höperö.
-- Sen kerron sinulle yöllä.
Sitten menimme alas.
Ukko odotti jo meitä katetun ruokapöydän ääressä. Heti meidän jälkeemme
astui huoneeseen nuori, kaunis tyttö, solakkavartaloinen ja
tummakutrinen. La Grange esitti hänet pojantyttärekseen.
Minä kumarsin jäykästi ja jokseenkin välinpitämättömästi. Mutta äkkiä
keksin jotakin, mikä hämmästytti minua mitä suurimmassa määrin.
Neiti La Grange vaaleni kalman kalpeaksi, nähdessään Mirzan, eikä
viimemainittukaan näyttänyt vähemmin liikutetulta.
-- Hänellä näkyi olevan syynsä tännetuloon, -- arvelin itsekseni.
Me istuimme kukin paikallemme ja ryhdyimme äänettöminä aterioimaan.
Kukaan ei tuhlannut sanoja, puhuttiin hillityllä äänellä ikäänkuin
olisi pelätty jonkun kuuntelevan.
Sen verran huomasin kuitenkin, että neiti La Grangen ja Mirzan välillä
oli jotakin. Edellinen karttoi Mirzan katsetta, mutta kun Mirza taas ei
katsonut neitoon, tarkasti tämä häntä kummallisin silmäyksin. Mirza
koetti turhaan saada keskustelua vireille. Vaitiolo kävi kiusalliseksi.
Aterian päätyttyä katsahti ukko La Grange kattoon ja sanoi äkkiä:
-- Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai... niin, torstaihan tänään
onkin.
Noustuamme pöydästä tarttui Mirza hänen käsivarteensa, ja he katosivat
viereiseen huoneeseen. Luulen, että hän pyysi ukolta opasta, mutta en
voinut kuulla heidän keskusteluaan, vaikka he puhuivatkin verrattain
kovaäänisesti. Olin nimittäin istahtanut neiti La Grangen viereen ja
koetin pitää hänelle seuraa.
Se olisi ollut toisissa olosuhteissa verrattain helppoa. Nuori tyttö
oli kaunis ja miellyttävä, hänellä oli älykkäät, tummat silmät ja
ihmeteltävän kauniit kädet, jotka hän nähtävästi mielistelyn halusta
nosti tuon tuostakin kutreilleen. Mutta tällä kerralla ei keskustelusta
ollut tulla mitään. Minä olin väsynyt ja neiti La Grange hajamielinen.
Vihdoin kysyin häneltä, kuinka kauan hän oli tuntenut Mirzan.
Silloin tuli häneen eloa, mutta sen sijaan että olisi vastannut kysyi
hän vuorostaan, mitä varten me olimme tulleet näille seuduille.
Vastasin hänelle, että minusta oli yhdentekevää, missä sain tapella,
mutta Mirza oli tahtonut poikettavaksi tänne. Tytön kuumeentapainen
levottomuus yltyi. Olisin ehkä jossain toisessa tilaisuudessa koettanut
udella häneltä yhtä ja toista, mutta nyt esti minua siitä väsymys. Marx
oli nukahtanut nojatuoliin ja kuorsasi, ja minä ajattelin enemmän unta
kuin sydänsalaisuuksien utelemista.
Kohta palasivat Mirza ja ukko viereisestä huoneesta. Ukko istahti nyt
viereeni, laski kätensä polvelleni ja alkoi puhua pitkiä, hajanaisia
lauseita, tehden aina etukäteen käsillään liikkeitä, joiden piti kuvata
hänen sanojaan. Sillaikaa lähestyi Mirza neiti La Grangea. Kuulin
heidän vaihtavan muutamia pikaisia sanoja, ja senjälkeen näkyi Mirza
hartaasti pyytävän jotakin. Onnistuin kuulemaan vain sanat: "Minä
selitän kaikki!" sillä samassa teki ukko taas käsillään muutamia
ennakkoliikkeitä ja sanoi sitten:
-- Te saatte nukkua toisessa rakennuksessa. Teidän tarvitsee vain avata
takaovi, niin pääsette suoraan humalatarhaan... aina metsään saakka.
