I.

Keväällä ranskalais-saksalaisen sodan aikana preussilaiset piirittivät

Belfortia, ja se vapaajoukko, jossa minä ja lapsuudenystäväni Selim

olimme jo puolisen vuotta palvelleet, pysytteli heidän selkäpuolellaan,

kahakoiden melkein joka päivä, ottaen vangiksi pikalähettejä ja

ahdistellen muonakuormastoja seuraavia vartiojoukkoja.

Tämä vapaajoukko oli koottu kaikenkarvaisista seikkailijoista,

suurimmaksi osaksi ulkolaisista, miehistä, jotka eivät empineet ryhtyä

millaisiin väkivaltaisuuksiin tahansa eivätkä antaneet elämälleen

mitään arvoa, koska heillä ei ollut mitään kadotettavaa. Alituisten

taistelujen raaistuttamia kun olivat, tuntui heistä veren vuodattaminen

yhtä mieluisalta kuin petoeläimestä.

Itse sanoimme olevamme ihmispyydystäjiä, vaikka oli vaikea mennä

päättämään, kuka oikeastaan oli pyydystäjä, kuka pyydystettävä, sillä

meitäkin ahdistettiin lakkaamatta ja oikeen aito saksalaisella

itsepintaisuudella. Me emme suoneet vihollisillemme hetkenkään rauhaa,

mutta eivätpä hekään jättäneet meitä rauhaan, eivät päivin eivätkä öin.

Päivisin olimme tavallisesti kätkeytyneinä pensaikkoihin, metsiin tai

viinitarhoihin, öisin, etenkin pimeällä ja sateella, läksimme

samoilemaan ympäristöön, hiivimme preussilaisten leiriin saakka, otimme

vangiksi vahtisotilaita, ammuimme vartiojoukkoja, väijyimme junia,

revimme kiskoja, hävitimme lennätinjohtoja j.n.e.

Ei kukaan, ei edes Gambettan hallitus, tietänyt missä me milloinkin

oleksimme, mitä me puuhasimme ja mihin aijoimme ryhtyä. Mitään palkkaa

ei meillä ollut; me anastimme suurimmaksi osaksi ruokavaramme

preussilaisilta ja joimme preussilaisten ulaanien viinaa, vaikka

olimmekin joka puolelta piiritettyjä tai oikeammin kanuuna- ja

pistinmuurin saartamia. Nuotiota emme milloinkaan tehneet; läpimärkinä

ollessamme annoimme auringon kuivata itsemme; kun pakkanen puri,

lämmitimme itseämme ratsupyssyjen tulella.

-- Me riipumme kiinni preussilaisissa kuin takkiaiset, -- oli

sotilaillamme tapana sanoa.

Jossakin etäällä oli taisteleva ja pakeneva Ranska, ranskalaiset

kaupungit, Ranskan hallitus, sotajoukko, toissilmäinen diktaattori,

julistuskirja, kenraalit kullalla kirjailtuine univormuineen,

sanomalehdet, sotilassairaalat, muonavarastot mutta kaikki tämä oli

sadan penikulman päässä. Ympärillämme oli vain preussilaisia,

baijerilaisia ja saksilaisia joukkoja.

Toisinaan yritti joku preussilainen kenraali siepata meidät hiljaa ja

varovasti kiinni, aivan kuin ilkeän paarman. Kun sopiva hetki oli

tullut, laskeutui käsi äkkiä päällemme -- mutta tavoitti ainoastaan

tyhjää ilmaa: me olimme jo muilla mailla.

Toisinaan työnsimme pistimin tuollaiseen käteen ja raivosta kiljahtaen

vedettiin se takaisin.

Alituiset taistelut, ansat ja joka hetki uhkaavat vaarat olivat

miehissämme kehittäneet oikean sudenvaiston. He tarvitsivat tuskin

komentoakaan, he olivat aina varuillaan, aina tarkkaavaisia ja

varovaisia. Koko aikana, kun heitä vainottiin, eivät he hetkeksikään

lakanneet itse vainoamasta; he olivat oppineet keinon väijyä yöt

läpeensä henkeään pidättäen ja terävästi tarkaten sille suunnalle,

mistä saaliin odotettiin tulevan.

Aina uskaltaen kaikki, olivat he samalla varovaisia kuin kissat.

Toisinaan, kun olimme väijyksissä pensaikossa, kulki preussilaisia

joukkoja niin läheltä ohitsemme, että minä saatoin selvästi kuulla

upseerien äänet, mutta jos joukot olivat liian suuria, ei ainoatakaan

laukausta ammuttu.

Rykmentti, joka marssii auringonpaisteessa, luo varjon.

-- Me olimme aivan varmat siitä, että te lymysitte meidän varjossamme,

-- sanoi eräs vanki minulle.

Ja todella lymysimmekin preussilaisten varjossa.

Joukkueestamme hävisi vähitellen kaikki inhimilliset tunteet; en voi

sanoa, että he taistelivat ainoastaan tapellakseen. Ranskasta he eivät

välittäneet. Ranskalaisia sotilaita toisista osastoista tai

vakinaisesta armeijasta he eivät sietäneet, yhtä vähän kuin

preussilaisiakaan, ja he halveksivat heitä enemmän kuin preussilaisia.

Yhteensattumiset, joita muuten harvoin tapahtui, päättyivät aina

riitaan ja tappeluun.

-- Preussilaiset pötkisivät pakoon, jos saisivat nähdä teidän naamanne,

-- oli meidän sotilaillamme tapana sanoa heille, -- mutta he saavat

aina nähdä vain... housunne.

Sanalla sanoen, joukkomme oli joka suhteessa aivan erikoinen, mutta se

ei ollut monilukuinen; päinvastoin suli se yhä enemmän ja enemmän

kokoon sekä alituisten taistelujen että melkein yli-inhimillisten

ponnistusten johdosta. Sitäpaitsi oli haavoitettujen ja sairaitten

kohtalo kamala. Heidät jätettiin ilman muuta metsään virumaan. Kerran,

kun eräs mies sortui maahan väsymyksestä ja rukoili jotakuta tekemään

hänestä lopun, kuulin vastattavan:

-- Rauhoitu, karitsaiseni, kyllä sudet sinusta huolen pitävät.

Uusia vapaaehtoisia ei ilmoittautunut, sillä moinen ammatti ei suinkaan

houkutellut, jos kohta se toiselta puolen tarjosikin tilaisuuksia

päästä käsiksi mitä runsaimpaan saaliiseen. Kelloja, rahoja ja

sormuksia, kaatuneilta anastettuja, kerääntyi meikäläisille niin suuret

määrät, ettei tiedetty mitä kaikilla tehdä. Kortinpeluu oli kielletty,

ostettavissa ei ollut mitään, ja kätkeä tavaroitaan ei kannattanut,

sillä jokainen tiesi ennemmin tai myöhemmin kaatuvansa tai

menehtyvänsä.

Joukko väheni niin ollen päivä päivältä, kellään ei ollut halua liittyä

siihen siitäkään syystä, että se ei tarjonnut mitään tulevaisuuden

mahdollisuuksia. Sotilaalla ei ollut taskussaan marsalkansauvaa, vaan

kuolema. Hallitus mainitsi meistä ylen harvoin tiedonannoissaan.

-- Se ei tiedä meistä yhtään mitään, -- virkkoi johtajamme, joka vihasi

hallitusta.

