Haute-Saônen departementtiin saakka matkustimme suurimmaksi osaksi
seutujen kautta, jotka olivat ranskalaisten hallussa, vaikkakin
baijerilainen armeija, joka toimi etelässä, oli yhteydessä pääkaupunkia
piirittävän preussilaisen armeijan kanssa. Ainoana vaaranamme olivat
ranskalaiset sotarosvot; kaikki tiet vilisivät niitä, eikä suinkaan
sattunut harvoin, että ne ottivat omalletunnolleen ryöstöjä ja
varkauksia. Heitä emme kuitenkaan pelänneet, meitä kun taasen oli
kolme. "Ranskan urhokas poika" hra Vaucourt oli tosin toista tietä
lähtenyt Bordeauxiin, mutta kohta toisena matkapäivänä liittyi meihin
eräs Jean Marx, syntyään elsassilainen, kahdeksantoistavuotias
nuorukainen, joka ei pelännyt mitään maailmassa ja olisi yhden päivän
tuttavuuden perästä seurannut meitä vaikka suoraa päätä saksalaisten
kitaan. Kaikkialla kohtasimme sodan kauhuja, kaikkialla hävitettyjä
kyliä, joitten asukkaat piiloutuivat meidän lähestyessämme; pellot
olivat viljelemättöminä, tuon tuostakin tapasimme kuihtuneita,
nälkäisiä raukkoja, aavemaisia olentoja, jotka perunamaissa kuleksien
etsivät menneenvuotisia, puolimätiä perunoita. Minne vain tulimme,
tunkeutui sieramiimme tukahduttava katku. Öisin valaisi taivaanrantaa
tulipalon kajastus, ja etäältä kuului suden ulvontaa. Muutamia kertoja
jouduimme taistelutantereelle, missä ei kuitenkaan näkynyt enää
ihmisten ja hevosten ruumiita, vaan valkoisia paperitukkoja, jätteitä
ammutuista panoksista. Toisin paikoin peittivät nämä tukot maan kuin
lumi, paikotellen oli niitä harvemmassa. Kerran päädyimme aivan autioon
kylään, missä ei ollut muuta elollista, kuin meitä pakeneva, nälästä
kaakattava kanaparvi ja yksi ihminen, mielipuoli eukko, joka istui
puoleksi luhistuneen tupansa kuistilla ja puheli kovaäänisesti
itsekseen. Ainoastaan suurella vaivalla saimme hänen hajanaisista
vastauksistaan selville, että kylän asukkaat olivat joku päivä sitten
ampuneet ulaaneja ja sitten paenneet, sillä he pelkäsivät, että heidän
kylänsä poltettaisiin.
Eräänä yönä saavuimme tuvalle, jonka ikkunasta loisti valkea, ja
koputimme ovelle. Kesti kauan ennenkuin havaitsimme minkäänlaisia
elonmerkkejä, mutia vihdoin avautui ovi ja eteemme ilmestyi niin
sudennäköiset kasvot, että me melkein luulimme näkevämme sen pedon
edessämme. Marx väitti miestä ruumiinvarkaaksi, ja ehdotti, ettemme
yöpyisi hänen luokseen, kun emme voineet olla lainkaan varmoja siitä,
ettemme yöllä saisi puukonpistoa kylkiluittemme väliin. Mutta me olimme
lopen väsyneitä ja päätimme kuitenkin yöpyä. Hetkisen kuluttua ilmestyi
esille vielä neljä samanlaista olentoa; he alkoivat vilkuilla meitä
salavihkaa ja luoda ahnaita silmäyksiä matkatavaroihimme. Marx jäi
pihalle hevosten luo, Mirza puolestaan tarttui muitta mutkitta
susimiestä kurkkuun, painoi hänet seinää vasten ja asetti pistoolin
piipun hänen otsalleen sanoen:
-- Kuuleppas, kirottu elukka! Aja heti paikalla ulos nuo roikaleet,
muutoin ammun sekä sinut että jokainoan heistä, ja jos jotakin häviää
yön aikana, hirtän sinut ilman armoa.
Miehet alkoivat murista, koettipa eräs heistä selittää olevansa joku
virkailijakin ja pyysi uhkaavasti saada nähdä passejamme. Vastaukseksi
tarttui Selim ratsupiiskaansa ja alkoi sillä säälimättä läiskytellä, ja
etenkin tuota virkailijaa. Yö kului rauhassa, ja me jatkoimme
seuraavana aamuna matkaamme.
Mutta tie kävi yhä vaarallisemmaksi. Tulimme nyt seudulle, joka oli
melkein kokonaan saksalaisten vallassa, joita pienet, hajallaan
liikkuvat vapaajoukot lakkaamatta ärsyttelivät ja ahdistelivat. Kylät
ja kaupungit olivat säilyneet paremmin täällä kuin niillä seuduin,
missä kaksi armeijaa taisteli keskenään. Asukkaat eivät tehneet
vastarintaa saksalaisille, vaan taipuivat heidän ylivoimaansa, mutta
niinpä olikin heiltä melkein mahdoton saada minkäänlaista apua tahi
neuvoja. Me päätimme millä hinnalla hyvänsä etsiä käsiimme La
Rochenoiren, vaikka se näytti inhimillisille voimille mahdottomalta,
sillä ensiksikään ei kukaan tiennyt, missä hän joukkoineen oleskeli, ja
toisekseen täytyi meidän, päästäksemme hänen luokseen, mennä suoraan
saksalaisten kitaan, sillä mikään vapaajoukko ei ollut niin vihattu ja
vainottu kuin hänen. Voimme sanoa, että me kolme aloimme nyt käydä
todellista sotaa omin päin. Me liikuimme vain öisin ja suuntasimme
kulkuamme sellaisille paikoille, missä huhujen mukaan oli joko hyökätty
valiojoukkojen kimppuun, lyöty etujoukkoja tahi vangittu pienempiä
osastoja. Mutta kylläpä me sovimmekin hyvin yhteen, me kolme.
Marx oli tosiaankin kelpo poika. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja
välinpitämätön, kuten elsassilaiset ainakin, ja mursi lystikkäästi
ranskankieltä. Toisinaan tuntui minusta kuin hänen urhoutensa olisi
johtunut jonkinlaisesta puuttuvasta käsityskyvystä, jostain uhkaavan
vaaran tajuamattomuudesta. Mutta syy oli toinen. Marx vihasi
saksalaisia kaikesta sielustaan, ja tuollainen viha katkeroittaa
rauhallista luonnetta paljoa suuremmassa määrässä kuin muunlaista.
Kuitenkin oli hän valpas kuin vainukoira ja epäilemättä kylmäverisin
meistä kaikista.