Sitten nosti hän käden korvalliselleen ja kysyi:
-- Hä?
Vihdoin sanoimme hyvää yötä. Toinen rakennus oli puutarhan äärimäisessä
kulmassa, muutaman kivenheiton päässä huvilasta. Siellä ei nähtävästi
asunut ketään, sillä astuessamme sisälle lehahti vastaamme humalan
tuoksu, ja humaloita näkyi riippuvan siellä kuivamassa. Yksi huoneista
oli kuitenkin kalustettu, ja lattialle oli levitetty kolme patjaa,
päänalusia ja hursteja. Niin houkuttelevaa vuodetta en ollut nähnyt
pitkiin aikoihin, ja minä heittäydyin levolle, ajattelematta edes
riisuutua. Selim ja Marx eivät liioin riisuneet yltään, vaan kävivät
makuulle täysissä pukineissa, ja kaikilla oli ratsupyssy lähellään
siltä varalta, että niitä tarvittaisiin.
-- Kuule, -- sanoi Mirza. -- Nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy
tunnustaa ja selittää sinulle kaikki...
Sen verran kuulin, mutta nukahdin sitten, ja nukuinkin niinkuin tukki,
mutta en toki paria tuntia enempää.
Kello kahden ajoissa heräsin äkkiä.
Ensi alussa en voinut muistaa, missä olin, mutta sitten selvenivät
ajatukseni, ja minä katsahdin ikkunasta ulos.
Heikko vaaleanpunainen valo loisti sisälle.
Mutta se ei ollut päivänsarastusta, vaan kaukaisen tulipalon
kajastusta.
-- Siellä palaa, -- ajattelin itsekseni, mutta en tuntenut vähintäkään
halua jättää lämmintä vuodettani.
-- Mahtavat tapella siellä.
Ja siellä tapeltiinkin.
Hetkisen kuluttua kuulin kiväärin pauketta etäältä.
Kaukaiset, kumeat laukaukset, nopeat ja tasaiset kuin säveljakso,
taukosivat toisinaan ja kaikuivat sitten taas kaksinkertaisina.
Väliaikoina kuului Marxin kuorsausta.
Jonkun ajan kuluttua tuntui minusta aivan kuin olisivat laukaukset
kuuluneet lähempää, ja jokunen kanuunan jyrähdys tärisytteli
ikkunanruutuja. En tahtonut vielä nousta ylös, mutta päätin kuitenkin
varovaisuuden vuoksi herättää Mirzan.
-- Selim! -- huusin minä.
Ei vastausta.
-- Selim! -- toistin kovalla äänellä.
Vastaukseksi kuului vain Marxin kuorsaus!
Tällävälin oli kajastus yhä kirkastunut, ja minä eroitin jo Selimin
vuoteen -- se oli tyhjä.
Arvelin hänen lähteneen ottamaan selkoa taistelun kulusta; tartuin
ratsupyssyyni ja läksin myöskin ulos.
Kuu paistoi kirkkaasti, ja tulipalon kajastuksen ohella levitti se
salaperäistä valaistusta puutarhaan. Puitten lehdet rapisivat hiljaa,
heijastuen hopealle ja kuparinpunaiselle; maassa näkyi pitkiä, tummia
varjoja. Mutta puutarhassa oli kaikki hiljaista. Huvilan ikkunat
näyttivät mustilta. Täällä oltiin nähtävästi tottuneita tulipalon
loimuihin ja kiväärinlaukauksiin.
Salaperäinen juhlallisuus vallitsi kaikkialla. Täällä uinuvan puiston
surunvoittoinen hiljaisuus, tuolla veripunainen hehku, taistelu,
tulipalo ja meren kohinaa muistuttava melu.