Toissilmäinen diktaattori tahtoi kuitenkin nähdä meidät ja lähetti

johtajallemme La Rochenoirelle käskyn saapua eräälle määrätylle

paikalle. Mutta La Rochenoire ei totellut määräystä, ja sen sijaan että

olisi saapunut kohtauspaikalle, asettui hän väijymään vihollista.

-- Jos hän tahtoo nähdä meidät, -- virkkoi La Rochenoire, -- niin

tulkoon luoksemme ilmapallolla, sehän on hänen erikoisalansa.

Joukkomme olisi muuten paraatissa tehnyt jokseenkin nolon vaikutuksen:

sotilaat olivat laihtuneet ja käyneet ruudin savusta aivan mustiksi, ja

heidän vaatteensa riippuivat riekaleina; toisilla oli pää verisessä

kääreessä, ja sukimattomina ja pesemättöminä olivat he enemmän petojen

kuin ihmisten näköisiä.

Olin aivan sattumalta joutunut tähän joukkoon: Selim oli houkutellut

minut siihen. Kun sota jo riehui täydessä vauhdissaan ja me molemmat

valmistausimme lähtemään Parisista, tahdoin minä liittyä vakinaiseen

armeijaan, mutta Selim sanoi:

-- Liittykäämme La Rochenoireen!

-- Mikä hän on miehiään?

-- Hän on muodostanut vapaajoukon.

-- Tunnetko sinä hänet?

-- Tunnen.

Miten ja milloin hän oli tullut tuntemaan tuon miehen, sitä ei hän

koskaan tahtonut minulle ilmaista, ja olenkin vain arvaamalla päässyt

sen perille. Tiesin, että Selim, jolla oli paljon rahaa, enemmän kuin

hän tarvitsi, oli ennen sodan syttymistä viettänyt jokseenkin vapaata

elämää Parisissa; tiesin hänen joutuneen kaksintaisteluun erään

ranskalaisen ylimyksen kanssa ja kolme kertaa lyöneen tämän kädestä

miekan, mutta yksityisseikoista en ole saanut selvää. Siihen aikaan

elimme me, Selim ja minä, jokseenkin erillämme. Ensinnäkin oli hän

rikas, ja toiseksi oli Hanian muisto meidän välillämme. Tosin oli Selim

käyttäytynyt häntä kohtaan kuin kunnon mies konsanaan, mutta minä en

voinut vapautua ajatuksesta, että jos häntä ei olisi ollut, ei rakasta

Haniaani olisi kohdannut sellainen onnettomuus, eikä hän olisi mennyt

luostariin, ja minä itse olisin ollut onnellisempi: en olisi tuntenut

sitä sielun tyhjyyttä, joka nyt kahdeksan vuoden ajan oli minua

vaivannut, ja sen sijaan, että harhailin vieraissa maissa, olisin ehkä

kaikessa rauhassa palvellut isieni maata.

Sitäpaitsi kiusasi minua sekin, että minua, joka olin vähemmän

syyllinen, kalvoi suru ja omantunnon soimaus, kun taasen Selim oli

kokonaan unohtanut Hanian. Saavuttuaan Parisiin antautui hän koko

itämaisen luonteensa intohimoisuudella maailmankaupungin huumaaviin

huvituksiin. Selim oli aina ollut rajaton kaikessa. Hänen

varallisuutensa, aateluutensa, sivistyksensä, eikä suinkaan vähemmin

äidiltä peritty ulkonainen kauneutensa, avasivat hänelle kaikki ovet.

Hänet otettiin vastaan joka taholla, kaikki kilpailivat hänen

suosiostaan, Mutta niinpä olikin hän kaunis kuin taiteilijan unelma,

tuo nuorukainen, jolla oli lämpimät, suoraan sydämeen tunkeutuvat

siniset silmät, ylväs pää, muodoltaan taiteilijan ikuistuksen arvoinen,

ryhdikäs, solakka vartalo, pulppuava nuoruus ja elonvoimaa niin

ehtymättömästi, että mitä runsaammin hän sitä tuhlasi, sitä enemmän

hänelle sitä tuntui jäävän.

Sitäpaitsi ei hän ollut ainoastaan "kaunis mies" siinä merkityksessä

kuin boulevardien Parisi käsittää kauneuden. Hänessä oli kaikki

erikoista ja tavatonta, lahjakkuudesta ja kuohuvasta elämänhalusta aina

kasvonpiirteisiin saakka.

Nuoren tattarin, jolla oli enkelimäiset kasvot, atleetin voimat,

leijonan rohkeus ja ritarin käytös, oli Parisi havainnut aivan

tuntemattoman väriseksi ja tuoksuiseksi ruusuksi. On helppo arvata,

miltä Seine-kaupungin markiisit näyttivät hänen rinnallaan. Heitä oli

kuohuva elämä puristellut luita ja ytimiä myöten, hänelle näytti se

vain antavan uusia voimia. Heidän sielunsa olivat sammuneet kuin

öljyttömät lamput, hän oli pelkkää tulta ja liekkiä. He olivat voimansa

tuhlanneet, hän ei tiennyt mitä tehdä uhkuvalla elonvoimallaan. He

eivät enää tavanneet elämästä mitään viehätystä, häntä hurmasi kaikki

se uusi, mikä häntä ympäröi, ja itse viehätti hän kaikkia.

He ottivat osaa mässäyksiin, kiihoittaakseen veltostuneita hermojaan,

hän jäähdyttääkseen ylen kuumaa vertansa. Ja sitäpaitsi ei sakka

pikarin pohjalta tarttunut hänen huuliinsa, paha varisi tästä jalosta

luonteesta kuten kuiva hiekka kalliolta.

Hänen luonteensa oli muodostunut silmieni edessä, olin nähnyt sen

kehittyvän melkein päivä päivältä, ja siksi minä tunsinkin hänet

perinpohjin. Mies oli sama Selim kuin lapsenakin, kaikki vain

täydellisemmäksi suhtautuneena.

Omien voimiensa tietoisuus antoi hänelle varmuutta, useimpien

ihmissielujen kehnouden ja teeskentelyn tuntemus sai hänet halveksimaan

ihmisiä. Lannistumattoman tarmon ja toimintakyvyn siemenet, joita

hänessä aina oli ollut, juurtuivat nyt, versovat ja tekivät hänestä

tavallaan vaarallisen.

Hänellä oli jälellä entinen vilkkaus ja ajattelemattomuus, jotka hänen

intohimoisen luonteensa takia saattoivat helposti muuttua

mielettömyydeksi. Mutta siitä suojasi häntä itse-arvostelu, jota

sivistys tuottaa, ja hienosti kehittynyt vaisto, joka käsitti jokaisen

teon ja ajatuksen merkityksen.

Hän ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen, mutta jos hänessä oli

lapsuuden päivinä ollut jotakin sentapaista havaittavissa, katosi se

nyt jäljettömiin. Senpätähden ei Hanian muisto ollut jättänyt hänen

mieleensä omantunnontuskia eikä kaipuun hiventäkään. Nauraen ja

riemuiten osasi hän rakastella, ei huokaillen. Sellainen luonne

soveltui kuitenkin parisittarien luonteeseen ja mielenlaatuun, ja

siksipä he olivatkin kerrassaan hurmaantuneita häneen, vaikka tiesivät

varsin hyvin, että hän arvelematta saattoi pettää heitä. Puhuessani

hänelle tästä, vastasi hän:

-- Minä en sitoudu kehenkään, minä huvittelen. Antaisin mitä tahansa,

jos voisin löytää todellista rakkautta, mutta jos sellaista on

olemassa, joudut sinä meistä kahdesta kauemmin etsimään sitä, mutta

luultavaa myöskin on, että sinä sen löydät.

-- Sinä siis petät, sanoessasi: minä rakastan?

Hän hymyili.

-- Ei, tiedän kyllä pettäväni vast'edes, mutta sitä sanoessani en petä.

Ne miehet, joiden kanssa hän oli tekemisissä, jakaantuivat kahteen

ryhmään: toiset melkein jumaloivat häntä ja toiset inhosivat. Selimillä

puolestaan oli aivan erikoinen tapa kohdella heitä.

-- Minä pidän enemmän niistä, jotka pitävät minusta, mutta kunnioitan

enemmän niitä, jotka minua vihaavat; he ovat itsenäisempiä, -- sanoi

hän.

Sitten oli hänellä tapana lisätä:

-- Kaipaan muuten yhtä vähän kumpiakin.

Kuitenkin oli hän erinomainen toveri. Hänellä oli kultainen sydän, ja

hän auttoi missä ja millä tavalla suinkin voi, mutta hänen ystävyytensä

ei ollut helposti voitettavissa. Sinä hetkenä, kun hän veljellisesti

jakoi kaikki jonkun toisen kanssa, rakasti hän myöskin tuota

toista kuin veljeään; silloin oli hänen tunteensa vilpitön ja

teeskentelemätön, mutta kohta sen jälkeen saattoi hän ottaa saman

suhteen jokseenkin kevyeltä kannalta. Selim käsitteli kaikkea

jokseenkin keveästi.

Kun minä äsken mainitsemistani syistä aloin vetäytyä hänestä erilleni,

kävi Selim katkeran surumieliseksi. Tuon tuostakin kysyi hän minulta:

-- Mitä sinulla sitten oikeastaan on minua vastaan, senkin jöröjukka?

Sitten herkesi hän kysymästä, mutta hän ei herennyt suremasta. Usein

ryntäsi hän ylös pieneen kamariini Montmartrelle, istahti ikkunan

ääreen ja katsoi huolestuneena minuun enkelinsilmillään, ikäänkuin

tahtoen lukea kaiken, mitä sydämessäni liikkui. Minä puolestani en

lakannut pitämästä hänestä, päinvastoin; ehkä juuri siksi, että meidän

luonteemme olivat niin perin erilaiset, olin hänen suhteensa yhtä

paljon heikko kuin myötätuntoinenkin. Mutta Hanian varjo oli meidän

välillämme. Lisäksi oli minulla muitakin perusteita.

Enhän voinut elää niinkuin hän, ja sitäpaitsi oli hän iloinen, minä

raskasmielinen. Tosiaankin, minulla oli kyllä syitä pysyä erossa

Selimistä, mutta minä en voinut uskoa niitä hänelle, sillä pelkäsin

hänen alkavan sääliä minua. Luontoni ei salli minun milloinkaan uskoa

surujani toisille. Kun tunsin piston sydämessäni, suljin sen, kuten

ummistuu simpukka, jonka sisään tunkeutuu hiekanjyvänen. Sitäpaitsi en

koskaan uskonut muille ilojanikaan. Se, joka menettelee toisin, toimii

jonkun sisäisen voiman pakoittamana; sitä pakoitusta en minä tuntenut.

Sellaisissa oloissa olimme eläneet muutamia vuosia Parisissa, minä

vaatimattomasti, hän suurellisesti. Sitten syttyi sota. Tiedon siitä

otimme vastaan verrattain välinpitämättömästi. Koko Parisi piti sitä

alussa vain jonkinlaisena sotajoukkojen kävellyttämisenä. Luultiin

parrakkaitten zuavien ja mustien afrikalaisten pelkän näkemisen ajavan

saksalaiset pakosalle. Nämä zuavit ja turkuusit lähtivät Parisista kuin

saalista vainuava petolintuparvi. He tunsivat hehkuvaa taistelu-intoa

ja kärsimättömyyttä päästä mahdollisimman pian haistamaan ruudin savua

ja tappelemaan. Parisi pysyi rauhallisena tulevaisuuteen nähden.

-- Vielä yksi voitto meille, -- sanottiin, -- ja sitten on kaikki

lopussa.

Mutta kun kanuunien savu oli Weissenburgin, Gravelotten ja Sedanin

taistelujen jälkeen haihtunut, huomasivat peljästyneet ranskalaiset

kärsineensä suurimman tappion, mitä olivat milloinkaan kohdanneet.

Kaikki nuo kirjavat, punaiset ja mustat rykmentit olivat hajonneet

kuin akanat tuuleen saksalaisten rautapukuisten joukkojen

tieltä ja maailmankaupungin ympärille kerääntyi yhä sakeampia

preussilaisjoukkoja. Alettiin öisin kuulla Attilan hevosten hirnuntaa

Parisin porttien edustalla. Tuon tuostakin kajahteli sanansaattajan

hevosen kavioitten kopse kaupungin tyhjillä kaduilla, ja ääni ilmoitti:

"Meikäläiset lyötiin! Uusi tappio!" Hetkiseksi lyyhistyi Parisi kokoon

kuin härkä, joka saa kirvespohjasta otsaansa iskun, mutta sitten nousi

se jälleen ylös ja alkoi karjua. Koko kansa nousi nyt puolustukseen.

Peljätty toissilmäinen diktaattori lensi ilmapallolla tiehensä

kaupungista. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä muodostui uusia

joukkoja, armeijoita kasvoi maasta kuin sieniä sateella. Maa muuttui

pistinmetsäksi. Juuri siihen aikaan syöksyi Selim kerran huoneeseeni

hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin. Hän heittäysi kaulaani ja

huudahti:

-- Lähtekäämme ulos tappelemaan!

Minä olin jo kauan toivonut sitä, ja otin sentähden vastaan hänen

sanansa mitä rauhallisimmin. Hän luuli mielialaani vanhaksi

kylmäkiskoisuudeksi, jota oli jo vuosikausia ollut välillämme, ja

lisäsi sentähden nopeasti:

-- Meidän välillämme on ollut jotakin, mutta profeettani kautta, unohda

se, Henryk!

Muistin mitä isäni oli sanonut, kun minun tuli antautua

kaksintaisteluun Selimin kanssa:

-- Tappele sitten, poikani, ja tappele niin että kipinät sinkoilevat!

Vastasin sentähden Mirzalle samoilla sanoilla:

-- Niin, tapellaan, Selim, ja tapellaan niin että kipinät sinkoilevat!

Syleilimme toisiamme ja aloimme sitten innokkaasti keskustella. Minä

tahdoin jäädä Parisiin ja taistella kaupungin muurien sisäpuolella.

Selim halusi lähteä pois kaupungista ja liittyä johonkin vapaajoukkoon:

-- Kaupungin roskaväkeä alkaa jänistää.

Sitten alkoi hän kertoa minulle La Rochenoiresta ja vakuutti hänen

luonaan tapaavamme mitä kaipasimme.

-- Hän ei voi sietää minua, -- sanoi Selim, -- mutta hän on perin

merkillinen mies! En ole milloinkaan ennen tavannut sellaista

luonnetta. Minä voisin panna vaikka pääni pantiksi hänen edestään.