Olin niin tottunut olemaan varuillani, että nytkin vaistomaisesti
hiivin eteenpäin aivan kuin olisin lähestynyt preussilaista
vahtisotilasta.
Äkkiä huomasin Mirzan ja jäin kuin naulittuna seisomaan paikalleni.
Penkillä, varjoisessa pensaikossa, istui neiti La Grange, ja hänen
edessään oli Mirza polvistuneena, suudellen innokkaasti hänen käsiään.
Kuu ja punerva hohde valaisi heitä.
-- Sinä minun ainoani, ainoani! -- kuiskasi Mirza intohimoisesti.
-- Annathan anteeksi? -- jatkoi hän hetken kuluttua.
Hänen äänensä ja suudelmansa kuuluivat yli voimakkaimpienkin
pyssynpamausten.
Kuulin vielä muutamia yksinäisiä lauseita:
-- Tulin ainoastaan...
Aloin pelätä, että taistelu leviäisi La Mareen saakka ja katsoin
varovaisuuden vaativan meitä olemaan valppaina. Vetäysin senvuoksi
pensaikkoon ja vihelsin hiljaa sovitun merkin.
Heti alkoi pensaista kuulua rapinaa ja samassa ilmestyi eteeni Mirza
säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin, läähättäen mielenliikutuksesta.
-- Mikä on hätänä? -- kysyi hän.
-- Tappelevat.
-- Etäällä. Älä käytä väärin merkkiä, sinä leikittelet. Merkki tietää:
vaara on lähellä.
-- Häiritsinkö sinua?
Mirza pysähtyi äkkiä.
-- Sinä näit?...
-- Näin.
Hän vaikeni hetkiseksi, sitten syleili hän minua.
-- Hyvä, -- sanoi hän. Käykäämme sisälle, minulla on sinulle paljon
kerrottavaa. Nyt et kai nukahda?
-- En, sen lupaan.
Me menimme sisälle. Minä heittäysin patjalleni, Mirza istahti omalleen
ja alkoi:
-- Sinun mielestäsi olen ehkä toiminut itsekkäästi, mutta arvelin, että
sinusta oli sama, missä sait tapella. Sitäpaitsi seuraa minua aina
onni, mutta sinua ei, ja sentähden ajattelin, että jos sinä sidot
kohtalosi minun kohtalooni, joudut sinä myöskin osalliseksi minun
onnestani. Mutta asian voi muuttaa. Minä olen antautunut hyvin
vaaralliseen seikkailuun. Nyt kerron sinulle mihin. Jos tahdot, niin
voit peräytyä, vielä ei ole myöhäistä. Mutta sano minulle, olisitko
joka tapauksessa lähtenyt sotaan?
-- Olisin.
-- Hyvä -- siis en houkutellut sinua?
-- Et.
-- Kuule sitten. Jo ennen sodan syttymistä tutustuin Parisissa Lydia la
Grangeen ja rakastuin häneen. Hän miellytti minua. Mutta sitten välimme
rikkoutuivat, ja tiedätkö, kuka siihen oli syynä?
-- En.
-- La Rochenoire.
-- La Rochenoire?
-- Niin. Yksityisseikkoja en nyt ennätä sinulle kertoa. La Rochenoire
rakastui myöskin häneen, mutta se mies oli huonossa huudossa
ja markiisin-arvoineen köyhä kuin kirkonrotta. Minulle oli
verrattain helppoa lyödä hänet laudalta. Silloin haastoi hän minut
kaksintaisteluun. Me taistelimme pistooleilla. Kolme kertaa tähtäsin
häntä otsaan, ja kolmasti lahjoitin hänelle hengen. Hän ei osaa ampua.