Kuten jo mainitsin, olin turhaan tiedustellut Selimiltä lähempiä

seikkoja hänen ja La Rochenoiren välisestä kaksintaistelusta. Aavistin,

että hän oli se markiisi, jonka kädestä Selim oli kolmasti lyönyt

miekan, mutta Selim oli ottanut osaa lukemattomiin kaksintaisteluihin,

enkä minä tiennyt mitään varmaa.

-- Voin vakuuttaa sinulle, että sinä et ikinä tapaa hänen vertaistaan,

-- sanoi hän houkuttelevasti.

Lopuksi taivuin; minulla ei ollut tapana koskaan mukautua Selimin

tahtoon, mutta nyt suostuin väkisinkin. Parisissa ei tarvinnut muuta

kuin mennä muurien ulkopuolelle, saadakseen tapella niin paljon kuin

vain halutti. -- Parisista ei enää voinut päästä pois muutoin kuin

ilmapallolla. Ilmassa purjehtiminen ei minua juuri erityisesti

viehättänyt. Olisin muuten tahtonut liittyä ratsuväkeen; La Rochenoiren

joukko oli jalkaväkeä, mutta Selim oli itsepäinen -- ja minä mukauduin.

Kaksi päivää sen jälkeen nousimme ylös ilmapallolla, mukanamme joukko

tiedonantoja ja ilmoituksia diktaattorille. Päivä oli pilvinen ja

sateinen. Pallomme kohosi kaupungissa muutaman tuhannen jalan

korkeuteen, mutta laskeutui heti sen ulkopuolella niin että ainoastaan

pari pyssynkantamaa eroitti meidät maasta, ja verkalleen kulki se yli

preussilaisen leirin. Näin koko leirin kuin kämmenelläni: valkoisen

telttameren, vallitukset, kanuunat, kypäräpäiset vahtisotilaat, jotka

seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat ympäri leiriä. Sotilaat

osoittivat meitä, kenraalit tähystelivät meitä kaukoputkillaan, ja

leirissä syntyi hälinää ja melua, joka tunkeutui palloomme saakka.

Meitä ammuttiin pienillä kenttätykeillä, mutta me emme kuulleet edes

kuulien suhinaa. Hra Vaucourt, pallon päällysmies, kelpo ilmailija,

mutta aika jänishousu, istui kauhusta puolikuolleena korin pohjalla.

Selim nauroi kuin lapsi, taputti käsiään, kumartui saksalaisiin päin ja

huusi heille haukkumasanoja kaikilla maailman kielillä. Liikkuessaan

sai hän korin heilumaan, mikä vielä lisäsi hra Vaucourtin kauhua. Minä

puolestani pidin ratsupyssyä kädessäni ja odotin otollista hetkeä

ampuakseni, mutta sekä matkan pituus että korin heiluminen tekivät sen

mahdottomaksi.

Päästyämme leirin ulommaisen reunan kohdalle laskeutui pallo vielä

alemmaksi. Nyt tarttui Selimkin ratsupyssyynsä, ja hänen silmänsä

kiiluivat kuin suden. Hän katseli tarkasti eräälle suunnalle, ja

hetkisen kuluttua virkkoi hän minulle:

-- Katso!

Minä silmäilin hänen osoittamalleen taholle ja meitä ympäröivän kevyen

usvakerroksen läpi huomasin, että parvi ratsumiehiä erosi toisista ja

alkoi ajaa meitä takaa.

Jonkun ajan kuluttua eroitimme jo neliskulmaiset ulaanilakit, univormut

ja pistimet paljain silmin. Ratsastajien hoputukset kuuluivat jo ihan

selvästi; pian olivat he aivan allamme. Pallomme laskeutui yhä

alemmaksi ja kulki nyt paljoa hiljaisempaa vauhtia.

-- Ne ovat ulaaneja! -- huudahti Selim.

-- _Nous sommes perdus!_ [Me olemme hukassa] sopersi hra Vaucourt.

Sillävälin ratsastivat ulaanit eteenpäin minkä kavioista lähti, mutta

kerrassaan epäjärjestyksessä. Etunenässä upeili muuan suurikasvuinen

vaaleapartainen upseeri. Hänen kastanjanruskea hevosensa, nähtävästi

parempi toisia, juoksi täyttä ravia suoraan pallomme alla, ja maa

pelmahteli sen kavioissa. Upseeri istui takakenossa, ja kääntämättä

silmiään hetkeksikään muuanne tähysteli hän palloamme, huutaen:

-- Te olette meidän vallassamme! Te olette meidän vallassamme!

-- Pitäkää sitten kiinni meistä! -- vastasi Selim.

Lensimme yli pajupensaita kasvavan ja nähtävästi vesiperäisen niityn,

sillä ulaanien hevoset kompastelivat tuon tuostakin ja kaatuivat.

Suurin osa ratsastajia jäi jälkeen ja lopetti takaa-ajon kokonaan;

upseeri ja parikymmentä miestä seurasi kuitenkin uskollisesti

kintereillämme.

-- Nepä ovat uljaita hevosia, -- sanoin Selimille.

-- Nyt me voimme ampua, -- vastasi hän.

Me olimmekin nyt vain pari sataa metriä maanpinnan yläpuolella, mutta

korin heilumisen vuoksi oli melkein mahdoton ampua; toisinaan joutui se

melkein vaakasuoraan asentoon.

-- Ettekö voi sovittaa, ettei tämä kirottu kori tanssi niin vimmatusti?

-- huusi Selim jyrisevällä äänellä, ikäänkuin hra Vaucourt olisi ollut

kuuro.

-- _Nous sommes perdus!_ -- sopersi hra Vaucourt.

Silloin nousi Selim seisomaan ja pitäen toisella kädellään kiinni

nuorasta kohotti hän toisella ratsupyssyänsä ikäänkuin pistoolia ja

tähtäsi upseeria.

-- Sinä ammut ohi, -- sanoin minä.

-- Koettakaamme.

Kuului kumea pamaus ja heti sen jälkeen huutoa alhaalta. Katsahdin

sinne: upseeri ei tähystellyt enää meitä, vaan painoi kasvonsa hevosen

kaulaa vasten ja pyörähti hetkisen kuluttua maahan satulasta.

Samassa laskeusimme niin alas, että köysi melkein kosketti maata.

Onneksi kerääntyivät ulaanit kaatuneen upseerinsa ympärille, ja

sill'aikaa ennätimme me etääntyä muutamia satoja askeleita heistä.

Hra Vaucourt, joka oli nyt jonkun verran rauhoittunut, heitti pois

pallosta kaikki mitä heitettävissä oli, mutta nähtävästi purkausi

kaasua märän kankaan lävitse tai sitten oli siihen ilmestynyt reikä

johonkin paikkaan; joka tapauksessa laahasi kolmannes köyttä pitkin

maata ja pallo heilui hirveästi.

Sen huomatessaan jatkoivat ulaanit taas takaa-ajoaan, mutta heidän

hevosensa olivat jo lopen väsyneitä eivätkä jaksaneet juosta enää

pitemmälle. Tovia myöhemmin oli takaa-ajajia vain viisi jälellä, ja

hetkisen kuluttua sortui taas yksi hevonen maahan, jaksamatta nousta

jaloilleen.

-- Nyt niitä on vain neljä, -- sanoi Selim.

-- Ammu yksi, niin jää vain kolme!

-- Matka on liian pitkä; sitäpaitsi heiluu kori tavattomasti.

-- Mutta tarpeetontahan on paeta pitemmälle

-- Siinä sinä olet oikeassa. Hra Vaucourt, avatkaa venttiili, jotta

pallo tyhjentyy; me tahdomme laskeutua.