Olisin voinut tappaa hänet, ja kadun, etten sitä tehnyt, sillä siitä
lähtien on hän vainonnut minua väsymättömästi. Olen aina ollut tulinen,
kuten tiedät, ja toisinaan antautuessani uusiin suhteisiin en ole
välittänyt sitä ennen lopettaa entisiä. Niin oli nytkin käynyt. Vuotta
ennen kuin opin tuntemaan Lydian olin Jockey-klubissa tutustunut
nuoreen meriupseeri Marillaciin, joka heti ensi hetkellä mieltyi
minuun. Hän oli kelpo poika -- urhoollinen, älykäs, sanalla sanoen
oikea ritari. Jonkun viikon kuluttua kutsui hän minut kotiinsa ja
tarjosi ystävyytensä, ja minä -- suokoon Jumala sen anteeksi! --
antausin suhteisiin hänen nuoren, kauniin vaimonsa kanssa.
Meikäläisissä oloissa pidetään sellaista rikoksena, mutta Parisissa on
se ihan tavallista. Minä en ollut ympäristöäni parempi. Mutta
omatuntoni alkoi kuitenkin soimata minua. Mies oli usein poissa, mutta
kun hän tuli kotiin, täytyi minun teeskennellä ystävyyttä häntä
kohtaan, ja se kävi ylen tukalaksi; minä inhosin itseäni. Tultuani
tuntemaan Lydian tahdoin lopettaa entiset suhteeni, en siksi, että
tunteeni Lydiaa kohtaan olisi ollut todellinen, sellaiseksi muuttui se
vasta myöhemmin, -- vaan siksi, etten voinut teeskennellä. Luulin
voivani helposti päästä eroon rouva Marillacista, mutta petyin
suuresti. Hän oli saanut tiedon aikeestani, ja mustasukkaisuudesta ja
kostonhimosta antautui hän suhteisiin La Rochenoiren kanssa. Tämä taas
ei anna koskaan anteeksi eikä väisty kenenkään tieltä, ja siksi käytti
hän tilaisuutta tehdäkseen lopun Lydian ja minun välisestä suhteesta,
samalla kostaen minulle. Hän selitti Lydialle, että minä rakastin rouva
Marillacia. Lydia ei tahtonut uskoa sitä, vaan vaati todistuksia.
Silloin sain rouva Marillacilta kirjeen, missä hän pyysi minulta
viimeistä kohtausta. Minä kieltäysin. Silloin sain toisen kirjeen, joka
sisälsi vain sanat: "Sinä tiedät, että mieheni on tullut kotiin, ja
pelkäät." Enempää ei tarvittu. Minä menin. Se oli ansa. La Rochenoiren
oli määrä tuoda Lydia paikalle, todistaakseen hänelle uskottomuuteni.
Mutta siinä ei kylliksi. Kostonhimoisena minua kohtaan ei se lurjus
empinyt valita myöskin rouva Marillacia uhrikseen; hän ei ilmoittanut
ainoastaan Lydialle kohtaamisestamme, vaan myöskin hra Marillacille,
toivoen tämän haastavan minut kaksintaisteluun ja surmaavan minut --
Marillac oli nimittäin Ranskan taitavimpia miekkailijoita, eikä kukaan
uskaltanut ryhtyä hänen kanssaan miekkasille. Sitten tapahtui
yhteentörmäys. Sinä olet tietysti kuullut siitä -- koko Parisihan ei
puhunut muusta. Päätin antaa Marillacin surmata itseni, mutta kun sain
nähdä verta, pääsikin kovaonninen luontoni oikeuksiinsa, ja minä
työnsin miekkani kahvaa myöten hänen rintaansa. Vielä tänään kuulen,
kuinka terä mursi hänen selkärankansa.
Mirza säpsähti. Hän oli kalpea, hänen silmänsä säihkyivät ja kasvoilla
kuvastui tuska, mutta samalla synkkä, uhkaava katkeruus.
Hän peitti käsillään kasvonsa ja vaikeni. Vähään aikaan en kuullut
muuta kuin laukauksia, jotka yhä lähenivät.
-- Kerro enemmän, aika on täpärällä, -- sanoin minä.
-- On helppo arvata, -- lisäsi hän, -- mitä sitten tapahtui. Lydia ajoi
minut ovesta ulos, ja siitä lähtien aloin rakastaa häntä toden teolla.
Olisin kostanut verisesti La Rochenoirelle, mutta en ollut selvillä
hänen syyllisyydestään. Sitäpaitsi komennettiin hänet heti jälkeenpäin
Marseilleen, sillä hän oli siihen aikaan meriministeri. Ennen lähtöään
kosi hän Lydiaa, joka epätoivoissaan antoi myöntymyksensä. Minä
aloin viettää hurjaa elämää ja tuhlasin koko joukon rahoja. Olin
Jockey-klubin sielu; siellä pidettiin minua sankarina, itse pidin
itseäni halpamaisena raukkana. Kärsin kauheasti. Sitäpaitsi kasvoi
rakkauteni Lydiaan, ja se teki minut vielä onnettomammaksi.
-- Kuinka sait tietää La Rochenoiren osallisuuden tuohon juttuun?
-- Tapasin rouva Marillacin sittemmin siinä kurjassa ympäristössä,
missä aikaani kulutin. Hän oli vajonnut syvälle, mutta minä koetin
kohottaa häntä, vaikka tosin liian myöhään: hän oli saanut
keuhkotaudin. Hän kuoli pian sen jälkeen, mutta tunnusti ennen
kuolemaansa minulle kaikki. Vannoin silloin kostavani La Rochenoirelle.
Ja kautta taivaan! olisin tehnyt sen heti, ellei sota olisi juuri
silloin tullut väliin.
-- Luulin, -- jatkoi hän, -- että La Rochenoire sortuu sen jalkoihin,
ja rukoilin sentähden ristin Jumalaa ja typerää Muhamedia pelastamaan
hänet minulle. Eikä aikaakaan, kun hänen nimensä sukelsikin esille
tapausten pyörteistä, sen kamalan kehän ympäröimänä, joka oli tehnyt
hänet niin kuuluisaksi sissiksi. Silloin ajattelin: nyt on hetki
tullut!
-- Mikä on tarkoituksesi?
Mirza aukaisi vapisevin käsin lakkinsa vuorin ja otti esille paperin,
jonka ojensi minulle, sanoen:
-- Lue!
Aloin lukea tulipalon loimussa, ja minusta tuntui kuin en olisi ollut
valveillani, -- kuin olisi kaikki, mitä tapahtui, ollut vain
kummallista unta, joka haihtui herättyäni.
Paperi, jota pidin kädessäni, oli kaikessa vaatimattomuudessaan Mirzan
nimitys La Rochenoiren joukon päälliköksi, sekä määräys asettaa
samainen La Rochenoire sotaoikeuden tuomittavaksi.
Ojensin paperin äänettömänä takaisin.
Mirza nousi seisaalle ja tuli luokseni. Hänen kasvoillaan kuvastui
oikea itämainen julmuus.
-- Vannon tämän yön, palon, noitten kaatuneitten kautta, että minä
ilman epäilyksiä ammutan hänet!
Sitten avasi hän nopeasti ikkunan. Hän tarvitsi selvästi raitista
ilmaa.
Mutta minä en käsittänyt, mitä nimitys merkitsi.
-- Selitä minulle asia! -- sanoin.
Selim käveli hetkisen edes takaisin.
-- Sinä ihmettelet nimitystä ja käskyä asettaa sotaoikeuden eteen mies,
joka ei tee muuta kuin tappelee saksalaisten kanssa, -- vastasi hän
vihdoin. -- Mutta kaikella on syynsä. Tuo mies luulee nyt olevansa
kaikki kaikessa, ollessaan joukon johtaja. Hän on ylimys. Hänen
miehensä huutavat "_vive le roi_!" [Eläköön kuningas!] sotakentällä.