-- Hyvät herrat! -- huudahti ranskalainen epätoivoissaan. -- Te olette

kadottaneet järkenne! Mitä -- neljä paholaista vielä kintereillämme, ja

mekö antautuisimme heille vapaaehtoisesti? Emme koskaan!

-- Hra Vaucourt, avatkaa venttiili ja heittäkää ankkuri, -- uudisti

Selim uhkaavasti.

-- En koskaan!

Silloin kääntyi Mirza minuun ja virkkoi rauhallisesti:

-- Ole hyvä ja aseta ratsupyssyn piippu hra Vaucourt'in ohimolle; hän

saa valita.

Minä käännyin, ja pitäessäni toisella kädellä kiinni köydestä, tähtäsin

toisella hra Vaucourt'ia ohimoon.

-- Saatte minuutin miettimisaikaa.

Hra Vaucourt alkoi manata, hän manasi meidän kansallisuuttamme, sitä

hetkeä, jolloin ensi kerran näki päivänvalon, itseään, Parisia ja

preussilaisia, mutta heitti ankkurin ja avasi venttiilin sellaisella

kiireellä, kuin Ranskan pelastuminen olisi riippunut siitä. Pallo alkoi

nopeasti laskeutua.

-- Pidä kiinni! -- huusi Selim.

Yhtä seikkaa emme olleet ottaneet huomioon: ilmapallosta ei astuta alas

yhtä helposti kuin vaunuista. Ankkuri tarttui tosin pensaaseen, mutta

kori syöksyi maahan sellaisella vauhdilla, että me kaikki kolme

lensimme suin päin monen metrin päähän toisistamme. Ratsupyssy lensi

jonnekin kädestäni, ja itse putosin päistikkaa pensaikkoon.

Hyppäsin heti pystyyn, mutta ennenkun olin ennättänyt selvitä

keikauksesta ja löytää ratsupyssyni, kuulin hevosen päristelemistä ihan

viereltäni.

-- Oikealle, oikealle! -- huusi Selim.

Samassa pamahti laukaus, ja ratsastaja, joka oli asettanut pistimen

rintaani vasten, syöksyi pää edellä satulasta kuin salaman iskemänä.

Mirza ei nähtävästi ollut menettänyt ratsupyssyä pudotessaan!

Minä tartuin myöskin omaani ja katsahdin ympärilleni. Nyt oli Selim

vuorostaan vaarassa. Kaksi ratsastajaa syöksyi häntä kohden täyttä

vauhtia, huutaen ja kirkuen kuin hullut. Paljain päin, liehuvin

suortuvin, hehkuvin poskin ja sieramet levällään valmistautui hän

tyynesti ottamaan heitä vastaan. Toinen ratsastaja kohotti pistoolinsa

ja tähtäsi -- minä laukaisin.

Kolmesta ahdistajasta oli nyt jälellä vain yksi, ja minä tunsin itseni

aivan levolliseksi. Mirza oli liian taitava miekkailija, jotta tappelun

päätös olisi ollut epävarma.

Neljäs ulaani, joka oli muutamien satojen askeleitten päästä nähnyt

kaikki, kannusti hevostaan niin rajusti, että eläimen kaviot vajosivat

syvälle maahan, ja alkoi sitten paeta niin nopeasti kuin hevosen

kavioista suinkin lähti.

Selim ampui luodin hänen jälkeensä, mutta osaamatta, sillä välimatka

oli liian pitkä.

Preussilainen, jonka Selim oli ampunut ihan viereeni, ei ollut heittänyt

suitsia kädestään, ja hevonen seisoi vieressä, pää vaipuneena herransa

ruumiin yli. Selim ja minä saimme vaivoin suitset heltiämään

jäykistyneestä kädestä. Sitten hyppäsi Selim satulaan, ottaakseen

kiinni toiset hevoset. Toinen niistä, nähtävästi vähemmän älykäs eläin,

oli alkanut kaikessa rauhassa syödä ruohoa niinkuin ei olisi mitään

tapahtunut, mutta toinen juoksenteli niityllä ja osoitti lyhyellä

hirnunnalla suruaan.

Hevosten kiinniottamisessa kului hetkinen. Neljännestunnissa oli

Selimillä kolme hevosta hallussaan. Minä kävin sillä välin ottamassa

selvää ilmailija Vaucourt'ista, jonka kohtalosta olimme epätietoisia.

Löysin hänet rähmällään makaamasta erään pensaan takaa ja aloin

pudistaa häntä käsivarresta.

-- Hra Vaucourt, nouskaa ylös!

-- Pardon! Armoa! -- änkytti hra Vaucourt, luullen minua varmasti

preussilaiseksi ulaaniksi. Ilmailija-parka ei tullut ajatelleeksi, että

preussilainen ei olisi koskaan puhutellut häntä ranskaksi.

-- Hra Vaucourt, nouskaa! Ei täällä ole enää ulaaneja, vaati me, teidän

toverinne!

Hra Vaucourt kohotti päätään, nojasi kyynärpäihinsä ja alkoi ihmetellen

tirkistellä minua, uskomatta silmiään. Selim, joka oli jonkun matkan

päässä hevosineen, nauroi kuollakseen.

-- Niin, niin, täällä ei ole enää ainoatakaan ulaania! -- toisti hän.

Hra Vaucourt katseli meitä, ulaanien hevosia, kaatuneita, ja remahti

sitten sellaiseen riemuun, että me luulimme hänen kadottaneen järkensä.

-- _Eh bien! Vous êtes donc des diables!_ [Ka, tepä olette aika

lempoja!] huusi hän hillittömästi.

-- Häntä saamme kiittää kaikesta, -- sanoin minä, osoittaen Selimiä.

-- Mitä? Tuota nuorta miestä, joka on näöltään aivan kuin -- tyttö?

-- Ei, ei, vaan meitä molempia, -- vastasi Selim.

Hra Vaucourt nauroi, hyppi, teki lukemattomia kysymyksiä, hyppi

uudestaan, sanalla sanoen, hän oli kokonaan suunniltaan. Sitten juoksi

hän katsomaan kaatuneita, mutta päästyään lähimmän ruumiin luo, joka

kasvot vääntyneinä, verinen vaahto suupielissä ja hampaat lujasti

purtuina yhteen tuijotti häneen jäykistyneellä katseellaan, -- silloin

alkoivat ilmailijamme polvet tutista, ja hän kävi niin kalpeaksi, että

me pelkäsimme hänen pyörtyvän.

Selin kehoitti häntä kopeloimaan kaatuneitten taskuja, mutta siihen ei

hän uskaltanut ryhtyä. Otimme heiltä ainoastaan kypärit ja ajoimme

sitten tiehemme.

-- Kyllä minä sentään mieluummin matkustan näin kuin tuolla

helvetinkoneella, -- arveli Selim, sivuuttaessamme ilmapallon, joka

kokoon luhistuneena retkotti nurmikolla perin surkeana.

Sill'aikaa oli alkanut yhä enemmän hämärtää, ja piankin oli yö käsissä.

Me saavuimme metsätielle, mutta minne se johti, sitä emme tienneet --

ehkä jonnekin kylään, joka oli täynnä preussilaisia. Mitä suurin

varovaisuus oli tarpeen, silli kaikki vaarat eivät olleet suinkaan

voitettuja. Seutu, jota nyt kuljimme, oli vihollisten hallussa, ja me

saatoimme millä hetkellä tahansa kohdata preussilaisia vartiojoukkoja.

Sitäpaitsi oli hyvinkin mahdollista, että oli lähetetty toinen osasto

meitä takaa-ajamaan. Hra Vaucourt ei voinut mitenkään hillitä kieltään,

kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, ja hän osoitti meille "ääretöntä",

"sanomatonta" kiitollisuuttaan niin kovaäänisesti, että Selimin oli

lopulta pakko pyytää hiljaisuutta.

-- Minkätähden? -- kysyi hra Vaucourt.

-- Preussilaisia saattaa olla lähistöllä.

-- _Avec vous, je m'en fiche_, -- vastasi ilmailija luottavasti.

Hänen rohkeutensa oli nyt yhtä "ääretön" kuin hänen

kiitollisuutensakin.

Metsätie soukkeni soukkenemistaan. Tuon tuostakin tunkeutui korviimme

jotakin melua; silloin poikkesimme aina sivuun, pysähdyimme ja

pidätimme henkeämme. Kerran juoksi naarashirvi vasikoineen tien poikki,

katsahti meihin ja riensi sitten muutamin harppauksin läheiselle

niitylle, missä alkoi rauhallisena pureksia ruohoa. Oli aivan kuin

eläimet olisivat tienneet ihmisillä olevan nyt siksi paljon tekemistä

toistensa murhaamisessa, ettei heillä ollut aikaa välittää niistä.

Toisinaan pieksivät oksat meitä kasvoihin tai tarttuivat kiinni

vaatteisiimme, väliin hirnui joku hevosistamme levottomana, joskus

taasen näytti joku kanto pimeässä ihmiseltä, joka harasi käsivarsillaan

tai ojensi ne taivasta kohden -- ja me hoputimme hevosiamme, hra

Vaucourt vetäytyi taaksepäin, ja Selim ja minä viritimme kivääriemme

hanat ja lähestyimme varovasti epäilyksenalaista paikkaa. Metsä suhisi,

sade oli jo melkein tauonnut, mutta sen sijaan alkoi tuulla, ja

taivaalla kiiti repaleisia pilviä, jotka, milloin keräysivät yhteen ja

peittivät kuun, milloin hajaantuivat niin, että näimme tähtien

taivaalla valjuina tuikkivan. Naapurimme hermot alkoivat taas

huomauttaa olemassaolostaan vähemmin miellyttävällä tavalla. Minä

puolestani tunsin itseni perin onnelliseksi. Hiljaisuus, yksinäisyys,

karu metsä, yö, raitis tuuli, epävarmuus ja uhkaavat vaarat hurmasivat

minua sanomattomasti; olin aivan kuin uudestisyntynyt. Muurien sisällä

oli ahdasta ja painostavaa, täällä hengitin syvästi ja vapaasti kuin

Farys Arabistanissa [Farys, erään Mickiewicz'in runon sankari]. Siellä

muurien sisällä olivat ajatukseni alituisesti samoilleet katkerissa

muistoissa ja yksityisissä huolissa, täällä oli vierelläni veljeni,

tattari, kädessäni toinen veli, ratsupyssy, edessäni avara, vapaa

luonto, unhotus, huumaus... kuolema. Ellei ajatus tovereitteni

epävarmasta asemasta olisi pidättänyt minua, niin olisin kääntänyt

kasvoni taivasta kohden ja huutanut keuhkojeni koko voimalla: hei, hei,

sinä suhiseva, kiehtova metsä! -- ja sitten olisin kuunnellut kaikua

metsästä, missä tuuli humisutti puitten latvoja kuin urkuja soittaen.

Liettualaisuus heräsi minussa, ja minusta tuntui kuin olisin ollut

Bialowiczin aarniometsissä, soitten ja rämeikköjen keskellä, missä vesi

sydänyöllä laulaa, missä switeziankojen [slaavilaisen jumaltaruston

switeziankat vastaavat suunnilleen meidän uduttariamme] vihlovat huudot

ilmassa kaikuvat, missä mustat kannot vihreinä loimuavat ja eläimet

puhuvat ihmiskielin.

En siis ajatellut vaaroja enkä niistä välittänyt, mutta Mirza valvoi.

Hänen rypistyneet kulmansa osoittivat mitä suurinta tarkkaavaisuutta;

hän tähysteli jokaista pensasta ja puunrunkoa. Tie kävi yhä

huonommaksi.

Vihdoin, puolen tunnin ratsastuksen jälkeen, virkkoi Selim:

-- Meidän täytyy lepuuttaa hevosia.

Poikkesimme syrjään tieltä, ja kun olimme päässeet jonkun matkaa metsän

sisälle, hyppäsimme alas ratsailta ja vapautimme eläimet satuloista.

Hellittämättä suitsia käsistämme laskeuduimme sitten levolle puitten

suojiin. Kukaan ei puhunut sanaakaan, kaikki olivat liian väsyneitä.

Hiljaisuutta häiritsi vain ruohon rouske hevosten hampaissa. Olimme

levänneet noin neljännestunnin, kun Selim ja minä äkkiä hypähdimme

pystyyn.

-- Mitä se on? -- kuiskasimme molemmat yhtaikaa.

Pimeydestä ja hiljaisuudesta tunkeutui korviimme kummallista melua --

jotakin lapsen itkun ja lampaan määkinän tapaista ääntä.

-- Lammas, -- virkkoi Mirza.

-- Ei, vaan huuhkaja, -- vastasin minä. Samassa lakkasivat hevoset

syömästä, luimistivat korviaan ja alkoivat vainuta sieramillaan.

Ei, se ei voinut olla lammas eikä huuhkaja! Tuossa valittavassa,

epäselvässä äänessä oli jotakin peloittavaa juuri sentähden, että se

tuntui niin luonnottomalta. Susien ulvonta tai ratsupyssyjen pauke ei

olisi saattanut meitä niin levottomiksi.

Selim, joka rohkeudestaan huolimatta oli hieman taikauskoinen, tuijotti

pimeyteen ja kuiskasi:

-- Tuo ei oikein miellytä minua, yhtä vähän kuin mitkään sellaiset

vaarat, joiden laadusta en ole selvillä.

-- _Mon Dieu!_ -- sopersi hra Vaucourt kauhusta vavisten.

-- Kas, tuolla on jotakin valkoista, -- kuiskasi Selim ja osoitti

metsään.

Katsahdin sinne. Mirza erehtyi, siellä ei näkynyt mustaa eikä

valkoista.

-- Minäpä lähden sinne pyssyineni, -- sanoin. -- Ei kai se paholainen

minua purematta niele.

Lähdin sinne päin, mutta sitä mieltä olin minäkin, että sellaiset

vaarat ovat pahimmat, joiden laatua ei tunne. Tosiaankin, kun kuulin

tuota merkillistä ääntä joka puolelta, olin valmis uskomaan, että

kaatuneitten henget istuivat puitten oksilla kuin varpuset ja puhelivat

toisilleen.

Minunkin hermoni alkoivat täristä. Säpsähdin joka kerta kun oksa

jalkani alla risahti. Kerran olin kuulevinani äänen kuiskaavan

korvaani: "_He, Polonais_!" [Hei, puolalainen!] Mutta se oli vain

mielikuvitusta.

Kiersin sen puun, jonka alla olimme levänneet. Ääni kuului yhtämittaa,

välistä sieltä, välistä täältä, niin että se lopulta lakkasi minua

peloittamasta ja alkoi väsyttää.

-- Mene hiiteen! -- mutisin itsekseni ja palasin takaisin puun alle.