Hän ei palvele tasavaltaa, vaan Henrik V:ttä. Sitäpaitsi kohtelee herra
markiisi ihmisiä liian ylimielisesti, hän ammutti Branche Verten kylän
määrin, hirtätti Agneauxissa kaksi talonpoikaa, poltatti Maricin kylän
sentähden, että se kieltäytyi antamasta hänelle muonavaroja. Kun Chauzy
lähetti hänelle ohjeita, ruoskitutti hän sanansaattajia ja lähetti
Chauzylle röyhkeitä vastauksia. Yksin sekin riittää tuottamaan hänelle
kuolemantuomion. Hän tahtoo olla oma herransa ja käydä sotaa omin päin,
mutta sepä ei luonnistu. Diktaattorilla oli tosiaankin kylliksi syitä.
Hän selitti La Rochenoiren menettäneen päällikkyyden, kukaan ei
tahtonut ryhtyä siihen, kunnes minä sain tiedon asiasta.
Ilmoitin heti olevani valmis ryhtymään toimeen, ja koska diktaattori
tunsi minut Jockeyklubin ajoilta, tulin suuremmitta vaikeuksitta
nimitetyksi. Mutta minulle huomautettiin, että La Rochenoire, jolla ei
ole paljoa kadotettavaa ja jolla on sotilaansa takanaan, varmasti ampuu
sen, joka saapuu hänen leiriinsä nimitys taskussaan.
-- Mitä? Eikö hallitus kykene vapauttamaan itseään hänestä?
-- Kykenee kylläkin: se voisi saartaa hänet joukoillaan ja tuhota
hänet perin pohjin. Mutta diktaattori ajattelee yleistä mielipidettä.
La Rochenoiren nimi on käynyt julkiseksi, hän on jo otellut
nelisenkymmentä kertaa ja useimmiten suoriutunut voittajana. Olen
sentähden saanut käskyn menetellä varovasti, mikä ei minua juuri
miellytä! Säästän La Rochenoirea niin kauan kuin hänellä on sotilaat
puolellaan, mutta hekin alkavat napista. Minä en vedä esille
nimitystäni heti, vaan vasta sitten kun olen voittanut sotilaat
puolelleni. Mutta jos La Rochenoire antaisi käskyn ampua minut, niin
ammun kuulan hänen otsaansa ja vedän esille nimitykseni. Epäilen
kuitenkin niin käyvän. La Rochenoire tietää, että minä olen hyvissä
väleissä nykyisen diktaattorin kanssa. Ampua minut olisi samaa kuin
"polttaa kaikki laivansa", ja sitä ei hän toki tahtone. Saammehan
muuten nähdä. Toivottavasti ei tarvitse mennä äärimäisyyksiin. Se on
hallituksen toivo. La Rochenoire ei tiedä asiasta mitään. Niin ovat
asiat. Sano nyt minulle ajatuksesi.
-- Ajatukseni on, että olisit tehnyt paremmin, jos olisit sanonut
minulle kaikki samalla kertaa.
-- Menettelin väärin, mutta pelkäsin, että sinä voisit saada minut
luopumaan aikeestani.
-- Ja miksi sinä sitten houkuttelit minut mukaan?
-- Vielä ei ole myöhäistä vetäytyä takaisin. Sinä sanoit olevan
yhdentekevää, missä saat tapella. Jonkun matkan päässä täältä oleskelee
Corbeaun vapaajoukko. Sinä voit liittyä siihen. Varmuuden vuoksi olen
hankkinut sinulle paikan.
-- Kuule nyt, Selim! -- sanoin minä. -- Sinä tahdot kostaa, ja tee se,
mutta tapa ei minua miellytä, Voisin kyllä käsittää, jos sinä etsisit
La Rochenoiren ja muitta mutkitta ampuisit luodin hänen otsaansa, mutta
sinä aijot ensin voittaa hänen luottamuksensa ja sitten pettää hänet.