Siellä tapasin ainoastaan hra Vaucourtin, joka minun lähestyessäni

luuli, että paholainen itse oli tullut noutamaan hänen sieluansa.

-- Missä Mirza on? -- kysyin minä.

-- Hän meni o-o-o-ottamaan se-se-selkoa... yritti hän vastata,

hampaitten lyödessä loukkua.

Kului neljännestunti, puoli tuntia, mutta Selimiä ei kuulunut.

Nyt aloin minäkin todella pelätä. Suuri onnettomuus saattoi olla

tapahtunut: Mirza oli kenties poistunut liian pitkälle, eksynyt

kirottuun metsään, eikä löytänyt takaisin.

Kolme neljännestuntia oli jo mennyt, eikä Selimiä vieläkään näkynyt.

Olisin tosin voinut ampua tai huutaa, siten opastaen häntä, mutta

samalla olisin myöskin voinut houkutella kimppuumme preussilaisen

vartiojoukon. Mutta muusta ei ollut apua. Ilman Selimiä en olisi

jättänyt leiriämme, vaikka koko preussilainen armeija olisi hyökännyt

kimppuumme. Ilmoitin hra Vaucourt'ille aikomukseni.

Hän heittäytyi polvilleen eteeni ja rukoili minua luopumaan aikeestani.

-- Silloin olemme kaikki mennyttä miestä, sanoi hän.

Minä koetin viheltää, mutta hiljaisuus vain vastasi; salaperäinen

äänikin oli vaiennut. Huusin sentähden kerran ja sitten useamminkin:

-- Mirza... halloo!

Ei vastausta.

Jouduin sellaiseen tuskaan Mirzan tähden, että tukka nousi päässäni.

Sillä hetkellä oli se poika minulle kallisarvoisempi kuin kaikki muu

maailmassa, ajattelematta sen enempää asetin ratsupyssyn poskelleni ja

laukaisin.

Punainen salama ja pamaus. Koko metsä vaikeni kuin kauhusta. Hra

Vaucourt huusi:

-- Herra, ota minun sieluni!

-- Sitä ei huolisi pirukaan, -- vastasin minä kärsimättömästi.

Hiljaisuutta ei kestänyt kauempaa kuin viisi minuuttia; silloin kuulin

hiljaista rapinaa pensaikosta, aivan kuin joku olisi tallannut kuivia

oksia.

Se saattoi olla Selim, mutta myöskin joku toinen. Hra Vaucourt ja minä

asetuimme väijyksiin puun taakse.

Hetkisen kuluttua ilmestyi tumma olento pensaikosta. Onnettomuudeksi

siirtyi kuu juuri silloin pilveen, ja tuli niin pimeä, että me töin

tuskin saatoimme eroittaa haamun.

Etukumarassa lähestyi se verkalleen ja varovasti, pysähtyen tuon

tuostakin kuuntelemaan. Huomasin sen kädessä pyssyn.

Viiden askeleen päähän meistä pysähtyi olento. Teroitin katseeni

mahdollisimman tarkaksi -- se ei ollut Mirza.

Pimeys esti minua eroittamasta, oliko tuntematon preussilainen tai

sotilas ensinkään. Tosin näin, ettei hänellä ollut kypärää päässä,

mutta eiväthän baijerilaiset ja saksilaiset käyttäneet kypärää, ja

preussilaisillakin saattoi olla lakkeja.

Kuka tuo viiden askeleen päässä oleva mies olikaan, tarvitsin häntä

joka tapauksessa ja päätin ottaa hänet kiinni.

-- Tsss! -- kuiskasi hän.

-- Tsss! -- vastasin minä puun takaa.

Me leikittelimme oikeastaan sokkosilla. Leikki oli tosin tällä kertaa

hieman vaarallista, mutta ei suinkaan vähemmin mieltäkiinnittävää.

Vieras astui vielä kaksi askelta lähemmäksi. Samassa heittäydyin minä

kuin tiikeri hänen kimppuunsa, ja sekuntia myöhemmin istuin hajareisin

hänen rintansa päällä ja pidin lujasti kiinni kurkusta, huutaen:

-- Vaikene, tai olet kuoleman oma! Mutta tuntematon, joka oli voimakas

mies, heitteli itseään sinne tänne kuin hullu. Minä olen myöskin

verrattain vahva mies, mutta vain suurella vaivalla sain pidellyksi

hänet aisoissa. Hän potki kuin vimmattu ja oli vähällä heittää minut

kumoon.

Äkkiä jäi hän liikkumattomana makaamaan niinkuin olisi rautakäsi

naulannut hänet maahan. Katsahdin taakseni: Selim oli polvillaan hänen

sääriensä päällä ja kurottautuen olkani yli, työnsi hän välkkyvän

pistimenkärjen miehen silmien eteen.

-- Jos teet pienimmänkin liikkeen, niin pääset hengestäsi, -- kuiskasi

hän.

Tuntematonta ei enää haluttanut ponnistella vastaan. Selim nousi ylös,

otti ratsupyssynsä ja virkkoi:

-- Laske hänet!

Minä tottelin; vanki lepäsi liikkumattomana kuin tukki.

-- Tappakaa minut sitten, -- sanoi hän.

-- Nouse ylös!

Mies-raukka nousi pystyyn ja virkkoi läähättäen:

-- Mitä te olette miehiänne? Mitä te minusta tahdotte? Minä en tee

kellekään ihmiselle pahaa. Te olette musertaneet luitani. Jos olette

metsänvartijoita, niin ottakaa pyssyni. Minä maksan sakot... mutta

älkää taittako kaikkia luitani. Nyt on sota. Saalis on sen, joka tahtoo

syödä. Saksalaiset pyydystävät ranskalaisia... sudet lampaita, kissat

hiiriä... minä petoja ja jäniksiä, Sellaiset ovat ajat... kaikki

pyydystävät.

-- Mikä sinä sitten olet?

-- Nimeni on Mathieu Benoit eli vanha Mathieu, jos suvaitsette.

-- Hyvä, rauhoitu, vanha Mathieu! Me emme ole metsänvartijoita, emmekä

aijo ottaa pyssyäsi, vielä vähemmin laahata sinua oikeuden eteen tai

ottaa sakkoja -- osoita vain meille tietä.

-- Niin, mutta te olette ruhjoneet minun vanhat luuni, -- mutisi

salametsästäjä.

Selim kaivoi taskustaan muutamia kultakolikoita:

-- Osta näillä uudet ja vastaa nyt kysymyksiini... Onko täällä

preussilaisia?

-- On.

-- Ja ranskalaisia?

-- Niitä myöskin. He tappavat toisiaan, ja Isä Jumala katselee vain,

eikä sano sanaakaan.

-- Kuuleppas! Vie meidät ranskalaisten luo sellaista tietä, jolla emme

kohtaa preussilaisia.

-- Sellaisia teitä tunnen paljonkin.

-- Jos kohtaamme enemmän kuin kolme preussilaista, ammun kuulan

otsaasi. Jotta et pääse pakenemaan, sidon sinut nuoraan ja saat juosta

perässä.

-- Nykyään on koira suuremman arvoinen kuin ihminen, -- mutisi Mathieu

vastaukseksi.

Me nousimme satulaan ja läksimme matkaan. Mathieu kuletti meitä

sellaisia teitä myöten, jotka hän yksin tunsi.

-- Tämä tie, -- sanoi hän, osoittaen metsätietä, jota olimme juuri

tulleet, -- vie Poutvertiin, missä matami Troliella on ravintola.