-- Minä en ole valinnut tapaa. Sellaiset ovat saamani määräykset, ja
niitä täytyy minun noudattaa, minkä myöskin olen luvannut tehdä, sillä
ei siinä kylliksi, että ilman muuta surmaan hänet. Ensin täytyy minun
saada nöyryyttää hänet mitä julmimmin. Minä en välitä, onko se kaunista
vai eikö. Minä olen tattari. Minä janoan kostoa!
Ja hän olikin sillä hetkellä aivan kuin täysiverinen tattari.
-- Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Ajattele, että Lydia on hänen
morsiamensa!
Ja hän alkoi hieroa käsiään niin että nivelet nauskuivat.
Hetkisen kuluttua lisäsi hän:
-- No, seuraatko sinä minua vai etkö?
-- Seuraan. Jos asia toimitetaan heti, niin autan sinua, muussa
tapauksessa luovun koko puuhasta.
-- Tee se! Hyvä! Kiitos!
Hän puristi kättäni.
-- Missään tapauksessa, -- lisäsi hän, -- me emme mene yhtaikaa
leiriin, jottemme herätä epäluuloa. Minun täytyy päästä sinne ensin --
sitten tulette te, sinä ja Marx. Me emme ole tuntevinamme toisiamme.
Siten ainakin tulette suojatuiksi hänen kostoltaan, jos jotakin
tapahtuu.
Minä en tahtonut suostua siihen, mutta Mirza huomautti, ettei meillä
ollut oikeutta vetää mitään aavistamatonta Marxia mukaamme. Minä
mukaannuin.
-- Koska sinä lähdet matkaan? -- kysyin minä.
-- Päivän koittaessa. Te jäätte tänne vielä muutamiksi päiviksi.
Sitten tarttui hän taas käteeni.
-- Ole hyvä Lydialle! Minä rakastan häntä. Ole sääliväinen minua
kohtaan, ainakin siinä suhteessa. Hän ansaitsee sinun ystävyytesi...
paremmin kuin minä. Hän on kärsinyt paljon, sillä hän ei ole koskaan
lakannut minua rakastamasta. Nyt on kaikki selitetty.
Ja hän heittäytyi kaulaani ja painoi päänsä rintaani vasten. Sitten
nousi hän äkkiä ylös ja sanoi:
-- Nyt minä menen.
-- Minne?
-- Sanomaan hänelle jäähyväiset. Se lapsi raukka odottaa minua vielä.
Hän otti ratsupyssynsä ja meni. Minä jäin yksin nukkuvan Marxin kanssa.
Sotamelu ei vaiennut, päinvastoin yltyi. Sitävastoin häipyi kajastus,
sillä päivä alkoi jo sarastaa. Ikkunanruudut alkoivat loistaa, oksien
rajaviivat kävivät yhä selvemmiksi. Nojasin päätäni käteen ja aloin
miettiä. Mutta minä en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. Olen
aina tottunut mukautumaan perusteltujen tosisyitten edessä,
hyväksymään ne kuin turkkilainen "kismetin", kohtalon, marmorikylmän
välinpitämättömästi. Tuollainen taivuttautuminen oli siihen aikaan
periaatteeni, lohdutukseni. Elämä ei ollut minusta penninkään arvoinen,
elin jonkinlaisessa epäilyksen ajassa. Olin liian kauan elänyt vain
sisällistä elämää ja kuluttanut itseäni. Sentähden etsinkin nyt
voimakkaita, kannustavia vaikutelmia, sillä ne repäisivät minut irti
kaiken katoavaisuuden ja tyhjyyden mietteistä.
Ajattelin nyt ainoastaan Mirzaa, hänen voimakasta elämäänsä,
itseluottamustaan ja sitä ylenmääräistä elämänintoa, joka hänessä
kuohui. Hän tappeli, rakasti, kosti ja oli täydellisesti vakuutettu
siitä, että se kaikki oli vaivan arvoista. Ei ainoakaan epäilyksen
varjo himmentänyt hänen sieluaan. Hänessä ei ollut pisaraakaan Hamletin
verta. Sellaiset ihmiset ovat luodut toimimaan. Hänestä säteili elämän
lämpöä, jossa minäkin jähmettynyttä sieluani lämmittelin.