Sanotaan, että eukolla pitäisi olla rahoja. Tuolla lepää preussilainen,

joka äsken ampui nuoren Vauhartin. Minä tunnen kuin viisi sormeani ja

vien teidät oikeaan paikkaan. Nyt on sellaiset ajat, että kuolema asuu

tiellä, rauha metsässä, saksalainen kirkossa ja keisari vankilassa.

-- Muuten olen minä tyhmä mies, enkä tiedä yhtään mitään, -- lisäsi hän

hetkisen kuluttua.

-- Ja kenelle sinä myyt saaliisi? kysyi Selim.

-- Milloin preussilaisille, milloin ranskalaisille, mutta jos he

ryöstävät sen minulta, niin saavat sen ilmaiseksi. Sota ottaa, hyvä, ja

maksaa selkäsaunalla.

Ukko kävi yhä puheliaammaksi. Hänessä ilmeni sekä yksinkertaisuutta

että järkeilyä: kun suuret tappelevat, kärsivät pienet ja luulevat,

että Isä Jumala on hetkiseksi nukahtanut.

Tiedustelimme oppaaltamme, mitä se kummallinen ääni oli, jota olimme

metsässä kuulleet, ja saimme tietää, että salametsästäjät huutavat

siten toisilleen öiseen aikaan; koska ukko Mathieulla oli ollut

mukanaan kolme poikaansa metsässä, niin oli ääni kuulunut eri

suunnilta.

-- Mutta paljon mahdollista, -- lisäsi ukko, -- että itse vihtahousukin

laskettelee sellaisia ääniä.

Sitten alkoi hän taas:

-- Olisittepa joutuneet tekemisiin poikani Jakobin kanssa, jota myöskin

sanotaan "Vääräkädeksi", niin ettepä olisikaan niin helpolla

selvinneet, vaikka olettekin vahvoja kuin turkkilaiset.

Kahden seuduissa yöllä alkoi metsä vihdoin harveta, ja me saavuimme

erääseen solaan. Mathieu kertoi, että metsä, jonka olimme jättäneet

taaksemme, ei ollut suuri, mutta tie kulki melkein sen ympäri; me

olimme niin ollen kulkeneet hyvän matkaa ympyrässä.

Tuskin oli päivä alkanut sarastaa, kun kuulimme etäältä kukon kiekunaa,

ja hetkisen kuluttua eroitimme aamuisen usvan läpi ranskalaisten

hallussa olevan pienen kaupungin katot ja kirkon tornin. Vahtisotilaan

kaikuva _Qui vive!_ keskeytti kulkumme. Meidän täytyi odottaa kunnes

vartiojoukko saapui, ja tämän mukana pääsimme sitten kaupunkiin.

Meitä ihmetytti jonkun verran, että raatihuoneella asuvaa kenraalia ei

heti herätetty, vaikka ilmoitimmekin tuovamme viestejä Parisista.

Tyydyttiin vain osoittamaan maille huone, jonka lattialle oli siroteltu

olkia, ja vartija asetettiin ovelle. Me heittäysimme oljille ja

vaivuimme raskaaseen uneen.

Vasta kello kymmenen tienoissa kutsuttiin meidät kenraalin luo, jonka

nimeä en enää muista; suuri osa senaikuisia muistiinpanojani on

joutunut hukkateille. Herra kenraali, pönäkkä ja ihrainen mies, jolla

oli kalanpäätä muistuttava naama ja vihreät silmät, oli täydellinen --

ei soturin, vaan -- kissanpäivillä eläneen mässääjän esikuva.

Kymmenkunta ylempiarvoista upseeria ympäröi häntä kunnioittavan

vaiteliaina. Hra Vaucourt pyysi puheenvuoroa ja alkoi kaunopuheisesti

kuvailla seikkailujamme, joiden todenperäisyyttä vakuuttivat ulaanien

kypärät sekä hevoset, joilla olimme ratsastaneet kaupunkiin.

Hra Vaucourt puhui totuuden mukaisesti, jättäen kuitenkin

mainitsematta, että minä olin tähdännyt häntä ratsupyssyllä ohimoon,

saadakseni hänet avaamaan venttiilin. Sitäpaitsi sanoi hän alituisesti

"me", kun hänen olisi pitänyt sanoa "he".

Hänen kertomuksensa aikana seisoimme Selim ja minä vieretysten, nojaten

ratsupyssyihimme. Upseerit tarkastelivat meitä sanattomina. Kun hra

Vaucourt oli vihdoin lopettanut kertomuksensa, nousi kenraali seisaalle

ja alkoi:

-- Hyvät herrat! Minulla on kunnia esitellä teille tämä Ranskan urhokas

poika (tässä osoitti hän hra Vaucourt'ia). Jos kaikki ranskalaiset

kävisivät hänen... hm hm hm... olisi meidän maamme jo vapautettu

vihollisista. Tämä urhoollinen... hm hm... ei välittänyt... välittänyt

hm hm hm... vaan suoraan kuulasateen läpi ja... hm hm... saapui hän

meidän luoksemme... Ja sentähden, hyvät herrat... hyvät herrat...

Tässä alkoi kenraali pyyhkiä suutaan ruokaliinalla, upseerit

hymyilivät, Ranskan urhokas poika kävi punaiseksi kuin krapu ja alkoi

vilkuilla meihin. Selim puri huultaan ja minä puolestani koetin antaa

Ranskan urhokkaan pojan katseestani havaita, ettei meillä ollut

ajatusta ryhtyä vastustamaan niitä kiitoslauseita, joita hänen osakseen

tuli.

Sillävälin oli kenraali irroittanut rinnastaan tähden, joita siinä

muuten riippui kokonainen sikermä, ja virkkoi:

-- Lähemmäksi, Ranskan urhokas poika! Minä toivon... hm hm... että

diktaattori... hm hm... antaa vahvistuksensa tälle kunnianosoitukselle,

jonka minä nyt teille suon.

Muuan pitkäkasvuinen, kasvoiltaan tuima ja epämiellyttävä upseeri ei

voinut enää hillitä itseään, vaan virkkoi:

-- Anteeksi, kenraali .. Minä olen saanut sen käsityksen, että nämä

kaksi herraa...

Kenraali viittasi häntä vaikenemaan ja kääntyi meihin:

-- Te muukalaiset, -- sanoi hän, -- jotka juuri olette liittyneet

Ranskan lipun alle, ottakaa tämä sankari esikuvaksenne, ja saattaa

tapahtua, että teidänkin rintanne koristetaan moisella kunniamerkillä.

Pelkäsin Selimin ratkeavan ääneen nauramaan tai saavan aikaan

ikävyyksiä. Mutta ei, hän seisoi rauhallisena ja kylmänä, vaikka

saattoi selvästi huomata, että tapaus sekä harmitti että huvitti häntä.

Hra Vaucourt oli muuten kunnon mies; hän selitti, ettei risti kuulunut

hänelle, vaan meille. Siitä oli seurauksena, että kenraali sai

miettiäkseen ongelman: mikä oli suurempi, hra Vaucourtin

urhoollisuusko, vai vaatimattomuus? Sitten erosivat meidän tiemme.

Iltapäivällä kutsui Mirza upseerit päivällisille, joilla hän tuhlasi

rahaa kuin ruhtinas. Seuraavana päivänä läksimme etsimään La

Rochenoirea.

Siten tapahtui matkamme Parisista.