Tällä hetkellä heitti hän tuolla puistossa jäähyväiset kauniille neiti
La Grangelle, unohtaen koko maailman. Minä olisin hänen sijassaan
tuntenut suutelevani huulia, jotka kuolema ennemmin tai myöhemmin
jähmetyttää.
Päivä valkeni yhä. La Maren kukot alkoivat kiekua toinen toisensa
perästä. Menin avonaisen ikkunan ääreen ja näin samassa heikon
lyhdynvalon, joka lähestyi nopeasti pimeydestä, ja kuulin puukenkien
kolinaa.
Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunan alle paljaspäinen ja takkutukkainen
poika. Hän kohotti lyhtyä, ja nähtyään minut ikkunassa huudahti hän
läähättäen:
-- Te ette nuku?
-- Kuinka niin?
-- Preussilaiset ovat matkalla kylään.
-- Sammuta lyhty ja mene! -- vastasin minä kuiskaten.
Herätin Marxin ja menin sitten eteisen ovelle ja vihelsin.
Mirza tuli heti.
-- Halloo! Halloo! -- huusi hän.
-- Saksalaiset ovat La Maressa.
Hiivimme humalatarhaan, joka ulottui metsään saakka. Meidän ei muuten
tarvinnut edetä kovin pitkälle, sillä preussilaiset eivät tienneet
meidän oleksivan kaupungissa. Heittäydyimme rauhassa humalaköynnösten
sekaan ja aloimme kuunnella. Taistelu oli jo päättynyt ja kajastus
hävinnyt taivaalta. Aluksi oli kaikki hiljaista La Maressa, mutta
vähitellen aloimme eroittaa ensin hiljaisempaa, sitten kovempaa melua.
Jonkun ajan kuluttua kuulimme kavioitten kopsetta ja hevosten
hirnuntaa, torvien toitotusta ja rumpujen pärinää. Lopuksi alkoi kuulua
myöskin laulua: ratsuväki luikkasi "Die Wacht am Rhein", ja äänet
kajahtelivat kirkkaina hiljaisuudessa. Niissä tuntui lannistumatonta
voimaa ja voitonvarmaa ylimielisyyttä; saattoi arvata, että
cimbriläiset tomun ja veren peittämät joukot tällä laululla juhlivat
uutta voittoaan.
Sarastuksen ensi säteet mahtoivat loistaa sädekehänä heidän lippunsa
ympärillä.
Me kuuntelimme vaieten. Välinpitämätön Marx kalpeni raivosta ja
kuiskasi hampaittensa lomitse murtuvalla ranskankielellään: "_C'est
pien! nous ferrons_!" [Hyvä! Saammepa nähdä!] Mirza antautui myös
kokonaan hetken valtaan. Varmasti unohti hän nyt kaiken muun, ja tuntui
kuin hänen ajatuksensa sillä hetkellä olisivat olleet painavampia kuin
Hamletin kaikki mietelmät yhteensä.
Nähtävästi oli kysymyksessä vain läpikulku, sillä vähitellen eteni
melu, kavioiden kopse ja laulu kuuluivat heikommin ja sekottuivat
vähitellen humalaköynnösten suhinaan. Sittemmin toi vain jokunen,
voimakkaampi tuulenpuuska katkonaisia ääniä korviimme.
-- Ne menivät, -- kuiskasi Selim.
-- Niin.
-- Nyt täytyy minunkin lähteä. Te käännytte takaisin La Mareen.
Me jätimme pitkät ja sydämelliset jäähyväiset. Mirza kuivasi kyyneleen
silmäkulmastaan, heitti ratsupyssyn olalleen, työnsi lakin kenoon ja
poistui verkalleen, hyräillen jotakin sotilaslaulua.
Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan ja lähetti meille viimeiset
jäähyväisensä.
Marx ja minä palasimme äänettöminä La Mareen.